Post by Admin on Oct 22, 2013 19:05:11 GMT 2
Amiraali&Kapteeni Mon
Liittynyt: 23 Hei 2007
Viestejä: 54
LähetäLähetetty: 02 Maa 2009 02:34 am Viestin aihe: Nuoren Ferdinandin kärsimykset (Avoin kaikille) Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
(Avoin kaikille, jotka haluavat ujuttaa hahmonsa nerokkaasti Montaguen kaupunkiasuntoon aamutuimaan kukonlaulun aikaan! Tosin Camiloa Fer kaipailisi kuten tekstistä näkyy. x) Mikäli se vain sopii?)
Tapahtumapaikka: Montaguen perheen kaupunkiasunto Valcotin hyvämaineisella alueella. Tontti ei sinäänsä ole suuren suuri ja talon takana sijaitsee talli vain kärryheviselle ja tarvittaessa väliaikaiset, joskin hyvin ahtaat tilat kahdelle ratsulle. Puutarha on pienehkö monen aatelisen mittapuulla. Talossa on kaksi kerrosta ja kellaritilat. Ferdinandin huone sijaitsee yläkerrassa, kuten isäntäväen makuuhuoneet muutoinkin. Palvelusväen tilat sijaitsevat alakerrassa.
Tapahtuma-aika: Noin suurin piirtein vuoden alku, kenties helmikuu
Vapina. Kylmästä hytiseminen. Ne olivat ensimmäiset asiat, jotka Ferdinand Montague havaitsi unen kaikotessa ja jättäessä tilalle tokkuraisen kohmeen. Hän ei avannut silmiään, mutta tiesi automaattisesti, että takkatuli oli ollut sammuksissa jo hyvän aikaa, jos siinä oli edes ollut valkeaa. Montaguen suvun nuori kapteeni raotti silmiään ja katui sitä samoin tein voihkaisten varsin äänekkäästi.
Muistikuvat palasivat hänen mieleensä yhtenä sekalaisena ryöppynä ja takoivat kalloa sisältä päin. Ferdinand puristi silmänsä tiukasti kiinni ja koetti saada aivonsa pysymään pääkopan sisäpuolella. Suussa maistui kissanpaska, kuten aina pitkällisen ryyppyillan jälkeen. Pahinta ei kuitenkaan ollut päänsärky tai paha maku suussa, ehei, niihin nuori mies oli ehtinyt tottua vuosien varressa. Sen sijaan hän paleli luita ja ytimiä myöten. Hän tiedosti päällään olevat pari peittoa, joskin vasen jalka oli jäänyt lämmön ulkopuolelle. Lisäksi hän tiedosti sen ikävän seikan, että makasi alasti sängyllä. Se kenen sänky se oli, tuntui olevan mysteeri. Hiljaa mielessään nuorukainen toivoi lepäävänsä vanhempiensa kaupunkiasunnossa omassa jopa ylelliseksi kutsuttavassa huoneessaan.
Ferdinand veti kaikki vapisevat raajansa takaisin peiton alle ja kokeili varovaisesti selkänsä takana olevaa tyhjää tilaa. Luojan kiitos kukaan ei nukkunut hänen vieressään! Vähitellen nuorukainen keräsi rohkeutensa ja avasi silmät uudemman kerran varovaisesti. Sumu ei tahtonut ottaa hälvetäkseen silmien edestä, mutta Ferdinand tunnisti kyllä oman kirjoituspöytänsä ja tuolin päälle siististi viikatut vaatteet.
”Jessus!” Hän puuskahti yrittäen epätoivoisesti palauttaa mieleensä edellisillan tapahtumat. Niinpä niin. Sotakoulun nuoret karjut, miltei luokkansa priimukset, olivat päättäneet vakaasti lähteä juhlimaan itse kunkin muutaman vuoden aikana saavuttamia ylennyksiä tai muita ansioita, jotka antoivat syyn hilpeään yhdessäoloon ja ryyppäämiseen. He olivat käyneet ilotalossa ja suunnanneet sieltä muutaman tunnin kuluttua illalliselle johonkin sotilaiden suosimista klubeista tai kauppakamareista. He olivat olleet jo siinä vaiheessa hieman humaltuneita. Loppuilta... Oli kutakuinkin hämärän peitossa.
