Post by Admin on Oct 22, 2013 18:39:02 GMT 2
admin
Site Admin
Liittynyt: 20 Kes 2007
Viestejä: 126
LähetäLähetetty: 30 Kes 2007 12:22 am Viestin aihe: Synkkä kansanjuhla - vanha foorumi (Loppu) Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Prinssi Frederik:
Kevyt pilviharso kätki auringon näkyvistä. Tuulenvire oli lempeän viehkeä ja leikitteli paikalla olijoiden kasvoilla virkistävinä tuulahduksina. Päivä oli kuten mikä tahansa muukin päivä, lämmin ja leuto, silti se aiheutti ihmisille kylmiä väreitä, jotka juoksivat aina niskasta varpaisiin saakka.
Päivä oli varattu hirttäjäisiä varten.
Prinssi Frederik istui aitiopaikalla, kuten kuninkaallisilla oli tapana. Hän odotti sisaruksiaan saapuvaksi ja oletti joutuvansa jonkinlaiseen sanaharkkaan Rosen kanssa. Tämä tuskin olisi mitenkään tyytyväinen joutuessaan todistamaan, miten joltakin ihmisparalta vietiin henki. Moni muukin jakoi varmasti prinsessan kannan asiasta. Kenties Francis olisi myös vaisumman puoleinen, sillä poika-parka oli vielä hieman liian pehmeä. Eipä silti, ei äpäräkään suoranaisesti nauttinut näistä kansaa puoleensa vetävistä tapahtumista, mutta oikeuden oli tapahduttava ja tietyistä periaatteista Frederik piti tiukasti kiinni. Oli rikos asettua liian näkyvästi yhtäkään korkeampiarvoista henkilöä vastaan puhumattakaan sitten murhayrityksestä, joka oli kerta kaikkiaan anteeksiantamatonta.
Tilanne toi mieleen sen hetken, jona hänen ratsunsa oli heittänyt hänet maahan vertavuotavaksi ja erittäin kiukkuiseksi mytyksi. Se puistatti prinssiä, mutta hillityn ulkokuoren säilyttäminen tapahtui jo rutiinilla. Häntä ei hätkähdyttänyt kansan huudot kun syyllistä tuotiin hitaassa kulkueessa muutaman muun rikollisen kanssa hirttolavalle.
Hirttäjäiset olivat kuitenkin kaikin puolin kiehtova ja mainio tilaisuus tarkastella eri ihmisten suhtautumistapoja. Hän joutuisi varmasti juttelemaan lukuisten ihmisten kanssa, erinäisistä oikeudellisista kysymyksistä. Hän oli täysin tietoinen siitä, millaisen kuvan hän antoi kaikille itsestään juuri tällä kyseisellä hetkellä. Viileän asiallinen, kylmäkiskoinen, julma, raaka, kuten kaikki kuninkaat olivat olleet ennen häntä. Silti hän sentään osoitti sairaanloista kunnioitusta suvaitsemalla edes vaivautua katsomaan, miten elämä katoaisi tuon rikollisen silmistä. Hän halusi heidän katseidensa kohtaavan, rikollisen ja prinssin. Hän halusi miehen jättävän tämän maailman uhmakkaasti tietäen, että oli epäonnistunut yrityksessään tappaa sen miehen, joka oli suurin piirtein kansalle jumalasta seuraava, maallinen hallitsija ja ylimmän vallan käyttäjä.
Kenties oli sittenkin virhe hirttää tuo mies? Frederik torjui saman tien ajatuksen. Hän halusi ottaa tämän tietoisen riskin. Hän janosi kostoa, janosi sitä, mitä hänen äitinsä halusi, valtaa, kruunua, paikkaa historiankirjoissa. Yhden miehen hengen riistäminen ei todennäköisesti muuttaisi mitään, mutta ainakin ylimystö näkisi, että hän jos kuka oli tosissaan. Siitä viestitti myös vaatetus, joka oli hyvin poikkeava verrattuna äpärän normaaliin ulkomuotoon. Vaatteet olivat yksinkertaiset hovin mittapuulla, mutta punainen ylellinen kangas ja runsaat hopeakoristeet loivat illuusion arvokkuudesta.
Frederik vilkaisi tummaa kulkuetta ja nousi vastaanottamaan sisaruksensa ja muutaman muun arvovieraan.
Ziya al-Din Asharid:
Miten kaunis päivä olikaan, Ziya mietti itsekseen, suunnaten suurten, ruskeiden ja kultapilkkuisten silmiensä katseen taivaalle. Tuuli riepotti senkin vähäisen pilvenrepaleen pois aurinkoa häiritsemästä ja Ziya tunsi, kuinka lämpötila kohosi heti asteella tai kahdella. Hänen valkoinen silkkipukunsa oli kuumalla säällä ihanteellinen, sillä vaikka puvussa oli monta kerrosta ja runsaat helmat, se piti turhan kuuman loitolla. Nuorukainen oli vaikuttava näky näissä kotimaalleen ominaisissa vaatteissa, mustat hiukset palmikoituina pois kasvoilta helmin ja jalokivin koristeltuina. Hänen pitkäsormiset, sirot kätensä kannattelivat valkeita, kultaisin silkkilangoin kirjailtuja helmoja, jotteivät ne tuhriintuisi pölisevässä hiekassa liiaksi saakka. Valkean, paksun silkin alta pilkotti rikkaan verenpunainen samettivaate, jonka alla oli vielä läpikuultavasta valkoisesta kankaasta valmistettu, varsin pitkä ja silkillä helmoistaan reunustettu tunika. Nuorukaisen lanteille sidottu tummanpunainen silkkivyö solkineen sopi täydellisesti hänen hiuksissaan ja korvakoruissaan kimaltaviin rubiineihin.
Nuori ylimys, joka oli pyytänyt häntä liittymään seurueeseen, esitteli Ziyan nyt vaikuttavan näköiselle nuorelle miehelle, jonka persialainen muisti nähneensä joskus aikaisemminkin. Ziyan pää taipui hiukan kallelleen, ruskeiden silmien tutkaillessa tuota tarkasti, jopa laskelmoiden, mutta vain sekunniksi. Sitten tuo taipui syvään kumarrukseen, osoittaakseen kunnioitustaan tätä nuorta miestä kohtaan, joka - mitä ilmeisimmin - oli korkeassa arvossa ja vieläpä hyvin tietoinen siitä. Ziyan liikkuessa hänen hiuksiinsa kiinnitetyn siron koristeen kultaiset, ohuet laatat ja punaiset kivet - kuin veripisarat - helähtelivät toisiaan vasten.
"Kunnia tavata teidät, Herrani", Ziya sanoi sillä sointuvalla, pehmeällä äänellään, jossa erottui pieni, kehräävä sivuvivahde ja jolle oli toisinaan kovin hankala väittää vastaan.
Kuninkaallisten istuuduttua Ziya sipaisi kevyesti vaatteidensa helmoja, etteivät ne ryppyyntyisi hänen istuessaan. Hänen ryhtinsä oli moitteeton ja hänen niskansa linja oli pitkä ja suora, kuten hänen taidokas kampauksensa hyvin antoi ilmi, huolimatta siitä, että valkoinen silkki ja punainen sametti koettivat kätkeä ylimmät selkärangan nikamat katseilta. Ziya suuntasi katseensa alhaalla avautuvaan näkymään, joka oli hänelle tuttu, mutta silti vieras. Hän pani merkille hirttolavan ja sen tuntumaan tiiviisti pakkautuneet ihmiset, jotka huutelivat hävyttömyyksiä ohi kulkeville rikollisille. Ziya muisti kyllä niiden teloitusten tunnelman, joita hän oli kokenut kotimaassaan, ja hän saattoi yhä tuntea sen suitsukkeen tuoksun, hien ja veren, jalkojen alle jäävän hiekan, ja vanhempiensa täysin tilanteeseen sopimattoman hilpeyden ja raikkaan kukkien tuoksun - sen saman, joka nyt ympäröi häntä itseään.
Nuori ylimys Ziyan vierellä intoutui kertomaan jotain hilpeää tarinaa, joka sai muutaman muun seurueessa hihittelemään tuolle, ja Ziya tunsi jälleen palanneensa kotiin. Tulevana hallitsijana Ziya tiesi, että toisinaan joistakin oli tehtävä varoittavia esimerkkejä, että toisinaan oli tehtävä kurinpidollisia toimia ja osoitettava kansalle, kuka maassa käytti ylintä valtaa ja kuinka kevyesti pää vieri sen harteilta, joka rikkoi ylempiään vastaan. Silti Ziyaa hieman vaivasi se, kuinka kevyin mielin jotkut saapuivat tällaisiin tilaisuuksiin. Ziya laski katseensa hetkeksi syliinsä, jalkojensa päälle laskettuihin käsiin, joita sormukset ja kultaiset ketjut koristivat, mutta kuullessaan väkijoukon hiljenevän kuuntelemaan - jopa nuorukainen Ziyan vierellä oli vaiennut ja vakavoitunut - hän kohotti mustalla ja kullalla meikatut silmänsä uudelleen alempana levittäytyvään näkyyn, keskittyen kuulemaan sanoja, jotka julki lausuttiin.
Ziya huomasi, kuinka taivaan poikki liiti haukka. Se kirkaisi kerran, kuin nauraakseen ivanaurua niille, jotka pääsisivät tänä lämpimänä iltapäivänä hengestään kun se itse sai jatkaa elämäänsä. Ziyan kurkkua kuristi yhtäkkiä, ehkä linnun ylpeys, ehkä väkijoukossa yltyvät huudot, kun ensimmäistä hirtettävää saatettiin silmukan luokse. Hän puri hampaansa yhteen ja pysyi aloillaan, vaikka olisi mieluummin kuluttanut aikaa palatsin puutarhassa, josta ei vain voinut saada tarpeekseen.
{Toivottavasti ei haittaa, että näin tunkeudun seuraan.. ^^''}
Annabella Marquez:
Tämä päivä oli yhtälailla tärkeä myös Annabella Marquezille kuin hänen pojalleen. Leskirouva oli päättänyt nimittäin pitää huolen siitä, ettei hänen pikku äpäränsä millään tavalla pilaisi tätä mahdollisuuttaan korostaa kykyään tehdä päätöksiä niin hyvässä kuin pahassa. Frederikillä oli mainio tilaisuus vakuuttaa ihmiset siitä, että valta olisi turvallista siirtää edesmenneen hallitsijan vanhimmalle pojalle.
Annabella johdatteli Kamryn jaarlin, joka oli pelastanut Frederikin tihkumasta kuiviin, ja hänen varsin vaatimattomasti pukeutuneen vaimonsa poikansa tervehdittäväksi. Tämä oli pienimuotoinen kiitos siitä, että arvon jaarli oli todellakin ollut paikalla rauhoittamassa vimmoissaan olleen idiootin, tai siis kuten Annabella asian ilmaisi, huikentelevaisen ja äkkipikaisen nuorukaisen, jotta muiden onnistui paikata prinssi kokoon. Lisäksi tämän kaltaiset seuralaiset olivat varsin soveliaat leskirouvalle, joka suojeli imagoaan hyvin säntillisesti ja kieltäytyi näyttäytymästä julkisissa tilaisuuksissa yksinään miehen seurassa.
”Rakas Frederik”, Annabella hymyili pojalleen, ”Katsoin velvollisuudekseni kutsua myös Kamryn jaarlin puolisoineen seuraamaan oikeuden tapahtumista.” Rouva Marquez vilkaisi syrjäsilmällä läsnäolijoita. Hänen ilokseen katseet olivat kohteliaan ilahtuneita ja ihastuneita ja mikseivät olisi olleet. Vaikka Annabella olikin hyvin tavallisen näköinen jo hieman vanha nainen, hän osasi hurmata asuvalinnoillaan. Tänään hänellä oli yllään syvän sininen auringossa kauniisti erilaisia sävyjä säihkyvä ja rönsyilevä puku, jonka runsaat kerrokset ja laskokset saattoivat antaa keveän tyttömäisenkin vaikutelman. Hopeinen kaulakoru, joka oli koristeltu muutamin smaragdein, välkehti naisen kaulassa ja korvissa riippuivat yhteen sopivat raskaat korvakorut. Asukokonaisuuden täydensi yllättävän viehkeä hattu, joka oli somistettu mustilla ruusuilla ja muutamalla vallattomalla riikinkukon sulalla. Annabella epäili, että asu oli Frederikin mielestä liian provosoiva tähän tilaisuuteen, mutta ärvon prinssin äiti tiesi paremmin.
”Rose ja Francis tekevät vain hallaa itselleen, jolleivat he ilmesty paikalle”, äiti kuiskasi pojalleen puristaen kevyesti prinssin käsivartta valloittava hymy huulillaan. Näiden hiljaa lausuttujen sanojen myötä rouva Marquez siirtyi keskustelemaan muiden vieraiden kanssa Kamryn jaarlin tervehtiessä prinssiä kumarruksella, mutta myös tiukalla käden puristuksella.
”Mukavaa huomata, että Teidän Ylhäisyytenne on toipunut ikävästä välikohtauksesta”, leskirouva kuuli jaarlin tokaisevan ja luettelevan myös muutaman mairean sanan itsestään.
Aitiossa oli tänään kuitenkin mies, joka kilpaili koreudellaan prinssin äidin kanssa ja vetosi varmasti eksoottisen herkällä olemuksellaan moniin paikka oleviin naisiin. Annabella tiesi miehen nimen jo entuudestaan, mutta hyvien tapojen mukaan osoitti kohteliaat tervehdyspuheet ensin nuorelle ylimykselle, jotta tälle tarjoutuisi sovelias tilaisuus esitellä heidät kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.
”Kuinka miellyttävää tavata”, Annabella tarjosi kätensä kevyttä käsisuudelmaa varten kiinnittäen kaiken huomionsa tähän ulkomaalaiseen mieheen, Ziyaan. Mies ei selvästi nauttinut tilanteesta, mutta ei levitellyt tietoa ympäriinsä muutoin kuin tuon katseen välityksellä, jonka Annabella oli huomannut täysin sattumalta. toisaalta Ziya saattaisi olla hyvinkin arvokas pelinappula, jos Annabellan onnistuisi saada tämä Frederikin taakse. Toisaalta tämä muilta mailta saapunut, jokseenkin kummajainen, saattaisi hyvinkin olla sitä mieltä, että vain ja ainoastaan Francis olisi ainoa oikea henkilö asettumaan maan johtoon. Annabella aikoi selvittää kyllä, miten hän voisi käyttää uutta koreaa nappulaansa päästäkseen omiin päämääriinsä.
Prinssi Frederik:
Vieraiden vastaanottaminen ja jatkuva miellyttävän pienen hymyn ylläpitäminen olivat osa arkipäivää. Frederik osasi tervehdykset, kohteliaisuuksien vaihdot ja koko hovietiketin kiemurat vaikka unissaan. Hän antoi kasvojen perusteella ihmisille oikeat nimet, arvot ja suurimman osan ajasta hän myös yritti pysyä selvillä siitä, ketkä olivat tavalla tai toisella kytköksissä ja liitoissa ja olivatko nämä yhteenliittymät kenties myönteisiä vai kielteisiä hänen itsensä kannalta. Frederik yritti porautua tärkeiden ihmisten sielunmaisemiin ja tutustua heihin mahdollisimman tarkoin.
Urakka oli kerta kaikkiaan raskas ja uuvuttava, mutta joskus mukana oli myös iloisia yllätyksiä ja kirjaimellisesti jopa väriläikkiä. Ziya al-Din Asharidin maine oli kiirinyt hänen edellään myös prinssi Frederikin korviin kenties joltain eurooppalaisen diplomaatin äänellä, joten Frederik von Clover päätti pelata ja kokeilla hieman onneaan, josko hänen tietonsa olivat ajan tasalla.
”Ilo on myös minun puolellani Ziya al-Din Asharid ”, Frederik vastasi tuntien itsensä kutakuinkin taas tilanteen herraksi huomatessaan osuneensa oikeaan. Hän oli tavallaan tuntenut itsensä altavastaajaksi katsoessaan prameaa miestä edessään, jonka ääni tuntui olevan samettiakin pehmeämpää ja silkkiä miellyttävämpää. Frederik aisti, että nuoresta iästään huolimatta mies oli varmasti yhtä laskelmoiva ja omasi kiitettävän ihmistuntemuksen toisin kuin nuori ylimys, joka oli lähinnä edustamassa isäänsä, joka kiehtoi äpäräprinssiä puhtaasti rahan takia.
