Uuden Wuoden karnevaalit -2. foorumi (Loppu)

admin
Site Admin


Liittynyt: 20 Kes 2007
Viestejä: 125

LähetäLähetetty: 23 Jou 2008 10:46 pm Viestin aihe: Uuden Wuoden Karnevaalit (Avoin kaikille) Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Yleiset ohjeet:
- Peli on kaikille avoin.
- Mukaan voi (ja pitää) liittyä, missä vaiheessa tahansa.
- Tässä pelissä emme noudata perinteistä vuorojärjestystä.
Jokainen saa vastata haluamallaan tahdilla.
Muistakaa kuitenkin, että jutellessa useamman pelaajan kanssa, kannattaa odottaa vastapuolen vastausta. Jos vastausta ei kuulu sovitussa ajassa, voi omaa viestiä editoida ja siirtää hahmo syyn tai toisen nojalla muualle.
Tämä on hieman chat-tyylinen vaihtoehto, jota en ole koskaan ennen itse edes kokeillut foorumilla, joten tämä voi hyvinkin mennä päin seiniä. Katsotaan ja kuulostellaan, eikä ainakaan stressata!

Kuvausta itse tilasta:
- Surullisen surkea viitettä antava pohjapiirros löytyy >>tästä<< .
- Sali on siis oikeasti suuri ja kuvassa koko oikea seinä on sitten korkeiden ikkunoiden peittämä. Viitettä antava värimaailma löytyy myös kuvasta.
- Suurin osa valtaistuinsalista on jätetty tanssijoiden käyttöön. Seinustoilta löytyy seurusteluun sopivia paikkoja. Saliin on sijoitettu ikkunoiden läheisyyteen sopivaksi katsottu orkesteri. Koristelut ovat Venetsian karnevaalien henkiset, joten soveltakaa tietoa miten parhaaksi näette. Lisäksi paikalle on järjestetty erinäistä viihdettä, joka jää teidän oman mielikuvituksenne huoleksi.
- Pääsalin lisäksi alhaalla on käytössä kaksi suurempaa tilaa, jossa toisessa tarjoillaan virvokkeita ja toinen on tarkoitettu lähinnä seurustelukäyttöön.
- Korkeaa salia kiertää myös parvi ja hieman suurempi oleskelulle pyhitetty alue, sekä ruhtinaallinen parveke. Lisäksi parvelta on pääsy erinäisiin pienempiin tiloihin, kuten kolmannen kerroksen kirjastoon, herrojen sikarihuoneeseen jne.

Ennen itse tanssiaisia/naamiaisia tapahtunutta:
- Myös kansalle on tarjottu leipää ja sirkushuveja. Perilliset ovat avanneet uuden vuoden juhlallisuudet pääkaupungissa, jossa järjestetty mm. paraati.
- Uuden oopperan ensiesitys perillisille ja valtion muulle kermalle.
- Suureellinen illallinen on tarjoiltu tärkeimmille aatelisille ja muulle valtionasioita hoitaville merkkihenkilöille. Ruokailu sujui rauhallisissa tunnelmissa. Vain muutamat jaksoivat pitää yllä lievää ja hyvin korulausein peiteltyä eripuraista keskustelua.

Siinä on nyt hieman taustoja pelaamisen helpottamiseksi. Eikä haittaa, vaikka puhuisitte ristiin. Nämäkin tiedot voi halutessaan kumota kuka tahansa.

Peli on avoin ja sana vapaa. Olkaa hyvä!

Viimeinen muokkaaja, admin pvm 07 Huh 2009 01:39 am, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti MSN Messenger

Fabian Leroy
Vieras





LähetäLähetetty: 24 Jou 2008 10:53 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
(( No, minäpä sitten aloitan! ))

Vaikka Vivant ei ollut virallista kutsua vallan mahtaviin uuden vuoden juhliin, johon ilmeisesti kutsuttiin suurin piirtein kaikki vähänkin tärkeät henkilöt, ja jonne saapuivat ne, joilla oli vähänkin järkeä päässään, hovinarri oli katsonut velvollisuudekseen (ja suureksi huvin aiheekseen) ilmestyä paikalle muitta mutkitta. Muutamat palvelijat, jotka olivat hekin pukeutuneet parhaimpiinsa (joka tarkoitti monen tapauksessa sitä, että he olivat prässänneet ja silittäneet tavallisen palvelijainunivormunsa) ja jotka olivat myös ottaneet osakseen käyttäytyä niin edustavasti kuin millään mahdollista ilmaisivat hovinarrille, kun he olivat hänet aiemmin illalla ensimmäiseksi näkökenttiinsä saaneet, että heidän korkeutensa olivat tosiaankin järjestäneet juhliin oman viihteensä ja hovinarria ei täten tarvittaisi. Vivant oli vain hymyillyt suloisesti ja kumartanut arvon herroille ja naisille ja selittänyt silkkisellä äänellä, että oli hänen velvollisuutensa katsella kruununperillisten perään, oh, hehän saattaisivat katua valintaansa juhlien ajanvietettä varten, ja mikä muu heidät silloin pelastaisi kuin heidän ikioma, ihana hovinarrinsa?

Sitä paitsi, narri oli sanonut, mustanvalkea, narrin perinteisimpään asuvalikoimaan kuuluva mustavalkea hattu vinksallaan ja veikeä ilme kasvoillaan, eiväthän aateliset saisi nauttia olostaan aivan liian paljon, eihän se kävisi lainkaan laatuun! Kun tämäkään ei ollut riittänyt puhumaan palvelijoita ympäri, Vivant oli muuttunut hetkessä haudanvakavaksi ja kertonut heille hyvin yksinkertaisesti, että mikäli he eivät suvainneet narri-parkaa heidän korkeuksiensa juhlissa, olisi palvelijoiden konsultoitava suoraan heidän korkeuksiaan ja saada heidät heittämään Vivant tiehensä. Muuten, hän julisti, levittäen kätensä dramaattisesti ja sitten osoittaen lähintä palvelijaa kädessään kantamalla, värisävyihin sopivan mustavalkoisella narrinsauvalla (jonka nuppina toimi silmää iskevä hopeinen käärme, syystä varsin tuntemattomasta), hän ei lähtisi minnekään.

Viime kädessä tämä oli vakuuttanut rauhattomat palvelijat siitä, että Vivant oli tosiaankin mustavalkoisine, timanttikuvioin koristeltuine ja jokseenkin koruttomine, vaikka kuitenkin pieniä kulkusia ylenpalttisesti hyödyntävine vaatekertoineen tullut jäädäkseen. Kruununperillisiä ei mokomasta pikkuseikasta kannattanut kiusata, palvelijat kertoilivat toisilleen, vaikka he silmäilivätkin toisiaan hieman levottomina. Tiedettiin, että narrilla oli tapana olla hieman liian suurisuinen, ja mikäli narri laskettaisiin sittenkin haluttomien kuokkavieraiden joukkoon, olisi syy helppo vierittää palvelijoiden niskoille.

No, narri ajatteli, kumartaen lähimmäiselle aateliselle vinosti hymyillen, ei ole heidän asemansa valittaa siitä.

Illan kuluessa eivät kruununperilliset - vaikka he olivatkin varmasti narrin huomanneet, sillä häntä oli hyvin vaikea olla huomaamatta, ottaen huomioon hänen epätavallisen vaatekertansa ja käytöksensä (johon kuului muun muassa varsin kovaääniset juttelutuokiot sauvan päässä sijaitsevan käärmeen kanssa, kirvoittaen tirskahduksia ihmisjoukosta hänen ympärillään) - olleet kiinnittäneet häneen sen enempää huomiota, ja siksipä narri koki itsensä hyväksytyksi - tai pikemminkin siedetyksi.

Vivant koki kuitenkin juhlat jotakuinkin kyllästyttävinä. Olivathan palkatut esiintyjät taitavia, kyllä, mutta he eivät tuntuneet esiintyvän koko sydämellään. Tietysti oli aina vaikea paikka esiintyä hovissa näin monen aatelisen keskellä, narri ajatteli, samalla kun hän irvisti halveksuvasti eräälle jönglöörille, ivaten hänen esitystään sekä liikkein että sanoin, mutta silti...! Tämänlaisen ei pitäisi olla läheskään hyväksyttävää. Varsinkaan, kun aatelisilla ei näkynyt olevan minkäänlaista aavistusta siitä, että heidän rakastamansa esiintyjät eivät tosiaankaan olleet alansa parasta - tai ehkä he olivatkin alansa kermaa, ja mokoma ajatus väristytti narria. Amatöörejä!

Oh, ja aateliset, voi aateliset! Vaikka narri olikin kiusannut muutamia heistä illan kuluessa vikkelän kielensä ja mielensä avustuksella, ei hän ollut saanut yhtäkään houkutelluksi kunnolliseen keskusteluun tai kiistaan kanssaan, eikä hän ollut onnistunut nolaamaan vielä yhtäkään. Kuinka pienet juhlat saivatkin heidät tuntemaan itsensä niin tärkeiksi ja pörhistelemään kuin he olisivat kaiken yläpuolella, narri ajatteli melkein inhoten. Hänellä ei myöskään ollut ollut tilaisuutta keskustella - edes näyttäytyä virallisesti! - yhdenkään kruununperillisen kanssa, sillä jostain syystä narrista tuntui, että aina, kun hän vilkaisikaan heitä kohti, kruununperillisiä ympäröi liehakoiva, nuoleskeleva sarja aatelisia, jotka ajattelivat heitä, eivät ihmisinä, persoonina, vaan menolippuina mahdolliseen valtaan.

Joskus koko hovin meno etoi narria.

Mutta ei ollut hänen asemansa osoittaa tällaisia tunteita kenellekään, ja juuri sen takia Vivant käyttäytyi ja esiintyi nimensä (niiden kaikkien) mukaisesti. Toivoen, että hän voisi vielä illan kuluessa keskustella kruununperillisten - edes yhden! - kanssa jostain (vaikkapa säästä, narri ajatteli, virnistäen), hän pelmahti tanssisaliin ja katseli nälkäisen viekkaana ympärilleen, uutta uhria etsien.

((Anteeksi, minoon ollut kovin väsynyt nyt koko päivän, eikä miun teksti tottele nyt lainkaan. ._. Tulkaahan nyt viihdyttämään narri-parkaa, se on kovin yksinäinen. ))
Takaisin alkuun


Prinssi Frederik



Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 108

LähetäLähetetty: 25 Jou 2008 04:32 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Päivässä on vain kaksikymmentäneljä tuntia, prinssi Frederik hoki mielessään nyökkäillen miellyttävä hymy huulillaan juuri sillä hetkellä äänessä olevalle vanhemmalle herrasmiehelle. Vain kaksikymmentäneljä vaivaista tuntia, jotka tuntuivat venyvän venymistään.
”Kyllä, ymmärrän toki, että haluatte kehitellä tunnelihanketta pitemmälle, mutta valtio tuskin lähtee rahoittamaan sijoitustanne ennen kuin olette tehneet lopulliset suunnitelmat ja keskustelleet pääasiallisten sijoittajien kanssa. Suonette anteeksi, hyvät herrat. Arvon rouvat” Frederik nyökkäsi kevyesti vastauksena syviin niiauksiin ja kumarruksiin ollen äärimmäisen tietoinen siitä, että häntä tarkkailtiin kaiken aikaa tiiviisti. Hän tunsi kosteuden kerääntyvän hiusrajaansa ja ahdistavan puristuksen rintakehässään. Hänhän ei kuuntelisi enää yhtäkään korulauseisiin piilotettua rahapyyntöä, ennen kuin olisi saanut istahtaa edes viisi vaivaista minuuttia vapaasti hengittäen.

Prinssi nosti kasvoilleen kultaisen maskin, joka oli koristeltu smaragdeilla. Se sopi tietysti yhteen pröystäilevän barokkityylisen asukokonaisuuden kanssa. Frederik ei välittänyt asusta, joka oli yllättävän kuuma ja varsin epäkäytännöllinen. Häntä ei myöskään kiinnostanut sen suuremmin tietää, että asuste oli koottu royal bluen ja champagnen värisestä kalliista silkistä, satiinista ja pitsistä, eikä niiden työtuntien määrä, jonka ompelijat olivat käyttäneet kultakirjailuihin ja jalokivien ompelemiseen. Hän oli jyrkästi kieltäytynyt käyttämästä hattua ja oli kiistellyt siitä kirotusta rakkineesta räätälin ja hovimestarinsa kanssa viitisentoista minuuttia turhaan ennen kuin oli lopulta marssinut mielenosoituksellisesti ulos ovesta. Hän oli saanut tahtonsa lävitse.

Frederik veti syvään henkeä ja asteli ylväästi juhlaväen keskellä. Hän torjui hienovaraisilla kädenliikkeillä ne aateliset, jotka kiihkeästi olisivat halunneet keskustella ties mistä. Tietysti se oli ymmärrettävää, sillä tällaiset juhlat olivat elintärkeitä vähäisemmille aatelisille luoda suhteita itseään vaikutusvaltaisempiin, järjestellä avioliittoja lapsilleen ja niin edelleen. Frederik oli ehtinyt tanssia puolen kymmenen eri tytön kanssa, keskustella kepeästi sekä äitien, että tyttärien kanssa sekä puhua politiikkaa vakavaraisten perhetuttujen ja muiden tärkeiden miesten kanssa. Sitä ennen hän oli ehtinyt osallistua kansanjuhlaan, istua katsomassa tylsää oopperaesitystä, joskin musiikki oli ollut varsin hurmaavaa sekä illallistaa muka tärkeiden pikkusieluisten virkamiesten kanssa. Kaiken huipuksi hän oli joutunut nousemaan aamulla kukonlaulun aikaan, mikä sinänsä ei ollut ongelma, jollei hän olisi joutunut sietämään kaksosia koko aamu ja iltapäivää.

Jos jostain asiasta sieti olla kiitollinen niin siitä, että Frederikin oli onnistunut karistaa äitinsä kannoiltaan heti karnevaalitilaisuuden alussa ja vaikka prinssi herättikin huomiota, ei hänen löytämisensä suuresta salista satojen naamioihin sonnustautuneiden ihmisten seasta suinkaan ollut helppo tehtävä. Frederik sivuutti tanssilattian, jossa kymmenet parit tanssivat parhaillaan wienervalssia ja suunnisti portaikkoon. Hän nappasi mukaansa lasin shamppanjaa ohikulkevalta tarjoilijalta ja kääntyi vain pikaisesti portaiden yläpäässä silmäilemään alla olevaa ihmismerta. Missähän hänen pieni laululintusensa mahtoi parhaillaan olla? Prinssi ei kuitenkaan itsekkäänä miehenä jäänyt asiaa enempää miettimään vaan työntyi ensimmäiseen tyhjältä näyttävään kirjastohuoneeseen sulkien oven perässään.

Frederik rojahti lähimmäiseen tuoliin. Hän laski lasinsa ja riisui naamionsa. Seuraavaksi hän näpersi kaulustaan toivoen saavansa henkensä kulkemaan edes hitusen vapaammin. Puristava tunne rinnassa ei tuntunut hellittävän aivan helposti. Lopulta prinssi sai taisteltua kauluksen ylimmäisen napin auki. Se helpotti oloa ainakin tilapäisesti. Nenäliina löytyi piilostaan vasemmasta hihasta ja Frederik taputteli kosteuden kasvoiltaan, jotka tuntuivat kireiltä kaiken teennäisen hymyilemisen jälkeen. Prinssi puhalsi ilmaa keuhkoistaan ja sulki silmänsä. Viisi minuuttia. Hän pyysi hiljaa mielessään viittä vaivaista minuuttia, jonka saisi olla rauhassa.

Valitettavasti se kuuluisa korkeampi taho ei ollut suopea tänä iltana, vaan Frederik räväytti silmänsä auki ja käänsi katseensa oven suuntaan.

((Että näin. Ken uskaltaa? Vivant kenties? Lallalaa... sokerihumalassa...))
_________________
Frederik von Clover
"It's no secret ambition bites the nails of success
Every artist is a cannibal, every poet is a thief"
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Fabian Leroy
Vieras





LähetäLähetetty: 25 Jou 2008 10:44 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
(( Vivant is up to the challenge! ))

Ympärilleen katseleva hovinarri oli jo antaa periksi kiusattavan metsästyksensä, sillä syystä tai toisesta jokainen tanssisalissa sijaitseva henkilö tuntui keskustelevan toisen kanssa nälkäinen pilke silmissään, tai oli muuten vain jo tekemässä jotain, joka varmasti antaisi heille tilaisuuden sulkea narri pois keskustelusta ennen kuin hän olisi aloittanutkaan. Kovin ärsyttävää, Vivant ajatteli, pettyneenä. Ei yhden yhtä yksinäistä sielua, jota hän voisi ilahduttaa niin paljon kuin sydän (tai kiusattavan järki) sietäisi... Minkälainen juhla tämä oikein oli olevinaan?

Virnistellen itsekseen omien ajatustensa johdosta (oli joskus hyvin viihdyttävää olla viihdyttäjä, sillä silloin kun muut olivat jo viihdyttyneitä jonkin muun asian johdosta, jäljelle jäänyt, kyllästynyt viihdyttäjä saattaisi aina viihdyttää itseään, vaikka siinä ei paljoakaan järkeä tuntunut olevan), mustavalkeaan pukeutunut narrinretale tunkeutui muitta mutkitta tanssilattialle ja alkoi valssata itsensä kanssa, laskien (muiden tanssijoiden harmiksi ja paheksunnaksi) tahtia varsin kuuluvaan ääneen - ei siinä muuten, mutta kun Vivant otti tehtäväkseen laskea sitä mahdollisimman väärään aikaan. Huomionkerääjä mikä huomionkerääjä, hovinarri ajatteli itsekseen, myhäillen aatelisten paheksunnalle.

Mutta kuten jo aiemmin todettua, aateliset olivat tänään niin täynnä itseään ja suurta persoonaansa, etteivät he suoneet narrille minkäänlaista tilaisuutta pilata heidän iltaansa. Siksipä Vivant lakkasi valssaamasta jo pian, vieden käteensä puuskaan rinnalleen kuin paraskin murjottava pikkulapsi.

"Mokomatkin suurikenkäiset, eivät ymmärrä omaa etuaan, niin", hän valitti, alkaen taas tiirata ympärilleen paremman huvin toivossa. Yhtäkkiä narrin ilme kirkastuikin, sillä hän oli sattunut vilkaisemaan kohti salin suuria portaita, juuri kun eräs niillä seisova - varsin kalliisti pukeutunut, moinen huomio oli laitettava vielä erikseen merkille - melko väsyneennäköinen miekkonen, jonka kehon kieli huusi jotain "jättäkää minut herran nimessä rauhaan" tapaista seisahtui ja antoi katseensa kiertää salin väkijoukossa. Kaiken kukkuraksi, Vivant huomioi, mies oli aivan yksin!

"Ja niin suuri metsästäjä lähestyy saalistaan", eksoottinen poika hymisi, keräten narrinsauvansa paremmin käteensä ja lähtiessään pyyhältämään (oikeastaan työntymään paheksuvan aatelisjoukon lävitse. Siitähän saavat, narri ajatteli tyytyväisenä itseensä) miekkosen perään. Portaiden yläpäähän päästyään narri pysähtyi kumartamaan lähimmälle palvelijalle - sillä hän oli kuitenkin jo hukannut miekkosen, mokoma taisi olla melko vikkelä jaloistaan - kysyäkseen, että minne sellaiseen epämääräisen sinisenväriseen pukuun pukeutunut herrasmies oli hävinnyt. Palvelija osoitti hänelle (väsyneenä narriin, jo nyt, Vivant ajatteli huvittuneena) oikean suunnan, ja Vivant tarjosi vastalahjaksi ylitsevuotavan kaunosanaiset kiitoksensa ja vielä toisen - miksei kolmannenkin? - kumarruksen. Palvelija pyyhälsi tiehensä päätään pudistellen, mutta nyt vähän rentoutuneempi ilme kasvoillaan.

Narri itse suuntasi tanssahtelevan pehmeät askeleensa kohti ovea, jonka palvelija oli ystävällisesti hänelle osoittanut, ja koputtamatta, muitta mutkitta työnsi sen auki. Katse, joka oli ensimmäinen asia, joka tapasi Vivantin tästä huoneesta, oli hyvin kyllästynyt, ja jokseenkin ahdistunut - ja heti alusta asti oli hyvin ilmeistä, ettei narri (tai kukaan muukaan) ollut tervetullut. Vasta seuraavaksi Vivant teki niinkin viisaan huomion kuin sen, että kyseinen herrasmies, jota metsästääkseen Vivant oli nähnyt kovasti vaivaa oli itse asiassa hänen korkeutensa prinssi Frederik.

Jos Vivant yllättyikin kyseisestä faktasta, se ei ainakaan näkynyt hänestä päälle päin - sillä heti kun narri ymmärsi kenestä oli kyse, melkein refleksinä hän taipui sulavaan kumarrukseen kuin sitä ainakin ikänsä harjoitellut. Paljon kumarteluita nähneenä Frederik saattoi kuitenkin ehkä huomata, että näinkin muuten moitteettomassa kumarruksessa oli jonkinlainen ivaava sävy, jonka syy saattoi hyvinkin jäädä tuntemattomaksi - tai sitten se saatettiin lukea narrin päähänpistoksi ja/tai tavaksi.

"Teidän prinssiytenne, kuinka vallan ihastuttavaa tavata teitäkin täällä!" Vivant hihkaisi innostuneena, pyörähtäen lupia sen kummemmin kysymättä sisään huoneeseen ja sulkien oven huolellisesti perässään, hymyillen tämän jälkeen prinssille suloisesti, kohottaen sauvaansa pitelemättömän käden silmiensä tasalle ja heilutellen etusormeaan kruununperilliselle, jatkaen ennen kuin hän sai tilaisuutta vastata:

"Ihastuttavaa ehkä, mutta ai-ai, tuhman prinssisen pitäisi olla tuolla alhaalla viihdyttämässä pikku sylikoiriaan niin kuin hyvän aatelispuudelin ainakin, eiköstä vain?" Toimitettuaan moitteensa Vivant katsoi velvollisuutensa tehdyksi ja loikki muutamalla, kepeällä askeleella vapaan nojatuolin luokse, ja rojahti siihen, varmasti melko epäkohteliaasti huonetoverinsa henkilöllisyyden lukuun ottaen - varsinkin, kun narri ei suinkaan yrittänyt edes näyttää säädylliseltä, vaan valui nojatuolissa huonoon ryhtiin, ristien oikean jalkansa vasemman ylitse, ja levittäen kätensä tuolin käsinojien ylitse. Tästä asennosta hän hymyili prinssille veikeästi, odottaen kenties jonkinlaista läksytyksentapaista.
Takaisin alkuun


Prinssi Frederik



Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 108

LähetäLähetetty: 26 Jou 2008 12:48 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Frederik piti katseensa rävähtämättä mustavalkoisessa nuorukaisessa. Hän tiesi varsin hyvin olevansa edustuskelvoton ja tunsi pientä huojennusta siitä, että tulija oli ’vain’ Vivant. Toisaalta tuo narri osasi olla oikea kiusankappale, johon oli vaikea suhtautua oikealla tavalla. Nuorukainen oli hyvin hämmentävä tapaus nyt kun tilanne oli mikä oli. Liian energinen ja kujeileva olemus sai prinssin tuntemaan olonsa kahtakymmentäkolmea ikävuottaan huomattavasti vanhemmalta tuon omintakeisen tiukumaakarin ollessa läsnä.

”Minä olen sekarotuinen rakki, Vivant. Sekarotuinen rakkikoira nuolemassa paskaisia saapikkaita todistaakseni olevani yhtä hyvä kuin metsästysterrierit, jotka istuvat kiltisti isäntien jalkojenjuuressa”, Frederik heitti itseironisesti huokaisten ja tunki nenäliinan takaisin hihansa kätköihin, ”Toisinaan mietin, onko tämä kaikki todella sen vaivan arvoista”.

Prinssi tuijotti nojatuolissa rönöttävää narria kuin odottaen kuulevansa lisää ilkikurisia sanoja. Hän ei tiennyt kuinka paljon Vivant todellisuudessa tiesi asioista. Kasvot näyttivät Frederikin silmissä vielä hyvin viattomilta. Sitähän tuo narri varmasti olikin verrattuna äpäräprinssiin. Kulunut vuosi oli ollut hyvin raskas monessakin suhteessa. Hän oli syyllistynyt, kirkon oppien mukaan tietysti, useisiin syntisiin ja tuomittaviin tekoihin. Mitä enemmän hän niitä mietti, sitä ärtyneemmäksi hän kävi. Frederik tiesi, että hän voisi antaa itselleen anteeksi ja unohtaa antaneensa käskyn, jonka seurauksena mies, joskin rikollinen, oli hirtetty. Hän saattoi siirtää taka-alalle kaiken sen, mitä Devlinin kanssa oli tapahtunut. Hän saattoi pyyhkiä mielestään naiset, jotka oli maannut, kaikki, paitsi yhden. Hän oli teljennyt Laululintusensa häkkiin. Hän halusi edelleen omistaa tuon ihanan ilmestyksen ja samalla Frederik katui tekoaan sydämensä pohjasta. Hän saattoi ainoastaan halveksia itseään.

Savukerasia oli ilmaantunut ajattelematta prinssin käteen. Sitä hän oli kaivannut enemmän kuin ryyppyä. Valitettavasti Frederik saattoi harvoin nauttia tupakasta. Sitä pidettiin rahvaanomaisena ja paheksuttavana tapana. Sikari oli ainoa oikea vaihtoehto.
”Tuskinpa panet pahaksesi”, prinssi tuumasi nostaen savukkeen huulilleen ja sytyttäen sen.
”Tupakkaa halveksutaan ihan turhaan. Tai ehkä se vain sopii minulle paremmin kuin aidoille siniverisille. Vivant, luuletko, että olisin sopinut hovinarriksi paremmin kuin prinssiksi?”
_________________
Frederik von Clover
"It's no secret ambition bites the nails of success
Every artist is a cannibal, every poet is a thief"
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Fabian Leroy
Vieras





LähetäLähetetty: 26 Jou 2008 05:20 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
"Minä olen sekarotuinen rakki, Vivant. Sekarotuinen rakkikoira nuolemassa paskaisia saapikkaita todistaakseni olevani yhtä hyvä kuin metsästysterrierit, jotka istuvat kiltisti isänien jalkojenjuuressa. Toisinaan mietin, onko tämä kaikki todella sen vaivan arvoista." Vivant ei ilmaissut eleelläkään ajatuksiaan prinssin sanoja kohden, vaikka ne täyttivätkin hänet paheksunnalla. Sen sijaan hän otti tehtäväkseen olla huomioimatta prinssin tuijotusta ja väsynyttä olemusta, joka kertoi narrille, että, no, prinssi halusi vähän levätä. Ei ainoastaan tämän illan tapahtumista, vaan enemmänkin... koko olemassaolostaan.

Vivant tiesi, mitä kaikkea prinssi oli joutunut kokemaan - ei ollut yllättävää, että äpäräksikin kutsuttu prinssi ei olisi jaksanut kilpailla kaksosia vastaan sen enempää, varsinkaan, kun mokoma kilpailu muuttuisi helposti verilöylyksi. Tämän lisäksi huhumyllyä pyörittivät jutut palvelijatytöistä ja kyseessä olevasta prinssistä, ja aivan vastikään (vaikka se ei huhumyllyssä ollutkaan vielä yleisesti käynyt, narrilla oli omat tapansa saada asioita selville) jopa eräästä aatelisneidistä. Varmasti prinssi oli väsynyt, kyllästynyt ja epätoivoinen.

Vivant hymyili vinosti, pitäen omat näkökantansa (jotka koostuivat lähinnä 'sinä olet siihen syntynyt, sinä kestät sen' -tyylisistä ajatuksista) visusti omana tietonaan, heilauttaen kättään poissaolevasti prinssin tiedustelulle - tai, no, enemmänkin toteamukselle - huoneessa polttamisesta. Narri sormeili rakasta sauvaansa ja katsahti kohti prinssiä hänen tiedustellessaan, kannattaisiko ammatinvaihto. Vivant mutristi huuliaan, teeskennellessään ajattelevansa.

"En usko, että herra olisi läpäissyt soveltuvuustestit", hän lopulta ilmoitti, nyökytellen teennäisen vakavana. Hän tarkkaili polttelevaa prinssiä kulmiensa alitse, hypähtäen sitten äkisti jaloilleen ja alkaen käyskennellä huoneessa mukavan pientä ympyrää, sopivasti prinssin näkökentän sisällä. Hän pyöritteli sauvaansa poissaolevasti kädessään, paljolti mukavasti oman näkökenttänsä sisällä.

"'Olet mitä syöt' on ehkä paras ohje, joka minulle on koskaan annettu", hän kommentoi äkisti, puhuen nyt enemmänkin hopeiselle käärmeennäköiselle olennolle hänen sauvansa päässä kuin prinssille. Vivantin ilme oli leikkisän vakava, aivan kuin hän yrittäisi opettaa käärmeystävälleen hyvinkin arvokasta oppituntia:

"Mutta se pätee moneen muuhunkin asiaan, pikkuiseni. 'Olet kuten luikertelet' kuulostaisi aika hyvältä, eikö vain? Tai 'se, mitä sinä näet peilissä on yleensä läsnä muuallakin.'" Tässä vaiheessa pientä puhettaan narri oli päätynyt kasvokkain prinssin kanssa, ja katsoikin häntä suoraan silmiin, ohikiitävän hetken vilpittömän vakavana. Mokoma hetki (joka saattoi olla tärkeää neuvomista, luoja yksin tietää mitä narri oli yrittänyt prinssilleen sanoa - jos oli yrittänyt) ei kuitenkaan kestänyt kauaa, ja narri virnisti taas hilpeästi, keikahtaen käsilläseisontaan aivan liian helponnäköisesti.
Takaisin alkuun


Prinssi Frederik



Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 108

LähetäLähetetty: 27 Jou 2008 04:10 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Tupakan aromi pyöri kielen päällä rauhoittaen prinssin synkeää mielialaa. Hän nautti paheestaan kuunnellen narrin löpinöitä, joilla ei tuntunut sen suuremmin olevan mitään virkaa juuri tässä tilanteessa ja silti ne tuntuivat aivan liian soveliailta. Sanat sivalsivat kuin piiska ja prinssi ei voinut muuta kuin naurahtaa, joskaan ei kovin kepeästi.
”Niin makaat kuin petaat. Saatat olla oikeassa, tiukumaakari”, Frederik tuumasi yrittäen lukea ylösalaisin olevaa narria parhaan kykynsä mukaan. Se oli oikeastaan mahdoton tehtävä, mutta hyvää harjoitusta. Mikä oli ilveilijän tehtävä nyt kun maalla ei ollut vain yhtä hallitsijaa? Vivant sai vipeltää vapaasti hänen ja kaksosten seurassa, poukkoilla aatelisten ja palvelusväen keskuudessa ja kuunnella rauhassa kaikkea sitä, mitä ympärillä puhuttiin.

Prinssi imaisi savukettaan ja karisti tuhkat pöydällä olevaan kukka-asetelmaan.
”Huvittaisitko minua hieman Vivant? Kertoisitko muutaman mehevän juorun minulle? Haluaisin kovasti tietää, mitä minusta puhutaan tällä hetkellä”, Frederik puolittain pyysi ja puolittain käski seuralaistaan. Sanat olivat maanittelevia, mutta äänestä kuulsi auktoriteetti, jonka mies oli perinyt mitä ilmeisimmin äidiltään.

Viimeisimmät juorut liittyvät prinssin mahdolliseen mielitiettyyn ja kenties tulevaan kihlattuun, neiti Ducartéhen. Kuulemma heidän välinsä olivat viilenneet. Toisin sanoen kaksikko ei ollut viettänyt aikaa keskenään. Syyt, jotka olivat johtaneet moiseen, olivat monenkirjavat riippuen kuka oli spekuloimassa tapausta. Joku oli väläytellyt Frederikin olevan tuhkamuna, koska luoti oli tehnyt tuhojaan alakerrassa tai pillastuneen prinssin ratsun Daviden tallattua prinssin sukukalleuksille. Osa väitti Frederikin vain olevan niin tunneköyhä tai sodomiitti ja että juorut sängynlämmittäjistä olivat valhetta. Toisaalta taas neiti Ducarté ei voinut sietää prinssin säädytöntä naisten naurattamista. Totuuksia oli yhtä monta kuin tarinan kertojaa.

”Ja Vivant, haluan tietää, mitä sinä tiedät. Sinun totuutesi, sillä tiedän, että olet ollut korvat höröllä ja tarkkaavaisena. On nimittäin asioita, joiden ei ole suotavaa päästä leviämään liian totuudenmukaisina, ymmärrät varmasti mitä tarkoitan”, Frederik totesi vielä hieman tarpeettomasti. Hän halusi kuulla edes yhden hyvän uutisen ennen vuoden päättymistä ja uuden alkamista. Seuraava vuosi tulisi varmasti mullistamaan hänen elämänsä ja nuorena miehenä prinssi janosi sulkea jälleen yhden luvun edes hitusen varmana siitä, että kaikki ei leviäisi käsiin.

((Lallalaa~! Ilkeä minä. Uusi Wuosi tuli ennen kuin vanhat asiat on selvitelty lopullisesti. (Enkä vinkkinä suinkaan sitten mainitse tuota peliä Reetun huoneistossa. Köh köh!) x) Joten joudut ennustamaan tulevaa hatusta. Olen kiva admin juu ja annan helppoja tehtäviä uusille pelaajille... ^^; ))
_________________
Frederik von Clover
"It's no secret ambition bites the nails of success
Every artist is a cannibal, every poet is a thief"
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Fabian Leroy
Vieras





LähetäLähetetty: 27 Jou 2008 02:32 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Prinssi oli jotakuinkin ymmärtänyt narrin sanojen perimmäisen sanoman - tai sitten ei, sillä syystä tai toisesta Vivantista tuntui, että hän enemmänkin arvaili epävarmasti, eikä ottanut neuvosta vaaria. Joskus hovinarri halusi, enemmän kuin mitään muuta, töksäyttää sanojensa tarkoituksen suoraan ja kiertelemättä, niin, ettei toisten tarvitsisi vain arvailla.

Vivant huokaisi tuskin kuuluvasti, heilauttaessaan itsensä takaisin jaloilleen. Sellainen ei kuitenkaan ollut hänen vapautensa, eikä sellainen ollut hänen vapautensa. Hän oli toimittanut viestinsä parhaan taitonsa mukaan, eikä ollut enää Vivantin vika, mikäli prinssiläinen heilauttaisi sen pois mielestään kuin ärsyttävän itikan.

Seuraavaksi tulikin käsky huvittaa yhtä kolmesta kruununperillisestä "muutamalla mehevällä juorulla." Vivant hymyili vinosti, huomioidessaan sekä maanittelevan että komentavan äänensävyn sekoittuvan keskenään, ja hän punnitsi vaihtoehtojaan - oli mahdollista, että hän voisi paeta mokomasta nurkasta, johon hänet oli nyt ajettu ilman, että hänen oli luovutettava yhtäkään murusta omaa tietoaan. Mutta, se syvälle juurtunut osa narrista, jonka vanhempi hovinarri oli aiemmin kouluttanut ja jolle hän oli opettanut kaikki kirjoittamattomat säännöt, joita ei koskaan saisi muuttaa, tässä oli kuitenkin kyse mahdollisesta herrasta. Ennen kuin Vivant huomasikaan (ja hän yllättyi kun huomasi, ehkä närkästyikin hieman), hän oli ajanut itse itsensä nurkkaan. Hänen tulisi sanoa jotain.

Kun päätös oli tehty ja Vivant alkoi punnita mielessään niitä juoruja, joita hän voisi kertoa ja joista olisi hyötyä kruununprinssille jossakin määrin, mutta ei liikaa, narri sai vielä kaiken lisäksi lisäohjeita. Prinssin pyytäessä "totuutta" (mikä lie se sitten olikaan, narri ajatteli virnistäen), oli Vivant taas alkanut astella mukavan pientä ympyrää, ylitsevuotavan mietteliäs ilme kasvoillaan, pyöritellen tottuneesti sauvaansa oikeassa kädessään (ja silloin tällöin sitä melkein poissaolevasti ilmaan heitellen), ja jo toisen pyyntökäskyn kuullessaan, hän seisahtui, ja vilkaisi syrjäkarein prinssiä kohti, kuin punnitakseen, kuinka vakava suuriherra prinssi nyt oli.

