2. Hikipisaroita parlamenttitalossa (L)

Léon Von Gilles



Liittynyt: 14 Maa 2009
Viestejä: 32

LähetäLähetetty: 15 Maa 2009 02:46 pm Viestin aihe: Hikipisaroita parlamenttitalossa / saatu päätökseen Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
[Mikäli tämä tälläinen alku kiinnitti huomiota kenenkään silmissä, niin toivoisinpa tähän tervetulleeksi jotakuta sotkemaan ministerini raivonpuuskaa]


Kirje leijaili kevyesti suuren mahonkipöydän tummalle pinnalle. Kauniin, mutta sitäkin koukeroisemman käsialan täyttämä kirje laskeutui höyhenen kevyesti esile tuotujen asiakirjapinojen päälle. Sinivihreät silmät tuskin ehättivät seuraamaan muutama sivuisen kirjeen laskeutumista käsittelemiensä paperien päälle, sillä ahavoittunut, suuri kämmen painui pääministerin kasvoille. Mies hieraisi silmiään jääden painamaan muutamaa sormeaan kevyesti vasten suljettuja silmäluomia. Harmaat, paksut viikset nytkähtivät hallitsemattomasti paikoillaan kun pidätelty kiukun puuskahdus kirvottautui läpi paksujen huulien.

”Kaikki hyvin isä?”, pappi isä Paul kysyi rauhanomaisella äänellä katsellessaan seisomapaikaltaan tuoliinsa hukkuneen miehen ympärille syttyvää raivonpunaa. Kirjekuoren päällisestä vain ohimennen kyeten käsialaa vilkaisemaan pöydän takana istuvaa miestä nuorempi versio osasi jo haistaa kirjeen lähettäjän. Isä Paul, joutui lähes aina tuollaisiin tilanteisiin. Hänen isänsä, kunnianarvoisa pääministeri Léon von Gilles ei ollut kovin hyvä hermojensa hallitsija – ainakaan silloin kun tämä tiesi olevansa kaukana kuulevilta korvilta. Mies katseli isänsä harmaantunutta kuvajaista. Tämän suurta vatsanaluetta, joka nousi raskaan ja painokkaan hengityksen myötä. Hän kuuli puuskutuksen. Kohta se alkaisi, aivan pian. Isä Paul laski katseensa pois isästään. Hänen ei suinkaan tarvinnut katsella isässään syttyvää raivoa, sillä hän tiesi kuulevansa sen hyvin pian. Sen sijaan hän alkoi mittailla katseellaan perin tuttua huonetta, joka ei ollut muuttunut sitten viime käyntinsä. Isänsä suosi massiivisuutta kaikessa. Hänen työpöytänsä oli lähes kaksimetriä leveä ja täynnä erinäisiä pinoja asiakirjoja, jotka käsittelivät ulkomaankauppaa, lakiehdotuksia, kaupungin uudistusasetuksia, poliittisia kannanottoja. Hän tiesi myös, että jossain noissa pinoissa käsiteltäsiin kirkkovaltuustonkin asioita, mutta niiden asiakirjojen läpikäynti sijaitsi ehdottoman varmasti tärkeyslistan häntäpäässä. Hänen isänsä kiinnostus kirkon- tai uskonnon asioihin oli hyvin vähäistä mikä tietenkin häiritsi isä Paulia itseään hyvin suunnattomasti. Mutta ei ollut hänen tehtävänsä oikaista isäänsä, sillä hän oli yrittänyt – tuloksetta. Saamatta aikaan minkäänlaisia tuloksia isänsä lukitussa mielessä, oli hän päättänyt kunnioittaa isänsä poikkimielistä tahtoa sellaisenaan, vaikka se vaatikin hyvin pitkälle ponnisteluja jopa hänen kaltaiseltaan mieheltä.

Työpöydältä sinertävä katse jatkoi matkaansa seinälle. Aivan työpyödän takana, isänsä massiivisen hahmon ja suuren tuolin yläpuolella sijaitsi mestarillinen maalaus. Maisemakuvaus oli tullut edesmenneen kuninkaan muotokuvan tilalle jokin aika sitten. Kuningas Wilbur von Cloveria esittämä maalaus oli siirtynyt työpöydästä katsottuna oikealla seinälle, kahden suuren kirjahyllyrivistön väliin. Isä Paul ei voinut olla miettimättä, hienoisesti ammatinkuvalleen sarkastisena, että isänsä taisi hakea maalauksesta enemmän voimaa kuin uskonnosta. Isällään näet oli suora ja estoton näkymä edesmenneen kuninkaan maalaukseen, ja hän tiesi isänsä suhteen kuninkaaseen. Saattoihan sitä ystävyydeksi kuvata. Vuosikymmenten yhteinen työnraadanta, joka oli tuottanut loistokkaita tuloksia ja menestystä oli hieonut miesten väliin syvän ja rikkoutumattoman kunnioituksen. Mutta missä oli kunnioitus nyt kun kuningas oli kuollut mitä traagisemmalla tavalla. Isänsä joutui työskentelemään itseään montakymmentä vuotta nuorempien nuorten kanssa, ja jos isä Paul jostain oli varma – niin siitä, ettei hänen isänsä voinut sietää nuorisoseuroja. Ja juuri sellaiseksi nuorisoseuraksi hänen isänsä kyllä laski kolme kruununperillistä, joiden kanssa hän joutui nykypäivänä työskentelemään. Katseensa hetken aikaa maalauksessa viivähtäen aloillaan seisova mies laski katseensa ensin kahteen kangaspäälysteiseen istumeen, jotka tönöttivät molemmilla puolillaan. Hän ei ollut ehtinyt edes istuutumaan, mutta noina hetkinä hän oli myös ehdottoman varma ettei sellaista tilaisuutta edes tulisi. Niinpä mies antoi katseensa rauhassa kulkea myös toiselle sivulleen. Pitkä kirjahylly oli hänen toisellakin puolellaan; täynnä asiakirjoja ja tärkeimpiä sopimuksia. Suuri karttapallo tönötti kaarevan tukensa varassa kirjahyllyn jatkeena. Karttapallon yläpuolella oli myös taulu, kenties harvinaisin ja odottomattomin työ mitä tuosta huoneesta saattoi kuvitella löytävänsä. Se oli sukutaulu. Maalaus, joka edusti perhepotrettia heidän viisihenkisestä perheestään. Tietenkin maalaus oli vanha, mutta siltikin se aina sai isä Paulin näkemään isässään myös valoisia puolia. Isänsä ei ollut täysin unohtanut heitä, perhettään joka oli kuulunut miehen elämässä hyvin pieneen arkiosaan. Pieni hymynhäivä suupielellään mies käänsi katseensa jälleen kohti isäänsä. Hän näki tämän pöydällä piipputelineen ja metallisen tupakkarasian. Työpöydän takana oli pienempi pöytä, jonka päällä komeili suuri konjakkikarahvi. Karahvia katsellessaan mies heräsi todellisuuteen hänen isänsä viimein liikkuessa. Raskas kämmen laski pitkin miehen kasvoja venyttäen nahkaa mukanaan.

”Saanko tiedustella, että onko kaikki hyvin?”
”Näytänkö minä siltä että kaikki olisi hyvin?! Mitä?! Kaikki ei todellakaan ole hyvin! Mikään ei ole ollut vuosiin hyvin, ei millään tavalla eikä milläänlailla. Vatsahapponi suorastaan nauravat minulle noustessaan ylös kurkkuani kuristamaan. Kaikenmaailman leikittelyä tässä on saanut sietää!” ministeri nousi tuolistaan kiukun punan lehottaessa jo äärimmäisenä punana parkkiintuneella iholla. Suuri, lapiomainen kämmen keräsi kaksisivuisen kirjeen pöydältä. Paperit puristuivat käden sisällä kasaan. Léon rypisti kirjeet pieneksi palloksi kämmentensä lomassa alkaessaan samalla niin puhumaan, kuin liikkumaan levottomasti kirjoituspöydänsä takana.
”Minun pitäisi työskennellä lasten kanssa! Ne ruojakkeet eivät tiedä politiikasta tuon taivaallista! Olisit kuullut niitä ehdotuksia, ne penskat tuskin kuuntelevat mitä minulla on sanottavanaan – ja he muka ovat lakia lukeneet! Kattia kanssa sanon minä. He eivät ymmärrä, he eivät kuuntele. Mitä heiltä voi odottaa? Kaikkea muuta kuin oikeaa aatetta! Prinssitkin liikuttavat nappuloitaan niinkuin jossain turkasen shakkipelissä. He eivät tajua leikkivänsä valtionasioilla toimiessaan ristiin ja rastiin miten sattuu – ja vielä tästä puuttuisi että prinsessa sotkisi näppinsä politiikkaan! Minun hermoni ovat kohta riekaleina, en kestä tälläistä. Ja jotta pakka vain sekoaisi enemmän niin serkkuni kirjoittaa olevansa halukas tulemaan kanssani palatsiin – hän sanoo olevansa ikävystynyt. Ikävystynyt?! Sellaisellako verukkeella se ketale yrittää päästä hoviin minun koettassani puhua järkeä nuorille hunsvoteille serkkuni ammentaa itseensä palatsin myötämielisyyttä! TÄMÄ TÄLLÄINEN EI VETELE!”

Viimeinen muokkaaja, Léon Von Gilles pvm 23 Huh 2010 10:04 am, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Amiraali&Kapteeni Mon



Liittynyt: 23 Hei 2007
Viestejä: 54

LähetäLähetetty: 21 Maa 2009 01:44 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Amiraali Montague, joka oli tunnollisesti seurannut isänsä ja isoisänsä jalanjälkiä sotilasuralle, oli seissyt useilla taistelukentillä, tuoreilla ja historiallisilla. Hän oli oppinut sodankäynnin jalon taidon pitkien vuosien aikana, ei vain kabineteissa, vaan tantereilla, jossa miehiä kaatui ja veri virtasi. Se oli kuin toinen koti miehelle, joka oli noussut johtamaan koko kuningaskunnan armeijaa. Valitettavasti ajat olivat muuttuneet dramaattisesti noista kunnian päivistä ja todellisuus oli huomattavasti tylsempi kuin nuori Montague oli osannut kuvitellakaan yli neljäkymmentä vuotta sitten kuunnellessaan tarinoita isoisänsä isän huimista seikkailuista pojannassikkana.

Nykyään suurimmat sodat käytiin kuitenkin paperilla ennen kuin yksikään jalka edes kosketti taistelutannerta. Virkakoneiston rattaisiin päätyi tietysti päivittäin huima määrä asiakirjoja, eivätkä pelisäännöt tuntuneet olevan selvät kaikille osapuolille, sillä järjestelmän hampaisiin joutuneet asiakirjat eivät näyttäneet koskaan näkevän päivänvaloa ajallaan. Se oli suorastaan sietämätöntä. Tämä oli tietysti amiraalin oma mielipide, jonka hän harvoin lausui ääneen. Vaikutusvaltaisena miehenä hän osasi toki vetää oikeista naruista prosessin nopeuttamiseksi silloin kun kyseessä oli rutiinitoimenpide. Valitettavasti tällä kertaa Jaques- Yves oli joutunut turvautumaan hieman järeämpiin toimenpiteisiin ja järjestämään tapaamisen toisen erittäin vaikutusvaltaisen miehen kanssa. Hän oli keskustellut Léon Von Gillesin kanssa usein, mutta välttänyt tietoisesti viemästä liikaa pääministerin aikaa, mikäli asiat vain pystyi hoitamaan jotain toista reittiä. Edesmenneen kuninkaan aikana asiat olivat rullanneet omalla painollaan. Nuorison kanssa asioiminen puolestaan verotti voimia ja hermoja, sillä vanhat hyviksi koetut tavat ja ääneen lausumattomat säännöt eivät enää päteneet.

