Post by Admin on Oct 19, 2013 1:52:33 GMT 2
Clarice Montagne
Vieras
LähetäLähetetty: Kes Kes 25, 2008 11:54 Viestin aihe: Liiankin tavallinen arkipäivä, kaipaamme viihdytystä Vastaa lainaamalla viestiä
// ja kuka vain saa tulla mukaan ^^ //
Kello oli jo yli puolenpäivän ja näin tarpeettomana päivänä, kuin torstai, oli suorastaan ihme nähdä Montagnen kaksoset toisten ilmoilla tähän aikaan. He kun tunnetusti nukkuivat niin pitkään kuin halusivat ja herättyäänkin tekivät kaiken niin rauhassa kuin itse halusivat. Aika kulkisi niin kuin he haluaisivat, eivätkä he kulkisi niin kuin aika haluaa.
Ja kun tämä päivä kuitenkin ilman mitään kiertelyjä tulee olemaan mitä tylsin, olivat kaksoset päättäneet pukeutua valkoiseen sekä keltaiseen; mitä sopivimpiin pirteisiin väreihin ja kuin ollakaan, oikein sopivat myös lämpimään kesäpäivään. Darrel ei ollut unohtanut kehua sisarensa puvun tyylikkyyttä, kuin ei Clarice puolestaan veljensä puvun. Darrel oli sonnustautunut keltaiseen linjakkaaseen takkiin, mitä leikkimielisesti piti auki. Takin alta näkyi röyhelökauluksinen valkoinen paita ja polvihousujen värinä toimi hillitympi keltainen… lähes beige. Clarice puolestaan oli päättänyt peittää olkapäänsä tänään, jossa ei vahingossakaan saisi liikaa aurinkoa. Hänen pukunsa muodostui suuresta röyhelöisestä helmasta, pitsisestä avokauluksisesta yläosasta kera jämäkän korsetin ja hänenkin pukuaan ikään kuin somisti ’takki’, mikä tosin oli ommeltu osaksi pukua. Puvun valkoinen helma ja yläosa näkyi vain edestä, mutta muuten ne piiloutuivat lämpimän keltaisen ’takin’ alle, jonka hihat ylettyivät kyynärtaipeisiin asti.
Hiukset olivat kummallakin sidotut ja kumpikin tiesi näyttävänsä hyvältä. Tietenkin he pukeutuivat lähinnä vain toistensa iloksi.
Clarice oli johdattanut veljensä hivenen syrjäisempään puutarhan kolkkaan, jonnekka auringo pääsi vain hitusen suurien lehmusten lehtien takaa. Puitten juurella oli muutama tuoli ja eteen avautui kaunis maisema, josta ei kukkien kauneudelta päässyt millään pakoon. Tietenkin paikalla oli muitakin aatelisia, ketkä niin yrittivät olla yhtä luonnollisia ja kauniita kuin paikka jossa olivat, mutta kaksosten mielestä he epäonnistuivat siinä täydellisesti.
Darrel oli rojahtanut puistopenkin toiseen reunaan sivuttain niin, että miehen selkä nojasi käsinojaan, toinen jalka nojasi maahan ja toinen oli koukussa vasten penkin selkänojaa. Clarice oli löytänyt paikkansa veljensä jalkojen välistä ja nojasi selkänsä tuon yläruumiiseen pitäen kumpaisenkin jalkansa maassa.
Asento ei ehkä ollut mitä edustavin, mutta se kelpasi kaksosille paremmin kuin hyvin. Miksi istua jäykkänä, kun voi istua rennosti ja vieläpä niin, että mihinkään kohtaan ei satu?
Siinä he istuivat hiljaa… Clarice viilensi oloaan viuhkallansa ja Darrel katseli kaukaisuuteen samalla silittäen sisarensa hiuksia; ja he kumpikin tiesivät, mitä toinen ajatteli. Huomisen illan tanssiaisia, mitä pidettiin linnassa enemmän kuin tarpeeksi.
Clarice tiesi, että Darrel haluaisi retkottaa heidän huoneistossaan ja nauttia vain sisarensa seurasta. Clarice puolestaan halusi mennä tanssiaisiin vain näyttäytyäkseen; aatelisen oli tärkeää olla esillä ja etenkin perillä asioista. Hän tiesi Darrelin lähtevän mukaan, mutta oli nyt jo pahoillansa siitä, että ehkä saisi toisen mielen harmistumaan.
Kauniin hiljaisuuden rikkoi hihittelevä kanalauma; pieni joukkio nuoria aatelisneitosia, ketkä eksyivät aivan heidän lähettyvilleen supsuttelemaan viuhkojensa taakse… ja katselemaan Darrelia. Clarice tiesi veljensäkin huomanneen tytöt ja tiesi tuon hymyilevän viekkaasti, mutta siitä syystä, mikä oli Claricellekin mieluinen.
”Katso nyt noita…”
Clarice tuhahti ja venytti hieman niskaansa kallistamalla päätänsä.
”Ja kappas, eivätkö ne ole vieläkin ne samat neidot? Lyön vaikka vetoa, että äidit ovat patistelleet tyttäriään vikittelemään veljeäni.”
Darrel hymähti huvittuneena ja soi pitkän katseen neitokaisiin niin, että niistä jokainen varmasti huomasi sen. Ja niin huomasikin, sitä ei ollut kiistäminen, kun jokainen punastui ja alkoi hihittelemään äänellä, mikä kuulosti Claricen korviin kamalalta.
”Haluatko päästä heistä eroon?”
Darrel kuiskasi sisarensa korvan juuren ja sai viekkaan hymyn myös tuonkin kasvoille.