Rosea ja Francisia ei edelleenkään näkynyt, mutta Frederikin suureksi kiusaksi hänen äitinsä kyllä ilmestyi Kamryn jaarli seuranaan. Kuuliaisen pojan lailla prinssi suuteli äitinsä poskea ja lausui muutaman kohteliaan sanan äitinsä lähes julkeasta ulkomuodosta.
”Kiitoksia, äiti”, Frederik päästi äitinsä syleilystä, joka oli tuttu osa korunäytelmää, ”Huomasin kyllä. Mene nyt.” Prinssi kuiskasi takaisin tiukempaan sävyyn kuin oli ollut tarkoitus.
”Se on tämän työn ehdottomasti ikävämpiä puolia”, Frederik vastasi puristaen jaarlin kättä tuttavallisesti. Olihan hän tuntenut tämän miehen lapsesta saakka.
”Äitini osaa kieltämättä kääntää ihmisten päät”, hän naurahti jaarlin ylistykselle ja lausui muutaman vastakohteliaisuuden jaarlin omasta terveydentilasta ja vaimon kauniin tyylikkäästä pukeutumisesta. Vaikka Frederik tunsikin vetoa useisiin naisiin, ja se veto oli lähinnä vain fyysistä, Kamryn hintelä vaimo ei kiinnostanut häntä edes piirun vertaa ja vaikka olisikin, Frederik ei ollut seikkailunhalustaan huolimatta valmis tekemään mitään niin päätöntä.
Prinssi kääntyi seuraamaan sivusilmällään äitinsä puuhia, eikä ollut laisinkaan yllättynyt siitä, että Ziya oli joutunut hänen äitinsä kohteeksi jo ennen kuin päivän päänäytös alkaisi. Toisaalta hän antoi mielellään tuon kammottavan katkeran ja tiukan naisen kiusata välillä muitakin ihmisiä kuin omaa poikaansa. Neiti Vivien Ducartén esittely miltei valmiina morsiamena oli ollut se viimeinen tikki, joka oli toden teolla saanut nuoren miehen maljan kuohahtamaan ylitse, vaikka hän tiesikin äitinsä olevan jollakin tasolla oikeassa avioliiton ja perillisen tuomasta edusta. Mutta se ei ollut tämän päivän murhe. Sen sijaa prinssi suunnitteli hyötyvänsä Ziyasta, jonka avulla hän halusi vahvistaa pienen Cloverin valtion kauppa- ja diplomaattisuhteita itään, mutta sitä hän ei ottaisi esille ennen kuin hänen äitinsä antaisi tarpeeksi tilaan.
Niinpä Frederik käänsi huomionsa jälleen hirttolavalle, tosin hän epäili, että Ranskan giljotiinimalli olisi purrut paremmin valtaväestöön, jonka luukku paukahti terävästi vasten lavan tukirakennelmia jättäen ensimmäisen uhrinsa heilumaan hetkeksi aavemaisen melun keskelle. Kansa halusi toisinaan verta, mutta sai katkenneiden kaulojen sijasta nähdä vain toisten ihmisten valahtavan elottomiksi nukkejen irvikuviksi.
Ziya al-Din Asharid:
Ziya kohotti ruskeiden silmiensä katseen naiseen, joka vaati hänen huomiotaan omalla katseellaan. Jokin naisen silmissä kiehtoi Ziyaa, jokin joka sai hänet jättämään tyystin huomiotta sen vastenmielisyyden, jonka naiset aina hänessä herättivät. Naisesta näki, ettei tuo ollut tyhjäpäinen tai täynnä itseään samalla tavoin, kuin monet nytkin Ziyaa ympäröivistä naisista. Tällä, Annabella Marqueziksi, prinssi Frederikin äidiksi esitellyllä naisella oli päämääriä ja kunnianhimoa saavuttaa ne. Ziya piti naisesta, siitä pienestä, viekkaasta tuikkeesta tuon silmissä, juonikkaasta suunpielen rypystä. Ziya piti ihmisistä, jotka eivät kaihtaneet keinoja saadakseen sen, mitä halusivat. Niinpä Ziya osoitti mitä suurinta kunnioitustaan tälle naiselle, josta oli kuullut huhuja hovissa liikkuessaan. Ziya oli kuitenkin malliesimerkki henkilöstä, jotka antoivat piutpaut huhuille ja muodostivat oman käsityksensä tapaamistaan ihmisistä. Ziya tiesi kyllä, millaista tuhoa ilkeämieliset saattoivat saada aikaan liikkeelle laittamillaan huhuilla ja tiesi perin hyvin mitä hänestä itsestään sanottiin. Silti, niin paljon kuin hän jo ensisilmäyksellä piti Annabellesta, hän ei voinut olla vilkaisematta prinssiin yhä uudestaan. Tuon tyyni tapa suhtautua tähän tilaisuuteen sai Ziyan ihastelemaan miestä entistäkin enemmän. Hän oli nähnyt länsimaisten ihmisten raakalaismaisuuden ennenkin, mutta hän oli myös nähnyt kaikki ne sadat ylimykset, jotka vihertyivät kasvoiltaan ja meinasivat antaa ylen jo pienestä haavastakin, olkoonkin, että olivat kärkkäitä lähettämään muita manan majoille.
Nuori persialainen soi huomionsa kuitenkin tyystin Annabellalle, lausuen muutamia runollisia kohteliaisuuksia naisen ulkomuodosta ja kaikesta siitä, mitä oli naisesta kuullut puhuttavan. Hän ei mennyt ylistyksissään liiallisuuksiin, sillä Ziya tiesi, että liika oli liikaa ja osasi vetää rajan oikeaan kohtaan. Sitä oli tullut harjoiteltua viime aikoina oikein paljon kanssa, sillä Ziya, joka persialaisittain osasi olla hyvinkin mairea missä seurassa hyvänsä, oli saanut kommenteillaan runsain joukoin ihailijoita, joista ei juurikaan piitannut. Toisin kuin monet tuntuivat kuvittelevan, hän ei hakenut romanssia kehuessaan jonkun nuoren neidon pukua tai silmiä. Hän vältteli naisia jo tämänkin takia, nuo kun tuppasivat ymmärtämään hänet aina väärin. Nuoret miehet puolestaan...
Ziya räpäytti silmiään, vain kerran, saadakseen nuo sopimattomat ajatukset pois mielestään. Prinssin äidin istuuduttua alas myös Ziya asettui takaisin paikalleen, suunnaten katseensa kohti hirttolavaa. Persialainen ei voinut olla hämmästelemättä tätä mestaustapaa. Hän tajusi kyllä että hirttäminen oli hauskaa ajankulua, sillä mikäli uhrin niska ei katkennut pudotuksessa, tuo kuristui hitaasti kuoliaaksi, paksu juuttiköysi pitäisi siitä huolen, ja olihan uhrin sätkimistä mukava katsella aikansa. Se oli myös melko siisti tapa, sillä Ziyan kotona mestaus hoidettiin ylensä miekan avulla. Rikollisten irroitetut päät asetettiin seipäisiin ja niiden päälle saattoi sylkeä kaduilla, kun ne palatsin portinpieliä koristivat aikansa. Rikolliset eivät saaneet kuolemassaan mitään kunniaa, kun kukatahansa, kerjäilestä kultaseppään, saattoi käydä heidät häpäisemässä. Ziyaa ei voinut sanoa isänsä tapaan verenhimoiseksi, mutta kostonhimoa hänellä kyllä riitti. Persian lakia rikkonut rikkoi myös häntä ja hänen perhettään kohtaan ja ansaitsi siksi nöyryytyksensä. Ziya suhtautui kuitenkin kuolemaan vakavasti eikä hurrannut sille, ei edes silloin kun Persia löi jonkin vihollisistaan. Siksi hän ei nytkään yhtynyt ympärillään solisevaan, hiljaiseen keskusteluun, ei kuunnellut sanoja, jotka hänen ympärillään lausuttiin, eikä hurmaantunut alhaalla odottavan yleisön huudoista.
Ziya oli tullut tänne levittääkseen Persiaa, saadakseen kauppakumppaneita ja oppiakseen länsimaisia tapoja, eurooppalaista kulttuuria ja kieliä. Ziya tajusi päivä päivältä selvemmin, kuinka paljon hänellä vielä oli opittavaa ja kuinka paljon hän halusi vielä viettää aikaansa täällä. Hän tiesi, että niin kauan kuin hän oli Euroopassa, hänen isällään ei olisi valtaa häneen tai hänen vartaloonsa. Ziya aikoi nauttia tilanteesta niin pitkään kuin suinkin, vaikka se edellyttäisi hirttäjäisiä. Ajatus toi pienen hymyn hänen huulilleen, ja sivustakatsoja saattoi erehtyä luulemaan, että häntä hymyilytti rikollisen kuolema. Persian prinssi oli vapaa ja piti siitä tunteesta, etenkin nyt, kun hänen seuraansa oli liittynyt henkilöitä, joiden avulla hän voisi yhä vain pitkittää viipymistään täällä.
Annabella Marquez:
Tietystä vinkkelistä ajateltuna prinssi Frederik oli aivan turhan ankara äitinsä suhteen. Loppujen lopuksi kaikki leskirouvan suunnitelmat ajoivat hänen poikansa etua, ja Annabella Marquez pyrki vain tekemään kaikkensa poikansa eteen – vaikka ei aina kysellytkään itse Frederikin mielipidettä siitä, mikä hänet teki onnelliseksi.
Annabellalla oli kuitenkin missio, joka pohjimmiltaan tähtäsi pelkästään Frederikin hengen säilyttämiseen. Vaikka nainen nyt koki tietynlaista vallan lietsomaa riemua sydänalassaan nähdessään jotakuta onnetonta hirtettävää talutettavan kohti tuomiotaan, hän ei missään nimessä aikoisi tulevaisuudessa katsella sivusta poikansa hirttämistä. Sivusta hän sitä joutuisikin katselemaan, sillä aitioon ei sinä päivänä olisi enää hänelläkään asiaa, edes vaikka olisikin onnistunut itse säilyttämään henkensä.
Jos prinssi Francis tai prinsessa Rose onnistuisi –silkalla vääryydellä tietysti –anastamaan kruunun itselleen, ainakaan Frederik ei kauaa hengissä säilyisi. Täysveriset sisarukset ehkä saattaisivat säästää toisensa, mutta Frederik oli käki vieraassa pesässä. Eikä edes erityisemmin pidetty käki, jos asiaa Roselta tai Francisilta tiedusteltaisiin.
Annabella vilkaisi sivusilmällä poikaansa, joka kahlasi arvon jaarlin kanssa läpi pakollisten muodollisuuksien. Frederik saisi olla tyytyväinen äitinsä taistelusta, jonka tarkoituksena oli varmistaa se, että poika ylipäätään pääsisi nauttimaan mahdollisesta tulevasta onnellisuudestaan. Jollain tasolla Frederikin sen kai tiedosti: eihän tämä useinkaan käytännön tasolla kapinoinut äitiään vastaan, vaikka heittelikin piikikkäitä kommenttejaan ja kiukutteli minkä ehti. Mutta mitä muutakaan lapseltaan saattoi odottaa?
Kyllä tämä mukautuisi jopa ajatukseen järjestetystä avioliitosta Vivien Ducartén kanssa. Heittäköön tytön menemään sen jälkeen, kun kruunu oli tavoitettu. Pelinappula hänkin oli, kuten kaikki muutkin Annabella Marquezin maailmassa. Hän ei edes muistanut, olisiko koskaan tavannut ihmistä, joka olisi hänelle merkinnyt mitään enempää.
Nyt hän kuitenkin keskittyi uuteen pelinappulaansa, joka siis eli ja liikkui nimellä Ziya al-Din Asharid. Ehkäpä näillä kahdella saattaisi olla sen verran yhteistä, että hän voisi taas hieman enemmän luottaa poikansa ja itsensä tulevaan onneen. Hänen aistimuksensa miehestä, tämän älykkyydestä ja pelityylistä olivat ainakin toistaiseksi kiitettävän lupaavia. Annabella totesi tyytyväisenä, ettei mies tuhlannut imartelevia sanojaan vaikka antoikin itsestään varsin miellyttävän ja kohteliaan vaikutelman. Hän otti runolliset lausahdukset vastaan muodollisesti ja yhtälailla vastakohteliaisuuksia tuhlaamatta.
Annabellan vaikutelmaa miehestä säestivät myös erinäiset tiedonmuruset tämän kotimaasta ja tyyni mutta vakava tapa, jolla tämä katseli yksi toisensa perään hirttolavalle vietäviä miehiä. Se kertoi, etteivät nämä olleet ensimmäiset hirttäjäiset, joihin tämä nuorukainen osallistui, vaikka tuskin olikaan turhan monia vuosia vielä taakakseen kerännyt.
Annabella ei suinkaan voinut kuvitella, että Frederikillä olisi jotain sellaisia omia päämääriään ajettavana tänään, joista äiti ei ollut tietoinen. Niinpä leskirouva ei suinkaan pitänyt kiirettä poistumisensa kanssa, vaikka poika oli häntä tavallista tiukempaan sävyyn komentanutkin. Annabella aavisteli kireyden johtuvan vain kihlausuutisesta, mutta piti ilmiselvänä, että pojan asenne muuttuisi tavattuaan morsiamensa.
Rosea ja Francisia ei edelleenkään näkynyt, mutta toisaalta kiinnostavin mestattava, salamurhan yrityksestä tuomittu, oli määrätty tuotavaksi yleisön eteen vasta viimeisenä. Näillä kahdella olisi vielä aikaa ilmestyä. Jos he eivät ilmestyisi…no, siinä tapauksessa he tekisivät vielä tarkemman rajanvedon prinssi Frederikin rintaman ja heidän itsensä välillä. Velipuolen murhayrityksen jälkeisten hirttäjäisten seuraaminen oli aikalailla pakollista, jos halusi osoittaa veljen olevan millään tavalla rakastettu.
Tästä samasta syystä hänellä oli hyvä tunne palatsin vierasmaalaisesta nuoresta miehestä. Annabella kääntyi hänen puoleensa ja rikkoi tämän keskittyneen ilmeen puheellaan. Omille kasvoilleen hän loihti hitusta hyväntahtoisemman aatelisnaismaisen ilmeen.
”Kuolemantuomiot mahtavat olla arkipäivää myös teidän kotimaassanne, jos sallitte, että oletan niin? Itse en suinkaan mielelläni seuraa tällaisia tilaisuuksia, mutta viimeinen tuomittu tulee menettämään henkensä poikani murhayrityksestä. Minun täytyy myöntää, että sitä hirttoa seuraan huojentuneena.”
”Aiotteko viipyä maassamme kauankin? Toivon, ettei meiltä enää löydy enää lisää poikani salamurhan yrityksen vuoksi mestattavia sinä aikana, jonka vietätte täällä”, Annabella Marquez lausahti aikalailla tavoitellun neutraaliin sävyyn. Kohteliaisuus, keskustelunavaus ja pieni testi, kaikki samassa lauseessa.
Parhaimmillaan Ziya saattaisi jo tähän jutustelun asuun puettuun kysymykseen vastaamalla paljastaa, haluasiko hän olla mukana edistämässä prinssi Frederikin kuninkuutta.
Prinsessa Rose:
Rose oli huonolla tuulella. Hän oli kuolemanrangaistuksia vastaan ja varsinkin tässä tapauksessa. Hänen velipuolensa oli vieläkin hengissä! Eikö tästä kaupungista löytynyt ensimmäistäkään asiansa osaavaa salamurhaajaa?
Hän oli kuitenkin täällä katsomassa palkkaamansa miehen kuoleman käytäntöön panoa. Sopimukseen oli kuulunut, että hyvin tehdystä työstä saa yleellisen palkinnon, mutta kiinni jääminen tarkoitti vain yhtä asiaa, kuolemaa. Sopimus oli sanottu irti.
Rose ei, luonnollisesti, ollut itse henkilökohtaisesti palkannut miestä vaan se oli tapahtunut monen mutkan kautta, joten mies ei mitenkään osaisi yhdistää työnantajaansa prinsessa Roseen ja Rose oli tuhonnut kaikki jäljet jotka johtaisivat häneen. Hyvä niin. Rose tuumi ja huokaisi sitten ennen kuin astui kärsimykseen ja asteli äpärä velipuolensa vierelle istumaan.