Tapaamiseen oli vielä hetki aikaa, mutta tapansa mukaan amiraali Montague oli paikalla jo hyvissä ajoin. Parlamenttitalo ei ollut muuttunut vuosien saatossa, mutta sen uumenissa työtätekevät tuntuivat nuorenevan vuosi vuodelta. Harvat ehtivät kiireiltään edes kiinnittää huomiota armeijan edustajaa, vaikka asepuku erottui selkeästi tummasta massasta. Yksi nuorista miehistä asteli kuitenkin määrätietoisesti upseerin eteen. Ned Taddler oli Jaques-Yvesin esikoispojan hyvä ystävä ja huhujen mukaan varsin kelpo asianajajan alku.
”Kuinka erikoista törmätä teihin työpaikallani, sir”, Ned Taddler tuumasi vaihdettuaan ensin ne tavanomaiset kohteliaisuudet. Tietysti nuorukainen oli huomioinut syrjäsilmällään amiraalin kainalossa kököttävää nahkakantisen kansiota, johon oli koottu kaikki dokumentit ja asiakirjat, jotka vaativat välitöntä huomiota. Nuorukainen ei kuitenkaan virkannut mitään. Hän oli tietoinen, että toisinaan kaikki ei vain voinut sujua täysin lainkirjaimen mukaan.
”Toivottavasti et yritä vihjailla, että minulla on toinen jalka haudassa. Vaikka Philip tekeekin mainiota työtä sijastani, hänellä on vielä paljon opittavaa politiikan teosta. Sama pätenee myös teihin, nuoriherra Taddler”, amiraali vastasi huvittuneena antaen sen kuvan, että oli lähinnä hoitelemassa maaherran velvollisuuksia, mikä sai nuoren miehen purskahtamaan sydämelliseen nauruun.
”Ymmärrän huolenne, sir. Viimeksi kun tapasin Philipin, hän puhui lakkaamatta pikku Beatrixistä. Se lapsi on lumonnut hänet täysin. Mutta nyt minun täytyy joutua, sir. Täällä eivät työt lopu tekemälläkään”, Ned hyvästeli amiraalin ja jatkoi matkaansa toiseen suuntaan huikaten jotain ensimmäiselle vastaantulevalle juoksupojalle.

Jaques-Yves puolestaan marssi tuttua tietä pääministerin työhuonetta kohti valmistautuen henkisesti edessä olevaan paperisotaan ja iänikuiseen kiistelyyn, jota ilmeni aika ajoittain kun rahasta oli kyse. Oli tietysti täysin ymmärrettävää, ettei kukaan halunnut avata kukkaronnyörejä, mutta toisinaan nämä näkemyserot saattoivat asettaa koko maan puolustuksen yhden kortin varaan. Tämä oli toki räikeää liioittelua ja valittelua, jota esiintyi yleisesti sotilaspiireissä ja -klubeilla, mutta eivät miehet täysin väärässä olleet.

Sihteeriä ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Sen sijaan pääministerin huoneesta kuului varsin kireä ääni, joskin sanoja oli mahdotonta erottaa. Amiraali kurtisti kulmiaan laskelmoiden mahdollisuuksiaan onnistua hankkimaan lisärahoitusta ylimääräisille sotaharjoituksille, mikäli Von Gillesin mielentila olisi negatiivinen ja kiukkuinen tapaamisen alusta lähtien. Taistelukentillä ärsyyntyneet upseerit tekivät toisinaan virhearvioita, jotka saattaisivat kostautua pitkien taisteluiden aikana. Pitkän linjan poliitikko olisi kuitenkin hieman toisenlainen vastus kuin mies, jota ei voinut nähdä, mutta jolla oli valta lähettää arvaamattomia hyökkäysaaltoja. Amiraali koputti siekailemattomasti oveen vilkaisten vielä kertaalleen kansiota kuin varmistaakseen, että joka ikinen paperiarkki oli mukana.
_________________
"Sine ira et studio."
Ilman vihaa ja myötämielisyyttä.
Amiraali Jaques-Yves Montague ja Kapteeni Ferdinand Montague
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Léon Von Gilles



Liittynyt: 14 Maa 2009
Viestejä: 32

LähetäLähetetty: 22 Maa 2009 08:21 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
”Rouva von Bergen?” varovaisesti ääntään ilmaan kylväen isä Paul toivoi kykenevänsä vetäisemään arvuuttelevat sanansa takaisin mielensä pimeyteen. Kolmen sanan mittainen arvaus oli herättää kauan nukkuneen tulivuoren ennen näkemättömään pauhuun.
”Myléne von Bergen! Jessus! Sen naisen nimeä ei tässä huoneessa mainita. Serkku tai ei...joskus toivon omistavani vallan mitätöidä nämä pirun sukusuhteet. Enkö ole jo riittävästi koettelua saanut. Sanoppas se!”
”Minä....minä tuota..”
”Et tiedä!? Tiesinhän minä sen, mitä hyötyä sinustakaan on tähän hätään. Työt kasaantuvat, avoimet lausunnot odottavat päätöksiään – edessä olevien allekirjoitusten määrästä puhumattakaan. Joten asiaan...oliko sinulla jotain tähdellistä asiaa vai ei? Minulla on sovittuna muitakin tapaamisia , eikä aikani riitä kaikkeen tähän tyhjänpäiväiseen lörpöttelyyn. Tuhlaat aikaani poika, samoin kuin tämä kirottu eukko!” myttyyn puristettu kirjepallo litistyi viimeisenä sivalluksena vasten mahonkisen kirjapöydän pintaa. Kämmenensä pöydän pintaa vasten rutistaen punakka kasvoinen mies tuijotti massiivisen työmaansa yli poikaansa. Politiikan parissa pieneksi hyönteiseksi luettava poikansa ei koskaan ollut kuvitellutkaan yltävänsä isänsä saavuttamalle tasolla lakiasioissa. Silti noissa tympeissä silmissä lepäsi järki ja viisaus, hillittynä ja hallittuna. Poikansa oli höynähtänyt uskoon, samoin kuin jokaisessa sukupuussa tuntui olevan vähintään yksi poikansa kaltainen.
”Kakista asiasi – niinkuin olisi jo!”

Kolkutus.

Ministeri huomasi katseensa eksyvän korkean kaappikellon viisareihin. Hän ei vielä suinkaan odottanut ketään, mutta kolkutus tarjosi isä Paulille tilaisuuden hengittää peloitta.
”Ehkä jätän asiani toiseen kertaan, isä hyvä. Se ei ole niin tärkeää muiden valtioasioiden edellä.”
”Aivan. Aivan. Juuri niin, juuri niin. Toiseen kertaan”, mies tuskin kuuli poikansa puhetta, mutta silti onnistuvasti hän myötäili tämän sanoja. Tuuheat kulmakarvat ministerin kasvoilla painuivat synkille kurtuille hänen pohtiessa kuumeisesti mahdollisia tapaamisiaan. Oliko hän unohtanut jotain? Hänen virallinen juoksupoikansa, ja sihteerinsä Fareomo tuskin oli ehtinyt vielä asioiltaan takaisin. Sen lisäksi hän oli saanut jo eteensä kaikki päivän läpikäytävät asiakirjaesitykset. Mitä vielä puuttui? Léon tuskin kykeni huomaamaan enää silmäyksenkään ajan poikaansa, sillä hänen sinivihreiden silmiensä katse oli keskittynyt etsimään pöydällä lojuvista papereista, ja muistilappujen sekamelskasta edes jonkinlaista vihiä siitä, mitä hänen iästä ja tuhansista eriasioista kuormittuva mielensä oli tuolla kertaa unohtanut.
”Toiseen kertaan sitten herra”
”Aivan aivan...menehän jo. Sisään!” poikaansa ohimennen vilkaisten ministeri antoi sormiensa juosta papereiden seassa. ”Sisään sanoin!” samaan aikaan kun hänen äänensä korottui, löysi ministeri myös etsimänsä. Sihteerinsä sekamelskaisen, ylimielisen vinon käsialan tuttu näky oli tuhrannut paperilappusen reunaa: ' Tapaaminen amiraali Montague, kello 10.30 ->'. Paksujen viiksiensä lomasta huokaisten Léon vilkaisi uudestaan kelloa, joka näytti aikaa 10.20. Olisihan hänen pitänyt muistaa tapaamisensa amiraalin kanssa, sekä sen pienen seikan ettei tämä arvovaltainen mies ollut koskaan myöhässä. Pikemminkin reilusti ajoissa – niinkuin tälläkin kertaa.

”Ja poikani tämä taisi olla tässä”, yskähtäen Léon vilkaisi poikaansa, joka nyökkäsi kuuliaisesti isälleen jättäen jopa mieluusti keskustelut sikseen verisukunsa kanssa. Valcotin kirkkokunnan yksi arvovaltaisimmista kirkonmiehistä kumarsi kevyesti myös huoneeseen astuvalle uniformuunsa pukeutuneelle herralle. ”Amiraali Montague” tervehdys, joskaan ei kovin koristeellinen oli juuri sellainen kuin kirkonmieheltä kuvittelikin irtoavan. Selkeä, mutta sitäkin ryhdikkäämpi, suoraviivainen tervehdys vaihtoi omistajaansa. Mies sulki poistuessaan oven perässään. Lähes hengästyneenä kirkonmies henkäisi suljetun oven takana. Paul oli lähes varma, että reaktio minkä hän koki oli hyvin tuttu kelle tahansa tuosta huoneesta lähtevälle. Varsinkin silloin kuin asiat kääntyivät vastoin toivottua.

Pääministeri Léon Von Gilles ei juurikaan ollut ehtinyt itseään rauhoittelemaan sinä pienenä hengähdystaukona, joka hänelle suotiin. Kasvonsa kirkkaan punakoina ministeri rykäisi kurkkuaan.
”Pahoitteluni äskeisestä...tosiaan. Amiraali – pitkästä aikaa. Maistuisiko pieni teräste? Itse tarvitsen ehdottomasti yhden ennen kuin paneudumme asiaan...”

Ministeri käänsi selkänsä huoneeseen saapuvalle, mutta vain hetkeksi. Vastausta kuitenkaan odottelematta Léon nosti pieneltä karahvi pöydältä kaksi kristallilasia pöydälleen. Laseista irtoava kilahdus oli riittävän päättämäinen kertomaan, ettei amiraalilla suinkaan voinut olla mitään sitä vastaan että aamutuimaan kumottaisiin pienet terästeet. Kovat, ja väkivaltaisen oloiset eleet jatkuivat ministerin poimiessa konjakkikarahvin käteensä. Kalliin, aromikkaan juoman tuoksu lehahti suljetusta pullosta huoneeseen. Kullankimalteinen juoma täytti molemmat lasit puolilleen. Terävästi paikoilleen kilahteleva lasi sulki kirahvin, jonka mies laski takaisin paikoilleen.
”Malja teille ja minulle amiraali, vanhurskat työnraatajat tässä pilailun riivaamassa yhteisössä”, maljan kohottaen, ja rentouttavan myrkyn kitalakensa makunystyröitä hyväillessä Léon tunsi pienen himpun virran rauhoittuvansa.

”Mainiota eikö vain? Täyteläistä, muttei liaan kitkerää. Sääli pitäytyä vain yhdessä lasillisessa” ja totta kuin olikin, olisi ministeri voinut nauttia tuohon äreyteensä useamman lasillisen kullan arvoista juomaa. ”Niin...tietenkin...Asiaan”, ääntänsä selventäen mies nosti käteensä muistilappua, jossa ei kuitenkaan ollut mainintaa sovitun tapaamisen käsiteltäväksi kuuluvaa asiaa. ”Asiaan...hmm..noh, kertokaa ihmeessä mikä teidät toi kiireiden keskeltä tänne pölyn ja tunkkaisuuden keskelle amiraali”
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Amiraali&Kapteeni Mon



Liittynyt: 23 Hei 2007
Viestejä: 54

LähetäLähetetty: 14 Huh 2009 04:05 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Jos kyky ottaa käskyjä vastaan kyseenalaistamatta liiaksi laskettiin hyveeksi, olisi amiraalilla vielä mahdollisuus lunastaa taivaspaikka. Kuultuaan kehotuksen astua sisään, avasi hän oven reippaasti valmiina tervehtimään sopivan muodollisesti pääministeriä pahoitellen yllättävää ajankohtaa vierailulleen. Valitettavasti sanat tuntuivat kaikkoavan vanhan miehen päästä hänen joutuessaan yllättävästi itse tervehdityksi ensin. Eikä mies sanojen takana suinkaan ollut Léon von Gilles. Amiraali tervehti kirkonmiehen lopulta yksinkertaisesti ja koruttomasti nyökkäämällä. Tähän päätökseen oli syynä kaksikin eri seikkaa: Ensiksikään Jaques-Yves ei heti tunnistanut von Gillesin poikaa. Toisekseen sana ”isä” ei oikein istunut elämää nähneen vanhan sotilaan suuhun mitenkään päin.