Vasta nyt Ferdinand rekisteröi, että kellon täytyi lähennellä seitsemää tai kahdeksaa. Mihin aikaan hän oli kömpinyt vuoteeseen? Hänellä ei tosiaankaan ollut niin minkään sortin käsitystä. Hän ei myöskään ollut varma, oliko hän humalatilastaan huolimatta saanut vaatteet yltään ja noin sievään pinoon. Sitä hän epäili suuresti.
”Camilo!” Ferdinand huusi toivoen miespalvelijan olevan jossain lähettyvillä ja hereillä. Hän tuskin oli pyytänyt herätystä mihinkään tähdelliseen aikaan. Valitettavasti oman käheän äänen kuuleminen sai nuoren miehen pään jyskytyksen pahenemaan ja silmissä tanssi muutama hyvin ikävä värikäs kuvio.
”Uuuuh…” Kuinka säälittävältä aikuinen mies saattoikaan kuulostaa. Silti olostaan huolimatta Ferdinand aikoi urheasti näyttäytyä ainakin muutaman tunnin kasarmilla ja palatsin upseeriston työtiloissa. Sitä ennen hänen oli kuitenkin huolehdittava itsensä edustuskuntoon.
_________________
"Sine ira et studio."
Ilman vihaa ja myötämielisyyttä.
Amiraali Jaques-Yves Montague ja Kapteeni Ferdinand Montague
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Camilo
Liittynyt: 04 Hel 2009
Viestejä: 85
LähetäLähetetty: 22 Maa 2009 03:44 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
(( No vihdoin. Hetkeksi koulukiireet hellittivät ja olin vaihteen välttämiseksi jopa viikonlopun kotona, niin ehdin jopa kirjoittamaan mitään. Toisaalta, ensi viikolla alkaa koeviikko, mutta mitä silloin pitää tehdä? Kaikkea muuta kuin lukea kokeisiin ainakin. ))
Aamu oli tullut ihan liian nopeasti. Oli saanut vakuutella hyvän tovin itselleenkin, että piti nousta ylös. Onneksi oli kuitenkin noussut sen verran varhain, että ehti hengittää hetken ulkona puutarhassa heräillen ja selvittäen ajatuksiaan. Kun kuitenkin oli pitkälle aamutunneille saanut seurata sivusta varsin kostean illan tapahtumia, vaikkei enää pystynytkään muistamaan, miksi kapteeni hänet oli mukaansa tahtonut. Toisaalta oli ollut ehkä mieluummin Ferdinandin mukana, kuin istunut jossain tylsässä talossa tylsistymässä yksin. Olihan siinä kuitenkin oma viihdyttävyytensä, seurata humaltuneiden miesten tekemisiä ja laskea tyhjenevien pullojen määrää. Kaikki olikin ihan hyvin niin kauan kun sai vain olla sivussa ja suhteellisen unohdettu. Siinä vaiheessa jutusta tuli ikävää, jos laseja oli otettu jo niin moni liikaa, että hänet keksittiin ottaa mukaan aivan mielettömän loistaviin älynväläyksiin, joita päihtyneillä henkilöillä tuntui olevan varsin paljon. Tai kun ilotalossa jostain syystä aina vain jostain ilmestyi joku nainen tai pari häiritsemään ajoittain myös häntä. Mutta toki kaikella piti olla myös ne ikävät puolensa, sillä muutenhan elämä olisi ollut tylsää ja helppoa. Lisäksi seuraamalla sivusta muiden puhetta oppi uusia sanoja, tosin tässä tapauksessa oli melkein kyseenalaista, oppiko mitään yleishyödyllistä.
Ulkona oli taas viileää, kuten tuntui olevan aina. Hän kaipasi oikeaa lämpöä, oikeita kesiä. Muttei suurta lämpötilanvaihtelua, vaikka siihen tottuikin. Tai ehkä kaipasi enemmän ideaa lämpimistä kesistä, muttei itse kesiä. Kaikesta huolimatta, talvi olisi voinut väistyä nopeammin. Pari hassua uhkarohkeaa kevätkukkaa ja yksittäinen lintu visertämässä olivat vain niin säälittävä alku. Ikävänharmaan ilman ja kylmyyden lisäksi hänet sisälle ajoi myös valittamaan tullut täti. Paksun murteen ja nopean puheen seasta poimi vain joitain sanoja, kuten hyödytön, velvollisuus, auttaa, aika ja järjetön. Vuodatukseen vastasi nyökkäämällä ja palasi takaisin sisälle. Täältä hän ei oikeastaan tuntenut ketään palvelusväestä, eikä pahemmin halunnutkaan. Tunne vaikutti olevan molemminpuolinen. Seurasi naista keittiöön kiltisti, jossa sitten tyrkättiin käsiin tarjotin ja huomautettiin siitä, että kello oli jo paljon. Huokaisten lähti kohti yläkertaa.