”Ei… leiki heidän kanssaan.”
Hän vastasi katsoen tyttösiä. Clarice tunsi veljensä suukon päälaellaan ja joutui korjaamaan asentoaan, kun Darrel nousi ylös matkatakseen varmasti varsin huvittavan leikin pariin.
Claricen kasvoilta ei hymy hävinnyt, kun hän suoristautui veljensä paikalle istumaan ja heilutti viuhkaansa. Vaikka hän ei ollut kuuloetäisyydellä, oli näkyvyys hyvä… sitä paitsi Darrel kuitenkin kertoisi kaiken, joten mitä väliä?
Takaisin alkuun
Kreivitär Monique-Lilian
Vieras
LähetäLähetetty: Lau Mar 22, 2008 12:29 Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä
[[Minä voisin tulla seuraksenne Very Happy]]
Vaikka kello oli yli puoelnpäivän ja vieläpä kauniina kesäpäivänä, jolloin suurin osa aatelisista olivat ulkona auringonpaisteessa, toisin kuin kreivitär Monique lapsineen joka tuli kartanoltaan, hovineidot vanavedessään ja pitäen vaaleaa päivänvarjoa emäntänsä pään päällä. Kreivittären kaksoslapset kulkivat äitinsä vierellä hiljaisina ja varsin rauhallisena, tietäen arvonsa sinä hetkenä. Kreivitär oli pukeutunut vaaleansiniseen leninkiinsä, joka ei ollut niin näyttävä kuin hänen muut pukunsa, mutta sinä kyseisenä torstain aamuna hän oli käynyt palvelijoidensa kanssa metsäkävelyllä. Aly ja Jamie, äitinsä mukaan olivat pukeutuneet siniseen. Alylla oli lemmikinsininen puku päällään, jota koristi monenmoiset rusetit ja röyhelylset ja Jamiella oli, äitinsä pakottamana, aikuismainen takki ja suorat housut ja valkoinen silkkipaita, jonka hihansuut näkyivät juuri ja juuri takin hihansuiden yli.
Saattue saapui von Clouvereiden portilel, joka oli sinä päivänä hieman auki. Portinvartija tuli seurueen luokse ja kysyi keitä he olivat ja mitä he tekisivät hänen linnassa. "Kreivitär Monique-Lilian Mansony lapsineen ja hänen palvelusväkensä." Vastasi yksi kreivittären hovineidoista. "Ja syy on yksityinen." Tämä lisäsi.
Vartijan oli tyydyttävä vastaukseen, joten hän käski avata portin ja kumarsi ruskeahiuksiselle naisella ja tämän lapsille.
Pian linnan pihan jälkeen Monique lähetti hovineitonsa takaisin hänen kartanoonsa ja otti näiltä päivänvarjon.
Piha oli täynnä aatelisia, paroneita ja markiiseja, jotka kulkivat 'kulkueensa' kanssa joka paikassa ympäri pihaa.
Monique etsi katseellaan vapaata penkkiä, mutta tuskin edes löysi sellaista. Hän huokaisi ja pyöritteli päivänvarjon 'keppiä' sormissaan. Hän tunsi ohuen ilmavirran joka syntyi kun Aly huiskutteleli itseään vaaleansinisellä viuhkallaan. "Jamie, Aly, menkää kaksistaan etsimään jotai ntekemistä itsellenne." Monique lausui lempeästi, tuupaten heitä sattuman varaisesti kohti pientä aatelisneito joukkoa, joka oli käyskentelemässä kauemmas yliesestä hälinästä.
Itse hän lähti samaan suuntaan, mutta suunnisti sillä hetkellä penkilel joka oli tyhjentynyt kun kaksi aatelisneitoa olivat lähteneet siltä seuralaisineen pois. Monique pääsi tyytyväisenä penkille, joka oli juuri sopivasti suuren tammen varjossa ja katsoi kun Jamie tuli hänen luokseen. "Missä Aly on?" Monique kysyi pojaltaan, joka osoitti varsin epäkohteliaasti kohti tyttöporukkaa, jotka katselivat Montagnen komeaa poikaa, viuhkojensa takaa. Kreivitär mutristi suutaan huomatessaan, että Aly oli täysin nuoren Montagnen pauloissa.
"Hae hänet tänne. Heti!" Kreivitär pyysi poikaansa käskevästi, joka lähti viivana hakemaan sisartaan.
Takaisin alkuun
Clarice Montagne
Vieras
LähetäLähetetty: Sun Mar 23, 2008 10:18 Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä
// YEY! Katsopas muuten yksityinen viesti, minkä lähetin sulle Smile Siinä on pari epäselvää kohtaa, jotka haluaisin tietää, etten pistä Claricea sanomaan/tekemään jtn mitä ei pitäisi Very Happy Juu ja jos tässä viestissä jo ilmaantuu jtn virheitä niin korjaan ne tietenkin //
Claricen huulilta ei tyytyväisyyden häivä kadonnut. Hän oli suojassa auringolta, viuhka viilensi ihanasti ja kaiken lisäksi hänellä oli näytelmä katseltavanaan. Tarkkasilmäisenä neitinä hän myös löysi ympäristöstä kaiken tarpeellisen. Ah, kuten esimerkiksi kreivitär Mansonyn, ketä asteli sinisissä lastensa kanssa Claricen näkökenttään. Neito ei voinut muuta kuin tuhahtaa; millainen äiti haluaa kulkea saman värisissä vaatteissa lastensa kanssa? Hehän näyttivät keskenään joltain siniseltä mytyltä! Tai ainakin Clarice niin ajatteli, vaikka moni muu puutarhassa oleva ihasteli noiden kolmen sieviä asuja.
