Post by Admin on Oct 19, 2013 1:51:22 GMT 2
Ransley Griffiths
Vieras
LähetäLähetetty: Tor Maa 20, 2008 4:52 Viestin aihe: Sydämessä ruusun oka, mieli ohdakkeiden raastama [Sovittu] Vastaa lainaamalla viestiä
//Hieman myöhästyi tämä aloitus, mutta jos Elisian tänne saisin. ^^//
Päivä oli edennyt jo yli lounasajan, aurinko soi viileitä säteitään siniseltä taivaalta ikään kuin viehkeydellään patsastellen, mutta ei kuitenkaan viitsinyt ilahduttaa ihmisiä täydellä tenhollaan. Alkukevät oli viileä, puissa ei vielä näkynyt edes silmuja mutta ilmassa tuoksui raikkaus, joka vihjaisi vuoden kulkevan kohti lämpimämpiä aikoja. Puutarhurit oli ajettu töihin aamuvarhaisella, siistimään pensaiden oksia ja karsimaan puista tautiset osat; valmisteluja tulevaa kasvukautta varten.
Eräs punatukkainen mies istui puutarhan keskellä marmoripenkillä tummaan kävelykeppiinsä nojaten, katsellen hivenen tylsistyneen oloisesti palvelusväen työskentelyä ja hikoilua. Osa hänestä olisi halunnut tarjota auttavaa kättä, olihan hän syntynyt alempaan kastiin ja viettänyt ensimmäiset elinvuotensa maaorjana. Kuitenkin hän tiesi paremmin kuin hyvin ettei hänen terveytensä olisi kestänyt turhaa rehkimistä, ja pitihän hänen ajatella kuninkaansakin, Burnellin ylivaltiaan Wickham kolmannen asemaa. Olisi ollut kaikin puolin sopimatonta mikäli suurlähettiläs olisi esiintynyt rahvaan seassa pyörimässä mullan keskellä kuin mikäkin myyrä.
Ransley huokaisi syvään ja veti mustaa ulkoviittaansa paremmin ylleen, sillä viileä tuuli tuntui kalvavan häntä sisuksiin asti. Vasta muutamaa päivää aiemmin hovilääkäri oli antanut hänelle luvan poistua vuoteesta, sillä hän oli tapansa mukaan onnistunut nappaamaan osansa vuotuisesta talvi-influenssasta. Kuitenkaan hän ei ollut halunnut jäädä sisätiloihin, sillä ummehtunut ilma ja ihmisten seurallisuus saivat hänet toipilaana tuntemaan pahoinvointia. Puutarhassa hän sai olla jokseenkin rauhassa, sillä tähän aikaan vuodesta harvat käyskentelivät sen pensaiden lomassa, toisin kuin kesäisin jolloin paikka oli valtoimenaan rakastavaisia ja vilpillisiä aatelisnuorukaisia huijaamassa tietään viehkeiden neitojen hameenhelmoihin. Hetken mies antoi ajatustensa levätä vaimovainaassaan, jonka kanssa hän oli saanut kokea aivan liian vähän vastaavanlaisia onnen hetkiä. Naisen muisteleminen kouraisi edelleen kivuliaasti hänen sydäntään ja absinttipaukun tarve tuntui jäytävän luita hetkellisesti.
Takaisin alkuun
ElisiaMorighan
Vieras
LähetäLähetetty: Tor Maa 20, 2008 8:34 Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä
Tumma viitta piti hennon kehon lämpimänä, vaaleansinisen mekon pilkahdellessa viitan liepeistä neidon kävellessä eteenpäin. Hän oli niin kyllästynyt hovin hienostonaisiin. Niin lopen kyllästynyt.. Noilla ei ollut kuin pienet juorunsa ja juonimisensa. Kaikkein pahinta oli, ettei hän voinut noille asioille mitään. Ne vain olivat ja mustuttivat ihmisten mieliä
Elisia tahtoi löytää veljensä, jotta he voisivat ratsastaa jonnekin syvemmälle ja purkaa tunteitaan miekkailemalla. Hovissa ei katsottu kovinkaan hyvältä sitä, että nainen miekkaili tai ylipäätään käytti asetta. Pienet tikarit menivät siinä ja siinä, mutta jos kyse oli isommasta aseesta, niin puhuttiin pahaa selän takana. Neito, joka oli oppinut elämään aseiden ja sotilaiden keskellä, ei ymmärtänyt miksi nainen ei saanut kantaa asetta. Miehet tahtoivat kaiketi kontrolloida naisia siinäkin asiassa.