Toki hän tiesi, että kello oli paljon, mutta oli lähinnä ajatellut Ferdinandia sillä, ettei ollut mennyt tätä jo herättämään. Hänellä oli ihan tarpeeksi kokemusta liiallisen alkoholinkäytön seurauksista, ihan omasta puolesta ja muutenkin. Mitä kauemmin toinen saisi nukkua, sen parempi. Huono olo ei lähtisi yhtään sen nopeammin, vaikka heräisikin aiemmin. Olikin varsin lähellä kuullessaan isäntänsä surkean huudon. Noh, ainakin välttyisi herättämisen ihanuudelta. Ovi aukeni ja sulkeutui kantamuksesta huolimatta melko helposti oikealla tekniikalla.
"Huomenta, herra."
Ensimmäisenä koleassa huoneessa iski vastaan etova vanhan viinan haju, joka vain vahvistui mitä lähemmäs sänkyä pääsi. Laski tarjottimen kirjoituspöydälle ja meni avaamaan verhoja. Valo oli tietenkin ikävää, kun pää teki kuolemaa, mutta sentään ulkona ei paistanut aurinko. Lisäksi tarkoituksena oli saada mies hereille, eikä jäämään sängyn pohjalle vikisemään. Ikkunalta palasi tarjottimen luo, ensimmäisen kerran katsoen mitä sillä oikeasti edes oli. Päätyi kaatamaan kupillisen kahvia, joka tuoksui varsin vahvalle. Ihan hyvä niin. Ojensi kupin kalpealle kapteenille, istahtaen itse sängyn laidalle, jääden tarkkailemaan miestä tummilla silmillään.
"Olet ihan sininen. Sinut pitäisi varmaan köyttää peittoihin, että pysyisit niiden alla."
Puhui melko hiljaa ja rauhallisesti, ei halunnut turhaan pahentaa toisen oloa.
"Anteeksi etten tullut herättämään aikaisemmin, ajattelin että haluat nukkua vähän pidempään. Ihme, että olet hengissä vielä eilisen jälkeen. Sain käytännössä kantaa sinut yöllä portaat ylös."
Hymähti vinoon viimeiselle toteamukselle, sillä vaikka kuinka ikävää olikin nähdä Ferdinand tuollaisessa kunnossa, niin mies oli todella ansainnut tilansa. Katse valui ikkunoihin, pahaenteiseen taivaaseen. Tänään ei kuitenkaan sataisi, hän oli melko varma siitä. Käsi pyyhkäisi ohimennen kasvoille valuneen hiussuortuvan pois. Ilmeisesti oli laittanut hiuksensa liian löyhästi kiinni, jos yli olkapään ylettyvä suortuva pääsi karkaamaan. Ajatukset harhailivat sen verran, että taisi olla itsekin ihan unen tarpeessa.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Amiraali&Kapteeni Mon
Liittynyt: 23 Hei 2007
Viestejä: 54
LähetäLähetetty: 11 Huh 2009 07:10 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Ferdinand katsoi ovelle ilmestynyttä miespalvelijaansa siristellen silmiään ja vääntäytyen hitaasti istuma-asentoon. Nuori upseeri ei vaivautunut vastaamaan toivotukseen vaan valmistautui lähinnä ottamaan vastaan uuden annoksen valoa, joka väistämättä tunkisi pian ikkunaruudun lävitse huoneeseen.
Vaikka valo ei ollutkaan niin kirkas kuin Ferdinand oli odottanut, joutui hän räpyttelemään silmiään saadakseen ikävät valoilmiöt, nuo pirullisesti pyörivät punaiset ja oranssit pallot, katoamaan näkökentästään.
Nuorukainen otti kupin vastaan haroen lyhyitä hiuksiaan, joilla oli aamuisin täysin oma elämänsä ja pyrkimys sojottaa epäsäädyllisesti joka suuntaan.
”Hmmh… ”, Ferdinand vaikutti hieman huvittuneelta kuullessaan palvelijansa kommentit. Hän siemaisi tuoksuvaa kahvia ja oli kiitollinen vahvasta aromista.