Vaikka prinssiä olikin kenties hieman helpompi lukea kuin narria itseään (Vivant oli aina ollut kerrassaan synnynnäinen näyttelijä, ja hänen ammatinkuvansa kerrassaan vaati moista taitoa - heikot näyttelijät ja huonosti omia tunteitaan piilottavat ja kehnosti ne kieltävät eivät koskaan selvinneet pitkään), oli narrin vastahakoisesti myönnettävä itselleen, ettei hän ollut aivan varma siitä, mitä mies halusi. Halusiko hän, että Vivant selittäisi hänelle yksityiskohtaisesti, kuinka hän ajatteli tilanteen kehittyvän - vai halusiko hän kuulla, mitä muut siitä ajattelivat?

Siksipä Vivant teki sitä, mitä hän parhaiten osasi - kierteli aihetta ja pelasi aikaa.

"Jotkut saattaisivat luulla teitä hyvin itsekeskeiseksi, rakas prinssini", Vivant huomautti, hymyillen suloisesti ja iskien silmäänsä salaliittolaismaisesti, heilauttaen päätään tavalla, joka aiheutti mielenkiintoista kilinää hänen hattunsa suunnilta. Narri näytti hetken siltä, että hän aikoi vielä selkeyttää sanomaansa hieman, mutta hän sulkikin suunsa ja virnisti, antaen prinssin vetää omat johtopäätöksensä siitä, minkä takia Vivant häntä nyt itsekeskeiseksikin kutsui.

Ja kaiken aikaa hovinarri irvisteli sisäisesti itselleen - mihin kielesi kerkeys on kadonnut, sinä narriksi itseäsi kutsuva, mihin?

"Niin, niin, pieni ystäväni", narri mumisi käärmeelle sauvansa päässä, tiputtautuen risti-istuntaan lattialle, jotakuinkin prinssin eteen (vaikka ei liian lähelle), "Mutta minulla ei ole sinun kaksihaaraista kieltäsi, hopeiseni. Puhumattakaan kolmesta..." Vivant ei vaivautunut edes vilkaisemaan prinssiä kohden viimeisen kommenttinsa jälkijunassa - hänen vihjauksensa pitäisi olla ilmiselvä.

((... Mh, miun ei pitäisi koskaan kirjoittaa väsyneenä, inspiraatio katoaa ihan kokonaan ja tämä on sitten tuloksena. ._.))
Takaisin alkuun


Prinssi Frederik



Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 108

LähetäLähetetty: 29 Jou 2008 02:26 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Harmaiden silmien katse seurasi laiskasti narrin liikuskelua. Kai toinen oli rauhaton sielu, mutta oliko mukana pientä hermostuneisuutta? Frederik ei ollenkaan epäillyt sitä. Hän oli ehtinyt tottua ainaiseen nuorallakävelyyn ja mahdollisten syy-seuraus-suhteiden ennakoimiseen palatsissa viettämien vuosiensa aikana. Silti hän oli monet kerrat astunut väärille varpaille ja tulisi astumaan niin kauan kuin hänen sanansa ei olisi laki.

”Kuinka yllättävää”, Frederik totesi kuivasti nauttien viimeiset henkoset ennen kuin tiputti tumpin kukkamaljakkoon. Hopeinen tupakkarasia oli edelleen hänen kädessään ja houkutus sytyttää toinen oli kieltämättä suuri.
”Kukapa meistä kolmesta ei pelaisi omaan pussiin. Jättihän isämme jälkeensä tilanteen, jossa kukaan meistä ei juurikaan muuta voi tehdä. Jos luoja suo niin itse en aio moiseen sortua”, äpäräprinssi hymähti muka huolettomasti, mutta silti pienen pieni huoli kalskahti äänessä, ”Jos taas viittaat mahdollisesti viattomiin lihan iloihin… Täytyyhän sitä yrittää nauttia elämästä. Huominen päivä voi olla minulle se viimeinen.”

Ajatus toisesta ihanasta savukkeesta houkutteli edelleen, sillä hän tavallaan joutui useimmiten polttamaan kaksi tai kolme tupakkaa, muiden imeskellessä Frederikin makuun turhan pitkäkestoisia sikareitaan. Tällä kertaa hän kuitenkin päätti olla tarttumatta houkutukseen ja työnsi ohuen, mutta kauniisti kaiverretun rasian takaisin takkinsa taskuun.

Pitkät sormet nousivat kaulalle napittamaan avattua kaulusta. Ilman peiliä pitsiryöpyn keskeltä ei ollut helppoa löytää itse nappia tai napinläpeä. Kärsivällisesti prinssi kuitenkin jatkoi, kunnes sai kauluksen takaisin paikoilleen.
”Ymmärrän, että joudut harkitsemaan tarkkaan, mitä puhut ja kenelle puhut, mutta…”, Frederik epäröi hieman laskien katseensa lattiaan ja punniten seuraavien sanojen mahdollista hyötyä tai haittaa. Nopeasti hän teki kuitenkin päätöksen nostaen katseensa takaisin tuohon omituiseen tiukumaakariin.
”Minulle on erittäin tärkeää, että kerrot kaikki juorut, mitä olet kuullut ja tulet kuulemaan juuri naisseikkailuistani. Sanon tämän vain sinulle kerran ja toivon sekä luotan, että pidät pienen suusi supussa oikeissa paikoissa. Tämä on ainoa kerta, jolloin vapaaehtoisesti olen valmis tahraamaan maineeni vielä inhottavimmilla juoruilla. Jos joudun tekemään tuttavuutta hirttosilmukan kanssa, teen sen mieluummin yksin”, prinssi totesi pitäen äänensä hillittynä. Oikea käsi puristui keveästi nyrkkiin muutamaksi sekunniksi ja avautui sitten rentona. Frederik hymyili mustavalkoiselle ilmestykselle kohottaen shamppanjalasinsa kuin ehdottaakseen maljaa.

”Et ole huvittanut minua vielä tarpeeksi, narri”, prinssi totesi siemaisten kuohujuomaa huomaten sen olevan kertakaikkisen mainion makuista. Hän alkoi vähitellen rentoutua tai humaltua, mutta ainakin pahin hermostuneisuus ja kireys alkoi kaikota. Se saattoi johtua siitä yksinkertaisesta seikasta, että hän oli tunnustanut tälle tiukumaakarille suurimman salaisuuden, joskin hyvin epämääräisesti. Ja jos kaikki sujuisi hyvin, Vivant ei myöskään saisi tietää asioiden todellista luonnetta.

((Ömmömmöö… Siis täh?! Reetun ote alkaa lipsua, lipsua pahasti. x) Liikaa suunnitelmia. Aivan liikaa… ))
_________________
Frederik von Clover
"It's no secret ambition bites the nails of success
Every artist is a cannibal, every poet is a thief"
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Fabian Leroy
Vieras





LähetäLähetetty: 29 Jou 2008 01:14 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Narri pudisteli päätään melkein säälivästi Frederikin dramaattisista pohdinnoista siitä, kuinka seuraava päivä voisi olla hänen viimeisenä. Ajatteliko prinssi tosiaan, että ainoastaan tämä teki hänestä jollakin tavalla erikoisen? Jokainen ihmisolento tämän maan päällä oli yhtä kuolevainen kuin hän, ja vähäpätöisemmän aatelisen oli, narrin oman mielipiteen mukaan, paljon helpompi astua jonkun varpaille kuin prinssin itsensä.

Eikö pelkästään se, että prinssin niinkutsutut naisseikkailut ja "viattomat lihan ilot" (niitä viattomina pitäminen oli jo itsessään Vivantin mielestä niin huvittava asia, että sille oli aivan pakko virnuilla typerästi) olivat saaneet jatkua näinkin kauan ilman mitään muuta kuin paheksuvia (enemmän tai vähemmän: Vivant oli saanut kuulla muutaman henkilökohtaisesti hänen mielestään epämiellyttävän keskustelun siitä, kuinka prinssin naisseikkailut vain rakensivat hänelle tietynlaista imagoa, ja todistivat hänen miehuuttaan ja taitoaan käsitellä valtakuntaa kuin parastakin naista) juoruja, todistanut, että prinssi oli asemassa, jossa melkein kaikki saatettiin katsoa sormien lävitse?

Ja sitä paitsi, narri oli tarkoittanut kommentillaan itsekeskeisyydestä jotain täysin muuta - prinssin selitys oli aivan liian ilmeinen. Vivant oli lähinnä yllättynyt siitä, että Frederik halusi kuulla juoruja itsestään, eikä mitään kaksosista, ei juoruja, joita hän voisi käyttää heitä vastaan. No, Vivant oli jo aiemmin ajatellut, että Frederik vaikutti hieman liian suoralta ja omalla, kieroutuneella tavallaan rehelliseltä...

Mutta prinssi oli alkanut jo keskustella muita asioita, jotka vetivät narrin huomion puoleensa.
"Ymmärrän, että joudut harkitsemaan tarkkaan, mitä puhut ja kenelle puhut, mutta..."
Narri virnisti toistamiseen avoimesti, heilauttaen kättään vähättelevästi ja keikkuen siinä, yhä maassa istuessaan (ehkä yllättävästikin, kun otetaan huomioon Vivantin levoton luonne). Mikäli prinssin oli helppo päästä kuin koira veräjästä, niin oli narrinkin - mutta ainoastaan, mikäli tämä tiesi, mitä teki. Vivant saattoi olla hyvin ammattiylpeä, ja joskus syystäkin. Toisinaan, taas... Mutta tiukumaakariksikin kutsuttu viihdyttäjä ei halunnut ajatella moista sen tarkemmin, ei juuri nyt.

Prinssin tunnustus siitä, että hän tekisi mieluiten tuttavuutta hirttosilmukan kanssa yksin oli tavallaan narrille yllätys, ja ei kuitenkaan ollut. Kuten jo aiemmin Vivant oli itselleen sanonut, prinssi oli tosiaankin melko... kunnianarvoisa, mikäli sellainen sana tämänlaiseen tilanteeseen sopisi, kun taas kaksosista oli saanut sellaisen kuvan, että he pelasivat hieman likaisempaa peliä. Mutta että prinssi sanoisi näinkin ilmiselvän (nyt kun narri sen tiesi) ääneen, ja vielä tasaisesti jokaisen kruununperillisen sylikoiralle...! Vivantin luottamus meni häneltä yli ymmärryksen, ja tietyllä tavalla Vivantia söi ajatus siitä, että hän pettäisi Frederikin nyt. Hän osaisi pitää suunsa kiinni, ja hän ei yrittänytkään vastata, ainoastaan kumarsi päätään osoittaakseen ymmärryksensä nyt aivan uudella tavalla vilpittömänä ja nöyränä.

"Et ole huvittanut minua vielä tarpeeksi, narri", prinssi sanoi, ja narri huomioi, että tällä hetkellä hän tosiaan alkoi jo vaikuttaa enemmän siltä prinssiltä, joka hän tosiaan oli. Ehkäpä näin vähäpätöisen olennon kuin minun komenteleminen saa hänet tuntemaan itsensä niin ylhäiseksi kuin hänen pitäisi tuntea itsensä koko ajan, Vivant ajatteli huvittuneena, päätään pyöritellen, samalla, kun hän loikkasi toistamiseen jaloilleen ja kumarsi Frederikille jo toistamiseen, sama ivan sävy (joka korostui varsinkin kumarruksen liioitellussa syvyydessä ja dramaattisissa käden liikkeissä) jo paljon selkeämmin nähtävissä.

"Sinuna pitäisin varani, prinssinretale, teitähän saatettaisiin luulla kuninkaalliseksi!" Ihastuneesti kihertäen Vivant pyörähti täyden kierroksen varpaillaan, runsas vaatetus ympärillään lepattaen ja kulkuset sen laskoksissa ja koristeina kilisten. Hän alkoi toistamiseen valssata itsensä kanssa, vaikka hän pyrkikin säilyttämään katsekontaktin prinssin kanssa koko ajan, tämän aiheuttaessa hyvin paljon niskan kääntämistä melko mielenkiintoisiin asentoihin.

"Sanotaanko, että kaksi eriävää mielipidettä hyvin helposti sulkevat toisensa pois kuvioista ja tuloksena on tietynlainen pattitilanne - ja sanotaanko myös, että aina kun on kyse mielipiteistä, on olemassa kahdenlaista kansaa: jees-miehet ja ei-miehet. Sitä jäätä ei tarvitse tökätä kepilläkään." Vivant virnisti, pyöräyttäessään itsensä sulavasti ympäri, rikkomatta katsekontaktia prinssiin kertaakaan.

"Ei nimi prinssiä tai prinsessaa tee, mutta heistä on huomattavasti helpompi keskustella, kun heillä moinen on", hän vielä jatkoi, seisahtuen tanssistaan muutamaksi hetkeksi iskeäkseen prinssilleen riettaasti silmää ja naputtaakseen nenänpäätään etusormellaan tietävästi, ennen kuin hän jatkoi tanssiaan siitä, mihin se oli jäänyt.

((Kyllä, olen sulku-seksuaali! <3<3 Freetu-parka, btw.))
Takaisin alkuun


Clarice Montagne
Vieras





LähetäLähetetty: 30 Jou 2008 07:29 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
// Voi voi! Vaikka on paljon pelejä meneillään, niin en voinut SITTEN MILLÄÄN vastustaa kaksosten tuontia tänne... hehän ovat tanssiaisten vakiokamaa sentään Very Happy //

Kaksosten muuton jälkeen ei Cloverissa varmasti oltu vietetty yksiäkään tanssiaisia, joissa kaksoset eivät olisi olleet mukana. He olivat takuu varmat kasvot, joihin törmäisi, mutta se onkin asia erikseen, että kuinka toivottuja he olivat.
Aivan kuten ennenkin, Clarice ja Darrel viihtyivät toistensa seurassa kuitenkin vaihtaen muutamia sanoja hovin kerman kanssa. Väkinäisiä ja lipeviä hymyjä oltiin jaettu sinne sun tänne ja hetkittäin kaikki osasivat ärsyttää, mutta se ei tarkoittanit, etteikö kaksoset olisi nauttineet olostaan. He rakastivat sitä, kun saivat katseita osakseen... kuten aina saivat. Jotkut tietenkin väittivät katsovansa heitä halveksuen, mutta tämä pari tiesi sen olevan vain kateutta. Ja kateutta tällä hetkellä herätti ainakin kaksosten tämän hetkinen näyttävä pukeutuminen. He olivat pukeutuneet sävysävyyn riikinkukon värimaailmaan, pukeneet kasvoilleen kultaiset pitkänenäiset naamiot ja Claricen niin naamio kuin hiuksetkin oltiin koristeltu suurilla loistokkailla riikinkukonsulilla. Vaatimusten mukaan lintu oltiin varmasti hetki ennen pukemista tapettu, jotta sulat olisivat eheitä ja uusia.

Hovin koko tila oli pitkästä aikaa kokonaan käytössä; ehkä jopa liian ahtaaksi oli koko touhu käynyt. No, uudenvuoden juhlathan olivat niitä suosituimpia, joten mitä muuta voisikaan odottaa, kuin kolhuja eteenpäin liikkuessa?

Alkuilta oli lähtenyt keveillä ja tutuilla valsseilla käyntiin, mutta nyt alkoi orkesterin lavalta kuulua vaihdikkaita piiritansseja. Ja mikä olisikaan sopivampi aloitus, kuin Fickle ladies, mitä kaikki nuoret naiset halusivat tanssia! Siinä kauniimpi osapuoli kun vaihteli miesparia hetkittäin. Piiritansseja alkoi tulla aina siinä vaiheessa, kun päihteitä oltiin jo keretty nauttia räväkkäämpään menoon ja yöllä aivan viimeisten joukossa tulee se kielletty tanssi. Silloin tuli pari muutakin rohkeaa, joita päivisin halveksuttiin, mutta yöllä kaikkien ollessa uuvuksissa ja päihtyneitä, intohimo ja vaarallisuus vei voiton.

"Saanko luvan?"
Darrel kysyi yllättäen ja kumarsi sisarellensa. Clarice ei keksinyt muutakaan tähdellisempää ehdotusta, joten suostui veljensä vietäväksi tanssilattialle. Tietenkin he olivat tanssilattian parhaimmistoa eivätkä he tasan tarkkaan nauttineet siitä samalla tavalla, kuin nauravaiset kanssatanssijansa.
Takaisin alkuun


Prinssi Frederik



Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 108

LähetäLähetetty: 08 Tam 2009 02:43 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Se oli vain sekunnin murto-osa tai ehkä vähemmän. Frederik tiesi, että hänen oli onnistunut luoda hyvin erityinen suhde tuohon tiukumaakariin kaikesta huolimatta. Se oli hyvin ohut rihma, tuskin näkyvä, kuin hämähäkin seittiä. Hän ei ehkä kyennyt ohjailemaan tuota palatsin omaa harlekiinia mielensä mukaan, ei syöttämään perättömiä ja tuhoisia juoruja, mutta se pieni luottamuksen osoitus, jota narri piti kenties yllättävän suurena, saattaisi hyvinkin olla tuottoisa sijoitus riskistä huolimatta.

Harmaa katse pysyi nuorukaisessa, mutta saattoi hyvinkin katsoa jonnekin paljon kauemmas. Kuinka paljon Vivant todella tiesi? Tai pikemminkin kuinka paljon tämä ymmärsi? Sillä ei ollut väliä juuri nyt, kunhan tiukumaakari muistaisi lörpötellä juuri nyt prinssille itselleen tärkeimmät juorut. Katsoessaan tanssivaa narria, Frederik aprikoi olisiko hänen pitänyt kysyä jotain kaksosista ihan vain hyvin ja harhautuksen vuoksi, mutta toisaalta hän tiesi, mikä olisi Rosien kannalta vahingollisimmasta päästä oleva juoru. Francis taas… Niin, pikkuveli ei ollut aivan yhtä paha uhka kuin sisarensa.

Harmillisesti äpäräprinssi ei kyennyt lukemaan narrin ajatuksia. Hän olisi mielellään korjannut saattanut korjata tiukumaakarin käsitystä hänestä itsestään tai syöttänyt vähän lisää pajunköyttä ihan vain omaksi ilokseen ja huvikseen.
”Vai, että kuninkaalliseksi”, Frederik toisti varsin huvittuneena nauttien shamppanjan aromista, johon sekoittui tupakan voimakas suuhun takertuva maku. Siinä vasta ajatus tuon tiukumaakarin suusta.
”Kai narri tietää, että syntymätodistuksessani lukee edelleen Marquez, von Cloverin sijaan. Ah, tietysti tiedät, kaikkihan sen tietävät; Frederik Aldway Sebastien Marquez”, Frederik nousi sulavasti kumartaen lähes yhtä ivallisesti narrille, kuin tämä oli hetkeä aiemmin hänelle.
”Palveluksessanne, Vivant”, äpäräprinssi naurahti kepeähkösti. Hän nautti yksityisistä hetkistä, jolloin hän saattoi lausua sen kaiken ääneen. Se huvitti häntä suuresti niin omahyväiseltä ja typerältä kuin se saattoikaan kuulostaa. Hän oli miltei vallan huipulla, vaikka kuningas ei koskaan ollut häntä tunnustanutkaan virallisesti pojakseen. Hän saattoi aivan yhtä hyvin olla, jonkun sotilaan penikka, jonka huoraksi hänen äitinsä oli ryhtynyt. Frederik tiesi kuitenkin ettei asian laita ollut aivan näinkään.

Naamio napattiin pöydältä ja prinssi pyöritti sitä käsissään selvästi aprikoiden jotain mielessään.
”Naamio ei pue kaikkia. Sen taidamme tietää molemmat vallan mainiosti. Kumpi lie parempi; ylikoristeltu joulukuusi vai vino shakkilauta”, Frederik heitti takaisin. Se ei ollut aivan yhtä mystistä tai värikästä kuin Vivantin sananvaihto, mutta Frederik odotti innokkaasti vastatölväisyä. Harvat kuitenkaan puhuivat narrin tavoin kruununprinssille.

((Hah! Vain yhdet sulut edellisessä. xD Lallalaa... Sanoin juuri olevani kiireinen, mutta haluan äiteen tänne ja Montaguen perheen ja... ja... ja... Miksi hitossa pelaan nykyään vaan miehillä?! *kuolee häpeään* ARGH!))
_________________
Frederik von Clover
"It's no secret ambition bites the nails of success
Every artist is a cannibal, every poet is a thief"
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Fabian Leroy
Vieras





LähetäLähetetty: 09 Tam 2009 01:33 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Frederikin tehdessä varsin selväksi syntymätodistuksessaan lukevan nimen, narri kohotti ensin kulmiaan sävyyn, joka varsin sanattomasti kirkui "niinhän minä sanoin", ja sitten levitti kätensä, virnistäen, kumartaen tällä kertaa vain kevyesti, kunnes jatkoi sulavasti valssiaan siitä, mihin se olikin jäänyt. Tietysti hän tiesi, mitä Frederikin syntymätodistuksessa luki, miksi prinssi häntä oikein luuli, tyhmäksi, sokeaksi ja kuuroksi samaan aikaan? Vivant tukahdutti halun pudistella päätään. Mitä ilmeisimmin Frederik nautti saatuaan tämän (taas kerran) pois sydämeltään, niin mikäpäs siinä.

Ja vaikka Vivant olikin valmis vastaamaan liki heti, kun Frederik oli ilmoittautunut hovinarrinsa palvelukseen (kuinka huvittavalta se kuulostikaan), hän päätti sittenkin odottaa kun Frederik sormeili naamiota mietteliäänä. Vaikka Vivant ei siltä näyttänytkään, hän tarkkaili prinssin ilmeitä ja reaktioita melko läheisesti - hänkään ei toisaalta osannut kenenkään ajatuksia lukea. Kyseinen kyky olisi tehnyt hänen ammattinsa melko lailla yksinkertaisemmaksi, Vivant ajatteli, virnistellen itsekseen melko vapaasti. Narrille ei ollut ongelma eikä mikään näyttää niinsanottuja tunteitaan ulospäin, sillä hyvin harvoin niillä oli mitään tekemistä käsillä olevan asian kanssa - narrin aivot nimittäin toimivat joskus hieman liiankin nopeasti ja niillä oli taipumus harhailla ties minne harhateille kesken ajatuksen - mutta tämänlaisen pienen tiukumaakarin nyt odottaisi muuta kuin virnistelevän typerästi itsekseen, eihän?

Ylikoristellusta joulukuusesta ja vinosta shakkilaudasta koostuneen kommentin jälkeen Vivant lopetti tanssinsa, kumarrellen keveästi kuvitteelliselle yleisölle kuin paraskin esiintyjä, käyttäen mukavasti aikaansa siihenkin. Tämän jälkeen hän hyppäsi muutamalla sirolla loikalla aivan prinssin läheisyyteen, kallistaen päätään ja hymyillen ihastuneesti, taputtaen käsiään yhteen innostuneena.

"Ihastuttava vertaus, prinssi-hyvä, ihastuttava kerrassaan. Olettakaamme tietysti, että vinksahtaneesta shakkilaudasta puhuessa kyse on lähinnä minusta", Vivant aprikoi ääneen, perääntyen muutaman askeleen ja kumartuessaan tarkastelemaan vaatetustaan ilman peiliä, aivan kuin hän näkisi sen nyt ensimmäistä kertaa. Sittemmin hän kurtisti kulmiaan ja vilkaisi kohti prinssiä, astui vielä muutaman keveän askeleen taaksepäin ja tiiraili "kehyksiksi" asetettuiden käsiensä välistä prinssin kauempana istuvaa hahmoa. Hän jatkoi hitaasti, imitoiden professionaalisen räätälin äänenpainoja:

"Teistä ei tosin saisi joulukuusta tekemälläkään, hmm. Tarkoitittehan itseänne, prinssi hyvä, enhän minä, pieni narri-parka käsitä lainkaan omaa pientä mieltäni suurempien kielien, mm, vikkelää heilutusta!" Kuin huomiotaan korostaakseen, Vivant pisti kielensä kärjen esille hampaidensa välistä, heilutellen sitä kokeellisesti. Tämän tehtyään hän pyörähti taas aloillaan, suorittaen sittemmin varsin moitteettoman hoviniiauksen prinssilleen - missähän lie narri-parka tämänkin oppinut.

"Älkääkä toki minulle kumarrelko, prinssi-parka, emmehän haluaisi ylirasittaa selkäänne, emmehän?" hän vielä lisäsi, kuin jälkiajatuksena.

Vivant nautti olostaan täysin siemauksin, se oli sanomattakin selvää. Hänen mielestään toisten paheksunta oli vallan herkullista, mutta sitten, kun joku vielä löysi aikaa ja ajatuskapasiteettia sanailemaan takaisin parhaansa mukaan, ah, ne olivat Vivantin olemassaolon kohokohtia!

(( Mie laskin edellisessä ainakin kolmet. Mieki pelaan nykyään vaan miehillä, vaikka alun perin en ees osannu. Outoa. Kaksos-parat, btw, ne on ihan yksin ja tylsistyneitä. ))
Takaisin alkuun


Prinssi Frederik



Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 108

LähetäLähetetty: 13 Tam 2009 02:30 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Prinssi hymähti narrin pilapuheille ja mitä omituisimmalle tanssiesitykselle, vaikka kaikki kunnia kuului ruutunuttuiselle otukselle. Tämä jos kuka osasi ottaa yleisönsä, olipa se kuvitteellinen tai ei. Frederik oli miltei valmis nauramaan.

Prinssi pysyi paikallaan antaen tiukumaakarin tutustua hänen ulkomuotoonsa omalla omituisella tavallaan. Siihen hän oli joka tapauksessa tottunut niinä vuosina, jotka hän oli palatsin käytävillä käyskennellyt. joku piti häntä aina silmällä. Yleensä tarkkaavaiset silmäparit kuuluivat nimenomaan kapteeni de Vignyn henkivartiokaartin sotilaille. Eivätkä ne katseet olleet yhtä mieluisia kuin sievien aatelisneitojen siveät vilkaisut silmäripsiensä lomasta tai viuhkan takaa, vaikka eivät ne korppikotkat onnistuneet peittämään todellista luontoaan. Myös palvelustyttöjen uteliaat silmäykset mairittelivat äpäräprinssiä. Häntä kiehtoi noiden piruparkojen yksinkertainen elämä ja se kuinka helppo hänen oli leikitellä heidän kanssaan.

Monet tulkitsivat tässä suhteessa prinssin hyvin väärin. Toki hän oli kylmä rakastaja, valmis heittämään edellisen naisen sängystään löytäessään uuden, mutta ei hän sentään jättänyt naisia täysin tyhjän päälle. Vaikka hänen sängyssään olleet piiat saivatkin toisinaan lähtöpassit, Frederikillä oli omat keinonsa varmistaa, ettei mitään taloudellisia menetyksiä sängynlämmittäjille tapahtunut. Olipa joku joskus löytänyt puolisonkin, hienovaraisella ohjauksella totta kai.

”Vivant, Vivant. Teette hyvin julmaa pilaa”, prinssin äänensävy ei kuitenkaan ollut nuhteleva tai ärsyyntynyt. Frederik pyöritteli naamiota edelleen käsissään vilkaisten ympärilleen, kuin varmistaakseen, ettei kukaan ollut kuuntelemassa.
”Silti on varsin mukavaa kuulla, että joku on huolissaan niinkin vähäpätöisestä ruumiinosasta kuin selästäni. Sillä ei pahemmin perillisiä nimittäin siitetä”, Frederik pyöräytti silmiään ja näytti kärsivältä, ”Narri ainakin osaa kulkusensa kantaa varsin mallikkaasti. Sukkelalla kielellä saisit varmasti hovin kaunokaiset juoksemaan perässäsi kuin pahaiset hanhet. Kaakattaisivat varmaan mielissään. Kenties voisit opettaa pikkuveljelleni muutaman tempun, hänen taitonsa käsitellä naisia tuntuvat varsin… vaihtelevilta”, tuumattiin pilke silmäkulmassa.

Jos totta puhuttiin, niin Frederikillä ei ollut aavistustakaan, mitä narri puuhasi vapaa-ajallaan, jos tällä edes moista oli. Hänen oli hieman vaikea kuvitella näin räikeä persoona tavallisiin vaatteisiin, tavallisten ihmisten pariin, puhumaan tavallisesti. Mutta se kai olikin tarkoitus. Äpäräprinssi katsoi valppaana tiukumaakaria. Hän ei elehtinyt yhtä paljon kuin normaalisti. Narrin läsnäolo teki sen jotenkin täysin tarpeettomaksi ja turhaksi. Ehkä tämä nuorukainen vielä huvittaisi häntä tulevaisuudessakin yhtä mainiolla tavalla.

((Niin no, siis niputin vaan kaikki samaan syssyyn tapani mukaan. Ne sulut siis. x) Ugh! Täytynee tosiaan leikkiä Montaguen herramiehillä seuraava vuoro. Ideariihi pitää vaan ensin rakentaa uudemman kerran.))
_________________
Frederik von Clover
"It's no secret ambition bites the nails of success
Every artist is a cannibal, every poet is a thief"
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Amiraali&Kapteeni Mon



Liittynyt: 23 Hei 2007
Viestejä: 54

LähetäLähetetty: 14 Tam 2009 02:37 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Amiraali oli erinomaisella juhlatuulella. Hänen kätensä lepäsi rakastavasti vaimonsa Camillan vyötäröllä. Pariskunta seisoi hieman erillään amiraalin kosketusta lukuun ottamatta, mutta heidän vartalonsa olivat taipuneet kevyesti toisiaan kohti kuin kaksi kaislanvartta. Kauempaa katsottuna hiljaa hälinän keskellä keskusteleva ja virvokkeita nauttiva kaksikko näytti vastikään rakastuneelta nuorelta pariskunnalta. Silti he olivat olleet aviossa jo miltei kolmekymmentä vuotta, eivätkä edes vastoinkäymiset olleet himmentäneet rakkauden liekkejä.

Jaques-Yves oli pukeutunut tapansa mukaan juhlaunivormuunsa. Se oli ainoa pukeutumiskoodi, jota korkea-arvoisten upseerien täytyi noudattaa, olipa juhla mikä tahansa. Amiraalin asu muistutti preussilaisten husaarien univormua, vaikkakin etuosan koristelut olivat hieman arvokkaammat ja hillitymmät. Lisäksi asuun kuuluivat tyylikkäät epauletit ja tietysti paraatimiekka, jonka käyttöarvo oli vähäinen. Yleisväriltään asu oli yönsininen ja kirjailut ja muut koristeet olivat kermaa ja kultaa. Olkapäillä olevat epauletit olivat totta kai kultaiset. Kaulus puolestaan oli viininpunainen samoin kuin ohut kaistale hihojen suuta.
Camilla puolestaan oli sonnustautunut taivaansiniseen unelmaan, jonka helma valkoisine pitseineen muistutti taivalla liikkuvaa pilveä. Kaulus nousi aina leukaan saakka ja kohosi takaa upeaksi kaareksi. Hiukset, joissa näkyi jo harmaata, oli koottu tyttömäisesti puoliavoimeen nutturaan pään päälle ja koristeltu sinisin kukkasin. Amiraalin silmissä hänen vaimonsa oli kertakaikkisen upea, vaikka kasvoille olikin ilmestynyt uurteita ja vartalo pidettiin korsetilla kurissa näin juhlavissa tilaisuuksissa.

”Täytyy myöntää, että Ferdinandia seuratessa olen kieltämättä käynyt vanhaksi. Tälläkin hetkellä olisin mieluusti sängyssä”, Jaques mutisi vaimolleen, joka hymyili valloittavasti.
”Ai, tekemässä mitä?” Camilla kysyi ilkikurisesti saaden yleensä jäykän miehensä naurahtamaan.
”Hmmmh… Nukkumassa tietenkin, vaimoseni. Nukkumassa tai kenties…” Jaques katkaisi lauseensa huomatessaan heitä lähestyttävän. ”Majuri Henry. Alice”, Amiraali tervehti tuttavallisesti hyvää työtoveriaan ja tämän vaimoa.

Toisaalla kapteeni Montague, univormuun pukeutuneena oli valmis saattamaan serkkunsa tanssinpyörteisiin. Hän teki sen lähinnä äitinsä mieliksi, sillä tämä oli sitä mieltä, että Catherine sopi Ferdinandille mitä oivallisimmin puolisoksi. Ferdinand puolestaan tunsi vain lämmintä ystävyyttä Cathyä kohtaan ja toivoi hartaasti pikkuserkkunsa ajattelevan hänestä samalla tavoin.

”Fickle ladies… Se ei ole ollenkaan sovelias tanssi sinulle, Cathy”, Ferdinand protestoi katsellessaan toisten ylevää ja kepeää tanssahtelua. Siitä oli hetki kun hän oli viimeksi astunut tanssilattialle ja taidot olivat varmasti ruosteessa. Toisaalta hän oli tälläkin hetkellä kiinni töissä. Hän olisi se upseeri, jolle ilmoitettaisiin välittömästi, mikäli palatsin alueella tapahtuisi jotain hälyttäävää.
”Älä viitsi, Fer”, nuori nainen mutristi suutaan ja sai osakseen älä-nyt-viitsi- katseen. Cathy oli kyllä hurmaava ilmestys kellankultaisessa puvussaan, jonka miehusta paljasti pehmeän poven kaaren. Kasvoillaan neitosella oli kultainen colombina naamio, jota koristivat kohokuviokukkaset ja dramaattinen musta huntu, joka laskeutui silmien ylitse. Jos Ferdinand olisi kiinnittänyt huomiota yksityiskohtiin, kuten naiset, hän olisi huomioinut pienet mustat kukkakuviot puvun helmassa. Mutta Ferdinand oli mies, joka flirttailustaan huolimatta ei kiinnittänyt huomiota aivan näin vähäpätöisiin asioihin. Sen sijaan hän kiinnitti huomionsa siihen, että häntä raahattiin suurin piirtein väkipakolla kohti tanssilattiaa ja sen piirileikkejä.
”Hei!” nuorukainen protestoi, mutta antoi periksi ja soluttautui Cathyn kanssa tanssilattialle. No ainakaan hän ei ehdi huomata kuinka onneton piiritanssija olen ilman harjoitusta, kapteeni Montague tuumasi saadessaan uuden neidin kohdalleen. Kenties hän selviäisi Cecilia almaineen asti, mikä oli Ferdinandista se miellyttävin tanssi.

((Hah! Sainpas vastattua. Kuinka yllättävää, että Fersinand pitää juuri cecilia almainesta= suutelutanssista. x) Tuhma poika.))
_________________
"Sine ira et studio."
Ilman vihaa ja myötämielisyyttä.
Amiraali Jaques-Yves Montague ja Kapteeni Ferdinand Montague

Fabian Leroy
Vieras





LähetäLähetetty: 13 Hel 2009 04:13 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Olisi väärin sanoa, ettei Vivant olisi kallistanut korvaansa prinssin nuhteluille - ehei, sillä kyllä hän kuunteli ja hän kiinnitti tähän paljonkin huomiota, virnistäen leveästi ja kumartaen yhä vain syvempään kuin aikaisemmin. Hovinarri oli hyvin, hyvin tyytyväinen itseensä, eikä kenelläkään ollut mitä luultavimmin minkäänlaista epäilystä siitä, mistä hänen tyytyväisyytensä oli peräisin.

Perillisten siitosta koskevan kommentin jälkeen Vivant kohotti häveliäästi oikean kätensä suunsa eteen ja hihitti hermostuneen tyttömäisesti, pyörähtäen täyden kierroksen varpaillaan. Hän risti jalkansa ja oli olevinaan niin ylenmääräisen vaivaantunut kyseisestä puheenaiheesta, kun taas sisäisesti prinssin suorat sanat ainoastaan onnistuivat huvittamaan häntä. Se oli äpäräprinssiksi itseään kutsuvan miehen hyväksi sanottava, että ainakin hän oli tarpeeksi suora mieheksi - ja hänellä oli hyvä (vaikka ehkä sarkastinen kyynisyyteen asti) huumorintaju.