Hetken aikaa käveltyään Morighan huomasi tulleensa puutarhaan. No, tämä ehkä rauhoittaisi hänen mieltään. Luultavasti hänen veljellään ei olisi vielä vapaata, joten Elisia sai rauhassa kävellä ympäriinsä ja yrittää purkaa ajatuksiaan.
Kultaisen viljansävyiset kiharretut hiukset oli nostettu huolettomasti ylös, siinä missä nainen olisi pitänyt niitä mieluisasti avonaisina. Oli ihanaa tuntea tuuli hiuksissa, vaikka ne siitä ehkä menivätkin sekaisin. Kuitenkin hovissa arvostettiin moitteetonta ulkonäköä, joten Elisian oli pakko edes yrittää näyttää moitteettomalta. Vaaleansininen mekko oli leikkaukseltaan ja olemukseltaan yksinkertainen, mutta kovin kaunis. Se yhdessä tumman viitan kanssa puki hovineitoa hyvin.
Merensinisiin silmiin osui joku istumassa marmoripenkillä, Elisian suunnatessa askeleensa toista kohti. Hän tunsi suurta uteliaisuutta hiipiessään miehen taakse äänettömästi.
”Saanen kysyä, arvoisa herra, miksi ihmeessä istutte täällä yksin?”
lausuttiin pehmeällä, ystävällisellä äänellä, neidon tuijottaessa miehen olemusta näin takaa päin.
Auringonvalo osui utuisena naisen hiuksiin, tuoden niiden kultaisensävyn paremmin esille.
Takaisin alkuun
Ransley Griffiths
Vieras
LähetäLähetetty: Sun Maa 23, 2008 1:53 Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä
Naisen ääni sai Ransleyn auttamattakin hätkähtämään hereille ajatuksistaan ja ampaisemaan jokseenkin humoristisen näköisesti seisaalleen. Parin hoippuroivan askelen jälkeen mies sai itsensä tasapainoon ja kääntyi kohtaamaan itseään puhutelleen henkilön. Hänen harmaankalvakoilla kasvoillaan oli nähtävissä hyvin hämmentynyt ja miltei loukkaantunut ilme. Mistä ihmeestä tuo nainen oli saanut päähänsä että oli sopivaa kiusoitella ja säikytellä herrasmiehiä? Tai miehiä ylipäänsä?
Murahtaen tyytymättömästi Griffiths veti viittaansa tiukemmin kiinni ja kumarsi neidolle kohteliaasti, joskaan ei niin syvään kuin hovietiketissä vaadittiin. Mikäli asiasta nousisi kohua hänellä oli esittää hyvä tekosyy ja hovilääkärin lausunto todistuksenaan. Eikä hän halunnut sanoillaan taikka muilla maneereillaan osoittaa että naisen yllättävä ja varsin...rohkea lähestymistapa oli paitsi loukannut myös järkyttänyt häntä. Eikö neidolle oltu opetettu ettei selän taakse tultu kykkimään, vaan että ihmiset kohdattiin silmästä silmään? Kenties Cloverissa asiat olivat eri lailla kuin Burnellissa, mutta eivät ainakaan paremmalla tolalla jos nuorilta puuttuivat käytöstavatkin.
"Nautin raikkaasta ilmasta, neiti. Lääkärini suosituksesta," jaarli vastasi päätään kohteliaasti nyökäyttäen ja ryhdistäytyi sitten täyteen pituuteensa, kädet tiiviisti keppiin tarrautuneina.
"Saanen tiedustella arvon neidon tarkoitusperiä? Väijyttekö useinkin näissä pusikoissa?" hän kysäisi, kasvoillaan vino hymy jonka tarkoitus oli osoittaa letkautuksen olevan vitsi. Miehen äänensävy ei tosin kaikessa kuivuudessaan ollut aivan tilanteen tasalla.