”Pitkästä aikaa totta tosiaan”, Jaques-Yves vastasi oven sulkeuduttua hänen takanaan. Hän oli melko varma, että von Gilles oli tosiasiassa vain tyytyväinen, ettei hän käyttänyt sen useammin hyväksi omaa arvovaltaista asemaansa.
”Kenties voin antaa itselleni luvan yhteen, sir. Jonkun täytyy vielä näyttää esimerkkiä, miten työajalla tulisi toimia”, amiraali tuumasi astellen määrätietoisesti syvemmälle pääministerin valtakuntaan, jota hallitsivat mitä ilmeisimmin paperit ja muste. Hän ei istuutunut. Vanhat tavat olivat sitkeitä kitkettäviä.

Otettuaan konjakkilasin vastaan, Jaques-Yves tiesi saaneensa varsin mainiota ainetta. Tuoksu oli mukavan aromikas, mikä saikin amiraalin miltei kohottamaan maljan sotilaille ominaisella railakkuudella, mutta vain miltei.
”Malja teille ja minulle”, amiraali toisti juhlallisesti ollen rehellisesti täysin samaa mieltä vanhan kumppaninsa, sillä virkaveljiksi tituleeraaminen ei ollut kovinkaan osuvaa, kanssa. Ensivaikutelma konjakista ei ollut ollenkaan harhaanjohtava ja univormuun pukeutuneen miehen oli helppo yhtyä pääministerin ylistäviin sanoihin tuosta elämännesteestä.
”Kieltämättä sääli, mutta kenties voimme nauttia laadukkaasta konjakista joku toinen kerta hieman… hmmm… epämuodollisemmassa ja miellyttävämpien asioiden siivittämänä.”

Nahkakansio laskettiin nyt tyynesti heidän väliinsä. Amiraali antoi kätensä levätä vielä toistaiseksi suojelevasti asiakirjanivaskan päällä. Hän ei suinkaan halunnut vielä päästää pääministeriä koluamaan papereita, joissa oli sivu tolkulla suollettu kuivaa ja miltei merkityksetöntä tekstiä puhumattakaan kustannuslaskelmista, jotka eittämättä olivat nivaskan kiinnostavinta ja paljastavinta antia. Ehei, he keskustelisivat ensin sotaharjoitusten mahdollisesta tarpeesta ja vasta sitten itse numeroista.

”Hienotunteinen vastaus kysymykseenne lienee se, että uskoisin kohtaavani nuorten virkamiesten pasifistiset asenteet, mikäli esittäisin asiani täysin virallisen kaavan mukaan. Puhumattakaan nykyisestä epäedullisesta tilanteesta, jossa kolme hallitsijaa saattaa päätyä kiistelemään keskenään itsekkäistä ja asiaan kuulumattomista syistä”, amiraali vastasi napauttaen painokkaasti sormillaan pöydällä lepäävää kansiota, pitäen papereiden hallinnan edelleen tiukasti itsellään. ”Mutta te, sir, vanhan koulukunnan miehenä osaatte vielä arvostaa suoraa puhetta. Kyse on sotaharjoituksista ja puhtaasti rahasta.” Jaques-Yves tutkaili siekailematta vastustajansa ensireaktiota. Raha oli hyvin voimakkaasti vaikuttava sana poliitikkojen ja yleensä ottaen varoissaan olevien ihmisten piireissä. Jokainen laski laskemistaan, mihin kannattaisi investoida ja mistä saisi irti suurimman hyödyn. Montaguen perheenpää harjoitti toki samanlaista toimintaa omien liiketoimiensa suhteen, mutta nyt oli kyse maan turvallisuudesta, minkä kaiken järjen mukaan olisi pitänyt olla hyvä sijoitus.
_________________
"Sine ira et studio."
Ilman vihaa ja myötämielisyyttä.
Amiraali Jaques-Yves Montague ja Kapteeni Ferdinand Montague
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Léon Von Gilles



Liittynyt: 14 Maa 2009
Viestejä: 32

LähetäLähetetty: 19 Huh 2009 05:00 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Ministeri pyöritteli käsissään tyhjäksi kumottua lasia. Tottunut, pakonomainen ele pyöräytteli arvokkaaksi mainittavaa lasia käden syvässä kämmennessä. Mies kuunteli sanoitta tapaamiseen tulleen, univormu pukuisen miehen puhetta. Hiljaisuudessa ministeri katseli miten tahdikkaasti nahkantinen, papereita sisäänsä kätkevä kansion laski työpöytänsä päälle. Hirveästi papereita, suunnitelmia, selvityksiä, laskelmointeja – jopa amiraali oli langennut protokolan syövereihin, ja saapunut itse tuomaan tuomisiaan. Ja ennen kaikkea – ministerin vainu, onnistui kertomaan, että amiraali aikoi suoriutua asiastaan joko hyväksytysti, tai täydellä murskahäviöllä. Ja tuomio oli tultava ministeriltä, eikä tämän yhdeltäkään juoksupojalta -jotka saattoivat kinttaalla viitata amiraalin tuoman toimen täysin vähäpätöiseksi asiaksi. Ei ei, amiraali oli täällä juuri siitä syystä, että hän ei jaksanut leikkiä asioilla, varsinkaan, jos kyseessä oli jotain hänen ammattikuntaansa liikuttava toimi.

Ministeri huomasi huokaisevansa samalla, kun lasinsa jo tavoitti pöytänsä pintaa. Tietenkin, ainahan raha leikki asioissa. Suurin valtapalli sijaitsi rahakirstun alla. Ja avaimia tuohon kirstuun oli tasan neljä. Kuninkaan toivottomat perilliset, jotka käyttivät aikaansa kaikkeen muuhun kuin tärkeisiin valtion asioihin. Tai mikäli jotakuta perillistä valtion asiat kiinnostivat, niin he tekivät kyllä kaikkensa osoittaakseen ”vanhan Gillesin” olevan väärässä- kun taas heidän nuoruuden sokaistamat minänsä olivat aina oikeassa.

Mutta niinkuin aina, raha – tuo pieni perkele sekin, lipsahti amiraalin huulilta. Harkitusti ja suorana sivalluksena mies esitti asiansa. Ja toden totta ministeri arvostikin tässä miehessä tämän ehdotonta suoruutta. Kiermuraiset byrokratian lonkerot eivät olleet pehmentäneet amiraalia, kuin eivät ministeriäkään, joka kuitenkin joutui jokapäivä taistelemaan nuorempaa kansakuntaa vastaan näiden hyökyttäessä häntä mitä monimutkikkaimmalla lakisääteillä.

”Niin aina,niin aina” ministeri murahti paksujen viiksikarvojensa lomasta. Otteensa lasista helteni miehen kourien tavoitellessa pyyhkäisemään suupieliä. Kämmen harjasi mukanaan paksuja viiksikarvoja miehen juoksuttaessa kättään leualleen.
”Sotaharjoitukset siis? Eikö niihin juuri puolivuotta sitten sijoitettu suuri summa? Joko se kaikki on kulutettu? Hetkinen..hmm..”

Gilles kohtasi päivittäin rahaankerääjiä, joko näin kasvotusten – tai kymmeten paperinivuskoiden alle piiloutuneina. Kaikki pyörivät rahan ympärillä, ja hänen, Gillesin, sillä hän oli yksi rahakirstun avaimen haltioista. Hän oli myös se, keneltä kehdattiin röyhkeästi avustusta pyytää, kun taasen nuorempien kuninkaallisten eteen meneminen tuntui vaikeammalta tehtävältä. Ministeri vilkaisi alta kulmainsa vakavasti asiaansa esittävää miestä, ennen kuin laski katseensa taasen nahkakansion pintaan.

Sumeilematta ministeri istuutui suuren pöytänsä ääreen, pieni kämmenen ojentava ele teki miehelle ehdotuksen istuutua. Joskin Gilles muisti hetken jälkeen, ettei moinen levollinen esittäytyminen sopinut kenttäväen suurelle herralle. Ei ollut amiraalin tapaista istua ja puhelemassa itselleen tärkeästä asiasta. Jos jotain hyötyä hänen asioillaan juoksevasta siihteeristä oli, niin se, että hintelänpuoleinen Fareomo oli asettanut ministerin läpikäytävien kansioiden sekaan muistion. Tiedoksiannon, johon oli viimeisen päälle merkitty ylös armeijan käyttämät varat viimeisen vuoden takaa.

”Hmm...” Gilles otatti nipun papereita eteensä, vilkuili ja selaili niitä. Etusormensa pinnan hän nuolaisi kosteaksi saaden paperit liukumaan otteessaan sutjakkaammin. ”Tosiaankin...merkintä puolelta vuodelta – puolitoista tuhatta frangia” ministeri nosti katseensa papereistaan vakavakasvoisen amiraalin puoleen. ”Puolitoista tuhatta, sehän on melkoinen summa amiraali. Ja nyt olette täällä”, hän jätti tarkoitusella jättämättä lauseestaan lopullisen lisäyksen 'jälleen', mainitsematta. Hänen äveriäs kielensä ei kääntynyt suoranaiseen vinoiluun tutun kanssatoverin edessä, mutta hänen roolinsa tuossa keskustelussa oli tehty kovistelemaan jokaista varain kerääjää. Jopa amiraalia, joka tuskin mielellään oli hänen huoneeseensa tuona aamuna astellut. Samoin kuin ei ministeri asettanut itseään kovin mielellään tuohon kovistelijan rooliin, varsinkaan kun edessään seisoi vuosien takainen tuttu.

”Selvittäisittekö vähän tätä tilannetta? Mihin annetut varat ovat menneet? Ja niin...tuota, mitä tämä harjoitus sitten tulisi sisältämään?”
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Amiraali&Kapteeni Mon



Liittynyt: 23 Hei 2007
Viestejä: 54

LähetäLähetetty: 23 Tou 2009 02:16 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Amiraali laski tyhjän lasin eteensä pääministerin työpöydän vähäksi käyneelle vapaalle pinnalle. Hän sivuutti kevyen pyynnön istuutua jääden tottuneesti seisomaan ryhdikkääseen asentoon ministerin pöydän toiselle puolelle. Tottahan toki sotaharjoituksiin oli jo panostettu, mutta puolen vuoden kuluessa oli ehtinyt tapahtua pienoisia muutoksia, joten amiraali tyytyi nyökkäämään ja katsomaan, kuinka von Gilles kävi läpi papereita varmistaakseen väitteensä todenperäisyyden. Hän päästi myös kosketuksensa kirpoamaan omista papereistaan vetäen kätensä rennosti vartalonsa sivulle. Taistelu oli kutakuinkin valmis alkamaan ministerin pyytäessä selitystä armeijan menoeristä.