"Sukkelalla kielellä saisit varmasti hovin kaunokaiset juoksemaan perässäsi kuin pahaiset hanhet. Kaakattaisivat varmaan mielissään. Kenties voisit opettaa pikkuveljelleni muutaman tempun, hänen taitonsa käsitellä naisia tuntuvat varsin... vaihtelevilta." Vivant kohotti kulmiaan pyörähti taas kerran varpaillaan ympäri, levittäen sitten kätensä ja astuen taaksepäin, ruumiinkielellään sanoen: katso minua.

"Näytänkö sellaiselta henkilöltä, jolle hanhiemot uskoisivat poikasensa?" Vivant tiedusteli leikkisästi. Oli helppoa päätellä, mitä hän tarkoitti, nyt kun hän kerrankin puhui suoraan - Vivant oli tietysti hyväkuntoisen ja varsin viehättävänkin näköinen, mutta hänessä oli myös tietynlainen ominaisuus, aivan kuin aura, joka ehdotti kosijaehdokkaalle että tässä ei ollut mies, jonka lojaalisuuteen ja sitoutumiseen saattoi luottaa. Vivant ei luultavasti vaikuttanut lainkaan sellaiselta, joka saattaisi vietellä jonkun ja viedä hänet kanssaan sänkyyn - ei, hovinarri itse oli se, joka olisi vieteltävänä. Tätä hän ei kuitenkaan aikoisi ääneen sanoa, ja mikäli kyseinen asia menisi prinssiltä ohitse, ei hän aikoisi sitä surra.

Mikäli narri olisi kuullut prinssin ajatukset hänen vapaa-ajastaan, hän olisi varmasti virnistänyt hilpeästi (joka ei varmsti olisi tullut minkäänlaisena yllätyksenä kenellekään, joka oli Vivantin kanssa koskaan asioinut) ja iskenyt silmäänsä salaliittolaismaisesti. Niilläkään, jotka tunsivat Vivantin tarpeeksi hyvin tietääkseen suurin piirtein hänen lempitemppunsa ja -tapansa ärsyttää ihmisiä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä Gaiksi ja Cruksikin kutsuttu pojankoltiainen teki niin sanotulla vapaa-ajallaan - eikä tämä ollut sellainen asia, josta Vivant kertoisi yhdellekään elävälle sielulle, ei ainakaan vielä, kun kruunusta taisteltiin.

"Minun on ollut suunnaton kunnia ja ilo keskustella tänään kanssanne", Vivant sanoi yhtäkkiä virallisesti, äänensävy kunnioittavana ja niin muodollisena kuin narri sen sai - ja hänen kunniakseen on sanottava, että hän olisi sopinut vaikka hoviin käytöstapoineen, niin ironiselta kuin se kuulostaakin, "Mutta ikävä velvollisuuteni on muistuttaa siitä aivottomasta laumasta joka varmasti kuolaa ihastuttavan vaatetuksenne perään tälläkin hetkellä, toivoen, että he saisivat palasen siitä - tai teistä, kumpi nyt lähempänä kättä sattuu tällä hetkellä olemaan." Vivant onnistui toimittamaan repliikkinsä samalla muodollisella sävyllä kuin se oli aloitettukin, eikä hänen vakava ilmeensä värähtänytkään - olihan hän sentään hovinarri.

Vivantilla oli kerta kaikkiaan aivan liian hauskaa tänään. Hän alkoi pitää prinssistä - ehkä hiukan liikaakin, kun otetaan huomioon kolmen kruununperillisen jo ennestään hauraan tasapainon. Se tietysti huolestutti Vivantia - mutta tätä hän voisi ajatella myöhemminkin. Nyt hänen mielessään oli ainoastaan yksi asia: hoitaa tämä tapaaminen loppuun huolella ja pitää huolta siitä, että Frederik oli ehdottomasti hänen puolellaan - tietyllä tavalla hänen vaikutusvallassaan. Vaikka Vivantin sija olikin prinssin jalkojen juuressa, tämä etuoikeus toimi kahteen suuntaan.

(( VIHDOIN sain vastattua! Siinä kestikin pikkuisen, josta pyydän KOVASTI anteeksi, ja teksti on varmasti ihan järkyttävää ja hovinarri-parka ei oo lainkaan tarpeeksi fiksu, koska kello on tosiaan vartin yli kaksitoista yöllä. Mutta sainpahan sentään vastattua, eh? ))
Takaisin alkuun


Prinssi Frederik



Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 108

LähetäLähetetty: 17 Hel 2009 12:49 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Tällä kertaa prinssi nauroi jotakuinkin hyväntahtoisesti. Narri vaikutti hienohelmaiselta neidiltä, jonka herkkä mielentasapaino oli miltei järkkynyt noin julkeista ja siveettömistä puheista. Sehän oli kertakaikkisen hävytöntä mainita siittäminen muussa yhteydessä kuin miesten kanssa eläinten jalostuksesta puhuttaessa.

Toki äpäräprinssi ymmärsi narrin pienimuotoisen pulman tämän esitellessä varsin veikeästi itseään. Frederik oli itsekin vielä nuori mies, mutta hänen mieleensä juolahti muutama vanhempi rouvashenkilö, joka oli mielellään naittanut yhden tyttäristään tuolle oudolle ilveilijälle. Toisille tyttäriä vain oli siunaantunut rumasti sanottuna liikaa ja tietysti heistä oli päästävä tavallaan eroon, joten jos narri oli poikamies, niin siinä oli joka tapauksessa potentiaalinen vävypoika. Frederik ei kuitenkaan virkannut ajatustaan ääneen.

Sen sijaan prinssi pudisti kevyesti päätään.
”Ja kuka on väittänyt, että untuvikot pysyisivät aina turvassa emonsa siipien suojassa? Onko narri vielä niin nuori, ettei tiedä kuinka tuulella käyvä on neitokaisen mieli ja sydän?” Frederik kysyi hymyillen. Hän muisti vielä hyvin, kuinka oli kuunnellut äitinsä puoleisten sukulaistyttöjen keskustelut äitinsä sukutilan salongissa teeaikaan. Hän oli soittanut vastahakoisesti pianoa, koska hänet oli yksinkertaisesti väkipakolla raahattu hevosten parista ja istutettu joka päivä teeaikaan pianon ääreen. Sen viikon aikana hän oli kuullut sen seitsemäntoista selitystä, kuinka rakkauden kohde oli muuttunut milloin mistäkin syystä.

Niin. Velvollisuudet. Frederik oli miltei hetkiseksi onnistunut unohtamaan juhlahumun, joka oli vallannut aateliset, niin nuoret kuin vanhatkin. Häntä ei edelleenkään huvittanut lähteä väenpaljouteen keskustelemaan asioista.
”Älkää turhaa kiitelkö ja nöyristelkö. Se pilaa kerta kaikkiaan mainion esityksenne, Vivant –hyvä ”, tokaistiin samalla kun naamio aseteltiin takaisin kasvoille. Fredrik loi vielä yhden aprikoivan katseen tuohon tiukumaakariin.
”Ehkä seuraavalla kerralla pääset näyttämään taitojasi juhlassa, vaikka luulen, että osaat viihdyttää itseäsi ja vieraita ilman minkään sortin lupaa tai kutsua. Vai kuinka, pieni shakkilauta?”

Prinssi kääntyi vetäen syvään henkeä ennen kuin tarttui ovenkahvaan avatakseen oven. Frederik pyörähti kuitenkin vielä sulavasti ympäri ja soi kumarruksen tapojensa vastaisesti kevyesti itseään nuoremmalle ja periaatteessa alempiarvoiselle esiintyjälle. Sitten hän avasi rivakasti kirjastohuoneen oven ja astui huoneesta tervehtien miltei välittömästi yhtä niin monista neuvonantajista ja tämän vaimoa jäämättä kuitenkaan keskustelemaan. Sen sijaan hän suuntasi kulkunsa lähemmäs orkesteria katsellen alas tanssilattialle, missä parit pyörähtelivät nauraen riehakkaan musiikin tahdissa.

((Näin siis tällä kertaa näemmä. Reetusta on tullut yhtäkkiä hirvittävän teatraalinen ihminen. Se on varmaan lukenut liikaa näytelmäkirjallisuutta ja pehmittänyt aivonsa lopullisesti.))
_________________
Frederik von Clover
"It's no secret ambition bites the nails of success
Every artist is a cannibal, every poet is a thief"
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Fabian Leroy
Vieras





LähetäLähetetty: 21 Maa 2009 06:18 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
"Ehkä seuraavalla kerralla pääset näyttämään taitojasi juhlassa, vaikka luulen, että osaat viihdyttää itseäsi ja vieraita ilman minkään sortin lupaa. Vai kuinka, pieni shakkilauta?" Vivant virnisti taas avoimesti ja kumarsi - mutta puhutusta nöyryydestä ei ollut hänen kumarruksessaan jälkeäkään. Hänen mieleensä oli prinssin puhuessa noussut tusinan hyvää vastausta, joista varmasti melkein yksitoista olivat enemmän tai vähemmän sopimattoman flirttailevia, mutta mikäli Vivant ei olisi ollut Vivant, eihän hän olisi ollut lainkaan mielenkiintoinen.

Hetken prinssiä katsellessaan Vivant aprikoi laiskasti, melkein maireasti, josko prinssi oli koskaan viihdyttänyt miespuolista palvelijaa muuten hyvin lämmitetyssä sängyssään.

Ja sittemmin hän joutuikin todistamaan prinssin ylidramaattista kumarrusta, ilmeisesti tarkoittaen kiitosta tästä kielenheiluttelusta, joka oli ilmeisimmin ilahduttanut prinssiä suurestikin. Hm, hovinarrin retale ajatteli, huvittuneena ja samalla kovin kiinnostuneena, yrittikö prinssi osoittaa kenties ylemmyyttään narria kohti tällä tavalla - poistumalla huoneesta niin äkisti? Narri saattaa olla vikkelä sanoistaan, prinssin teot tuntuivat kertovan, mutta prinssin sana olisi se, joka lausuttaisiin viimeiseksi. Vilkaistuaan ensin ovea, hän tanssahti kohti sitä tuolia, jolla prinssi oli vasta hetkeä sitten levännyt. Leveästi virnistäen Vivant pyörähti kannoillaan ja lennokkaasti oikaisi oman kehonsa kyseiselle tuolille, ristien jalkansa mukavasti.

Tästä asennosta hän siirtyi katselemaan ovea, aivan kuin valmistautuakseen siihen mahdollisuuteen että hetkenä minä hyvänsä tuosta ovesta saattaisi vyöryä joku sisään - sillä ainahan se oli mahdollisuus, ja narrin pitäisi olla valmis vetämään oma, ah, "naamionsa" kasvoilleen jos näin kävisi. Mutta nyt, tyhjässä, hiljaisessa huoneessa, omassa rauhassaan ja mukavasti penkissä, joka muisti yhä toisen ruumiinlämmön ja vartalon muodon...

Vivantin otsalle ilmestyi lievä ajatusjuova, ja hänen oikean kätensä etu- ja keskisormi siirtyivät hänen huomaamattaan silittelemään hänen kaulaansa aivan leuan tienoilta. Prinssi oli puhunut jotain tyttäristä ja naittamisesta, eikö? Vivant tiesi, että moni tuolla olisi varmasti valmis saadakseen tyttärensä naitettua hovinarrille - noita tyttäriä saattoi nimittäin olla monilla hieman liikaakin, ja tällaisia äitejä ei se, että jos Vivant sanoi yhden väärän sanan, mikäli hän ei osannut pitää lojaalisuuttaan kolmeen kruununperilliseen tasaisena, hänet murhautettaisiin hänen "suosikkinsa" ohella, mikäli kävisi niin ohraisesti, että hän kallistuisi puoleen tai toiseen ja tämä henkilö joutuisi kuolemaan. Mutta että nainen, hänen rinnalleen?

Jo tämä ajatus itsessään sai Vivantin pudistelemaan päätään. Kukaan, joka ei ymmärtäisi hänen maailmaansa ja maailmankuvaansa todellisuudessaan, joka ei ymmärtäisi hänen jakamatonta huomiotaan ja liki obsessiotaan hänen ammattiinsa ja elämäntyöhönsä, sellainen pikkuruinen hanhi ei olisi minkään arvoinen. Sitä paitsi, narrin ei tarvinnut tehdä poliittisesti korrektia avioliittoa, mikäli hän ei halunnut, ja Vivant oli hyvin tyytyväinen siihen, että hänen asemansa oli mikä oli, mitä ikinä hän sitten tekisikin.

Ja prinssi itse, sitten, mitä Vivant hänen kanssaan tekisi? Mikäli narri oli aivan rehellinen itsensä kanssa - näin ajatellessaan huolijuova hänen otsallaan syveni - narri oli hyvin, hyvin kiinnostunut hänestä. Vaarallisen kiinnostunut.

Ja jotenkin, kuitenkin... Jotenkin narrista tuntui, että juuri tätä efektiä prinssi olikin hakenut. Mokoma hermostutti narria kovasti - yrittikö Frederik kenties saalistaa lopulta yllättävän helposti vietävissä olevaa (sillä mikäli Vivant ei olisi rakastunut sanoihin ja eleisiin ja piilotettuihin viesteihin jo kauan sitten, ei hän olisi kummoinenkaan narri, puoliakaan siitä, mitä hän tänä päivänä oli) hovinarria omaan komentoonsa? Vivant oli äkisti hyvin tyytymätön itseensä. Hän piti itseään hyvänä pelaajana, oli peli mikä hyvänsä, mutta pelkkä ajatus siitä, että prinssi olisi saattanut tehdä näin, hänen omassa pelissään... Sietämätöntä. Kerrassaan sietämätöntä. Ja hätkähdyttävän kutkuttavaa.

Vaarallisilla vesillä leikit, pentu-pien'.

Itsekseen irvistäen mustavalkoiseen pukeutunut hovinarri kampesi itsensä pystysuoraan asentoon tuolilta, jolla hän oli istunut. Puolihuolimattomasti hän pyyhki olemattomia tomuhiukkasia vaatteiltaan, täten valmistaen itseään henkisesti siihen, että taas kohta mennään - takaisin juhlahumuun, takaisin ihastuttavien aatelisten luokse. Takaisin--

Narri virnisti itsekseen ehdottoman ilkikurisena. Mikäli Frederik halusi Vivantin huomion, miksipä ei, sen hän myös saisi. Sehän olisi ainoastaan reilua, eikö vain?

Katsotaan nyt sitten, kumpi meistä peliä pyörittää, pikku prinssi.

Niine hyvineen Vivant (hetken impulsiivisesta ajatuksesta tuolille kumarrettuaan) tanssahteli ovelle, heitti sen auki (saaden muutaman ulkopuolella käyskennelleen henkilön hätkähtämään), katseli ympäristöään punniten ympärilleen ja kipitteli siihen suuntaan, johon arveli prinssin menneen.

(( Anteeksitaaskovastiyhyy. Mutta jos tuosta ei siis käynyt selväksi, Vivant meinaa pilata Frederikin illan. 8''D Eli hän jatkaisi peliä mielellään. ))
Takaisin alkuun


Prinssi Frederik



Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 108

LähetäLähetetty: 22 Tou 2009 03:04 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Nuorukainen, joka oli pukeutunut niin prameasti kuin vain prinssin kuuluikin, herätti huomiota ja kirvoitti ilmoille neitokaisten huulilta huokaisuja ja herroilta asiaan kuluvia harmistuneita puhahduksia kun heidän seuralaisensa silmäilivät ihastuneena miestä, jonka ei pitänyt kantaa korkea-arvoista titteliä. Frederik ei juurikaan välittänyt. Hän nojasi parven kaiteeseen yrittäen paikantaa äitinsä juhlaväen joukosta pystyäkseen vielä tehokkaammin välttelemään tuota voimakastahtoista naista. Tämä ei kuitenkaan tuottanut tulosta, eikä hän nähnyt sen paremmin Fracista tai Rosea.

Prinssin katse kiinnittyi kuitenkin useisiin univormuihin pukeutuneisiin upseereihin. Amiraali oli syventynyt keskusteluun mitä ilmeisimmin jonkun työtoverinsa kanssa. Frederik ei tunnistanut tämän selkää. Montaguet näyttivät varsin tyytyväisiltä ja nuoren prinssin oli myönnettävä, että hän ei ollut osannut kuvitellakaan, että amiraali olisi niin uskalias romantikko, että olisi virallisissa juhlatilaisuuksissa kietonut käsivartensa rakastavasti vaimonsa ympärille. Kenties armeijan kivikasvoisella komentajalla oli sittenkin herkkä puolensa tai sitten hän vain paikkaili parhaan kykynsä mukaan huhuja, joita hovissa liikkui edelleen.

”Krhöm… Teidän korkeutenne?” Pidättyväinen ääni lausui prinssin selän takana. Hän kääntyi kohtaamaan yhden monista palvelijoista.
”Niin?”
”Teidän korkeutenne. Kreivitär Marquez haluaisi ilmaista halunsa…” palvelija ei näyttänyt mitenkään iloiselta joutuessaan tuomaan kyseisen viestin ja takelteli hieman sanoissaan.
”Tanssia kiittämättömän poikansa kanssa?” prinssi jatkoi luoden pahoittelevan hymyn.
”Eh… Aivan niin teidän korkeutenne Hän odottaa teitä konfrenssisalissa”, palvelija näytti entistäkin vaivautuneemmalta, ”Haluatteko minun vievän vastauksenne kreivittärelle, teidän korkeutenne?”
”Kertokaa kreivittärelle, että tassin hänen kanssaan mielelläni, mutta en piiritansseja. Ne ovat liian nuorekkaita hänelle. Tapaan hänet hieman myöhemmin tanssin merkeissä”, prinssi lausahti kepeästi saaden palvelijan miltei kalpenemaan näistä julkeista sanoista, joita poika kehtasi lausua äidilleen. Palvelija kumarsi ja lähti toimittamaan viestiään ja Frederik valmistautui keskustelemaan Saksan ja Puolan diplomaattien kanssa, mikä oli taitolaji, sillä herrat Kohlheim ja Milosz eivät pitäneet pahemmin toisistaan. Samalla nuorukainen unhoitti äidilleen antaman lupauksen.
_________________
Frederik von Clover
"It's no secret ambition bites the nails of success
Every artist is a cannibal, every poet is a thief"
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Maria



Liittynyt: 08 Kes 2009
Viestejä: 31

LähetäLähetetty: 12 Kes 2009 08:04 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Kreivi Viktor Lévesgue oli tänään poikkeuksellisen hyvällä tuulella. Ei hän muuten olisi ilmestynyt tyttäriensä kanssa tämän luokan tapahtumaan. Kreivi itse ei liiemmin uhrannut aikaansa tyttäriensä kanssa seurusteluun, vaan hävisi heti saavuttuaan ihmisvilinään. Marie oli itsekin paennut heti tilaisuuden tullen ylikaitsevaa sisartaan ja nyt hän piileskeli valtaistuinsalin parvella. Mariella oli yllään kapea tummanpunainen puku, jossa oli pitkät mustasta pitsistä ommellut hihat sekä kaulus. Hänen hiuksensa olivat tavanmukaisesti kiinni, mutta juhlallisuuksien kunniaksi Marien kasvojen sivuja koristivat sievät korkkiruuvikiharat. Sävysävyyn kauluksen ja hihojen kanssa oli suuri, musta pitsinen viuhka, jonka takana Marie saattoin tiirailla ystäväänsä pienestä puuteripeilistä. Parven varjojen turvista he saattoivat yhdessä katsella seurapiirin kerman tekemisiä.

"Katso Marie. Calamité." Maria sanoi ilkikurisesti peilistä huomattuaan narri Vivantin. Marie hihitti Marian ilkeilylle viuhkansa suojissa ja katseli hetken räikeää klovnia. Sitten hän siirtyi varovaisesti lähemmäs parvekkeen reunaa ja antoi katseensa käydä läpi koko valtaistuinsalin, lähinnä varmistaakseen, että hänen sisarensa oli viimein kyllästynyt piilosleikkiin ja lähtenyt. Siskoa ei näkynyt ja isäkin oli syventynyt keskustelemaan muiden aatelismiesten kanssa. Pienen hetken ajan Marie tunsi itsensä hylätyksi ja ei-halutuksi. Hänen salainen ystävänsä vaistosi naisen alakuloisuuden. "Älähän nyt ystäväni." Maria sanoi lämpimästi. "Ilta on nuori. Ei tiedä vaikka tapaisimme prinssi Francisin." hän jatkoi vihjailevasti. Jo pelkkä maininta prinssistä sai Marien suun onnelliseen hymyyn ja posket lämpimän punaisiksi. Marie etsi katseellaan Francisia, muttei löytänyt tätä suuresta ja täpötäydestä salista. Sen sijaan hän tajusi seisovansa aivan prinssi Frederikin vieressä. Marien huulet vääntyivät pakonomaisesti irvistykseen viuhkan takana. Tämä prinssi ei ollut Cloverin kruunun perillisistä Marien suosikki ja sen perusteella mitä neito oli muuten kuullut herrasta, hänen kannattaisi pysytellä kaukana moisesta seurasta. Marie säikähti huomatessaan Frederikin ja kääntyi panikoiden poispäin. Hänen teki mieli juosta pois. Mutta Marialla oli asiasta toiset tuumat. "Etpäs mene minnekään. Tästä voi tulla mielenkiintoista." hän sanoi ja kuiskutti Marielle vielä muutaman ohjeen. Marie kääntyi hitaasti ja katsoi prinssi Frederikiä kuin olisi vasta äsken hänet huomannut. "Hyvää iltaa, teidän korkeutenne." hän lausui hymyillen. Marie raukka huomasi vasta nyt prinssi Frederikillä olevan jo seuraa. Hänen äskeinen tervehdyksensä rikkoi normit täysin. Maria ei välittänyt tästä tippaakaan. Mutta Marie välitti. Nolo puna nousi naisen jo ennestään hehkuville kasvoille ja neiti sipsutti samantien prinssin ohi, samalla sirosti niiaten ja yrittäen näin säilyttää viimeisetkin kunnian rippeensä. Maria tokaisi tylysti peilistään: "Bousilleur."

Viimeinen muokkaaja, Maria pvm 23 Kes 2009 11:32 pm, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Prinssi Francis



Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120

LähetäLähetetty: 14 Kes 2009 02:58 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Peilikuva heijasteli nuorukaisen muotokuvan mukaisen kuvajaisen. Peilistä heijastuva hahmo oli pitkä, ja solakka. Leveät hartiat tekivät oikeuttaan ylleen nostetun, sammaleen vihreän takin kanssa. Hänen kuvajaisensa oli omalle mieltymyksilleen tunnollinen; hänessä ei ollut mitään ylitsevuotan koristeellista. Hänen juhla-asuaan ei koristaneet kimaltelevat kivet, saati ketjut. Hänen asunsa ei prameillut ylimielisillä toppauksilla, napeilla, hapsuilla saati millään muullakaan. Vihreä takki laski oikein mitoitettuna pitkin miehen leveitä hartioita, ja laski pitkin jäntevää selkää täydellisesti laskeutuen. Tummat housut, ja kengät istuivat yhtälailla hyvin pitkään varteen. Prinssi Francis antoi pukijansa pyyhkäistä olkapäiltään niillä olemattomia pölynöyhtiä. Lakejansa joutui varvustamaan, jotta ylettyi asettamaan takin kauluksen oikeaan muotoonsa.
”Kiitos Lyel, enköhän selviä lopun matkaa yksin”, peilikuvalleen puhuva nuorukainen näki, kuinka lakeijansa nyökkäsi lyhyesti ja arvokkaasti. Lyhykäinen mies kumarsi ja kiirehti matkoihinsa.

Oli uusi vuosi, ja niinkuin jokaisena vuotena takaperin, oli palatsissa järjestetty toinen toistaan koreampia juhlallisuuksia. Eikä aloilleen juurtuneista tavoista ollut käynyt luopuminen vieläkään. Francis ei ollut asettanut lusikkaansa tähänkään soppaan, niinkuin ei aikaisemminkaan. Hän oli huolehtinut siitä, että kansa pääsi nauttimaan osansan juhlallisuuksista. He kaikki kolme olivat näyttäytyneet kaupungilla. Uuden vuoden julistus oli herättänyt kansan riemuhuutoihin. Ilmaisina hyvyyksinä jaetut ruokavarat; leivät ja leivosnisut olivat herättäneet ilahtuneita huudahduksia kaikkialla ympärillä. Sirkushuvit, joita paraati siivitti oli tarjoillut vielä loput hyvin alkaneesta juhlasta. Mutta nyt hänen oli asetettava itsensä pahempaan leijonan kitaan. Aatelisten, poliitikkojen ja itseään täynnä olevien ihmisten -tyrannien eteen. Kerran hän oli jo ehtinyt livistämään suurimmilta haasteilta, kun ruokailu oli onnistuneesti saatu päätökseen. Mutta vetäytymisensä väen tungoksesta alkoi asettua turhan painavana painolastina hänen harteilleen. Vihreät silmät tarkastelivat peilikuvaansa. Hänen ulkoasunsa oli moitteeton. Tumman ruskeat, suklaansävyiset hiukset olivat sidotut mustalla nauhalla niskaan. Olkapäiden ylitse hamuavat, laineikkaat hiuskiehkurat olivat yleensä alituiseen avoinna, mutta nyt hän oli sitaissut ne siististi ojennukseen. Peilikuvansa kertoi epäilyttävästi, miten uskomattoman paljon hän onnistui tuollaisella, pienellä teolla muistuttamaan hyvinkin paljon velipuoltaan. Hipiänsä, joka muistutti siskonsa kanssa yhtäläista, ruskettunutta sävyä. Kulmikkaat kasvot tapasivat miehisen, maskuliinisen muodon, mutta sisarensa kaltainen eksoottisuus kasvoillaan teki hänen kasvoistaan myös runollisissa määrin kauniit.

Takinsa kalvosinnappien asennon tarkistaen Francis jätti tuon turhan pitkäksi venyneen tovin peilin ääressä. Ikinä eläissään hän ei ollut rakentanut asemaansa ulkoiselle olemukselleen, sillä hänen arvonsa, ja itsetuntonsa olivat riittävän korkeasti näkyvissä kertoakseen kaikille hänen korkea-arvoisen asemansa. Nuorukainen poistui huoneestaan ja kulki suorinta reittiä portaisiin, jotka jouduttivat hänen matkaansa toisen kerroksen valtaistuinsaliin. Ponnekkuutta saavat äänet lisääntyivät, musiikki, nauru, ja puheensorina kasaantuivat muistuttamaan surisevaa mehiläispesää. Suupieliään hieman kiristäen mies yritti rentoutua. Ilma tuntui vain pihahtavan matkallaan keuhkoista nenään. Hän saattoi vain toivoa, ettei jouduttaisi matkaansa itsetuhoiseen koetukseen astellessaan hieman välinpitämättömästi kellosta piittaamatta vastaanottosaliin.

Francis rykäisi kevyesti rentouttaakseen kireitä suupieliään edes vähän astuessaan tervehtimien sotilaiden ohitse. Kohteliaasti juhlijoille nyökäten nuorukainen asteli valtaistuinsaliin, jossa musiikki kiidätti juhlijoita mukanaan. ”Voi luoja...anna minun kaikki kestää..” mielessään rukoillen viheriäinen silmäpari etsi tuttuja katseita – joista tosin yksikään pari ei näyttänyt järin turvalliselta.
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Fabian Leroy
Vieras





LähetäLähetetty: 22 Kes 2009 06:12 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Ensimmäinen asia, jonka Vivant huomasi astuessaan ulos tästä ilahduttavasta sivuhuoneestaan ei ollut lainkaan hänen etsimänsä henkilö, vaan lähinnä hänelle kasvojaan viuhkalla peittelevä, mutta häntä varsin häpeilemättömästi katseleva nuori neitokainen. Vivantin kulmat kohosivat hieman kun pariisilaisen kreivin tyttären nimi nousi hänen aivojensa siististi lokeroidusta tilasta, ja yhdistyi näihin suureksi osaksi peitettyihin kasvoihin: Marie. Hovinarri ei muistanut kuulleensa sen suurempia tai erityisen useasti toistuvia, vahvoja juoruja kreivistä ja tämän tyttärestä - ainoastaan murunen siellä ja toinen täällä. Kumpikin tuntui kärsivän tulisesta temperamentista, ja varsinkin Marien silmien takana vaikutti tapahtuvan paljon enemmän kuin neitokainen antoi ilmi.

Saatuaan ajatuksensa järjestykseen shakkilaudan väreihin pukeutunut hovinarri hymyili hivenen ylimielisesti, kallisti päätään ja kumarsi sitten niin syvään kuin suinkin mahdollista. Kuten illan kuluessa oli hyvin käynyt ilmi, Vivantin oli helposti mahdollista muuttaa näinkin kunnioittava ele varsin helposti parodiaksi sen yleisestä käyttötavasta - ja yhtäkkiä kunnioitus olikin muuttunut irvailuksi.

Sen enempää huomiota ei Vivant ranskattarelle suonut - ehkäpä myös sen takia, että juuri tällöin hovinarri huomasi etsintänsä alkuperäisen kohteen. Valitettavasti hänen kannaltaan, ja hovinarrin suunnattomaksi harmiksi, prinssi keskusteli jo toisten kanssa - ja jo hänen katsellessaan ja arvioidessaan tilannetta, pikku ranskatarkin teki saman huomion kuin hänkin ja törmäsi pää kolmantena jalkana suin päin ja ehkä jopa hieman epäkohteliaasti jo valmiiksi keskusteluun syventynyttä Frederikiä kiusaamaan. Vivant tuhahti astuessaan pois satunnaisen palvelijan tieltä, ja alkaessaan pyöritellä narrisauvaansa kädessään. Siinä sitten menivätkin hänen suunnitelmansa.

Tietenkin narri olisi voinut muitta mutkitta loikkia Frederikin luokse ja varastaa hänen huomionsa kaikilta muilta, mutta kuten niin monesti sanottua, Vivant kyllä ymmärsi paikkansa (vaikka se ei aina ihan siltä näyttänytkään, narri ajatteli virnistäen). Hän oli kiusannut Frederikiä aivan kylliksi yhden illan osalta, ja mikäli prinssi ei alkanut näyttää erityisen kyllästyneeltä tai mikäli hän ei alkanut osoittaa merkkejä siitä, että hän toivoi jonkinlaista keskeytystä aatelisvirrassa, Vivantin tuli pysyä poissa - tai ainakin taustalla.

Dramaattisesti huokaisten narri siis kääntyi kannoillaan, ja kiersi kohti alapuolella sijaitsevaa tanssilattiaa sitä kautta, josta kulkiessaan prinssi ei häntä huomaisi. Kyseessä taisi itse asiassa olla palvelijoiden kulkureitti, ja kiireiset palvelijat vilkuilivat häntä kohti ärtyneinä, ilmeisesti ajatellen etteikö hän voisi valita seuraansa - joko palvelijat, tai sitten aateliset. Vihaiset, mutta lyhyet katseet ja kaikenkestävät huokaisut osoittivat samaa. Kulkiessaan epäominaisen hiljaisena tällä käytävällä Vivant kurtisti kulmiaan - äkkiä hän huomasi, kuinka oikeassa tämä ajatus oli. Hän ei ollut oikeastaan palvelija, mutta ei hän ollut aatelinenkaan. Hän ei oikein sopinut yhteenkään lokeroon palatsin arvoasteikossa.

Hieman synkänväriset, yksinäisyyttäkin käsittelevät ajatukset mielessään Vivant, melkein ajatuksiinsa vaipuneena ja melko vaisuna, astahti takaisin käytävästä saliin. Vasta jonkun ohikulkeneen aatelisen hilpeä kommentti hänen vaatetukseensa ja mietteliääseen ilmeensä liittyen herätti hänet siihen, että hän tosiaankin oli yhä salissa, muiden ihmisten ympäröimänä. Kiroten omaa virhettään, Vivant puki ylleen ilkikurisuuden maskin (Vivant ei tarvinnut aitoa naamiota kasvonsa piilottaakseen) ja lähti taas askeltamaan kevein askelin ympäri salia.

Vähäisempien aatelisten viihdyttäminen käy kyllä varsin nopeasti kyllästyttäväksi, varsinkin silloin, kun heidän joukossaan ei ole yhtäkään niitä teräväkielisiä ja -mielisiä neitokaisia tai nuoria miehiä, joiden ainoa ilon aihe oli väittää vastaan jok'ikiseen asiaan, joka heille esitettiin. Siksipä, pitkään venytetyn piikikkään, ja silti humoristisen erään naikkosen leninkiä kohtaan osoitetun kohteliaisuuden esitettyään, Vivant vetäytyi taas hieman kauemmas väkijoukon keskustasta. Vikkelät, tummat silmät kiertelivät ympäri salia kyllästyneinä. Olihan se nyt kumma, kun hovinarrin huvi oli loppunut jo ennen kuin se oli kunnolla ehtinyt alkaakaan!

Tai eihän se nyt kumma. Ainahan täällä kävi näin.

Aivan rehellisesti sanottuna, Vivant oli jo alkanut vakavasti harkita vähin äänin paikalta liukenemista silloin, kun hänen katseensa tapasi melko eksyneennäköisen, ja hyvin kireän ja epämukavuudessa kerrassaan kieriskelevän kuninkaallisen. Hidas virne kohosi hovinarin kasvoille - äkkiä hänen iltansa näytti kymmenkerroin mielenkiintoisemmalta kuin vain hetkeä sitten.

Vaivattomasti narrisauvaansa vasemmassa kädessään pyöritellen, eksoottinen, ilkikurinen nuorukainen tanssahteli väkijoukon lävitse, pienet kellot vaatetuksessaan kilisten ja varmasti paljon huomiota keräten, kunnes hän päätyi aivan prinssi Francisin vierelle. Tähän päästyään hän kumarsi syvään, oikea käsi rinnalleen taivutettuna, ja vasen, yhä sauvaa pitelevä kätönen taakseen ojennettuna. Suoristaessaan jälleen selkänsä Vivant iski silmäänsä prinssille.

"Velvollisuuden taakat ovat monet, prinssi-hyvä, eikä niistä lainkaan vähäisin ole alituisen nuoleskelun sietäminen", hän huomautti hilpeästi, taas sauvaansa vasemmassa kädessään pyöritellen. Äkkiä hän kurtisti kulmiaan ja näkyi katselevan prinssiä kuin ensimmäistä kertaa.

"Näytättekö te aina noin kireältä, vai onko joku pakkosyöttänyt teille sitruunan? Rentoutukaa nyt vähän. Jokuhan saattaisi luulla, ettette tahdo olla täällä." Vaikka Vivantin äänensävy oli täysin vakava, lausahduksen implikaatiot olivat selvät.

(( Se vähän venähti. Sorry, pplz. ))
Takaisin alkuun


Prinssi Francis



Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120

LähetäLähetetty: 22 Kes 2009 08:51 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Juhlijat kulkivat moninaisen kirjavissa väreissään ympäri valtaistuinsalin pramean kiiltäväksi hinkattua lattiaa pitkin. Suuren luokan vaiva yhden lattian takia, ja miksi? Vain sen takia, että tämä maan kerma pääsi sitä korkkipohjaisissa kengissään kuluttamaan. Väentungoksen täyttämässä salissa kukaan tuskin kiinnitti kiviseen marmorilattiaan mitään huomiota, saati väen vängällä kiillotettuihin kynttiläkruunuihin.

”Kaiken on oltava täydellistä – putipuhdasta, niin puhdasta että voisi vaikka lipaista kullattua pintaa. Niin puhdasta on oltava!” Francis muisti muutamaa päivää takaperin kuulemansa sanat. Palveluskunnan johtoon asetettu päämies oli meuhkannut suljettujen ovien takana. Tietenkään lausahdusta ei oltu tarkoitettu kenenkään kuultavaksi, mutta sattumoisen hän oli sattunut kulkemaan pitkin käytävää. Matkallaan kohti kirjastoa oli korviinsa tarttunut tuo lausahdus, joka oli ollut omiaan saamaan prinssin silmät pyörähtämään täydellisen ympyrän silmäkuopissa. Aivan kuin ajatuksen voimalla prinssi nosti katseensa vilkaisemaan surullisen kuuluisia kattokruunuja.