Milloinkohan viimeksi hän oli nähnyt kreivittären? Ehkäpä joissain linnan juhlissa... no, ainakin hän oli saanut ahkerasti kuunnella hovin juoruiluja ja ei voinut mennä niitä kieltämään, kun nyt näki Moniquen siinä silmiensä edessä. Selvästikin tuo oli pyöristynyt! Mokomakin portto, ei viitsinyt edes hankkia mitään rohtoja raskauden estämiseksi? Eihän kreivitär ole edes naimisissa! Tottakai Clarice paheksui Monique siinä missä muitakin aatelisnaisia, mutta tätä tapausta vielä oikein erityisellä tavalla. Toinenhan vaikutti ihan idiootilta. Ja niinä harvoina kertoina, kun hän oli kreivittären kanssa jutustellut, oli tunne ollut täysin sama. Clarice käänsi katseensa pois toisesta ja keskittyi seuraamaan Darrelin puuhasteluja. Aly olikin ilmestynyt sinne muutamia vuosia vanhempien 'kanojen' joukkoon hihittelemään. Ei näköjään se tyhmyys sukupolvessa muutu.
Darrel lirkutteli neitosille taitavasti jättämättä ketään huomioimatta. Totta kai hän muisti luvata jokaiselle tanssin huomisissa juhlissa ja erityisesti Alylle, ketä oli juuri ilmestynyt siihen heidän luoksensa. Noinkin pienestä tytöstä se saattoi tuntua enemmän hauskalta kuin jännittävältä? Ihan sama Darrelille, sillä hän ei tasan tarkkaan tulisi tanssimaan huomenna kenenkään muun kuin sisarensa kanssa... hän ei edes muistaisi näitten neitojen kasvoja sen jälkeen kun selkänsä kääntää.
Darrel ei ollut hoksannut katsoa, että oliko Alyn äiti paikalla ja hieman hämmästyi, kun nyrpeän näköinen Jamie tuli noutamaan sisartaan. Darrel kohotti katsettaan suuntaan, josta poika oli tullut ja katseensa osui kreivittären silmiin. No huhhuh, ei mahtanut nuori kreivitär pitää siitä, kun hänen kanssaan lähes samanikäinen nuorukainen pyöritteli hänen tytärtään? Moniquenhan tulisi olla vain tyytyväinen, kun joku varakas aatelismies jaksoi jakaa huomiotaan omalle pisamanaamaiselle lapsoselleen. Darrel tervehti kreivitärtä pienellä kumarruksella ja hymy suin siirtyi vielä katsomaan Jamieta ja Alya, ketkä olivat juuri lähdössä.
"No, eikös sisaresi ole jo iso tyttö? Hän varmasti osaa tulla itsekin."
Darrel sanoi, iski silmäänsä ja leikkimielisesti kumarsi vielä Alyllekin.
Clarice ei voinut ollut nauramatta sisällään. Miten sivusta seuraaminen olikin näin mieltä huvittavaa? Huvituksensa ohella hän muisti myös olla kiitollinen siitä, että kreivitär oli jäänyt juuri tuolle tuolille, tarpeeksi kauas hänestä. Clarice kyllä tiesi, että olisi yltiö ihailtavaa nousta ja mennä tervehtimään toista, mutta ei hän millään jaksanut tai halunnut. Sitä paitsi heidän katseensa eivät olleet vielä kohdanneet; taisi kreivitär itsekin silmäillä vain hänen veljeään. Mikäs siinä, komea nuori mies, mutta voi kreivitärtä ja kaikkia niitä muita neitoja, ketkä eivät ikinä tulisi saamaan osaansa Darrelista. Clarice oli viime vuosien aikana opetellut jättämään mielestään myös sen mahdollisuuden, että Darrel ikinä menisi naimisiin.
Darrel suuteli neitosia kädelle ja pyöräytti nuo ympäri jatkamaan matkaansa. Vielä ennen siirtymistä sisarensa luokse hän vilkutti ikään kuin salaa Alylle, koska tiesi tuon katsovan häntä juuri sillä hetkellä.
"Taisit saada uuden ihailijan"
Clarice sanoi hymysuin, kun nousi tuolistansa seisomaan ja ottamaan veljensä vastaan. Darrel tarttui sisartaan kämmenistä kiinni ja naurahti itsekin varsin huvittuneesta... väsymyksen kaiku äänessään.
"Niinpä taisin saada. Mahtaakohan äitinsä olla tyytyväinen?"
Clarice kohautti hymyillen olkapäitään ja istuutui veljensä johdatuksella takaisin alas tuolille. He varmasti viihtyisivät tässä vielä tovin.
Takaisin alkuun
Fabian Leroy
Vieras
LähetäLähetetty: Sun Jou 21, 2008 9:43 Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä
(( Kun täälläkään ei ilmeisesti kauheasti juttuja tapahdu, minäpä tulen tänne seuraksenne narri-parkani kanssa, jos sopii. ))
Oli torstai ja keskipäivän aurinko paistoi taivaalta täydeltä terältä. Vivant, hovin tällä hetkellä ainoa narri, käveli - ei, itse asiassa olisi väärin sanoa, että Vivant käveli, sillä hän vaihteli kiivaasti tanssityyliä liikkuessaan eteenpäin - ympäriinsä palatsin palvelijoita ja muita juoksupoikia lukuun ottamatta autioilla käytävillä, säestäen omaa tanssiaan viheltelemällä, ja vaihtamalla säveltä yhtä usein kuin tanssityyliäkin. Ei liene vaikeaa arvata, että tänään punaisen kaikkia eri sävyjä edustavaan, kangasta säästelemättömään vaateparteen pukeutunut hovinarri keräsi kummastuneita ja huvittuneita katseita palvelusväeltä, joka ei koskaan tuntunut tottuvan narrin kummallisiin käyttäytymismalleihin.