”Mielelläni, sir. Itse asiassa syitä on monia. Clover on allekirjoittanut sopimuksen, jonka nojalla olemme myöntyneet lähettämään joukkojamme taistelemaan saksalaisten rinnalla heidän itäisellä rajallaan. Operaatio on suunniteltu valmiiksi aina huoltoreittejä myöten ja täten olemme voineet ostaa elintarvikkeita eri täydennysasemille. Lisäksi olemme joutuneet sijoittamaan rahaa jalkaväen uusiin varusteisiin sekä ostamaan uusia luotettavia ja valmiiksi koulutettuja sotaratsuja”, amiraali luetteli lyhyesti ensimmäiset menoerät, joihin oli siekailematta täytynyt käyttää myös jo pääministerin mainitsemaan harjoitukseen varattuja varoja. Hän seisoi ryhdikkäästi asennossa ja aprikoi mielessään pystyisikö pääministeri jollakin tavalla järkeilemään kyseiset menoerät tarpeettomiksi. Tosin pääministeri tuskin oli aivan yhtä hyvin ajan tasalla armeijan varusteiden kunnosta, kuin vaikkapa amiraali itse. Sitä paitsi oli täysin luonnollista hankkia samalla myös muuta uudemman mallinen tykki. Ne olivat keveämpiä ja helpommin kuljetettavissa, mikä säästi aikaa ja rahaa. Ainakin pitemmän päälle kunhan muonituskustannukset saatiin kohdilleen.

”Armeijan kannalta katsottuna rauhan aika ei ole mikään ideaali tilanne. Joudumme ylläpitämään armeijaa, joka ei taistele. Viimeisen kahden vuoden aikana ei ole ollut mainittavia konflikteja ja rajavartiolaitos on pystynyt toimimaan tilanteissa usein ennaltaehkäisevästi. Miesten moraali kärsii toimettomuudesta, mikä puolestaan on häpeäksi koko armeijalle. Kurinpitotoimenpiteitä on jouduttu laittamaan täytäntöön viimeisen puolen vuoden aikana lukuisia.” Jaques-Yves puhui määrätietoisesti, joskin äänessä oli havaittavissa pientä kireyttä, sillä hänen armeijansa ei toiminut täysin moitteettomasti. Tämä taas viittasi siihen, etteivät upseerit osanneet kohdella miehiään oikein ja niin edelleen. Ketju huonosti käyttäytyvistä rivisotilaista johti aina kenraalikuntaan asti.

”Tämä tilanne on johtanut laajempiin sotaharjoituksiin kuin alun perin oli tarkoitus. Itse harjoitusten sisältö tulee jakautumaan kahteen tai pikemminkin kolmeen eri osa-alueeseen loppukesän ja syksyn aikana. Upseerit omalta osaltaan harjoittelevat eri strategioiden laadintaa ja käyttöä, logistiikkaa ja viestintään. Puolet jalkaväestä, ratsuväestä ja tykistöstä pääsee harjoittelemaan kaupungin piiritystä ja valtaamista, sekä kaupunkien puolustusta. Toinen puolikas totutetaan uudenlaiseen maaston käyttämiseen. Lisäksi palatsin vartiokaarti ja kuninkaallinen henkivartiokaarti, jotka eivät osallistu varsinaisiin sotaharjoituksiin läpikäyvät hieman erilaisen harjoituksen, jonka tavoitteita ei ole vielä lyöty lukkoon vaan ovat edelleen keskustelun alla. Tarkemmat arviot kuluista löytyvät tietysti papereista”, amiraali päätti kuivakan monologinsa, jonka hän oli pitänyt mahdollisimman lyhyenä ja yleisellä tasolla. Yksityiskohdat löytyisivät toki tuosta kansiosta, joka lepäsi heidän välissään. Kaksi viimeistä sivua olivat ne mielenkiintoisimmat. Arviot olivat Jaques-Yvesin mielestä hieman yläkanttiin laaditut, mutta se antoi toki pelivaraa neuvotteluita varten. Tosin myös vanha kehäkettu tunsi varmasti tämän taktiikan, mutta armeijan menoja oli ylipäätään vaikeampi arvioida, sillä yllättäviä kustannuksia saattoi ilmaantua hetkenä minä hyvänsä, vaikka budjetti muuten olisikin täysin riittävä. Kenraalikunta oli toki osannut ounastella Saksan pyyntöä liittyä mukaan taisteluun, mutta he eivät olleet uskoneet sen tapahtuvan aivan näin pian.
_________________
"Sine ira et studio."
Ilman vihaa ja myötämielisyyttä.
Amiraali Jaques-Yves Montague ja Kapteeni Ferdinand Montague
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Léon Von Gilles



Liittynyt: 14 Maa 2009
Viestejä: 32

LähetäLähetetty: 13 Kes 2009 01:56 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Von Gilles näki jo kaiken silmissään – hänelle kovinkin tutuksi rakentenut ottelu etsi lähtöpaikaansa. Aivan kuin shakkipelissä tuli hänen käydä pohtineeksi miten asettuisi kohtaamaan vastustajansa. Asettaisiko hän pelin käymään heti alusta alkaen pitkävetisen harkitsevaksi siirtämällä soturiaan? Vai loisiko hän uhmakkaan alun vain muutamalla siirrolla – sotilas pois tieltä ja tilaa lähettien tai tornien vallankumoukselle? Pääministeri selaili papereitaan, mutta ehätti juuri parahiksi nostamaan katseensa puheilleen tulleeseen amiraaliin, joka laski otteensa irti omista papereistaan. Heidän ajatuksensa eivät voineet olla kovin kaukana toisistaan? Ministeri pelaisi hienovaraista, aikaa ja keskittymistä tarvitsevaa peliään – kun taas amiraalilla tuskin aika riitti käyttämään mittavia pohdintoja siirtoihinsa. Varsinkaan kun kyse ei ollut sotatantereen linjasiirroista, tai ryhmittymissuunnitelmista, joissa aika hupeni käsissä aivan liian nopeasti. Pitkäveteinen ajankäyttö tuskin sopi amiraalin pirtaan.

Kehoitettuaan vierastaan puhumaan suunsa samantien puhtaaksi, etsi ministeri tuolistaan mukavamman asennon – jollaista oli vaikea löytää jokaisen nivelen ja surkastuneen lihaksen valittaessa vuoronperään. Kuuliaisesti mies kuitenkin kuunteli, sillä amiraali, jos kuka ansaitsi tulevansa kuulluksi asiassaan. Vaikkakin miehen esille tuomat asiat olivat miltein samanalaisia kuin kenen tahansa luokseen pyrkivän puheet. Jokaisen pienenkin asian takana piilotteli heille kaikille tutuksi tullut raha. Ministeri rypisteli hetken kulmiaan. Miettivä katse tavoitteli itsensä ulos Gillesin kasvoilta – rypyt ja uomat kasaantuivat leveän otsan tuntumaan.

”Hetkinen...” tuolissaan kivistävää selkäänsä oikoen ministeri tutki jälleen papereita. Hänen iäkkään ja liikkeiltään ruostuneen ruumiinsa takana piili terävä, ja nopea äly. Kenties juuri tuo piirre miehessä, nopea kykynsä tarttua hivenenkin avoimiin lauserakenteisiin piti hänet tuolla pallilla missä hän juuri nytkin istui.

”Ymmärsinkö nyt oikein? Käytämme suunnattomia varoja varusteisiin, joita käytetään ilman, että niille olisi juuri nyt minkäänlaista oikeaa käyttöä? Varusteita kulutetaan siis suotta ja vielä niitä kuluttaa miehet, joiden moraali on täysin päälaellaan?” kysyvänä vaalea, tuuhea kulmakarva kohosi pyöreillä kasvoilla. Papereidensa yli mies vilkaisi asennossaan seisovaa amiraalia.
”Ja sen kaiken lisäksi kulutamme aivan mielettömiä summia ratsuihin? Jotka vain laiskistuvat tarhoissaan? Eikö Cloverin armeijasta löydy yhtäkään taitavaa hevosmiestä, joka kykenisi kouluttamaan ratsut?”

”Ennen kuin sanotte mitään muuta hyvä amiraali – saanen sanoa, että nämä paperit ovat suorastaan pyöristyttäviä. Armeijannehan on suorastaan retuperällä amiraali! Sopimus sakalaisten rinnalla taistelemisesta on näissä papereissa tällä hetkellä ainoa hyvä, ja suotava asia. Mutta kaikki tämä muu...kerrassaan pyöristyttävää”
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Amiraali&Kapteeni Mon



Liittynyt: 23 Hei 2007
Viestejä: 54

LähetäLähetetty: 04 Hei 2009 02:33 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Kulmat kurtistuivat pääministerin ladellessa vähemmän mairittelevaa tekstiä hänen armeijastaan ja hänen elämäntyöstään siinä sivussa. Paperilla kaikki vääristyi täysi
niin helposti ja olennaisista asioista tuli epäolennaisia ja päinvastoin.
”Saatte asian kuulostamaan synkemmältä kuin tilanne todellisuudessa onkaan”, Jaques-Yves huomautti lauhkeasti asetellen itsensä lievästi puolustuskannalle valmiina hyökkäämään hetkellä millä hyvänsä.

”Pääministeri on varmasti huomannut, että kehitys on kulkenut vauhdilla eteenpäin, varsinkin tuliaseet ovat kehittyneet kovasti viimeisen kahden vuosikymmenen aikana. Cloverin armeija on tälläkin hetkellä huomattavasti modernimpi verrattuna vaikkapa Venäjän tai Ranskan armeijoihin monella eri tasolla. Pienenä valtiona meillä ei yksinkertaisesti ole varaa elää menneisyydessä ja sinnitellä niillä varusteilla, joita olen itsekin rintamalla taistellessani käyttänyt, vaan joudumme päivittämään kalustoa jatkuvasti pystyäksemme asettamaan itsemme samalle lähtöviivalle suurempien armeijoiden kanssa”, amiraali vaikeni hetkeksi. Hän muisti elävästi kuinka oli eräänkin kerran ollut loppusyksystä irrottelemassa raskasta tykkiä sitkeästä mudasta värjötellen muutamien joukko-osastonsa miesten kanssa lopulta seuraavan yön kylmästä hytisten, vain koska jalansija oli pettänyt väärällä hetkellä.

”Tietysti se on suuri menoerä, mutta voin kuitenkin vakuuttaa, että vanhentunut ja käytöstä poistettu kalusto voidaan usein kierrättää tavalla tai toisella takaisin hyötykäyttöön hyvin pienin kustannuksin. Mitä taas tulee ratsuihin…” amiraali selvitti kurkkuaan miettien miten hän selittäisi parhain päin koko ratsujupakan ja sen seuraukset. Koko homma oli härkäpäisten vanhojen miesten, ikäväkseen amiraali joutui lukemaan itsensä mukaan tuohon joukkoon, välinen härkäpäinen kiista, joka oli ollut vireillä oikeastaan viimeiset kymmenen vuotta syystä tai toisesta.

”Kyse ei ole siitä, etteikö armeijan leivissä olisi taitavia hevosmiehiä, päinvastoin. Ratsut ovat hyvässä terässä, valppaina ja tarvittaessa sijoitettuna hieman toisenlaisiin toimiin kuten partiointiin hieman levottomiksi koetuilla raja-alueilla. Olemme tulleet siihen tulokseen, että ostamalla suurimman osan ratsuista valmiiksi koulutettuina ulkomailta säästämme pitkän pennin tällä hetkellä.” Eihän hän voinut syytää päin pääministerin naamaa, että tällä hetkellä suurimmat ratsujen tuottajat olivat Marquezin suku ja Harkonin suku, mikä jo sinänsä aiheutti sisäisiä jännitteitä milloin ikinä nuo nelijalkaiset otukset nousivat päällystössä puheenaiheeksi. Marquezin ratsuja vähättelemällä monet vähättelivät myös prinssi Frederikiä ja osa oli sitä mieltä, että oli turha edes tukea kyseistä perhettä rahallisesti missään muodossa, mikä amiraalin mielestä oli varsin pikkusieluista toimintaa aikuisilta miehiltä. Ehdotuksia ratsuväen ylläpitoon oli tullut lukuisia, mutta syystä tai toisesta ne oli hylätty tai jätetty kypsymään.