Rose istuutui sanaakaan sanomatta. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa äpärälle, joka aiheutti hänessä aina tunteiden kirjon vihasta inhoon ja inhosta no, vihaan. Rose ei voinut olla huomaamatta äpärän äidin prameilevaa läsnäoloa. Herranen aika, täällä sentään pantiin toteen kuoleman tuomio, eikä mitään orgioita kuten Frederikin äiti ilmeisesti kuvitteli. Rose ajatteli ärtyneenä.
Tomas asettautui suojelevasti Rosen taakse ja ikään kuin vahingossa kosketti prinsessan olkaa siirtyessään hänen taakseen. Rose kuitenkin tiesi, että Tomas tahtoi hänen rauhottuvan ja suhtautuvan tapahtumaan kuninkaallisen arvokkuudella. Luonnollisesti. Kansan silmissä Rose oli tullut tänne suremaan kuolemaa, mutta tullut samalla katsomaan kuinka rikollinen sai mitä ansaitsi. Se sopi vallanmainiosti Roselle.
Rose oli pukeutunut teeman mukaan, synkkiin väreihin. Tumman harmaaseen silkkipukuun, jonka hihan suut ja kaula-aukko olivat vaalean harmaat. Puku oli yksinkertainen, mutta kaunis. Ei millään muotoa prameileva eikä muuten huomiota herättävä kuin värillään. Kaulallaan Rose kantoi ainoaa kirkasta väriä, Veripisaraa, kuten hänen palvelusneitonsa korua kutsui.
Tässä korussa oli jotain pahaenteistä, vaikka se oli äärettömän kaunis rubiini, joka oli taidokkaasti hiottu pisaran muotoon ja joka roikkui Rosen kaulalla hopeisessa ketjussa. Se oli tuntunut sopivalta tähän kyseiseen tilaisuuteen, sillä Rose oli saanut korun lahjana isältään yhdeltä hänen ristiretkistään, hänelle oli myöhemmin kerrottu, että hänen isänsä oli ottanut korun surmaamaltaan leski kuningatarelta ja legenda kertoi, että koru oli kastunut omistajansa vereen, joka oli värjännyt korun verenpunaiseksi. Siitä tuli korun nimikin...
Rose kosketti kuin huomaamattaan korua mietteliäänä, hän tiesi kuitenkin paremmin kuin tarina, että rubiinit olivat yleensä punaisia. Tarinoiden takana oli aina jotakin muutakin...
Prinssi Francis:
Prinssi Francis saapui vain hieman sisarensa jälkeen heijastellen tietoisesti Rosen pukeutumista. Hän halusi näyttää, kuinka eri maailmoista von Cloverin todelliset perilliset olivat tuosta Marquezin äpärästä. niinpä hän oli valinnut itselleen upean silkkisen helmen harmaan asukokonaisuuden, kaksin nappirivein varustetun ryhdikkään takin, jonka pinnalla kimaltelivat maltilliset kultasomisteet ja hihansuita koristivat pitsit. Takki oli leikattu mukavan tyköistuvaan muotoon ja imarteli suuresti Francisin sorjaa vartaloa. Kaulassa hänellä oli ylellinen pitsikaulus, jota koristi musta obsidiaani kultaisessa kehikossaan. Polvihousut olivat samaa kimaltelevaa kangasta kuin takkikin, valkeat sukat ja kiiltävät mustat kengät täydensivät asun, joka oli kaiken kaikkiaan hyvin tyypillinen hovissa. Francis oli myös peittänyt vaaleat kiharaiset hiuksensa punertavan ruskealla peruukilla, sillä joskus oli parempi seurata hovin uusia kotkotuksia kuin taistella niitä vastaan.
Kansanjuhla näytti olevan jo hyvässä vauhdissa. Francis oli huomannut jo saapuessaan velipuolensa uhmakkaan punaisen asun ja tiukan ärsyyntyneen katseen. Frederik kiehui varmasti sisäisesti ja mikäli vanhat merkit paikkansa pitäisivät, tämä varmasti purkaisi kiukkunsa väärässä paikassa väärään aikaan. Francis oli tietoisesti sisarensa kanssa provosoinut velipuoltaan häikäilemättömästi saapumalla paikalle sopivan myöhässä, tosin Montgomery oli vaatinut saada keskustella jostain merkityksettömästä pikkuseikasta, mikä oli viivyttänyt Francisia entisestään.
Francisin astellessa aitopaikalle hän tervehti ne muutamat merkittävät miehet, jotka olivat pakollisten tervehdittävien listalla. Hän oli myös pistänyt sivusilmällä merkille, että Rose oli hyvin myrtynyt ja osoitti mieltää, kuten olettaa saattoi ja leskirouva Marquez oli löytänyt itselleen sopivan eksoottisen leikkikalun aikansa kuluksi.
”Hyvää päivää, Frederik”, Francis tervehti kohteliaasti, mutta samalla myös sopivan välittömästi. Kasvoilla oli sopivan alistunut ilme, kenties hieman pelokaskin, sillä Francis ei missään nimessä nauttinut mestaustilaisuuksista. Ei hän suoranaisesti voinut fyysisesti pahoin, mutta hänen romanttiseksi sieluksi tituleerattu herkkä sisäinen runoilija kavahti kuolemaa.
”Valitettavasti Montgomery oli jälleen päättänyt valittaa kaikesta maan ja taivaan välillä”, Francis hymähti veljelleen anteeksipyytelevästi, vaikka tiesikin, että Rosesta se oli varmasti naurettavaa nöyristelyä. Francis halusi kuitenkin varmistaa, että hän oli pienin uhka niin Frederikille kuin Rosellekin, jotta nämä raivaisivat ensin jompikumpi toisensa ulos valtataistelusta.
”Rose”, Francis tervehti sisartaan lämpimästi ja istuutui tämän viereen huokaisten syvään ja sipaisten keveästi otsaansa. Jostain syystä hänellä oli tunne, että Rose oli ollut tavalla tai toisella alkuun panemassa Frederikin murhayritystä, mutta mitään todisteita ei varmaankaan löytyisi, vaikka kuinka etsisi. Isosisko oli juonikas nuori neiti.
Francis oli myös laittanut merkille leskirouva Marquezin keskustelukumppanin katseet, joita tämä oli luonut Frederikiin. Se oli huolestuttavaa, sillä äpärän kannattajat eivät tarvinneet enempää tukea, ei ainakaan sellaista, jolla oli kytköksiä kaukomaille. Francis ei kuitenkaan ollut tietoinen tämän eksoottisen ulkomaalaisen nimestä saati asemasta, mikä oli lähes anteeksiantamatonta. Sille ei kuitenkaan mahtanut mitään juuri nyt.
Prinssi Frederik:
Kuinka mukava olikaan huomata, että myös prinsessa Rose suvaitsi liittyä mukaan tapahtumaan, jossa rangaistiin miestä, joka oli yrittänyt murhata hänen veljensä. Frederik ajatteli ironisesti, että hän sai olla kiitollinen, ettei pelkkä katse tai asenne ollut tappavia aseita. Rose nimittäin näytti olevan sen verran huonolla tuulella, että Frederik olisi ollut vainaa jo ennen kuin sisko astui aitioon. Mielenosoituksellisesti Rose jätti tervehtimättä ja istuutui vain paikoilleen, vaikka Frederik oli tapansa mukaan noussut seisomaan herrasmiesmäisesti neidin saapuessa hänen seuraansa.
”Rose rakas, älä viitsi vihoitella tällaisena kauniina päivänä, voisi melkein luulla, että sinä kiedoit sen miehen pikkusormesi ympärille ja pyysit hoitelemaan isoveljesi hengiltä”, Frederik puhui kuiskaten kumartuen hieman kohti Rosea. Sanojen väliin hän jätti painostavan tauon ennen kuin jatkoi. ”Mutta eiväthän herkät nuoret neitoset ole kykeneväisiä mihinkään sellaiseen julmuuteen”, äpärä hymyili tietäen olevan ärsyttävä kuin pahankurinen kakara, joka ei ollut lähelläkään prinssin käytöstapoja. Kaikki mitä hän sanoi, oli pelkkää arvailua. Aivan yhtä hyvin kaiken takana olisi voinut olla Francis tai joku muu taho. Se kaikki jäisi varmasti arvailujen varaan.
Ah! Myös Francis saapui, näyttäen yhtä eksyneeltä kuin koiranpentu ja hyvin vaivaantuneelta. Poika parka oli aivan liian herkkä tällaisiin tilaisuuksiin, mutta osoitti miehen merkkejä saapumalla paikalle. Frederik huomasi myös, että tämä viaton ja harmiton poika oli selvästi miettinyt asioita tavallista enemmän ja ottanut ohjat osittain omiin käsiinsä näyttäen, että hän piti mieluummin yhtä kaksoissisarensa kanssa kuin kulkisi omaa tietään. Pelkkä pukeutuminen kertoi näinkin paljon niin Frederikille itselleen kuin muille läsnä oleville hovin korkeille jäsenille.
”Montgomeryn tietäen se ei ole mikään ihme. Hän varmaan mainitsi myös siitä pienestä lipsahduksesta, joka oli inhimillinen erehdys”, Frederik vastasi muistellen sitä onnetonta kertaa, jolloin hän oli kylmäverisesti aikonut karkottaa koko kirotun suvun, jos Willefort Montgomery ei jättäisi häntä rauhaan sillä siunaamalla sekunnilla. No, se mies oli vähäpätöinen pelkuri, josta ei olisi hyötyä nyt eikä tulevaisuudessa ja tämä olikin vältellyt Frederikiä jo hyvän aikaa, mikä oli oikea onnen potku äpärän kannalta.
Francisin istuutuessa Frederik vilkaisi äitinsä suuntaan ja päästi alistuneen huokauksen. Ziya al-Din Asharid oli näköjään piiritetty täydellisesti. Hänen äitinsä osasi olla vaativa yksilö ja oikea riesa niin halutessaan, hurmaava, mutta liian pitkälle mennessään ilkeämielinen noita-akka. Sattumalta Frederik tavoitti yhden noista vieraan maan arvovieraan katseista yrittäen saada yleensä kylmäkiskoiseen katseeseensa ja kasvoilleen hieman pahoittelevaa ilmettä. Hän joutuisi varmasti vielä pyytelemään anteeksi äitinsä käytöstä.
Luukku kolahteli tasaiseen tahtiin ja h-hetki läheni. Frederik tunsi jännityksen nousevan ja väreilevän ympärillään. Ylimystö halusi selvästi tietää, millainen mies oli uskaltanut uhmata äpäräprinssiä ja yrittää riistää tältä henkeä. Se mies ei ollut puhunut sanaakaan. Rose ei vaikuttanut tyytyväiseltä, mutta näytteli uskottavasti marttyyrin osansa.
____________________________________________________________
____________________________________________________________
ADMINI ILMOITUSLUONTOINEN ASIA PELIIN LIITTYEN:
Jollei Ziya ole vastannut 9.9. mennessä, Annabella jatka. Jos Ziya liittyy myöhemmin Heritagen vahvuuteen, hän voi vastata sopivaan väliin. Kiitos!
Pelijärjestys on seuraava: Frederik, Ziya, Annabella, Rose, Francis
Seuraavana vuorossa: Ziya
Viimeinen muokkaaja, admin pvm 07 Huh 2009 01:43 am, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti MSN Messenger
Ziya al-Din Asharid
Vieras
LähetäLähetetty: 02 Syy 2007 05:24 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Ziya, joka oli ollut keskittynyt hirttäjäisten seuraamiseen sekä yleisen ilmapiirin tulkitsemiseen, käänsi katseensa hieman yllättyneenä vierellään istuvaan koreaan naiseen, joka puhui hänelle nyt jo tuttavallisempaan, hieman lämpimämpään sävyyn. Ziya nyökäytti päätään hitaasti, yhä suuri määrä kunnioitusta eleissään. Hänen silmänsä sulkeutuivat hetkeksi nyökkäyksen aikana, mutta ne kohotettiin sitten prinssin äitiin kirkkaina ja selkeinä. Ne eivät olleet läpitunkevat, mutta kävi hyvin ilmi, että persialainen oli perillä tilanteesta. Silmissä näkyi myös ripaus myötätuntoa. Ziya rohkaisi mielensä ja kosketti kevyesti, myötätuntoisesti naisen kättä.
"Minusta on täysin oikein, että poikanne murhayrityksestä vangittu mies joutuu kuolemaan. Häntä odottaa jumalten vihat ja ikuinen helvetti, ja sen hän on teoillaan ansainnut", Ziya sanoi. Hänen äänensävynsä pysyi pehmoisena ja rauhallisena, kehräävä vivahde oli yhä kuultavissa, mutta tummanruskeat silmät olivat tummuneet entisestään, ja pieni, punertava kiilto loisti miltei mustanruskeiden silmien pohjalla. Hän palasi takaisin ylpeään istuma-asentoonsa saatuaan sanottavansa sanottua, ja naisen seuraava kysymys sai pienen hymyn kohoamaan hänen huulilleen.
"Minulla on vakaa aikomus viipyä vieraananne vielä hyvän aikaa, mikäli siitä ei ole teille liikaa vaivaa", persialainen sanoi hiljaisella äänellä, päätään kumartaen. Hänen ilmeensäkään ei värähtänyt hänen huomatessaan prinssi Frederikin katseen, sen, joka oli melkoisesti erilainen prinssin normaaleista katseista. Ziya viestitti toiselle katseellaan, ettei pistänyt lainkaan pahakseen prinssin äidin seuraa.
Väkijoukko hiljeni heidän ympärillään ja sitten se alkoi kohista, pienen supatuksen kuuluessa joka puolelta. Ziya nappasi vyöltään valkean, kullalla maalatun viuhkan ja heilutteli sitä laiskan oloisesti ranteen sulvilla liikkeillä, koettaen pitää kentältä kohoavan kuoleman hajun loitolla. Se ei ollut vahva haju, koska verta ei oltu vuodatettu, mutta se oli ilmassa silti, ja herkkäaistinen prinssi haistoi sen. Hänen sieraimensa värähtivät, kun lopultakin väkijoukon lävitse talutettiin mies, joka oli koettanut ottaa prinssi Frederikin hengiltä. Ziya vei siron, pitkäsormisen kätensä peittämään nenänsä ja suunsa, yhä leyhytellen, nyt jo paljon hitaammin. Häntä kuvotti, sillä hän tunnisti miehen. Hän oli nähnyt tuon palatsin liepeillä ennenkin, eikä miehen ryhdistä voinut erehtyä. Hän oli juonut viiniäkin miehen kanssa, eikä silti ollut tajunnut... Ziya laski kätensä syliinsä ja antoi ilmeettömän, tunteettoman naamion kohota kasvoilleen. Hän oli pitänyt tuosta miehestä, muttei ollut mitään, mitä hän olisi voinut tehdä nyt, kun toinen oli mennyt ja tehnyt ahneuksissaan typeryyksiä. Ziya pyyhki miehen mielestään ja vilkaisi taivaalle. Kuuma päivä oli saamassa loppuhuipennusta, sillä taivaanrannassa kohosi suuri, tumma pilvimassa, joka taatusti piti sisällään kaatosateen ja kesäukkosen. Hirttäisivät nyt miehen, jotta he pääsisivät ajoissa takaisin palatsiin.
Tuulenvire toi mukanaan kaukaa sateen tuoksun, joka pyyhki tiehensä sen epämiellyttävän kuolemanhajun, joka aukiolla aiemmin oli kiertänyt. Persialainen huomasi, että hänen oli heti helpompi hengittää. Ziya vilkaisi ympärilleen, nähdäkseen miten muut suhtautuivat tähän mieheen, joka oli niin ilmiselvästi ja räikeästi käynyt kapinaan auktoriteetteja vastaan. Ziya seurasi katseellaan korutonta, mutta silti mahtipontista seremoniaa, jolla tuosta miehestä hankkiuduttaisiin eroon.
{Anteeksi ihan hirveän kauhean kamalan paljon tämä loputtoman pitkä epäaktiivisuuteni. Nyt olen palannut, toivottavasti saadaan peli loppuun. Anteeksi vielä ja kiitos että sain tulla takaisin. <3}
Takaisin alkuun
Annabella Marquez
Liittynyt: 22 Hei 2007
Viestejä: 9
LähetäLähetetty: 24 Lok 2007 12:53 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Annabella vaikutti kutakuinkin ilahtuneelta eksoottisen miehen sanoista. Hän ei olisi voinut enempää yhtyä niihin, vaikka toisinaan leskirouva olikin miettinyt kuinka paljon helpompaa kaikki olisi ollut, jollei hän olisi muhinoinut kuninkaan kanssa saati sitten synnyttänyt äpärää, mutta Annabella oli ennen kaikkea kunnianhimoinen nainen. Hänen uusi vakaa aikomuksensa oli hurmata Ziya al-Din Asharid ja edistää sitä kautta poikansa valtaistuimelle nousemista.
