Post by Admin on Oct 18, 2013 3:40:58 GMT 2
Vivien Ducarté
Liittynyt: 23 Tam 2011
Viestejä: 17
LähetäLähetetty: 08 Lok 2011 08:45 pm Viestin aihe: Sianpään vitsaus Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
(Peliin saa halukas/halukkaat soluttautua mukaan, mikäli jonkinlaisen konstin siihen keksii)
”Tämän on oltava jonkinlaista karua pilaa...” Vivien seisoi keskellä huoneistonsa suurta oleskelutilaa. Nuori nainen ei ollut ehättänyt riisuunnuttaa yllään olevaa turkisreunaista takkiaankaan, kun hänen reippaat, määrätietoiset askeleensa olivat jouduttaneet hänet tarkastelemaan huoneistoa, johon hänet oli määrätty asettumaan. ”Ensin minut syrjäytetään vieraslistan häntäpäähän – ja sitten... Ja sitten minun olohuoneessani on täytetty sianpää roikkumassa keskellä seinää.”
Lady Vivienin vanavedessä huoneistoon kulkeutunut, pienenlainen palvelelijaseurue seisoi totisena huoneen vaalean oven edessä. Katselemassa samanmoista ihmettä, sekä muutenkin sekavankirjavaa oleskelutilaa, missä tuntui värien sinfonia sotivan keskenään. Puhumattakaan posliiniastioista, jotka tuntuivat nolostelevan itseään joutuessaan värjöttelemään tumman puhuvilla pöydillä, joiden jalat olivat massiiviset ja rupiset leijonan jalat. Paksut, tummat verhot olivat sentään sysätty syrjään, jolloin kaikkien seitsemän ihmisen oli hyvin – erehtymättömästi tilaisuus nähdä kaikki mitä huone tarjosi. Lattiamattoina toimi muutama suuri, ja hyvin hoidettu karhuntalja, seinällä todellakin roikkui suuri metsäsika, jonka pitkät terähampaat olisivat tehneet vaikutuksen itsekuhunkin – melkein. Koriste-esineiden paljous, sekä niiden taidoton asettelu sai huoneen tuntumaan kuin tuhkakupilta, jonne lady oli kaiken vieraanvaraisuuden osoituksena survottu.
Kultaisten palmikko punosten peittämän pään kallistuessa hivenen Vivienin sikaa tuijottaessaan, oli naisen äänenpaino kaikkea muuta kuin vihainen. ”Se näyttää kyllä häneltä – eikö vain?”...”Kenties sen on tarkoituskin”, eläimen lasisilmistä katseensa viimein laskien Vivien kääntyi katsomaan huoneensa muuta ylimääräistä, pursuavaa yltäkylläisyyttä, jota silmien oli vaikea lähteä sulattamaan.
”Hmmn”, vaimeasti äännähtäen Vivien alkoi availemaan yllään olevan takkinsa nappeja samalla kun hän asteli huoneistonsa muihin huoneisiin. Aikaisempi vierailunsa Valcotissa ei ollut tarjonnut nuorelle naiselle moista ylellisyyttä, kuin Marguezit nyt hänelle tarjosivat. Kukaties järjestelyt enteilivät hyvää. Joskin, tapa, jolla jokainen huone oli survottu täyteen koriste-esineitä, tauluja, mattoja, seinävaatteita, öljylamppuja, kynttilänpidikkeitä, lasiesineitä, paksuja lattiamattoja ja -taljoja, ei saanut ladya vakuuttumaan viihtyvyydestään saati mukavuudestaan. ”Ymmärrän nyt ehkä liiankin hyvin, mihin ylimääräinen loisto sullotaan. Käyttämättöminä olleisiin huoneisiin.”
Huoneisiin suoritetun uteliaisuuden laimentuessa, olivat nuoren naiset askeleet palautuneet sianpään koristamaan oleskelutilaan. Hänen äänensä oli palautunut jännityksensä lauettua soinnukkaaksi ja iloluontoiseksi Vivienin puhellessa huoltajalleen, joka tunsi jakavan vahvan mielipiteensä huoneiden yltäkylläisestä karmeudesta.