Sanat hyvinkin elävinä mielessään muistaen Francis oli hymähtää, mutta hillitsi itsensä. Hän halusi vain yrittää rentoutua, ei suinkaan osoittaa hallitsemattomuutta itsessään. Suupieltään tuskin huomattavasti sormen syrjällään pyyhkäisen nuorukainen antoi katseensa jatkaa matkaa katosta kohti parvea. Prameilevat juhlavieraat...heidän oli tunnettava olonsa hyvinkin arvokkaiksi ja tärkeiksi kyetessään katsomaan muita kaltaisiaan korkeammalta. Toinen toistaan ylevämmin pukeutuneet ihmiset parveilivat parvella – Francis koetti turhaan olla kuvittelematta parvea kanatarhan orsiksi, jossa kirjavat kanat tönivät ja tuuppivat toisiaan. Kuvitelma vain ilmestyi, kaikista mielensä lujitusharjoituksista huolimatta.

Suuremmitta suruitta Francis huomasi kykenevänsä lukemaan tämän kaltaiset kestit vain isoksi, surullisen huvittavaksi sirkukseksi. Eikä hän itse, sirkuksen yhtenä johtajana, onnistunut kovin hyvin työssään. Liian monta kertaa hän oli saanut kuulla, nähdä, ja todistaa miten viattomatkin illanistujaiset päätyivät juonittelujen verkkoon. Edes hyväntekeväisyyttä ei voinut puhtaimmalla omalla tunnollakaan ajatella hyväsydämisyydeksi, sillä aina oli olemassa se pieni lovi jossain, josta joku pääsi jollain tavalla hyötymään.

~~~

Francis antoi katseensa laskeutua parahiksi parvekkeen kanaparven huomasta, sillä hetkeä myöhemmin linnan hovinarri olisi onnistunut yhyttämään hänet tiirailemasta miettivä ilme kasvoillaan orren tipujen toohotuksia. Nuori Vivant – ammatissaan ylpeä, mutta myös jopa ylimielisyyteen taipuva 'olento' astahti läpi päämäärättömästi vaeltavan, juhlavan korean nautakarjan. Suupielensä vakavoittaen, ja ilmeensä peruslukemille vetäen nuorukainen katsoi, miten linnan eksoottisin otus taipui syvään kumaraan, ja oikaisi yhtälailla vaivattomasti pitkän vartensa.

”Toden totta Vivant”, nuorukainen lausahti. Kenties jopa sokeakin olisi kyennyt kertomaan hänen olevan ilmeeltään liian kireäksi pingoittunutta viulunkieltä paikoillaan pitelevä jousi. Hetken aikaa hän antoi narrin katsella itseään – häntä jopa huvitti narri silmien takana loistava katsanto. Huvituksensa viimeisteli nuoren narrin lausahdus, joka sai prinssin jopa hymähtämään. Ehkäpä hän jopa hieman suli tuosta kireästä olemuksestaan, muttei kuitenkaan ollenkaan menettänyt itsehillintäänsä.

”Olen pahoillani, että se loistaa noin näkyvästi. En ole eläissäni nähnyt miellyttäväksi työntää naamaansa leijonankitaan – ilman että tietää mitä siitä seuraa”, prinssi vilkaisi läheisiä notkujia ympärillään, mutta heistä juurikaan välittämättä hän käänsi katseensa jälleen narriin. Ylimielisyys ei ollut koskaan sopinut prinssin pirtaan, eikä hän nytkään katsonut hovin hauskuuttajaa mitenkään yläviistoon (niinkuin hovissa monilla oli tapana).

”Mutta ette tekään kovin hilpeältä vaikuta.”
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

OliviaDeMarius



Liittynyt: 11 Lok 2007
Viestejä: 63

LähetäLähetetty: 26 Kes 2009 02:37 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Siro käsi nousi kohentamaan suurehkon, valkoisen kukan asentoa vasemmalla puolella hiuksissa, kukan, joka muistutti ulkonäöllisesti hivenen liljaa, vaikka ei sellainen kukka ollutkaan. Korpinmustat kiharat oli miltei kaikki nostettu ylös, kampauksen paljastaen niskan, muutamaa huolettomasti aseteltua kiharaa lukuun ottamatta. Kiharoita oli myös jätetty kehystämään kuvankauniita kasvoja. Kasvoja, jotka nyt tosin olivat kerman ja toffeensävyisen, koukeroiden ja muutaman sulan kera koristellun naamion takana. Sormet asettivat naamion paremmin paikoilleen, sinisten silmien kohdaten hetkeksi katseen peilin kautta, punaiseksi maalattujen huulien kaartuen pehmeään hymyyn. Olivia antoi katseensa viivähtää uudessa kerman ja toffeen sävyisessä mekossaan, jossa oli korkeahko kaulus, mutta sopivan avara pääntie, joka paljasti hivenen poven pehmeää kaarta. Juuri sopivasti. Kaulalla oli yksinkertainen tummanruskea satiininauha, joka oli sidottu rusetille niskaan. Puku itse oli kiristetty takaa nyöreillä. Neito ihasteli kontrastia, jonka kerma loi hivenen tavallista tummemman ihon kanssa, toffeenruskean tuoden ihoa kauniisti esille. Markiisitar hymyili ja kääntyi jättääkseen huoneistonsa.

~´~´~´~

Hetken kuluttua Markiisitar De Marius astui valtaistuin saliin, jättäen saattajansa ja henkivartijansa Andren taakseen. Hän ei kokenut tarvitsevansa miestä turvanaan juhlissa vaikka koskaan ei voinut olla liian varovainen. Markiisittaren katseen etsien tuttuja tuon hymyillen autuaasti kuulemalleen musiikille, mutta vain hetken. Hänen pitäisi tavata täällä setänsä ja tuon vaimo sekä tytär. Sinisten silmien osuen tukevaan, suureen tummatukkaiseen mieheen, joka seisoi sivummalla keskustellen pyylevän vaimonsa kanssa. Markiisittaren keveiden askeleiden vieden heidän luokseen.
”Ah, Olivia!”
Sydämellinen ääni lausui sedän tunnistaessa veljentyttärensä. Kaksikon hymyillessä lämpimästi toisilleen ja tervehtiessä varsin muodollisesti.
”Annas kun katson sinua. Kyllä vain, olet kasvanut kovasti. ”
Sedän tokaistessa, tuon lausahduksen saadessa nuoren neidon naurahtamaan pehmeästi.
”Joko olet nauttinut virvokkeita?”
”En, setä. Saavuin vasta. Oloni oli vähän huono aikaisemmin..”
”Voi, mikäs sinulla, nuorella ihmisellä? No, mutta lähdetään sinne päin. Serkkusi on siellä ja hän palaa halusta nähdä sinut”
Suuren miehen lähtien johdattamaan Oliviaa ja vaimoaan ihmisten keskellä kohti konferenssisalia, miehen jäädessä välillä tervehtimään ihmisiä.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti MSN Messenger

Prinssi Frederik



Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 108

LähetäLähetetty: 28 Kes 2009 01:43 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
”Dobry wieczór, pan Milosz”, Frederik tervehti puolan diplomaattia tämän omalla kielellään ja puristi lujasti varsin vatsakaan ja punakkakasvoisen miehen nihkeältä tuntuvaa kättä.
”Guten Abend, Herr Kohlheim”, hän jatkoi vaihtaen kielen saksaksi kätellen hintelän ja varsin kuivakkaan näköisen diplomaatin, kuten oli hetki sitten tehnyt puolan diplomaatin kanssa.
”Hyvää iltaa, neiti Lévesgue”, prinssi lausahti tottuneesti tervehdyksen miesten kanssa vaihdettavien tervehdysten väliin, eikä välittänyt sen suuremmin etikettivirheestä. Tänä iltana oltiin toki muodollisia, mutta mitä pitemmälle yöhön juhlat venyivät, sitä välittömämmiksi ihmiset muuttuivat ja unhoittivat hovissa vallitsevat soveliaisuussäännöt.
”Dobry wieczór, książę Frederik”, Milosz vastasi kohteliaasti kohottaen kulmiaan neidin tervehdykselle. Frederik näki, että mies suorastaan tuijotti röyhkeän kiinnostuneena kreivi Lévesguen tyttären perään, mutta hän ei virkannut mitään.
”Guten Abend, Prinz Frederik”, Kohlheim virkkoi rypistäen paheksuvasti kulmiaan nuoren naisen tietämättömyydelle. Saksalaiset tuntuivat joka ikinen olevan aivan liian tarkkoja pienistä muotoseikoista.

”Kuinka suurenmoista nähdä teidät täällä, herrat Kohlheim ja Milosz! Toivottavasti olette nauttineet juhlistamme”, prinssi käänsi keskustelun ja katseet toisaalle nuoresta neidistä sopivan neutraalisti ystävällisin äänenpainoin. Hän vaihtoi puhekielen miltei huomaamattaan ranskaksi antamatta näin ollen kotikenttäetua herra Kohlheimille, joka taisi Cloverin virallisen kielen virkaveljeään paremmin. Kaikki tuntui sujuvan suhteellisen sulavasti, mutta Frederik oli kuitenkin melko varma, että diplomaatit käyttäytyisivät kohteliaasti, toisaalta molemmat miehet löisivät lyttyyn toisiaan kehumalla mitä vuolaimmin sanankääntein erinäisiä onnistuneita ruokalajeja ja niin edelleen.

”Kerrassaan mainiot pidot, teidän korkeutenne, kerrassaan mainiot!”, herra Milosz vastasi mairea hymy huulillaan. Hän mursi ranskaa vain kepeästi.
”Upeammat kuin edellisvuonna!”, ehätti Kohlheim myhäilemään lievällä saksalaisella aksentillaan. Miehet jatkoivat kerskailua miten parhaiten taisivat ikävystyttäen Frederikiä suunnattomasti. Hän ei ollut pitänyt oopperasta pätkän vertaa eikä näin ollen ollut turhan halukas puimaan tapahtumia tai esiintyjien lauluääniä.

Toistaiseksi kaikki oli kuitenkin hyvin, eivätkä herrat olleet toistensa kurkuissa kiinni, vaikka Kohlheim näpäyttikin Miloszia Puolan polkkakulttuurista. Frederik antoi katseensa vaeltaa.
”Luulen, että yleisö kuitenkin piti pääasiassa teoksesta”, hän huomautti puolihuolimattomasti pysytellen edes nimellisesti mukana keskustelunpyörteissä, mutta tunsi pakahduttavan odotuksen tunteen rinnassaan. Olivia! Aivan kuin tuo suloinen laululintunen olisi astunut saliin. Hupsua! Eihän hän sitä voinut mitenkään aavistaa tai tunnistaa naista satojen joukosta vain vilkaisulla kun suurin osa käytti naamiota. Prinssi syventyi keskusteluun vielä kertaalleen, jotta voisi yrittää päästä sitten kohteliaasti eroon selvästi nyt jo kinastelunhaluisista miehistä.
_________________
Frederik von Clover
"It's no secret ambition bites the nails of success
Every artist is a cannibal, every poet is a thief"
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Maria



Liittynyt: 08 Kes 2009
Viestejä: 31

LähetäLähetetty: 09 Hei 2009 01:19 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
((Minä vaan sekoilen täällä taustalla. Elkää vaan ärsyyntykö.))

Marie oli paennut parven toiselle puolelle, mahdollisimman kauaksi prinssi Frederikistä. Naisen lävitse kävi ylitsepääsemätön häpeä. Hän nojasi kämmenellään parven kaiteeseen, selkänsä alhaalla juhlivalle hoviväelle käännetynä. Nuori neito otti pitkiä, syviä hengenvetoja, yrittäen saada hengityksensä tasaantumaan. Asiaa ei auttanut lainkaan se, että naisen hennon ruumiin ympärille oli sidottu kireä korsetti. "Voi, lopeta nyt jo tuo dramatiikka!" Maria komensi ystäväänsä, jolla paniikkikohtaus teki tuloaan. "Ei tuo nyt maailman loppu ole!" hän jatkoi kärsimättömästi.

Pikku hiljaa Marie sai henkensä tasaiseksi. Suuren viuhkansa takana hän tiiraili peilistä, poskiensa punan laatua, kun hän huomasi peilissään erään henkilö jota oli aiemmin etsinyt. Nainen kavahti ja hänen poskiensa hento puna, muuttui nyt helakaksi. Prinssi Francis oli saapunut. Marien sydän alkoi jälleen laukata. Neito kiirehti tarkistamaan peilistä ulkomuotonsa kunnon ja kääntyi sitten hiljalleen tanssisalia kohden.

Prinssi Francis näytti aivan häkkiin ajetulta eläin pololta. Ajatus sai Marien naurahtamaan hiljaa. "Voi, jonkun pitäisi päästää hänet kärsimyksistään." hän kuiskasi hellästi Marialle, joka myös tarkkaili prinssiä. No mutta, kukas se siinä, nuoren prinssin seurassa olikaan? Hovinarri Vivant tietenkin! Nainen katseli hymyillen tuota paria, viuhkansa ylitse. Molemmat näyttivät omalla tavallaan juhlahuumassa yksinäisiltä. Jo pelkän sanan virtaaminen hänen ajatuksiensa läpi, sai nuoren neidon hytisemään. Yksinäisyys, tuo hiljalleen tappava myrkky, oli muinoin ollut naiselle liiankin tuttu. Eikä hän kaivannut sitä lainkaan. Marie huokaisi onnelllisesti. "Onneksi meillä on toisemme." hän sanoi Marialle. "Niin, niin." Maria vastasi välipitämättömästi, prinssiä katsellen. "Miten on? Liitymmekö nuoren prinssin seuraan?" hän vaihtoi puheen aihetta itselleen mieluisempaan. Marie empi hetken. Hänen viimeisin tapaamisensa kuninkaallisen kanssa ei ollut mennyt aivan hyvin. Eikä nainen halunnut tunkeilla prinssin seuraan. Maria aavisti Marien ajatuksen juoksun. "Noh, menkäämme ainakin alas?" hän ehdotti luonteelleen epäominaisen pehmeästi. "Jos emme ole tervetulleita, lähdemme." Marian itsevarmuus rohkaisi Marieta ja neito suostui.

Marie asteli kevyesti rappusia alas, antaen vasemman kämmenensä sivellä hennosti kaidetta. Parven varjoista poistuessaan hän huomasi uudelleen juhlasalin komeuden ja ihaili sitä kaikessa rauhassa laskeutuessaan portaita. Neito antoi katseensa kiertää salia ja huomasi isänsä, joka tapansa mukaan oli humaltunut hiukkasen liikaa ja hiukkasen liian nopeasti. Nainen huokaisi. Onneksi Louise oli pitämässä isästä huolen. Viimeisille rappusille ehdittyään, Marie vilkaisi salaa prinssi Francisia kohden. Hän kuitenkin laski katseensa nopeasti peläten prinssin näkevän hänet. Päästyään salin turvalliselle marmorilattialle, Marie huokaisi jälleen. Kaipa hänen olisi parasta mennä isänsä ja sisarensa luokse ja häipyä vähin äänin...
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Annabella Marquez



Liittynyt: 22 Hei 2007
Viestejä: 9

LähetäLähetetty: 24 Syy 2009 07:21 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Leskirouva Marguez jutusteli niitä näitä muutaman tutun vanhemman rouvan kanssa konfrenssisalin laitamilla nauttien samalla virvokkeita. Keskustelu rönsyili musiikin kautta koruompeleisiin ja vähitellen myös avioliittoasioihin. Kuka oli viimeksi päässyt avioliiton onnelliseen tai onnettomaan satamaan ja mitä se oli mahdollisesti tullut neidin vanhemmille maksamaan tai sulhasen, mikäli tämä oli saanut ristikseen tuhlailevan pikkurouvan, joka ei hallinnut tuon taivaallisen verran raha-asioita.
”Kukapa olisi uskonut, että Elizabeth Brownin isä saisi järjestettyä tämän naimisiin Stapletonin pojan kanssa. Tarkoitan, ettei neiti ole lainkaan niin sievä kuin sisarensa Patty, joka olisi sopinut Thomas Stapletonille paljon paremmin. Täydellisen komea pari”, rouva Dieter päivitteli heilauttaen kättään Brownien suuntaan.
”Kuulin, että nuori herra Thomas olisi rakastunut korviaan myöten Elizabeth-neitiin”, rouva Gellert huomautti, ”Eikö rakkaus ole kuitenkin ihana asia?”
”Kattia kanssa!”, puuskahti rouva Dieter ja pyöräytti silmiään. Rouva Gellert oli vielä nuori, paljon nuorempi kuin aviomiehensä. Avioliitto ei kenties ollut onnellinen, mutta siedettävä. Ei siis ollut ihme, että tämä kannatti rakkausavioliittoja.
”Kaikki meistä eivät voi olla onnellisia Henrietta”, Annabella huomautti leyhytellen hitaasti viuhkallaan. Hän oli juuri saanut kuulla poikansa vastauksen tanssipyyntöön. Poika oli kerta kaikkiaan hävytön.
”Mutta asioilla on tapana järjestyä. Ajattele nyt vaikkapa minua. Oma mieheni ei antanut minulle lasta, vaikka häntä kuinka rakastin. Sain kuitenkin pojan, joka nyt tavoittelee kruunua.”
Rouva Dieter nyökkäsi tyytyväisenä. Olihan heillä pitkä historia takanaan. Hän oli samaa mieltä Annabellan kanssa, tosin rouva Dieter ei maininnut sanallakaan, että epäili ystävänsä kykyä rakastaa muuta kuin valtaa ja hyvää asemaa. Leskirouva Marquez oli kuitenkin kunnioittanut miestään ja tokihan se korvasi mahdollisen puuttuvan rakkauden. Henrietta Gellert ei näyttänyt täysin vakuuttuneelta.
”Ymmärrän kyllä kantanne ja Frederik on kerrassaan hurmaava, mutta…”
”Joka tapauksessa asiat järjestyvät kyllä parhain päin. Voihan olla, että Patty nappaa vielä paremman saaliin, vaikkapa lordi Calleighin pojan. Ah, tuollahan hän onkin!” Annabella osoitti vaivihkaa salin toiselle laidalle tummahiuksista pitkää miestä, joka vetosi miltei jokaiseen naiseen jollain tasolla. ”Hän on perinyt ihan selkeästi isänsä olemuksen ja äitinsä silmät. Patty olisi suorastaan viehkeä hänen rinnallaan, kuin kaunein koru.”
”Albie sanoo, että hän on epäluotettava, juoksee huorissa ja hänellä on se tauti”, Henrietta nyrpisti nenäänsä.
”Mistä herra Gellert on saanut tietonsa? Onko hän nähnyt omin silmin Klubin käymälässä? Herran jestas Henrietta! En tiennytkään, että Albert on kiinnostunut…”
”Ole hiljaa Marlene!” rouva Gellert sähähti. ”Albie ei ole… ole… sellainen sodomiitti!”
”Rouvat, rouvat!” Annabella tyynnytteli keskustelukumppaneitaan. ”Kukaan ei väitä mitään. Kenties saamme lisävalaistusta herra Calleighin tilanteeseen myöhemmin.”
”Olette jälleen oikeassa”, rouva Dieter myönsi ja Henrietta Gellert tyytyi vain nyökkäämään. Oli selvää, että hän oli edelleen hieman järkyttynyt rouva Dieter leikinlaskusta.

Keskustelu palasi takaisin raiteilleen ja muihin uusiin pariskuntiin, joista osa aiheutti kuohuntaa. Muutama avioton lapsikin oli tupsahtanut maailmaan. Mutta vain yksi oli suunnaton skandaali ja sattunut Bielmannin jaarlin tyttärelle. Asiaa oli ollut mahdoton peitellä. Muutama palvelijatar oli joutunut humalaisen sotilasjoukon, oletettavasti saksalaisen tai itävaltalaisen, raiskaamiksi muutaman viime kuukauden aikana. Sitä sattui ja oli turha voivotella. Sen sijaan Penningtonin sisäkkö väitti isännän laittaneen hänen lapsensa alulleen tieten tahtoen. Puhumattakaan Magdalena Kaufmannin tapauksesta. Hän oli päästänyt hovimestarin sänkyynsä miehensä ollessa sairasvuoteella. Valitettavasti hänen miehensä oli kuin olikin tervehtynyt, eikä ollenkaan iloinen. Maailma oli selkeästi menossa yhä moraalittomampaan suuntaan.

Annabella vilvoitti itseään hieman tarmokkaammin. Hän ei tuntenut oloaan ollenkaan hyväksi. Häntä kiukutti Frederikin lapsellinen käytös. Tämä oli jo aikainen mies ja tiesi paikkansa vallan mainiosti. Kapinoinnin olisi pitänyt jo tyrehtyä. Toki Annabella ymmärsi, ettei poika ollut kovinkaan innoissaan siitä, että hän halusi tämän menevän naimisiin valitsemansa ja hyväksymänsä naisen kanssa. Poika oli toki järkevästi perustellut, että halusi mieluummin solmia liiton toisen kuningashuoneen edustajan kanssa lujittaakseen maiden välisiä suhteita. Ajatus oli toki hyvä ja sitä kannatti harkita, mutta ensin Frederikin piti saada kruunu ja näytti siltä, ettei se onnistuisi ilman vaimoa ja varmaa perillistä. Poika oli typerä kun kuvitteli muuta. Olisi uskonut äitiään.
”Oletteko kunnossa?” Henriettan ääni tuntui tulevan jostain kaukaa. Annabella heilutti viuhkaansa yhä kiivaammassa tahdissa. Hänen poskiaan kuumotti ja päässä tuntui keveältä, aivan kuin hän olisi nauttinut lasin liikaa viiniä.
”Annabella?” rouva Dieter tiedusteli jotenkin hätääntyneen oloisena. Eikö tämä nähnyt, että häntä kismitti jokin ajatus? Miksei tämä voinut antaa hänen olla kahta minuuttia hiljaa ja omassa rauhassa?
Salista kuului kohahdus. Leskirouva Marguez oli vaipunut tiedottomana lattialle.

(Voi kuinka dramaattista leskirouva Marquezilta piiiitkästä aikaa! xD)
_________________
Annabella Marquez
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Prinssi Frederik



Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 108

LähetäLähetetty: 27 Syy 2009 02:19 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
”Hyvät herrat, pyydän!”, Frederik huudahti naurahtaen. Mikäli hänellä olisi ollut lasi kädessään, sen sisältö olisi varmasti loiskahtanut varsin iloisesti huolettoman kädenheilautuksen myötä. ”Tämä ilta on huvittelua varten, joten nauttikaamme siitä täysin rinnoin. Nauttikaamme musiikista, sillä orkesterin kokoonpano on mitä mainioin, viini makeaa ja arvon neidit sulostuttavat juhlintaa keveillä tanssiaskelillaan.”
Milosz ja Kohlheim näyttivät hieman vaivaantuneilta, mutta taisivat olla samaa mieltä nuoren miehen kanssa. Kohlheim oli jäänyt leskeksi jo vuosia sitten, Miloszin vaimo puolestaan tuntui karttavan seurapiirejä ja miehensä mukana matkustamista. Se ei ollut kuitenkaan syy pilata kenenkään iltaa liian vakavalla politikoinnilla.

”Teidän korkeutenne sanotaan olevan taitava pianisti”. Milosz jatkoi mielin kielin olemista.
”Joku on selvästi liioitellut t…”
Ihmisten lävitse kulkeva kohahdus keskeytti Frederikin ja käänsi tämän huomion takaisin alakerran tapahtumiin. Nuorukainen riisui kasvonaamionsa nähdäkseen paremmin, mistä moinen hälinä saattoi johtua, samalla hän pyyhkäisi muutaman hikikarpalon otsaltaan. Ihmiset supisivat ja osoittelivat kohti konfrenssisalia. Siellä oli siis tapahtunut jokin välikohtaus. Orkesterin jäsenet katselivat toisiaan kummastuneina, mutta jatkoivat silti soitantaa, kuten oli soveliasta.
Palvelijoita singahteli sinne tänne etsien selvästi jotakin tai jotakuta. Lopulta yksi palvelusväkeen kuuluvista tarjoilijoista äkkäsi prinssin ylätasanteella.
”Teidän korkeutenne! Kreivitär..!”

Voi luoja! Mitä se nainen on nyt mennyt tekemään? Oli ensimmäinen ajatus nuoren miehen mielessä. Yllätyksekseen hän tunsi kuitenkin huolen piston ja työnsi naamionsa väkivaltaisesti yllättyneen Kohlheimin käsiin. Hän ei pyytänyt anteeksi äkillistä poistumistaan vaan säntäsi juoksuun ja kohti portaikkoa ihmisten jäädessä tuijottaman hänen peräänsä osa tyrmistyneenä, paheksuen tai muuten vain ihmeissään. Vaatetus teki liikkumisesta yllättävän haastavaa ja Frederik olikin vähällä kompuroida juostessaan alas portaita kaksi askelmaa kerrallaan.
”Mitä on tapahtunut?” hän tiukkasi palvelijalta työntyessään ihmismassan läpi.
”Kreivitär ilmeisesti pyörtyi. Lähetimme hakemaan lääkäriä, teidän ylhäisyytenne”, palvelija änkytti työntäen muutaman aatelisen syrjään varsin kovakouraisesti. Frederik ei vastannut.

Oli helppo huomata, mistä hän löytäisi äitinsä. Saliin oli muodostunut yksi vapaana oleva tila lähelle seinustaa ja sinne prinssi suuntasi askeleensa. Työntyessään eturivin läpi, kukaan ei oikeastaan edes mahtunut antamaan tietä, Frederik näki äitinsä makaavan lattialla kahden ystävättärensä yrittäessä hätistellä ihmismerta kauemmas.
Kimakka Hus! kuulosti varsin hullunkuriselta vanhan rouvan suusta. Leskirouva näytti olevan tajuissaan, hieman kalpea, mutta muuten kutakuinkin kunnossa ja yhtenä palasena. Frederik polvistui silkkiröykkiön viereen ottaen äitinsä käden hellästi omaansa. Hän puki kasvoilleen huolestuneen ilmeen ja kumartui puhuttelemaan äitiään rauhoittavan matalalla äänellä, jotta muut eivät olisi kuulleet.
”Pääsenkö sinusta nyt lopullisesti eroon, äiti kulta? Vai onko tämä jokin sinun tempuistasi?” Frederik korotti hieman ääntään jatkaen puheluaan.
”No niin, kaikki on nyt hyvin. Viedään sinut lepäämään. Lääkäri tulee vilkaisemaan sinua hetken kuluttua. Ilta on ollut selvästi pitkä ja rasittava.”

Mikä kohtaus! Tätä hän ei ollut odottanut edes äidiltään. Jotenkin Frederikistä tuntui, ettei Annabella ollut suunnitellut aiheuttavansa tällaista kohtausta. Prinssi vilkaisi ympärilleen ja ohjeisti selkeällä kädenliikkeellä väkijoukkoa perääntymään. Palvelijat ohjasivat toisaalla aatelisia takaisin tanssinpyörteisiin, aatelisten totellessa vastahakoisesti. Supatus ei kuitenkaan ottanut laantuakseen. Prinssi vilkaisi tuskastuneena ympärilleen etsien edes yhtä, joka ei ottaisi iloa irti tapahtuneesta. Sellaisen löytäminen vain näytti mahdottomalta.
”Jaksatko nousta, äiti”, Frederik kysyi pehmeästi kuin vain äitiään kunnioittavan pojan kuuluikin. Hän osasi kyllä näytellä roolinsa, mikäli Annabella sitä epäili.
_________________
Frederik von Clover
"It's no secret ambition bites the nails of success
Every artist is a cannibal, every poet is a thief"
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

OliviaDeMarius



Liittynyt: 11 Lok 2007
Viestejä: 63

LähetäLähetetty: 27 Syy 2009 05:51 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Korpintukkainen nainen ei voinut sille mitään, tuon tarkastellessa itseltään huomaamatta kuin etsiä jotakuta. Niin hän kaiketi tekikin, sinisten silmien hakiessa erään kruununperillisen läheiseksi tullutta hahmoa. Kädet puristivat pukuun sopivaa viuhkaa, sinisten silmien katseen laskeutuessa hetkeksi tuijottamaan leningin helmaa, kun markiisitar tiedosti omat tunteensa ja aikomuksensa. Alahuulta puraistiin kipeästi ja Olivia nosti katseensa kohdatakseen setänsä vaimon huolestuneet silmät.
”Oletko nyt aivan varmasti kunnossa, Liv-kultaseni? Vaikutat niin poissaolevalta”
Korpintukkaisen naisen hymyillessä mielessään kun tuo ajan myötä pyyleväksi käynyt nainen puhutteli markiisitarta tuon lapsuusaikojen lempinimellä. Samalla nimellä, jota hänen vanhempansa käyttivät esikoisestaan. Se sai lämpimän tunteen nousemaan neitokaisen sisällä, tuon nyökätessä setänsä vaimon sanoille vaitonaisena.

Markiisittaren aikoen jatkaa, kun tuon silmien katse kiinnittyi ihmisiin ympärillä, jotka olivat alkaneet käyttäytyä oudosti. Vasta ihmisten yllä käyvä kohahdus herätti Olivian, tuon sedän sekä tämän vaimon huomion. Iso, mahakas Jaarli pääsi nopeasti tapahtuman keskukseen, vetäen perässään vaimonsa sekä veljentyttärensä. Tuon ison miehen epäröimättä kun tuo astahti lähemmäs prinssiä sekä tämän äitiä.
”Sallinetteko, että autan, Teidän Korkeutenne?”
Kysyttiin jokseenkin varovasti, vilpittömän katseen ollessa suuntautunut kohti perijää sekä tämän äitiä. Jaarlin vaimon katse arvioi nopeasti tilanteen, tuon pyylevän naisen kääntyessä seurassa olevan korpintukkaisen puoleen.
”Liv-kultaseni, mene katsomaan jos täältä löytyisi jotakin virvokkeita Kreivittärelle”
Naisen kääntyessä sitten itsekin prinssin ja tuon äidin puoleen, täysin vilpittömänä. Meni hetken aikaa ennen kuin markiisitar sai itsensä liikkeelle. Sinisten silmien katse oli nauliutunut kruununperilliseen, punaisten huulten raoittuen hivenen kuin korpintukkainen nainen aikoisi sanoa jotakin. Pyylevän naisen vilkaistessa nopeasti sukulaistyttöään olkansa ylitse.
”Olivia?”
Olivia oli tiennyt tämän olevan vaikeaa, mutta silti hän ei saanut itseään liikkeelle. Nuoren markiisittaren nyökätessä hivenen ja kääntyessä ympäri niin, että korpinmustat kiharat heilahtivat, tuon korkojen kopistessa lattian pintaa vasten kun askeleet veivät kohti konferenssisalia. Neitokainen puri alahuultaan kipeästi ja yritti koota itseään, silmien hakiessa virvokkeita. nopeasti tämä pois alta niin hän voisi taas rauhoittua.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti MSN Messenger

Annabella Marquez



Liittynyt: 22 Hei 2007
Viestejä: 9

LähetäLähetetty: 28 Syy 2009 02:10 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Jokin taputti hänen poskeaan kevyesti ja kreivitär avasi silmänsä. Hän näki ystävättärensä kumartuneen ylleen huolestuneen oloisena. Aivan niin. Hän oli kaiketi pyörtynyt heikotuksesta päätellen. Tämähän ei ollut laisinkaan soveliasta. Annabella sulki uudemman kerran silmät hengittäen muutaman kerran syvään. Avatessaan silmänsä uudemman kerran hän näki Frederikin syöksähtävän paikalle ja polvistuvan hänen viereensä.

Poika lateli tietysti asiattomuuksia ja Annabella mulkaisi yllättävän rumasti poikaansa.
”Ole vain vaiti”, hän mutisi hiljaa antaen poikansa toimia miltei esimerkillisesti. Olisi voinut mokoma sentään teititellä! Sinutteluhan ei käynyt laatuun, vaikka tokihan se antoi tietyn säväyksen.
”Kiitos. Ilta on tosiaan ollut pitkä ja rasittava”, leskirouva myönsi nousten istumaan poikansa suosiollisella avustuksella.
Joku tarjoutui ystävällisesti jopa auttamaan, eikä vain tuijotellut tapahtumaa mässäilläkseen tilanteella, josta jaksettaisiin puhua vielä pitkään.

”Lieköhän lääkärin paikalle pyytäminen välttämätöntä? Voin jo paremmin. Täällä vain on niin kuuma”, kreivitär jutusteli niitä näitä, mutta tunsi huimausta jo istuessaan.
”Kenties voisin istuutua hetkeksi. Jonnekin muualle kuin lattialle. Kenties saatat minut sitten lepäämään. Olen tainnut saada jo tarpeeksi huvituksia tälle illalle”, huomautettiin vielä tunnelman keventämiseksi.

Leskirouvan seurustelukumppanit olivat loitonneet taka-alalle prinssin ilmestyessä paikalle. He kai tunsivat olonsa hieman hankalaksi nuoren miehen läsnä ollessa, mikä oli sisäänsä ymmärrettävää. Annabella nyökkäsi rouville keveästi ja antoi poikansa auttaa itsensä myös jaloilleen. Oliko poika vapissut? Vaihtanut merkitsevät katseen? Jotenkin tämä vaikutti tavallista jäykemmältä ja hermostuneelta. Ehkä poika tosiaan luuli, että tämä oli jokin vanhan naisen oikku tai temppu. Kiittämätön nulikka!
_________________
Annabella Marquez

Prinssi Francis



Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120

LähetäLähetetty: 28 Syy 2009 02:10 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Hän ei ollut vaivautunut sonustamaan kasvoilleen naamiota, saati muuta ylevää – edes tuon juhlavuuden kunniaksi. Francisilta, saati keneltäkään muultakaan kuninkaalliselta tuskin olisi moista odotetukaan, saati vaadittu, mutta silti pienoinen omantunnon pistos piikitti miehen sydäntä. Väen tungoksesta niin selvästi erottuminen ei ollut ensi alkuun käynyt hänen mielessäänkään. Kevyt, joskin pakotetusti kevyeksi käyvä, rehellinen keskustelunsa hoviviihdyttäjän kanssa päätyi lyhyeen hänen silmäkulmansa havaitessa äkkinäisen tapahtuman, jollaista ei voinut odottaa saati aavistella.

Väki kohahti, ja kauhun hengähdykset viilsivät läpi korviensa. Hän kuuli terävän kilahduksen kun jaloiltaan pettävä keho osui vierastoveriinsa viinipikarin lentäessä. Terävä lasinsirujen helinä, ja henkäykset saivat pitkävartisen miehen nostamaan hymyilevän katseensa narrin riemunkirjavasta hipiästä. Francis ei ollut juuri edes ehtinyt astella syvemmälle saliin, jolloin hänen matkansa oli jumittunut lähelle tapahtumien keskipistettä. Pehmeät, väriltään luonnollisen vihreät silmät eivät kyeneet tunnistamaan kaatuvaa hahmoa, mutta vaikka hän olisi tunnistanutkin iäkkäämmän rouvan – olisiko se saanut häntä tekemisensä tekemättömäksi?
”Anteeksi”, töykeästi, sen enempää pahoittelematta nuorukainen esti hovinarria jatkamasta keskustelua kanssaan, sillä hänen askeleensa kulkivat jo pitkin salin sileäksi muovaantunutta lattiaa pitkin kohti ulos johtavia ovia.

Tungos kasvoi hetkessä. Se syntyi kiihdyksissä olevista naisista, uteliaista ja tiedon haluisista katseista. Miehistä, jotka halusivat tietää mistä kuohunta johtui, mitä tapahtui ja ennen kaikkea kelle. Francisin silmät eivät löytäneet veljeään, joka tunki tiensä läpi massan vastakaiselta suunnalta, sillä hän oli jo kääntänyt selkänsä salille.
”Dietro! Framus! Tulkaa mukaani, jotain on sattunut”, rintalastan takaa nouseva ääni oli kuulijoillensa vieras, sillä nuori mies kohotti ääntään kuljettuaan juhlakansan valloittaman tilan ulkopuolelle. Asennoissaan, ja vartiopaikoillaan seisovat, sotipuvuissaan viimeisen päälle kimaltelevat henkilökaartin jäsenet liikkuivat paikoiltaan sillä samaisella hetkellä kun mies ääntänsä kohotti. ”Lyel”, hovilakeijansa, haamunsa, joka tuntui täsmälleen tietävän ja tuntevan herransa milloisenkin paikan – seisoi prinssinsä välittömässä läheisyydessä. ”Hae lääkäri.”