Miesten tilanteeseen vanha sotilas ei viitsinyt edes mennä sen syvällisemmin. Hän tiesi kuinka turhauttavaa oli olla tekemättä mitään merkityksellistä. Sulkeiset, järjestyksen ylläpitäminen, rikollisten kiinniottaminen ja pahimmassa tapauksessa erinäisten vaatekappaleiden parsiminen, perunoiden kuoriminen ja lannan luominen eivät olleet mitenkään mieltäylentäviä tehtäviä kun hommaan oli alun alkaenkin määrätty toiset miehet, jotka hoitivat esimerkiksi varkaustapaukset rutiinilla jättäen papereiden täytön sitten kylmästi ”uusille jannuille”. Miehet olivat turhautuneita, eivät retuperällä, paitsi ne, jotka olivat olleet siellä alun alkaenkin.

”Minun”, amiraali painotti ensimmäistä kertaa omistusmuotoa tietoisen kärkkäästi, ”armeijani on valmis taisteluun mikäli tarvetta ilmenee. Kutsun teidät mielelläni seuraamaan joukkojeni edesottamuksia, mikäli teillä on minkäänlaisia epäilyksiä maamme puolustuksesta.” Tiukka katse haastoi pääministerin kuin tämä olisi tehnyt asiasta enemmän kuin henkilökohtaista. Jokainen upseeri vastasi miehistään parhaan taitonsa mukaan ja vastasi omille esimiehilleen, mikäli ei pärjännyt. Hän oli lopulta vain päältä katsoja, joka antoi ne yleiset käskyt, joiden perusteella muut toimivat ja antoivat tarkempia käskyjä omille miehilleen komentoketjun mukaisessa järjestyksessä.
_________________
"Sine ira et studio."
Ilman vihaa ja myötämielisyyttä.
Amiraali Jaques-Yves Montague ja Kapteeni Ferdinand Montague
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Léon Von Gilles



Liittynyt: 14 Maa 2009
Viestejä: 32

LähetäLähetetty: 09 Hei 2009 07:17 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Hän tiesi osuneensa amiraalin hipiän heikompaan kohtaan – hänen armeijansa. Mies oli käyttänyt vuosikymmeniä elämästään suurissa määrin intohimoisesti elämän työnsä edesottamuksien edessä. Amiraali oli tuntenut ylpeyttä miehistään, sekä näiden saamasta koulutuksesta, joka oli jokaista piirrettä myöden pitkin hiottu. Mutta nyt, tuossa huoneessa hän oli mennyt asettamaan amiraalin elämäntyön suurten kysymysten ja vihjailujen kehtoon. Eikä amiraali pitänyt kuulemastaan. Von Gillesin sanat eivät saaneet miestä muistamaan miltä tuntui elellä ylpeyden satamassa, pikemminkin tuntui, kuin pääministeri olisi turmellut sanoillaan hienoa maisemaa minkä ehti.

Ministeri silmäili papereitaan vielä hetken. Hänen elämänsä täyttyi numeroista ja lakisäädännöistä. Pykälöistä ja kieroiksi rakennetuista poliittisista lausunnoista. Miten hän olisi voinutkaan ymmärtää amiraalin silmissä mitään tämän työstä? Heillä kumpaisellakaan ei tainnut olla suuremman luokan käsitystä siitä, millaisissa viroissa he rypivätkään. Tuossa tilassa, parlamenttitalon suurimmassa, yksityisessä huoneessa he olivat virallisen aseman haltijoita. Vuosien tuttavuus kuitenkin teki tapaamisesta maultaan kiusallisen ja häiritsevällä tavalla rautaisia hermoja koettelevan.

Paperit käsistään laskien mies nosti katseensa työpöytäänsä vastapäätä seisovaa miestä. Kiristyneet suupielet, sekä jännityksen kiristämä ruumis eivät antaneet tilaa rentoudelle. Miltein valkoisen harmaa kulmakarva kohosi miehen kasvoilla kysyvästi, kun amiraali ehätti lausahtamaan viimeisen, kirpeäksi rakennetun lausahduksensa. Léon katseli hetken aikaa amiraalia, jonka laustahtama lause oli omiaan tekemään miehen ärtymyksen, ja rahtusen suuttumusta hyvinkin tiedostettavasti esille.

”Vai niin”, tyynesti lausahtaen ministeri sulki kansion, jota hän oli juuri katsellut ja selaillut. Numerot olivat hyvin todellisia, samoin kuin oli politiikka, kuin armeijan pystyssä pitäminenkin. Hänen työnsä oli kyseenalaistaa kaikkea eteensä tuotavaa, mikäli kyse oli suurista menoeristä – kun taas amiraalin harteilla lepäsi kuningaskunnan turvallisuuden ylläpitäminen. Mutta hän ei sen sijaan nähnyt syytä repiä omasta työstään henkilökohtaista tulisuutta viittelöimään tietään.
”Toinen lasillinen?” ministeri nousi paikaltaan. Hän astahti jälleen konjakkipöytänsä ääreen ja otatti tutuksi tulleen kirahvin käteensä. Kyselemättä ministeri kaatoi kultaista juomaa edessään seisovan miehen kristalliseen lasiin. Toimiensa mukana ministeri kylvi hiljaisuuden huoneeseen. Kenties pieni hiljaisuus ja rauhoittava lasillinen toivat amiraalin jälleen järkevyyden pariin, sen sijaan, että tämä asetti maineensa kuin olemassa olemisensakin suuttumuksen aallokoille.

”Kippis”, Von Gilles nosti lasinsa ja hörppäsi kuulaan nesteen kurkustaan alas muutamalla hörppäyksellä. ”Ymmärrän toki kärsimättömyytenne amiraali, mutta koettakaan nähdä tämä asia myös minun kannaltani. En suinkaan epäile ammattitaitoasi Montague. En ole tehnyt niin aikaisemminkaan, enkä suinkaan aio nytkään moista tehdä. Ymmärrättehän tämän vain kuuluvan työnkuvaani...” tyhjäksi juomansa lasin mies laski työpöytänsä ääreen, jonka vierellä hän seisoi. Vaiteliaana mies kaatoi lasiinsa jälleen muutaman uuden sentin, ja vilkaisi kysyvästi hermoissaan kuohuvaa amiraalia.

”Ja mitä edesottamuksiin tulee, lupaan unohtaa sen. Työnne on ensiluokkaista – ja tiedätte sen itsekin...Tilanne ei vain ole kovin suotuisa teidän, saati minun edessäni”, ministeri sulki pikarin kristallisella korkillaan, ja laski pullon pöydälleen sen sijaan, että olisi asettanut sen omalle paikalleen. Hetken aikaa ministeri sormeili juomalasinsa reunustaa miettivä ilme kasvoillaan. ”Uusimisen tarpeessa tässä maailmassa tuntuu kaikki olevan. Pitää uusia kalustoja, vaihtaa ja muuttaa...välillä jopa ihmettelen miten tästä kaikesta uudistusmyräkästä kykenee suoriutumaan...”
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Amiraali&Kapteeni Mon



Liittynyt: 23 Hei 2007
Viestejä: 54

LähetäLähetetty: 11 Elo 2009 12:47 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Ministerin rauhallisuus oli omiaan ärsyttämään amiraalia entisestään. Hän arvosti toki tuota ominaisuutta ylitse monien muiden, kuten myös säntillisyyttä ja työlleen omistautumista, joita kaikkia Von Gilles tietysti edusti esimerkillisesti. He olivat molemmat vanhan koulukunnan miehiä, muistivat, miten asiat hoidettiin Wilbur von Cloverin aikana. He jatkoivat siitä, mihin oli jääty kun taas nuorempi sukupolvi aloitti puhtaalta pöydältä. Oli ilmeistä, että tilanne kiristi molempien hermoja.

Amiraali rypisti kulmiaan tarkkaillen ministerin jokaista liikettä ja ilmettä silmä kovana. Hän ei hätkähtänyt parivaljakon välille laskeutunutta hiljaisuutta, eikä kieltäytynyt toisesta lasillisesta. Kristallilasi nostettiin uudemman kerran sormien väliin ja perinteiseen juomatervehdykseen, mutta ei kumonnut herkulliseksi todettua elämäneliksiiriä sisäänsä. Hän ei mielellään juonut lasillista enempää työaikana, jollei tilanne sitä todella vaatinut. Valitettavasti Von Gillesin toiminta viittasi siihen, että hänen kerta kaikkiaan tulisi varautua ainakin kolmanteen paukkuun. Amiraali aprikoi ja pyöritteli mielessään myös mahdollisuutta, pitäisikö hänen pudottaa pyytämäänsä summaa noin viidenneksellä. Vaikka valtio itsessään ei ollut ahne, sitä pyörittävä koneisto oli.

”Niin tietysti, niin tietysti. Ymmärränhän minä toki”, Montague myönsi antaen periksi piirun verran. Liian kireä siima saattaisi hyvinkin katketa ja saalis jäädä saamatta. Hän pyöritteli sievää pientä taide-esinettä kädessään katsellen kultaisen nesteen pyörimistä. Hänen ryhtinsä heltisi sotilaallisen suorasta lievään etukumaraan, eikä yli viidenkymmenen oleva mies suostunut katsomaan pääministeriä suoraan silmiin kuten tavallisesti.
”Yli kolmekymmentä vuotta olen palvellut isänmaatani armeijan leivissä, neljätoista niistä amiraalina. Välillä tuntuu, että olen ollut enemmän naimisissa työni kuin vaimoni kanssa. Tosin sillä erotuksella, että mikäli olisitte solvannut vaimoani…” Montague piti hetken dramaattisen tauon hieraisten partaansa ja antoi tuiman ilmeensä lientyä miltei hyväntahtoiseksi hymyksi, ”joutuisin valitettavasti haastamaan teidät kaksintaisteluun.”

Jotkin asiat eivät muuttuneet edes uudistusten edessä.
”Me olemme käyneet vanhoiksi, Léon, mikäli valitamme uudistuksista. Kai se on pakko hyväksyä. Rehellisyyden nimissä olisin mieluusti lähettänyt jonkun toisen kiistelemään kanssanne raha-asioista. Tiedän, miten kova luu olette edelleen. Mikäli nuorempi polvi olisi valmis kantamaan vastuun, jättäytyisin mieluusti nauttimaan eläkepäivistä Camillan kanssa”, Jaques-Yves totesi antaen keskustelun soljua arkisempiin asioihin, ”Philippe on täysin pienen tyttärensä ja kauniin vaimonsa pauloissa, että tuskin muistaa hoitaa velvollisuuksiaan maaherrana. Ferdinand puolestaan hoitaa kyllä tehtävänsä upseerina, mutta on edelleen hieman liian edesvastuuton, eikä aina ajattele nenäänsä pitemmälle, vaikka muuten kelpo poika onkin”.

Amiraali maistoi konjakkia uudemman kerran nyökäten sitten pöydällä lojuvien papereiden suuntaan ohjatakseen keskustelun takaisin uomiinsa. Hän oli rauhallisempi yllättävän tunteenpurkauksen jäljiltä, vaikka hän olikin edelleen hieman närkästynyt pääministerin sanoista.
”Mikäli luvut tuntuvat ikävän suurilta, luulen, että voimme karsia menoja viidenneksellä”, hän heitti omasta mielestään makoisan syötin ministerin nenän eteen kevyen rupattelun päätteeksi kuin kunnioittaakseen menneitä ja vanhaa ystävyyttä. Luvuissa oli kuitenkin aina sen verran ilmaa, Jaquesin pyynnöstä totta kai, että kaupankäynti ja tinkaaminen oli mahdollista. Von Gillesin tuntien, tämä oli varmasti jo vainunnut, pienen vilpinpoikasen, vaikka ei kenties ollutkaan täysin perillä kaikista todellisista menoeristä.
_________________
"Sine ira et studio."
Ilman vihaa ja myötämielisyyttä.
Amiraali Jaques-Yves Montague ja Kapteeni Ferdinand Montague
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Léon Von Gilles



Liittynyt: 14 Maa 2009
Viestejä: 32

LähetäLähetetty: 11 Elo 2009 02:03 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Léon maisteli huuliltaan viskin vahvaa, mutta tummaa makua nyökäten vaimeasti vanhan tuttavuutensa sanoille heidän onnettomasta ikääntymisestään. Nuoruutensa oli johdatellut nämä kaksi herraahyvinkin eriäville teille, mutta toveruus oli kuin jollain harvinaisella taidolla säilynyt amiraalin ja pääministerin välillä. Perhetutuiksi kykenemättöminä kuitenkin pysytellen herrat elivät oman elämänsä parissa. Mutta toisensa työssä, tai omalla ajallaan törmätessä heidän mielensä tuntui löytävän odottamattoman paljon yhteisiä väyliä kuljettavaksi.
”Puhut aivan tosia ystävä hyvä”, juomalasinsa viimein sormistaan laskien ministeri suoristi kangistuvaa selkäänsä. Aikansa mieluusti pehmeällä tuolilla työaikanaan viettäen ei hänen kuumaverisyytensäkään tahtonut antaa armoa kivistävää selkää kohtaan nyt, kun hänen asemansa olisi tarvinnut seisomakykyä pidemmäksi toviksi.

