Post by Admin on Oct 19, 2013 2:15:16 GMT 2
Vanora Jewett
Liittynyt: 27 Lok 2009
Viestejä: 65
LähetäLähetetty: Tii Mar 10, 2009 11:34 Viestin aihe: Yösydämellä Vastaa lainaamalla viestiä
(Hih. Tähän saa vapaasti littyä, ja se on jopa äärimmäisen toivottavaa)
Ilta oli käynyt illan hämärään, miltein jo yöhön – ja palatsi nukkui. Kuninkaalliset, aatteliset, vierailevat kauppaporvarit, uskon sisaret – kuin veljetkin. Kaikki he olivat käyneet leposijoilleen. Kukaan heistä ei tiennyt alamaailman aherruksesta. Työstä, jota vielä paiskittiin pesutilojen hikisillä pinnoilla. He eivät tienneet miten pyykkipiiat olivat seonneet kättensä rypyissä. Aavistustakaan heillä ei ollut siitä, että seuraavan päivän liha kypsyi savun harmaiden tulipesien sisällä tuona yöllisellä rauhan hetkellä. Eivätkä he myöskään tienneet sitä, tahi nähneet miten palatsin palveluskunnan käytävillä kulkivat askeleet.
Piilossa katseilta. Piilossa pahalta silmältä tyttö kulki kädessään pellavaista pussia kiikuttaen. Huopatossujen askeleet tuskin kahisivat kivikkoisilla käytävillä, mitä jo tottuneesti askeleet kulkivat. Enää yksikään kivimuhkare tai kynnys ei ollut vieras tallaajalleen, sillä Vanora muisti ne. Yhtä hyvin hän muisti kohtaamansa ihmiskasvot, kuin tuon pahaisen sivukäytävän kuopat ja notkeet. Hänen ei tarvinnut kiinnittää niihin mitään huomiota, sillä harvinaisen hyvä muistinsa jaksoi pitää lihasmuistinkin tietoisena vaaroista, jotka olivat saattaneet aiheuttaa naisen kiinni jäämisen.
Kevyesti kolahti raskas puuovi syvennykseensä. Kahdesti, ellei peräti kolmestikin nainen tarkisti, että ovi kiinni muttei lukossa. Takaisin pääseminen oli ehdoton ehto tuolle yölliselle karkumatkalleen, mutta hän ei voinut muutakaan. Hän halusi varastaa pienen hetken itselleen tuosta vankilasta, jonne hän oli ehdontahdoin halunnut. Eikä hän katunut. Palatsiin tulemistaan hän ei varmastikaan ikinä katuisi, mutta sitähän saattaisikin katua jos verekseltään jäisi kiinni itseteossa. Kuluneet, vihreän nuttunsa hupun Vanora nosti pellavaiselle päälaelleen. Takaporttien kautta kulkiessa hän ei nähnyt palatsin porteille, saati vartiokoppien varjoihin. Käsittämättömällä tavalla hän ei tuntenut pelkoa villissä sydämessään, vaikka levottomuus sen valtasikin. Pieni, vaivainen elin löi rintalasta suojassa, omassa pienessä pesässään niin mahdotonta laukkaa, että Vanora luuli hetken pyörtyvänsä pelkästä jännityksestä.
Pitkän, joskaan ei kovin rauhoittavan hengenvedon vetäessä sisuksiinsa nainen nousi pienen syvennyksen portaat nurmikentän tasalle. Hetkeäkään hän ei enää epäröinyt, saati ympärilleen vilkuillut. Vain sydämenlyönnin ajan Vanora tunsi epäilyksen kaiherruksen pusertavan kurkkunsa turvoksiin, mutta silti hän nosti hameensa helmoja ja laittoi juoksuksi. Läpi laakean nurmikentän nuori nainen juoksi yömyöhän pimeyttä vasten.
Ja hän juoksi.