Hänen ei tarvinnut sanoa enempää, sillä mustan takin peittämä selkä teki jo menoaan juoksuaskelien saattamana. Francis uskoi jo jonkun lähettäneen sanansaattajan, mutta hän halusi olla varma, että viesti saapuisi perille nopeasti ja viivyttymättä. ”Te kaksi tulette mukaani – tungos valtaa kohta koko salin.”
Kruununperijäänsä nöyrinä, ja kunnioittavasti totellen vartiossa seisovat miehet tekivät annetun käskynsä mukaisesti. Kiiruhtavat askeleet, jotka kolme paria pitkiä askelia kykenivät saamaan aikaan suuntasivat jälleen saliin.
”Tehkää tietä! Arvon rouvat ja herrat – väistykää sivummalle. Sivummalle kiitos” ääniä kuului kaikkialta. Joko viereltään, tai muiden, taaempana mallia ottavien palvelijoiden suusta tulleina. Musiikki oli alkanut kuulua taas, mutta tuskin erottui häpeämättä kuiskivan tai kihertävän ringin läheisyydessä. ”Tehkää tilaa!”

Muuri, joka hyvällä tahdollakaan ei tahtonut rikkoutua antoi periksi viimein, kun taaksensa vilkuilevat kasvot näkivät nuorimman prinssin ollessa yksi aateliston hätyyttäjistä. ”Anteeksi”, prinssi kuuli itsensä sanovan törmätessään miltein syliinsä kääntyvään naiseen. Korpinmustista hiuksista erottuvaa valkoista kukkasta tuskin enempää nähdessään Francis vilkaisi marmorikasvoisen naisen kasvoja, pahoitteli vielä uudestaan ja teki matkaansa jatkavalle naiselle tietä. Pidempi aikainen tarkastelu olisi tuonut miehen mieleen nimenkin, joka olisi paljastanut naisen olevan markiisatar De Marius. Mutta prinssi, niin töykeästi kun itsensä ilmi antoikin raivasi tiensä rikkoutuneen ringin reunalle.

”Frederik?” äänensä oli yllättynyt hänen nähdessään veljensä. Francis tunsi veren hyytyvän ympärillään ja kiihkeiden sydämenlyöntien kenties vain kasvavan hänen astahtaessaan pahaa arvaamatta paikalle. Kiihdyksissä, ja uteliaina kääntyivät katseista ensimmäiset, jos toisetkin katsomaan prinssien hektistä kohtaamista, jopa kehdaten samalla unohtaa vanhemman naisen hyvinvoinnin. Nuori mies tunsi nielaisevansa palasen kurkustaan, häntä etoi. Ei mikään muu voinut olla vastenmielisempää kuin tuo häpeämätön uteliaisuus, joka sai uteliaat katseet liikkeelle. ”Tehkää nyt hyvät ihmiset tilaa, pyydän”, nuorukainen kuuli itsensä sanovan, mutta tehden itsensä myös hyvin selvästi esille Dietron ja Framuksen ujostelematta lähestyessä hienostolaisia.

Francis kulki tyhjiön keskelle, veljensä kuin tämän maassa makaavan äidin luokse. ”Anna minun auttaa”, tuskin ensimmäisillekään uteliaille kuuluva lause liikahti nuoren miehen huulilta hänen vilkaistessaan veljeään.
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Prinssi Frederik



Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 108

LähetäLähetetty: 28 Syy 2009 02:25 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
((Uppista! Siinä olikin jo kolmas sivu... Ehhehee... Edittiä... Edittiä...))

Frederik ei ollut tyytyväinen äitinsä mulkoiluun tai vastaukseen, mutta tilanne ei sallinut enempää kitkerien sanojen vaihtamista. Frederik toimi kuten kuka tahansa poika ja auttoi äitinsä istumaan pysytellen tämän vierellä huolestunut ilme kasvoillaan jatkaen intohimotonta tai edes aitoa dialogia.
”Kyllä. Vaadin saada lääkärin tutkimaan sinut”, poika tuumasi päättäväisen oloisesti kuin kieltäytyen kuuntelemasta enempää vastaväitteitä.

Ihmiset alkoivat rauhoittua vähitellen. Suurta draamaa ei kenties sittenkään ollut tiedossa. Joku puhui miltei suoraan Frederikin selän takana tarjoten auttavaa kättä varsin miellyttävällä tavalla.
”Kiitos. Kenties tuoli olisi paikallaan”, Frederik tuumasi ystävälliseen tarjoukseen yllättävän tyynesti kuin rauhoitellen väkijoukkoa ympärillään. . Hän ei katsonut sen enempää ympärilleen vaan tuki äitiään tämän istuessa lattialla selkeästi tyytymättömänä tilanteeseen, mutta selvästi väsyneenä. Äiti näytti jopa hieman harmahtavalta meikkinsä alla. Frederik kuitenkin hätkähti takaisin omasta maailmastaan, joka mustamaalasi mitä ikävimpiä kuvia hänen mieleensä kuullessaan Olivian nimen lausuttavan ja hillitsi vain vaivoin itsensä. Hän kielsi itseään vilkaisemasta naisen suuntaan.

Siitä oli aikaa kun hän oli syleillyt pientä laululintustaan. Hän oli nähnyt toki vilauksen siellä ja toisen täällä, mutta se ei tuntunut riittävältä. Frederik oli jopa yrittänyt unohtaa naisen, mutta ei ollut siinä mainittavammin onnistunut. Olivian täti oli siis ilmeisesti nainen, joka oli puhunut. Frederik tuki äitiään ja kääntyi katsomaan naista kuultuaan ilmeisesti Olivian loittonevat askeleet.
Hän pelkäsi äitinsä kuulevan sydämen kiihkeän sykkeen ja tuntevan käsien odottavat tärähdykset. Ei. Hänen pitäisi koota itsensä. Hän ei ollut mikään lemmensairas poika. Hän oli arvonsa tunteva prinssi; kohtelias, mutta sopivan etäinen. Frederik keskittyi hengitykseensä. Hän halusi nähdä pienen mustarastaan. Vaihtaa katseen, kenties salaa myös kosketuksen, kutsua tämän luokseen, jotta hän voisi täyttää oman kaipauksensa.

Francis. Frederik kuuli pikkuveljensä yllättyneen äänen ja loihti kasvoilleen rauhallisen, mutta huolestuneen miehen naamion. Hän vilkaisi ympärilleen ja tuijotti sitten pikkuveljeään hetken aikaa sanomatta sanaakaan, nyökäten nopeasti. Tätä hän ei ollut odottanut, mutta hän oli kiitollinen siitä, että veli oli tuonut kaksi henkivartiokaartin miestä pitämään yllä järjestystä ja hajottamaan tiukkaa rengasta, joka ympäröi äidin ja pojan. Frederik tunsi äitinsä puristavan käsivarttaan.
Aivan niin. Hän ei voisi kieltäytyä Francisin tarjoamasta avusta, vaikka Frederik olisi mielellään halunnut käskeä veljensä hevonkuuseen häärimästä ympäriltään ja tekemään jotain yleishyödyllisempää. Hän ei kaivannut enempää teatteria tälle illalle, mutta siltä tuskin olisi mahdollista välttyä. Ei, hänen tulisi ottaa vastaan apu ja esittää roolinsa täydellisesti, kuten aina.
”Kiitos, Francis. Oletan, että pyysit hakemaan lääkärin paikalle?”
”Se tuoli”, Frederik pyysi keräten ääneensä käskevän sävyn. Hänen äitinsä rutisti tällä kertaa lujempaa ja Frederik kumartui lähemmäs kuuntelemaan ja nyökkäsi.
”Francis, äitini haluaisi mieluusti siirtyä lepäämään jonnekin muualle. Tiedät kuinka hän suhtautuu kaartilaisiin…” Frederik ei aivan ymmärtänyt äitinsä ajatusten juoksua, mutta vihjasi kuuliaisesti, että markiisitar toivoi poikien yhdessä tuumin saattavan hänet lepäämään ja lääkärin tutkittavaksi. Puhuessaan hän loi Francisiin katseen, joka toivon mukaan kertoi veljelle, ettei hän ymmärtänyt itsekään äitinsä pyyntöä, joka oli kerta kaikkiaan sopimaton.
”Haluan, että istuudut ensin hetkeksi ja nautit juotavaa”, Frederik totesi edelleen huolestuneen oloisena, vaikka ajatteli aivan jotain muuta. Itsekkäänä ihmisenä hän halusi nähdä Olivia, ottaa lasin tämän kädestä ja viattomasti koskettaa neitosta. Kenties hänen onnistuisi vaivihkaa ilmaista naiselle, että he voisivat tavata tänään, ehkä vain lyhyesti, mutta hän janosi naisen suudelmaa. Hän ei voinut välttää pientä hymynkaretta.

((EDIT! Done!))
_________________
Frederik von Clover
"It's no secret ambition bites the nails of success
Every artist is a cannibal, every poet is a thief"
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Annabella Marquez



Liittynyt: 22 Hei 2007
Viestejä: 9

LähetäLähetetty: 24 Lok 2009 07:28 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Heikotus ei tuntunut ohimenevältä, mikä harmitti Annabellaa, mutta myös kauhistutti. Hän ei ollut vielä tehnyt kaikkea sitä, mitä hänen oli tarkoitus tehdä, jotta Frederik nousisi valtaistuimelle kuninkaana. Eikä sängynpohjalta käsin voinut oikeastaan tehdä muuta kuin kirjoittaa kirjeitä. Kirje oli helpompi olla huomioimatta kuin Annabella Marquez. Niinpä Annabella nyökkäsi hymyn saattelemana pojalleen. Hän tuki itseään Frederikin käsivartta vasten sipaisten kuumottavia poskiaan silkkihansikoidulla kämmenellään tarttuen sitten poikansa käsivarteen. Frederik vaikutti kireämmältä kuin hetki sitten. Mistä se johtui? Tarjotusta avusta kenties? Frederik oli ylpeä, huoli apua vain äärimmäisenä viimeisenä hätäkeinona, jos silloinkaan. Kismittikö tätä tieto siitä, etteivät aateliset uskoneet hänen pystyvän huolehtimaan omasta äidistään? Annabella hymähti. Hän oli kasvattanut pojasta liian kopean ja korskean.

Annabella tutki poikansa kasvoja silmäripsiensä lomasta. Francis. Pikkuveljen ääni hätkähdytti heidät molemmat. Annabella puristi Frederikin käsivartta varoittavasti. Vaikka jokainen paikalla olijoista tiesi, että veljesten välit olivat mitä olivat, Frederik saisi luvan käyttäytyä nöyrästi. Annabella katsoi hyväksyvästi nuorukaista, mutta ei tervehtinyt. Ei siksi, että hän olisi halunnut halventaa nuorukaista vaan koska hän tunsi huimaavan aallon pyyhkäisevän ylitseen ja Frederikin otteen tiukentuvan ympärillään. Hän kuunteli sananvaihtoa hiljaa pitäen katseensa sopivasti alas luotuna. Ja puristi Frederikin kättä uudemman kerran. Hän oli huomannut kartion miehet. Annabella Marquez ei voinut sietää sotilaita, eikä ollut näiden kanssa tekemisissä kuin välttämättömimmän pakon edessä.

”Frederik, haluan, että sinä ja Francis saatatte minut lepäämään. Veljesten kuuluu toimia yhdessä. Te olette samaa verta. Kerro tämä myöhemmin Francisille kun olette kahden”, Annabella puhui hiljaa poikansa korvaan. Frederik näytti hämmentyneeltä, mutta totteli joka tapauksessa niin hienovaraisesti kuin tilanteessa kykeni. No niin, kenties siemen istutettaisiin tänään, mutta pojat olivat poikia, eikä Annabellan odotukset olleet kovin korkealla.
”Mielelläni, Frederik. Lattia ei liene leskirouvalle se soveliain paikka”, Annabella puhui hieman kuuluvammin ilmaisten samalla, että suostuisi myös itse ottamaan nuoremman prinssin avun vastaan ilomielin.
_________________
Annabella Marquez
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Prinssi Francis



Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120

LähetäLähetetty: 25 Lok 2009 12:15 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
”Tietenkin kutsuin”, nuorukainen uskoi täysin omiin sanoihinsa, mutta kuin pakonsanelemana hän katsoi vielä saliin johtaville oville, joiden kulkuväylästä hän ei tietenkään vielä tavoittanut lakeijaansa, saati tohtoria. Kuohunnan keskelle puolikkaat minuutitkin tuntuivat vähintään viideltä pitkältä ja rasittavalta. Francis varmisti vielä, että henkivartijat tekivät työtä käskiessä, vaikka kansa, joka havitteli uusia ja tuoreita sepustuksen aiheitaan väistyikin käskyn alla hyvin jäykän oloisesti. Prinssi tunsi närkästyvänsä ihmismielen typeryydestä. Lammasmaisuudesta, joka tuntui tarttuvan vierustoverista toiseen. Mitä vain kuohunnan eteen – niinkö sen oli oltava?

Nuorukainen ei tuntenut alemmuutta kohdatessaan veljensä, sekä tämän äidin. Hän ei tuntenut veljään juurilainkaan, puhumattakaan tämän arvovaltaisesta, voimakassieluisesta äidistä. Niin oli aina ollut – heitä ei koskaan oltu määrätty kulkemaan samoja uomia. Aina oli joku, joka muistutti heidän eroavaisuudestaan, eikä nuorempi veljes ollut osannut koskaan asettua keskustelemaan kopean, ja määrätietoisen veljensä kanssa. Frederik oli aina pitänyt häntä heikompana. Nöyrimpänä sisaruksistaan. Helpoimpana kohdata, ja pyyhkäistä pois päiväkirjansa sivuilta jos niin vain tahtoi. Kenties Frederikille oli ollut helpointa antaa harmittomanoloisen veljensä elää omaa mitätöntä elämäänsä, josta mies kuitenkin hyvin vähän tiesi. Francis antoi katseensa kiertää juhlakansassa, joka pikkuhiljaa ymmärsi paikkansa. Suorastaan hävyttömästi kohti tuijottavat katsannot laskivat lämpimän vihreiden silmien terävän katseen tieltä. Suupielet tiukasti toisiaan vasten painuneina nuori mies kääntyi uudestaan katsomaan veljeensä. Samalla hän liikahti paikaltaan, ja oli kohteliaasti huomioimatta äidin, sekä pojan välisen kuiskinnan.

Annabellan hyväksyvä katse oli riittävä osoitus naisen hyväksynnästä. Francis ei tuntenut naista muutoin kuin lyhyen lauseparin verran silloin tällöin. Lyhyet hetket eivät olleet juuri antaneet nuorukaiselle minkäänlaista käsitystä naisesta. Moni olisi voinut sanoa naista vahvaksi ja itsenäiseksi. Voimakasluonteiseksi, kuin päämäärätietoiseksi ladyksi, mutta nuorukainen ei laskenut kyseisiä seikkoja tuntemiseksi. Hän ei tuntenut naista, niinkuin ei veljeäänkään, mutta silti poika polvistui veljeään vastapäätä vanhemman rouvan vierelle. Francis tarttui pehmeästi naisen käsivarteen ja kiersi toisen kätensä juhlakankaan peittämälle selälle. Veljeään vilkaisten nuorukainen nyökkäsi ja yhdessä he saisivat naisen tuettua mukavasti ojennetulle tuolille istumaan.

Kätensä naisen ympäriltä irroittaen Francis odotti jonkun tuovan juotavaa, kaiketi veljensä oli jonkun saanut liikekannalle hakemaan edes yhtävaivaista lasia juotavaa.

”Voitteko paremmin madame?” nuorukainen huomasi huolehtien kysyvänsä veljensä äidiltä.

Prinssi tarkasteli harmaan kalpeiksi langenneita kasvoja samalla kun hän vilkaisi kärsimättömästi olkansa taakse koettaen tavoittaa katseellaan lakeijaansa, jota ei vielä kuulunut. Jaksamatta odottaa ikuisuutta Francis tarttui naisen käteen ja tunnusteli tämän rannetta hetkisen. Poika ei edes tarkkaan tiennyt, mitä hän haki, mutta tuntiessaan levottomasti lyövän sykkeen naisen ranteelta Francis huomasi huolestuvansa hieman lisää. Mielipuolisella tavalla mies huomasi huolehtivansa veljensä äidistä enemmän kuin poika itse, sillä vilkaistessaan veljeään hän näki ailahduksen poissaolevasta mielestä. Veljensä ajatukset eivät suinkaan olleet äidissään, sillä Frederikin katse tuntui lasittuneen lyhyeksi hetkeksi.

Francis ei kuitenkaan välittänyt sanoa mitään, sillä silloin hän kuuli lähestyvien askelparien reippaan tahdin. Lakeijansa Lyel kulki pariovista vierellään linnan lääkäri.
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

OliviaDeMarius



Liittynyt: 11 Lok 2007
Viestejä: 63

LähetäLähetetty: 26 Lok 2009 05:25 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Jaarli kumarsi pikaisesti ja siirtyi toisaalle etsimään tuolia, jolla Kreivitär voisi levähtää. Hänen vaimonsa jäi kohteliaasti sivummalle ja seurasi hetken miestään katseella, yrittäen olla kuuntelematta kolmikon välillä käytyä keskustelua. Kohta tuon aviomiehen suuri hahmo lähestyikin ja toi pehmustetun tuolin, jonka kantaminen oli saanut kevyen hien nousemaan vanhan miehen otsalle. Kruununperillisille kumarrettiin kohteliaasti, kunhan rouva oli saatu istumaan tukevasti ja Jaarli vaimoineen valmistautui poistumaan paikalta muun väen mukana sivummalle. He jatkaisivat matkaansa konferenssisaliin, jonne matkan oli ollut tarkoitus aivan aluksi suuntautuakin. Vaivihkaa vatsakas Jaarli pyyhki hikeä otsaltaan ja huokasi uupumuksesta. Kantaminen oli käynyt voimille.

Aika tuntui yllättävän pitkältä, matka kaksinkertaiselta kun korpinkiharainen neitokainen löysi tiensä virvokkeiden luo. Takaisin paluu sujui melko ahtaissa merkeissä, Markiisittaren raivatessa tietään kohti tapahtumapaikkaan. Hän sai kuitenkin onnekseen enemmän aikaa koota itseään ja sinisilmäinen nainen huomasikin miettivänsä sanojaan tarkkaan.
Pikku hiljaa tuon olemus alkoi rentoutua ja olotila alkoi tuntua normaalimmalta. Hän selviytyisi tästä. Neitokainen oli selviytynyt läpi niin monen tilanteen elämänsä aikana, joten miksi hän ei selviytyisi kyseisestä tilanteesta? Ryhti suoreni ja Olivia tunsi olonsa varmaksi. Hän huomasi sukulaistensa poistuvan paikalta ja Jaarli viestitti nuorelle naiselle, että he odottaisivat häntä konferenssisalissa. Markiisitar nyökkäsi vaivihkaa naamionsa takaa ja tunsi jännityksen kasvavan pienoiseksi värinäksi vatsassaan.

Olivia huomasi pidättävänsä hetken ajan hengitystään, tuon pitäytyen sitten hengittämään normaalisti.
”Teidän Korkeutenne”
Pehmeä ääni lausui, neitokaisen suoden muodollisen niiauksen kummallekin kruununperilliselle. Neitokaisen olemuksessa ei ollut pienintäkään säröä, tuon niiatessa kohteliaasti ja ojentaen lasin kohti kolmikkoa.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti MSN Messenger

Prinssi Frederik



Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 108

LähetäLähetetty: 27 Lok 2009 04:16 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
((Laiskottaa, joten äiti ja poika jakavat tämän vuoron.))

Yhteistuumin ja tukien veljekset nostivat leskirouvan istumaan mukavasti tuolille. Frederik jätti kätensä vaistomaisesti lepäämään äitinsä olkapäälle ja soi asianmukaisen nyökäyksen jaarlille, joka oli ystävällisesti kantanut tuolin paikalle, kuten myös veljelleen. Vaikka Frederik oli iältään vanhempi, antoi hän pikkuveljensä auktoriteetin pyyhkäistä omansa ylitse. Ihmiset jaksaisivat puhua tapauksesta vielä pitkään, eikä suurin osa pitänyt äpärästä niin paljon, että olisivat antaneet anteeksi, mikäli hän olisi yrittänyt kilpailla veljensä kanssa liiaksi, mikä oli sinänsä naurettavaa. He olivat erilaisia personoita ja katselivat maailmaa eri silmin.

Perhesiteet olivat muutenkin kimurantteja. Frederik ei ollut koskaan lausunut ääneen haluaan saattaa äitinsä mahdollisimman pian haudanlepoon, jottei tämä jatkuvasti olisi puuttunut poikansa elämään. Heidän kahden välille oli vuosien myötä kohonnut katkeruuden muuri, jota oli mahdotonta enää repiä maan tasalle. Sitä oli ulkopuolisen vaikea ymmärtää.

”Kyllä, teidän korkeutenne”, Annabella vastasi nuoren miehen huolestuneeseen kysymykseen suoden pienen hymynkareen nousta varmuuden vakuudeksi suupieliin. Francis muistutti kovasti isäänsä, mikä sai muistot tulvahtamaan naisen mieleen, vaikka päällimmäiseksi tuntemukseksi olikin noussut katkeruus vanhaa kuningasta kohtaan. Silti kreivitär ei voinut kieltää kiintymyksen lämmintä ailahdusta. Olihan heillä ollut hyviäkin hetkiä. Olisi toki ollut mielenkiintoista nähdä ja kuulla, kuinka kaksoset olisivat reagoineet, jos Annabella olisi jakanut muistot Wilbur von Cloverista heidän kanssaan. Se juttutuokio saisi kuitenkin siirtyä tuonnemmaksi.

Leskirouva antoi nuoren miehen tunnustella pulssiaan, mikä kyseisessä tilanteessa tuntui omituiselta valinnalta.
”No, no. Älkää nyt näyttäkö noin huolestuneelta, teidän korkeutenne”, Annabella rauhoitteli, ”Oma poikanikaan ei murehdi turhaan. Älkää sälyttäkö tätä millään muotoa kontollenne.” Äidin piikki upposi syvälle Frederikin nahkaan ja hän tiesi, että myös Francis oli huomannut hänen hetken hurmionsa. Siinäpä vasta olisi selittelyä.
”Aivan. Äitini on vahva nainen”, myönnettiin auliisti, vaikka Frederikistä tuntui yhtäkkiä, että hän oli vapaaehtoisesti uppoamassa suohon ilman taistelua. Onneksi keskustelu katkesi heleän äänen saattelemana.

Frederik astui kiirehtien askeleen lähemmäksi pientä mustarastastaan, joka toimi moitteettomasti tilanteesta huolimatta. Hänen oma sydämensä hakkasi rinnassa tuskastuttavan kuuluvasti.
”Olen teille kiitollinen, armon lady”, Frederik vastasi muodollisesti, kuin ei olisi ollenkaan varma, kuka nainen hänen edessään oli. Hän otti vastaan äidilleen tarkoitetun virvokkeen sipaisten hellästi naisen rannetta, vaikka se olikin uhkarohkea teko. Samalla hän kuiskasi huuliaan liikuttamatta tuskin kuuluvasti: ”Tänään. Luonasi.”
Tämän jälkeen Frederik käänsi vastahakoisesti selkänsä Olivialle ja tarjosi juotavaa äidilleen. Annabella oli tarkkaillut poikaansa väsymyksestään huolimatta kiinnostuneena. Hän otti lasin vastaan ja katsoi poikaansa kohottaen kulmiaan kuin kysyäkseen, eikö poika tunnistanut naista? Hän oli kuvitellut, että kaksikko oli tavannut joskus aikaisemminkin Frederikin käytöksestä päätellen. Ehkä hän oli sittenkin väärässä, tosin poika vaikutti nyt tyynemmältä ja tyytyväisemmältä kuin vielä hetki sitten. Annabella maisteli tilannetta ja viileää vettä huomatessaan tohtorin porhaltavan paikalle. Tämä oli sama, joka oli hoitanut Frederikiä jokin aika takaperin, joten ei olisi ollut mikään ihme, jos pojan niskavillat olisivat sojottaneet pystyssä. Frederik oli kiven kovaan väittänyt miestä puoskariksi ja kiukutellut vuodelepoon jouduttuaan enemmän kuin koskaan suljettujen ovien sisäpuolella tietysti. Valitettavasti Annabella oli arvannut poikansa mietteet väärin. Frederik oli vain tyytyväinen, että äiti saisi kokea saman ilon kuin hän itsekin.

Tohtori tupsahti paikalle ja vilkaisi ympärilleen pudistellen päätään. Hän ei välittänyt tehdä tutkimuksiaan julkisesti, niinpä hän teki pintapuolisen tilannearvion kokeilemalla pulssin ja tarkkailemalla rouvaa. Kysymyksiä ei näin ollen esitetty julkisesti.
”Rouva Marquez, mikäli vain jaksatte, suosittelisin teidän siirtyvän lepäämään. En mielelläni toimi julkisesti ja luulen, että teidän tapauksessanne pyörtyminen johtui silkasta rasituksesta ja kuumuudesta”, tohtori lateli monotonisella äänellä kuin olisi opetellut litanian ulkoa ja kyllästynyt sen toistamiseen kerta toisensa jälkeen. Annabella nyökkäsi hyväksyvästi. Ainakin miehellä oli järkeä päässä olla lavertelematta liikoja.
”Francis…” Frederik teki kysyvän eleen olisiko tämä valmis saattamaan äidin hänen kanssaan takaisin huoneeseensa.

((Ja muistoipa mieleen, miksi ei saa sekoittaa liian montaa henkilöä samaan soppaan! xD))
_________________
Frederik von Clover
"It's no secret ambition bites the nails of success
Every artist is a cannibal, every poet is a thief"
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Prinssi Francis



Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120

LähetäLähetetty: 16 Mar 2009 01:09 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Prinssi oli edelleenkin hyvin varma, että oli tavannut tummahipiäisen, veistosmaisen kauniin ilmestyksen joskus aikaisemminkin. Ei vain muutamaa hetkeä aikaisemmin naisen miltein kääntyessä hänen syliinsä, mutta oliko heitä esitelty? Siitä prinssi ei voinut olla laisinkaan varma, mutta markiisittaren mukanaan tuoma vesilasi sai veljensä unohtamaan hetkellisesti jopa oman äitinsä. Tästä hän puolestaan oli varma. Yhtä varma kuin siitä tosiasiasta, että hänen suonissaan jylisi sininen, puhdas veri. Vain aavistuksen verran kävivät tummat kulmat kaartumaan epäilyksen syviin svääreihin nuorukaisen tarkastellessa veljensä selkää. Hän saattoi vaikka vannoa, miten naisen silmien kirkas katse kävi kohtaamassa Frederikin silmät. Hän näki sen itsekin, ja aisti sen – pienen hetken, joka oli valmis ilmiantamaan itsensä hiljaiselosta nauttivalle prinssille. Francis tunsi veljensä. Monesti hän oli sen nähnyt, tuntenut, kuullut ja todennut...ja nyt hän oli varma, että kohtasi tuon tunteen uudestaan. Veljensä itsekeskeisyys nostatti päätään.

Vihreät, paljon näkevät ja nähneet silmät siristyivät kuopissaan prinssin katsoessa veljensä olkapäitä ja selän kuperaa kaarta. Totta vieköön! Siinä missä markiisitar käyttäytyi kuin kuka tahansa vieno neito, oli veljensä liehakoimassa. Nuorukainen oli aikeissa palauttaa veljensä maallisempaan hetkeen, mutta tuskin edes kunnollinen ajatus oli ehtinyt nousta hänen mieleensä, kun rouva jo puhutteli häntä.
”Anteeksi madame”, nuorukainen huomasi äänensä pahoittelevan. Nuoren miehen sulavuudella ja notkeudella täytetty ääni oli löytämässä matalan kuoppansa kehittyneen pojanklopin kitalaelta. Poikamainen vikinä ja kuriton äänenpaino oli onnistunut tasaantumaan miltein isänsä äänen kaltaiseksi, tasaiseksi, ja pehmeäksi – matalaksi ääneksi, joka kuulijaansa kovin miellytti. Naisen huulilla käyvä, muistorikas, pahoitteleva, tai kenties vain kohtelias hymy sai Francisin kevyesti kumartamaan veljensä äidille. Siinä missä huolenpitonsa kumpusi nähtävästikin liian syvältä, myös hänen tarpeensa anteeksipyytelyyn teki itsensä jälleen tiettäväksi.

Prinssi katsoi pahaenteisesti äitinsä viereltä noussutta miestä. Hän ei suinkaan ollut mustankipeä nuoren naisen veljelleen antamasta huomiosta. Hänen mielellään paloi tuskastuminen Frederikin välinpitämättömyyttä kohtaan. Siinä missä äiti lateli pojastaan kitkeriä lausahduksia, oli ainakin hänelle täysin selvää, että poika pystyi puhumaan samaan sävyyn omasta äidistään. Joskaan, nuorukainen itse ei moista olisi käynyt hyväksymään. Rouva Marquezin vierelle jääden nuorukainen laski katseensa kädelleen, joka piteli rouvan hansikoitua rannetta. Kaukaa viisas, ja paljon elämässään nähnyt nainen kykeni kertomaan prinssin haluavan sanoa vielä jotain. Kenties vain pyydellä lisää anteeksi siitä huolesta, mitä hän oli naista kohtaan osoittanut. Tai kenties Francis, joka monessa suhteessa näytti oppineen ajattelun ja harkinnan tärkeän taidon, olisi ollut halukas pahoittelemaan myös veljensä puolesta. Mutta sellainenhan olisi miltein käynyt täysin kohtuuttomaksi käytökseksi. Sen sijaan,että poika olisi osannut suutansa avata, tämä laski kämmenensä vanhemman naisen kädelle. Puristaen naisen sormet pehmeästi suuren kämmenensä sisään, ennen kuin laski irti antaakseen lääkärille oman paikkansa.

Murhaavaksi kykenemätön katse laskelmoitsi Frederikiä. Hän näki hetken, jolloin miehen käsi pakeni vaalealta ranteelta. Ja sinä hetkenä, jolloin tuo tarpeeton viivyttely Frederikin suunnalta oli saanut omaperäisen miehen viimein kääntymään – tämä näki heijastuksen veljensä silmistä. Nuorimmainen ei ollut suinkaan niin tyhmä, ajattelematon, tai turhamainen, mitä Frederik kenties aina tuohon päivään asti oli kuvitellut.

Francis jätti vastaamatta veljensä puhutteluun, hän katsahti vain kerran kohti Frederikiä – tehden myös tiettäväksi, että tiesi markiisittaren jättäneen kohun. Hänen ollessaan veljeään pidempi, jopa huomattavasti, näki mustan hiuskehrän matkan läpi selvittämättömän tungoksen. Kuin korppi mädäntyvän lihan mailien päästä haistaen mies vilkaisi vielä ah-niin kunniallista veljeään ennen kuin kumartui auttamaan rouva Marquezia.
”Lyel – seuraathan”, lakeijaansa kehottaen Francis soi kaiken lopun huomionsa aatelisnaiselle, jota tuskin tunsi. Sopivan tilaisuuden tullen hän vaihtaisi sanan kuuliaisen lakeijansa kanssa.
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Prinssi Frederik



Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 108

LähetäLähetetty: 25 Mar 2009 05:52 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Frederik saattoi miltei maistaa kitkerän tunnelman, joka oli laskeutunut sukulaiskolmikon välille hänen hyvästellessään markiisittaren. Äiti näytti olevan tavallista enemmän ulkona tilanteesta, mikä oli ymmärrettävää, joskin Frederik oli varma, että joutuisi silmätikuksi kunhan Annabella olisi taas jalkeilla täysissä ruumiin ja sielun voimissaan. Francisin tuikea katsahdus taas kertoi yhtä paljon kuin tuhat sanaa. Veli paheksui häntä. Oliko hän tosiaan ollut niin läpinäkyvä? Ei, hänen rakas pikkuveljensä oli tarkkaavaisempi kuin hän oli kuvitellut, eikä vihreiden silmien katse juurikaan jättänyt varaa epäilyksille. Jos tilanne olisi ollut mikä tahansa toinen, Frederik olisi suonut itselleen luvan virnistää pahankurisesti, mutta nyt hän tyytyi pitämään kasvoillaan tyynen ilmeen. Hiillostaminen saisi jäädä myöhemmäksi, vaikka olisihan se ollut mielenkiintoista kuulla pikkuveljen saarna näin tuoreeltaan.

Veli kai oletti hänen pyörittävän markiisitarta miten mieli, kuten oli tehnyt palvelustyttöjen kanssa, ottavan vastaan kaiken mitä nainen saattoi hänelle tarjota ja vielä enemmän. Niin, Francis oli oikeassa uumoillessaan pahinta julkeasta ja omapäisestä veljenpuolikkaastaan eihän hän ollut sitä sen suuremmin salannut. Se ei ollut koskaan tuntunut tarpeelliselta. Frederik eli kaikessa rauhassa itse kudotussa valheiden verkossa, joten pienet kaunistelemattomat totuudet oli hyvä päästää päivänvaloon.

Tilanne oli kuitenkin mikä oli. Frederik ei voinut, eikä halunnut, kertoa unettomista öistään ymmärrettyään kuinka ohut elämänlanka todella olikaan. Pelon siemen oli istutettu syvälle mielen sopukoihin, ja vaikka kapina sitä vastaan kävikin kovana, oli ihmismieli hankalasti selätettävä vastus. Korskea nuori pyrkyri ei kuitenkaan halunnut antaa periksi, ei tunnustaa omaa heikkouttaan tai pelkoa, vaikka se olisi saattanut tarjota öisen levon. Ehei, se oli löytänyt toisen juovuttavan keinon miltei sattumalta. Pieni mustarastas oli tarjonnut Frederikille levon ja rauhan, jota hän oli kaivannut. Nyt hän janosi enemmän. Niin paljon enemmän kuin olisi ansainnut. Francis olisi pitänyt häntä hulluna, jos kaikki ne kaipauksesta ja halusta kertovat sanat olisivat päässeet pulpahtamaan ulos Frederikin suusta. Niin kauan kun pikkuveli näki hänet pelkkänä ällöttävänä elostelijana, kaikki oli hyvin.

Väki liikehti nyt levottomampana kuin hetki sitten. Annabella vaikutti väsyneemmältä kuin Frederik oli edes tajunnut, mutta huoli ei ailahtanut nuoren miehen sisällä samoin kuin veljensä. Hän oli kuullut konitohtorin sanat, mutta ei juurikaan antanut niille kuuluvaa painoarvoa. Sen sijaan hän auttoi äitinsä jalkeille Francisin ystävällisellä avustuksella. Ainakin hän pääsisi pois tukalasta juhlatilasta, pois kaikkien hännystelijöiden keskuudesta ja ennen kaikkea hän näkisi rakastajattarensa myöhemmin. Hän ei aikonut päivystää äitinsä vuoteen vieressä kuuntelemassa syytöksiä ja solvauksia kuten heidän pienessä perheessään oli tapana tehdä aina tilaisuuden tullen. Annabella oli hänelle äiti yhtä paljon kuin Francis oli hänelle veli. Puolikas. Ei enempää, eikä vähempää.

Äidin askel oli hidas. Frederikin oli vaikea sovittaa askeleensa oikeaan tahtiin. Hänen oli vaikea keskittyä oikeastaan mihinkään tähdelliseen. Hän tunsi kuinka raskaasti Annabella nojasi häneen. Hän tiesi äitinsä tekevän sen varsin vastahakoisesti katsahtaessaan vanhan naisen kasvoja. Suu oli puristunut tiukaksi viiruksi ja leukaperät kiristyneet. Otsalla helmeili kosteus, kuten pojan otsalla hetkeä aikaisemmin, mutta täysin toisesta syystä. Frederik pysyi hiljaa. Hän torjui vihaisella kädenliikkeellä muutaman aatelisen tarjoaman avun ja kysymyksen kuten myös palvelijan. Tärkeintä oli saada leskirouva Marquez lepäämään ja hän voisi luikkia tekemään jotain hyödyllisempää kuin viihteetöntä teatteria.

((Muoksii tätä varmaan vielä uusilla silmillä...))
_________________
Frederik von Clover