Siistissä asussaan mies tunsi itsensä vanhukseksi. Tukeva kehonsa tuntui kuin kalansuomuun ahdetulta ankeriaalta, jolla ei odellisuudessa ollut alkuunkaan tilaa liikkua. Hikikarpalo toinen toisensa eteen nousi valkean peruukin peittämälle hiusrajalle. Raskaasti nouseva rintakehä päästi valloilleen syvänä purkautuvan huokauksen.
”Olet onnekas Jaques. Uskomattoman onnekas. Kaunis Camilla. Pojat, jotka ovat kantamassa kunnialla sukusi jatkoa. Toinen varaherttuana ja toinen sentään seuraa jalanjäljissäsi”, miltein kadehtien Von Gilles huomasi etsivänsä muistikuvaa nuorukaisesta, jonka juuri muutamia päiviä sitten oli tavannut kuin ohimennen Valcotin pääkadulla. ”Omani...mitä hän on saanut aikaan? Hmph. Tyttäreni avioitui sen pahuksen Benôitin kanssa päästäkseen lakimiehen vaimoksi. Ja mitä poikani sitten on saanut aikaan? Pappisuran. Ja lapsenlapsiani en edes tunne...” päätänsä puistellen mies murahti mielessään ajaen koko ajatelman mielestään. Hänen kohtalonsa, tuollaisena kuin se olikin, ei onnistunut saamaan aikaiseksi murhetta kolkuttelemaan omatuntoaan.

Ministeri oli valinnut tiensä, joka täyttyi myöhäisillä tunneilla parlamenttitalossa sijaitsevassa huoneessaan. Välillä talossa liikkui huhujakin, ettei mies poistunut kaupungin politiikan sydämestä yhtään minnekään.

”Ja mitä sitten ikinä tuleekaan suojattiini...et uskokaan. Jos jotain elämässä haluaisinkaan muuttaa niin serkustani voisin toivoa parempaa. Hänen tyttärensä tuntuu olevan suvussani ainoa, joka edes hieman muistuttaa omistavansa järjen äänen. Joten, Jaques...usko minua kun sanon, että olet varsin onnekkaassa asemassa, vaikka sitten rauhallista ja mukavaa eläkettä joutuisikin vielä odottamaan.”

Lyhyt, arkinen, mutta hyvin tervetullut hetki sai Von Gillesin asettumaan aloilleen ja istuutumaan tuolilleen. Mielessään selkävaivaansa jälleen kiroten ministeri poimi käsiinsä jälleen tulkintaansa odottavat paperit. Sutjakkaasti ja joutuin asiansa takaisin uomilleen palauttaessaan amiraali sai nautittavakseen hetken hiljaisuutta. Ministeri levitti paperit siististä nipusta harkitusti eteensä. Lukujen täyttämän paperin hän jätätti käteensä silmäillen paperin kulmien ohitse asiaa tarkemmin käsitteleviä lausuntoja. ”Mutta loppuuko onnekkuus sitten näytelmän täyttämään draamaan kun kuninkaanperijämme eivät löytä yhteistä säveltä?” kämmen nousi pitelemään parrakasta leukaa kysymyksensä jäädessä leijumaan ilmaan. Hän tarvitsi hetken aikaa, sillä vainukoira syvällä mielensä syövereissä oli saanut vihiä armollisesta summan laskusta. Hyvää toverillisuuttaanko hinnasta sai viidenneksen tipahtamaan, ilman sen suurempaa syytä? Katsahduskin riitti kertomaan ministerin silmissä heränneen uteliaisuuden.

”Kertokaahan – onko yksikään perillisistä käynyt tutustumassa harjoituksiin? Saati armeijan koulutukseen noin ylipäätään?” mietteisältä kuulostava kysymys heräsi Von Gillesin huulilta, samalla kun hän nosti vielä katseensa edessään olevan paperin yli edelleen ryhdikkäänä seisovaan amiraaliin . ”Uteliaisuuttani minä vain, sillä heistä ketään en ole tainnut koskaan nähdä näissä tiloissa. Jospa teidän kasarmillanne on onnistanut paremmin?”
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Amiraali&Kapteeni Mon



Liittynyt: 23 Hei 2007
Viestejä: 54

LähetäLähetetty: 08 Syy 2009 12:52 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Jaques ei virkannut mitään muuta kuin yksinkertaisen ja tylsähkön kiitoksen. Léon ei tarvinnut hänen sympatioitaan sen enempää kuin hänkään tarvitsi muistutusta omasta, vallan miellyttävästä tilanteestaan, mitä tuli siviilielämään. Hän oli raatanut sen onnen eteen nuorena miehenä tarpeeksi, jotta saattoi nyt nauttia tarmokkaan yrityksen tuottamista hedelmistä. Camilla oli kaikesta huolimatta hänen elämänsä keskipiste ja oli ollut siitä lähtien kun hän oli ensi kertaa silmänsä iskenyt neiti de Giogarmoon. Kuinka monta typerää tekoa ja hullutusta nuori upseeri olikaan tehnyt, ennen kuin oli saanut naisen käden omakseen. Hän muisti kuinka vaivaantunut hän oli ollut tavatessaan Camillan isän niinkin virallisissa merkeissä. Jaques oli tuolloin miettinyt perääntymistä, mutta luojalle kiitos, että oli suonut edes hitusen härkäpäisyyttä hänelle, vai olisiko hän vain jähmettynyt omaa pelkuruuttaan, eikä näin ollen ollut kyennyt paeta. Amiraali oli nyt täysin perillä tunteistaan vaimoonsa, mutta sen sijaan hän ei ollut täysin perillä siitä, miksi hän puhui näinkin halventavaan tapaan omasta serkustaan, mutta jokaisella oli omat syynsä. suku saattoi olla oikea rasite. Sitä ei käynyt kieltäminen. Ja heillä, suvun vanhoilla oli aina etuoikeus marmattaa, vaikka vain hieman nuoremmista kanssaeläjistä.

Amiraali jatkoi leikittelyä pienen kirkkaan esineen kanssa ja tarkkaili puolittain pääministerin vaivalloista olotilaa. Ehkä hän oli heistä kahdesta se onnekkaampi. Hän oli vielä hyvässä kunnossa, järkikin leikkasi paremmin kuin ruosteinen veitsi ja silti hän joutui olemaan tarkkana asioidessaan Von Gillesin kanssa. Ehkäpä hän ei ollutkaan aivan niin onnekas kuin olisi saattanut luulla. Vanha vihikoira oli mitä ilmeisimmin vainunnut hänen juonensa. Jaques pelasi kuitenkin peliä rauhallisesti ja jopa ulkokultaisen välinpitämättömästi. Hän käytti hiljaisen pohdinnan hetken hyväkseen, sillä pääministerin kysymykseen hänellä ei ollut vastauksia. Hän saattoi osata ennustaa taistelun lopputuloksen, muttei sentään tulevaisuutta, jonka keskipisteenä oli kolme nuorta perillistä. Hän oli kuitenkin tehnyt huomioita vuosien varrella seuratessaan sivusta lasten varttumista nuoriksi aikuisiksi.


”Ei, en voi väittää. Prinsessa ei liene mielissään siitä, että armeijaa käytetään toisinaan politiikan jatkeena. Kyllähän sen toki ymmärtääkin. Ovathan naiset, kuinka sen nyt ilmaisisi, pehmeäluontoisempia kuin miehet. Prinssi Francis on vielä nuori ja kiinnostunut asioista, jotka ovat lähempänä hänen arkipäiväänsä. Uskon, että hänestä kasvaa vielä mallikelpoinen hallitsija”, hetken aikaa amiraalin teki mieli jättää mainitsematta äpärä kokonaan, mutta sehän ei olisi ollut soveliasta millään tasolla.
”Prinssi Frederik on perehtynyt laaja-alaisesti sotataitoon. Hän on osoittanut mielenkiintoa armeijan työskentelyä kohtaan ennen valitettavaa ampumavälikohtausta, mutta ei.” Oli parempi jättää myös mainitsematta, että äpärä oli lukuisia ketoja vaatinut päästä hänen puheilleen, mutta vanhana kettuna amiraalin oli onnistanut luikerrella takaisin koloonsa vedoten milloin mihinkin. Joko murhayritys oli säikäyttänyt nuoren miehen tai sitten tämä oli vain luovuttanut.

Olipa syy mikä tahansa, sillä ei tainnut olla juuri nyt sen suurempaa merkitystä. Merkitystä oli sen sijaan hänen armeijansa rahavarannoilla, joilla hän joutuisi taiteilemaan ties kuinka kauan ja järjestämään ties mitä vartiointeja, harjoituksia ja niin edelleen, ennen kuin rahakirstu jälleen aukenisi uuden vuoden merkiksi. Amiraali vaihtoi painoa jalalta toiselle saaden univormunsa koristukset kilahtelemaan ja kahahtelemaan. Asuun kuuluvan miekan ja hatun hän oli jättänyt sotilaspalvelijalleen, joka odotti parlamenttitalon ulkopuolella, mitä todennäköisimmin, kyllästyneenä elämäänsä. Jaques-Yves odotti pääministerin reaktiota hänen tarjoukseensa.
_________________
"Sine ira et studio."
Ilman vihaa ja myötämielisyyttä.
Amiraali Jaques-Yves Montague ja Kapteeni Ferdinand Montague
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Léon Von Gilles



Liittynyt: 14 Maa 2009
Viestejä: 32

LähetäLähetetty: 02 Lok 2009 02:13 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vanhan koiran ei koskaan sanottu oppivan uusia temppuja, pikemmin vain kehittävän niitä taitoja, joita se oli elämänsä aikana käyttänyt. Von Gilles oli oppinut temppunsa. Hän hallitsi niitä moitteetta ja yhtä taidokkaasti kuin vuosikymmeniä aikaisemmin. Mies oli kehittänyt mielensä tutkimaan ja havainnoimaan, nappaamaan kasvojen, tasapainon, kuin liikehdinnänkin pieniä muotoja. Hän oli shakaali kiharaisessa peruukissaan ja ihran peittämässä ruumiissaan. Hän oli sirkusten erikoinen ilmestys, hyena, joka vainusi ympäristöään ja ymmärsi sitä omalla tavallaan. Mutta samalla, omistautuessaan elämänsä työlle, hän oli jättänyt kaiken muun. Eikä se ollut edes salaisuus – kaikki, ketkä asiaan paneutuivat tiesivät hänen suhteensa perheeseen, jonka parissa hän tuskin oli viettänyt montakaa yhtenäiseksi ajanjaksoksi laskettavaa vuotta.