”Kenties – kenties voisimme suorittaa pientä hienosääntöä? Ei pieni naisen käden kosketus pahaa tee yhdellekään huoneelle, saati esineelle”, rouva Margot hypisteli käsissään jo kaunista pitsiliinaa, johon kirjaillut pistot jäivät tyystin sen päälle asetetun, valtaisen, ilmaa polkevan hevosposliinipatsaan alle. ”Ehkä voisimme aloittaa tuosta – hirviöstä.”
”Ei. Haluan pitää sen”, olkansa yli sikaa vilkaisten Vivien antoi hymynsä kiivetä silmiinsä asti. ”Se pysyköön juuri tuossa mihin se on joskus kiinni naulattu.”
”Öh...selvähän se. Aloittakaamme siis jostain muusta. Vaikkapa tästä”, ja näillä sanoin, sekä nuoren markiisittaren tyttären hyväksyvän naurun myötä alkoi huoneistossa jos jonkinmoinen kuhina.
---
Vivien Ducatén huoneistosta riisuttiin pois kaikki ylimalkaallinen esineistö, joka ei nuoren naisen silmää miellyttänyt, tai mikä tuntui palveluskunnasta itsestään aivan liian tökeröltä säilyttää. Useamman tunnin jälkeen huoneisto oli muuttanut sävytyksensä aivan erilaiseksi, vaikkei asuintiloihin oltu tehty juurikaan muuta kuin tavaran määrää vähennetty ja huonekalujen järjestystä vaihdettu suotuisampaan. Muutama mukanansa tuoma, henkilökohtainen kotimaanmuisto oli myöskin löytänyt mutkattomasti paikkansa valolla leikkiviin huoneisiin. Uurastuksen, sekä mittavan suunnittelun jälkeen Vivien, joka vaikutti enemmän kuin tyytyväiseltä huoneen kokeman muutoksen tähden löysi itsensä jälleen seisomasta suuresta olohuoneesta.
”Kultaseni, harkitsisit vielä päätöstä”, Margot asteli emäntänsä vierelle kuivaten käsiään esiliinaansa, joka peitti emännän pehmeän sinisen palveluspuvun miehustaa. Nainen katsoi emäntänsä viereltä seinällä roikkuvaa päätä.
”En. Vaikka oletkin aivan oikeassa – se on aivan hirveä, mutta se kuuluu siihen.”
”Päähänpistosi saavat harmaat aivoni joskus käymään tyhjyyttä”, ilmeettömiä lasisilmiä, kuin pitkiä, kaartuvia kulmahampaita katsellessaan rouva huokaisi luovuttaneena. ”Mutta niinkuin haluat kultaseni.”
Pehmeän hymähdyksen saattelemana rouva Margot laski kätensä irti esiliinastaan ja antoi katseensa kiertää valon täydentämässä huoneessa, jossa takkatulen iloinen räiskintä leimusi kuin kodin hengen sielu. ”Kylpysi on valmiina – samoin, kerroin eteenpäin toiveenne kattaa päivällispöytä ruokasaliinne.”
”Kiitos.”
”Unohtamatta isäntäväkeämme, välitin pahoittelusi eteenpäin, että lepäisitte matkan jälkeen muutaman tunnin – ja kenties...ehkä sitten liitytte illallispöytään...?”
”Kenties Margot, mutta en odottaisi minkäänlaista kutsua vielä illalisseurueeseen... Luulen, että joudumme tyytymään vain toistemme seuraan tänä iltana.”
”Hyvin mahdollista. En tiedä kestäisinkö yhtään toista nolostuttavampaa hetkeä saman vuorokauden sisään.”