Palvelijoiden ihmetys, ärtymys ja huvittuneisuus kului kuitenkin nopeasti hyvinkin kyllästyttäväksi. Valssatessaan itsensä kanssa täydellistä ympyrää palatsin käytävällä (tukkien samalla muutaman varsin painavia kantamuksia raahaavan palvelijan tien, ja Vivantin huvitukseksi he seisahtuivat paikalleen ja jäivät odottamaan, että hovinarri lähtisi muualle) Vivant yritti päättää, mihin hänen tiensä veisi seuraavaksi. Päätös ei kuitenkaan ollut kovinkaan vaikea, ja totuuden kertoakseen Vivant oli "seisahtunut" ainoastaan ympyrässä valssaamisen vuoksi. Mikään ei ollut hovinarrista yhtä huvittavaa kuin palatsin päivittäisen rutiinin ja rytmin häiritseminen.
Ilmiselvän päätöksen tehtyään (sillä mikäli hovinarri ei halunnut kiusata palvelijoita sen enempää, hän tietysti halusi kiusata aatelisia, ja aatelisilla oli omituinen tapa kerääntyä käyttäytymään arvokkaasti ja vaihtamaan kaiken maailman kohteliaisuuksia juuri puutarhaan tämänlaisina päivinä), Vivant lakkasi valssaamasta, ja täysin vaikeuksitta heilahti täydelliseen käsilläseisontaan, lähtien määrätietoisesti kävelemään kohti päämääräänsä käsillään.
Käsillä kulkemisesta ei koskaan tule suosittua matkustustapaa kenties sen hitauden takia, ja tämän tähden kun hovin narri vihdoinkin pelmahti puutarhaan, se oli kärrynpyöriä tehden. Perille päästyään Vivant kuitenkin päätti, ettei ole enää mitään syytä liikkua näin vikkelästi, ja siksipä hän vaihtoi sulavasti kärrynpyöristä itsensä kanssa tanssimiseen, ja aloitti äänekkään viheltämishyräilemislaulamisensa (hänellä oli häkellyttävän hyvä lauluääni, pehmeä ja melko korkea, mutta ei aivan tyttömäisyyteen asti, maskuliininen vivahde säilyi silti) tanssiaan säestämään.
Arvattavaa taas on, että hän alkoi kerätä paheksuvia katseita aatelisilta. Mikä olisikaan ärsyttävämpää kuin liian räväkästi pukeutunut poika, joka häiritsi aatelisten laiskanpulskeaa ja mukavaa iltapäivää kuin hänelle ei olisi koskaan tapoja opetettukaan? Varsinkin, kun kyseinen pojalla ei edes kuulunut olla minkäänlaista valtaa, hän ei ollut kenenkään käskijä ja hänellä ei yksinkertaisesti pitäisi olla mitään oikeutta saada tehdä noin ilman, että joku aiheuttaisi hänelle ongelmia siitä hyvästä. Vivant virnisti, lakatessaan tanssimasta ja kumartaen kaikille, jotka sattuivat sillä hetkellä katselemaan hänen yleiseen suuntaansa. Totuus oli se, että juuri hänen ilmeinen kuulumattomuutensa oli hänen suurin vahvuutensa.
Saatuaan enemmän tai vähemmän näyttävän sisääntulonsa pois alta, Vivant alkoi käyskennellä ympäri puistoa, matkien varmasti aatelisten kiireetöntä, hidasta kulkuvauhtia ja heidän huoletonta asennettaan. Kaikista paikalla sijaitsevista aatelisista Vivantin huomion veivät varsinkin Montagnen kaksoset (ah, hovinarri ajatteli leveästi virnistäen, Darrel näytti lirkuttelevan aatelisneitosten kanssa, vaikka hän varmasti pettäisi kaikki lupaukset jotka hän tällä kertaa oli antanut heti, kun hän astelisi takaisin sisarensa hoiviin) ja kreivitär pentueineen. Jälkimmäiselle Vivant kumarsi hyvin, hyvin syvään ja sulavasti niin kuin ainakin ikänsä sitä harjoitellut, ja Vivantin runsas, oudolla tavalla varsin kaunis vaatetus vain korosti eleen kauneutta ja jätti sen melkein henkeäsalpaavaksi, luoden kuvitelman arvostuksesta. Tämän jälkeen Vivant käänsi tanssahtelevan pehmeät askeleensa kohti kaksosia.
"Kaunista päivää, kaunista päivää", eksoottinen poika julisti soljuvalla aksentillaan, nostaen kuvitteellista hattua samalla, kun hän toisti kumarrusnäytöksensä nyt kaksosillekin. Hän tiesi, että kaksoset kuvittelivat olevansa kovinkin, hmm, holtittomia (ja heistä olikin liikkeellä paljon kiinnostavia juoruja, jotka, Vivant tiesi, pitivät melkein poikkeuksetta paikkansa).
"Ellen vaan ole aivan liian epäkohtelias", poika jatkoi, ilmiselvästi liioitellusti nöyristellen, "Saisinko millään tiedustella, mitä te kaksi näinkin viehättävää ihmisolentoa teette pihalla tämänlaiseen aikaan, kun se saattaisi pahimmillaan pilata kauniin ihonne?"
