Post by Admin on Oct 22, 2013 18:49:40 GMT 2
Louise Lévesgue
Liittynyt: 11 Lok 2009
Viestejä: 4
Paikkakunta: Helsinki
LähetäLähetetty: 05 Mar 2009 09:55 pm Viestin aihe: Hulluuden kuppikunta Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
//Sovitu peli. Anteeksi kun kesti.//
Louise Lévesgue ei osannut vähäisen kauneutensa korostamisen eli meikkaamisen taitoa. Näin hän oli joutunut toteamaan, vietettyään tunnin sinä aamuna peilipöytänsä ääressä. Nyt nuori nainen istui isänsä vieressä kodikkaassa ravintola tilassa. Naisen suunpieli oli väriltään lähes musta ja hänen vasen poskensa oli pahasti turvonnut. Lähemmäs epätoivoisesti oli neito sitä yrittänyt peitellä, mutta aivan turhaan. Naisen sisarkaan ei ollut häntä suostunut auttamaan. Marie oli edelleenkin vihainen Louiselle, kun tämä oli katkaissut tapaamisen prinssi Francisin kanssa. Kiitokseksi isosisarensa (ja prinssin) varjelemisesta, oli Louise saanut pahan näköiset ruhjeet kasvoihinsa. Nainen huokaisi raskaasti. Tumma poski tai ei, Louisen oli oltava täällä. Tämä tapaaminen oli tärkeä hänen koko perheelleen. He, Louise ja isä istuivat pienessä kabinetissa, odottamassa erästä isän vanhaa ystävää.
Louise istui ryhdikkäästi paikoillaan, kasvoillaan tavallistakin tiukempi ilme. Yllään naisella oli tumman vihreä puku ja hänen huksensa oli letitetty kireälle palmikolle selkään. Nuoren neidon isä istui tyttärensä vieressä ja miehen pää kääntyili puolelta toiselle kuin maailman menoa ensi kertaa ihmettelevät pikkupojan kallo. Isä oli tänään varsin vakavalla tuulella. Epäluuloisesti herra mulkoili kaikkia ohitse kulkevia palvelijloita ja pyöritteli kämmenissään jalkojensa välissä lepäävää kävelykeppiä, sen näköisenä kuin olisi ollut valmis kalattamaan sillä jota kuta millä hetkellä hyvänsä. Louise käänsi arvokaasti päätään isäänsä päin ja loi tähän pienen moittivan katseen. Katseen huomattuaan Isä jätti kävelykeppinsä rauhaan. Tilaan laskeutui hiljaisuus, nyt kun kävelykeppi ei enää kumahdellut lattiaa vasten.
"Onko kenraali Northcote liittymässä piankin seuraamme, Marie?" isä kysyi kohta mulkoillen heidän edessään könöttävää kabinetin ovea. Louisen huulet kiristyivät. "Ei isä. Herra Northcote ei liity tänään seuraamme." nainen lausui kärsivällisesti ja kaatoi edessään olevaan pikariin hiukan vettä. Kohottaen pikarin huulilleen neito lisäsi: "Minä olen Louise." Tuolla kertaa naisen ääni oli hiukan kylmempi. Viktor Lévesgue oli hetken hiljaa paikoillaan ja katsahti sitten vieressään istuvaan pieneen naiseen, katseessaan sama epäluuloinen kiilto kuin ennenkin. Hetken mies tutkaili tytärtään ja murahti sitten tälle vastaukseksi. Mies ei edes yrittänyt peitellä äänestään pettynyttä sävyä.
"Sepä on sääli..." Viktor virkkoi hiljaa. "Minulla olisi ollut sille tolvanalle pienoinen yllätys." mies jatkoi ja alkoi jälleen hymyillen pyöritellä kävelykeppiään käsissään. Louise sulki silmäluomensa hetkeksi. Kukaan ei oikeastaan tiennyt, kuka kenraali Northcote oli. Kaipa hän oli joku isän kehittämä mielikuvitus vihallinen? Sen sijaan Louise tiesi, keissä hänen isänsä tunnisti kyseisen herran. Viimeksi Northcote oli ollut Louisen rakas kissa, joka oli kokenút isän käsissä onnettoman kohtalon. "Väkivalta ei ole koskaan ratkaisu, isä." nainen kuiskasi vieressään istuvaan mieheen päin kallistuen. Viktor hymähti ilkeästi ja pyöritteli sauvaansa entistäkin nopeammin. "Jos saisin sen kelvottoman käsiini..." mies kohotti toisen käsistään ja kuvitteli kuinka käsi kiristyi pikkuisen kurkun ympärille. Louise katsoi isäänsä ja kallisti tälle päätään kasvoillaan kyllästynyt ilme. "Isä!" Louise sanoi käskevästi. Nainen tarttui isän sauvaa hurjan nopeasti pyörittelevään käteen ja sai jo pelkällä kosketuksellaan miehen seisahtumaan. Tuolloin heidän edessään oleva ovi avautui hitaasti ja joku astui sisään...