"It's no secret ambition bites the nails of success
Every artist is a cannibal, every poet is a thief"
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Annabella Marquez



Liittynyt: 22 Hei 2007
Viestejä: 9

LähetäLähetetty: 04 Jou 2009 06:40 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vahvojen sormien keveä puristus oli portti yli kahdenkymmenen vuoden takaisiin muistoihin, joihin Annabella lipui tuntien kuuman poltteen ihollaan. Hän tiesi näkevänsä vain menneisyyden aaveita muistojensa kätköistä, mutta hän vaali niistä jokaista ja lypsi myrkkyä ruokkimaan omaa vihaansa ja katkeruuttansa. Loppujen lopuksi hän oli ollut pelkkä tytönhupakko tarttuessaan kuninkaansa käteen ja uskoessaan lohduttavia sanoja, joita hän kuiskutteli nuoren tytön korvien kuultavaksi.

Francis oli todellakin isänsä veroinen hurmuri, komea ja ennen kaikkea hänellä oli vallan avaimet hyppysissään. Hänellä ei tuntunut olevan heikkouksia, jotka Frederik oli kaiketi perinyt poikien yhteiseltä isältä, kenties nuorempi veli oli vielä hieman heikkoluontoinen norja poika, joka tarvitsi vankkumattoman neuvonantajan rinnalleen. Mutta Annabella näki Francisissa vain miehen, joka oli antanut hänelle lapsen, pahasisuisen sellaisen, ei kuningasta. Suu pysyi visusti supussa leskirouvan taistellessa tiensä takaisin haipuvista muistoista.

Hänen rintakehänsä tanssahteli epäsäännöllisessä rytmissä poikien auttaessa hänet lopulta jalkeille. Annabella oli liian hämmentynyt ja sekaisin voidakseen tulkita jännitettä ympärillään. Frederik tuki häntä tiukemmalla otteella kuin olisi ollut tarpeen, vaikka Annabellan oli myönnettävä, että nojasi raskaammin kuin olisi halunnutkaan poikansa käsivarteen. Askeleet olivat hitaat, mutta leskirouva piti päänsä ylväästi pystyssä puristaen kiitollisena myös Francisin käsivartta. Kuinka hän olisikaan nauttinut huomiosta, jos olisi ollut molempien poikien äiti. Mutta Wilbur ei ollut suostunut naimaan häntä vaimonsa kuoleman jälkeen, vaikka hän oli kiistellyt asiasta useasti. Kosto olisi mitä suloisin kun Frederik painaisi kruunun päähänsä.

Kosteus kertyi kuin huomaamatta hiusrajalle pienten ponnisteluiden myötä. Hän olisi mieluusti käskenyt Frederikiä olemasta töykeä muita kohtaan, mutta antoi asian olla. Pojalla oli jotain muuta mielen päällä. Varmasti, joku palvelusväen heitukka, joku muu kuin Vivienne. Kunhan poika hoiti asiansa säädyllisesti, hänellä ei ollut toistaiseksi syytä puuttua asiaan. jokainen askel tuntui edellistä raskaammalta ottaa. Kipuaminen portaita ylös oli tuskastuttava prosessi. Annabella pysähtyi hengähtämään aina muutaman portaan jälkeen.
”Olen pahoillani, että raahasin teidät pois suurenmoisista juhlista”, lausahdettiin yhtäkkiä hengityksen tasaannuttua jälleen kerran. Sanat oli osoitettu tietysti Francisille, sillä Annabella tiesi vallan mainiosti, että hänen poikansa oli saanut rautaisannoksen seurapiireistä ja häipyi mielellään nauttimaan kuohuviiniä ja polttelemaan savukkeitaan tyttönen polvellaan.

Tohtori oli seurannut heitä ulos salista, mutta ilmoittanut saapuvansa niin pian kuin saisi laukkunsa ja lääkelaatikkonsa haettua. Hän valmistelisi myös ties mitä litkua paranemisen edistämiseksi ja tutkisi tämän jälkeen potilaansa uudelleen perusteellisesti, mikä antaisi Frederikille syyn käydä näyttämässä nenänsä jossain muualla.
_________________
Annabella Marquez
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Prinssi Francis



Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120

LähetäLähetetty: 06 Jou 2009 09:24 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Prinssi antoi jalkojensa suoristua omalla, kevyellä painollaan hänen kättensä tukiessa vanhempaa rouvaa otteensa kertaakaan herpaantumatta. Poika, tuo nuorukainen kasvoi pitkäksi naisen rinnalla hänen noustessa täyteen pituuteensa. Hän ei suinkaan tiennyt naisen ajatuksenjuoksusta, eikä hän varmaan olisi tuntenut ylpeyttäkään itsestään – mikäli hän olisi kuullut itseään niin verrattavan edesmenneeseen isäänsä. Hän ei ollut mitään isänsä rinnalla! Hän ei koskaan näkisi itseään isänsä kaltaisena hallitsijana, sillä hän ei koskaan tulisi aiheuttamaan tuollaista soppaa minkä isävainajansa oli taaksensa jättänyt.
Tukiessaan velipuolensa äitiä, ja kulkiessaan tämän vierellä varmaakin varmempana tukipuuna Francis ei voinut olla kuin ajattelematta Frederikin välinpitämättömyyttä. Veljensä kasvoilla oleva tiukka, julmakin ilme oli sopimaton tämän veistoksillisille kasvoilla – sillä jokin ilkeä vihlaus Francisin mielen takana kertoi, ettei kasvojen kovuus johtunut lainkaan madame Marquezin tämän hetkisestä tilasta. Mutta hän ei virkkonut mitään.

Tuntiessaan naisen painon käsivarttaan vasten prinssi laski katseensa veljensä kovaluontoisesta profiilista naisen hiusrajalle. Hikipisarat, kuin ihon kalpea valkeus saivat nuorukaisen laskemaan katseensa eteisaulaan. ”Kohtuutonta Frederik... Olet täysin kohtuuton. Välinpitämätön. Turhan tärkeä edes esittämään olevasi huolissasi äidistäsi. Hänkö sinua odottaa? Tänä iltana? Vaiko jo ihan hetken päästä?” nuorukainen kuuli sanat mielessään. Terävinä, suuhunsa kuulumattoman ironisina. Sanoihinsa, vaikkakin vain mielessä lausuttuinakin tuntuivat täyttyvän ponnekkaasta ärtymyksestä. Francis vilkaisi olkansa taakse hovilakeijaansa, jonka katse nousi kysyvänä herraansa päin. Vieras ilme prinssinsä kasvoilla sai iäkkään palvelijan katseen terävöittymään ja heräämään tavallista tarkkaavaisemmaksi ympäristössään. Eritoten tätä erikoista kokoonpanoa hän tarkasteli syvällä mielenkiinnolla. Hän ei todellakaan kyennyt arvuuttelemaan kuninkaan pojan salattuja aatteita. Mieleltään taidokkaasti sulkeutuva nuorukainen oli kuitenkin antanut itsestään uudenlaista luettavaa, mikä suuresti lakeijaansa kiinnosti.

Ajatuksensa kuitenkin keskeytyivät äkisti hänen tuntiessaan puristuksen käyvän käsivartensa lihaa vasten. Hitaasti, mutta ylpeyden saattelemana nainen kulki veljesparin välissä saaden poikansa velipuolen huomion jälleen itseensä. Naisen sanat yllättivät hänet miltein täydellisesti. Mikä pirullinen aaveajatus sai hänet hetken kuvittelemaan että nainen jollain tavoin olisi hänet muka tuntenut? Äidikseenhän hän ei ehättänyt rouvaa luulemaan, mutta jotenkin naisen heikkous, ikä, arvokkuus kuin luonteenomainen lujuuskin oli saanut Francisin kuvittelemaan naisen tuntevan hänet edes jollain tavalla. Myöhemmin hän nauraisi tälle harhaluulolle, joka oli saanut hänet miltein kompastumaan askelissaan.
”Ei suinkaan madame”, rauhallisena, tavoilleen kuuliaisen tyynenä poika hymyili rouvalle ja tämän pahoitteluille. Nainen ei voinut tietääkään kuinka kiitollinen Francis oli tilaisuudelle kulkeutua kauaksi palatsin juhlista, joissa hän oli muutaman vaivaisen minuutin ehtinyt nenäänsä näyttää. ”Uskon että näin taas juhlaa ja riemua vähäksi aikaa riittävästi.”

Madamen hengähtäessä ja puhuessaan hänelle, Francis tunsi itsensä hivenen kiusaantuneeksi, vaikkei hän sitä ääneen kyennytkään ilmaisemaan. Prinssi ei suinkaan voinut vain katsoa naista rehellisin aatoksiin silmiin Frederikin ilmaistessa jokaisella ihokarvallaankin ettei viihtynyt. Veljensä ärtymys tuntui saavan myös Francisin hermot tulehtumaan.
”Terveytenne on tärkeämpää kuin juhlat, joita tulee aina uusia”, naiselle pienesti hymyillen Francis vilkaisi veljeään tämän kiristellä taasen suupieliään. Tällöin nuorukaisen suupielet katosivat vaatimattomasta hymystä taivaan tuuliin.

”Jaksatteko jatkaa madame?” naisen levättyä Francis vielä varmisti, mutta äänensä oli saanut hienoviivaisen särön hänen vilkaistuaan velipuoltaan. Pakoon poika ei kuitenkaan pyrkinyt, vaan hän kulki naisen vierellä tarvittavan hitaasti ja lyhyin porrasnousuin jos se vain oli naiselle hyväksi. Rouvan huoneen oven esiintyessä lupaavana kolmikolle nousi Francisin lakeija Lyel kiireesti joukkion takaa ojentuen avaamaan naisen huoneen oven. Mies kumarsi syvään laskien kolmikon sisälle naisen yksityiseen huoneeseen. ”Odota hetki Lyel”, huomaamattomasti nuorukainen viestitti miespalvelijalleen, joka jäikin kohteliaasti odottamaan lääkäriä ovien ulkopuolelle.
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Annabella Marquez



Liittynyt: 22 Hei 2007
Viestejä: 9

LähetäLähetetty: 28 Tam 2010 04:24 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
”Kiitoksia, olette ollut hyvin ystävällinen, teidän korkeutenne”, Annabella lausui yrittäen karistaa voimattomuuden jäsenistään jatkaen matkaa, joka lyheni jokaisella askeleella. Hän oli väsynyt, mutta sumu, joka oli häirinnyt ajatuksia, tuntui kaikonneen jos ei kokonaan niin ainakin sen verran, että nainen ymmärsi tilanteen otollisuuden arvioida poikansa kilpakumppania. Frederik ei tietenkään kuunnellut, kuten ei yleensäkään, vaan osoitti tällä kertaa avoimesti, ettei pitänyt vallitsevasta asetelmasta pätkän vertaa. Annabella ymmärsi poikansa epäilykset, eikä antanut niiden häiritä.
”Anteeksi, että ilmaisen tunteeni näin avoimesti” hän aloitti selvittyään viimeisestäkin portaasta, vaieten hetkiseksi tapaillakseen oikeita sanoja.
”Isänne, rauha hänen sielulleen, oli hyvin määrätietoinen mies. Olen vain pahoillani, ettei hän ymmärtänyt, kuinka tärkeä voimavara perhe voikaan olla.” Sanat oli osoitettu vain ja ainoastaan Francisille ja ne lausuttiin asiaankuuluvalla lämmöllä, vaikka leskirouva itse olikin käärmeissään kuningas vainaan päätöksestä olla ottamatta uutta vaimoa. Frederik ei varmasti ollut mielissään äitinsä ottaessa puheeksi miehen, joka oli kohdellut tätä poikasena kuin ilmaa, mutta Annabella toimi kuten parhaaksi näki odottamatta saavansa vastakaikua kummaltakaan nuorukaisista, sillä he olivat saavuttaneet määränpäänsä.


”Gott erbarme sich! Herra armahtakoon!” Rouva Stern huudahti huoneiston oven auetessa yllättäen. Se tarkoittiko hän mahdollisesti rouvan terveydentilaa vai veljesten läsnäoloa jäi arvailujen varaan. Hän niiasi nopeasti arvioiden tilanteen silmämääräisesti ja kiirehti sitten emäntänsä luokse välittämättä prinssien läsnäolosta tuon taivaallista. Tosin tilanteen ollessa toisenlainen rouva Stern olisi varmasti tiukannut Frederikiltä, mitä oikein oli tapahtunut ja niin edelleen, sillä olihan hän tuntenut pojan kirjaimellisesti syntymästä asti, mutta prinssi Francisin ollessa paikalla hän tyytyi avustamaan Annabellaa tarjoten käsivartensa saattaakseen rouvan makuulle.
”Kiitoksia, rouva Stern. Kaikki on hyvin”, leskirouva rauhoitteli itsensä ikäistä naista rinnallaan, jonka silmissä loisti huolestunut katse. Rouva Stern oli aikeissa esittää kysymyksen, johon vastattiin ennenaikaisesti ja lyhyesti: ”Tulossa.”

Käsi puristi vielä viimeisen kerran kiitokseksi nuoremman prinssin käsivartta ja Annabella loi pahoittelevan hymyn. Hänen katseensa liukui Frederikiin, käväisi nopeasti tämän pikkuveljessä ja palasi takaisin. Poika ymmärsi kyllä, mitä hän halusi, vaikka näytti edelleen hapanta ja tyytymätöntä naamaa.
Rouva Stern otti lopulta ohjat käsiinsä, kuten odottaa sopi ihmiseltä, joka oli paaponut koko ikänsä aatelisia ja tulisi tekemään niin kuolemaansa asti.
”Rouva”, hän ilmoitti tiukalla äänellä jatkaen sitten vaatimustaan sen verran hiljaisesti, ettei se kantanut muiden korviin. Annabella nyökkäsi, sanoi jotain kävellen hitaasti eteenpäin jättäen nuorukaiset seisomaan keskenään.
”Totta tosiaan, isänsä poikia”, Annabella ilmoitti suureen ääneen rouva Sternille tietäen veljesten olevan vielä kuuloetäisyydellä ja ärsyttäen Frederikiä tarkoituksella.
_________________
Annabella Marquez
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Prinssi Frederik



Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 108

LähetäLähetetty: 28 Tam 2010 04:26 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Frederik pysyi vaiti sananvaihdon ollessa käynnissä. Hän ei jaksanut kiinnittää huomiota äitinsä sanoihin, eikä Francisin vastaukseen. Vasta äidin aloittaessa pienimuotoisen tunnustuksensa poika pyöräytti silmiään tuntien Francisin vaivautuneisuuden omissa nahoissaan. Hänen niskaansa kuumotti kuulla moista roskaa äitinsä suusta. Ja katinkontit! Nyt tämä teatteri alkoi mennä mauttomaksi, mutta hän pysyi vaiti tarjoten sen, mitä kykeni, oman käsivartensa tukipuuksi. Oli päivän selvää, ettei Frederik uskonut heidän enää kykenevän mihinkään puolivillaiseen perhe-elämään, jossa jokaisen yksilön välillä olisi ollut kiintymyksen ja luottamuksen tunteita. Se mahdollisuus oli ollut kuollut ja kuopattuna kauemmin kuin kuningas Wilbur von Clover oli maannut haudassaan. Frederik tunsi toki kiintymystä sisaruksiinsa suuremmassa määrin kuin oli osannut odottaakaan, mutta se ei tarkoittanut, etteikö hän olisi ollut valmis mihin tahansa saavuttaakseen oman määränpäänsä keinolla millä hyvänsä. Valtakunnan etua ja tulevaisuutta ajatellen oli kuitenkin parasta välttää juuri turhaa verenvuodattamista ja kostonkierteiden syntymistä, mikäli se vain oli mahdollista ainakin toistaiseksi ja tyytyä poliittisen vallan ja yleisen hyväksynnän kartuttamiseen. Perhe ei ollut voimavara Frederikille.
Saavuttuaan vihdoinkin huoneiston ovelle Frederik kuvitteli kärsimyksensä olevan lopussa, mutta hän oli ilmeisen väärässä, ei siksi, etteikö hän olisi pitänyt rouva Sternistä vaan muista syistä.

Äidin vinkki oli nimittäin helposti luettavissa ja tämän viimeiset sanat ennen tämän poistumista näköpiiristä saivat nuoren miehen käymään kertakaikkisen kuumana. Miksei tuo vanha haahka voinut antaa hänen hoitaa yhtään ihmissuhdetta rauhassa. Hän oli tullut mainiosti, olosuhteet huomioon ottaen, toimeen Francisin kanssa, mutta tietysti hänen rakkaan äitinsä piti sekaantua siihenkin. Frederik päästi hitaasti ilman keuhkoistaan.
”Sinulla lienee jotain sanottavaa, vai kuinka, Francis?” Se oli kai enemmän toteamus kuin kysymys ja ennen kaikkea se oli kehotus puhua asiat halki. Frederik katsoi pikkuveljeään kulmiensa alta, kuten hyvin usein välttyäkseen kohottamasta katsettaan liiaksi. Tietysti häntä harmitti katsoa ketä tahansa itseään pitempää ylöspäin, joskaan se ei enää nakertanut hänen itsetuntoaan samalla tavalla kuin poikavuosina, jolloin muut kokivat kasvupyrähdyksen, myös häntä nuoremmat pojat, kun taas hän jäi auttamatta altavastaajaksi.

Frederik viittasi Francisin juoksupoikaa sulkemaan oven. Hän tunsi ärtymyksen kytevän ja oli lähinnä pahoillaan kahdesta seikasta, siitä, että hän ei voinut vetää pientä laululintustaan syleilyynsä sillä sekunnilla ja tietysti äitinsä omintakeisesta tunnustuksesta, jonka Francis oli joutunut kuuntelemaan. Se, halusiko äiti päästä jonkinlaiseen keskusteluyhteyteen nuorimman von Cloverin kanssa vai ainoastaan antaa pohtimisen aihetta Francisille, oli pienoinen mysteeri, joka ei koskettanut prameaan naamiaisasuun sonnustautunutta Frederikiä. Hän jätti pohdinnat sikseen keskittäen huomionsa Francisiin, mutta avaten samalla kuristavan kauluksen ja etsien taskustaan savukerasiansa. Yksi noista pienistä pitkulaisista kääröistä työnnettiin huulien väliin ja rasia työnnettiin takaisin taskuun.

”Sie wissen daß Sie kann nicht hier rauchen! Te tiedätte, ettette saa polttaa täällä!”, rouva Stern ilmoitti topakasti ohi kulkiessaan ja nappasi savukkeen Frederikin huulilta ja työntäen sen esiliinansa taskuun, kuten oli tehnyt useasti pojan viettäessä aikaansa äitinsä taloudessa tai vieraana, saaden vastaukseksi sen, mitä aina ennenkin: ”Aivan niin, rouva Stern.” Palvelijatar oli ilmaantunut yllättäen viipottaen toiseen huoneeseen ja palaten taas takaisin ikävuosilleen epätyypillisen rivakasti.
”Pahoittelen. Hän on aina joka paikassa ja yleensä vielä yhtä aikaa”, Frederik totesi nojaten seinää vastaan ja ristien kätensä odottavasti. Hän halusi ottaa selvää velipojan mielenliikkeistä varsinkin nyt kun hän oli ollut varomaton pelatessaan uhkapeliä alhaalla salissa markiisittaren kanssa.
_________________
Frederik von Clover
"It's no secret ambition bites the nails of success
Every artist is a cannibal, every poet is a thief"
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Prinssi Francis



Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120

LähetäLähetetty: 03 Hel 2010 12:06 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Itsensä löytäminen vieraista tilanteista oli jokseenkin nöyrällä tavalla tullut prinssille kovin tutuksi. Viimeaikoina hän oli löytänyt itsensä enemmän tai vähemmän vieraista tilanteista, mutta kaikista näistä tapauksista hän saattoi taata tämän illan olevan kohokohtien kohokohta.

Jouhevasti vanhemman rouvan käsipuolta tukien Francis nousi portaista viimeisen tasanteelle, jonka saavuttaminen oli käynyt madamelle mieluisaan tahtiin. Mutta niinkuin aikaisemmin, prinssi huomasi miten huonosti hän joitain ihmisiä osasi tulkita. Rouva Marquez yllätti hänet jälleen. Tällä kertaa odottamattomasti tunteillaan. Ja vain hetken naisen sanojen jälkeen rouva tapasi aikuisen miehen mittaan kivunneen prinssin hämmentyvän sanat kuullessaan. Hän joutui kohtamaan tilan, mikä vei häneltä hetkellisesti järjen kuin kielenkin.
”Madame...” sanojen järjestäin jäätyessä Francisin kielelle hän ei osannut vastata naiselle juuri mitään. Perhe – mikä ivalinen, mutta niin toiveikas sana se olikaan. Nuorukainen ei ollut käyttänyt perhe-sanaa elämässään kovinkaan usein, josko koskaan. Hänen perheensä oli täynnä ristiriitoja, erimielisyyksiä, se oli yhtä farssinomaista kilpailua ja voimavarojen kesken kisailua. Hänen ja hänen isänsä suhde oli ollut lyhyt, mutta sitäkin virallisempi, eikä hän rehellisesti sanoen oikein tiennyt mitä nainen tällä lauseellaan oli tarkoittanut. Heitäkö? Kolmen sisaruksen, isänsä, kuin madamenkin luomaa mielikuvaa? Vai kenties sitä illuusionomaista tilaa, jossa hänen sisarensa, hän, sekä isänsä jakoivat onnelliset perheillalliset? Joita todellisuudessa ei ollut ollut. Tai saattoiko heidän yhdenkään elämää kuvata kovin perheellisenä, saati lämpimänä? Luottavaisena tai idylliseltä? Rouva oli saattanut nuorukaisen sanoillaan säikähtäneen elikonlailla nurkkaan, mutta siltikään hän ei erehtynyt sanomaan naiselle mitään, mihin takertua.
Hetken emmittyään prinssi kuitenkin vastasi madame Marquezille, muttei kuitenkaan tavalla, mitä nainen häneltä kenties odotti.
”Rauha hänen sielulleen”, muuhun hän ei kyennyt. Francis ei kyennyt tarjoamaan naiselle muuta. Silmiensä katseen pahoitellessa puolestaan nuorukainen vaikeni.

Huoneen oven käydessä auki, ja madame Marquezin palvelijan pyyhältäessä paikalle Francis hellitti katseensa rouvan lohduttomista silmistä. Tuntiessaan puristuksen käsivarrellaan Francis laski haikean oloisen hymyn omaavista kasvoista kädelleen. Kädensijan paikan palvelusrouvalle luovuttaen Francis seurasi miten rouvien, itsensä, kuin veljensäkin aikaansaama näytelmä eteni vääjäämättömästi sitä hetkeä, jolloin näyttelijöiden määrä hupenisi.

Madamen kuitenkin vielä tehdessä itsensä hyvin tietoiseksi loppusanoillaan Francis vilkaisi veljeään. Tahtomattaankin hän etsi yhdistäviä seikkoja heidän mielipuolisessa ”perhe-elämässään”. Äskettäin koettu näytelmä oli heille vieras, samoin kuin tilanne mihin he vääjäämättäkin ajautuivat. Ja ainakin heistä nuorimmalle oli selvää, että vieraiden hetkien määrä vain kasvaisi tuon illan aikana. Nuoremman veljeksen nouseminen veljensä puhuttelijaksi ei ollut aivan jokapäiväinen tapahtuma.
”Kuulostat jo valmiiksi tylsistyneeltä kuulemaan sen, mitä minulla on sanottavanani”, ovien sulkiessa heidät irrallisiksi muilta kuulijoilta Francis katsoi veljeään. Tämän itsevarmuutta, huolimattomuutta, naamiaisasua, joka ei ollut vain pramea vaan pikemminkin ylimielinen. Eikä hän tuolla aattella todellakaan tarkoittanut asua, jonka veljensä oli yllensä kiskonut. Veljensä oli hänelle arvoitus, ja tulisi sitä varmasti vielä pitkään olemaan. Mutta ennen kuin ilma ehti edes loppua prinssin keuhkoista ensimmäisen lauseensa jälkeen, viiletti rouva Stern uskomattoman tarmokkaasti heidän ohitseen ja takertuen veljensä savukkeeseen.

Vaitonaisena nuorukainen seurasi kuinka rouva vuohotti veljensä ympärillä. Naisen avoin puhetapa sai prinssin aavistuksen verran hämilleen, mutta jos tilanne vain olisi ollut jollain tapaa toinen, olisi hän saattanut naurahtaa naisen hössöttämiselle. Tilanteen kuitenkin ollessa se mikä oli, prinssi ei hymyillyt saati millään muunlaisellakaan tavalla ilmaissut mieltään palvelijan läksyttäessä veljeään. Hän avasi suunsa vasta sitten kun ovi oli jälleen sulkeutunut, ja jättänyt veljekset hiljaisuuden armoille.
”Herran jumala veli, etkö sinä löydä yhtään parempaa tapaa nöyryyttää äitiäsi? Luuletko etten ole ainoa, joka huomasi miten huomiosi todellakin oli kaikessa muussa kuin äidissäsi?”
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Prinssi Frederik



Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 108

LähetäLähetetty: 05 Maa 2010 05:19 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Tylsistynyt, ei. Ärtynyt, kyllä. Rouva Stern ei kuitenkaan lisännyt hänen ärtymyksensä määrää kohdellessaan häntä kuten ketä tahansa pojankoltiaista, joka oli pahanteossa. Pikemminkin päinvastoin. Toisinaan oli vain hyvä tulla kohdelluksi kuin normaali ihminen, vaikka sitten nöyryyttävästi pikkuveljen nähden. Olisihan siinä pieni pähkinä purtavaksi, miksi pollea nuorukainen antoi tämän kaiken tapahtua hyvässä hengessä, vaikka toisenlainen reaktio olisi ollut helposti odotettavissa. Kaikesta huolimatta Frederik tuli hyvin toimeen äitinsä taloudesta lähtöisin olevan palvelusväen kanssa. He olivat uskollisempia ja omasivat ilmeisesti enemmän maalaisjärkeä.

Olkien kohautus oli siis ainoa vastaus Francisin syytökseen hänen mielentilastaan. Frederik oli kehottanut puhumaan suunsa puhtaaksi ja hän oli valmistautunut tekemään samoin. Kai se oli vain reilua ja saattaisi puhdistaa ilmaa siinä sivussa, mutta koskaanhan ei voinut olla varma mihin suuntaan tilanteet kehittyivät.
”Yhtä monta kuin vuodessa on päiviä”, Frederik sivalsi takaisin suorasukaisesti pikkuveljelleen, mikä oli sinänsä harvinaista, mutta tällä kertaa se tuntui varsin soveliaalta. Teräksinen katse pysyi nuoremmassa veljessä kuin liimattuna tarkkaillen jokaista reaktiota, jonka ilmoitus mahdollisesti saisi aikaan. Hänen äitinsä tilannehan ei loppujen lopuksi kuulunut nuorelle von Cloverille pätkän vertaa.
” Olen kuitenkin iloinen, että alat vähitellen unohtaa vaatimattoman syntyperäni, Francis, mutta jos rakas äitini päättää potea pitkään vuoteenomana, siirtyvät kaikki hänen velvollisuutensa minun vastuulleni. Siinä tapauksessa voin joko lopettaa nukkumisen tyystin tai yrittää löytää luotettavan isännän, jonka hellään huomaan voin huoletta jättää äitini omaisuuden”, todettiin hieman totuutta vääristellen, kuten arvata saattoi. Lähinnähän hän haaveili naisesta, joka olisi sopinut Chives Gateen rouvaksi, mikäli hän itse olisi ollut valmis luopumaan prameasta prinssin arvonimestään. Tosin hänen pitäisi sälyttää vastuu jollekulle ennemmin tai myöhemmin. Sormet rummuttivat hiljaisesti vasten kankaan peittämää käsivartta ovelan hymyn hiipiessä miehen kasvoille viimeisten sanojen hiipuessa. Hän aisti vallan suloisen tilaisuuden osoittaa veljellisen kykynsä kiusata nuorempaansa.

”Vaan eipä taida kyse olla äidistäni, vai kuinka Francis?”, äänensävy vaihtui samettisen mairittelevaksi. Frederik ponnisti itsensä irti seinän tarjoamasta tuesta ja kurottautui painamaan hoikan etusormensa veljensä vahvaa rintaa vasten parin kipakan napautuksen kera. He olivat keskustelleet tästä aiemminkin, naisista, joskin vain lyhyesti. Kaikkihan tiesivät hänen pitävän jotakuta sievää pikkupiikaa sängynlämmittäjänä aina kun häntä itseään huvitti ja Francis tiesi sen erityisen hyvin.
”Sinä näit sen”, hän syytti pehmeästi, ”Sen pienen siveellisen kosketuksen. Pidät minua edelleen parantumattomana lurjuksena ja edesvastuuttomana liehakoidessani palatsin suloisia ja viattomia impiä vähät välitän omasta perheestäni? Irstailija? Sitäkö minä olen sinulle, veli hyvä?” Frederik käänsi selkänsä päästäen syvän teatraalisen huokauksen ilmoille levittäen kätensä ja antaen niiden valahtaa takaisin sivulle voimattomina, kuin olisi luovuttanut veljensä suhteen lopullisesti. Eihän tämä selvästikään voinut ymmärtää hänen viatonta viehtymystään vastakkaista sukupuolta kohtaan tai sitä yhteisymmärrystä, jossa siveettömät teot suoritettiin. Hän oli maininnut asiasta toki aikaisemminkin shakkipelin yhteydessä, mutta keskustelu ei ollut johtanut hedelmälliseen lopputulokseen.

Kasvoilla pysyi tuo veitikkamaisen ovelasti paikalle hiipinyt hymy, vaikka Francis ei sitä tietenkään voinut nähdä. Oli aika laittaa hieman tunnetta kehiin, aitoa sellaista totta kai, mutta sopivasti sokeroituna, jotta se vaikuttaisi mahdottomalta ajatukselta.
”Mitäpä sanoisit siihen, jos väittäisin olevani päättömästi rakastunut siihen jumalaiseen olentoon?"

((Uuh ooh....! Eh... Embarassed *Palasi "olympiatauolta".*))
_________________
Frederik von Clover
"It's no secret ambition bites the nails of success
Every artist is a cannibal, every poet is a thief"

Viimeinen muokkaaja, Prinssi Frederik pvm 26 Maa 2010 04:16 am, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Prinssi Francis



Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120

LähetäLähetetty: 23 Maa 2010 01:39 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Tummat kulmat kääntyivät kohti toisiaan, antaen sileä otsaiselle miehen alulle synkän ilmeen hänen kuunnellessa veljensä sanoja. Frederik saattoi kyetä näkemään veljestään monessa kirjossa loistavia tunteita. Ilmiö oli varsin harvinainen, sillä poikahan ei tuohon päivään asti juuri antanut tuntemuksen osoittaa minkäänlaisia juovia tämän kasvoilla. Iloa ja surua oli jopa satunnaisesti vaikea erottaa toinen toisistaan, sillä kovinkaan moni ei näitä tuntemuksia ollut nähnyt seilailevan nuoren miehen kasvoilla. Mutta nyt, tuon keskustelun kääntyessä soveliaalta polultaan varsin inhimilliseksi, paljasti nuori kruununprinssikin inhimillisyytensä. Epäusko, joka heijastui ärtymykseen tuntui olevan kuin kypsä omena vanhemman veljen poimittavaksi.

Francis antoi velipoikansa kulkea kiinni nuo askeleet, jotka lopulta päättyivät muutamaan tunnettavaan sormen iskuun rintakehällään. Veljensä teräksinen katse ei saanut Francisia nöyrtymään – ei tällä kertaa. Hän oli tehnyt niin useasti, väistynyt kovana ja ylpeänä tunnettavan veljensä tieltä. Näin hän oli toiminut aina sisarensakin läsnäollessa, mutta rauhanomainen käytöksensä oli alkanut pahasti osoittamaan, että pikkulapsi oli tavoittelemassa paljon vahvemmalla perällä olevaa luonnetta itselleen.

”Hän on aatelistoa, ei mikä tahansa nuori nainen, jota saatat edesvastuuttomasti liehakoida. Sinun pitäisi ymmärtää se”, Francis katsoi veljeään, ja tämän silmiä, joista hän ei tavannut kuin ilmeettömyyden, joka taipui pian teatraalisen hymyn synnyttämien naururyppyjen myötä.

Tyrmistyksellä oli suunnaton voima saada kevyen ilmavirran takertumaan sumpuksi hengityselimissä, ja purkautumaan raivohärkäisenä ilmavirtana sieraimista. Hän tunsi suunnattoman tarpeen antaa raivoavalle tunneaallolleen vallan, ja puhua hallitsemattomasti ja suoraan veljelleen. Miltein hän sen tekikin. ”Se mitä teet palvelusväen kanssa ei ole suuri asia minulle, voin vain sääliä jokaista naista, joka antautuu sinulle ymmärtämättä seuraamuksia, ja sitä kuinka mitättömiä heistä jokainen sinulle on. En voi suojella jokaista naista, jonka sorrat häpeään vain omien tarpeidesi takia, mutta kun kyseeseen tulee joku palatsimme vieraista – on siihen jonkun puututtava” prinssi huomasi äänensä pysyneen vakaana, vaikka joitain vielä jokin aika takaperin hän ei ollut uskonut kykenevänsä siihen.

Veljensä esille tuoma teatraalisuus ei saanut nuorempaa perillistä horjahtamaan vakautensa suuntaviivoilta, päin vastoin tuntui kuin pojan ryhti olisi suoristunut, ja sanansa kuuluneet jollekulle muulle. Francis huomasi hengittävänsä ilmaa melko tavalla tahdikkaasti hänen katsellessaan veljensä selkää. Sana rakkaus, oli hänen veljensä huulilta vieras, vaikkakin sitten vain lipeävedellä sokeroituna.

”Jos väittäisit niin”, prinssi aloitti, pitäen jo ennen valmista lausettaan tauon kuin sulatellen mahdollista väittämää veljensä tunteista. ”niin kysyisin oletko valmis luopumaan arvonimestäsi hänen tähtensä ja tehdä hänestä kuuliaisen vaimon itsellesi tietäen, mitä samalla tulet menettämään?” Francis tarkkaili veljeeän vain hetken hiljaisuuden ajan, jatkaen sitten: ” Ja jos näin olisi, puhuisin puolestasi niille jotka sen kieltävät...jos sellaisia on”, sanojensa antava mittava lupaus olisi saattanut merkitä kelle tahansa velipuolikkaalle paljonkin, mutta sanojensa merkitystä Frederikille Francis saattoi vain arvailla.

”Onko asia niin?”
_________________
::Hahmokuvaukseen::

Prinssi Frederik



Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 108

LähetäLähetetty: 14 Huh 2010 03:43 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Veljen sanat saivat salaa virnuilevan miehen mietteliääksi siitäkin huolimatta, että Francis oli jälleen kerran vihjannut hänen käyttävän likaisia keinoja palvelustyttöjen suhteen. Hän oli erityisen loukkaantunut siitä, että hänen palvelustyttönsä, nuo pienet heitukat ja letukat, eivät muka ymmärtäneet mihin olivat ryhtymässä ja saivat siksi osakseen sääliä. Oli toki totta, että jotkut tarjosivat itseään innokkaammin, kun taas toisia sieti lämmitellä, mutta jokainen pieni piikalapsi tiesi, ettei äpärä heitä huolinut aviovuoteeseen saakka vaan piti lemmikkinään kunnes kyllästyi. Frederikin oli kuitenkin myönnettävä, että hän oli pitkään yrittänyt paikata tyhjiötä, jonka olemassaolosta hän oli vasta hiljattain tullut tietoiseksi, Francisin sanoja lainaten ”sortamalla häpeään vain omien tarpeidensa takia”. Toiset löysivät elämäänsä iloa ja mielihyvää lukemalla raamattua tai runoja, taiteesta tai musiikista, mutta Frederikiä ne tyydyttivät vain hetken. Hän kaipasi jotain muuta, kosketusta.