He olivat niin erilaisia. Amiraali sekä hän. Mutta heitä yhdisti vahvasti elämä palatsissa. Kuninkaan perijöiden isää he olivat palvelleet mitä uskollisemmin ja nöyrimmin. Ja nyt he olivat vanhuksia nuorten mielijohteiden maailmassa. Heitä pompoteltiin kuin heittopalloja. Von Gilles oli tuntenut omat heikot hetkensä kuullessaan ja nähdessään miten kolmen perijän mielihalut elivät täydellisessä erimielisyydessä.
Ja vastaus täydensi miehen mielikuvaa entisestään, perijöiden kiinnotus oli häilyväistä. Nuoret eivät ymmärtäneet valtakunnan tarpeita. He eivät eläneet maailmassa, jota vanhat rattaat pyörittivät. Eikä heistä yksikään jakanut kiinnostusta valtioon siinä määrin, mitä ministeri olisi sopivaksi ajatellut. Heidän isänsä – mies, jonka komea muotokuva kukoisti kaikessa komeudessaan myös tuossa työhuoneessa huokui arvokkuutta. Tunnetta, jollaista vanhan miehen silmät eivät nuorista erottaneet.

Mutta jotain mitä hän kykeni lukemaan, olivat eteensä annetut paperit, joita siisti käsiala täydensi. Numeroiden sarjat, yhteensummat, sekä erotukset täsmäsivät – eikä matematiisuus pettänyt missään näkemässään. Summien suuruus lieni kuitenkin ainoa, joka hämmästytti miestä, joka etsi vastauksista kirjallisina tehdyistä selvityksistä.
”Todellakin...on surullista nähdä, että vähäinenkin kiinnostus on kuihtunut. Olisi ollut iloksi korville kuulla heistä edes jonkun ajavan yhteisen hyvän puolesta tietään. Vaikka sitten ilman kiinnostusta, mutta edes velvoituksen tunteesta...” ministeri puheli, huomattavastikin vain siksi, että hän taikoi itselleen aikaa. Aikaa lukea, ymmärtää ja tulkita suden kuoppaa, minkä hän uskoi vielä löytävänsä amiraalin ojentamista papereista. Mies etsi vertailukappaleekseen puoli vuotta sitten tehdyn merkinnän summasta yhtäläisyyksiä nyt eteensä saamansa paperin kanssa. Puolitoista tuhatta frangia oli kattanut edellisen merkinnän menoja, ja laskelmia hyvin pitkälle samalla kaavalla kuin uusin anomus. Vain muutamaa seikkaa ja merkintää lukuunottamatta summa oli miltein kolminkertainen aikaisemmin anotusta.

Von Gilles nosti katseensa amiraaliin, peluriin, joka oli haastanut hienosti ja epäröimättä politiikan vanhan ketun.
”Amiraali – tiedättehän, etten voi suostua allekirjoittamaan tätä tälläisenään. Summa on yliliioiteltu, monilla sadoilla...” mies laski käsistään paperit pöydälle. Hän liu'utti verrattavissa olevat asiakirjat pöydän reunalle. Puolivuotta sitten anotun summan selvitykset, sekä seuraavan, uutukaisen anomuksen tämän toiselle puolelle. ”Työsi on minulle kuin yksi arvoitus...mutta nämä numerot, summat ovat jotain mitä osaan lukea paremmin kuin raamattuakin”, paksu, lyhyt sormi osoitti summista muun muassa kohtaa, joka käsitteli harjoituksiin osallistuvien miesten määrän. Miesten määrä oli miltein yhtäläinen, mutta lasketut ruoka, ja varuste kustanteet olivat pyöristetty hämmästyttäviin summiin. Koulutettujen hevosten, kuin uuden aikaisten tykkienkin summista hän ei osannut sanoa mitään, mutta verrattavissa olevat seikat nousivat vainukoiran eteen.
”Näitä minä osaan lukea. Eikä muste irtoa sulasta ennen järkeviä muutoksia.”
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Amiraali&Kapteeni Mon



Liittynyt: 23 Hei 2007
Viestejä: 54

LähetäLähetetty: 18 Lok 2009 12:11 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Amiraali huokaisi tuijottaessaan papereita, jotka pääministeri tarjosi hänen nähtäväkseen. Yhtäläisyydet olivat kieltämättä silmiinpistäviä, eikä niitä käynyt kieltäminekään. No se siitä kirjanpidon tehokkuudesta ja kyvystä hoitaa edes joskus asiat kunnialla. Jos sotilaat eivät osanneet laskea, niin ainakin hallinnon piiriin olisi voinut kuvitella pääsevän sellaisten yksilöiden, joilla oli tarvittava koulutus ja älyä katsoa edellisiä papereita, jotta näiltä tilanteilta olisi vältytty. Sille ei kuitenkaan mahtanut tässä tilanteessa yhtään mitään varsinkin kun muut korkeat tahot olivat myös päättäneet alkaa ahnaiksi. Toivoivat kai yhteistyön saksalaisten kanssa poikivan lisää kärhämää ja poliittisten tuulten vaihtelua. Halusivat kai koetella nuoria perillisiä, eikä Montague ollut juurikaan sen parempi mies sillä hetkellä kun päätökset oli lyöty lukkoon.

Amiraali antoi periksi ja istuutui lopulta Von Gillesiä vastapäätä tutkaillen lukuja kiinteästi.
”Ei tietenkään. Ymmärrän toki”, myönnettiin auliisti.
Jaques-Yves rapsutti pulisonkiaan mietteliäänä. Toki hänellä oli valtuudet muuttaa lukuja pääministerille mieleiseen suuntaan. Toisista luvuista oli myös keskusteltu, joten hänen ei tarvitsisi tehdä yksinään päätöksiä, vaikka tilanne saattoi herkistä vaikuttaa sellaiselta. Vanha Montague tarttui paperiin ja veti sen eteensä lähempää tutkimista varten. Etusormi seuraili numeroita toisensa perään pysähtyen naputtamaan yhtä jos toistakin kokonaislukua. Amiraali laskeskeli hiljaa mielessä, mistä hän voisi tinkiä ja kuinka paljon.

”Sallitteko?” Montague tarttui mustekynään ja aloitti summien tarkastelun uudemman kerran. Hän yliviivasi selkeimmät kohdat, ruoka- ja varustekustannukset, ensimmäisenä ja kirjoitti tilalle miltei kolmanneksen pienemmän luvun. Onneksi asiakirjassa sentään oli tilaa korjauksille. Pääministeri saisi allekirjoitettavakseen lopulta puhtaaksikirjoitetun sopimuksen, mutta tällä paperilla hän saisi sitovan lupauksen. Sen hän halusi ilman muuta. Viidennes summasta katosi helposti.
Tykistöön sijoitettavista varoista hän ei kyennyt tinkimään, vaikka siitäkin oli keskusteltu pitkään ja hartaasti. Miesten olisi tärkeää päästä tutustumaan uuteen välineistöön. Ratsuväki selviäisi vielä jonkun vuoden ilman täydennystä, ellei parempaa sopimusta saataisi neuvoteltua. Sotilaallisen säntillinen käsiala kirjasi uuden luvun toisensa perään. Muutokset eivät kaikissa tapauksissa olleet suuren suuria, joten pelivaraa oli vielä piirun verran jäljellä, mutta ei paljoa.

”Kas näin. Toisinaan oma työnkuva on minullekin suuri mysteeri”, Jaques-Yves tuumasi pyöräyttäen paperin jälleen Von Gillesin nähtäville, ”Siitä on kulunut jokunen hetki kun olen viimeksi joutunut pyörittelemään lukuja näin konkreettisesti.” Se oli toinen myönnytys, jonka amiraali oli valmis tekemään. Hän tunnusti ääneen, ettei vetänyt vertoja vanhalle ketulle sillä saralla, jolla tämä oli parhaiten kunnostautunut. Toisinaan silittely myötäkarvaan toimi paremmin.
”Toivottavasti nämä vähennykset ovat riittäviä. Olen vienyt jo tarpeeksi teidän aikaanne, mutta minun on saatava varmuus käytettävissä olevista summista mahdollisimman pian. Saksalaiset…” amiraali heitti ilmoille toteamuksen, ettei olisi todella tässä, jolleivät saksalaiset olisi sekaantuneet asioihin.
_________________
"Sine ira et studio."
Ilman vihaa ja myötämielisyyttä.
Amiraali Jaques-Yves Montague ja Kapteeni Ferdinand Montague
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Léon Von Gilles



Liittynyt: 14 Maa 2009
Viestejä: 32

LähetäLähetetty: 27 Lok 2009 11:21 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Von Gilles tunsi ylpeyden kohahtelevan tuttuna, mieltä miellyttävänä kuplimisena mielensä nautintolohkossa. Hänen vainunsa oli terävimmillään työn äärellä, joka oli hänen koko elämänsä. Hän ei halunnut tuntea pettymystä elämässä, joka oli niin hänen elämän työnsä kuin tae hänen arvostetulle asemalleen. Von Gilles suipisti suupieliään katsellessaan, kuinka amiraali istuutui valtavaan laiskanlinnaan, mikä tietenkin jäi kakkoseksi hänen istuimensa kanssa. Mies seurasi uteliaana, miten mieli alkoi raksuttaa.

Vanhojen, liikunnatta ja huomiotta jääneet nikamat välittelimät jälleen olemassaoloaan. Selkäranka, jonka välilevyt tuntuivat paukkuvan ja räjähtelevän selkänikamien välissä tanssivat jälleen letkajenkkaansa, saaden leveä mittaisen miehen irvistämään tuskin huomattavasti. Kasvojensa armoton punotus ei ollut lauhtunut virkistävien alkoholiannostenkaan jälkeen, joka selvästikin oli vain suuri helpotus miehelle. Hän ei halunnut suinkaan näyttää heikommalta ikäisensä miehen vierellä. Ruumiillisen heikkoutensa näyttäminen amiraalin rinnalla ei käynyt ministerin mielessäkään hänen kuin huomaamattomasti vaihtaessa painoa toiselta takapuolen puoliskolta toiselle.
”Siitä vain”, nyökäten ministeri ojensi telineessään nojailevan sulkakynänsä, sekä korkilla suljetun mustepullonsa amiraalin huomaan. Hyvillään mies käytti tilaisuutta hyväkseen ja vaihtoi asentoaan jälleen kerran.

Ajatuksen juoksu, joka lähti amiraalin mielessä liikkeelle sai ministerin hetken unohtumaan ruumiillisiin tuskiinsa, sillä hän uskoi ruumiinsa olevan ainoa vihollisensa tuossa huoneessa. Montaguen kumartuessa lukujensa, sekä armeijansa tarpeiden ääreen syvemmin Von Gilles nousi paikaltaan. Istuminen vaati hänen ruumiiltaan veronsa, ja musteen ojentaminen amiraalille toimi vain hyvänä johdannaisena pienelle jaloitteluille. ”Kaikessa rauhassa, kaikessa rauhassa”, mies totesi äänensä vakaana, mutta mielensä täynnä selän suoristamisen täyttämä armahduksen aaltoja. Ministeri kulki ohi pöytänsä jaloitellakseen. Hän antoi amiraalille rauhan käydä lukuja ja laskelmiaan läpi kaiken tarvitsemansa ajan kanssa. Tällävälin ministeri itse asetti kätensä selkänsä taakse, ja kulki huoneen ikkunan eteen.

Parlamenttitalon ikkuna avautui maisemaltaan kohti suurta toriaukeamaa. Ihmisten ja myyntikojujen täyttämä. Tavarat vaihtoivat omistajaansa. Tuotteidensa kaupustelijat kailottelivat myyntihuutojaan. Teurastajan poika kauppasi vasta teurastettua lehmää, sikaa taikka vuohta. Saippuamaakari kehuskeli tuotteitaan, sekä uusien tuoksujensa määrää. Käsityöläinen tarjosi äideille ja tyttärille hamekangasta jos toistakin. Ja von Gilles oli armottoman tyytyväinen, ettei hänellä ollut osaa saati armaa työläisten elämässä. Ensimmäinenkään kaupustelija, tai kyökkipiika ei kuunut elämäänsä millään tavoin. Hän ei hyväksynyt alemmuutta, saati sen parissa taistelevia käsiensä likaajia. Vielä kiitollisempi mies oli, kun hän ei kuullut melua työhuoneeseensa saakka. Hänen päivänsä olisivat olleet täynnä henkistä kidutusta, kaiken ruumiillisen lisäksi. Amiraalin ryhdistäytyessä lukujensa parista katkesivat ministerin maalaisinhoiset ajatukset.