Vieras
LähetäLähetetty: Kes Kes 25, 2008 11:54 Viestin aihe: Liiankin tavallinen arkipäivä, kaipaamme viihdytystä Vastaa lainaamalla viestiä
// ja kuka vain saa tulla mukaan ^^ //
Kello oli jo yli puolenpäivän ja näin tarpeettomana päivänä, kuin torstai, oli suorastaan ihme nähdä Montagnen kaksoset toisten ilmoilla tähän aikaan. He kun tunnetusti nukkuivat niin pitkään kuin halusivat ja herättyäänkin tekivät kaiken niin rauhassa kuin itse halusivat. Aika kulkisi niin kuin he haluaisivat, eivätkä he kulkisi niin kuin aika haluaa.
Ja kun tämä päivä kuitenkin ilman mitään kiertelyjä tulee olemaan mitä tylsin, olivat kaksoset päättäneet pukeutua valkoiseen sekä keltaiseen; mitä sopivimpiin pirteisiin väreihin ja kuin ollakaan, oikein sopivat myös lämpimään kesäpäivään. Darrel ei ollut unohtanut kehua sisarensa puvun tyylikkyyttä, kuin ei Clarice puolestaan veljensä puvun. Darrel oli sonnustautunut keltaiseen linjakkaaseen takkiin, mitä leikkimielisesti piti auki. Takin alta näkyi röyhelökauluksinen valkoinen paita ja polvihousujen värinä toimi hillitympi keltainen… lähes beige. Clarice puolestaan oli päättänyt peittää olkapäänsä tänään, jossa ei vahingossakaan saisi liikaa aurinkoa. Hänen pukunsa muodostui suuresta röyhelöisestä helmasta, pitsisestä avokauluksisesta yläosasta kera jämäkän korsetin ja hänenkin pukuaan ikään kuin somisti ’takki’, mikä tosin oli ommeltu osaksi pukua. Puvun valkoinen helma ja yläosa näkyi vain edestä, mutta muuten ne piiloutuivat lämpimän keltaisen ’takin’ alle, jonka hihat ylettyivät kyynärtaipeisiin asti.
Hiukset olivat kummallakin sidotut ja kumpikin tiesi näyttävänsä hyvältä. Tietenkin he pukeutuivat lähinnä vain toistensa iloksi.
Clarice oli johdattanut veljensä hivenen syrjäisempään puutarhan kolkkaan, jonnekka auringo pääsi vain hitusen suurien lehmusten lehtien takaa. Puitten juurella oli muutama tuoli ja eteen avautui kaunis maisema, josta ei kukkien kauneudelta päässyt millään pakoon. Tietenkin paikalla oli muitakin aatelisia, ketkä niin yrittivät olla yhtä luonnollisia ja kauniita kuin paikka jossa olivat, mutta kaksosten mielestä he epäonnistuivat siinä täydellisesti.
Darrel oli rojahtanut puistopenkin toiseen reunaan sivuttain niin, että miehen selkä nojasi käsinojaan, toinen jalka nojasi maahan ja toinen oli koukussa vasten penkin selkänojaa. Clarice oli löytänyt paikkansa veljensä jalkojen välistä ja nojasi selkänsä tuon yläruumiiseen pitäen kumpaisenkin jalkansa maassa.
Asento ei ehkä ollut mitä edustavin, mutta se kelpasi kaksosille paremmin kuin hyvin. Miksi istua jäykkänä, kun voi istua rennosti ja vieläpä niin, että mihinkään kohtaan ei satu?
Siinä he istuivat hiljaa… Clarice viilensi oloaan viuhkallansa ja Darrel katseli kaukaisuuteen samalla silittäen sisarensa hiuksia; ja he kumpikin tiesivät, mitä toinen ajatteli. Huomisen illan tanssiaisia, mitä pidettiin linnassa enemmän kuin tarpeeksi.
Clarice tiesi, että Darrel haluaisi retkottaa heidän huoneistossaan ja nauttia vain sisarensa seurasta. Clarice puolestaan halusi mennä tanssiaisiin vain näyttäytyäkseen; aatelisen oli tärkeää olla esillä ja etenkin perillä asioista. Hän tiesi Darrelin lähtevän mukaan, mutta oli nyt jo pahoillansa siitä, että ehkä saisi toisen mielen harmistumaan.
Kauniin hiljaisuuden rikkoi hihittelevä kanalauma; pieni joukkio nuoria aatelisneitosia, ketkä eksyivät aivan heidän lähettyvilleen supsuttelemaan viuhkojensa taakse… ja katselemaan Darrelia. Clarice tiesi veljensäkin huomanneen tytöt ja tiesi tuon hymyilevän viekkaasti, mutta siitä syystä, mikä oli Claricellekin mieluinen.
”Katso nyt noita…”
Clarice tuhahti ja venytti hieman niskaansa kallistamalla päätänsä.
”Ja kappas, eivätkö ne ole vieläkin ne samat neidot? Lyön vaikka vetoa, että äidit ovat patistelleet tyttäriään vikittelemään veljeäni.”
Darrel hymähti huvittuneena ja soi pitkän katseen neitokaisiin niin, että niistä jokainen varmasti huomasi sen. Ja niin huomasikin, sitä ei ollut kiistäminen, kun jokainen punastui ja alkoi hihittelemään äänellä, mikä kuulosti Claricen korviin kamalalta.
”Haluatko päästä heistä eroon?”
Darrel kuiskasi sisarensa korvan juuren ja sai viekkaan hymyn myös tuonkin kasvoille.