Huoltajansa alkavaa parjausta vältelläkseen Vivien kosketti hellästi huoltajansa käsivartta kulkien naisen ohi. Kylpyhuoneensa ovella Vivien huikkasi cloveriksi (kielestä kyse) rouvalle että kylpisi ajatuksensa puhtoisiksi aamun sydäntäriipaisevasta kohtauksesta, kuin prinssistä itsestään.
---
Heidän kaikkien istuutuessa ruokasalin, viidentoista hengen pöydässä keskustelu hersyi ranskaksi, kuohadellen aika ajoin naurun tai huvituskiistan voimasta. Lady Vivien istui ruokapöydässä huoltajansa Margotin, henkivartijansa mr. Dorothée, tämän vaimon, sekä muiden seitsemään palvelijaan kuuluvan hengen kanssa. He olivat Vivienin läheisimpiin tuttaviin kuuluvia välttämättömyyksiä.
Onnistuneen matkan, sekä huoneiston uudistuksen myötä Lady Vivien oli ollut kerrassaan huomaavainen pyytäessään palveluskuntaansa istumaan kanssaan hyvin ansaitulle päivälliselle. Nuorikkoa saattoi moni katsoa kieroon tuon päähänpiston kautta, mutta seurueensa ei tuominnut naista nyt, eivätkä tekisi sitä tulevaisuudessakaan, sillä he tunsivat nuoren naisen todellisen luonnon. Ja osasivat näin ollen peloitta huomista ajatellen.
”Olen pahoillani ettei Mamadou päässyt lähtemään mukaan. En olisi kuvitellut, mutta pakkohan se on myöntää – kaipaan sen suuren jättiläisen seuraa”, viinilasinsa pöydälle laskien herra Dorothée pyyhkäisi kangasliinalla suupieliään. Nauttien punaviinin aromista kielensä kantimilla.
”Hmhn, vai lieneekö huolenasi Ethan että joudut jakamaan kenties huomioitavankin pitkän ajan vain naisseurassa? Emmekö me riitä sinulle?” Vivienin leppoisa osallistuminen keskusteluun, ja henkivartijansa mieltymyksiin pureutuen nuori neito maistoi maukkaan palan punertavaa lihaa lautaseltaan.
”Hoh, Vivy, esittää nyt tuollaisia väittämiä ruokapöydässä.”
Miehensä roteudelle silmiään pyöritellen rouva Dorothée hymähti ruokalautasensa ääresta, laittamatta laisinkaan pahaksi nuoren naisen ja miehensä retostelevalle keskustelun alulle.
”Tökeryys on uskoakseni yksi tarttuvammista kansantaudeista-” suunsa tyhjäksi syötyään Vivien myöntyi omaan ajatukseensa, sekä vartijansa lausahdukseen. Suupieliään kangasliinalla taputellen Vivien kuitenkin jätätti leikinlaskun sikseen. ”Kehoitin Mamadouta jäämään Marseillesiin. Hänestä on suurin hyöty ja apu kotona.”
”Niinkö?”
”Vahingosta viisastuneena tarvitsin jonkun, joka on vastaanottamassa kirjeitä – joiden me kaikki tiedämme koskevan minua ja minun tulevaisuuttani suuremmissa määrin”, viinilasinsa karahvista täyttäen Vivien taipui aavistuksen vakavapiirteisemmäksi tarkastellessaan seurueensa jäseniä. ”Mamadou on isäni mieluisin lakeija, ja hän saa jokaisen isälleni osoitetun kirjeen ensimmäisenä lähetiltä käsiinsä. Ja jokainen kirje, joka tulee suoraan täältä, Clouverista – toimittuu takaisin minulle.”