Hän juoksi niin kauan kunnes sydämensä teki pakottavasti selväksi sen, että hengähdystauko oli pidettävä. Ilman pihistessä pistävänä keuhkoissa Vanora pysähtyi puiden varjossa. Turvassa katseilta ja valolta nainen laski silmilleen valahtaneen huppunsa niskaansa. Laiskasti virtaava joki lorisi ainoana äänenä korvissaan yötä vasten. Tuhatpäisen rummutuksen korvissa rauhoittuen Vanora erotti myös muita yöllisen syysyön ääniä. Hengityksensä kevyesti höyryten nainen vilkuili vielä säikyn peuraeläimen tavoin ympärilleen mitään näkemättä tai erottamatta.
Kuun laiskasti verhotessa laiskan joen pintaa ja ruohuista, jo syksyssä lakastuvaa nurmitörmää Vanora laski katseensa viimein kädessään pitämäänsä nyyttiin. Hengitystään vielä tovin tavaten Vanora veti pussukasta esille vanhan, jo maalipinnaltaan rapistuneen soittimen. Viulun takaosa oli kulunut, eikä sen taakse kaiverretuista nimikirjaimistakaan tahtonut enää selvää saada, mutta soitin oli omistajalleen rakas. Tärkeä kapistus menneisyyteensä, jonka hän palavasti halusi uhohtaa, mutta oli joitain asioita mitä hän ei halunnut pyyhkiä pois mielensä poukamista. Soittimen Vanora nosti olkapäätään vasten pidellen toisessa kädessään jousta, jonka kieli oli yhä uhkeasti voimissaan, niinkuin soittimenkin terävät kielet. Vain hetken ujostellen nainen nosti jousen soittimen kielille. Hän ei epäillyt hetkeäkään etteikö olisi osannut soittaa, mutta hän epäili kykenisikö siihen. Nyt kun kaikki oli oleva paljon paremmin kuin koskaan aikaisemmin elämässään.
Hengitys ilman tasaantuessa tasaisena tahtina huulilta kirpoavaksi huuruksi Vanora antoi soittimelleen elämän. Kirkkaat, surusointuiset sävelet löysivät paikkansa yösydäntä vasten.
_________________
~A white wave~
Liittynyt: 27 Lok 2009
Viestejä: 65
LähetäLähetetty: Tii Mar 10, 2009 11:34 Viestin aihe: Yösydämellä Vastaa lainaamalla viestiä
(Hih. Tähän saa vapaasti littyä, ja se on jopa äärimmäisen toivottavaa)
Ilta oli käynyt illan hämärään, miltein jo yöhön – ja palatsi nukkui. Kuninkaalliset, aatteliset, vierailevat kauppaporvarit, uskon sisaret – kuin veljetkin. Kaikki he olivat käyneet leposijoilleen. Kukaan heistä ei tiennyt alamaailman aherruksesta. Työstä, jota vielä paiskittiin pesutilojen hikisillä pinnoilla. He eivät tienneet miten pyykkipiiat olivat seonneet kättensä rypyissä. Aavistustakaan heillä ei ollut siitä, että seuraavan päivän liha kypsyi savun harmaiden tulipesien sisällä tuona yöllisellä rauhan hetkellä. Eivätkä he myöskään tienneet sitä, tahi nähneet miten palatsin palveluskunnan käytävillä kulkivat askeleet.
Piilossa katseilta. Piilossa pahalta silmältä tyttö kulki kädessään pellavaista pussia kiikuttaen. Huopatossujen askeleet tuskin kahisivat kivikkoisilla käytävillä, mitä jo tottuneesti askeleet kulkivat. Enää yksikään kivimuhkare tai kynnys ei ollut vieras tallaajalleen, sillä Vanora muisti ne. Yhtä hyvin hän muisti kohtaamansa ihmiskasvot, kuin tuon pahaisen sivukäytävän kuopat ja notkeet. Hänen ei tarvinnut kiinnittää niihin mitään huomiota, sillä harvinaisen hyvä muistinsa jaksoi pitää lihasmuistinkin tietoisena vaaroista, jotka olivat saattaneet aiheuttaa naisen kiinni jäämisen.