_________________
Minä puhun totta, en niin paljon kuin kernaasti soisin, mutta niin paljon kuin uskallan. Ja minä uskallan aina vähän enemmän mitä vanhemmaksi tulen. (Michel de Montaigne)
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Léon Von Gilles
Liittynyt: 14 Maa 2009
Viestejä: 32
LähetäLähetetty: 25 Mar 2009 10:15 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
(Eipä tuo mitään - itsellänikin vähän viivästyi tämän vastauksen kanssa)
Hän ei juurikaan tahtonut muistaa syytä tälle tapaamiselle. Eikä sitä, miten, saati mikä oli saanut hänet suostumaan irtaantumaan rauhallisista hetkistään, joita siunasi tyydyttävät hetket paksun, ruokatorvea korvantavan konjakin parissa. Von Giles uskoi itsensä kokeneen hetken kestävän, uskomattoman hetken, joka oli saanut hänet palaantumaan muistoihinsa. Aikaan, jolloin hänen elämänsä ei ollut yhtä tärkeää kuin nyt. Aikoja, jolloin hän vasta oli tavannut vaimonsa Madeleinen – tällöin hän oli nähnyt enemmän ihmisiä. ”Ystäviä”, joiden seurassa hän oli saattanut viettää pitkiä toveja juoden halpaa, tummaa olutta ja pohtinut kansakunnan – ja kuninkaan aikaansaamia muutoksia.
Tähän aikaan oli kuulunut myös Viktor Lévesgue. Mies, jonka hän oli tuntenut vuosikymmeniä sitten varakkaana liiketoimien edellä ajajana. Pariisin kukoistava maailma erilaisten mahdollisuuksien ja liiketoimien parissa oli antanut Lévesguelle hyvät mahdollisuudet menestyä. Ja samaan aikaan hän oli asettunut oppipojaksi silloisen poliittisen johtokunnan portaisiin. Hänen menestyksensä oli tuolloin ottanut vasta ensiaskeleitaan, mutta siitä oli toimeliaan liikemiehen maailma alkanut murenemaan.
Tarkkaan ottaen Von Gilles ei tiennyt, mitä miehelle oli tämän elämässä tapahtunut, sillä hänen elämänsä oli täyttynyt esikoisen syntymällä. Hänen aikansa ei ollut enää riittänyt muille kuin kasvavalle virainnousulle parlamenttitalossa, ja siinä sivussa hän yritti pitää jonkinnaista otetta perheestään – siinä kuitenkaan kovin mainittavasti onnistumatta.
Hänellä ei ollut ollut yksinkertaisesti vain aikaa toimia entisaikojen tavoin. Hänen auktoriteettinsa oli kasvanut sellaisiin mittakaavoihin, ettei hänellä ollut enää lopulta aikaa muistella edesmenneitä ystäviään. Hän ei ollut ottanut yhteyttä enää ihmisiin, jotka eivät vartavasten käyneet vierailemassa työnsä kanssa naimisissa olevan ministerin kanssa. Hänen elämänsä oli pikkuhiljaa täyttynyt vaatimuksista, hakemuksista, lakiuudistuksista, kokouksista...ja jollain käsittämättömällä tavalla hän oli onnistunut nousevan kukoistuksensa aikana siittämään kolme lasta, sekä hautaamaan heistä yhden – sekä vuosia myöhemmin hän oli maan kylmään poveen saatellut myös vaimonsa. Edes tällöin hän ei ollut tukeutunut ihmisiin, jotka olivat joskus olleet hänen tai hänen ja hänen vaimonsa tuttavia. Hän oli paneutunut vain entistä syvemmällä kiihkolla työhönsä, joka ei koskaan loppunut tai löytänyt hengähdystaukoja, varsinkaan kun kukaan, edes hän ei ajatellut sellaisten vaihtoehtojen olevan millään tavalla edes mahdollisia.
Ja näin vuodet olivat vierineet ja saaneet ministerin ikääntymään ja vanhentumaan siinä missä muut ihmiset ympärillään elivät elämänsä kuohuhdattavinta nuoruutta, valmistuivat lakimiehiksi, poliitikoiksi, tai koettivat pukea ylleen kruunun raskasta rengasta.Mutta tuona ehtoona, laskeutuvan illan ensimmäisillä tunneilla Von Gilles huomasi olevansa ympäristössä, mistä hän ei kovin usein ollut itseään yllättänyt. Hän oli kuullut juhlavasta ravintolasta kuningaskunnan mukavan rauhallisesta ympäristöstä. Ja tuonne saapumistaan hän jaksoi edelleen ihmetellä, samoin kuin sitä yllättävää valintaa että hän oli pidellyt saamaansa kutsua työpöydällään miltein viikon. Kauniit, koukeroisella käsialalla kirjoitettu kutsu oli allekirjoituksellaan yllättänyt ministerin. Hän ei ollut odottanut kohtaamista, eikä varsinkaan kohtaamista nuoruuden tuttavuutensa kanssa. Ystävän, jonka elämästä hän ei ollut niin moniin vuosiin ollut tietoinen. Hän ei ollut edes tietoinen miehen olevan edes vielä vaikuttavana voimana Valcotissa. Mutta enää hän ei epäillyt miehen olemassa oloa, sillä saavuttuaan Innesin mukavan tunnelmalliseen aulaan hänet oltiin mitä hetimiten otettu vastaan. Takkinsa, kuin lakkinsa palvelijalle jättäessään häntä lähdettiin heti miten johdottamaan kohti kabinettia.