”Ei tuo eilinen ollut vielä mitään. Cloverin upseerin hengen viemiseksi tarvitaan muutakin kuin pari terävää naukkua. Sitä paitsi sait raahattua minut kotiin saakka”, nuorukainen totesi ääni hieman painuksissa, mutta hymynkare suupielissään. Kahvi lämmitti mukavasti edellisyön rientojen takia kylmettynyttä kehoa. Camilo ei ollut vielä tietoinen hänen yöllisistä retkistään.
”Järjestäisitkö minulle kuuman kylvyn. En usko, että kykenen mihinkään järjelliseen ennen sitä”, ohjeistettiin yllättävän pehmeästi armeijan komennoista poiketen. Ferdinand otaksui, ettei hänen puusi palvelijansa ollut aivan vielä valmis kotoisiin lyhykäisiin, joskin jäykähkön ärtyneisiin käskyihin, joita nuorukainen yleensä käytti eteenkin komennellessaan kasarmilla sotilaspalvelijaansa.
”Niin ja sanoisitko keittäjälle, että haluan aamiaiseksi jotain tuhdimpaa kuin pari hassua skonssia ja makeista. Mieluiten paahtopaisti- tai pekonivoileipiä. ” Taloudessa hääräävä keittäjä oli ranskalainen ja tottunut tarjoilemaan ällöttäviä herkkuja heti aamutuimaan, vaikka perheen miehet olivat huomauttaneet asiasta sen sata kertaa. Valitettavasti rouva Buford ei tuntunut arvostavan miehiä, vaan otti ohjausta vastaan talon ylhäiseltä rouvalta ja miniältä.
_________________
"Sine ira et studio."
Ilman vihaa ja myötämielisyyttä.
Amiraali Jaques-Yves Montague ja Kapteeni Ferdinand Montague
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Camilo
Liittynyt: 04 Hel 2009
Viestejä: 85
LähetäLähetetty: 03 Kes 2009 11:13 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
(( Anteeksi anteeksi paljon että kesti näin kauan, on ollut ihan kamala kevät, mutta nyt on onneksi loma~ Olen lisäksi Sveitsissä, joten anteeksi jo etukäteen, jos on ihan hirveästi kirjoitusvihreitä, Word ei oikein auta saksankielisenä. Ja jos on liikaa autohittiä, niin saa vinetä, voin kyllä karsia pois. Ja jos se lohduttaa, niin Camilonhan saa luonnollisesti laittaa tekemään mitä vaan käskemällä - se on hyvä palvelija, haha. ))
Peitti haukotuksen kädellään, jonka peukalossa koreili yksinkertainen kultasormus. Toisessa, vasemmassa, kädessä sormuksia oli kaksi; yksi vihreällä lasilla koristettu sormus pikkusormessa ja toinen kultasormus keskisormessa. Oli taas vain ajan kysymys, ennen kuin joku pyörittelisi silmiään ja huomauttaisi ettei hänen kuuluisi käyttää koruja tai vastaavaa. Mutta rajansa kaikessa. Sentään oli alistunut typeriin pukeutumissääntöihin, korut olivat sen ulkopuolella. Katse valui nuoreen isäntään, jäi pienten yksityiskohtien vangiksi. Vetääkseen huomionsa pois sotkuisista hiuksista, paljaasta kaulasta tai tuoreesta mustelmasta käsivarressa, pakotti itsensä sanomaan jotain.
"Upseereista puheenollen. Oletko menossa tänään taas... käskemään niitä poikaparkoja, tai siis sotilaita?"
Suorastaan onnitteli itseään päässään loistavasta, sujuvasta aiheenvaihdoksesta ja mahtavasta kielitaidosta. Armeija, tuo tyhjänpäiväinen tappokoneisto, oli melkoinen mysteeri hänelle jo pelkällä olemassaolollaan. Hänelle kaiken maailman kapteenit, upseerit, kenraalit, amiraalit, vänrikit ja muut olivat samaa epämääräistä massaa, varsinkin kun kukaan ei ollut ikinä vaivautunut selittämään sen tarkemmin systeemin toimintaa hierarkioineen. Ylipäänsä kysymys oli niin loistavan päivänselvä, että vastauksen odottaminen oli melko turhaa.