”Ei ole salaisuus, miksi minut kutsuttiin tänne – kuin ei myöskään sekään, että isäni on mitä ilmeisemmin toiveikas tämän vierailun tuloksesta. Luoja paratkoon – kyse on minun elämästäni. Ja itsekkäästi vaadin, että saan tietää kihlauksesta ensimmäisenä. Enkä suinkaan jonon häntäpäässä. Puhumattakaan mikäli viimekertainen toistuu – haluan olla siihen ehdottoman valmis”, Vivien oli puinut suunnitelmansa aukottomuuteen asti valmiiksi. Hän oli kuluttanut keskusteluihin ja sopimisiin pitkän tovin ennen lähtöään Marseillesista. Ison jätin, Mamadoun saaminen hänen uskotukseen ei ollut vaatinut paljoa, mutta pyyntö, jonka Vivien oli isolle miehelle esittänyt, asetti miehen maineen teloitusviivalle. Samalla viivalla seisoi myös Vivienin veli, joka oli pyhästi lupautunut tuomaan kaikki Cloverista lähetyt kirjeet takaisin sisarelleen. Tavalla tai toisella.
Auvoisuutta tuova naimakauppa oli erityisen tärkeä niin Cloverin kuin Ranskan nykyisille suhteille. Maat, jotka aikaisemmin olivat eläneet sodassa keskenään tarvitsivat eloa, parantavaa salvaa kylmän asiallisille väleilleen. Maiden yhdistyminen, Cloverin ja Saksan lisäksi sitoisi kolmesta maasta keskeisen liittoutuman, joista jokainen osapuoli hyötyisi. Ja mikä kävikään paremmaksi vaihtoehdoksi kuin sytytellä liittoa Ducartén hienojakoisella suvulla? Olihan Ducartén suku kukoistanut kauan vaikutusvaltaisissa liiveissä. Suku oli hävyttömän rikas, siinä missä vaikutusvaltainen Ranskan sisäisessä politiikassa. Ja jotta vaikutusvalta vain polkisi lisää tilaa itselleen, ei yhdellä, saati kahdella ihmiselämällä ollut juurikaan merkitystä. Ja tähän ajatukseen vaitonaisena viinilasinsa tyhjentävä Vivien uskoi.
”Mutta se siitä, asia on jo vireillä. Nauttikaamme vielä ruoasta, sitä on vielä mittavasti jäljellä.”
_________________
"Politeness has been defined to be artificial good-nature;
but we may affirm, with much greater propriety,
that good-nature is natural politeness."
- Vivien
Liittynyt: 23 Tam 2011
Viestejä: 17
LähetäLähetetty: 08 Lok 2011 08:45 pm Viestin aihe: Sianpään vitsaus Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
(Peliin saa halukas/halukkaat soluttautua mukaan, mikäli jonkinlaisen konstin siihen keksii)
”Tämän on oltava jonkinlaista karua pilaa...” Vivien seisoi keskellä huoneistonsa suurta oleskelutilaa. Nuori nainen ei ollut ehättänyt riisuunnuttaa yllään olevaa turkisreunaista takkiaankaan, kun hänen reippaat, määrätietoiset askeleensa olivat jouduttaneet hänet tarkastelemaan huoneistoa, johon hänet oli määrätty asettumaan. ”Ensin minut syrjäytetään vieraslistan häntäpäähän – ja sitten... Ja sitten minun olohuoneessani on täytetty sianpää roikkumassa keskellä seinää.”
Lady Vivienin vanavedessä huoneistoon kulkeutunut, pienenlainen palvelelijaseurue seisoi totisena huoneen vaalean oven edessä. Katselemassa samanmoista ihmettä, sekä muutenkin sekavankirjavaa oleskelutilaa, missä tuntui värien sinfonia sotivan keskenään. Puhumattakaan posliiniastioista, jotka tuntuivat nolostelevan itseään joutuessaan värjöttelemään tumman puhuvilla pöydillä, joiden jalat olivat massiiviset ja rupiset leijonan jalat. Paksut, tummat verhot olivat sentään sysätty syrjään, jolloin kaikkien seitsemän ihmisen oli hyvin – erehtymättömästi tilaisuus nähdä kaikki mitä huone tarjosi. Lattiamattoina toimi muutama suuri, ja hyvin hoidettu karhuntalja, seinällä todellakin roikkui suuri metsäsika, jonka pitkät terähampaat olisivat tehneet vaikutuksen itsekuhunkin – melkein. Koriste-esineiden paljous, sekä niiden taidoton asettelu sai huoneen tuntumaan kuin tuhkakupilta, jonne lady oli kaiken vieraanvaraisuuden osoituksena survottu.