”Sir Lévesgue, vieraanne on saapunut”, palvelijan notkeasti kumartaessa ja tehdessä tilaa avaamalla ovia vähän lisää, Von Gilles, massiivisessa ulkomuodossaan astui kabinetin tunnelmalliseen rauhaan. Ensin hän tunsi jonkinasteista ihmetystä, mutta hetken tarkkailtuaan hän tunnisti iän kiduttaman miehen Viktor Lévesgueksi. Ja täten hän myös vilkaisi nuorta, siroa, mutta varreltaan hyvin pitkää nuorta naista osaamatta tulkita tätä heti miten kuitenkaan Viktorin tyttäreksi.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Louise Lévesgue
Liittynyt: 11 Lok 2009
Viestejä: 4
Paikkakunta: Helsinki
LähetäLähetetty: 29 Mar 2009 01:06 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
//Vau. Olen sanaton... Melkein.//
Katseen kääntyivät kohti ovea palvelijan ilmoittaessa vieraan saapuneen. Kohta itse pääministerin hahmo ilmestyikin ovelle. Louise katsahti isäänsä ja loi tähän merkistevän katseen. Isä Viktor nousi hitaasti ja tallusti muutaman askelen ovea päin kävelykeppiinsä raskaasti nojaten. Louise nousi myös, vaikkei etiketti tätä häneltä välttämättä vaatinutkaan. Isä horjahti hiukan matkallaan ja tytär riensi miehen rinnalle. Kreivi Lévesgue oli jo kieltämättä vanha mies. Hänen vielä jäljellä olevat, tummat hiuksensa olivat harmaantuneet hopeaisiksi ja miehen ryhti oli vuosien saatossa paljon kärsinyt. Kuitenkin miehen silmissä piili voimakas pilkahdus, joka kenties sai alkunsa herrasta huokuvasta tahdon voimasta. Ei ollut epäilystäkääm siitä mistä Louise oli voimakkaan luonteensa perinyt. Saapuessaan isänsä rinnalle, nainen katsoi surumielisesti isäänsä ja mietti miten paljon tämä olikaan muuttunut. Aiemmin herran kasvot olivat olleet sileät ja huolettomat, mutta nyt miehen kasvoja hallitsivat syvät ja vakavamieliset uurteet, joita aika ja suru olivat yhdessä kaivaneet. Nuoren neidon muistikuvat isästä ylsivät kuitenkin vain muutaman vuoden päähän menneisyyteen. Mitenköhän paljon isä oli ministerin silmissä muuttunut?
Viktor Lévesguen kasvoissa ja koko olemuksessaan oli kuitenkin jotakin syvästi epämieluista. Tämä ei johtunut isän epäluuisista katsannoista tai tavasta jolla mies puristi kävelykeppiään, valmiina käyttämään sitä aseena. Miehen ruskeissa silmissa asui jotakin pelottavaa. Louise oli tuohon kuitenkin vuosien saatossa tottunut. Häntä isä ei enää pelottanut. Hän ei pelännyt isästään huokuvaa epäystävällistä tunnetta tai tietoa siitä, että suuttuessaan isä saatoi jopa lyödä. Mutta sen sijaan tytär pelkäsi isänsä sanoja. Etenkin tälläisissa tilaisuuksissa. Noina hetkinä olivat Louisen tarkoin vartioimat salaisuudet vaarassa.
Louise vei huolehtivaisesti kätensä isänsä kainaloon ja tuki miehen suoraksi. Pari otti vielä muutaman askeleen ja seisahtui sitten vieraansa eteen. Hetken edessään seisovaa herraa tarkasteltuaan herra Lévesgue avasi suusta puhui Louisen opettamat sanat: "Hauskaa iltaa herra ministeri. On mukavaa nähde teitä taas." isä lausui sanat kankeasti, kuulostamatta lainkaan luonnolliselta. Herra kumarsi ministerille lyhyesti samalla kankeudella. "Tyttäreni..." kreivi esitteli kääntäen hiukan päätään kainalossaan olevaan naiseen päin ja rypistäen samalla kulmakarvojaan. Louise niiasi ja laski nöyrästi katseensa. "On ilo tavata teidet, herra Von Gilles. Isäni on kertonut testä suunnattomasti." nainen nosti katseensa ministeriin ja loi tälle tutun hymynsä. "Oletan, että ette odottaneet meiden liittyvän seuraanne. Mutta isä pyysi minut mukaansa. Toivottavasti ette pahastu?" nainen lausui selkeällä äänellä.