”Olette kovin ystävällinen, teidän ylhäisyytenne. Uskon, että poikaani ja hänen sisaruksensa toivottavat teidät lämpimästi tervetulleeksi koko Cloverin vierailun ajaksi”, leskirouva Marquez hymähti tietäväisen oloisesti.
”Toivottavasti ette pahastu, jos varoitan teitä ennalta. Hovissa kuiskutellaan niin paljon teistä, että uskoisin teille avautuvan lukemattomia tilaisuuksia tutustua aateliston kermaan erilaisilla kutsuilla, päivällisillä ja juhlatilaisuuksissa. Jos koskaan tarvitsette rauhaisaa turvapaikkaa, voitte ilomielin kääntyä puoleeni. Tiluksillamme käy nykyään niin harvoin vieraita, nyt kun tilanne hovissa on näinkin jännittävä”, Annabella hymähti, kuten hyvän emännän kuului ja käänsi sitten katseensa poikaansa ja kaksosiin.
Röyhkeät kakarat! Ylimieliset pikku nirppanokat! Annabella oli närkästynyt mielenosoituksellisesta käytöksestä, jota kaksoset osoittivat. Toisaalta he molemmat kaivoivat omaa hautaansa tai niin leskirouva tahtoi tilanteen tulkita. Hän huokaisi kuten kuka tahansa äiti, joka oli pettynyt jälkikasvunsa toimintaan.
Hän antoi kuitenkin katseensa lipua jälleen mestauslavalle, jossa näytelmän huipennus tapahtuisi hyvin pian. Hän näki ensimmäisen kerran miehen, joka oli yrittänyt tappaa Frederikin. Mies oli juuri sellainen kuin Annabella oli kuvitellutkin, yhteiskunnan pohjasakkaa. Silmä kulmastaan Annabella huomasi myös Ziyan reaktion, mutta ei kiinnittänyt siihen juurikaan huomiota. Häntä kiinnosti ennen kaikkea se, mistä tuo murhaaja oli saanut käskynsä ja ennen kaikkea keneltä?
Frederik oli ollut huolimaton. Äitinä Annabella soimasi myös omaa typerää poikaansa, joka ei selvästikään kyennyt tekemään päätöksiä, jotka takaisivat hänen oman turvallisuutensa. Poika kuvitteli edelleen liikaa itsestään. Kukkoili muille hovin nuorukaisille ja ennen kaikkea hänelle, omalle äidilleen. Pelkkä vilkaisu poikaan riitti kertomaan, että tämä oli vihainen. kunhan vain pitäisi suunsa kiinni, eikä päästäisi sieltä sammakoita.
(Nöyrimmät anteeksipyyntöni viivytyksestä.)
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinsessa Rose
Liittynyt: 19 Hei 2007
Viestejä: 11
LähetäLähetetty: 25 Lok 2007 01:59 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Rosea ällötti Annabellan käytös, mutta toisaalta hän ei voinut olla ihailematta naista joka niin innokkaasti oli valmis menemään läpi harmaan kiven ajaakseen poikansa etuja.
Luoja, millainen perhe. Hän tyytyi ajattelemaan ärtyneesti. Rose ojensi kätensä hieman Tomasiin päin ja viuhka ilmestyi hänen käteensä. Rose ei kuitenkaan avannut viuhkaa vaan tyytyi naputtamaan sitä luukun kolahduksien tahtiin. Tuuli oli yltymässä.
Hän ei voinut olla miettimättä, missä vaiheessa hän oli muuttunut siksi ihmiseksi, joka hän oli nyt. Miten oli syntynyt tuo henkilö, joka oli valmis murhaamaan ihmisiä edestään saadakseen mitä halusi?
Pakon edessä. Kylmä ajatus purjehti hänen mieleensä ja Rose ei voinut olla hymyilemättä synkkää hymyä.
Maailmassa jossa hän eli ja halusi elää vastaisuudessakin, oli pakko tehdä uhrauksia, ettei menettänyt henkeään tai paikkaansa. Hän oli tehnyt vuosien varrella useita uhrauksia ja viime aikojen tapahtumien johdosta, hän tiesi, että tulisi tekemään vieläkin enemmän uhrauksia.
Hänen oli pyöräytettävä tuo saamarin loinen tästä kärrynpyörästä. Frederik oli kaikista pahin kapula HÄNEN kärrynpyörässään.
Ainut surullinen ajatus oli, että jopa hänen kaksoisveljensä oli alkanut muuttumaan.Uhrauksia.
Rose oli pitkään pelännyt Francisin puolesta. Hän oli pelännyt, ettei miehen mieli kestäisi, mutta katsoessaan Francista nyt, hän tunsi näkymättömien käsien puristuvan sydämensä ympärille. Rose tiesi, yhtä varmasti kuin hän tiesi sen, että pian alkaisi sataa, että tulisi vielä se aika kun Francis kävisi häntä vastaan. Uhraus.
Kansa kohahti kun kuolemaantuomittu ilmestyi torille ja häntä lähdettiin kuljettamaan kohti lavaa. Rose katsoi miestä ja tunsi, ei yhtikäs mitään. Hän tiesi, että mies ei tuntenut mitään. Hän oli pitänyt huolen siitä. Uhraus.
Rose lopetti viuhkan naputtamisen. Sillä luukku oli vedetty ylös ja mestaaja oli siirtynyt paikalleen odottamaan tuomitun saapumista lavalle. Hyvin hitaasti Rose avasi viuhkan ja alkoi liehyttämään hitaassa tahdissa viuhkaansa. Hänen oma tunteettomuutensa oli jopa hienoinen yllätys hänelle itselleenkin, vaikka hän oli odottanut sitä.
Miehen kävellessä portaat lavalle Rose huomasi pienen merkin, joka tarkoitti vain yhtä asiaa. Kaikki meni niin kuin pitikin. Rose tunsi yrtin ja sen vaikutuksen merkit. Silmät, jotka eivät nähneet mitään, hieman hoippuroiva askel ja kylmä hiki, mikä oli kohonnut vangin iholle. Nämä luonnollisesti pistettäisiin viimeisten hetkien järkytyksen piikkiin eikä kukaan osaisi aavistaakaan muuta. Hyvä niin.
((Kuin myös pyydän anteeksi viivytystä.))
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 121
LähetäLähetetty: 16 Mar 2007 02:31 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
(Admin tuuraa… )
Niin aivan. Montgomery oli tosiaankin maininnut hyvin katkeraan sävyyn ’arvon prinssi Frederikin’ edesottamuksista ja siitä, kuinka kunnioitus oli kuollut nuorten keskuudessa. Totta kai lipevänä kaverina Montgomery oli mielistellyt sopivasti Francisia ja sitä, kuinka ylpeä edesmennyt kuningas olisi ollut pojastaan.
Sitähän hän oli. Kunniallinen prinssi, joka eli kuin nukkehallitsija konsanaan. Oikeastaan Francis oli vetäytynyt taka-alalle ottaen itselleen sovittelijan roolin. Hänen tehtävänsä oli yrittää pitää Frederik ja Rose poissa toistensa kurkuista virallisissa tilaisuuksissa ja kokouksissa, eikä se suinkaan ollut helppoa.
Francis vilkaisi sisartaan ja laski kätensä tämän käden päälle. Hän rauhoitti siten itseään, vaikka vakuuttikin sen olevan täysin Rosen tukemiseksi. tämä näytti jotenkin synkeän surumieliseltä.
”Rosie…” Francis kuiskasi huolestuneena, vaikka tiesi, etteivät seuraavat sanat varmastikaan liikuttaneet heitä kumpaakaan sen suuremmin, ”Luuletko, että Frederik on kunnossa? Hän näyttää kamalan kalpealta”.
Sivusilmällä nuori prinssi seurasi isoveljensä reaktioita. Viha. Järkytys. Ne olivat kai kaksi kuvaavinta sanaa, mutta Francis aavisteli hienovaraisista vihjeistä, että veli aristi edelleen kylkeään. Sen huomasi selvästi tämän istuutuessa. Kenties luodin reikään oli sittenkin pesiytynyt tulehdus? Tai ehkä Frederik vain näytteli saadakseen juuri sopivasti myötätuntoa? Sillä ei oikeastaan ollut väliä.
Pyöveli oli jo tällä välin ennättänyt asettelemaan köyttä murhaajan kaulaan. Kansa vaikutti innostuneelta, mutta samalla hieman levottomalta. Se kai johtui ilmasta. Annabella puolestaan oli yhtä sietämätön kuten aina, joskin Francis kunnioitti vanhan naisen kiihkeää halua toteuttaa omat haaveensa ja lunastaa paikkansa kuningasperheessä.
Prinssi puhalsi ilmaa keuhkoistaan antaen tilanteen leijua ympärillään. Kärsivällisyys oli hänen valttikorttinsa.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Frederik
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 108
LähetäLähetetty: 19 Mar 2007 02:09 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Frederik katsoi kiinteästi jännitysnäytelmää, joka avautui hänen edessään. Hän oli myös kiusallisen tietoinen siitä seikasta, että hänen äitinsä ei hellittänyt ulkomaalaisen prinssin suhteen. Ziya ei suinkaan näyttänyt välittävän, mutta Frederik välitti ja olisi häätänyt äitinsä, jos vain olisi siihen pystynyt. Toinen ärtymystä aiheuttava aihe oli kaksosten käyttäytyminen. Rose oli kylmä, kuten oli ollut siitä päivästä saakka kun äpäräveli oli astunut palatsiin. Ja pikku Francis, poika-parka, alkoi osoittaa mieheksi kasvamisen merkkejä, mikä oli hyvin huolestuttavaa.
Kuitenkin ne asiat tuntuivat kovin vähäpätöisiltä prinssin tuijottaessa kostonhimoisesti miestä, jonka elämän ehtoopuoli oli koittanut aikaisin. Hän yritti tavoittaa miehen katseen, mutta se näytti olevan toivotonta. Piruparan olemus oli jotain muuta kuin prinssi oli odottanut. Se kiukustutti häntä enemmän kuin mikään muu. Miten joku, joka ei ollut kertonut mitään tietoja saattoi näyttää siltä kuin olisi jo poissa tästä maailmasta?
Silmukka kiristettiin ja pyöveli tarttui vipuun vapauttaakseen luukun saatuaan merkin. Frederik nousi paikaltaan ja aisti miltei kaikkien huomion kääntyneen itseensä. Kuinka miellyttävä tunne se olikaan. Äpäräprinssi astui aition reunalle vilkaisten pyöveliä. Normaalisti hallitsija olisi vain antanut merkin ja homma olisi ollut sillä selvä, mutta Frederik halusi avata suunsa, vaikka se ei olisikaan välttämättä viisasta.
”Olkoon tämä muistutus siitä, että en suvaitse kenenkään ulkopuolisen sekaantua kuningashuoneen asioihin. En tällä tavalla. Ne, jotka tahtovat valita puolensa tehkööt niin. Onhan tämä vapaa maa. Mutta se piruparka, joka avoimesti uhkaa minun tai sisarusteni henkeä”, Frederik osoitti kaksosia kuitenkaan katsomatta heihin, ”saa olla varma siitä, että kuoleman kohtaaminen on huomattavasti miellyttävämpi kokemus kuin minun kohtaamiseni”. Sanat olivat mahtipontisia, mutta uhmakas nuorukainen ei siitä suinkaan välittänyt. Hän heilautti kättään pyövelille ja luukku kolahti. Se oli ensimmäinen kerta kun Frederik oli todella tappanut miehen pelkällä pienellä eleellä.
Nuori prinssi tuijotti aavemaista marionettia hetken aikaa kylmästi ja käänsi sitten selkänsä näylle. Hän otti ne muutamat askeleensa äitinsä luokse tarjoten käsivartensa ja nyökäten kevyesti Ziyalle. Tämä näytelmä oli nyt ohitse. Hänen katseensa lipui myös kaksosiin. Hän olisi kieltämättä halunnut tietää, mitä nämä miettivät sillä hetkellä. Valitettavasti Frederik itse oli hyvin tietoinen siitä, että hänen oma luonteensa ei ollut aivan niin luja, kuin hän oli toivonut. Miehen tappaminen otti luonnon päälle, eikä Frederik tuntenut oloaan turhan helpottuneeksi, vaikka yksi uhkatekijä oli poissa pelistä. Oikeastaan hänen vatsaansa väänsi ja hän tiesi olevansa hieman kalpea, joka toivottavasti tulkittiin kiukun aiheuttamaksi.
”Palatkaamme palatsiin viettämään iltaa hieman keveämmissä merkeissä”, poika sanoi äidilleen, ”kaikki ovat tervetulleita illalliselle”. Äpäräprinssi antoi teräksenharmaiden silmiensä pyyhkäistä aition ylitse pysähtyen hetkeksi jokaisen kohdella.
_________________
Frederik von Clover
"It's no secret ambition bites the nails of success
Every artist is a cannibal, every poet is a thief"
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Annabella Marquez
Liittynyt: 22 Hei 2007
Viestejä: 9
LähetäLähetetty: 10 Hel 2008 08:08 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Annabella ei katsonut poikaansa. Olisi vain pitänyt suunsa kiinni! Uhoaminen kuulosti lapselliselta, mutta yleisön kohahduksesta päätellen se ei ollut aivan täyttä roskaa, vaikka Annabella henkilökohtaisesti olisi toivonutkin poikansa pitävän suunsa tukossa.
Leskirouva vilkaisi vain kerran riippuvaa ruumista. Noin. Se siitä sitten. Yksi asia oli poissa päiväjärjestyksestä. Tai kaksi oikeastaan. Joskin poika näytti lievästi pahoinvoivalta. Ensimmäinen mestauskäskyn antaminen ei tietenkään ollut välttämättä se miellyttävin teko ja tunne, mutta Annebella oli varma, että nukuttuaan yön yli, Frederik kyllä tajuausi, miten paljon valtaa hänellä oli jo nyt ja miten tehokas yksi pieni kädenliike saattoi olla. Se oli omalta osaltaan jumalallinen voima, jolla saattoi pyyhkäistä pois saastan, vallata kuningaskuntia ja muuttaa maailmanjärjestystä, joskaan Cloverilla ei ollut varaa toimia kuten Aleksanteri Suuri oli aikoinaan toiminut.
frederik tarjosi käsivartensa kuten kunnon pojan kuuluikin. Toivotti kaikki tervetulleiksi illallisille, mikä oli mallikelpoista toimintaa. Annabella ei kuitenkaan pienen kevyen hymynkään kanssa täysin tyytyväinen.
"Ryhtistäydy, tyhmä poika. Sinä olet kruununprinssi. Käyttäydy sen mukaan. Seiso suorassa", Annabella kuiskasi tiukasti pojalleen. Hän ei puristanut lohduttavasti poikansa käsivartta kuten muut äidit olisivat tehneet.
Oli toisen näytöksen vuoro.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinsessa Rose
Liittynyt: 19 Hei 2007
Viestejä: 11
LähetäLähetetty: 16 Hei 2008 10:31 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Rose tunsi pienen säälin pistoksen katsoessaan Annabellan jäisen viileää käytöstä Frederikin seurassa. Ei ihme, että pojasta oli tullut kieroon kasvanut paskiainen, herran pieksut sentään, Frederikin äitihän oli varmasti jotain sukua pakkasherralle, sillä niin tiukassa jääpuikko oli naisen ahterissa.
Silti hän nyökkäsi Frederikille hyväksyvästi. Frederikin kutsu oli kuultu, mutta tällä kertaa Rose ei noudattaisi kutsua. Ruoka ei juuri nyt houkutellut prinsessaa.
Rose katsoi hetken aikaa tuulen keveästi heiluttamaa ruumista. Hän huokaisi: "Kolmas kerta todensanoo." Hän mutisi keveästi viuhkansa takana itsekseen.
Rose nousi Franciksen avustuksella ja hymyili veljelleen. "Miltä kuulostaisi illanistujaiset ilman harpun ja hänen ihastuttavan äpärän seuraa", Rose kysyi hiljaa hivenen kalpealta veljeltään. "Minulle maistuisi juuri nyt vain kunnon lasillinen portviiniä."