Kultaisten palmikko punosten peittämän pään kallistuessa hivenen Vivienin sikaa tuijottaessaan, oli naisen äänenpaino kaikkea muuta kuin vihainen. ”Se näyttää kyllä häneltä – eikö vain?”...”Kenties sen on tarkoituskin”, eläimen lasisilmistä katseensa viimein laskien Vivien kääntyi katsomaan huoneensa muuta ylimääräistä, pursuavaa yltäkylläisyyttä, jota silmien oli vaikea lähteä sulattamaan.
”Hmmn”, vaimeasti äännähtäen Vivien alkoi availemaan yllään olevan takkinsa nappeja samalla kun hän asteli huoneistonsa muihin huoneisiin. Aikaisempi vierailunsa Valcotissa ei ollut tarjonnut nuorelle naiselle moista ylellisyyttä, kuin Marguezit nyt hänelle tarjosivat. Kukaties järjestelyt enteilivät hyvää. Joskin, tapa, jolla jokainen huone oli survottu täyteen koriste-esineitä, tauluja, mattoja, seinävaatteita, öljylamppuja, kynttilänpidikkeitä, lasiesineitä, paksuja lattiamattoja ja -taljoja, ei saanut ladya vakuuttumaan viihtyvyydestään saati mukavuudestaan. ”Ymmärrän nyt ehkä liiankin hyvin, mihin ylimääräinen loisto sullotaan. Käyttämättöminä olleisiin huoneisiin.”
Huoneisiin suoritetun uteliaisuuden laimentuessa, olivat nuoren naiset askeleet palautuneet sianpään koristamaan oleskelutilaan. Hänen äänensä oli palautunut jännityksensä lauettua soinnukkaaksi ja iloluontoiseksi Vivienin puhellessa huoltajalleen, joka tunsi jakavan vahvan mielipiteensä huoneiden yltäkylläisestä karmeudesta.
”Kenties – kenties voisimme suorittaa pientä hienosääntöä? Ei pieni naisen käden kosketus pahaa tee yhdellekään huoneelle, saati esineelle”, rouva Margot hypisteli käsissään jo kaunista pitsiliinaa, johon kirjaillut pistot jäivät tyystin sen päälle asetetun, valtaisen, ilmaa polkevan hevosposliinipatsaan alle. ”Ehkä voisimme aloittaa tuosta – hirviöstä.”
”Ei. Haluan pitää sen”, olkansa yli sikaa vilkaisten Vivien antoi hymynsä kiivetä silmiinsä asti. ”Se pysyköön juuri tuossa mihin se on joskus kiinni naulattu.”
”Öh...selvähän se. Aloittakaamme siis jostain muusta. Vaikkapa tästä”, ja näillä sanoin, sekä nuoren markiisittaren tyttären hyväksyvän naurun myötä alkoi huoneistossa jos jonkinmoinen kuhina.
---
Vivien Ducatén huoneistosta riisuttiin pois kaikki ylimalkaallinen esineistö, joka ei nuoren naisen silmää miellyttänyt, tai mikä tuntui palveluskunnasta itsestään aivan liian tökeröltä säilyttää. Useamman tunnin jälkeen huoneisto oli muuttanut sävytyksensä aivan erilaiseksi, vaikkei asuintiloihin oltu tehty juurikaan muuta kuin tavaran määrää vähennetty ja huonekalujen järjestystä vaihdettu suotuisampaan. Muutama mukanansa tuoma, henkilökohtainen kotimaanmuisto oli myöskin löytänyt mutkattomasti paikkansa valolla leikkiviin huoneisiin. Uurastuksen, sekä mittavan suunnittelun jälkeen Vivien, joka vaikutti enemmän kuin tyytyväiseltä huoneen kokeman muutoksen tähden löysi itsensä jälleen seisomasta suuresta olohuoneesta.