_________________
Minä puhun totta, en niin paljon kuin kernaasti soisin, mutta niin paljon kuin uskallan. Ja minä uskallan aina vähän enemmän mitä vanhemmaksi tulen. (Michel de Montaigne)
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Léon Von Gilles
Liittynyt: 14 Maa 2009
Viestejä: 32
LähetäLähetetty: 01 Jou 2009 06:26 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Kabinettiin astuva mies ei tarvinnut fanfaareja ympärilleen näyttääkseen ulkoisesti korealta ja tärkeältä mieheltä. Mies oli toki lihava, liiankin, mutta kuitenkin tämä liikkui ikäänsä ja kokoonsa nähden hämmentävän sulokkaasti. Jopa nuori, honteloluinen palvelija, joka miestä huoneeseen saattoi onnistui näyttämään kömpelöltä ja raskasliikkeiseltä. Von Gilles ei esittäytynyt kovin pitkänä – kumaraan taittuva selkä oli varastanut miehen pituudesta miltein viidentoista sentin verran. Hänen harteillaan, niin leveät kun ne olivatkin, lepäsi mustasta kankasta loihdittu istuva takki. Kangan juoksi mutkittettelematta pitkin turpeita, paksuja käsivarsia. Viimeisen päälle leikkauksilla kasaan kursittu vaate otti sopivasti sisäänsä kangasta käsivarsien takaa, tehden luomuksesta edes jollain tavalla tyylitellyn. Kangas ei kuitenkaan peittänyt komeana kumpuna nousevaa vatsaa, vaan lepäsi siististi miehen kyljillä. Ministerin päällä lepäsi valkoinen aluspaita, joka paljasti itsestään osan siistien kaulakauluksien ja hihansuiden pitsien muodossa. Vatsan huippua verhosi tumman vihreä liisi, jonka pinnalla oli hopeisella helmilangalla tehtyjä, kauniita, koukeroita ja pujotelmia. Nappien tiuhassa riveissä koristeli hopeiset reunukset. Liivin taskusta pilkisti kultakellon kultainen hihna, joka oli kiinnitetty liiveihin vartavasten tehdystä kellolenkistä.
Miehen paidankaulukset lepäsivät mustan takin kauluksia vasten. Valkoista paitakangasta vasten lepäsi suurehko, jopa painava risti, joka oli kiinnitetty pehmeän punaiseen kangasketjuun. Massiivinen esine oli täydellinen miehen yllä, sillä se sai levätä leveää rintakehää vasten, jossa se tuli mahtavasti esiin vaikutusvallallaan. Housuista sai nopealla vilkaisulla käsityksen, että ne olivat myöskin täysin mustat polvihousut. Valkoiset sukat kulkivat pitkin tuhteja sääriä ja pohkeita, surkastuen sitten turvonneiden nilkkojen kohdalla kornilla tavalla. Edes kiiltävät nahkakengät eivät peittäneet sitä huvittavaa tosiasiaa, että nuoruudestaan mies oli mukanansa tuonut tikkujalat.
Toisinsanoen, lantiosta ylöspäin aina solisluihin asti mies saattoi lukeutua jopa jollain kierolla tavalla komeaksi, mutta siihen se sitten jäikin. Pyöreät kasvot, lukuisat rasvaleuat, valkoisen peruukin peittämä pää, ja melko korkeiden, punertavien poskien muodot kertoivat alkoholin olevan hyvin suuri kohokohta vanhan miehen maailmassa. Mutta hämmästyttävällä tavalla miehen silmät kertoivat kyllä järjen juoksusta, viisaudesta, harkitsevuudesta ja terävästä älystä. Kaikkea tuo työnarkomaani ei kuitenkaan elämässään ollut pilannut, ja se jokin oli järkensä.
Vanhaa, historian tomuista noussutta tuttavaansa katsellessaan Gilles ei voinut olla huomaamatta ystävänsä kokemaa muutosta. Siinä missä ikä oli riuduttanut heitä molempia tahoiltaan, oli edessään seisova mies muuttunut muutenkin. Tämä mies oli hänelle täysin vieras. Ainoa seikka mitä hän ikinä tästä edessään seisovasta, riutuneesta miehestä tunnisti oli tämän mieleenpainunut nimi. Ministeri huomasi miltein kauhuissaan seuraavansa Levésguen huonoa käyntiä. Luojalle kiitos että hän itse sentään pystyi kontrolloimaan omaa ruumistaan ja vastustamaan sen heikkouksia.
”No mutta vanha ystävä – älä sinä nyt siinä lankea tuollaiseen kieleen”, Von Gilles lausahti huomaten äreän kuuloisen kielensä melkein pehmenneen. Mutta äänensä oli aina ollut tuota luokkaa, matala, kärkkään kuuloinen jopa silloin kun sitä ei sellaiseksi ollut tarkoitettu. Ministeri huomasi myös liikahtavansa levottomasti vanhan miehen keinahtaessa hallitsemattomasti huterilla jaloillaan. Mutta ennen kuin Gilles ehti toimittamaan minkäänlaista istuutumiskehoitusta lankesi nuori nainenkin puhumaan. Sellaista hän ei odottanut. Eihän miesten keskuudessa ollut naisille sijaa, ei edes tyttärelle.
Hämmennyksestä ei ollut ilmeenkään verran tulkittavissa miehen terävän katseen kohdistuessa isäänsä tukevaan naiseen. ”Totta, en olettanut että seurassamme olisi muita, mutta jos tämä on ollut Viktorin toive – niin noudattakaamme sitä sitten molemmin puolin”, Gilles ei vastannut nuoren naiseen hymyyn. Hän ei hymyillyt. Ei koskaan. Sanoivat ettei hän hymyillyt edes esikoisensa syntymän hetkellä, vaikka odotettu, toivottu ja oletettu poika oli vanhimmaksi lapsekseen syntynytkin.
”Istuisimmeko? Ikä ei tule yksin ilman vihuliaisia seuralaisia”, ja miten se oli tulkittavissa? Ruumiin vaivoihin? Vaiko kutsumattomiin vieraisiin? Tässä tapauksessa mies tarkoitti kuitenkin todellisestikin kivistävää selkäänsä, mutta kivuista tietämätön saattoi tuntea raapaisun itsetunnossaan.