Site Admin
Liittynyt: 20 Kes 2007
Viestejä: 126
LähetäLähetetty: 30 Kes 2007 12:22 am Viestin aihe: Synkkä kansanjuhla - vanha foorumi (Loppu) Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Prinssi Frederik:
Kevyt pilviharso kätki auringon näkyvistä. Tuulenvire oli lempeän viehkeä ja leikitteli paikalla olijoiden kasvoilla virkistävinä tuulahduksina. Päivä oli kuten mikä tahansa muukin päivä, lämmin ja leuto, silti se aiheutti ihmisille kylmiä väreitä, jotka juoksivat aina niskasta varpaisiin saakka.
Päivä oli varattu hirttäjäisiä varten.
Prinssi Frederik istui aitiopaikalla, kuten kuninkaallisilla oli tapana. Hän odotti sisaruksiaan saapuvaksi ja oletti joutuvansa jonkinlaiseen sanaharkkaan Rosen kanssa. Tämä tuskin olisi mitenkään tyytyväinen joutuessaan todistamaan, miten joltakin ihmisparalta vietiin henki. Moni muukin jakoi varmasti prinsessan kannan asiasta. Kenties Francis olisi myös vaisumman puoleinen, sillä poika-parka oli vielä hieman liian pehmeä. Eipä silti, ei äpäräkään suoranaisesti nauttinut näistä kansaa puoleensa vetävistä tapahtumista, mutta oikeuden oli tapahduttava ja tietyistä periaatteista Frederik piti tiukasti kiinni. Oli rikos asettua liian näkyvästi yhtäkään korkeampiarvoista henkilöä vastaan puhumattakaan sitten murhayrityksestä, joka oli kerta kaikkiaan anteeksiantamatonta.
Tilanne toi mieleen sen hetken, jona hänen ratsunsa oli heittänyt hänet maahan vertavuotavaksi ja erittäin kiukkuiseksi mytyksi. Se puistatti prinssiä, mutta hillityn ulkokuoren säilyttäminen tapahtui jo rutiinilla. Häntä ei hätkähdyttänyt kansan huudot kun syyllistä tuotiin hitaassa kulkueessa muutaman muun rikollisen kanssa hirttolavalle.
Hirttäjäiset olivat kuitenkin kaikin puolin kiehtova ja mainio tilaisuus tarkastella eri ihmisten suhtautumistapoja. Hän joutuisi varmasti juttelemaan lukuisten ihmisten kanssa, erinäisistä oikeudellisista kysymyksistä. Hän oli täysin tietoinen siitä, millaisen kuvan hän antoi kaikille itsestään juuri tällä kyseisellä hetkellä. Viileän asiallinen, kylmäkiskoinen, julma, raaka, kuten kaikki kuninkaat olivat olleet ennen häntä. Silti hän sentään osoitti sairaanloista kunnioitusta suvaitsemalla edes vaivautua katsomaan, miten elämä katoaisi tuon rikollisen silmistä. Hän halusi heidän katseidensa kohtaavan, rikollisen ja prinssin. Hän halusi miehen jättävän tämän maailman uhmakkaasti tietäen, että oli epäonnistunut yrityksessään tappaa sen miehen, joka oli suurin piirtein kansalle jumalasta seuraava, maallinen hallitsija ja ylimmän vallan käyttäjä.
Kenties oli sittenkin virhe hirttää tuo mies? Frederik torjui saman tien ajatuksen. Hän halusi ottaa tämän tietoisen riskin. Hän janosi kostoa, janosi sitä, mitä hänen äitinsä halusi, valtaa, kruunua, paikkaa historiankirjoissa. Yhden miehen hengen riistäminen ei todennäköisesti muuttaisi mitään, mutta ainakin ylimystö näkisi, että hän jos kuka oli tosissaan. Siitä viestitti myös vaatetus, joka oli hyvin poikkeava verrattuna äpärän normaaliin ulkomuotoon. Vaatteet olivat yksinkertaiset hovin mittapuulla, mutta punainen ylellinen kangas ja runsaat hopeakoristeet loivat illuusion arvokkuudesta.
Frederik vilkaisi tummaa kulkuetta ja nousi vastaanottamaan sisaruksensa ja muutaman muun arvovieraan.
Ziya al-Din Asharid:
Miten kaunis päivä olikaan, Ziya mietti itsekseen, suunnaten suurten, ruskeiden ja kultapilkkuisten silmiensä katseen taivaalle. Tuuli riepotti senkin vähäisen pilvenrepaleen pois aurinkoa häiritsemästä ja Ziya tunsi, kuinka lämpötila kohosi heti asteella tai kahdella. Hänen valkoinen silkkipukunsa oli kuumalla säällä ihanteellinen, sillä vaikka puvussa oli monta kerrosta ja runsaat helmat, se piti turhan kuuman loitolla. Nuorukainen oli vaikuttava näky näissä kotimaalleen ominaisissa vaatteissa, mustat hiukset palmikoituina pois kasvoilta helmin ja jalokivin koristeltuina. Hänen pitkäsormiset, sirot kätensä kannattelivat valkeita, kultaisin silkkilangoin kirjailtuja helmoja, jotteivät ne tuhriintuisi pölisevässä hiekassa liiaksi saakka. Valkean, paksun silkin alta pilkotti rikkaan verenpunainen samettivaate, jonka alla oli vielä läpikuultavasta valkoisesta kankaasta valmistettu, varsin pitkä ja silkillä helmoistaan reunustettu tunika. Nuorukaisen lanteille sidottu tummanpunainen silkkivyö solkineen sopi täydellisesti hänen hiuksissaan ja korvakoruissaan kimaltaviin rubiineihin.
Nuori ylimys, joka oli pyytänyt häntä liittymään seurueeseen, esitteli Ziyan nyt vaikuttavan näköiselle nuorelle miehelle, jonka persialainen muisti nähneensä joskus aikaisemminkin. Ziyan pää taipui hiukan kallelleen, ruskeiden silmien tutkaillessa tuota tarkasti, jopa laskelmoiden, mutta vain sekunniksi. Sitten tuo taipui syvään kumarrukseen, osoittaakseen kunnioitustaan tätä nuorta miestä kohtaan, joka - mitä ilmeisimmin - oli korkeassa arvossa ja vieläpä hyvin tietoinen siitä. Ziyan liikkuessa hänen hiuksiinsa kiinnitetyn siron koristeen kultaiset, ohuet laatat ja punaiset kivet - kuin veripisarat - helähtelivät toisiaan vasten.
"Kunnia tavata teidät, Herrani", Ziya sanoi sillä sointuvalla, pehmeällä äänellään, jossa erottui pieni, kehräävä sivuvivahde ja jolle oli toisinaan kovin hankala väittää vastaan.
Kuninkaallisten istuuduttua Ziya sipaisi kevyesti vaatteidensa helmoja, etteivät ne ryppyyntyisi hänen istuessaan. Hänen ryhtinsä oli moitteeton ja hänen niskansa linja oli pitkä ja suora, kuten hänen taidokas kampauksensa hyvin antoi ilmi, huolimatta siitä, että valkoinen silkki ja punainen sametti koettivat kätkeä ylimmät selkärangan nikamat katseilta. Ziya suuntasi katseensa alhaalla avautuvaan näkymään, joka oli hänelle tuttu, mutta silti vieras. Hän pani merkille hirttolavan ja sen tuntumaan tiiviisti pakkautuneet ihmiset, jotka huutelivat hävyttömyyksiä ohi kulkeville rikollisille. Ziya muisti kyllä niiden teloitusten tunnelman, joita hän oli kokenut kotimaassaan, ja hän saattoi yhä tuntea sen suitsukkeen tuoksun, hien ja veren, jalkojen alle jäävän hiekan, ja vanhempiensa täysin tilanteeseen sopimattoman hilpeyden ja raikkaan kukkien tuoksun - sen saman, joka nyt ympäröi häntä itseään.
Nuori ylimys Ziyan vierellä intoutui kertomaan jotain hilpeää tarinaa, joka sai muutaman muun seurueessa hihittelemään tuolle, ja Ziya tunsi jälleen palanneensa kotiin. Tulevana hallitsijana Ziya tiesi, että toisinaan joistakin oli tehtävä varoittavia esimerkkejä, että toisinaan oli tehtävä kurinpidollisia toimia ja osoitettava kansalle, kuka maassa käytti ylintä valtaa ja kuinka kevyesti pää vieri sen harteilta, joka rikkoi ylempiään vastaan. Silti Ziyaa hieman vaivasi se, kuinka kevyin mielin jotkut saapuivat tällaisiin tilaisuuksiin. Ziya laski katseensa hetkeksi syliinsä, jalkojensa päälle laskettuihin käsiin, joita sormukset ja kultaiset ketjut koristivat, mutta kuullessaan väkijoukon hiljenevän kuuntelemaan - jopa nuorukainen Ziyan vierellä oli vaiennut ja vakavoitunut - hän kohotti mustalla ja kullalla meikatut silmänsä uudelleen alempana levittäytyvään näkyyn, keskittyen kuulemaan sanoja, jotka julki lausuttiin.
Ziya huomasi, kuinka taivaan poikki liiti haukka. Se kirkaisi kerran, kuin nauraakseen ivanaurua niille, jotka pääsisivät tänä lämpimänä iltapäivänä hengestään kun se itse sai jatkaa elämäänsä. Ziyan kurkkua kuristi yhtäkkiä, ehkä linnun ylpeys, ehkä väkijoukossa yltyvät huudot, kun ensimmäistä hirtettävää saatettiin silmukan luokse. Hän puri hampaansa yhteen ja pysyi aloillaan, vaikka olisi mieluummin kuluttanut aikaa palatsin puutarhassa, josta ei vain voinut saada tarpeekseen.
{Toivottavasti ei haittaa, että näin tunkeudun seuraan.. ^^''}
Annabella Marquez:
Tämä päivä oli yhtälailla tärkeä myös Annabella Marquezille kuin hänen pojalleen. Leskirouva oli päättänyt nimittäin pitää huolen siitä, ettei hänen pikku äpäränsä millään tavalla pilaisi tätä mahdollisuuttaan korostaa kykyään tehdä päätöksiä niin hyvässä kuin pahassa. Frederikillä oli mainio tilaisuus vakuuttaa ihmiset siitä, että valta olisi turvallista siirtää edesmenneen hallitsijan vanhimmalle pojalle.
Annabella johdatteli Kamryn jaarlin, joka oli pelastanut Frederikin tihkumasta kuiviin, ja hänen varsin vaatimattomasti pukeutuneen vaimonsa poikansa tervehdittäväksi. Tämä oli pienimuotoinen kiitos siitä, että arvon jaarli oli todellakin ollut paikalla rauhoittamassa vimmoissaan olleen idiootin, tai siis kuten Annabella asian ilmaisi, huikentelevaisen ja äkkipikaisen nuorukaisen, jotta muiden onnistui paikata prinssi kokoon. Lisäksi tämän kaltaiset seuralaiset olivat varsin soveliaat leskirouvalle, joka suojeli imagoaan hyvin säntillisesti ja kieltäytyi näyttäytymästä julkisissa tilaisuuksissa yksinään miehen seurassa.
”Rakas Frederik”, Annabella hymyili pojalleen, ”Katsoin velvollisuudekseni kutsua myös Kamryn jaarlin puolisoineen seuraamaan oikeuden tapahtumista.” Rouva Marquez vilkaisi syrjäsilmällä läsnäolijoita. Hänen ilokseen katseet olivat kohteliaan ilahtuneita ja ihastuneita ja mikseivät olisi olleet. Vaikka Annabella olikin hyvin tavallisen näköinen jo hieman vanha nainen, hän osasi hurmata asuvalinnoillaan. Tänään hänellä oli yllään syvän sininen auringossa kauniisti erilaisia sävyjä säihkyvä ja rönsyilevä puku, jonka runsaat kerrokset ja laskokset saattoivat antaa keveän tyttömäisenkin vaikutelman. Hopeinen kaulakoru, joka oli koristeltu muutamin smaragdein, välkehti naisen kaulassa ja korvissa riippuivat yhteen sopivat raskaat korvakorut. Asukokonaisuuden täydensi yllättävän viehkeä hattu, joka oli somistettu mustilla ruusuilla ja muutamalla vallattomalla riikinkukon sulalla. Annabella epäili, että asu oli Frederikin mielestä liian provosoiva tähän tilaisuuteen, mutta ärvon prinssin äiti tiesi paremmin.
”Rose ja Francis tekevät vain hallaa itselleen, jolleivat he ilmesty paikalle”, äiti kuiskasi pojalleen puristaen kevyesti prinssin käsivartta valloittava hymy huulillaan. Näiden hiljaa lausuttujen sanojen myötä rouva Marquez siirtyi keskustelemaan muiden vieraiden kanssa Kamryn jaarlin tervehtiessä prinssiä kumarruksella, mutta myös tiukalla käden puristuksella.
”Mukavaa huomata, että Teidän Ylhäisyytenne on toipunut ikävästä välikohtauksesta”, leskirouva kuuli jaarlin tokaisevan ja luettelevan myös muutaman mairean sanan itsestään.
Aitiossa oli tänään kuitenkin mies, joka kilpaili koreudellaan prinssin äidin kanssa ja vetosi varmasti eksoottisen herkällä olemuksellaan moniin paikka oleviin naisiin. Annabella tiesi miehen nimen jo entuudestaan, mutta hyvien tapojen mukaan osoitti kohteliaat tervehdyspuheet ensin nuorelle ylimykselle, jotta tälle tarjoutuisi sovelias tilaisuus esitellä heidät kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.
”Kuinka miellyttävää tavata”, Annabella tarjosi kätensä kevyttä käsisuudelmaa varten kiinnittäen kaiken huomionsa tähän ulkomaalaiseen mieheen, Ziyaan. Mies ei selvästi nauttinut tilanteesta, mutta ei levitellyt tietoa ympäriinsä muutoin kuin tuon katseen välityksellä, jonka Annabella oli huomannut täysin sattumalta. toisaalta Ziya saattaisi olla hyvinkin arvokas pelinappula, jos Annabellan onnistuisi saada tämä Frederikin taakse. Toisaalta tämä muilta mailta saapunut, jokseenkin kummajainen, saattaisi hyvinkin olla sitä mieltä, että vain ja ainoastaan Francis olisi ainoa oikea henkilö asettumaan maan johtoon. Annabella aikoi selvittää kyllä, miten hän voisi käyttää uutta koreaa nappulaansa päästäkseen omiin päämääriinsä.
Prinssi Frederik:
Vieraiden vastaanottaminen ja jatkuva miellyttävän pienen hymyn ylläpitäminen olivat osa arkipäivää. Frederik osasi tervehdykset, kohteliaisuuksien vaihdot ja koko hovietiketin kiemurat vaikka unissaan. Hän antoi kasvojen perusteella ihmisille oikeat nimet, arvot ja suurimman osan ajasta hän myös yritti pysyä selvillä siitä, ketkä olivat tavalla tai toisella kytköksissä ja liitoissa ja olivatko nämä yhteenliittymät kenties myönteisiä vai kielteisiä hänen itsensä kannalta. Frederik yritti porautua tärkeiden ihmisten sielunmaisemiin ja tutustua heihin mahdollisimman tarkoin.
Urakka oli kerta kaikkiaan raskas ja uuvuttava, mutta joskus mukana oli myös iloisia yllätyksiä ja kirjaimellisesti jopa väriläikkiä. Ziya al-Din Asharidin maine oli kiirinyt hänen edellään myös prinssi Frederikin korviin kenties joltain eurooppalaisen diplomaatin äänellä, joten Frederik von Clover päätti pelata ja kokeilla hieman onneaan, josko hänen tietonsa olivat ajan tasalla.
”Ilo on myös minun puolellani Ziya al-Din Asharid ”, Frederik vastasi tuntien itsensä kutakuinkin taas tilanteen herraksi huomatessaan osuneensa oikeaan. Hän oli tavallaan tuntenut itsensä altavastaajaksi katsoessaan prameaa miestä edessään, jonka ääni tuntui olevan samettiakin pehmeämpää ja silkkiä miellyttävämpää. Frederik aisti, että nuoresta iästään huolimatta mies oli varmasti yhtä laskelmoiva ja omasi kiitettävän ihmistuntemuksen toisin kuin nuori ylimys, joka oli lähinnä edustamassa isäänsä, joka kiehtoi äpäräprinssiä puhtaasti rahan takia.