”Kultaseni, harkitsisit vielä päätöstä”, Margot asteli emäntänsä vierelle kuivaten käsiään esiliinaansa, joka peitti emännän pehmeän sinisen palveluspuvun miehustaa. Nainen katsoi emäntänsä viereltä seinällä roikkuvaa päätä.
”En. Vaikka oletkin aivan oikeassa – se on aivan hirveä, mutta se kuuluu siihen.”
”Päähänpistosi saavat harmaat aivoni joskus käymään tyhjyyttä”, ilmeettömiä lasisilmiä, kuin pitkiä, kaartuvia kulmahampaita katsellessaan rouva huokaisi luovuttaneena. ”Mutta niinkuin haluat kultaseni.”
Pehmeän hymähdyksen saattelemana rouva Margot laski kätensä irti esiliinastaan ja antoi katseensa kiertää valon täydentämässä huoneessa, jossa takkatulen iloinen räiskintä leimusi kuin kodin hengen sielu. ”Kylpysi on valmiina – samoin, kerroin eteenpäin toiveenne kattaa päivällispöytä ruokasaliinne.”
”Kiitos.”
”Unohtamatta isäntäväkeämme, välitin pahoittelusi eteenpäin, että lepäisitte matkan jälkeen muutaman tunnin – ja kenties...ehkä sitten liitytte illallispöytään...?”
”Kenties Margot, mutta en odottaisi minkäänlaista kutsua vielä illalisseurueeseen... Luulen, että joudumme tyytymään vain toistemme seuraan tänä iltana.”
”Hyvin mahdollista. En tiedä kestäisinkö yhtään toista nolostuttavampaa hetkeä saman vuorokauden sisään.”
Huoltajansa alkavaa parjausta vältelläkseen Vivien kosketti hellästi huoltajansa käsivartta kulkien naisen ohi. Kylpyhuoneensa ovella Vivien huikkasi cloveriksi (kielestä kyse) rouvalle että kylpisi ajatuksensa puhtoisiksi aamun sydäntäriipaisevasta kohtauksesta, kuin prinssistä itsestään.
---
Heidän kaikkien istuutuessa ruokasalin, viidentoista hengen pöydässä keskustelu hersyi ranskaksi, kuohadellen aika ajoin naurun tai huvituskiistan voimasta. Lady Vivien istui ruokapöydässä huoltajansa Margotin, henkivartijansa mr. Dorothée, tämän vaimon, sekä muiden seitsemään palvelijaan kuuluvan hengen kanssa. He olivat Vivienin läheisimpiin tuttaviin kuuluvia välttämättömyyksiä.
Onnistuneen matkan, sekä huoneiston uudistuksen myötä Lady Vivien oli ollut kerrassaan huomaavainen pyytäessään palveluskuntaansa istumaan kanssaan hyvin ansaitulle päivälliselle. Nuorikkoa saattoi moni katsoa kieroon tuon päähänpiston kautta, mutta seurueensa ei tuominnut naista nyt, eivätkä tekisi sitä tulevaisuudessakaan, sillä he tunsivat nuoren naisen todellisen luonnon. Ja osasivat näin ollen peloitta huomista ajatellen.
”Olen pahoillani ettei Mamadou päässyt lähtemään mukaan. En olisi kuvitellut, mutta pakkohan se on myöntää – kaipaan sen suuren jättiläisen seuraa”, viinilasinsa pöydälle laskien herra Dorothée pyyhkäisi kangasliinalla suupieliään. Nauttien punaviinin aromista kielensä kantimilla.
”Hmhn, vai lieneekö huolenasi Ethan että joudut jakamaan kenties huomioitavankin pitkän ajan vain naisseurassa? Emmekö me riitä sinulle?” Vivienin leppoisa osallistuminen keskusteluun, ja henkivartijansa mieltymyksiin pureutuen nuori neito maistoi maukkaan palan punertavaa lihaa lautaseltaan.