Liittynyt: 11 Lok 2009
Viestejä: 4
Paikkakunta: Helsinki
LähetäLähetetty: 05 Mar 2009 09:55 pm Viestin aihe: Hulluuden kuppikunta Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
//Sovitu peli. Anteeksi kun kesti.//
Louise Lévesgue ei osannut vähäisen kauneutensa korostamisen eli meikkaamisen taitoa. Näin hän oli joutunut toteamaan, vietettyään tunnin sinä aamuna peilipöytänsä ääressä. Nyt nuori nainen istui isänsä vieressä kodikkaassa ravintola tilassa. Naisen suunpieli oli väriltään lähes musta ja hänen vasen poskensa oli pahasti turvonnut. Lähemmäs epätoivoisesti oli neito sitä yrittänyt peitellä, mutta aivan turhaan. Naisen sisarkaan ei ollut häntä suostunut auttamaan. Marie oli edelleenkin vihainen Louiselle, kun tämä oli katkaissut tapaamisen prinssi Francisin kanssa. Kiitokseksi isosisarensa (ja prinssin) varjelemisesta, oli Louise saanut pahan näköiset ruhjeet kasvoihinsa. Nainen huokaisi raskaasti. Tumma poski tai ei, Louisen oli oltava täällä. Tämä tapaaminen oli tärkeä hänen koko perheelleen. He, Louise ja isä istuivat pienessä kabinetissa, odottamassa erästä isän vanhaa ystävää.
Louise istui ryhdikkäästi paikoillaan, kasvoillaan tavallistakin tiukempi ilme. Yllään naisella oli tumman vihreä puku ja hänen huksensa oli letitetty kireälle palmikolle selkään. Nuoren neidon isä istui tyttärensä vieressä ja miehen pää kääntyili puolelta toiselle kuin maailman menoa ensi kertaa ihmettelevät pikkupojan kallo. Isä oli tänään varsin vakavalla tuulella. Epäluuloisesti herra mulkoili kaikkia ohitse kulkevia palvelijloita ja pyöritteli kämmenissään jalkojensa välissä lepäävää kävelykeppiä, sen näköisenä kuin olisi ollut valmis kalattamaan sillä jota kuta millä hetkellä hyvänsä. Louise käänsi arvokaasti päätään isäänsä päin ja loi tähän pienen moittivan katseen. Katseen huomattuaan Isä jätti kävelykeppinsä rauhaan. Tilaan laskeutui hiljaisuus, nyt kun kävelykeppi ei enää kumahdellut lattiaa vasten.
"Onko kenraali Northcote liittymässä piankin seuraamme, Marie?" isä kysyi kohta mulkoillen heidän edessään könöttävää kabinetin ovea. Louisen huulet kiristyivät. "Ei isä. Herra Northcote ei liity tänään seuraamme." nainen lausui kärsivällisesti ja kaatoi edessään olevaan pikariin hiukan vettä. Kohottaen pikarin huulilleen neito lisäsi: "Minä olen Louise." Tuolla kertaa naisen ääni oli hiukan kylmempi. Viktor Lévesgue oli hetken hiljaa paikoillaan ja katsahti sitten vieressään istuvaan pieneen naiseen, katseessaan sama epäluuloinen kiilto kuin ennenkin. Hetken mies tutkaili tytärtään ja murahti sitten tälle vastaukseksi. Mies ei edes yrittänyt peitellä äänestään pettynyttä sävyä.
"Sepä on sääli..." Viktor virkkoi hiljaa. "Minulla olisi ollut sille tolvanalle pienoinen yllätys." mies jatkoi ja alkoi jälleen hymyillen pyöritellä kävelykeppiään käsissään. Louise sulki silmäluomensa hetkeksi. Kukaan ei oikeastaan tiennyt, kuka kenraali Northcote oli. Kaipa hän oli joku isän kehittämä mielikuvitus vihallinen? Sen sijaan Louise tiesi, keissä hänen isänsä tunnisti kyseisen herran. Viimeksi Northcote oli ollut Louisen rakas kissa, joka oli kokenút isän käsissä onnettoman kohtalon. "Väkivalta ei ole koskaan ratkaisu, isä." nainen kuiskasi vieressään istuvaan mieheen päin kallistuen. Viktor hymähti ilkeästi ja pyöritteli sauvaansa entistäkin nopeammin. "Jos saisin sen kelvottoman käsiini..." mies kohotti toisen käsistään ja kuvitteli kuinka käsi kiristyi pikkuisen kurkun ympärille. Louise katsoi isäänsä ja kallisti tälle päätään kasvoillaan kyllästynyt ilme. "Isä!" Louise sanoi käskevästi. Nainen tarttui isän sauvaa hurjan nopeasti pyörittelevään käteen ja sai jo pelkällä kosketuksellaan miehen seisahtumaan. Tuolloin heidän edessään oleva ovi avautui hitaasti ja joku astui sisään...