”Ei… leiki heidän kanssaan.”
Hän vastasi katsoen tyttösiä. Clarice tunsi veljensä suukon päälaellaan ja joutui korjaamaan asentoaan, kun Darrel nousi ylös matkatakseen varmasti varsin huvittavan leikin pariin.
Claricen kasvoilta ei hymy hävinnyt, kun hän suoristautui veljensä paikalle istumaan ja heilutti viuhkaansa. Vaikka hän ei ollut kuuloetäisyydellä, oli näkyvyys hyvä… sitä paitsi Darrel kuitenkin kertoisi kaiken, joten mitä väliä?
Takaisin alkuun
Kreivitär Monique-Lilian
Vieras
LähetäLähetetty: Lau Mar 22, 2008 12:29 Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä
[[Minä voisin tulla seuraksenne Very Happy]]
Vaikka kello oli yli puoelnpäivän ja vieläpä kauniina kesäpäivänä, jolloin suurin osa aatelisista olivat ulkona auringonpaisteessa, toisin kuin kreivitär Monique lapsineen joka tuli kartanoltaan, hovineidot vanavedessään ja pitäen vaaleaa päivänvarjoa emäntänsä pään päällä. Kreivittären kaksoslapset kulkivat äitinsä vierellä hiljaisina ja varsin rauhallisena, tietäen arvonsa sinä hetkenä. Kreivitär oli pukeutunut vaaleansiniseen leninkiinsä, joka ei ollut niin näyttävä kuin hänen muut pukunsa, mutta sinä kyseisenä torstain aamuna hän oli käynyt palvelijoidensa kanssa metsäkävelyllä. Aly ja Jamie, äitinsä mukaan olivat pukeutuneet siniseen. Alylla oli lemmikinsininen puku päällään, jota koristi monenmoiset rusetit ja röyhelylset ja Jamiella oli, äitinsä pakottamana, aikuismainen takki ja suorat housut ja valkoinen silkkipaita, jonka hihansuut näkyivät juuri ja juuri takin hihansuiden yli.
Saattue saapui von Clouvereiden portilel, joka oli sinä päivänä hieman auki. Portinvartija tuli seurueen luokse ja kysyi keitä he olivat ja mitä he tekisivät hänen linnassa. "Kreivitär Monique-Lilian Mansony lapsineen ja hänen palvelusväkensä." Vastasi yksi kreivittären hovineidoista. "Ja syy on yksityinen." Tämä lisäsi.
Vartijan oli tyydyttävä vastaukseen, joten hän käski avata portin ja kumarsi ruskeahiuksiselle naisella ja tämän lapsille.
Pian linnan pihan jälkeen Monique lähetti hovineitonsa takaisin hänen kartanoonsa ja otti näiltä päivänvarjon.
Piha oli täynnä aatelisia, paroneita ja markiiseja, jotka kulkivat 'kulkueensa' kanssa joka paikassa ympäri pihaa.
Monique etsi katseellaan vapaata penkkiä, mutta tuskin edes löysi sellaista. Hän huokaisi ja pyöritteli päivänvarjon 'keppiä' sormissaan. Hän tunsi ohuen ilmavirran joka syntyi kun Aly huiskutteleli itseään vaaleansinisellä viuhkallaan. "Jamie, Aly, menkää kaksistaan etsimään jotai ntekemistä itsellenne." Monique lausui lempeästi, tuupaten heitä sattuman varaisesti kohti pientä aatelisneito joukkoa, joka oli käyskentelemässä kauemmas yliesestä hälinästä.
Itse hän lähti samaan suuntaan, mutta suunnisti sillä hetkellä penkilel joka oli tyhjentynyt kun kaksi aatelisneitoa olivat lähteneet siltä seuralaisineen pois. Monique pääsi tyytyväisenä penkille, joka oli juuri sopivasti suuren tammen varjossa ja katsoi kun Jamie tuli hänen luokseen. "Missä Aly on?" Monique kysyi pojaltaan, joka osoitti varsin epäkohteliaasti kohti tyttöporukkaa, jotka katselivat Montagnen komeaa poikaa, viuhkojensa takaa. Kreivitär mutristi suutaan huomatessaan, että Aly oli täysin nuoren Montagnen pauloissa.
"Hae hänet tänne. Heti!" Kreivitär pyysi poikaansa käskevästi, joka lähti viivana hakemaan sisartaan.
Takaisin alkuun
Clarice Montagne
Vieras
LähetäLähetetty: Sun Mar 23, 2008 10:18 Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä
// YEY! Katsopas muuten yksityinen viesti, minkä lähetin sulle Smile Siinä on pari epäselvää kohtaa, jotka haluaisin tietää, etten pistä Claricea sanomaan/tekemään jtn mitä ei pitäisi Very Happy Juu ja jos tässä viestissä jo ilmaantuu jtn virheitä niin korjaan ne tietenkin //
Claricen huulilta ei tyytyväisyyden häivä kadonnut. Hän oli suojassa auringolta, viuhka viilensi ihanasti ja kaiken lisäksi hänellä oli näytelmä katseltavanaan. Tarkkasilmäisenä neitinä hän myös löysi ympäristöstä kaiken tarpeellisen. Ah, kuten esimerkiksi kreivitär Mansonyn, ketä asteli sinisissä lastensa kanssa Claricen näkökenttään. Neito ei voinut muuta kuin tuhahtaa; millainen äiti haluaa kulkea saman värisissä vaatteissa lastensa kanssa? Hehän näyttivät keskenään joltain siniseltä mytyltä! Tai ainakin Clarice niin ajatteli, vaikka moni muu puutarhassa oleva ihasteli noiden kolmen sieviä asuja.