Rosea ja Francisia ei edelleenkään näkynyt, mutta Frederikin suureksi kiusaksi hänen äitinsä kyllä ilmestyi Kamryn jaarli seuranaan. Kuuliaisen pojan lailla prinssi suuteli äitinsä poskea ja lausui muutaman kohteliaan sanan äitinsä lähes julkeasta ulkomuodosta.
”Kiitoksia, äiti”, Frederik päästi äitinsä syleilystä, joka oli tuttu osa korunäytelmää, ”Huomasin kyllä. Mene nyt.” Prinssi kuiskasi takaisin tiukempaan sävyyn kuin oli ollut tarkoitus.
”Se on tämän työn ehdottomasti ikävämpiä puolia”, Frederik vastasi puristaen jaarlin kättä tuttavallisesti. Olihan hän tuntenut tämän miehen lapsesta saakka.
”Äitini osaa kieltämättä kääntää ihmisten päät”, hän naurahti jaarlin ylistykselle ja lausui muutaman vastakohteliaisuuden jaarlin omasta terveydentilasta ja vaimon kauniin tyylikkäästä pukeutumisesta. Vaikka Frederik tunsikin vetoa useisiin naisiin, ja se veto oli lähinnä vain fyysistä, Kamryn hintelä vaimo ei kiinnostanut häntä edes piirun vertaa ja vaikka olisikin, Frederik ei ollut seikkailunhalustaan huolimatta valmis tekemään mitään niin päätöntä.
Prinssi kääntyi seuraamaan sivusilmällään äitinsä puuhia, eikä ollut laisinkaan yllättynyt siitä, että Ziya oli joutunut hänen äitinsä kohteeksi jo ennen kuin päivän päänäytös alkaisi. Toisaalta hän antoi mielellään tuon kammottavan katkeran ja tiukan naisen kiusata välillä muitakin ihmisiä kuin omaa poikaansa. Neiti Vivien Ducartén esittely miltei valmiina morsiamena oli ollut se viimeinen tikki, joka oli toden teolla saanut nuoren miehen maljan kuohahtamaan ylitse, vaikka hän tiesikin äitinsä olevan jollakin tasolla oikeassa avioliiton ja perillisen tuomasta edusta. Mutta se ei ollut tämän päivän murhe. Sen sijaa prinssi suunnitteli hyötyvänsä Ziyasta, jonka avulla hän halusi vahvistaa pienen Cloverin valtion kauppa- ja diplomaattisuhteita itään, mutta sitä hän ei ottaisi esille ennen kuin hänen äitinsä antaisi tarpeeksi tilaan.
Niinpä Frederik käänsi huomionsa jälleen hirttolavalle, tosin hän epäili, että Ranskan giljotiinimalli olisi purrut paremmin valtaväestöön, jonka luukku paukahti terävästi vasten lavan tukirakennelmia jättäen ensimmäisen uhrinsa heilumaan hetkeksi aavemaisen melun keskelle. Kansa halusi toisinaan verta, mutta sai katkenneiden kaulojen sijasta nähdä vain toisten ihmisten valahtavan elottomiksi nukkejen irvikuviksi.
Ziya al-Din Asharid:
Ziya kohotti ruskeiden silmiensä katseen naiseen, joka vaati hänen huomiotaan omalla katseellaan. Jokin naisen silmissä kiehtoi Ziyaa, jokin joka sai hänet jättämään tyystin huomiotta sen vastenmielisyyden, jonka naiset aina hänessä herättivät. Naisesta näki, ettei tuo ollut tyhjäpäinen tai täynnä itseään samalla tavoin, kuin monet nytkin Ziyaa ympäröivistä naisista. Tällä, Annabella Marqueziksi, prinssi Frederikin äidiksi esitellyllä naisella oli päämääriä ja kunnianhimoa saavuttaa ne. Ziya piti naisesta, siitä pienestä, viekkaasta tuikkeesta tuon silmissä, juonikkaasta suunpielen rypystä. Ziya piti ihmisistä, jotka eivät kaihtaneet keinoja saadakseen sen, mitä halusivat. Niinpä Ziya osoitti mitä suurinta kunnioitustaan tälle naiselle, josta oli kuullut huhuja hovissa liikkuessaan. Ziya oli kuitenkin malliesimerkki henkilöstä, jotka antoivat piutpaut huhuille ja muodostivat oman käsityksensä tapaamistaan ihmisistä. Ziya tiesi kyllä, millaista tuhoa ilkeämieliset saattoivat saada aikaan liikkeelle laittamillaan huhuilla ja tiesi perin hyvin mitä hänestä itsestään sanottiin. Silti, niin paljon kuin hän jo ensisilmäyksellä piti Annabellesta, hän ei voinut olla vilkaisematta prinssiin yhä uudestaan. Tuon tyyni tapa suhtautua tähän tilaisuuteen sai Ziyan ihastelemaan miestä entistäkin enemmän. Hän oli nähnyt länsimaisten ihmisten raakalaismaisuuden ennenkin, mutta hän oli myös nähnyt kaikki ne sadat ylimykset, jotka vihertyivät kasvoiltaan ja meinasivat antaa ylen jo pienestä haavastakin, olkoonkin, että olivat kärkkäitä lähettämään muita manan majoille.
Nuori persialainen soi huomionsa kuitenkin tyystin Annabellalle, lausuen muutamia runollisia kohteliaisuuksia naisen ulkomuodosta ja kaikesta siitä, mitä oli naisesta kuullut puhuttavan. Hän ei mennyt ylistyksissään liiallisuuksiin, sillä Ziya tiesi, että liika oli liikaa ja osasi vetää rajan oikeaan kohtaan. Sitä oli tullut harjoiteltua viime aikoina oikein paljon kanssa, sillä Ziya, joka persialaisittain osasi olla hyvinkin mairea missä seurassa hyvänsä, oli saanut kommenteillaan runsain joukoin ihailijoita, joista ei juurikaan piitannut. Toisin kuin monet tuntuivat kuvittelevan, hän ei hakenut romanssia kehuessaan jonkun nuoren neidon pukua tai silmiä. Hän vältteli naisia jo tämänkin takia, nuo kun tuppasivat ymmärtämään hänet aina väärin. Nuoret miehet puolestaan...
Ziya räpäytti silmiään, vain kerran, saadakseen nuo sopimattomat ajatukset pois mielestään. Prinssin äidin istuuduttua alas myös Ziya asettui takaisin paikalleen, suunnaten katseensa kohti hirttolavaa. Persialainen ei voinut olla hämmästelemättä tätä mestaustapaa. Hän tajusi kyllä että hirttäminen oli hauskaa ajankulua, sillä mikäli uhrin niska ei katkennut pudotuksessa, tuo kuristui hitaasti kuoliaaksi, paksu juuttiköysi pitäisi siitä huolen, ja olihan uhrin sätkimistä mukava katsella aikansa. Se oli myös melko siisti tapa, sillä Ziyan kotona mestaus hoidettiin ylensä miekan avulla. Rikollisten irroitetut päät asetettiin seipäisiin ja niiden päälle saattoi sylkeä kaduilla, kun ne palatsin portinpieliä koristivat aikansa. Rikolliset eivät saaneet kuolemassaan mitään kunniaa, kun kukatahansa, kerjäilestä kultaseppään, saattoi käydä heidät häpäisemässä. Ziyaa ei voinut sanoa isänsä tapaan verenhimoiseksi, mutta kostonhimoa hänellä kyllä riitti. Persian lakia rikkonut rikkoi myös häntä ja hänen perhettään kohtaan ja ansaitsi siksi nöyryytyksensä. Ziya suhtautui kuitenkin kuolemaan vakavasti eikä hurrannut sille, ei edes silloin kun Persia löi jonkin vihollisistaan. Siksi hän ei nytkään yhtynyt ympärillään solisevaan, hiljaiseen keskusteluun, ei kuunnellut sanoja, jotka hänen ympärillään lausuttiin, eikä hurmaantunut alhaalla odottavan yleisön huudoista.
Ziya oli tullut tänne levittääkseen Persiaa, saadakseen kauppakumppaneita ja oppiakseen länsimaisia tapoja, eurooppalaista kulttuuria ja kieliä. Ziya tajusi päivä päivältä selvemmin, kuinka paljon hänellä vielä oli opittavaa ja kuinka paljon hän halusi vielä viettää aikaansa täällä. Hän tiesi, että niin kauan kuin hän oli Euroopassa, hänen isällään ei olisi valtaa häneen tai hänen vartaloonsa. Ziya aikoi nauttia tilanteesta niin pitkään kuin suinkin, vaikka se edellyttäisi hirttäjäisiä. Ajatus toi pienen hymyn hänen huulilleen, ja sivustakatsoja saattoi erehtyä luulemaan, että häntä hymyilytti rikollisen kuolema. Persian prinssi oli vapaa ja piti siitä tunteesta, etenkin nyt, kun hänen seuraansa oli liittynyt henkilöitä, joiden avulla hän voisi yhä vain pitkittää viipymistään täällä.
Annabella Marquez:
Tietystä vinkkelistä ajateltuna prinssi Frederik oli aivan turhan ankara äitinsä suhteen. Loppujen lopuksi kaikki leskirouvan suunnitelmat ajoivat hänen poikansa etua, ja Annabella Marquez pyrki vain tekemään kaikkensa poikansa eteen – vaikka ei aina kysellytkään itse Frederikin mielipidettä siitä, mikä hänet teki onnelliseksi.
Annabellalla oli kuitenkin missio, joka pohjimmiltaan tähtäsi pelkästään Frederikin hengen säilyttämiseen. Vaikka nainen nyt koki tietynlaista vallan lietsomaa riemua sydänalassaan nähdessään jotakuta onnetonta hirtettävää talutettavan kohti tuomiotaan, hän ei missään nimessä aikoisi tulevaisuudessa katsella sivusta poikansa hirttämistä. Sivusta hän sitä joutuisikin katselemaan, sillä aitioon ei sinä päivänä olisi enää hänelläkään asiaa, edes vaikka olisikin onnistunut itse säilyttämään henkensä.
Jos prinssi Francis tai prinsessa Rose onnistuisi –silkalla vääryydellä tietysti –anastamaan kruunun itselleen, ainakaan Frederik ei kauaa hengissä säilyisi. Täysveriset sisarukset ehkä saattaisivat säästää toisensa, mutta Frederik oli käki vieraassa pesässä. Eikä edes erityisemmin pidetty käki, jos asiaa Roselta tai Francisilta tiedusteltaisiin.
Annabella vilkaisi sivusilmällä poikaansa, joka kahlasi arvon jaarlin kanssa läpi pakollisten muodollisuuksien. Frederik saisi olla tyytyväinen äitinsä taistelusta, jonka tarkoituksena oli varmistaa se, että poika ylipäätään pääsisi nauttimaan mahdollisesta tulevasta onnellisuudestaan. Jollain tasolla Frederikin sen kai tiedosti: eihän tämä useinkaan käytännön tasolla kapinoinut äitiään vastaan, vaikka heittelikin piikikkäitä kommenttejaan ja kiukutteli minkä ehti. Mutta mitä muutakaan lapseltaan saattoi odottaa?
Kyllä tämä mukautuisi jopa ajatukseen järjestetystä avioliitosta Vivien Ducartén kanssa. Heittäköön tytön menemään sen jälkeen, kun kruunu oli tavoitettu. Pelinappula hänkin oli, kuten kaikki muutkin Annabella Marquezin maailmassa. Hän ei edes muistanut, olisiko koskaan tavannut ihmistä, joka olisi hänelle merkinnyt mitään enempää.
Nyt hän kuitenkin keskittyi uuteen pelinappulaansa, joka siis eli ja liikkui nimellä Ziya al-Din Asharid. Ehkäpä näillä kahdella saattaisi olla sen verran yhteistä, että hän voisi taas hieman enemmän luottaa poikansa ja itsensä tulevaan onneen. Hänen aistimuksensa miehestä, tämän älykkyydestä ja pelityylistä olivat ainakin toistaiseksi kiitettävän lupaavia. Annabella totesi tyytyväisenä, ettei mies tuhlannut imartelevia sanojaan vaikka antoikin itsestään varsin miellyttävän ja kohteliaan vaikutelman. Hän otti runolliset lausahdukset vastaan muodollisesti ja yhtälailla vastakohteliaisuuksia tuhlaamatta.
Annabellan vaikutelmaa miehestä säestivät myös erinäiset tiedonmuruset tämän kotimaasta ja tyyni mutta vakava tapa, jolla tämä katseli yksi toisensa perään hirttolavalle vietäviä miehiä. Se kertoi, etteivät nämä olleet ensimmäiset hirttäjäiset, joihin tämä nuorukainen osallistui, vaikka tuskin olikaan turhan monia vuosia vielä taakakseen kerännyt.
Annabella ei suinkaan voinut kuvitella, että Frederikillä olisi jotain sellaisia omia päämääriään ajettavana tänään, joista äiti ei ollut tietoinen. Niinpä leskirouva ei suinkaan pitänyt kiirettä poistumisensa kanssa, vaikka poika oli häntä tavallista tiukempaan sävyyn komentanutkin. Annabella aavisteli kireyden johtuvan vain kihlausuutisesta, mutta piti ilmiselvänä, että pojan asenne muuttuisi tavattuaan morsiamensa.
Rosea ja Francisia ei edelleenkään näkynyt, mutta toisaalta kiinnostavin mestattava, salamurhan yrityksestä tuomittu, oli määrätty tuotavaksi yleisön eteen vasta viimeisenä. Näillä kahdella olisi vielä aikaa ilmestyä. Jos he eivät ilmestyisi…no, siinä tapauksessa he tekisivät vielä tarkemman rajanvedon prinssi Frederikin rintaman ja heidän itsensä välillä. Velipuolen murhayrityksen jälkeisten hirttäjäisten seuraaminen oli aikalailla pakollista, jos halusi osoittaa veljen olevan millään tavalla rakastettu.
Tästä samasta syystä hänellä oli hyvä tunne palatsin vierasmaalaisesta nuoresta miehestä. Annabella kääntyi hänen puoleensa ja rikkoi tämän keskittyneen ilmeen puheellaan. Omille kasvoilleen hän loihti hitusta hyväntahtoisemman aatelisnaismaisen ilmeen.
”Kuolemantuomiot mahtavat olla arkipäivää myös teidän kotimaassanne, jos sallitte, että oletan niin? Itse en suinkaan mielelläni seuraa tällaisia tilaisuuksia, mutta viimeinen tuomittu tulee menettämään henkensä poikani murhayrityksestä. Minun täytyy myöntää, että sitä hirttoa seuraan huojentuneena.”
”Aiotteko viipyä maassamme kauankin? Toivon, ettei meiltä enää löydy enää lisää poikani salamurhan yrityksen vuoksi mestattavia sinä aikana, jonka vietätte täällä”, Annabella Marquez lausahti aikalailla tavoitellun neutraaliin sävyyn. Kohteliaisuus, keskustelunavaus ja pieni testi, kaikki samassa lauseessa.
Parhaimmillaan Ziya saattaisi jo tähän jutustelun asuun puettuun kysymykseen vastaamalla paljastaa, haluasiko hän olla mukana edistämässä prinssi Frederikin kuninkuutta.
Prinsessa Rose:
Rose oli huonolla tuulella. Hän oli kuolemanrangaistuksia vastaan ja varsinkin tässä tapauksessa. Hänen velipuolensa oli vieläkin hengissä! Eikö tästä kaupungista löytynyt ensimmäistäkään asiansa osaavaa salamurhaajaa?
Hän oli kuitenkin täällä katsomassa palkkaamansa miehen kuoleman käytäntöön panoa. Sopimukseen oli kuulunut, että hyvin tehdystä työstä saa yleellisen palkinnon, mutta kiinni jääminen tarkoitti vain yhtä asiaa, kuolemaa. Sopimus oli sanottu irti.
Rose ei, luonnollisesti, ollut itse henkilökohtaisesti palkannut miestä vaan se oli tapahtunut monen mutkan kautta, joten mies ei mitenkään osaisi yhdistää työnantajaansa prinsessa Roseen ja Rose oli tuhonnut kaikki jäljet jotka johtaisivat häneen. Hyvä niin. Rose tuumi ja huokaisi sitten ennen kuin astui kärsimykseen ja asteli äpärä velipuolensa vierelle istumaan.