Vieras
LähetäLähetetty: Tor Maa 20, 2008 4:52 Viestin aihe: Sydämessä ruusun oka, mieli ohdakkeiden raastama [Sovittu] Vastaa lainaamalla viestiä
//Hieman myöhästyi tämä aloitus, mutta jos Elisian tänne saisin. ^^//
Päivä oli edennyt jo yli lounasajan, aurinko soi viileitä säteitään siniseltä taivaalta ikään kuin viehkeydellään patsastellen, mutta ei kuitenkaan viitsinyt ilahduttaa ihmisiä täydellä tenhollaan. Alkukevät oli viileä, puissa ei vielä näkynyt edes silmuja mutta ilmassa tuoksui raikkaus, joka vihjaisi vuoden kulkevan kohti lämpimämpiä aikoja. Puutarhurit oli ajettu töihin aamuvarhaisella, siistimään pensaiden oksia ja karsimaan puista tautiset osat; valmisteluja tulevaa kasvukautta varten.
Eräs punatukkainen mies istui puutarhan keskellä marmoripenkillä tummaan kävelykeppiinsä nojaten, katsellen hivenen tylsistyneen oloisesti palvelusväen työskentelyä ja hikoilua. Osa hänestä olisi halunnut tarjota auttavaa kättä, olihan hän syntynyt alempaan kastiin ja viettänyt ensimmäiset elinvuotensa maaorjana. Kuitenkin hän tiesi paremmin kuin hyvin ettei hänen terveytensä olisi kestänyt turhaa rehkimistä, ja pitihän hänen ajatella kuninkaansakin, Burnellin ylivaltiaan Wickham kolmannen asemaa. Olisi ollut kaikin puolin sopimatonta mikäli suurlähettiläs olisi esiintynyt rahvaan seassa pyörimässä mullan keskellä kuin mikäkin myyrä.
Ransley huokaisi syvään ja veti mustaa ulkoviittaansa paremmin ylleen, sillä viileä tuuli tuntui kalvavan häntä sisuksiin asti. Vasta muutamaa päivää aiemmin hovilääkäri oli antanut hänelle luvan poistua vuoteesta, sillä hän oli tapansa mukaan onnistunut nappaamaan osansa vuotuisesta talvi-influenssasta. Kuitenkaan hän ei ollut halunnut jäädä sisätiloihin, sillä ummehtunut ilma ja ihmisten seurallisuus saivat hänet toipilaana tuntemaan pahoinvointia. Puutarhassa hän sai olla jokseenkin rauhassa, sillä tähän aikaan vuodesta harvat käyskentelivät sen pensaiden lomassa, toisin kuin kesäisin jolloin paikka oli valtoimenaan rakastavaisia ja vilpillisiä aatelisnuorukaisia huijaamassa tietään viehkeiden neitojen hameenhelmoihin. Hetken mies antoi ajatustensa levätä vaimovainaassaan, jonka kanssa hän oli saanut kokea aivan liian vähän vastaavanlaisia onnen hetkiä. Naisen muisteleminen kouraisi edelleen kivuliaasti hänen sydäntään ja absinttipaukun tarve tuntui jäytävän luita hetkellisesti.
Takaisin alkuun
ElisiaMorighan
Vieras
LähetäLähetetty: Tor Maa 20, 2008 8:34 Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä
Tumma viitta piti hennon kehon lämpimänä, vaaleansinisen mekon pilkahdellessa viitan liepeistä neidon kävellessä eteenpäin. Hän oli niin kyllästynyt hovin hienostonaisiin. Niin lopen kyllästynyt.. Noilla ei ollut kuin pienet juorunsa ja juonimisensa. Kaikkein pahinta oli, ettei hän voinut noille asioille mitään. Ne vain olivat ja mustuttivat ihmisten mieliä
Elisia tahtoi löytää veljensä, jotta he voisivat ratsastaa jonnekin syvemmälle ja purkaa tunteitaan miekkailemalla. Hovissa ei katsottu kovinkaan hyvältä sitä, että nainen miekkaili tai ylipäätään käytti asetta. Pienet tikarit menivät siinä ja siinä, mutta jos kyse oli isommasta aseesta, niin puhuttiin pahaa selän takana. Neito, joka oli oppinut elämään aseiden ja sotilaiden keskellä, ei ymmärtänyt miksi nainen ei saanut kantaa asetta. Miehet tahtoivat kaiketi kontrolloida naisia siinäkin asiassa.