_________________
Minä puhun totta, en niin paljon kuin kernaasti soisin, mutta niin paljon kuin uskallan. Ja minä uskallan aina vähän enemmän mitä vanhemmaksi tulen. (Michel de Montaigne)
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Léon Von Gilles
Liittynyt: 14 Maa 2009
Viestejä: 32
LähetäLähetetty: 25 Mar 2009 10:15 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
(Eipä tuo mitään - itsellänikin vähän viivästyi tämän vastauksen kanssa)
Hän ei juurikaan tahtonut muistaa syytä tälle tapaamiselle. Eikä sitä, miten, saati mikä oli saanut hänet suostumaan irtaantumaan rauhallisista hetkistään, joita siunasi tyydyttävät hetket paksun, ruokatorvea korvantavan konjakin parissa. Von Giles uskoi itsensä kokeneen hetken kestävän, uskomattoman hetken, joka oli saanut hänet palaantumaan muistoihinsa. Aikaan, jolloin hänen elämänsä ei ollut yhtä tärkeää kuin nyt. Aikoja, jolloin hän vasta oli tavannut vaimonsa Madeleinen – tällöin hän oli nähnyt enemmän ihmisiä. ”Ystäviä”, joiden seurassa hän oli saattanut viettää pitkiä toveja juoden halpaa, tummaa olutta ja pohtinut kansakunnan – ja kuninkaan aikaansaamia muutoksia.
Tähän aikaan oli kuulunut myös Viktor Lévesgue. Mies, jonka hän oli tuntenut vuosikymmeniä sitten varakkaana liiketoimien edellä ajajana. Pariisin kukoistava maailma erilaisten mahdollisuuksien ja liiketoimien parissa oli antanut Lévesguelle hyvät mahdollisuudet menestyä. Ja samaan aikaan hän oli asettunut oppipojaksi silloisen poliittisen johtokunnan portaisiin. Hänen menestyksensä oli tuolloin ottanut vasta ensiaskeleitaan, mutta siitä oli toimeliaan liikemiehen maailma alkanut murenemaan.
Tarkkaan ottaen Von Gilles ei tiennyt, mitä miehelle oli tämän elämässä tapahtunut, sillä hänen elämänsä oli täyttynyt esikoisen syntymällä. Hänen aikansa ei ollut enää riittänyt muille kuin kasvavalle virainnousulle parlamenttitalossa, ja siinä sivussa hän yritti pitää jonkinnaista otetta perheestään – siinä kuitenkaan kovin mainittavasti onnistumatta.
Hänellä ei ollut ollut yksinkertaisesti vain aikaa toimia entisaikojen tavoin. Hänen auktoriteettinsa oli kasvanut sellaisiin mittakaavoihin, ettei hänellä ollut enää lopulta aikaa muistella edesmenneitä ystäviään. Hän ei ollut ottanut yhteyttä enää ihmisiin, jotka eivät vartavasten käyneet vierailemassa työnsä kanssa naimisissa olevan ministerin kanssa. Hänen elämänsä oli pikkuhiljaa täyttynyt vaatimuksista, hakemuksista, lakiuudistuksista, kokouksista...ja jollain käsittämättömällä tavalla hän oli onnistunut nousevan kukoistuksensa aikana siittämään kolme lasta, sekä hautaamaan heistä yhden – sekä vuosia myöhemmin hän oli maan kylmään poveen saatellut myös vaimonsa. Edes tällöin hän ei ollut tukeutunut ihmisiin, jotka olivat joskus olleet hänen tai hänen ja hänen vaimonsa tuttavia. Hän oli paneutunut vain entistä syvemmällä kiihkolla työhönsä, joka ei koskaan loppunut tai löytänyt hengähdystaukoja, varsinkaan kun kukaan, edes hän ei ajatellut sellaisten vaihtoehtojen olevan millään tavalla edes mahdollisia.
Ja näin vuodet olivat vierineet ja saaneet ministerin ikääntymään ja vanhentumaan siinä missä muut ihmiset ympärillään elivät elämänsä kuohuhdattavinta nuoruutta, valmistuivat lakimiehiksi, poliitikoiksi, tai koettivat pukea ylleen kruunun raskasta rengasta.Mutta tuona ehtoona, laskeutuvan illan ensimmäisillä tunneilla Von Gilles huomasi olevansa ympäristössä, mistä hän ei kovin usein ollut itseään yllättänyt. Hän oli kuullut juhlavasta ravintolasta kuningaskunnan mukavan rauhallisesta ympäristöstä. Ja tuonne saapumistaan hän jaksoi edelleen ihmetellä, samoin kuin sitä yllättävää valintaa että hän oli pidellyt saamaansa kutsua työpöydällään miltein viikon. Kauniit, koukeroisella käsialalla kirjoitettu kutsu oli allekirjoituksellaan yllättänyt ministerin. Hän ei ollut odottanut kohtaamista, eikä varsinkaan kohtaamista nuoruuden tuttavuutensa kanssa. Ystävän, jonka elämästä hän ei ollut niin moniin vuosiin ollut tietoinen. Hän ei ollut edes tietoinen miehen olevan edes vielä vaikuttavana voimana Valcotissa. Mutta enää hän ei epäillyt miehen olemassa oloa, sillä saavuttuaan Innesin mukavan tunnelmalliseen aulaan hänet oltiin mitä hetimiten otettu vastaan. Takkinsa, kuin lakkinsa palvelijalle jättäessään häntä lähdettiin heti miten johdottamaan kohti kabinettia.