Mutta nyt, maltillisesti veljeään moittien, Francis oli onnistunut yllättämään kujeilevan velipuolensa ja näiden sanojen myötä hänelle suorastaan tarjottiin ulospääsyä ja pakoreittiä takaisin siihen elämään, josta hän toisinaan haaveili, vaikka koki sen osan elämästään miltei yhtä valheelliseksi kuin elämänsä Cloverin prinssinä. Ajatus oli kieltämättä houkutteleva, sillä sama liekki, joka oli korventanut Frederikiä siitä saakka kun Olivia-neiti oli ystävällisesti tullut palauttamaan hänen nimikoitua nenäliinaansa, paloi yhä yllättävän kirkkaana ja kuumeisena nuoren miehen rinnassa. Asiaa sopi harkita, mutta milloin Francis oli onnistunut alkaa säilyttää jalansijansa? Miksi juuri nyt? Frederik tunsi pienen ylpeyden, mutta myös kateuden pistoksen huomatessaan saaneensa itselleen todellisen kilpailijan. Vihdoinkin Francis oli kasvamassa niihin raameihin, joihin hänen odotettiin sopivan isänsä seuraajana.

”Milloin sinusta on ehtinyt kasvaa mies?” Frederik vastasi kysymykseen kysymyksellä, johon ei odottanut vastausta. Hän kääntyi kohtaamaan pikkuveljen pitäen hymyilevän naamionsa yllään, vaikka äänestä kuulsikin läpi vakavampi sävy. Hän mittaili veljeään uudemman kerran erilaisella intensiteetillä ennen kuin vastasi jo esitettyyn tiedusteluun.
”Kaunis ajatus, kiitos siitä. Mutta tiedät vallan mainiosti etteivät sinun sanasi vielä takaa mitään. Päinvastoin. Olen kuullut puhuttavan, että osa vaikutusvaltaisista ystävistämme on huolissaan halustani liittoutua tasavaltalaisten kanssa, mikäli joutuisin luopumaan oikeudestani taistella paikasta auringossa, mutta saisin pitää Marquezien arvonimen. Palatsi on ollut siedettävä vankila, veli hyvä, mutta en halua saman toistuvan. Niin kai epäilemättä kävisi, mikäli millään muotoa edes vihjaisisin olevani valmis tähän houkuttelevaan vaihtokauppaan”, Frederik perusteli kantansa niin rationaalisesti kuin suinkin saattoi puuttumatta sen enempää sydämen asioihin tässä vaiheessa. Asetelma oli kuitenkin kaikin puolin mielenkiintoinen ja herkullinen. Frederik käänsi katseensa syrjään sormien hieroessa pramean takin kangasta kylkiluun päältä, joka oli pelastanut kenties hänen henkensä. Ihossa saattoi yhä erottaa virheen, jonka luoti oli aiheuttanut jo kuukausia takaperin.

”Olen keskustellut hänen kanssaan kerran. Viehättävä nuori nainen, kohtelias ja arvonsa tunteva, mutta myös tarkkanälöinen ja empatiakykyinen, miltei viattoman oloinen. Hieman toista maata kuin lady Vivienne”, Frederik sanoi yllättäen antaen sanojen virrata vapaasti huuliltaan tai siltä se saattoi vaikuttaa. Kerta oli tietysti valhe, jollei sitten halunnut nähdä kahta eri tapaamista yhtenä jatkuvana keskusteluna paikan ja ajan vain vaihtuessa. Hän ei määritellyt kohtaamista sen tarkemmin, ei puuttunut keskustelun sisältöön tai siihen, kuinka he olivat lopulta eronneet. Sillä ei ollut suinkaan väliä ja Francis voisi muodostaa haluamansalaisen mielikuvan niin hyvässä kuin pahassakin. Pieni mustarastas oli tyynnyttänyt hänet, antanut palan sitä lepoa, jota hän kaipasi, unta ilman painajaisia, mutta sitäkään ei ollut tarpeen lausua ääneen.
Lopulta hän ei enää kestänyt omaa typerää teatteriaan. Frederik suoristi ryhtinsä kohdaten veljensä katseen uudemman kerran. Silmissä leimusi ja leiskui tavalla, joka oli varsin epätyypillinen usein raukealle ja flegmaattiselle katseelle. Ilkkuva naamion tilalla oli tiukaksi viivaksi puristuneet huulet jähmettyneet piirteet. Myös kehräävä ääni oli poissa ja tilalle oli pesiytynyt raudan luja, jopa armeijahenkinen ja uhkaava matala murina.
”Pidät minua paskiaisena, Francis, mutta en ole idiootti. Äpäräprinssin ei kuulu rakastua. Sitä paitsi mahdollisuuteni periä kruunu ovat ohentuneet päivä päivältä. Näen sen kyllä itsekin. Siksi vakuutan sinulle tässä ja nyt, kuin veli veljelle, että kävelen kohtaamaan viikatemiehen yksin, mikäli se on kohtaloni. Se, mitä teen elämälläni ennen sitä, ei kuulu sinulle pätkän vertaa”, Frederik totesi kylmän viileästi hakien ääneensä kaiken sen auktoriteetin, jonka vain kykeni. Jokainen sana oli täyttä totta ja hetken aikaa hän kenties oli oma itsensä vailla prameaa titteliä ja sen tuomaa valeasua, joka oli ehtinyt muuttua uudeksi ihoksi jota oli miltei mahdotonta repiä irti raastamatta kaikkea luihin asti. Hän saattaisi katua purkaustaan myöhemmin, mutta nyt hän tuijotti ylpeästi veljeään, alaviistosta kuten aina ennenkin haastaen tämän pitämään jalansijansa toistamiseen.
_________________
Frederik von Clover
"It's no secret ambition bites the nails of success
Every artist is a cannibal, every poet is a thief"
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Prinssi Francis



Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120

LähetäLähetetty: 15 Tou 2010 03:49 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Francisin kohtaaminen veljensä tällä tavoin, ja oudon yhteensattuman saattelemana, oli niin prinssille itselleen vieras tilanne siinä missä veljellensäkin. Pelinappuloiden siirtelminen shakkilaudalta oli muuttunut muotoon, jossa kuninkaat, kuningatteret, sotilaat ja ratsut olivat yhtäkkiä muuttuneet eläväksi lihaksi. Ihmissieluiksi, joilla heillä kummallakin oli yhtenäinen valta pelata ja liikutella. Ottaa riskejä joko omalla hengellään, tai sitten jonkun ulkopuolisen, joita he ihmislaudalla pyörittelivät. Eivätkä heidän tapansa tuntuneet muuttuneen edes nyt kun panokset olivat muuttuneet raskauttavasti. Frederik syöksyi ja sylki tulta ja tappuraa, tehden pelistään temperamentista ja hallinnoimatonta. Ja Francis taas odotti. Laskelmoi. Ammensi enemmän taustatietoa, sekä loi pitkäkestoista jatkumoa – pyrkien puuduttamaan veljensä äkkipikaisen tavoitteen päästä päämääräänsä tapoja kaihtamatta. Ainoa ero tuntui olevan Francisin kasvanut itsetunto pysyä viimeinkin kannassaan, muissakin asioissa kuin shakkipelin nerokkaassa laskelmoitivaltakunnassa.

Francis ei vastannut mitään veljensä kysymykseen hänen kasvamisestaan mieheksi. Vastausvaihtoehtojahan hänellä oli monia, mutta jo ennalta aiheen nähdessään hedelmättömäksi, poika vaikeni. Harhateille ajautuminen käsillä olevasta aiheesta olisi voinut olla yksi niistä asioista, joilla veljensä yritti hämätä häntä. Mutta ei tällä kertaa. Eikö yhdeksäntoista vuoden vaikeneminen, ja tieltä väistyminen jo riittänyt? Piilossa ihmisiltä, niin aatelisilta kuin sisaruksiltaankin itsensä pitäneenä oli Francisilla kyllä ollut aikaa kasvaa. Ehkei niinkään fyysisesti voimakkaaksi, sillä rakenteensahan oli aina ollut hyvin huojuvainen, mutta mielensä hän oli sen sijaan saattanut yrittää kasvattaa lujemmaksi mitä ruumiinsa.

Veljensä viimein avatessa suunsa, ja kertoessa ”suhteestaan” palatsia asuttavaan markiisittareen, Francis kuunteli tarkoin. Sileä otsa taipui havaittavasti rypyille Frederikin mainitessa lady Viviennen. Se, oliko veljensä puheissa mitään perää, ja mikä oli kauniisti muotoillun tarinan oikeanlainen laita, sai Francisin takertumaan mielessään miltein jokaiseen sanaan mitä veli sattui sanelemaan. Ristiin asettelemansa kädet puristivat käsivarsiensa lihaa tukevammin hänen vaihtaessaan kevyesti painoaan kantapäilleen. Hän ei ollut järin tyytyväinen Frederikin ilmavaan kuvailuun naisen tapaamisesta, eikä siitä, miten veli yks kaks sattui muistamaan morsiammekseen jo miltein allekirjoitetun lady Viviennen. Oliko veli ehättänyt puuhastelujensa lomassa jopa muistamaan Viviennen? Naisen muistaminen keskellä puhetta toisesta naisesta, sai Francisin halukkaaksi kaivella lisää veljensä tuntoja. Ennen kuin moinen tuli kuitenkaan edes kysymykseen, näki hän veljensä silmissä uuden ilmeen. Katsannon, jonka Francis kai oli aina tiennyt olevan olemassa jollain narrimaisen naamion takana, mutta hänen oli myönnettävä, että veljensä oikeiden kasvojen kohtaaminen kouraisi nuoremman sisuskaluja.

”Ensinnäkin, ” veljensä muuttunen minän edessä Francis ei käynyt etsimään rohkeutta pituudestaan, joka ylsi yli vanhemman, sillä nyt hänestä, jos kestä tuntui, että pituudestaan oli hävinnyt ainakin puolet. Frederikin ehdottomuus sanoissaan horjutti Francisin itsetuntoa, mutta samalla poltteli hänen mieltään niin, ettei hän olisi varmasti enää koskaan kyennyt asettumaan veljeään vastaan – mikäli hän nyt olisi perääntynyt. ”Idioottina en ole sinua koskaan pitänyt. Se mitä tulee määritelmään paskiainen, niin se pitänee ajoittain paikkansa – mutta sekään ei vaikuta lojaalisuuteeni sinuun veljenä.”
”Mitä puolestaan tulee minun sanoihini, niillä on suurempi merkitys mitä saatat uskoakaan”, veljeään rauhallisena katsoen Francis hengitti syvään. Hänen ei ollut ikinä tarvinnut uskotella paikkaansa palatsissa kenellekään, ei niinkuin veljensä, mutta häntä pidettiin puolestaan kyvyttömänä. Liian sinisilmäisenä astumaan parrasvaloihin tai pitelemään minkäänlaisia hallintonyörejä käsissään, vaikka hänen kaupankäyntinsä valtion rajojen ulkopuolella oli ollut hänen käsissään miltein heti kuninkaan kuoleman jälkeen. ”Mutta en vain hyvää hyvyyttäni tekisi sitä. Jos – mikäli koskaan kova kuoresi hellittää ja vain kykenet laskemaan jonkun rinnallesi, niin vaadittaisiin todellakin paljon muutakin kuin minun puheeni sinua puolustamaan veli. Sinä antaisit kaiken tukesi minulle, ja minä puolestani takaisin kuin veli veljelle sinulle sinun elämäsi siinä missä arvonimesi”, hänen äänensä oli miltein kadonnut samalle, vakavalle ja totiselle tasolle mitä veljensä vaiennut ääni oli häntä puhutellut. Veli mittaili veljeään silmästä silmään kun he ensimmäisen kerran elämässään taisivat ottaa toinen toistensa puheet äärimmäisen tosissaan – ja jopa kuunnella mitä heillä oli toinen toisilleen sanottavanaan.

”Äpäräprinssin ei edes kuuluisi havitella kruunua siinä missä avioliiton kautta syntyneet, mutta mitä sinä teet – olet aivan samassa asemassa kanssani. Joten miksei äpäräprinssi myös voisi rakastua?” Heidän, pikemminkin Frederikin elämää kohdannut todellisuus oli piirtynyt miehen ruumiiseen ikuisen arven tavoin. Luoti, mikä olisi ollut omiaan tekemään ratkaisuja heidän puolestaan olikin jättänyt Frederikin eloon, ja Francisin mielestä moinen kohtalo oli riittävän voimakas osoittamaan että äpäränäkin Frederikin paikka oli juuri siinä missä se tällä hetkellä oli. Kisaamassa paikasta hallitsijan korkeimmalla pallilla.
”Eikö elämä ole piessyt sinua tarpeeksi, jotta voisit antaa sille tilaisuuden myös parantaa haavojasi?” luodin läpäisemää kohtaa veljensä kankain peitetyssä ruumiissa vilkaisten Francis siivitti puheensa markiisittaren vienoon, kauniiseen kuvajaiseen. Francis odotti nyt yllättäen kovinkin tyynenä, mitä veljellään olisi sanottavanaan.
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Prinssi Frederik



Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 108

LähetäLähetetty: 15 Kes 2010 05:10 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Sanat, jotka Francis lausui perääntymättä viekottelivat houkuttelevina lupauksina, joita vanhempi veli ei ollut kuvitellut kuulevansa vielä pitkään aikaa, jos koskaan. Hän oli melko varma, että tarjous jäisi voimaan, vaikka hän nyt kieltäytyisikin kuinka jyrkkäsanaisesti tahansa. Niin pikkuveli pelasi tätä peliä, luikerrellen sinne tänne pelaten aikaa ja kaiken pitkän kaavan mukaan valmistellen ja voidellen. Toden totta tuosta hintelästä pojasta, josta Frederik ei ollut voinut olla pitämättä, vaikka yleensä ottaen heidän näkemyksensä eivät aina kohdanneetkaan, oli kasvamassa kelpo mies, kuningas pienelle ja piskuiselle maalle. Frederik oli hieman yllättynyt siitä, että halusi palkita nuorukaisen osoittaman jämäkkyyden kääntämällä katseensa ensimmäisenä, mutta harmaa katse pysyi vakaasti paikoilleen lukkiutuneena.

”Olet totta vieköön oppinut asettamaan sanasi taitavasti ja arvostan niistä jokaista. Tiedät kuitenkin millainen olen; syntinen mies päästä varpaisiin, himokas, ahne, kateellinen ja erityisesti ylpeä”, Frederik hymähti hieman kepeämmin, mutta tavanomaista mietteliäämpänä. Francis huojutti hänen tasapainoaan ja päättäväisyyttään täysin uudella tavalla tai ehkä hän oli vain väsynyt. Aivan niin. Hän oli väsynyt ja se sai Francisin sanat kuulostamaan järkevämmiltä kuin ne todellisuudessa olivat, lämpimiltä, ystävällisemmiltä, houkuttelevilta ja osittain kai huolestuneiltakin. Harmaa katse painui hitaasti ja väisti lopulta nuoremman miehen kirkkaan katseen tieltä. Päivä oli ollut pitkä, suorastaan raastava, eikä se ollut sujunut lainkaan odotetusti ja nyt Frederikistä tuntui kuin hän olisi ollut vieraassa kehossa vieraiden ajatusten ympäröimänä. Tunne oli outo ja häiritsevä, sillä hän huomasi todellakin harkitsevansa vakavissaan suostumista Francisin ehdotukseen. Yleensä hän suhtautui itseään koskeviin asioihin kuin ulkopuolinen, laskelmoiden tarkasti hyödyt ja haitat. Toisinaan hän vastasi kenties ympäripyöreästi ja vaihtoi aihetta tai vain nauroi ja totesi, ettei asia ollut lainkaan niin ja että koko ajatus oli täysin tuulesta temmattu ja näin ollen turha. Nyt jokin kuitenkin nakersi ikävästi hänen mieltään ja päättäväisyyttään, eikä se ollut normaalia. Hän tarvitsi ryypyn, ehkä jopa kaksi.

”Olet toki vielä hieman vihreä reunoilta ja hyvä niin”, Frederik sanoi lähestyen veljeään ja laskien käden tämän olkapäälle kevyen puristuksen kera. Hän olisi halunnut olla vihainen, närkästynyt ja kopea itsensä mutta ei siihen aivan kyennyt. Frederik oli vihainen itselleen, ei niinkään Francisille, että oli antanut tämän kohtaamisen pitkittyä siihen pisteeseen, jossa he nyt olivat. Naamiaiset olivat kaiketi ohitse hänen osaltaan tältä illalta, niin itse pukujuhla kuin piilottelu näkymättömän naamion takana. Francis oli nähnyt vilauksen siitä miehestä, joka ei esiintynyt julkisesti, ei edes perhepiirissään.
”Miten olisi lasillinen?” Ehdotus oli pikemminkin käsky tai toteamus, ei niinkään pyyntö tai kysymys. Frederik asteli tottuneesti toiseen huoneeseen ja suorinta tietä karahvien luokse. Vain kaksi oli täytetty ja oli helppo arvata mitä ne pitivät sisällään; kirsikkalikööriä ja konjakkia. Leskirouva oli ennalta arvattava kuten niin usein muulloinkin. Frederik kuunteli hetken seurasivatko veljen askeleet häntä ja kaatoi konjakkia kahteen lasiin, mutta ei heti kääntynyt vaan puhui mieluummin näkemättä keskustelukumppaninsa kasvoja.

”Sinua häiritsee se, mitä sanoin tai jätin sanomatta markiisittaresta. Ymmärrän kyllä, mutta sinä tiedät aivan yhtä hyvin kuin minäkin, että tärkeimmät päätökset ovat harvoin omissa käsissämme, vaikka yritämmekin vakuutella itsellemme muuta. Avioliitto neiti DeMariuksen kanssa ei olisi missään mielessä suotava. Ei nyt, eikä myöhemmin. Minulla on kenties kova kuori, mutta se ei auta suojelemaan edes omaa henkikultaani, kuinka se suojaisi muita?” hoikat sormet tarttuivat ohuen ohuisiin ja taitavasti valmistettuihin laseihin ja viittasi kohti niin sanottua herrojen keskustelunurkkausta. Hän itse otti kulauksen, olihan hän kaatanut omaan lasiinsa reilusti enemmän kuin pikkuveljensä ja laski sen lähimmälle tasolle riipiäkseen takin yltään. Tämän tehtyään hän istuutui lasi kädessään nojaten hetken polviinsa. Hän taisi näyttää vain väsyneeltä juopolta ennen kuin suoristautui ja risti jalkansa.
”Mutta sydämenasioista ja suukoista takaisin asiaan. Minua kiinnostaa suunnattomasti, mitä täyden tuen antaminen mahtaa tarkalleen ottaen pitää sisällään? Poliittisen avioliitto tarvittaessa? Likaisten diplomaattisuhteiden hoitamista? Jotain muuta, joka ei kestäisi päivänvalossa tarkastelua? Suostuttelua? Kiristystä? Skandaaleja? Esiintyisinkö von Cloverina vai Marquezina? Luottaisitko todella ketkuun velipuoleesi, joka ei välttämättä edes ole sinulle mitään sukua?” Niin. Kuka hän olisi, jos hän todella päättäisi luovuttaa, siihen hänellä ei ollut itselläänkään vastausta. Asian pohtiminen oli ollut toissijaista sen jälkeen kun hän oli tottunut elämään palatsissa, jossa hän oli ollut teidän korkeutenne tai prinssi Frederik. Vasta tavattuaan… Pieni Mustarastas oli totta tosiaan sekoittanut hänen päänsä pahemman kerran.
”Mikä soppa parista suukosta”, mutistiin ääneen ajatuksen iskeytyessä täydellä voimalla miehen tajuntaan.
_________________
Frederik von Clover
"It's no secret ambition bites the nails of success
Every artist is a cannibal, every poet is a thief"
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Prinssi Francis



Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120

LähetäLähetetty: 03 Elo 2010 11:30 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Mitä kaikkea Francis olisikaan voinut veljelleen kertoa. Kaiken siitä mitä yksittäiset, itsekseen vietetyt tunnit isänsä kirjastossa tai työhuoneessa olivat nuorelle miehen alulle opettaneet? Tai mainitsisiko hän miten heidän – hänen ja Frederikin kiinnostuksen kohteet vapaa-ajan vietosta olivat toisistaan...hyvinkin järjestelmällisesti eroavat. Hänellä, Francisilla niin ikään oli ollut pitkä taival saavuttaa paikkansa juuri tuossa, missä hän paraikaa seisoi. Vuotta, tai paria aikaisemmin ei heistä kumpikaan ollut nähnyt tätä hetkeä tulevaisuudessaan. Francis oli nähnyt huteran, petytyksi tulleen, mustan maailman – siinä missä Frederik vaihtoi sylin lämpöä miltein yhtä tahdikkaasti kuin silkkisukkiaan.
Hän oli oppinut. Vaivalloisesti tosin, mutta kiitoksena tästä omaa nahkaansa repineestä taistelusta Francis kuuli veljensä sanat. Todellakin oppinut. Mutta sen sijaan, että poikanen olisi näyttänyt ilahtumistaan, saati tyytyväisyyttä – hän tyytyi vain nyökkäämään syvään. Kiittäen veljeään pienestä kohteliaisuudesta. Mikä kaikessa pienuudessaan oli kuitenkin suuri osoitus siitä, että kaikki hänen aikansa, opiskelujen pitkät tunnit eivät olleet lainehtineet hukkaan. Saattoi siis samalla sanoa, että Francis asetti merkittävän painon veljensä puheille.

Francis liikahti kevyesti kantapäidensä varassa veljensä puristuksen olkapäällään hellitessä. Kenties tähän astisista veljellisyyden osoituksista, oli tuo veljensä tekemä ele kovin merkityksellinen nuorelle prinssille. Se kaikki mikä vihreyteensä tuli...oli veljensä oikeassa. Tietenkin. Mutta miehen sanojen takana kuultava paino, oli se minkä Francis otti suurella kunnialla vastaan. Veljensä näyttäytyminen hetken ajan ihmisenä, joista heistä yksikään ei tuntenut – herätti pakostakin vaiettua kunniotusta prinssiä kohtaan. Hetken Francis tunsi olevansa erittäin tärkeässä asemassa veljensä silmissä, tämän kuitenkin itse rikottaessa tuon nopean hetken varsin vikkelään.

Nuorukainen seisoi hetken aloillaan katsoen selkänsä kääntänyttä Frederikiä. Sanaakaan Francis ei laittanut ristiin kieltäytyäkseen veljensä kehoituksesta jäädä lasille – tai parille. Heistä kumpainenkaan ei kuitenkaan yhtä lasillista jäisi surkuttelemaan.
Kevyin askelin Francis seurasi veljensä askelten jäljessä huoneeseen, jonka päämittasuhteita poikanen tuskin merkittävästi vilkaisi. Hän ei ollut käynyt veljensä äidin tiloissa sitten sen, kun he olivat palatsiin muuttaneet. Rehellisesti Francis saattoin todeta, ettei hän muistanut näiden huoneiden – tai huoneistojen aikaisempaa merkitystä, tai sitä, miten ne olivat aikaisemmin olleet sisustetut. Tilat kuuluivat Frederikille, tai varsinaisesti tämän leskiäidille. Askeleet seisahtuivat muutaman askelmitan päähän veljensä selkämyksestä. Edelleen vaitonaisena Francis tutkiskeli veljensä takaraivoa, kuunnellen vakavin mielin tämän sanoja.
Ja vielä tovi kesti, ennen kuin juomalasinsa poiminut nuorukainen kävi vastaamaan velipuolen sanoille. Vielä ennen vastaamistaan oli Francis istuutunut tyhjälle tuolille ja jäänyt hetkeksi katselemaan polviinsa nojailevaa ihmisrauniota, jota Frederik eittämättä hetken ehti muistuttamaan.

”Avioliitto neiti DeMariuksen kanssa ei ole suotavaa. Se on totta. Eikä se seikka tule muuttumaan, sellaista ihmettä ei meistä kumpainenkaan kuvittele tapahtuvan. Mutta asioita voimme aina pyrkiä järjestelemään – oman tahtomme mukaisesti pienillä tai suurilla uhrauksilla”, Francisin viimein avattua kahlitun sanalippaansa lukot poika katsoi veljeään tuumaillen. Hän oli miettinyt sanojaan jo paljon aikaisemmin. Tai – suuremmin valehtelematta hän oli uskonut vakaasti hetkeen, mikä toisi hänen tielleen naisen, joka laittaisi veljensä mielen yhtälailla hämmennyksen valtaan. Neiti DeMarius oli ollut vastauksensa, mutta kuitenkaan Francis ei ollut odottanut veljensä menettävänsä sydäntään näin kiireellä.
”Ja mitä tarkoitan uhrauksilla – se ilmenee siitä mitä sinä voit minulle antaa. Mikäli veli hyvä, sinä aiot antaa itsellesi palan inhimillisyyttä ja kuunnella sydäntäsi ääntä suunnitelmallisuutesi sijaan”, Francis näki veljensä silmissä käyvän kiinnostuksen. Frederik oli utelias, sen Francis kykeni näkemään ja kuulemaan veljensä puheista jo kauas, mutta pelkkää tavallista uteliaisuutta se ei ollut. Oliko veljensä kenties hetken aikaa toiveikas? ”Jos sinä, aiot antaa itsellesi vapauden elämään elämää tämän palatsin ulkopuolella ja rakastaa naista, josta oikeasti välität enemmän kuin ylpeydestäsi...Niin autan sinua siinä. Mikäli annat minulle täyden tukesi. Sinä saisit myös valita itsellesi nimen: Von Clover tai Marquez – kumpi sinua vain mielyttäisi. Saisit valita. Mutta se, mitä tukesi minulle tarkoittaa sitä, että kansan – kuin poliitikkojenkin kysyessä pätevyyttäni kuninkaaksi sinulla ei tulisi koskaan olemaan poikkeavaa sanaa laitettavana minua vastaan. Et asettaisi ensimmäistäkään turmelevaa sanaa palatsia, sen valtiasta tai asianhoitoa kohtaan. Olisit puolellani jokaisessa asiassa, minkä näen kuin koen oikeaksi toimia.”
Puhuessaan Francis katseli hetken lasissaan kiiluvaa tummaa mettä, ennen kuin hän nosti katseensa epäröimättä veljeensä. Hänelle hänen sanansa olivat kovin merkityksellisiä, eikä hän tahtonut nähdä veljensä silmissä minkäänlaista säettä ennakoidusta. Mies edessään ei näyttänyt järin huvittuneelta, vaan tämä pikemminkin tuntui kuuntelevan. Yksikään sanansa ei hukkunut ohi Frederikin, sen hän tiesi vallan hyvin...”En suinkaan kuitenkaan voisi pyytää sinua toimimaan epärehellisesti. Sellaista en voisi pyytää.”

Hetkeksi vaieten Francis maistoi juomaansa. Ennen nielaisemistaan nuorukainen maisteli juoman pistävää makua kitalaellaan ennen kuin antoi lämpimän nesteen lämmittää kurkkuaan. Kevyesti jälkimaulle irvistäen Francis katsoi jälleen veljeensä puhuessaan. ”Elän tätä maailmaa sillä ajatuksella, että sinä olet veljeni Frederik. Oli sitten isäni verta sinussa tai ei – olet silti veli minulle. Niin tässä nyt istuessamme kuin tulevaisuudessakin. Ja silloinkin, jos väistyt asemastasi kruununperijänä – liitän nimemme yhteen. Tarjoan sinulle erilaisen elämä, mutta jos asetat nimemme tärviölle, tai kadut päätöstäsi myöhemmin. Tai toimit väärin asemaasi nähden, en voi luvata paikkaasi silloin palatsissa. Se ehto on minun kuitenkin asetettava. Se on suuri uhraus – tai pyyntö, miten sen haluat tulkita, mutta se takaisi sinulle parhaan mahdollisen elämän. Jos – sitä todella tahdot.”
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Prinssi Frederik



Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 108

LähetäLähetetty: 21 Lok 2010 03:53 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Frederik kuunteli tarkkaavaisesti, mitä hänen veljellään oli sanottavanaan. Hän aisti selkeästi, ettei tämä puhe ollut suinkaan tuulesta temmattu, vaikka se saattoi siltä aluksi vaikuttaakin, mikä sinänsä jo lisäsi kunnioitusta nuorempaa miestä kohtaan ja sai näin ollen Frederikin jakamattoman huomion osakseen. Sanoista muodostui mielenkiintoinen kudelma, joka sai vanhemman veljen kasvojen lihakset liikkeelle. Tasaisen paksu naamio suli yllättyneeseen kulmien kohotukseen, josta turhamaisen tarkasti siistityt kulmakarvat laskeutuivat vähitellen tuiman tuumivaan kurttuun.

He olivat siis samaa mieltä siitä, ettei hän, perillisistä vanhin, voinut suinkaan kuunnella sydämensä ääntä, ei niin kauan, kuin hänet oli kahlittu velvollisuuksiinsa prinssinä. Se, mitä neiti DeMariuksella olisi saattanut olla asiaan sanottavanaan, ei tainnut juolahtaa kummankaan mieleen sen suuremmassa määrin, mutta Frederik tiesi, että naisen sydän oli kovin ailahtelevainen ja että hänen pieni häkkilintunsa saattoi hyvinkin olla rakastunut ajatukseen rakastamisesta, ajatukseen jostakin hämillisestä lemmenseikkailusta, joita kirjailijat viljelivät kevytkenkäisissä teoksissaan. Oli turhaa eritellä kaikkea, sitä mitä hän oli sanonut tai tehnyt, sillä pelin henki oli ollut selvä alusta saakka ja hän, pahainen onnenonkija ja haaskannokkija, saattaisi hyvinkin uhrata tilaisuutensa rakkauteen, mikäli katsoi sen tarpeelliseksi. Francis saattoi sen kenties aavistaa, Olivia saattoi elätellä toiveita, mutta järkevänä naisena tiesi, ettei äpärä ollut kesytettävissä noin vain. Frederik saattoi myöntää itselleen piehtaroineensa omituisessa kaipauksessa, eikä edes Lisbethin pehmeä rinnankaarikaan ollut saanut sitä karkotettua, sen sijaan prinssi oli passittanut naisen toisiin tehtäviin, pois silmistään.

Olisiko tämä nyt se hetki, jolloin hän voisi tipauttaa menneisyytensä harteiltaan? Pystyisikö hän todella siihen? Voisiko hän todella antaa pikkuveljelleen sen kaiken tuen, jota tämä kirkassilmäisenä hänen edessään vaati? Siinä oli vain muutama kysymys, joka kaipasi vastausta ennen lopullisen päätöksen tekoa. Francis oli toki taitava purjehtimaan politiikan vesillä, sitä ei käynyt kiistäminen, mutta he olivat usein olleet eri linjoilla. Frederik suosi itse kenties hieman kovempaa linjaa, joka ei aina ollut se diplomaattisin, vaan lietsoi jopa pahaa verta. Jonain toisena aikana, toisissa olosuhteissa, äpärästä olisi voinut kasvaa valloittaja. Nyt katse oli kiintynyt kauemmas, itään ja etelään siinä määrin, että tuntui kuin tämä olisi unohtanut sen, mikä oli lähellä, oman kansansa. Francis näki asiat hieman toisin, mutta Frederik jos minkä, niin valehtelun jalon taidon hän oli oppinut. Tai eihän se suoranaista valehtelua ollut vaan asioiden kaunistelua sivistynen sanakääntein. Siihen hän kykenisi, samoin kuin arvosteluun tarvittaessa, mitä veli ei tietenkään tuntunut kaipaavan.

Von Clover vai Marquez… Kuullessaan nuo kaksi nimeä mies värähti tahtomattaan ja turvautui lasinsa sisältämään rohkaisuun pyöritellen mielessään sitä, mikä oli valvottanut häntä nuorempana ja jonka hän oli siirtänyt ajatustensa perimmäiseen nurkkaan viisitoistakesäisenä, koska mikään tulos ei tuntunut täysin tyydyttävältä. Suoraan sanottuna Frederik ei tiennyt, kumpaan sukuun olisi mieluummin nimensä liittänyt. Marquezin nimi takasi vapauden ja hyvän toimeentulon, mutta von Cloverin nimi oli ollut hänen naamionsa jo pitkän aikaa. Se nimi oli antanut hänelle perheen, isän, joka ei ollut juurikaan piitannut hänestä sekä veljen ja siskon, jotka molemmat halusivat hänet pois kuvioista, kumpikin omalla tavallaan. Näin ajateltuna valintaa olisi voinut pitää ilmiselvänä, mutta Frederik epäröi. Hän piti Chives Gatesta, vietti siellä pitkiä aikoja silloin kun vain suinkin kykeni, mutta silti hän ei tuntenut oikeutusta vaatia itselleen suvun hyväksyntää tai liiketoimintaa. Hän oli siinä suhteessa kuin varas, hyvin itsekäs sellainen toki.

Kuunnellen viimeisiä sanoja, jotka vähitellen haipuivat korvan kuulemattomiin, Frederik nostin lasinsa huulilleen uudemman kerran ja antoi hiljaisuuden laskeutua heidän välilleen. Tällä kertaa hiljaisuus ei kuitenkaan ollut kireä tai painostava, vaan kenties harmoninen yhteisymmärryksen hetki. Hän ei ollut koskaan ajatellut, ettei pikkuveli ollut kenties aivan yhtä tottunut väkijuomiin kuin hän itse, mikä sai pienen hymynkareen kutkuttelemaan suupieliä. Ehkä hän oli käyttänyt huonommin kaikki ne yksinäiset yön tunnit kuin Francis, kuten myös kaikki ne pehmoisen ja lämpimän seuran täyttämätkin.

”En tiedä, mitä kaikkea pikkulinnut ovat sinulle laulaneet, mutta tiedät, etten voi suostua näillä ehdoin. Se olisi suorastaan naurettavaa”, Francis jos kenen olisi pitänyt olla yllättymättä hänen sanoistaan, sillä muut olisivat odottaneet vastaukseksi diplomaattisempaan kuten, ’Annahan kun mietin rauhassa ja teen vasta sitten päätökseni’. Tosiasiassa Frederik olisi halunnut huomauttaa toistamiseen veljensä vihreydestä ja liiasta hyväntahtoisuudesta, mutta päätti kuitenkin toisin. Francis oli tiennyt milloin iskeä, milloin olisi paras hetki horjuttaa vanhemman veljensä päättäväisyyttä, istuttaa uusi siemen, joka antaisi toivoa, muutosta elämään. Silti se sai mietteliääksi. Jos kohtelu oli tätä luokkaa kun kyseessä oli äpäräveli, joka saattoi hyvinkin olla ties minkä maalaismoukan tuotos, entä Rosie, tuo jumalainen kaksonen, joka täydensi kuningashuoneen näyttävää kaksikkoa hurmaten suloisuudellaan ja rautaisella tahdollaan? Entä Rosie? Mikä olisi siskon paikka tässä kuviossa? Naittaisiko Francis tämän johonkin hyvään sukuun, tai vahvistamaan yhteisymmärrystä vaikkapa Cloverin ja Unkarin tai Saksan välillä?
”Minä voin ainoastaan kiittää sinua ystävällisyydestäsi veljen puolikastasi kohtaan, mutta tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että toiset tahot vaatisivat joka tapauksessa päätäni vadille. Kuvaannollisesti siis, kenties jotkut jopa kirjaimellisesti, mutta viis siitä. Jos haluat periä isäsi kruunun, sinun on aika alkaa käyttäytyä kuin kuningas”, Frederik hymyili nuhtelevasti ja pudisti päätään.