Hetken aikaa käveltyään Morighan huomasi tulleensa puutarhaan. No, tämä ehkä rauhoittaisi hänen mieltään. Luultavasti hänen veljellään ei olisi vielä vapaata, joten Elisia sai rauhassa kävellä ympäriinsä ja yrittää purkaa ajatuksiaan.
Kultaisen viljansävyiset kiharretut hiukset oli nostettu huolettomasti ylös, siinä missä nainen olisi pitänyt niitä mieluisasti avonaisina. Oli ihanaa tuntea tuuli hiuksissa, vaikka ne siitä ehkä menivätkin sekaisin. Kuitenkin hovissa arvostettiin moitteetonta ulkonäköä, joten Elisian oli pakko edes yrittää näyttää moitteettomalta. Vaaleansininen mekko oli leikkaukseltaan ja olemukseltaan yksinkertainen, mutta kovin kaunis. Se yhdessä tumman viitan kanssa puki hovineitoa hyvin.
Merensinisiin silmiin osui joku istumassa marmoripenkillä, Elisian suunnatessa askeleensa toista kohti. Hän tunsi suurta uteliaisuutta hiipiessään miehen taakse äänettömästi.
”Saanen kysyä, arvoisa herra, miksi ihmeessä istutte täällä yksin?”
lausuttiin pehmeällä, ystävällisellä äänellä, neidon tuijottaessa miehen olemusta näin takaa päin.
Auringonvalo osui utuisena naisen hiuksiin, tuoden niiden kultaisensävyn paremmin esille.
Takaisin alkuun
Ransley Griffiths
Vieras
LähetäLähetetty: Sun Maa 23, 2008 1:53 Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä
Naisen ääni sai Ransleyn auttamattakin hätkähtämään hereille ajatuksistaan ja ampaisemaan jokseenkin humoristisen näköisesti seisaalleen. Parin hoippuroivan askelen jälkeen mies sai itsensä tasapainoon ja kääntyi kohtaamaan itseään puhutelleen henkilön. Hänen harmaankalvakoilla kasvoillaan oli nähtävissä hyvin hämmentynyt ja miltei loukkaantunut ilme. Mistä ihmeestä tuo nainen oli saanut päähänsä että oli sopivaa kiusoitella ja säikytellä herrasmiehiä? Tai miehiä ylipäänsä?
Murahtaen tyytymättömästi Griffiths veti viittaansa tiukemmin kiinni ja kumarsi neidolle kohteliaasti, joskaan ei niin syvään kuin hovietiketissä vaadittiin. Mikäli asiasta nousisi kohua hänellä oli esittää hyvä tekosyy ja hovilääkärin lausunto todistuksenaan. Eikä hän halunnut sanoillaan taikka muilla maneereillaan osoittaa että naisen yllättävä ja varsin...rohkea lähestymistapa oli paitsi loukannut myös järkyttänyt häntä. Eikö neidolle oltu opetettu ettei selän taakse tultu kykkimään, vaan että ihmiset kohdattiin silmästä silmään? Kenties Cloverissa asiat olivat eri lailla kuin Burnellissa, mutta eivät ainakaan paremmalla tolalla jos nuorilta puuttuivat käytöstavatkin.
"Nautin raikkaasta ilmasta, neiti. Lääkärini suosituksesta," jaarli vastasi päätään kohteliaasti nyökäyttäen ja ryhdistäytyi sitten täyteen pituuteensa, kädet tiiviisti keppiin tarrautuneina.
"Saanen tiedustella arvon neidon tarkoitusperiä? Väijyttekö useinkin näissä pusikoissa?" hän kysäisi, kasvoillaan vino hymy jonka tarkoitus oli osoittaa letkautuksen olevan vitsi. Miehen äänensävy ei tosin kaikessa kuivuudessaan ollut aivan tilanteen tasalla.