”Sir Lévesgue, vieraanne on saapunut”, palvelijan notkeasti kumartaessa ja tehdessä tilaa avaamalla ovia vähän lisää, Von Gilles, massiivisessa ulkomuodossaan astui kabinetin tunnelmalliseen rauhaan. Ensin hän tunsi jonkinasteista ihmetystä, mutta hetken tarkkailtuaan hän tunnisti iän kiduttaman miehen Viktor Lévesgueksi. Ja täten hän myös vilkaisi nuorta, siroa, mutta varreltaan hyvin pitkää nuorta naista osaamatta tulkita tätä heti miten kuitenkaan Viktorin tyttäreksi.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Louise Lévesgue
Liittynyt: 11 Lok 2009
Viestejä: 4
Paikkakunta: Helsinki
LähetäLähetetty: 29 Mar 2009 01:06 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
//Vau. Olen sanaton... Melkein.//
Katseen kääntyivät kohti ovea palvelijan ilmoittaessa vieraan saapuneen. Kohta itse pääministerin hahmo ilmestyikin ovelle. Louise katsahti isäänsä ja loi tähän merkistevän katseen. Isä Viktor nousi hitaasti ja tallusti muutaman askelen ovea päin kävelykeppiinsä raskaasti nojaten. Louise nousi myös, vaikkei etiketti tätä häneltä välttämättä vaatinutkaan. Isä horjahti hiukan matkallaan ja tytär riensi miehen rinnalle. Kreivi Lévesgue oli jo kieltämättä vanha mies. Hänen vielä jäljellä olevat, tummat hiuksensa olivat harmaantuneet hopeaisiksi ja miehen ryhti oli vuosien saatossa paljon kärsinyt. Kuitenkin miehen silmissä piili voimakas pilkahdus, joka kenties sai alkunsa herrasta huokuvasta tahdon voimasta. Ei ollut epäilystäkääm siitä mistä Louise oli voimakkaan luonteensa perinyt. Saapuessaan isänsä rinnalle, nainen katsoi surumielisesti isäänsä ja mietti miten paljon tämä olikaan muuttunut. Aiemmin herran kasvot olivat olleet sileät ja huolettomat, mutta nyt miehen kasvoja hallitsivat syvät ja vakavamieliset uurteet, joita aika ja suru olivat yhdessä kaivaneet. Nuoren neidon muistikuvat isästä ylsivät kuitenkin vain muutaman vuoden päähän menneisyyteen. Mitenköhän paljon isä oli ministerin silmissä muuttunut?
Viktor Lévesguen kasvoissa ja koko olemuksessaan oli kuitenkin jotakin syvästi epämieluista. Tämä ei johtunut isän epäluuisista katsannoista tai tavasta jolla mies puristi kävelykeppiään, valmiina käyttämään sitä aseena. Miehen ruskeissa silmissa asui jotakin pelottavaa. Louise oli tuohon kuitenkin vuosien saatossa tottunut. Häntä isä ei enää pelottanut. Hän ei pelännyt isästään huokuvaa epäystävällistä tunnetta tai tietoa siitä, että suuttuessaan isä saatoi jopa lyödä. Mutta sen sijaan tytär pelkäsi isänsä sanoja. Etenkin tälläisissa tilaisuuksissa. Noina hetkinä olivat Louisen tarkoin vartioimat salaisuudet vaarassa.
Louise vei huolehtivaisesti kätensä isänsä kainaloon ja tuki miehen suoraksi. Pari otti vielä muutaman askeleen ja seisahtui sitten vieraansa eteen. Hetken edessään seisovaa herraa tarkasteltuaan herra Lévesgue avasi suusta puhui Louisen opettamat sanat: "Hauskaa iltaa herra ministeri. On mukavaa nähde teitä taas." isä lausui sanat kankeasti, kuulostamatta lainkaan luonnolliselta. Herra kumarsi ministerille lyhyesti samalla kankeudella. "Tyttäreni..." kreivi esitteli kääntäen hiukan päätään kainalossaan olevaan naiseen päin ja rypistäen samalla kulmakarvojaan. Louise niiasi ja laski nöyrästi katseensa. "On ilo tavata teidet, herra Von Gilles. Isäni on kertonut testä suunnattomasti." nainen nosti katseensa ministeriin ja loi tälle tutun hymynsä. "Oletan, että ette odottaneet meiden liittyvän seuraanne. Mutta isä pyysi minut mukaansa. Toivottavasti ette pahastu?" nainen lausui selkeällä äänellä.