Milloinkohan viimeksi hän oli nähnyt kreivittären? Ehkäpä joissain linnan juhlissa... no, ainakin hän oli saanut ahkerasti kuunnella hovin juoruiluja ja ei voinut mennä niitä kieltämään, kun nyt näki Moniquen siinä silmiensä edessä. Selvästikin tuo oli pyöristynyt! Mokomakin portto, ei viitsinyt edes hankkia mitään rohtoja raskauden estämiseksi? Eihän kreivitär ole edes naimisissa! Tottakai Clarice paheksui Monique siinä missä muitakin aatelisnaisia, mutta tätä tapausta vielä oikein erityisellä tavalla. Toinenhan vaikutti ihan idiootilta. Ja niinä harvoina kertoina, kun hän oli kreivittären kanssa jutustellut, oli tunne ollut täysin sama. Clarice käänsi katseensa pois toisesta ja keskittyi seuraamaan Darrelin puuhasteluja. Aly olikin ilmestynyt sinne muutamia vuosia vanhempien 'kanojen' joukkoon hihittelemään. Ei näköjään se tyhmyys sukupolvessa muutu.
Darrel lirkutteli neitosille taitavasti jättämättä ketään huomioimatta. Totta kai hän muisti luvata jokaiselle tanssin huomisissa juhlissa ja erityisesti Alylle, ketä oli juuri ilmestynyt siihen heidän luoksensa. Noinkin pienestä tytöstä se saattoi tuntua enemmän hauskalta kuin jännittävältä? Ihan sama Darrelille, sillä hän ei tasan tarkkaan tulisi tanssimaan huomenna kenenkään muun kuin sisarensa kanssa... hän ei edes muistaisi näitten neitojen kasvoja sen jälkeen kun selkänsä kääntää.
Darrel ei ollut hoksannut katsoa, että oliko Alyn äiti paikalla ja hieman hämmästyi, kun nyrpeän näköinen Jamie tuli noutamaan sisartaan. Darrel kohotti katsettaan suuntaan, josta poika oli tullut ja katseensa osui kreivittären silmiin. No huhhuh, ei mahtanut nuori kreivitär pitää siitä, kun hänen kanssaan lähes samanikäinen nuorukainen pyöritteli hänen tytärtään? Moniquenhan tulisi olla vain tyytyväinen, kun joku varakas aatelismies jaksoi jakaa huomiotaan omalle pisamanaamaiselle lapsoselleen. Darrel tervehti kreivitärtä pienellä kumarruksella ja hymy suin siirtyi vielä katsomaan Jamieta ja Alya, ketkä olivat juuri lähdössä.
"No, eikös sisaresi ole jo iso tyttö? Hän varmasti osaa tulla itsekin."
Darrel sanoi, iski silmäänsä ja leikkimielisesti kumarsi vielä Alyllekin.
Clarice ei voinut ollut nauramatta sisällään. Miten sivusta seuraaminen olikin näin mieltä huvittavaa? Huvituksensa ohella hän muisti myös olla kiitollinen siitä, että kreivitär oli jäänyt juuri tuolle tuolille, tarpeeksi kauas hänestä. Clarice kyllä tiesi, että olisi yltiö ihailtavaa nousta ja mennä tervehtimään toista, mutta ei hän millään jaksanut tai halunnut. Sitä paitsi heidän katseensa eivät olleet vielä kohdanneet; taisi kreivitär itsekin silmäillä vain hänen veljeään. Mikäs siinä, komea nuori mies, mutta voi kreivitärtä ja kaikkia niitä muita neitoja, ketkä eivät ikinä tulisi saamaan osaansa Darrelista. Clarice oli viime vuosien aikana opetellut jättämään mielestään myös sen mahdollisuuden, että Darrel ikinä menisi naimisiin.
Darrel suuteli neitosia kädelle ja pyöräytti nuo ympäri jatkamaan matkaansa. Vielä ennen siirtymistä sisarensa luokse hän vilkutti ikään kuin salaa Alylle, koska tiesi tuon katsovan häntä juuri sillä hetkellä.
"Taisit saada uuden ihailijan"
Clarice sanoi hymysuin, kun nousi tuolistansa seisomaan ja ottamaan veljensä vastaan. Darrel tarttui sisartaan kämmenistä kiinni ja naurahti itsekin varsin huvittuneesta... väsymyksen kaiku äänessään.
"Niinpä taisin saada. Mahtaakohan äitinsä olla tyytyväinen?"
Clarice kohautti hymyillen olkapäitään ja istuutui veljensä johdatuksella takaisin alas tuolille. He varmasti viihtyisivät tässä vielä tovin.
Takaisin alkuun
Fabian Leroy
Vieras
LähetäLähetetty: Sun Jou 21, 2008 9:43 Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä
(( Kun täälläkään ei ilmeisesti kauheasti juttuja tapahdu, minäpä tulen tänne seuraksenne narri-parkani kanssa, jos sopii. ))
Oli torstai ja keskipäivän aurinko paistoi taivaalta täydeltä terältä. Vivant, hovin tällä hetkellä ainoa narri, käveli - ei, itse asiassa olisi väärin sanoa, että Vivant käveli, sillä hän vaihteli kiivaasti tanssityyliä liikkuessaan eteenpäin - ympäriinsä palatsin palvelijoita ja muita juoksupoikia lukuun ottamatta autioilla käytävillä, säestäen omaa tanssiaan viheltelemällä, ja vaihtamalla säveltä yhtä usein kuin tanssityyliäkin. Ei liene vaikeaa arvata, että tänään punaisen kaikkia eri sävyjä edustavaan, kangasta säästelemättömään vaateparteen pukeutunut hovinarri keräsi kummastuneita ja huvittuneita katseita palvelusväeltä, joka ei koskaan tuntunut tottuvan narrin kummallisiin käyttäytymismalleihin.