Rose istuutui sanaakaan sanomatta. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa äpärälle, joka aiheutti hänessä aina tunteiden kirjon vihasta inhoon ja inhosta no, vihaan. Rose ei voinut olla huomaamatta äpärän äidin prameilevaa läsnäoloa. Herranen aika, täällä sentään pantiin toteen kuoleman tuomio, eikä mitään orgioita kuten Frederikin äiti ilmeisesti kuvitteli. Rose ajatteli ärtyneenä.
Tomas asettautui suojelevasti Rosen taakse ja ikään kuin vahingossa kosketti prinsessan olkaa siirtyessään hänen taakseen. Rose kuitenkin tiesi, että Tomas tahtoi hänen rauhottuvan ja suhtautuvan tapahtumaan kuninkaallisen arvokkuudella. Luonnollisesti. Kansan silmissä Rose oli tullut tänne suremaan kuolemaa, mutta tullut samalla katsomaan kuinka rikollinen sai mitä ansaitsi. Se sopi vallanmainiosti Roselle.
Rose oli pukeutunut teeman mukaan, synkkiin väreihin. Tumman harmaaseen silkkipukuun, jonka hihan suut ja kaula-aukko olivat vaalean harmaat. Puku oli yksinkertainen, mutta kaunis. Ei millään muotoa prameileva eikä muuten huomiota herättävä kuin värillään. Kaulallaan Rose kantoi ainoaa kirkasta väriä, Veripisaraa, kuten hänen palvelusneitonsa korua kutsui.
Tässä korussa oli jotain pahaenteistä, vaikka se oli äärettömän kaunis rubiini, joka oli taidokkaasti hiottu pisaran muotoon ja joka roikkui Rosen kaulalla hopeisessa ketjussa. Se oli tuntunut sopivalta tähän kyseiseen tilaisuuteen, sillä Rose oli saanut korun lahjana isältään yhdeltä hänen ristiretkistään, hänelle oli myöhemmin kerrottu, että hänen isänsä oli ottanut korun surmaamaltaan leski kuningatarelta ja legenda kertoi, että koru oli kastunut omistajansa vereen, joka oli värjännyt korun verenpunaiseksi. Siitä tuli korun nimikin...
Rose kosketti kuin huomaamattaan korua mietteliäänä, hän tiesi kuitenkin paremmin kuin tarina, että rubiinit olivat yleensä punaisia. Tarinoiden takana oli aina jotakin muutakin...
Prinssi Francis:
Prinssi Francis saapui vain hieman sisarensa jälkeen heijastellen tietoisesti Rosen pukeutumista. Hän halusi näyttää, kuinka eri maailmoista von Cloverin todelliset perilliset olivat tuosta Marquezin äpärästä. niinpä hän oli valinnut itselleen upean silkkisen helmen harmaan asukokonaisuuden, kaksin nappirivein varustetun ryhdikkään takin, jonka pinnalla kimaltelivat maltilliset kultasomisteet ja hihansuita koristivat pitsit. Takki oli leikattu mukavan tyköistuvaan muotoon ja imarteli suuresti Francisin sorjaa vartaloa. Kaulassa hänellä oli ylellinen pitsikaulus, jota koristi musta obsidiaani kultaisessa kehikossaan. Polvihousut olivat samaa kimaltelevaa kangasta kuin takkikin, valkeat sukat ja kiiltävät mustat kengät täydensivät asun, joka oli kaiken kaikkiaan hyvin tyypillinen hovissa. Francis oli myös peittänyt vaaleat kiharaiset hiuksensa punertavan ruskealla peruukilla, sillä joskus oli parempi seurata hovin uusia kotkotuksia kuin taistella niitä vastaan.
Kansanjuhla näytti olevan jo hyvässä vauhdissa. Francis oli huomannut jo saapuessaan velipuolensa uhmakkaan punaisen asun ja tiukan ärsyyntyneen katseen. Frederik kiehui varmasti sisäisesti ja mikäli vanhat merkit paikkansa pitäisivät, tämä varmasti purkaisi kiukkunsa väärässä paikassa väärään aikaan. Francis oli tietoisesti sisarensa kanssa provosoinut velipuoltaan häikäilemättömästi saapumalla paikalle sopivan myöhässä, tosin Montgomery oli vaatinut saada keskustella jostain merkityksettömästä pikkuseikasta, mikä oli viivyttänyt Francisia entisestään.
Francisin astellessa aitopaikalle hän tervehti ne muutamat merkittävät miehet, jotka olivat pakollisten tervehdittävien listalla. Hän oli myös pistänyt sivusilmällä merkille, että Rose oli hyvin myrtynyt ja osoitti mieltää, kuten olettaa saattoi ja leskirouva Marquez oli löytänyt itselleen sopivan eksoottisen leikkikalun aikansa kuluksi.
”Hyvää päivää, Frederik”, Francis tervehti kohteliaasti, mutta samalla myös sopivan välittömästi. Kasvoilla oli sopivan alistunut ilme, kenties hieman pelokaskin, sillä Francis ei missään nimessä nauttinut mestaustilaisuuksista. Ei hän suoranaisesti voinut fyysisesti pahoin, mutta hänen romanttiseksi sieluksi tituleerattu herkkä sisäinen runoilija kavahti kuolemaa.
”Valitettavasti Montgomery oli jälleen päättänyt valittaa kaikesta maan ja taivaan välillä”, Francis hymähti veljelleen anteeksipyytelevästi, vaikka tiesikin, että Rosesta se oli varmasti naurettavaa nöyristelyä. Francis halusi kuitenkin varmistaa, että hän oli pienin uhka niin Frederikille kuin Rosellekin, jotta nämä raivaisivat ensin jompikumpi toisensa ulos valtataistelusta.
”Rose”, Francis tervehti sisartaan lämpimästi ja istuutui tämän viereen huokaisten syvään ja sipaisten keveästi otsaansa. Jostain syystä hänellä oli tunne, että Rose oli ollut tavalla tai toisella alkuun panemassa Frederikin murhayritystä, mutta mitään todisteita ei varmaankaan löytyisi, vaikka kuinka etsisi. Isosisko oli juonikas nuori neiti.
Francis oli myös laittanut merkille leskirouva Marquezin keskustelukumppanin katseet, joita tämä oli luonut Frederikiin. Se oli huolestuttavaa, sillä äpärän kannattajat eivät tarvinneet enempää tukea, ei ainakaan sellaista, jolla oli kytköksiä kaukomaille. Francis ei kuitenkaan ollut tietoinen tämän eksoottisen ulkomaalaisen nimestä saati asemasta, mikä oli lähes anteeksiantamatonta. Sille ei kuitenkaan mahtanut mitään juuri nyt.
Prinssi Frederik:
Kuinka mukava olikaan huomata, että myös prinsessa Rose suvaitsi liittyä mukaan tapahtumaan, jossa rangaistiin miestä, joka oli yrittänyt murhata hänen veljensä. Frederik ajatteli ironisesti, että hän sai olla kiitollinen, ettei pelkkä katse tai asenne ollut tappavia aseita. Rose nimittäin näytti olevan sen verran huonolla tuulella, että Frederik olisi ollut vainaa jo ennen kuin sisko astui aitioon. Mielenosoituksellisesti Rose jätti tervehtimättä ja istuutui vain paikoilleen, vaikka Frederik oli tapansa mukaan noussut seisomaan herrasmiesmäisesti neidin saapuessa hänen seuraansa.
”Rose rakas, älä viitsi vihoitella tällaisena kauniina päivänä, voisi melkein luulla, että sinä kiedoit sen miehen pikkusormesi ympärille ja pyysit hoitelemaan isoveljesi hengiltä”, Frederik puhui kuiskaten kumartuen hieman kohti Rosea. Sanojen väliin hän jätti painostavan tauon ennen kuin jatkoi. ”Mutta eiväthän herkät nuoret neitoset ole kykeneväisiä mihinkään sellaiseen julmuuteen”, äpärä hymyili tietäen olevan ärsyttävä kuin pahankurinen kakara, joka ei ollut lähelläkään prinssin käytöstapoja. Kaikki mitä hän sanoi, oli pelkkää arvailua. Aivan yhtä hyvin kaiken takana olisi voinut olla Francis tai joku muu taho. Se kaikki jäisi varmasti arvailujen varaan.
Ah! Myös Francis saapui, näyttäen yhtä eksyneeltä kuin koiranpentu ja hyvin vaivaantuneelta. Poika parka oli aivan liian herkkä tällaisiin tilaisuuksiin, mutta osoitti miehen merkkejä saapumalla paikalle. Frederik huomasi myös, että tämä viaton ja harmiton poika oli selvästi miettinyt asioita tavallista enemmän ja ottanut ohjat osittain omiin käsiinsä näyttäen, että hän piti mieluummin yhtä kaksoissisarensa kanssa kuin kulkisi omaa tietään. Pelkkä pukeutuminen kertoi näinkin paljon niin Frederikille itselleen kuin muille läsnä oleville hovin korkeille jäsenille.
”Montgomeryn tietäen se ei ole mikään ihme. Hän varmaan mainitsi myös siitä pienestä lipsahduksesta, joka oli inhimillinen erehdys”, Frederik vastasi muistellen sitä onnetonta kertaa, jolloin hän oli kylmäverisesti aikonut karkottaa koko kirotun suvun, jos Willefort Montgomery ei jättäisi häntä rauhaan sillä siunaamalla sekunnilla. No, se mies oli vähäpätöinen pelkuri, josta ei olisi hyötyä nyt eikä tulevaisuudessa ja tämä olikin vältellyt Frederikiä jo hyvän aikaa, mikä oli oikea onnen potku äpärän kannalta.
Francisin istuutuessa Frederik vilkaisi äitinsä suuntaan ja päästi alistuneen huokauksen. Ziya al-Din Asharid oli näköjään piiritetty täydellisesti. Hänen äitinsä osasi olla vaativa yksilö ja oikea riesa niin halutessaan, hurmaava, mutta liian pitkälle mennessään ilkeämielinen noita-akka. Sattumalta Frederik tavoitti yhden noista vieraan maan arvovieraan katseista yrittäen saada yleensä kylmäkiskoiseen katseeseensa ja kasvoilleen hieman pahoittelevaa ilmettä. Hän joutuisi varmasti vielä pyytelemään anteeksi äitinsä käytöstä.
Luukku kolahteli tasaiseen tahtiin ja h-hetki läheni. Frederik tunsi jännityksen nousevan ja väreilevän ympärillään. Ylimystö halusi selvästi tietää, millainen mies oli uskaltanut uhmata äpäräprinssiä ja yrittää riistää tältä henkeä. Se mies ei ollut puhunut sanaakaan. Rose ei vaikuttanut tyytyväiseltä, mutta näytteli uskottavasti marttyyrin osansa.
____________________________________________________________
____________________________________________________________
ADMINI ILMOITUSLUONTOINEN ASIA PELIIN LIITTYEN:
Jollei Ziya ole vastannut 9.9. mennessä, Annabella jatka. Jos Ziya liittyy myöhemmin Heritagen vahvuuteen, hän voi vastata sopivaan väliin. Kiitos!
Pelijärjestys on seuraava: Frederik, Ziya, Annabella, Rose, Francis
Seuraavana vuorossa: Ziya
Viimeinen muokkaaja, admin pvm 07 Huh 2009 01:43 am, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti MSN Messenger
Ziya al-Din Asharid
Vieras
LähetäLähetetty: 02 Syy 2007 05:24 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Ziya, joka oli ollut keskittynyt hirttäjäisten seuraamiseen sekä yleisen ilmapiirin tulkitsemiseen, käänsi katseensa hieman yllättyneenä vierellään istuvaan koreaan naiseen, joka puhui hänelle nyt jo tuttavallisempaan, hieman lämpimämpään sävyyn. Ziya nyökäytti päätään hitaasti, yhä suuri määrä kunnioitusta eleissään. Hänen silmänsä sulkeutuivat hetkeksi nyökkäyksen aikana, mutta ne kohotettiin sitten prinssin äitiin kirkkaina ja selkeinä. Ne eivät olleet läpitunkevat, mutta kävi hyvin ilmi, että persialainen oli perillä tilanteesta. Silmissä näkyi myös ripaus myötätuntoa. Ziya rohkaisi mielensä ja kosketti kevyesti, myötätuntoisesti naisen kättä.
"Minusta on täysin oikein, että poikanne murhayrityksestä vangittu mies joutuu kuolemaan. Häntä odottaa jumalten vihat ja ikuinen helvetti, ja sen hän on teoillaan ansainnut", Ziya sanoi. Hänen äänensävynsä pysyi pehmoisena ja rauhallisena, kehräävä vivahde oli yhä kuultavissa, mutta tummanruskeat silmät olivat tummuneet entisestään, ja pieni, punertava kiilto loisti miltei mustanruskeiden silmien pohjalla. Hän palasi takaisin ylpeään istuma-asentoonsa saatuaan sanottavansa sanottua, ja naisen seuraava kysymys sai pienen hymyn kohoamaan hänen huulilleen.
"Minulla on vakaa aikomus viipyä vieraananne vielä hyvän aikaa, mikäli siitä ei ole teille liikaa vaivaa", persialainen sanoi hiljaisella äänellä, päätään kumartaen. Hänen ilmeensäkään ei värähtänyt hänen huomatessaan prinssi Frederikin katseen, sen, joka oli melkoisesti erilainen prinssin normaaleista katseista. Ziya viestitti toiselle katseellaan, ettei pistänyt lainkaan pahakseen prinssin äidin seuraa.
Väkijoukko hiljeni heidän ympärillään ja sitten se alkoi kohista, pienen supatuksen kuuluessa joka puolelta. Ziya nappasi vyöltään valkean, kullalla maalatun viuhkan ja heilutteli sitä laiskan oloisesti ranteen sulvilla liikkeillä, koettaen pitää kentältä kohoavan kuoleman hajun loitolla. Se ei ollut vahva haju, koska verta ei oltu vuodatettu, mutta se oli ilmassa silti, ja herkkäaistinen prinssi haistoi sen. Hänen sieraimensa värähtivät, kun lopultakin väkijoukon lävitse talutettiin mies, joka oli koettanut ottaa prinssi Frederikin hengiltä. Ziya vei siron, pitkäsormisen kätensä peittämään nenänsä ja suunsa, yhä leyhytellen, nyt jo paljon hitaammin. Häntä kuvotti, sillä hän tunnisti miehen. Hän oli nähnyt tuon palatsin liepeillä ennenkin, eikä miehen ryhdistä voinut erehtyä. Hän oli juonut viiniäkin miehen kanssa, eikä silti ollut tajunnut... Ziya laski kätensä syliinsä ja antoi ilmeettömän, tunteettoman naamion kohota kasvoilleen. Hän oli pitänyt tuosta miehestä, muttei ollut mitään, mitä hän olisi voinut tehdä nyt, kun toinen oli mennyt ja tehnyt ahneuksissaan typeryyksiä. Ziya pyyhki miehen mielestään ja vilkaisi taivaalle. Kuuma päivä oli saamassa loppuhuipennusta, sillä taivaanrannassa kohosi suuri, tumma pilvimassa, joka taatusti piti sisällään kaatosateen ja kesäukkosen. Hirttäisivät nyt miehen, jotta he pääsisivät ajoissa takaisin palatsiin.
Tuulenvire toi mukanaan kaukaa sateen tuoksun, joka pyyhki tiehensä sen epämiellyttävän kuolemanhajun, joka aukiolla aiemmin oli kiertänyt. Persialainen huomasi, että hänen oli heti helpompi hengittää. Ziya vilkaisi ympärilleen, nähdäkseen miten muut suhtautuivat tähän mieheen, joka oli niin ilmiselvästi ja räikeästi käynyt kapinaan auktoriteetteja vastaan. Ziya seurasi katseellaan korutonta, mutta silti mahtipontista seremoniaa, jolla tuosta miehestä hankkiuduttaisiin eroon.
{Anteeksi ihan hirveän kauhean kamalan paljon tämä loputtoman pitkä epäaktiivisuuteni. Nyt olen palannut, toivottavasti saadaan peli loppuun. Anteeksi vielä ja kiitos että sain tulla takaisin. <3}
Takaisin alkuun
Annabella Marquez
Liittynyt: 22 Hei 2007
Viestejä: 9
LähetäLähetetty: 24 Lok 2007 12:53 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Annabella vaikutti kutakuinkin ilahtuneelta eksoottisen miehen sanoista. Hän ei olisi voinut enempää yhtyä niihin, vaikka toisinaan leskirouva olikin miettinyt kuinka paljon helpompaa kaikki olisi ollut, jollei hän olisi muhinoinut kuninkaan kanssa saati sitten synnyttänyt äpärää, mutta Annabella oli ennen kaikkea kunnianhimoinen nainen. Hänen uusi vakaa aikomuksensa oli hurmata Ziya al-Din Asharid ja edistää sitä kautta poikansa valtaistuimelle nousemista.