”Voisin nielaista pureksimatta ne ehdot, jotka minulle juuri asetit. Ne takaisivat mukavasti vapautta, mutta se vain osoittaa, että tarvitset minut vielä kilpakumppaniksesi. Saatan kuulostaa kiittämättömältä, mikä ei ole laisinkaan tarkoitus. Arvostan suuresti sitä, millä ajatuksella elät elämää eteenpäin, mutta sinun on aika kasvaa siksi mieheksi, joka näkee alamaistensa potentiaalin ja osaa käyttää sen hyväkseen tavalla tai toisella”, katse laskettiin lasiin mietteliäänä hetkeksi ja se kumottiin pohjia myöten. Päivä oli totta vieköön ollut pitkä ja rasittava. Ovi oli käynyt hyvän aikaa, sitten, minkä Frederik oli vain puolittain rekisteröinyt. Puoskari oli siis saapunut tutkimaan, leskirouvan ja ilmoittamaan tuomionsa, mutta Frederik ei siitä juurikaan piitannut, sillä hän oli enemmän kuin vakuuttunut siitä, että hänen äitinsä todellakin eläisi hänen omaksi kiusakseen vielä vuosikausia. Vaikka heidän välinsä olivat, mitä olivat, tunsi nuorukainen myös tiettyä kiitollisuutta siitä tilaisuudesta, jonka hänen äitinsä oli hänelle luonut. Se oli siunaus ja kirous. Toisaalta hänen mieleensä oli tulvahtanut jälleen mustakutrinen nainen. Yksi lupaus paremmasta huomisesta, erityisesti, jos hän saisi toteuttaa sen, mistä oli haaveillut jo viikkoja. Se oli ollut vain keveä henkäys, jota nainen ei ehkä ollut edes kuullut. Sormenpäät kihelmöivät kuitenkin mieluisasti kosketuksen muistosta, siitä pahaisesta, jonka Francis oli huomannut ja jonka takia he olivat nyt tässä.

”Minä olen kai menettämässä otteeni, kun pahainen pojankoltiainen hyökkää kimppuuni tällä tavalla yhden pienen hipaisun takia. Olisin samoin tein voinut suudella sitä naista. Hirvittävää haaskausta. Lisää konjakkia?”, Frederik tuumasi kohottaen harmaan katseensa tällä kertaa ilkikurisena veljensä puoleen. Oliko hänen onnistunut tällä kertaa väistää luoti?

((Pitänee alkaa pitämään kirjoittrluaikataulua tai jotain...(X kun ei ole mitään rotia. ))
_________________
Frederik von Clover
"It's no secret ambition bites the nails of success
Every artist is a cannibal, every poet is a thief"
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Prinssi Francis



Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120

LähetäLähetetty: 09 Tam 2011 06:07 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Francis oli oppinut pelaamaan monia pelejä tuohon astisessa elämässään. Hänen intohimonsa eli shakin laskelmallisuudesta, mutta siinä missä hän eli omissa väreissään lautapeleissä – oli hän myös oppinut täydellisessä hiljaisuudessa kaupankäynnin salat. Toimensa palatsin, kuin valtakunnan hyväksi olivat taanneet tuona päivänä hyvät tulot. Salaiset kauppatulot, josta tiesivät prinssin lisäksi vain muutama hänen kanssaan toimiva luotettu asiamies. Niinkuin palvelijansa, Lyel, jonka Frederik uskoi vain mitättömäksi juoksupojakseen – kuului hyvin vahvana osapuolena hänen toimintansa varmistamisessa. Verkko, jonka hän oli yksinäisyydessään luonut oli kasvattanut verkostojen laajan rihmaston. Niinkuin monissa peleissä, täytyi ihmisen muuttaa käytöstapojaan, kuin toimintamalliaan niin, ettei ennalta-arvattavuuden tunto säilynyt.
Nuori veli katseli istuimeltaan Frederikin profiilia. Poika osasi miltein kuvitella mielessään veljensä ajatuksenjuoksun. Frederik punnitsisi hänen tarjoustaan, nautiskeli sen hedelmällistä mielikuvaa. Mutta kuitenkin kaiken harkitsevaisuutensa, ja älynsä säilyttäen.

Francis oli tarjonnut veljelleen pienen annoksen suuremmasta kakusta. Hän seurasi miten veljensä nieli sen, ennen kuin Francis lähtisi itse lisäämään panoksia siihen lukuun – minkä hän oli jo ennalta luonut. Nuorukainen ei suinkaan tarjonnut veljelleen suurinta lohkoa suunnitelmistaan, ennen kuin hän näki kuinka pieni, sokeroitu pala riitti Frederikin mielenkiinnon herättämiseen.
”Mutta tiedät, etten voi suostua näillä ehdoin. Se olisi suorastaan naurettavaa.” Veljensä sanat kuullessaan Francis painoi katseensa käsissään pitelemäänsä konjakkilasiin. Kasvoillaan niille kuuluvan vakauden säilyttäen nuorukainen antoi veljensä puhua.

Veljensä koristeettomana vertauskuvana Francis istui upottavassa, mutta kovan oloisessa tuolissaan mietteliäänä. Juomalasi, joka oli sisältänyt vain parhaimmistoon kuuluvaa konjakkia tyhjeni kevyellä kohotuksella nuorukaisen kurkkuun. Juomaan vain muutamasti elämässään langenneena prinssi oli lähinnä tyytynyt nauttimaan hedelmällisimmistä viineistä. Konjakki, joka poltteli ruokatorvea oli kuitenkin heidänkaltaistensa suosima, koristeellinen ilmestys tarjoilupöydillä, jonka nauttimisesta harvoin kykeni kieltäytymään. Makuhermojaan turmelleen lasillisen jälkeen Francis yskähti kevyesti kurkkuaan selvitellen.
”Pikkulintuja on monenlaisia, toiset luotettavampia kuin toiset”, kurkkuaan selvitellen Francis avasi takkinsa ylimmän napin. Maistelemansa myrkky ei surminsuinkaan tulisi koskaan olemaan nautintoaine, jonka parissa hän viihtyisi. ”Mutta tässä ei suinkaan ole kaikki vaihtoehdot mitä voin tarjota.”

Miltein tyhjästä, muutaman tipan omaavasta lasista Francis nosti katseensa veljeensä, joka tuskin oli havahtunut alkoholin poltteesta. Korean takkinsa yltään riisunut velipuoli näytti hämärässä valossa väsyneeltä – vanhemmalta mitä ruumiinsa oli. ”Olet nimittäin oikeassa, että tarvitsen sinua. Edes sisaremme ei ole riittävä voimavara – mikäli väistyisit paikaltasi. Rosie...” hetkeksi siarensa viehättävän kauniin kuvajaisin silmiinsä saaden Francis veti ilmaa keuhkoihinsa. Poikkipuolisten sanojen puhuminen sisarestaan ei ollut koskaan kuulunut nuorukaisen pirtaan. ”Hän on nainen...Ja se on hänen ainoa heikkoutensa, mutta suurin heikkous. Tämä maa ei ole vielä valmis sellaiseen moderniin ajatteluun, jossa nainen johtaisi valtakuntaa. Jos hän vain olisi veljeni, niin silloin en näin hurskaasti lähtisi puhumaan hänestä.”
Maailmassa, jonka he tunsivat ei ollut nähty prinsessoja ylhäisempiä. Oli vain kuningataräitejä, jotka seisoivat kuninkaiksi nimittyjen poikiensa tukena. Cloverin hallinnossa ei kukaan ollut uskaltanut ääneen vielä edes puhua moisesta mahdollisuudesta tosissaan. Vaikkakin veljesten välinen kilpailu olisikin antanut järkevälle naiselle mahdollisuuden luovia itsensä kansan suosioon. Francis, joka oli seuraillut myös sisarensa tekemisiä monen silmäparin päästä ei ollut saanut ensimmäistäkään huhua prinsessan aikeista.
”Isämme kuitenkin kasvatti Rosiesta enemmän perijää mitä minusta koskaan. Pikemminkin hän kasvatti vain Rosien”, tyhjää lasia kädessään pyöritellen Francis sulki suunsa. Hänen tehtävänsä ei suinkaan ollut avata keskusteluun käännettä, jossa Francis avaisi veljelleen menneisyyttä lapsuudestaan.

Oven käymistä Francis ei ollut huomannut, sillä hänen ajatuksensa olivat olleet täysin keskittyneitä siihen, miten hän puhelisi hyvän aikaa sitten hiotun polkunsa läpi. Mutta aistimus, tietoisuus kolmannen osapuolen läsnäolosta vaiennutti nuorukaisen niin, että veljensä ilkikurinen myhäelmä menetti tarkoitusperäisen ivailun maun.
Francis antoi katseensa harhautua saliin, jonne kaksikin ulkopuolista varjoa olivat ilmestyneet. Francisin henkilökohtainen palvelija Lyel seisoi arvokkaana, vanhan ruotonsa suoristaneena suljettujen ovien edessä. Palatsin oma lääkäri seisoi taasen hivenen edenpänä, mutta hyvän välimatkan päässä keskustelevista veljeksistä. Hyvin tietäen, että tarjouksensa jäi elämään - ja herättäisi vielä myöhemmin uudenlaista mielenkiintoa Francis alkoi tehdä lähtöä.

”Taidan kieltäytyä siitä toisesta lasillisesta”, puolihuolimattomasti veljelleen puhuen Francis vilkaisi tätä, ennen kuin hän kohosi tuolistaan. Tyhjän lasin Francis nousi asettamaan tarjottimelle, vilkaisten sitten lääkäriä, joka koetti tehdä itsestään kovin huomaamattoman. ”Kiitos lasillisesta.”
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Prinssi Frederik



Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 108

LähetäLähetetty: 10 Maa 2011 04:38 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Veljen puheesta kuulsi läpi ajatus, jota hänen ei kenties ollut tarkoitus tuoda julki. Yleensä Frederik oli se, joka käänsi puheen perheestä lähes millä tahansa verukkeella toisaalle, usein raa'alla huomautuksella kanssakeskustelijan omista perhesuhteista, Francis puolestaan vaikeni. Heidän viimeisin keskustelunsa aiheesta oli ollut lyhyt, hedelmätön, ja silti Frederik oli aistivinaan muutoksen. Francis oli aina ollut yksin, perheen pää, mies, jonka oli pärjättävä omillaan. Oliko isän tarkoituksena ollut luovuttaa kruununsa kaikesta huolimatta Roselle? Mitä sellaista Rose tiesi, mistä molemmat pojat olivat jääneet paitsi? Ei, mistä Francis oli jäänyt paitsi. Kuningas ei olisi koskaan tunnustanut äpärää pojakseen siihen ajatukseen sisarusparven vanhimman oli ollut tyytyminen.
"Rivien välistä luettuna luotat kaksoseesi vähemmän kuin velipuoleesi", Frederik ei ollut erityisen tuomitseva asian suhteen vaan päin vastoin. Tämä jos mikä osoitti, että myös Rose saisi olla varuillaan suunnistaessaan läpi omien päätöstensä ja suunnitelmiensa viidakon, joka naisen tapauksessa lieni parhaimmillaan hallittu kaaos tai siististi viikattu vaatepinkka.

Nuorimmainen oli kuitenkin saanut madon koukkuun ja kiinnostus tarttua uuteen tilaisuuteen luikerteli mukavasti silmien edessä houkuttelevana alkupalana, mutta vielä ei ollut aika napata kiinni. Francisin noustessa Frederik seurasi katseellaan nuorukaista, joka oli asettanut hänet uuden pulman äärelle niin taitavasti ja odottamatta, että Frederik ei voinut kuin onnitella nuorempaansa. Tämän pikkulinnut olivat tehneet hyvää työtä, mutta tarkat silmät ja veljen tapojen, pienien maneerien tuntemus oli varmasti antanut sen viimeisen sysäyksen. Hänet oli pelattu häikäilemättömästi pussiin ja se, miten Francis puhui siskostaan, laskelmoiden, mutta silti rakastavana veljenä olisi jossain toisessa tilanteessa saanut hymyn karehtimaan Frederikin huulilla. Nyt hän seurasi veljensä esimerkkiä, nousi ja laski lasinsa tarjottimelle, mutta esti veljeään lähtemästä tarttumalla tätä napakasti käsivarresta.

"Se oli siis Rosie", Frederik totesi hiljaa vilkaisten kahteen hahmoon, joista ainakin tohtori yritti vaikuttaa välinpitämättömältä, mutta kuunteli varmasti korva tarkkana katsellen tuuheiden kulmakarvojensa alta prinssejä vaivihkaa. Ote Francisin käsivarrasta, juuri ranteen yläpuolelta ei hellittänyt.
"Tai ehkä haluat minun uskovan niin?" Harmaat silmät etsivät vihreät otteeseensa lyhyeen tuijotuskisaan, etsien sitä pientä epärehellisyyden tai pelon välkähdystä, jota ei tuntunut löytyvän, "Tosin en usko, että sinulla olisi vielä kanttia kohdata ehdotuksinesi miestä, jonka olisit yrittänyt päästää päiviltä", lausuttiin hiljaa silmät kavenneina epäileviksi viiruiksi. Rose oli aina ollut kova, jo lapsena julma isoveljeään kohtaan toisin kuin kaksoisveljensä, joka oli ollut ainakin lievästi kiinnostunut, mutta jonka lastenhoitajat, opettajat, ja ties neuvonantajat olivat kiikuttaneet turvallisemmille vesille. Ote pehmeni ja katse hakeutui uudemman kerran odottavaan kaksikkoon.
"Parempi, että lähdet kimpaantuneena. Tohtorilla on suuri suu", todettiin hiljaa, "mutta olen ylpeä sinusta, Francis. Et ainoastaan ole yllättänyt minua tänä iltana avoimella ehdotuksellasi, vaan olet löytänyt irstailevan veljesi Akilleen kantapään, joten alahan laputtaa siitä."

Kuinka vapautuneeksi pala totuuden kertomista saikaan ihmisen pelon kirpaistessa heti perään ja ahdistuksen nostaessa nuokkuvaa päätään. Mitä huomenna tapahtuisi? Entä ylihuomenna? Frederik oli elänyt epävarmuuksien keskellä koko ikänsä. Hän osasi huolehtia itsestään, tai oli kuvitellut osaavansa, kunnes painajaiset olivat vallanneet hänen unensa. Nyt hän oli enemmän huolissaan pienestä mustarastaastaan ja sen asian suhteen hän pystyi tekemään hyvin vähän. Toisaalta taas huoli äidistä, joka oli tukahdutettu varmalla kädellä ja kokemuksen tuomalla varmuudella kalvoi miehen mieltä siitäkin huolimatta. Näkymättömät langat yhdistivät edelleen äidin ja pojan, vaikka toinen sitä yrittikin ponnekkaasti kieltää. Nyt kaiken huippuna Francis oli iskenyt ehdotuksineen, luikerrelut hänen seuraansa juuri oikealla hetkellä antaen lisää ajattelemisen aihetta. Frederik tiesi, että hänen pienen pieni virheensä tulisi hänelle kalliiksi. Illan aikana juodut lasilliset kuitenkin alkoivat tehdä tehtävänsä, sulatella uusia huolia mielen perukoille lätäköiksi. Vielä kerran tämän illan aikana prinssin pitäisi vetää maski kasvoilleen ja tarjoilla tohtorille se osa itsestään, jonka hän tunsi parhaiten.
_________________
Frederik von Clover
"It's no secret ambition bites the nails of success
Every artist is a cannibal, every poet is a thief"
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Prinssi Francis



Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120

LähetäLähetetty: 01 Huh 2011 12:07 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Francis ei reagoinut ilmeenhäivälläkään veljensä puheisiin luottamuksesta, tai siitä kehen nuori mies ylipäätään palatsissa kävi luottamaan. Velipuoleensa vaiko sisareensa? Tai tahtoiko hän tietentahtoen luoda mielikuvan veljensä silmiin, jossa luottamus asettui juurikin Frederikin sanelemille radoille?
Ei. Kenestä tahansa muusta olisi voinut löytää palasen itseriittoisuutta, sekä vahvuutta luoda moinen mielikuva, mutta ei Francisista. Heikkouksiaan varjellen, mutta jotka miltein kaikki entuudestaan tiesivät – prinssi oli kovin huono valehtelemaan. Vilpittömäksikin tituleerattu nuorukainen oli pesun kestävä rehellisyydessään, tai näin ainakin oli ollut – eikä prinssin ollut ollut tarve tätä heikkoutaan koetella. Eikä nyt. Tuossa tilanteessakaan Francis etsinyt vastausta siihen, kuinka valtaisia valheita hän olisi kyennyt veljelleen syöttämään. Kenties kaikista palatsin asukeista Frederik oli se, joka kykeni erottelemaan veljensä pirrasta jokaisen, pikkuriikkisenkin valkoisen valheen. Puhumattakaan mitä harkittu, oikeaksi valheeksi muotoiltu sanapari olisi saanut aikaan.

Prinssi teki lähtöä.

Mitä nopeammin hän saattoi jättää veljensä, sekä tämän äidin taakseen sen parempi. Vihuliaisista, nurkissa hääräävistä palvelusväen juorukelloista puhumattakaan. Hän oli ollut vahva veljensä edessä. Hartaudella läpi käytö punos, tarinan kultainen juoni oli syötetty itämään sinne minne Francis oli sen halunnutkin itävän. Toisinkuin jokaisessa romanttisoidussa romaanissa tähän asti, Francis ei kuitenkaan idättänyt ideaansa, tuota kultaista tarmon jyvää veljensä mieleen ollakseen paha ihminen. Hän ajoi omaa asiaansa. Omaa valtaannousuaan. Tietenkin. Mutta verekseltäänkin sillä erolla, ettei hän ollut aikeissa murskata sukulaisiaan, ei varsinkaan, kun oli olemassa Francisia itseäänkin miellyttävämpiä vaihtoehtoja.

Huoleton, pienen helpotuksen taakseen kätkevä huokaus oli purkautua Francisin huulilta hänen laskiessaan lasin pöydälle. Hän oli ehtinyt jo karistamaan huolen mielestään, sillä näytöshän oli jo ohi. Kunnes veljensä, kylmä, rautaisen tuntuinen käsi tarttui kiinni kuin nihkeä ankerias Francisin käsivarteen.
Veljeään kysyvästi katsoen Francis tunsi silmäkulmiensa rypistyvän Frederikin ottaessa esille visusti perillispiireissä vaiotut sanat. Arvailut, joita Francis ei ollut tuohon päivään asti tohtinut ajatella realistisena vaihtoehtona. Hän oli kieltäytynyt ajattelemasta sisarestaan mitään niin kylmäveristä. Sisarensahan oli vain 19-vuotias nuori nainen! Prinsessa!

Francisin kasvot puhuivat puolestaan. Kasvojensa väri, mikä tunnutustikin kesi eksoottisesta äidistään tuntui katoavan pelkurimaisesti huoneen varjoisimpiin nurkkauksiin. Suupielet, jotka aina niin ikään totiset, taipuivat tiukalle, heltymättömälle viivalle. Samaa tahtia, kaikista julmimmin tuntemuksistaan kielivät vihreät silmät, joiden terävä älykkyys tuntui hiipuvan myrskyisten pilvimassojen taakse. Kaikkensa nuori mies kuitenkin yritti, ettei tunteensa olisi herättäneet sellaista tuskaa, mitä prinssi mielessään kantoi. Epäilys. Kaikkien uskottelujen. Vannomisien takana oli elänyt tuo pieni, ruma, likainen ajatus: epäilys. Francis oli epäillyt vahvinta vertaan. Sitä ainoaa, mikä vielä eli puhtaana kuningassuvussa. Sisartaan, jonka oleminen tässä maailmassa olisi voinut merkitä prinssille vielä enemmän mitä se nyt merkitsi. Velvollisuuden tunto, yhteinen kieli kaksosensa kanssa – olisiko hän vielä voinut lisätä siihen sisarrakkauden? Jos kaikki vain olisi käynyt toisin? Mutta rakkautta tuntematta sen enempää isäänsä, kuin sisareensakaan tuntematta Francis katsoi veljeään. Tätä puolikasta piruparkaa, joka oli kaivanut tuon ruman tunteen veljestään esiin.

Suupielien liikkumattomuus piti Francisin vaiti.

Poika ei kyennyt virkkomaan mitään veljelleen. Oli samantekevää mitä Frederik oli puhunut ensimmäisten, murskaavien sanojensa jälkeen. Francis tuskin oli kuullut niitä. Ei ennen kuin veljensä äänensävy oli muuttunut rennomaksi, veljelliseksi jopa. Frederik tuskin odottikaan, että pikkuveljensä olisi virkonnut esilleen tuotuun epäilykseen mitään. Tai mikäli uusi, kihertelevä liittouma olisi ollut täysin puhdas ja yksimielinen, Francis ei kai olisi järkyttynyt sanoista, jotka niin rumasti rinnastuivat sisareensa. Sisarten välillä oli, kutakuinkin kaikkien harvinaisten kaksosten välillä, tuo outo sidos. Sidos, mikä ei ollut kulunut puhki vieläkään vaikka Francis ja Rose tuskin tapasivat muissa kuin vaadittavissa kohtaamisissa.

Francis rykäisi vaitonaisesti, nykäisten kätensä vapaaksi veljensä otteesta. Pojan ei tarvinnut tehdä mielipidettään kuultavaksi, kun hän jo korotti omaa ääntänsä kaikki jo puheilla olleet aiheet sivuuttaen.
”Kaikesta huolimatta Fredrik. Käytöksesi salissa oli ennen kuulumatonta. Hänhän on sentään äitisi!”

Tohtorin juoruilun himoisia haluja ruokkien Francis oli antanut onnettoman, jo läpi kaluton palikan tohtorin jyrsittäväksi. Kantapäillään kiivaasti kääntyä Francis ei hyvästellyt veljeään, saati vilkaissutkaan tämän suuntaan. Ei ennen kuin hän oli kulkenut hyvästelemättä myös kalvakkaan tohtorin ohi. Ovilta, joita oma kamaripalvelijansa avasi nuorukaisen edeltä, Francis vilkaisi tuolirykelmää kohden. Veljensä siluettia, joka oli yhtä tumma kuin yö. Tai veljensä mieli, joka työskenteli kuumeisena teräksen kovien silmien takana.

Oliko olemassa hetkeä, jolloin saattoi sanoa, koska veljesten välille syntyi side?
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Prinssi Frederik



Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 108

LähetäLähetetty: 07 Lok 2011 07:00 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Frederik katsoi veljensä selkää. Pikkuveli oli suoriutunut mainiosti loppuun saakka, sen hiljalleen juopuva mieli tunnusti pientä ylpeyttä tuntien. Missä vaiheessa hän oli alkanut tuntea... kenties jotain isällistä veljeään ja jopa siskoaan kohtaan, sitä hän ei osannut eritellä tai oikeastaan edes halunnut tietää. Se oli kaiken kaikkiaan vain ja ainoastaan viinalla kostutetun mielen luoma harhakuva. Ei hän ollut sitä tyyppiä, joka todella välitti perheestään tai muista kanssaeläjistään yhteen sen enempää kuin oli tarve. Se oli vain alkoholinhuuruinen kangastus, jota hetken verran Frederik saattoi vaalia. Mutta hetki oli ohikiitävä, sillä perhe, ystävät, rakastetut olivat jotain, mihin äpärän oli vaikea suhtautua samalla antaumuksella, vihalla, rakkaudella, myötätunnolla kuin kenen tahansa normaalimman ihmisen.

Niin, Francis oli oppinut pelaamaan tätä peliä, mutta myös Frederik osasi tehdä osansa ja vaikka hän oli tänä iltana jäänyt alakynteen pikkuveljeensä verrattuna, ei äpärällä ollut aikomustakaan päästää nuorempaansa yhtään helpommalla. Tämä onneton ilta oli loppujen lopuksi ollut hedelmällinen ja se pieni side, joka oli kietoutunut veljesten ympärille oli jotain ennen kuulumatonta, ehkä kenties jopa jotain sellaista, jota Rosie ei ollut osannut odottaa. Frederik hymähti hiljaa, näpelöiden paitansa kaulusta, hihojen suita ja nykäisi liivinsä suoraan ennen kuin asteli Francisin jälkiä pitkin kohti odottavaa tohtoria, jonka silmät olivat siristyneet pohtimaan tämän eteen viskattua luuta, jota kaluttaisiin vielä pitkään ja hartaasti.

"Kas, tohtori", Frederik totesi mitä miellyttävimmällä äänensävyllä, vaikka yli kaiken toista halveksikin. Puoskari mokoma oli, mutta koska tämä oli saavuttanut näin korkean ja luottamuksellisen aseman hovissa, ei prinssi täysin voinut kiistää tämän taitoja. Hän viittasi kohti äitinsä huonetta, sillä hänellä ei totta vieköön ollut aikomustakaan keskustella mistään kaksin arvon tohtorin kanssa.
Pitkäpiimäinen selostus ei juurikaan jaksanut sykähdyttää nuoren miehen sisintä tai mieltä, sillä mieli askarteli aivan toisten asioiden kimpussa, kuten myös sydän, mutta kaikki se tieto, johon Frederik oli vielä hetki sitten pystynyt keskittymään konjakkilasi kädessään tuntui nyt utuiselta ja vaikeasti käsitettävältä. Silti pojan onnistui napata sanojen seasta ne tärkeimmät lauseet ja sanat; uupumus, yleinen heikkous, lepo, etelämaiden meri-ilmasto, Italia, tai Espanja kuten Annabella topakasti huomautti ja tohtori myöntyi.
Frederik nyökkäsi tuntiessaan tohtorin katseen luotaavan itseään mutta pysyi vaiti käsivarret tiukasti, ei ristissä vaan itseään halaten.
"Ymmärrän, tohtori", Frederik vastasi, kuten kuuliaisen ja huolestuneen pojan tulikin, katse jossain äitinsä sängynpäädyn koristeellisissa kuvioissa.
"Luotan siihen, että huolehditte kaikesta tarvittavasta, tohtori, ja saatte äitini pian taas jaloilleen", jatkettiin vielä samalla kun prinssi mekaanisesti lähestyi äitiään, joka näytti kalpealta, mutta yhtä tyytymättömältä kuin aina ennenkin, ja painoi hellän suudelman tämän otsalle.
"Ilta on ollut pitkä", hän sanoi Annabellan arvostelevan katseen alla, mutta antoi näin itselleen kuitenkin luvan poistua.


Illan mitta nautittu alkoholi oli tehnyt tehtävänsä, Frederikin paetessa äitinsä makuhuoneesta niin syyttävää katsetta siinä missä tohtoriakin, kuten oli myös keskustelu Francisin kanssa, sekä äidin kuolinvuoteelle asettuminen, sillä nimellä Frederik tilannetta mielessään kutsui. Koreileva takki sai jäädä niille sijoilleen, mutta prinssi kaatoi vielä yhden tujauksen konjakkilasiin ja nautti sen yhdellä kulauksella, ennen kuin poistui vähin äänin äitinsä huoneistosta. Yllätyksekseen Frederik ei nähnyt henkivartijoitaan, mutta toisaalta illan juhlat vaativat huomiota ja yläkerran käytävät oli varmasti tarkastettu useaan otteeseen tunkeilijoiden varalta. Tai kenties jotain oli tapahtunut, joka vaati myös hänen vartioidensa huomiota. Oli niin tai näin, se ei juurikaan huolettanut nuorukaista juuri sillä hetkellä, päinvastoin se antoi sysäyksen toimia.

Käytävillä, myös toisessa kerroksessa liikkui yllättävän vähän aatelisia tai palvelusväkeä, mikä tarkoitti vain sitä, että uudenvuoden juhlat jatkuivat edelleen ilmeisen railakkaana kuin mitään dramaattista ei olisikaan tapahtunut. Kaiken järjen mukaan Frederikin olisi kuitenkin pitänyt palata takaisin alakertaan riikinkukkomaisissa vaatteissaan rauhallisuuden ja varmuuden, sekä pienen huolen naamio kasvoillaan, eikä seikkailla pitkin himmeästi valaistuja käytäviä, joiden ovet johtivat toinen toistaan prameilevampiin huoneisiin ja huoneistoihin, mutta iloliemen turmelemat aivot, olivat totta kai ajatusta vastaan. Siinäpähän juoruaisivat, mitä tahtoisivat ja miten paljon mielivät, se oli Frederikin päällimmäinen ajatus sillä hetkellä. Sen sijaan korean, mutta varsin synkkämieliseksi käyneen prinssi askeleet veivät häntä sinne, missä hän oli luvannut olla. Koko ajatus oli oikeastaan naurettava. Francis oli hänet jo paljastanut kertaalleen tänä iltana, ehkä jopa lähettänyt jonkin tarkkailemaan tilannetta puolestaan, sillä loppujen lopuksi Frederik oli ollut hyvin ylimalkainen kertomuksensa suhteen, vaikka olikin tunnustanut viehtymyksensä neiti DeMariukseen. Toisaalta Francis tiesi millainen paskiainen hän osasi olla naisten suhteen, vietteli ja piti hyvänä niin kauna kuin häntä itseään huvitti ja sen jälkeen lähetti kylmästi pois. Miksi vähäpätöinen aatelisneito olisi ollut sen erilaisempi tapaus, varsinkin neidin taustat tuntien.
Mutta Frederik oli silti viehtynyt ja lievästi päissään, eikä voinut kieltää tai valjastaan halua olla mustarastaansa rinnalla, mustarastaan, joka sai hänet hetkeksi unohtamaan maalliset murheet pehmeillä suloillaan. Tosin tänä iltana toinen osapuoli ei välttämättä olisi paikalla vain koska hän niin hartaasti sitä toivoi. Kenties Olivia ei nähnyt häntä enää tuntenut tuota palavaa kiihkoa häntä kohtaan. Mitäpä Frederik naisen aivoituksista tiesi, vaikka lyhyt kohtaaminen oli puhunut hullaannuttavaa kieltä. Riskit tietäen ja tietoisesti ottaen Frederik väisti nurkan takaa kuuluvun pariskunnan sirkutuksen kääntymällä toiseen käytävään ja tehden pienen kierroksen saavuttaakseen lopulta sen oven, jonka takana odotti hänen vapautuksensa tästä maallisesta tuskasta, tai niin hän toivoi nojaten yltäkylläisen koreaa seinää vasten ja koputti kevyesti, vilkaisten ympärilleen ja kuunnellen vaiti toivoen pientä vihjettä siitä, että hänen suloinen mustarastaansa päästäisi hänet rinnalleen ja kenties myös sänkyynsä.

(Kas vainen, Olivia-neitonen. Pallo on hallussanne!)
_________________
Frederik von Clover
"It's no secret ambition bites the nails of success
Every artist is a cannibal, every poet is a thief"
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Prinssi Francis



Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120

LähetäLähetetty: 15 Jou 2011 08:18 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
”Sir?”
Palvelijansa Lyelin ääni kaikui kysyvänä autioituneella käytävällä miehen huomattua, ettei herransa suinkaan jättänyt Annabella Marquezin ovea taakseen. Francis oli odottanut ovien kevyttä kolahdusta takanaan, ottanut muutaman askeleen ja jäänyt mietteliäänä seisomaan aloilleen – aivan kuin jotain unohtaneena.

Aina niin tunnollisen vanhan miehen uskomaton vaikutusvalta, ja kyky ennakoida tulevia käänteitä oli jälleen osoittanut mittavan arvonsa, nimittäin turhat hännystelijät olivat kaikonneet käytälvältä. Ensimmäistäkään tiedonnälkäistä kihertelijää käytävällä näkemättä Francis miltein tiesi arvaamisen sijaan, että Lyelinsa oli käyttänyt auktoriteettiaan kuninkaan perillisen nimeen nojaten ja saattanut tiedonjanoiset hyenat matkoihinsa. Käytävien tyhjyys ei kuitenkaan ollut se, mikä oli saanut nuoren perillisen jähmettymään aloilleen. Poika mietti, tutkaili tuntojaan äsken käydyn keskustelun myötä. Paikka itsetutkiskelulle ei suinkaan ollut mitä parhain, mutta riittävän hyvä kylvääkseen ajatuksen – oivalluksen- nuoren miehen päähän. ”Sir?”

Ajatuksistaan havahtuen Francis vilkaisi odottavaa miestä. Kurkkuaan kevyesti konjakin jälkimausta irti riepottaen nuorukainen suoristi takkinsa ryhtiä kiskaisten takin liepeitä. ”Lyel – luulen, että olen aloittanut jotain, mikä minun on tänään vielä saatava päätökseen...” kiintopisteensä takin hihansuiden kalvosinnappeihin laskien Francis pyöräytti kultareunaisen helyn oikeaan ryhtiinsä.
Palvelijaansa vilkaisten Francisin tummentunut ilme oli moninverroin kanteleva ajatuksistaan. Keskustelu, joka oli enimmäkseen liukunut johdatteluna siihen pisteeseen, minkä Francis oli oikeaksi arvioinut – vaati vielä sinetin. Sinetin, jonka vain veljensä teot todeksi antaisivat. ”Haluan, että menet alakertaan – selvität onko neiti DeMarius vielä alakerrassa. Ja jos hän on – pidät häntä, hienovaraisesti silmällä.”

”Markiisitar DeMariusko? Miksi ih-” keskenjäänyttä kysymystä koskaan loppuun asti saamatta Lyel vaikeni kevyesti nyökäten. Pojan vihreiden silmien katseessa oli syttynyt jonkinlaista uutta voimaa. Uskallusta, ja kenties rohkeuttakin – oliko se sitten mielipuolista, sen Francis ymmärtäisi myöhemmin, mutta niskalenkki, jonka hän oli onnistunut yllättäen vaivattomasti luomaan, oli valanut miehelle uskoa itseensä. ”Ja mitä jos hän ei ole enää alakerrassa?”
”Annat asian olla. Pidä huoli, että hovilääkärillä on kaikki tarvittava saatavinaan rouva Marquezia varten. Jos se herättää kymyksiä, sanot, että toimit minun toiveestani”, toisen kalvosinnappia koskettaen Francis suoristi pitkän ryhtinsä viimeistä nikamaa myöden. ”Voit lähteä.”
Empivästi herraansa vielä kerran vilkaisten Lyel kumarsi pienesti, mutta joutuisasti. Lähtien sitten kehoituksesta hoitamaan itselleen annettuja määräyksiä. Jättäen prinssinsä seisomaan käytävälle.

Francis antoi katseensa seurata palvelijansa selkämystä kunnes tämä oli kadonnut tyystin silmistään. Keuhkojensa mitalla ilmaa keuhkoihinsa vetäen Francis loi pitkän, ja miettivän katseensa vielä rouva Marquezin henkilökohtaisen huoneiston oveen laskien. Tuumivaisena huokaisten Francis liikahti viimein sijoiltaan. Suuntaamatta suinkaan kulkuaan kohti karnevaalin rientoja nuori perillinen askelsi pitkin käytäviä. Laskeutuen vastaantulevat portaat toiseen kerrokseen, jossa valtaosa palatsin vieraista yönsä vietti. Omantuntonsa kuiskeen vaientaen Francis seisahtui viimein sivukäytävälle, jota palvelijat käyttivät nopeimpana reittinä täydentäessään milloin kunkin vieraansa tarpeita. Käytävä oli myös syntisen lähellä markiisitar DeMariuksen huoneistoa.

Huoneen ovea näkemättä Francis pystyi käytävältä kuulemaan lähestyvät ihmiset. Kulkisivatpa ne hänen takaansa, tai edestään pitkin käytävää. Muutaman kynttelikön sammuksiin puhaltaen Francis nojasi laiskasti huoltokäytävän seinään. Hengittäen raskaasti ja toivoen mielessään, että oivalluksensa olisi hedelmätön. Edes Frederik ei olisi niin tyhmä, että koettelisi. Tai kenties veljensä ei uskonut pikkuveljen muuta aikoneen kuin sanoin uhitella vanhempaansa uskomaan, että hän ylipäätään tietäisi jotain

Aikansa käytävällä seisten, kuin kärsivällisyyttään koetellen Francis näki veljensä kulkevan ohitseen. Huolettomana, humalan kevyest siivittämänä Frederik oli viimein poistunut äitinsä helmoista. Suunnaten kulkunsa juuri sinne, mitä Francis oli ounastellutkin. Veljensä perään katsomatta Francis tunsi verensä hyytyvän suonissaan. Ja kolkutus, jonka vain vaivoin saattoi käytävälle kuulla – sai Francisin sulkemaan hetkeksi silmänsä. Ja odottamaan kuin varas sitä hetkeä, kun pieni narahdus, kolahdus tai mikä tahansa merkki oveen avautumisesta ilmiantaisi veljensä Francisille kokonaan.
_________________
::Hahmokuvaukseen::