”Mainiota”, terävästi kitalakeaan naksauttaen ministeri jätti paikkansa ikkunan edessä ja vasten tahtoisesti istuutui työtuoliinsa nähdäkseen amiraalin aikaansaannosten aikaansaaman muutoksen paperilla.

”Tottakai, ymmärrän kyllä. Hetki vain niin lukaisen näitä”, ministeri puheli istuutuen, jolloin tuoli päästi ikävän äänen miehen istahtaessa. ”Hetki vain niin...hmmm”, luku luvulta ja kohta kohdalta Von Gilles johdatti katsettaan läpi uusiksi luedun paperin.
Summat, jotka kokivat miellyttävän oloisen kauneusleikkauksen tuntuivat sotilasvarusteista kuin tarvekaluistakin tietämättömän miehen hetkessä paremmalle tuulelle. Vaikka summien tärkein sisältö olikin alue, minkä syvimpiin syövereihin ministerillä ei ollut mitään asiaa – oli hänen tehtävä myönnytys itselleen. Summista isompi osa oli kokenut leikkauksia, mitä hän oikeastaan oli odottanut. Pieni arvailu jäi sille, että olisiko hän vielä voinut pyytää miestä karsimaan kolmanneksen lisää määritellyistä, lähtökohtaisista summista, mutta ministeri oli valmis tyytymään saamaansa.

Kerran paperin ohitse amiraalia vilkaisten Von Gilles kastoi kynänsä musteeseen ennen kuin allekirjoitti suostumuksensa esitellyihin asiakirjoihin. Allerkirjoituksensa kimurantteja kiekuroita katsellessaan mies ojensi paperin amiraalille. ”Kas näin”

Amiraali&Kapteeni Mon



Liittynyt: 23 Hei 2007
Viestejä: 54

LähetäLähetetty: 09 Tam 2010 04:44 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
((No voi rupi sentään! Kuka söi miun päätöspostauksen? Kirjottanu toista kuukautta sitten.... No voi rupi sentään... Ärrin murrin!
Täytyy kai sitte vissiin kokeila syöttää yritys numero kaksi pikapuolin. Eli edittiä tähän viestiin tulossa! Argh!))

Hampaiden kiristely ei tässä tilanteessa auttanut, olisi kaiketi vain aiheuttanut päänsärkyä. Hän oli saavuttanut halutun päämäärän, vaikka olikin kokenut tappion matkanvarrella. Amiraali, joka toivoi toki itse pääsevänsä pian viettämään mukavia eläkepäiviä, mutta pysyi pienen maan armeijan kärkimiehenä muiden painostuksesta, oli toki kokenut paljon karvaampiakan tappiota elämänsä varrella, mutta se ei suinkaan ollut koulinut hänestä yhtään sen parempaa häviäjää, vaan pikemminkin päinvastoin. Se oli antanut määrätietoisuutta selvitellä perin juurin, mitä olisi pitänyt tehdä toisin, jotta suotuisin tulos olisi saavutettu. Tällä kertaa hän toki taipui, sillä hän tiesi, että jokaisessa taistossa oli myös uhrattava jotain, toisinaan se oli ihmishenki, toisinaan tukku rahaa.

Montague nousi ja tarttui asiakirjaan. Hän silmäili paperin vielä kertaalleen lävitse ja huomasi omaksi tyydytyksekseen musteen kuivuneen. Jokainen paperiarki kerättiin huolellisesti talteen samaan kansioon, josta se oli alun perin ilmestynytkin. Vanhan sotilaan katse etsiytyi takaisin mieheen, jonka virkaura oli kaikin puolin kunnioitettava, vaikka nuori polvi ei sitä kenties vielä ymmärtänytkään täysin.
”Kiitoksia, herra pääministeri. Toimitan teille puhtaaksikirjoitetun version pikimmiten”, lausahdettiin viralliseen sävyyn. Tämä käynti oli ollut lopulta niin hedelmällinen kuin amiraali oli toivonut. Hän oli säästynyt monenmoiselta paperien pyörittelyltä ja nuorten perillisten hännystelyltä ja valmistelulta. Yksikään nuorista ei ollut ilmeisen innokas keskustelemaan valtion edun mukaisista yhteisistä sotaponnistuksista naapurivaltioiden kanssa. Ei, Jaques-Yves piti mieluummin langat omissa ja sotaministeriön hyppysissä lähettäen nuorille perillisille ainoastaan allekirjoitettavia asiakirjoja. Hänen oli onnistunut löydä kaksi kärpästä yhdellä iskulla, sillä toimimalla vastoin virallisia käytäntöjä hänen oli onnistunut välttää myös saksalaisten painostus nopeuttamalla prosessia, jolla valtion kirstua oli mahdollista raottaa.

Amiraali ojensi kätensä, vaikka yleensä hän olisi tottuneesti napsauttanut sotilaiden tervehdyksen. Hän puristi pääministerin kättä.
”Kuten sanoin, olen vienyt jo tarpeeksi aikaanne. On aika lähteä voitelemaan saksalaisia liittolaisiamme”, äänestä kuulsi hienoinen ärtymys juurikin saksalaisia sotajoukkoja kohtaan. Se oli varsin ymmärrettävää, mikäli tunsi nykyisen amiraalin taustoja. Hän oli ottanut verisesti yhteen usean saksalaisen upseerin kanssa nuoruudessaan. Kaunat oli toki haudattu, mutta kirkkaat kypärät ja korskea asenne olivat omiaan ärsyttämään vanhaa miestä.
”Toivon mukaan tapaamme seuraavan kerran miellyttävämmissä merkeissä”, amiraali totesi kohteliaasti poimien kansion mukaansa ja palaten omia jälkiään työhuoneen ovelle. Hän ei katsonut missään vaiheessa taakseen, ei edes työntäessään sen kiinni. Huulet maiskahtivat arvostelevasti amiraalin jo pyöritellessä seuraavaa tapaamistaan päänsä sisällä asetellen tietyt vaatimukset tärkeysjärjestykseen.

Ulkona oli kirkasta. Sotilas, joka oli jäänyt parlamenttitalon ulkopuolelle, ryhdistäytyi hätäisesti. Hän oli nojaillut seinään ja omaksunut miltei ratsujen jalon taidon nukkua seisaaltaan. Nyt kannat ponnahtivat yhteen ja selkä suoristui käden heilahtaessa lippaan tervehdykseksi. Amiraali rypisti kulmiaan ja ojensi kansion miehelle, joka näytti hämmästyneeltä.
”Kirjurilleni. Heti.”
”Kyllä amiraali!”, sotilas vastasi.
_________________
"Sine ira et studio."
Ilman vihaa ja myötämielisyyttä.
Amiraali Jaques-Yves Montague ja Kapteeni Ferdinand Montague
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Léon Von Gilles



Liittynyt: 14 Maa 2009
Viestejä: 32

LähetäLähetetty: 04 Huh 2010 01:36 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
(Kirjoittelenpa tänne kohta puoliin omankin päätökseni, hienoa huomata (muistaa) kun koneelle pääsee, jotta lopetusreplani sijaitsee kovalevyllä...joka majailee putkirempan valloittamassa asunnossani kun minä ja koneeni taas evakossa. Damn.)
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Léon Von Gilles



Liittynyt: 14 Maa 2009
Viestejä: 32

LähetäLähetetty: 23 Huh 2010 10:02 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Koukeroinen, epäselvä, tuskin luettavissa oleva ja leveä nimikirjoitus komisti yliviivausten kuin eriävällä käsialalla kirjoitettujen numerorivien alalaidassa. Von Gilles oli hyvin mielissään omasta käsialastaan, jota oli vaivalloista hyvänkin väärentäjän saada muistuttamaan hänen omaansa. Valtionasiakirjoissa, kuin muissakin täyteen panoa odottavissa kirjelmissä ja papereissa saattoi hyvin usein tavata epäilyksiä väärennöksistä. Väärentäjien työ tuntui kulkevan hyvin rinta rinnan rehellistä työtä tekevien kanssa. Itse pääministeri oli joutunut kohtaamaan muutaman kerran kyseisen vaivan aiheuttaman harmin. Päätökset, jotka eivät olleet koskaan oikeasti osuneet hänen silmiensä eteen olivat olleet kyllä hyvin pienimuotoisia asioita, mutta mies oli ottanut ne mitä suurempana loukkauksena. Identiteettiään vaalien ja syvästi arvostaen, oli ollut suuri loukkaus nähdä huonosti kopioitu allekirjoitus, joka vain hyvin surkealla taidolla ollut vain vähän sinne suuntaan miten ministeri kirjoitti. Harmistuneena, ja syvästi mielensä mustaten, oli Gilles harjaannuttanut käsialastaan hullunkurisen ja vaikeaselkoisen, mutta riittävän haastavan kaikenmaailman väärentäjille. Eikä hän juuri välittänyt siitä, miten vaivalloista hänen omilla alamaisilleen oli lukea hänen lähettämiään kirjelmiä, tai muistutuksia ja niiden toisto muistutuksia.

Suuren, ja massiivisen työpöytänsä takaa jälleen nousten Von Gilles ojensi kätensä sitä tarjoavalle amiraalille. Amiraalilla toden totta oli loistava tilannetaju ja kyky tehdä itsestään mieleenpainuvan – tai miten ministeri nyt olisi voinut mitenkään miestä unohtaakaan? Vanha tuttunsa ja kauan kanssaan kuninkaallisten metkuja seuranneena hehän olivat kuin parhaimmatkin liittolaiset! Miestä mielytti tuo toverillisempi hyvästelytapa, vaikka nuoremmilta sotilasarvon omaavilta hän odottikin kuulevansa sotilastervehdyksiä.
”Eipä suotta kiirettä sen puhtaaksikirjoitetun version kanssa. Ei minulta työt lopu sitä odotellessa”, omalle vitsilleen kömpelösti hörähtäen ministeri laski kätensä irti voimakkaasta puristuksesta, lisäten kuitenkin sitten asiallisemmin. ”Mikäli näillä asiakirjoilla on kiire, voitte toki laittaa jonkun pojistanne tuomaan puhtaan version aina sihteerilleni Fareomolle saakka – niin saamme tämän asian joutuin pois päivän järjestyksestä.”

Amiraalin pahoitellessa viemäänsä ajanmäärää, kuin myös mainiten seuraavaksi tehtävän voitelun saksalaisten suhteen käni Von Gilles vain nyökkäämään. Amiraalin uraa omansa rinnalla silmällä pitänyt mies tunsi kyllä hyvin paljon kokeneen miehen taustoista monen moista seikkaa. Eikä tämän suhtautuminen saksalaisiin ollut kyllä kenellekään epäselvä, jos vähääkään tiesi amiraalin nuoruudessa käymistä taisteluista.
”Toivotan menestystä teille amiraali”, miehen suoristuessa ja tehdessä lähtöä, Von Gilles hymähti mielissään. ”Miellyttäväähän teidät on jokatapauksessa nähdä. Kenties vaikka useamman brandyn tai konjakin äärellä.”
Tietäen miehen virka-aikanaan ainakin pitäytyvän taivaallisista alkoholin nektareista, Von Gilles lausahti ennen kuin amiraali käänsi hänelle selkänsä ja teki tiettäväksi lähtönsä. Eikä kummallakaan miehistä ollut enää mitään lisättävää toisilleen.

Pöydällä olevaa, amiraalin tyhjentämää kristallilasia katsoessaan ministeri seisoi hetken hiljaiseksi käyvässä työhuoneessaan. Kumartuen poimimaan lasin pois pöydä Von Gilles ei voinut nähdä mitään pahaa siinä, että pienelle baaripöydälleen päästessään hän täytti vielä kerran konjakkikarahvin viereen jättämänsä lasin. Hänen päivänsä oli paraikaa käymässä paremmaksi tuossa auringon valaisemassa huoneessa.


[Syvästi kiittelen ja kumartelen tästä pelistä]