Olikin varsin onnellinen saadessaan muuta ajateltavaa ja tehtävää pyynnön muotoon muovaillusta käskystä. Nyökkäsi sanomatta mitään ja nousi ylös. Piti Ferdinandin tapaa puhutella häntä varsin suloisena ja oli ihan mukavaa, että joku suhtautui häneenkin inhimillisesti. Toisaalta yltiömäinen kiltteys oli melko etäistä, tapa, jolla puhuttiin vieraille. Lisäksi hän oli kyllä tottunut ties mihin hävyttömyyksiin ja ärähdyksiin, joiden rinnalla kapteenin sanat tuntuivat kahta kauniimmilta. Eikä halunnut toistaiseksi ainakaan rikkoa miehen käsityksiä hänen tottumuksistaan, sillä eipä siitä ollut vielä ainakaan mitään harmia seurannut. Ja ketä muita hänellä muka täällä oli? Jos rakentaisi hyvän, toimivan ja luottamuksellisen suhteen isäntäänsä, oli huomattavasti paremmat mahdollisuudet pärjätä täälläkin. Ehkä olisi sitten uskottavampi, kun se hullu keittäjätäti keksisi hänestä vaikka mitä valitettavaa, vielä suuremmalla syyllä, kun ei pahemmin yrittänyt miellyttää tätä. Ja nyt pitäisi saada nainen vakuutetuksi, että Ferdinand tahtoi kunnon ruokaa; ja vielä enemmän, saada tämä suostuteltua tekemään mitään. Yleensä kaikki vaan tahtoi kääntyä hänen syykseen ja henkilökohtaiseksi loukkaukseksi ja hyvä jumala auta armias kun hän oli niin saatanallinen kummajainen jostain jumalan selän takaa ja tahtoi vain pahaa isäntäväelle ja joutuisi vielä helvettiin tuollainen, ei edes osannut puhua kunnolla. Irvisti kylmien väreiden kulkiessa selkää pitkin - näki vain sielunsa silmin naisen vauhkoamassa samalla kun heilui ja huitoi veitsien ja patojen ja kauhojen kanssa.
Kun oli noutanut aamiaistarjottimen ja päässyt takaisin ovelle asti, kääntyi vielä katsomaan Ferdinandia mietteliäänä. Ei ollut ihan varma olisiko asiasta kannattanut huomauttaa vai ei, mutta. Ehkei nuori mies suuttuisi. Nosti kasvoilleen puolihymyn ja totesi aina yhtä pehmeästi:
"Taidat pitää vähän rajummista otteista, vai? Ainakin olet ihan mustelmilla, enkä ole edes nähnyt selkääsi."
Ihan noin sitä kylpyä ajatellen. Eihän hän tietänyt kuinka paljon toinen halusi muiden näkevän. Ennen kuin Ferdinand ehtisi vastata mitään, oli avannut takanaan olevan oven ja pujahtanut ulos huoneesta. Sulki oven perässään yhtä vikkelästi ja lähti viivyttelemättä kohti alakertaa. Nuoren kapteenin kylpy oli järjestetty varsin helposti, mutta odotuksien mukaisesti saikin keskustella, tai siis lähinnä seisoa hiljaa haukuttavana, kunnes arvon rouva suostui tekemään mitään ylimääräistä. Sanattomaksi protestiksi nappasi yhden leivonnaisen itselleen lähtiessään viemään varsin vaikuttavia leipiä yläkertaan. Tällä kertaa jäi koputuksen jälkeen odottamaan vastausta, ihan varmuuden välttämiseksi.
Viimeinen muokkaaja, Camilo pvm 13 Hei 2009 05:44 pm, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Amiraali&Kapteeni Mon
Liittynyt: 23 Hei 2007
Viestejä: 54
LähetäLähetetty: 04 Kes 2009 10:17 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
((No problemi, nou rrrush!))
”Mmmm…”, nuori upseeri vastasi palvelijansa kysymykseen. Vai poika-parkoja? Tuskin, vaikka ainahan joukkoon oli eksynyt muutama vaatimattomampi yksilö. Osa kapteeni Montaguen alaisuudessa palvelleista miehistä olivat jotain muuta kuin raukkoja, mutta sitä ei tarvinnut mainostaa ympäriinsä varsinkaan kun miehistä ei heidän hämäristä taustoistaan huolimatta ollut harmia. Itse asiassa Ferdinand luotti näihin hämärähemmoihin enemmän kuin moneen muuhun alaiseensa. Heidän välilleen oli erinäisistä syistä johtuen muodostunut varsin vahva side, mikä ei tietenkään näyttäisi hyvältä papereissa, mikäli nuori Montague halusi edetä urallaan aina isänsä jalanjäljissä armeijan huipulle.