_________________
Minä puhun totta, en niin paljon kuin kernaasti soisin, mutta niin paljon kuin uskallan. Ja minä uskallan aina vähän enemmän mitä vanhemmaksi tulen. (Michel de Montaigne)
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Léon Von Gilles
Liittynyt: 14 Maa 2009
Viestejä: 32
LähetäLähetetty: 01 Jou 2009 06:26 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Kabinettiin astuva mies ei tarvinnut fanfaareja ympärilleen näyttääkseen ulkoisesti korealta ja tärkeältä mieheltä. Mies oli toki lihava, liiankin, mutta kuitenkin tämä liikkui ikäänsä ja kokoonsa nähden hämmentävän sulokkaasti. Jopa nuori, honteloluinen palvelija, joka miestä huoneeseen saattoi onnistui näyttämään kömpelöltä ja raskasliikkeiseltä. Von Gilles ei esittäytynyt kovin pitkänä – kumaraan taittuva selkä oli varastanut miehen pituudesta miltein viidentoista sentin verran. Hänen harteillaan, niin leveät kun ne olivatkin, lepäsi mustasta kankasta loihdittu istuva takki. Kangan juoksi mutkittettelematta pitkin turpeita, paksuja käsivarsia. Viimeisen päälle leikkauksilla kasaan kursittu vaate otti sopivasti sisäänsä kangasta käsivarsien takaa, tehden luomuksesta edes jollain tavalla tyylitellyn. Kangas ei kuitenkaan peittänyt komeana kumpuna nousevaa vatsaa, vaan lepäsi siististi miehen kyljillä. Ministerin päällä lepäsi valkoinen aluspaita, joka paljasti itsestään osan siistien kaulakauluksien ja hihansuiden pitsien muodossa. Vatsan huippua verhosi tumman vihreä liisi, jonka pinnalla oli hopeisella helmilangalla tehtyjä, kauniita, koukeroita ja pujotelmia. Nappien tiuhassa riveissä koristeli hopeiset reunukset. Liivin taskusta pilkisti kultakellon kultainen hihna, joka oli kiinnitetty liiveihin vartavasten tehdystä kellolenkistä.
Miehen paidankaulukset lepäsivät mustan takin kauluksia vasten. Valkoista paitakangasta vasten lepäsi suurehko, jopa painava risti, joka oli kiinnitetty pehmeän punaiseen kangasketjuun. Massiivinen esine oli täydellinen miehen yllä, sillä se sai levätä leveää rintakehää vasten, jossa se tuli mahtavasti esiin vaikutusvallallaan. Housuista sai nopealla vilkaisulla käsityksen, että ne olivat myöskin täysin mustat polvihousut. Valkoiset sukat kulkivat pitkin tuhteja sääriä ja pohkeita, surkastuen sitten turvonneiden nilkkojen kohdalla kornilla tavalla. Edes kiiltävät nahkakengät eivät peittäneet sitä huvittavaa tosiasiaa, että nuoruudestaan mies oli mukanansa tuonut tikkujalat.
Toisinsanoen, lantiosta ylöspäin aina solisluihin asti mies saattoi lukeutua jopa jollain kierolla tavalla komeaksi, mutta siihen se sitten jäikin. Pyöreät kasvot, lukuisat rasvaleuat, valkoisen peruukin peittämä pää, ja melko korkeiden, punertavien poskien muodot kertoivat alkoholin olevan hyvin suuri kohokohta vanhan miehen maailmassa. Mutta hämmästyttävällä tavalla miehen silmät kertoivat kyllä järjen juoksusta, viisaudesta, harkitsevuudesta ja terävästä älystä. Kaikkea tuo työnarkomaani ei kuitenkaan elämässään ollut pilannut, ja se jokin oli järkensä.
Vanhaa, historian tomuista noussutta tuttavaansa katsellessaan Gilles ei voinut olla huomaamatta ystävänsä kokemaa muutosta. Siinä missä ikä oli riuduttanut heitä molempia tahoiltaan, oli edessään seisova mies muuttunut muutenkin. Tämä mies oli hänelle täysin vieras. Ainoa seikka mitä hän ikinä tästä edessään seisovasta, riutuneesta miehestä tunnisti oli tämän mieleenpainunut nimi. Ministeri huomasi miltein kauhuissaan seuraavansa Levésguen huonoa käyntiä. Luojalle kiitos että hän itse sentään pystyi kontrolloimaan omaa ruumistaan ja vastustamaan sen heikkouksia.
”No mutta vanha ystävä – älä sinä nyt siinä lankea tuollaiseen kieleen”, Von Gilles lausahti huomaten äreän kuuloisen kielensä melkein pehmenneen. Mutta äänensä oli aina ollut tuota luokkaa, matala, kärkkään kuuloinen jopa silloin kun sitä ei sellaiseksi ollut tarkoitettu. Ministeri huomasi myös liikahtavansa levottomasti vanhan miehen keinahtaessa hallitsemattomasti huterilla jaloillaan. Mutta ennen kuin Gilles ehti toimittamaan minkäänlaista istuutumiskehoitusta lankesi nuori nainenkin puhumaan. Sellaista hän ei odottanut. Eihän miesten keskuudessa ollut naisille sijaa, ei edes tyttärelle.
Hämmennyksestä ei ollut ilmeenkään verran tulkittavissa miehen terävän katseen kohdistuessa isäänsä tukevaan naiseen. ”Totta, en olettanut että seurassamme olisi muita, mutta jos tämä on ollut Viktorin toive – niin noudattakaamme sitä sitten molemmin puolin”, Gilles ei vastannut nuoren naiseen hymyyn. Hän ei hymyillyt. Ei koskaan. Sanoivat ettei hän hymyillyt edes esikoisensa syntymän hetkellä, vaikka odotettu, toivottu ja oletettu poika oli vanhimmaksi lapsekseen syntynytkin.
”Istuisimmeko? Ikä ei tule yksin ilman vihuliaisia seuralaisia”, ja miten se oli tulkittavissa? Ruumiin vaivoihin? Vaiko kutsumattomiin vieraisiin? Tässä tapauksessa mies tarkoitti kuitenkin todellisestikin kivistävää selkäänsä, mutta kivuista tietämätön saattoi tuntea raapaisun itsetunnossaan.