”Hoh, Vivy, esittää nyt tuollaisia väittämiä ruokapöydässä.”
Miehensä roteudelle silmiään pyöritellen rouva Dorothée hymähti ruokalautasensa ääresta, laittamatta laisinkaan pahaksi nuoren naisen ja miehensä retostelevalle keskustelun alulle.
”Tökeryys on uskoakseni yksi tarttuvammista kansantaudeista-” suunsa tyhjäksi syötyään Vivien myöntyi omaan ajatukseensa, sekä vartijansa lausahdukseen. Suupieliään kangasliinalla taputellen Vivien kuitenkin jätätti leikinlaskun sikseen. ”Kehoitin Mamadouta jäämään Marseillesiin. Hänestä on suurin hyöty ja apu kotona.”
”Niinkö?”
”Vahingosta viisastuneena tarvitsin jonkun, joka on vastaanottamassa kirjeitä – joiden me kaikki tiedämme koskevan minua ja minun tulevaisuuttani suuremmissa määrin”, viinilasinsa karahvista täyttäen Vivien taipui aavistuksen vakavapiirteisemmäksi tarkastellessaan seurueensa jäseniä. ”Mamadou on isäni mieluisin lakeija, ja hän saa jokaisen isälleni osoitetun kirjeen ensimmäisenä lähetiltä käsiinsä. Ja jokainen kirje, joka tulee suoraan täältä, Clouverista – toimittuu takaisin minulle.”
”Ei ole salaisuus, miksi minut kutsuttiin tänne – kuin ei myöskään sekään, että isäni on mitä ilmeisemmin toiveikas tämän vierailun tuloksesta. Luoja paratkoon – kyse on minun elämästäni. Ja itsekkäästi vaadin, että saan tietää kihlauksesta ensimmäisenä. Enkä suinkaan jonon häntäpäässä. Puhumattakaan mikäli viimekertainen toistuu – haluan olla siihen ehdottoman valmis”, Vivien oli puinut suunnitelmansa aukottomuuteen asti valmiiksi. Hän oli kuluttanut keskusteluihin ja sopimisiin pitkän tovin ennen lähtöään Marseillesista. Ison jätin, Mamadoun saaminen hänen uskotukseen ei ollut vaatinut paljoa, mutta pyyntö, jonka Vivien oli isolle miehelle esittänyt, asetti miehen maineen teloitusviivalle. Samalla viivalla seisoi myös Vivienin veli, joka oli pyhästi lupautunut tuomaan kaikki Cloverista lähetyt kirjeet takaisin sisarelleen. Tavalla tai toisella.
Auvoisuutta tuova naimakauppa oli erityisen tärkeä niin Cloverin kuin Ranskan nykyisille suhteille. Maat, jotka aikaisemmin olivat eläneet sodassa keskenään tarvitsivat eloa, parantavaa salvaa kylmän asiallisille väleilleen. Maiden yhdistyminen, Cloverin ja Saksan lisäksi sitoisi kolmesta maasta keskeisen liittoutuman, joista jokainen osapuoli hyötyisi. Ja mikä kävikään paremmaksi vaihtoehdoksi kuin sytytellä liittoa Ducartén hienojakoisella suvulla? Olihan Ducartén suku kukoistanut kauan vaikutusvaltaisissa liiveissä. Suku oli hävyttömän rikas, siinä missä vaikutusvaltainen Ranskan sisäisessä politiikassa. Ja jotta vaikutusvalta vain polkisi lisää tilaa itselleen, ei yhdellä, saati kahdella ihmiselämällä ollut juurikaan merkitystä. Ja tähän ajatukseen vaitonaisena viinilasinsa tyhjentävä Vivien uskoi.
”Mutta se siitä, asia on jo vireillä. Nauttikaamme vielä ruoasta, sitä on vielä mittavasti jäljellä.”
_________________
"Politeness has been defined to be artificial good-nature;
but we may affirm, with much greater propriety,
that good-nature is natural politeness."
- Vivien