Kevyesti kolahti raskas puuovi syvennykseensä. Kahdesti, ellei peräti kolmestikin nainen tarkisti, että ovi kiinni muttei lukossa. Takaisin pääseminen oli ehdoton ehto tuolle yölliselle karkumatkalleen, mutta hän ei voinut muutakaan. Hän halusi varastaa pienen hetken itselleen tuosta vankilasta, jonne hän oli ehdontahdoin halunnut. Eikä hän katunut. Palatsiin tulemistaan hän ei varmastikaan ikinä katuisi, mutta sitähän saattaisikin katua jos verekseltään jäisi kiinni itseteossa. Kuluneet, vihreän nuttunsa hupun Vanora nosti pellavaiselle päälaelleen. Takaporttien kautta kulkiessa hän ei nähnyt palatsin porteille, saati vartiokoppien varjoihin. Käsittämättömällä tavalla hän ei tuntenut pelkoa villissä sydämessään, vaikka levottomuus sen valtasikin. Pieni, vaivainen elin löi rintalasta suojassa, omassa pienessä pesässään niin mahdotonta laukkaa, että Vanora luuli hetken pyörtyvänsä pelkästä jännityksestä.
Pitkän, joskaan ei kovin rauhoittavan hengenvedon vetäessä sisuksiinsa nainen nousi pienen syvennyksen portaat nurmikentän tasalle. Hetkeäkään hän ei enää epäröinyt, saati ympärilleen vilkuillut. Vain sydämenlyönnin ajan Vanora tunsi epäilyksen kaiherruksen pusertavan kurkkunsa turvoksiin, mutta silti hän nosti hameensa helmoja ja laittoi juoksuksi. Läpi laakean nurmikentän nuori nainen juoksi yömyöhän pimeyttä vasten.
Ja hän juoksi.
Hän juoksi niin kauan kunnes sydämensä teki pakottavasti selväksi sen, että hengähdystauko oli pidettävä. Ilman pihistessä pistävänä keuhkoissa Vanora pysähtyi puiden varjossa. Turvassa katseilta ja valolta nainen laski silmilleen valahtaneen huppunsa niskaansa. Laiskasti virtaava joki lorisi ainoana äänenä korvissaan yötä vasten. Tuhatpäisen rummutuksen korvissa rauhoittuen Vanora erotti myös muita yöllisen syysyön ääniä. Hengityksensä kevyesti höyryten nainen vilkuili vielä säikyn peuraeläimen tavoin ympärilleen mitään näkemättä tai erottamatta.
Kuun laiskasti verhotessa laiskan joen pintaa ja ruohuista, jo syksyssä lakastuvaa nurmitörmää Vanora laski katseensa viimein kädessään pitämäänsä nyyttiin. Hengitystään vielä tovin tavaten Vanora veti pussukasta esille vanhan, jo maalipinnaltaan rapistuneen soittimen. Viulun takaosa oli kulunut, eikä sen taakse kaiverretuista nimikirjaimistakaan tahtonut enää selvää saada, mutta soitin oli omistajalleen rakas. Tärkeä kapistus menneisyyteensä, jonka hän palavasti halusi uhohtaa, mutta oli joitain asioita mitä hän ei halunnut pyyhkiä pois mielensä poukamista. Soittimen Vanora nosti olkapäätään vasten pidellen toisessa kädessään jousta, jonka kieli oli yhä uhkeasti voimissaan, niinkuin soittimenkin terävät kielet. Vain hetken ujostellen nainen nosti jousen soittimen kielille. Hän ei epäillyt hetkeäkään etteikö olisi osannut soittaa, mutta hän epäili kykenisikö siihen. Nyt kun kaikki oli oleva paljon paremmin kuin koskaan aikaisemmin elämässään.
Hengitys ilman tasaantuessa tasaisena tahtina huulilta kirpoavaksi huuruksi Vanora antoi soittimelleen elämän. Kirkkaat, surusointuiset sävelet löysivät paikkansa yösydäntä vasten.
_________________
~A white wave~