”Olette kovin ystävällinen, teidän ylhäisyytenne. Uskon, että poikaani ja hänen sisaruksensa toivottavat teidät lämpimästi tervetulleeksi koko Cloverin vierailun ajaksi”, leskirouva Marquez hymähti tietäväisen oloisesti.
”Toivottavasti ette pahastu, jos varoitan teitä ennalta. Hovissa kuiskutellaan niin paljon teistä, että uskoisin teille avautuvan lukemattomia tilaisuuksia tutustua aateliston kermaan erilaisilla kutsuilla, päivällisillä ja juhlatilaisuuksissa. Jos koskaan tarvitsette rauhaisaa turvapaikkaa, voitte ilomielin kääntyä puoleeni. Tiluksillamme käy nykyään niin harvoin vieraita, nyt kun tilanne hovissa on näinkin jännittävä”, Annabella hymähti, kuten hyvän emännän kuului ja käänsi sitten katseensa poikaansa ja kaksosiin.
Röyhkeät kakarat! Ylimieliset pikku nirppanokat! Annabella oli närkästynyt mielenosoituksellisesta käytöksestä, jota kaksoset osoittivat. Toisaalta he molemmat kaivoivat omaa hautaansa tai niin leskirouva tahtoi tilanteen tulkita. Hän huokaisi kuten kuka tahansa äiti, joka oli pettynyt jälkikasvunsa toimintaan.
Hän antoi kuitenkin katseensa lipua jälleen mestauslavalle, jossa näytelmän huipennus tapahtuisi hyvin pian. Hän näki ensimmäisen kerran miehen, joka oli yrittänyt tappaa Frederikin. Mies oli juuri sellainen kuin Annabella oli kuvitellutkin, yhteiskunnan pohjasakkaa. Silmä kulmastaan Annabella huomasi myös Ziyan reaktion, mutta ei kiinnittänyt siihen juurikaan huomiota. Häntä kiinnosti ennen kaikkea se, mistä tuo murhaaja oli saanut käskynsä ja ennen kaikkea keneltä?
Frederik oli ollut huolimaton. Äitinä Annabella soimasi myös omaa typerää poikaansa, joka ei selvästikään kyennyt tekemään päätöksiä, jotka takaisivat hänen oman turvallisuutensa. Poika kuvitteli edelleen liikaa itsestään. Kukkoili muille hovin nuorukaisille ja ennen kaikkea hänelle, omalle äidilleen. Pelkkä vilkaisu poikaan riitti kertomaan, että tämä oli vihainen. kunhan vain pitäisi suunsa kiinni, eikä päästäisi sieltä sammakoita.
(Nöyrimmät anteeksipyyntöni viivytyksestä.)
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinsessa Rose
Liittynyt: 19 Hei 2007
Viestejä: 11
LähetäLähetetty: 25 Lok 2007 01:59 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Rosea ällötti Annabellan käytös, mutta toisaalta hän ei voinut olla ihailematta naista joka niin innokkaasti oli valmis menemään läpi harmaan kiven ajaakseen poikansa etuja.
Luoja, millainen perhe. Hän tyytyi ajattelemaan ärtyneesti. Rose ojensi kätensä hieman Tomasiin päin ja viuhka ilmestyi hänen käteensä. Rose ei kuitenkaan avannut viuhkaa vaan tyytyi naputtamaan sitä luukun kolahduksien tahtiin. Tuuli oli yltymässä.
Hän ei voinut olla miettimättä, missä vaiheessa hän oli muuttunut siksi ihmiseksi, joka hän oli nyt. Miten oli syntynyt tuo henkilö, joka oli valmis murhaamaan ihmisiä edestään saadakseen mitä halusi?
Pakon edessä. Kylmä ajatus purjehti hänen mieleensä ja Rose ei voinut olla hymyilemättä synkkää hymyä.
Maailmassa jossa hän eli ja halusi elää vastaisuudessakin, oli pakko tehdä uhrauksia, ettei menettänyt henkeään tai paikkaansa. Hän oli tehnyt vuosien varrella useita uhrauksia ja viime aikojen tapahtumien johdosta, hän tiesi, että tulisi tekemään vieläkin enemmän uhrauksia.
Hänen oli pyöräytettävä tuo saamarin loinen tästä kärrynpyörästä. Frederik oli kaikista pahin kapula HÄNEN kärrynpyörässään.
Ainut surullinen ajatus oli, että jopa hänen kaksoisveljensä oli alkanut muuttumaan.Uhrauksia.
Rose oli pitkään pelännyt Francisin puolesta. Hän oli pelännyt, ettei miehen mieli kestäisi, mutta katsoessaan Francista nyt, hän tunsi näkymättömien käsien puristuvan sydämensä ympärille. Rose tiesi, yhtä varmasti kuin hän tiesi sen, että pian alkaisi sataa, että tulisi vielä se aika kun Francis kävisi häntä vastaan. Uhraus.
Kansa kohahti kun kuolemaantuomittu ilmestyi torille ja häntä lähdettiin kuljettamaan kohti lavaa. Rose katsoi miestä ja tunsi, ei yhtikäs mitään. Hän tiesi, että mies ei tuntenut mitään. Hän oli pitänyt huolen siitä. Uhraus.
Rose lopetti viuhkan naputtamisen. Sillä luukku oli vedetty ylös ja mestaaja oli siirtynyt paikalleen odottamaan tuomitun saapumista lavalle. Hyvin hitaasti Rose avasi viuhkan ja alkoi liehyttämään hitaassa tahdissa viuhkaansa. Hänen oma tunteettomuutensa oli jopa hienoinen yllätys hänelle itselleenkin, vaikka hän oli odottanut sitä.
Miehen kävellessä portaat lavalle Rose huomasi pienen merkin, joka tarkoitti vain yhtä asiaa. Kaikki meni niin kuin pitikin. Rose tunsi yrtin ja sen vaikutuksen merkit. Silmät, jotka eivät nähneet mitään, hieman hoippuroiva askel ja kylmä hiki, mikä oli kohonnut vangin iholle. Nämä luonnollisesti pistettäisiin viimeisten hetkien järkytyksen piikkiin eikä kukaan osaisi aavistaakaan muuta. Hyvä niin.
((Kuin myös pyydän anteeksi viivytystä.))
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 121
LähetäLähetetty: 16 Mar 2007 02:31 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
(Admin tuuraa… )
Niin aivan. Montgomery oli tosiaankin maininnut hyvin katkeraan sävyyn ’arvon prinssi Frederikin’ edesottamuksista ja siitä, kuinka kunnioitus oli kuollut nuorten keskuudessa. Totta kai lipevänä kaverina Montgomery oli mielistellyt sopivasti Francisia ja sitä, kuinka ylpeä edesmennyt kuningas olisi ollut pojastaan.
Sitähän hän oli. Kunniallinen prinssi, joka eli kuin nukkehallitsija konsanaan. Oikeastaan Francis oli vetäytynyt taka-alalle ottaen itselleen sovittelijan roolin. Hänen tehtävänsä oli yrittää pitää Frederik ja Rose poissa toistensa kurkuista virallisissa tilaisuuksissa ja kokouksissa, eikä se suinkaan ollut helppoa.
Francis vilkaisi sisartaan ja laski kätensä tämän käden päälle. Hän rauhoitti siten itseään, vaikka vakuuttikin sen olevan täysin Rosen tukemiseksi. tämä näytti jotenkin synkeän surumieliseltä.
”Rosie…” Francis kuiskasi huolestuneena, vaikka tiesi, etteivät seuraavat sanat varmastikaan liikuttaneet heitä kumpaakaan sen suuremmin, ”Luuletko, että Frederik on kunnossa? Hän näyttää kamalan kalpealta”.
Sivusilmällä nuori prinssi seurasi isoveljensä reaktioita. Viha. Järkytys. Ne olivat kai kaksi kuvaavinta sanaa, mutta Francis aavisteli hienovaraisista vihjeistä, että veli aristi edelleen kylkeään. Sen huomasi selvästi tämän istuutuessa. Kenties luodin reikään oli sittenkin pesiytynyt tulehdus? Tai ehkä Frederik vain näytteli saadakseen juuri sopivasti myötätuntoa? Sillä ei oikeastaan ollut väliä.
Pyöveli oli jo tällä välin ennättänyt asettelemaan köyttä murhaajan kaulaan. Kansa vaikutti innostuneelta, mutta samalla hieman levottomalta. Se kai johtui ilmasta. Annabella puolestaan oli yhtä sietämätön kuten aina, joskin Francis kunnioitti vanhan naisen kiihkeää halua toteuttaa omat haaveensa ja lunastaa paikkansa kuningasperheessä.
Prinssi puhalsi ilmaa keuhkoistaan antaen tilanteen leijua ympärillään. Kärsivällisyys oli hänen valttikorttinsa.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Frederik
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 108
LähetäLähetetty: 19 Mar 2007 02:09 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Frederik katsoi kiinteästi jännitysnäytelmää, joka avautui hänen edessään. Hän oli myös kiusallisen tietoinen siitä seikasta, että hänen äitinsä ei hellittänyt ulkomaalaisen prinssin suhteen. Ziya ei suinkaan näyttänyt välittävän, mutta Frederik välitti ja olisi häätänyt äitinsä, jos vain olisi siihen pystynyt. Toinen ärtymystä aiheuttava aihe oli kaksosten käyttäytyminen. Rose oli kylmä, kuten oli ollut siitä päivästä saakka kun äpäräveli oli astunut palatsiin. Ja pikku Francis, poika-parka, alkoi osoittaa mieheksi kasvamisen merkkejä, mikä oli hyvin huolestuttavaa.
Kuitenkin ne asiat tuntuivat kovin vähäpätöisiltä prinssin tuijottaessa kostonhimoisesti miestä, jonka elämän ehtoopuoli oli koittanut aikaisin. Hän yritti tavoittaa miehen katseen, mutta se näytti olevan toivotonta. Piruparan olemus oli jotain muuta kuin prinssi oli odottanut. Se kiukustutti häntä enemmän kuin mikään muu. Miten joku, joka ei ollut kertonut mitään tietoja saattoi näyttää siltä kuin olisi jo poissa tästä maailmasta?
Silmukka kiristettiin ja pyöveli tarttui vipuun vapauttaakseen luukun saatuaan merkin. Frederik nousi paikaltaan ja aisti miltei kaikkien huomion kääntyneen itseensä. Kuinka miellyttävä tunne se olikaan. Äpäräprinssi astui aition reunalle vilkaisten pyöveliä. Normaalisti hallitsija olisi vain antanut merkin ja homma olisi ollut sillä selvä, mutta Frederik halusi avata suunsa, vaikka se ei olisikaan välttämättä viisasta.
”Olkoon tämä muistutus siitä, että en suvaitse kenenkään ulkopuolisen sekaantua kuningashuoneen asioihin. En tällä tavalla. Ne, jotka tahtovat valita puolensa tehkööt niin. Onhan tämä vapaa maa. Mutta se piruparka, joka avoimesti uhkaa minun tai sisarusteni henkeä”, Frederik osoitti kaksosia kuitenkaan katsomatta heihin, ”saa olla varma siitä, että kuoleman kohtaaminen on huomattavasti miellyttävämpi kokemus kuin minun kohtaamiseni”. Sanat olivat mahtipontisia, mutta uhmakas nuorukainen ei siitä suinkaan välittänyt. Hän heilautti kättään pyövelille ja luukku kolahti. Se oli ensimmäinen kerta kun Frederik oli todella tappanut miehen pelkällä pienellä eleellä.
Nuori prinssi tuijotti aavemaista marionettia hetken aikaa kylmästi ja käänsi sitten selkänsä näylle. Hän otti ne muutamat askeleensa äitinsä luokse tarjoten käsivartensa ja nyökäten kevyesti Ziyalle. Tämä näytelmä oli nyt ohitse. Hänen katseensa lipui myös kaksosiin. Hän olisi kieltämättä halunnut tietää, mitä nämä miettivät sillä hetkellä. Valitettavasti Frederik itse oli hyvin tietoinen siitä, että hänen oma luonteensa ei ollut aivan niin luja, kuin hän oli toivonut. Miehen tappaminen otti luonnon päälle, eikä Frederik tuntenut oloaan turhan helpottuneeksi, vaikka yksi uhkatekijä oli poissa pelistä. Oikeastaan hänen vatsaansa väänsi ja hän tiesi olevansa hieman kalpea, joka toivottavasti tulkittiin kiukun aiheuttamaksi.
”Palatkaamme palatsiin viettämään iltaa hieman keveämmissä merkeissä”, poika sanoi äidilleen, ”kaikki ovat tervetulleita illalliselle”. Äpäräprinssi antoi teräksenharmaiden silmiensä pyyhkäistä aition ylitse pysähtyen hetkeksi jokaisen kohdella.
_________________
Frederik von Clover
"It's no secret ambition bites the nails of success
Every artist is a cannibal, every poet is a thief"
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Annabella Marquez
Liittynyt: 22 Hei 2007
Viestejä: 9
LähetäLähetetty: 10 Hel 2008 08:08 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Annabella ei katsonut poikaansa. Olisi vain pitänyt suunsa kiinni! Uhoaminen kuulosti lapselliselta, mutta yleisön kohahduksesta päätellen se ei ollut aivan täyttä roskaa, vaikka Annabella henkilökohtaisesti olisi toivonutkin poikansa pitävän suunsa tukossa.
Leskirouva vilkaisi vain kerran riippuvaa ruumista. Noin. Se siitä sitten. Yksi asia oli poissa päiväjärjestyksestä. Tai kaksi oikeastaan. Joskin poika näytti lievästi pahoinvoivalta. Ensimmäinen mestauskäskyn antaminen ei tietenkään ollut välttämättä se miellyttävin teko ja tunne, mutta Annebella oli varma, että nukuttuaan yön yli, Frederik kyllä tajuausi, miten paljon valtaa hänellä oli jo nyt ja miten tehokas yksi pieni kädenliike saattoi olla. Se oli omalta osaltaan jumalallinen voima, jolla saattoi pyyhkäistä pois saastan, vallata kuningaskuntia ja muuttaa maailmanjärjestystä, joskaan Cloverilla ei ollut varaa toimia kuten Aleksanteri Suuri oli aikoinaan toiminut.
frederik tarjosi käsivartensa kuten kunnon pojan kuuluikin. Toivotti kaikki tervetulleiksi illallisille, mikä oli mallikelpoista toimintaa. Annabella ei kuitenkaan pienen kevyen hymynkään kanssa täysin tyytyväinen.
"Ryhtistäydy, tyhmä poika. Sinä olet kruununprinssi. Käyttäydy sen mukaan. Seiso suorassa", Annabella kuiskasi tiukasti pojalleen. Hän ei puristanut lohduttavasti poikansa käsivartta kuten muut äidit olisivat tehneet.
Oli toisen näytöksen vuoro.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinsessa Rose
Liittynyt: 19 Hei 2007
Viestejä: 11
LähetäLähetetty: 16 Hei 2008 10:31 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Rose tunsi pienen säälin pistoksen katsoessaan Annabellan jäisen viileää käytöstä Frederikin seurassa. Ei ihme, että pojasta oli tullut kieroon kasvanut paskiainen, herran pieksut sentään, Frederikin äitihän oli varmasti jotain sukua pakkasherralle, sillä niin tiukassa jääpuikko oli naisen ahterissa.
Silti hän nyökkäsi Frederikille hyväksyvästi. Frederikin kutsu oli kuultu, mutta tällä kertaa Rose ei noudattaisi kutsua. Ruoka ei juuri nyt houkutellut prinsessaa.
Rose katsoi hetken aikaa tuulen keveästi heiluttamaa ruumista. Hän huokaisi: "Kolmas kerta todensanoo." Hän mutisi keveästi viuhkansa takana itsekseen.
Rose nousi Franciksen avustuksella ja hymyili veljelleen. "Miltä kuulostaisi illanistujaiset ilman harpun ja hänen ihastuttavan äpärän seuraa", Rose kysyi hiljaa hivenen kalpealta veljeltään. "Minulle maistuisi juuri nyt vain kunnon lasillinen portviiniä."