Palvelijoiden ihmetys, ärtymys ja huvittuneisuus kului kuitenkin nopeasti hyvinkin kyllästyttäväksi. Valssatessaan itsensä kanssa täydellistä ympyrää palatsin käytävällä (tukkien samalla muutaman varsin painavia kantamuksia raahaavan palvelijan tien, ja Vivantin huvitukseksi he seisahtuivat paikalleen ja jäivät odottamaan, että hovinarri lähtisi muualle) Vivant yritti päättää, mihin hänen tiensä veisi seuraavaksi. Päätös ei kuitenkaan ollut kovinkaan vaikea, ja totuuden kertoakseen Vivant oli "seisahtunut" ainoastaan ympyrässä valssaamisen vuoksi. Mikään ei ollut hovinarrista yhtä huvittavaa kuin palatsin päivittäisen rutiinin ja rytmin häiritseminen.
Ilmiselvän päätöksen tehtyään (sillä mikäli hovinarri ei halunnut kiusata palvelijoita sen enempää, hän tietysti halusi kiusata aatelisia, ja aatelisilla oli omituinen tapa kerääntyä käyttäytymään arvokkaasti ja vaihtamaan kaiken maailman kohteliaisuuksia juuri puutarhaan tämänlaisina päivinä), Vivant lakkasi valssaamasta, ja täysin vaikeuksitta heilahti täydelliseen käsilläseisontaan, lähtien määrätietoisesti kävelemään kohti päämääräänsä käsillään.
Käsillä kulkemisesta ei koskaan tule suosittua matkustustapaa kenties sen hitauden takia, ja tämän tähden kun hovin narri vihdoinkin pelmahti puutarhaan, se oli kärrynpyöriä tehden. Perille päästyään Vivant kuitenkin päätti, ettei ole enää mitään syytä liikkua näin vikkelästi, ja siksipä hän vaihtoi sulavasti kärrynpyöristä itsensä kanssa tanssimiseen, ja aloitti äänekkään viheltämishyräilemislaulamisensa (hänellä oli häkellyttävän hyvä lauluääni, pehmeä ja melko korkea, mutta ei aivan tyttömäisyyteen asti, maskuliininen vivahde säilyi silti) tanssiaan säestämään.
Arvattavaa taas on, että hän alkoi kerätä paheksuvia katseita aatelisilta. Mikä olisikaan ärsyttävämpää kuin liian räväkästi pukeutunut poika, joka häiritsi aatelisten laiskanpulskeaa ja mukavaa iltapäivää kuin hänelle ei olisi koskaan tapoja opetettukaan? Varsinkin, kun kyseinen pojalla ei edes kuulunut olla minkäänlaista valtaa, hän ei ollut kenenkään käskijä ja hänellä ei yksinkertaisesti pitäisi olla mitään oikeutta saada tehdä noin ilman, että joku aiheuttaisi hänelle ongelmia siitä hyvästä. Vivant virnisti, lakatessaan tanssimasta ja kumartaen kaikille, jotka sattuivat sillä hetkellä katselemaan hänen yleiseen suuntaansa. Totuus oli se, että juuri hänen ilmeinen kuulumattomuutensa oli hänen suurin vahvuutensa.
Saatuaan enemmän tai vähemmän näyttävän sisääntulonsa pois alta, Vivant alkoi käyskennellä ympäri puistoa, matkien varmasti aatelisten kiireetöntä, hidasta kulkuvauhtia ja heidän huoletonta asennettaan. Kaikista paikalla sijaitsevista aatelisista Vivantin huomion veivät varsinkin Montagnen kaksoset (ah, hovinarri ajatteli leveästi virnistäen, Darrel näytti lirkuttelevan aatelisneitosten kanssa, vaikka hän varmasti pettäisi kaikki lupaukset jotka hän tällä kertaa oli antanut heti, kun hän astelisi takaisin sisarensa hoiviin) ja kreivitär pentueineen. Jälkimmäiselle Vivant kumarsi hyvin, hyvin syvään ja sulavasti niin kuin ainakin ikänsä sitä harjoitellut, ja Vivantin runsas, oudolla tavalla varsin kaunis vaatetus vain korosti eleen kauneutta ja jätti sen melkein henkeäsalpaavaksi, luoden kuvitelman arvostuksesta. Tämän jälkeen Vivant käänsi tanssahtelevan pehmeät askeleensa kohti kaksosia.
"Kaunista päivää, kaunista päivää", eksoottinen poika julisti soljuvalla aksentillaan, nostaen kuvitteellista hattua samalla, kun hän toisti kumarrusnäytöksensä nyt kaksosillekin. Hän tiesi, että kaksoset kuvittelivat olevansa kovinkin, hmm, holtittomia (ja heistä olikin liikkeellä paljon kiinnostavia juoruja, jotka, Vivant tiesi, pitivät melkein poikkeuksetta paikkansa).
"Ellen vaan ole aivan liian epäkohtelias", poika jatkoi, ilmiselvästi liioitellusti nöyristellen, "Saisinko millään tiedustella, mitä te kaksi näinkin viehättävää ihmisolentoa teette pihalla tämänlaiseen aikaan, kun se saattaisi pahimmillaan pilata kauniin ihonne?"