”Kyllä, joskin taidan tehdä enemmänkin paperitöitä. Niitä on ehtinyt kasaantua aikamoinen pinkka, enkä voi sälyttää niitä kaikkia luutnantti Pascalin harteille. Olen hänelle jo nyt palveluksen velkaa”, nuorukainen huokaisi hieroen kivistävää ohimoaan. Hän oli sen verran voipunut edellisillan riennoista, ettei viitsinyt alkaa inttää, ettei hän halunnut miespalvelijansa alkava prameilla koruillaan. Sen aika olisi myöhemmin. Paljon myöhemmin, mikäli se olisi Ferdinandin päätettävissä. Nyt hän halusi lisää tuota mustaa kultaa, elämäneliksiiriä sisuksiinsa.
”No niin, alahan laputtaa. Jätä kahvi”, nuorukainen ohjeisti pidellen kuppia lievästi vapisevissa käsissään. Vapina katoisi kyllä nopeasti ja johtui enemmänkin väsymyksen aallosta, joka laskeutui yllättävän raskaana harteille. Camilon kommentti ennen poistumista sai nuoren miehen miltei nykäisemään kahvin väärään henkeen. Hän yritti vastata puolittain ärtyneenä, ettei tuo suinkaan ollut palvelijalle sopivaa puhetta, vaikka miehiähän he molemmat olivat, mutta joutui sulkemaan suunsa huomattuaan mustelman, johon Camilo oli kiinnittänyt jo ennemmin huomiota.
Ovi sulkeutui.
”Perhanan perhana!” kirottiin varsin mahtipontisesti. Mitä hittoa hän oli oikein puuhannut edellisiltana? Luoja! Ferdinand kulautti kitkerän nesteen alas kurkustaan ja kaatoi vielä puolikuppia lisää ihan vain varmuuden vuoksi. Hän halusi epätoivoisesti päästä päänsärystä ja toivoi, että muisti palaisi jostain säryn alta. Sitä odotellessa oli kuitenkin tarkastettava muut vauriot. Käsivarsissa oli tosiaan muutama mustelma, mutta ei mitään hälyttävää. Vasemman käden rystyset olivat naarmuilla, mutta ne olivat voineet tulla jo aikaisemmin päivällä. Sen sijaan rinnassa komeili puremajälki, joka oli taatusti ilmestynyt illalla bordellissa. Tarkemmin ajateltuna koko jäntevä keho tuntui jotenkin jäykältä, joskaan ei varsinaisesti kivuliaalta. Polvia pakotti hieman ja nilkka tuntui hieman turvonneelta. Aivan kuin hän olisi hypännyt jostain korkealta ja laskeutunut hieman huonosti jaloilleen. Lisäksi selkää ja hartioita kihelmöi kun niitä liikutti, mikä ei ollut tietenkään omituista, sillä toimistotyöt aiheuttivat kiristystä juuri kyseisellä alueella. Peitto sysättiin syrjään, ja nuorukainen hyppäsi ilki alasti jalkeille vain jysähtääkseen takaisin vuoteen reunalle kahvin pyrkiessä sappinesteen kerä ylös kurkusta vasemman nilkan ollessa tunnoton pientä pistoa lukuun ottamatta.
Ferdinand nojasi polviinsa puhaltaen ja peittäen suunsa kämmenselkämyksellään nieleskellen karvasta makua takaisin vatsan suuntaan. Tahtojen taistelu jatkui aina siihen saakka kunnes ovelta kuului koputus ja Camiloa pyydettiin astumaan sisään. Kapteeni suoristautui urheasti edelleen nieleskellen, mutta tehden viittoen varsin selväksi, että halusi aamutakkinsa ympärilleen, vaikka normaalisti hän olisi saattanut kirmata alushoususillaan talon läpi nauttimaan kylvystä. Mitähän talon naisväki olisi ajatellut, jos olisi nähnyt hänet nyt.
”Camilo, sano, että äitini nukkuu vielä. En haluasi joutua selittelemään hänelle jotain, mitä en muista. Hänellä on perhana vieköön liian hyvä kuva tämän talon miehistä kiitos isäni ja veljeni”, Ferdinand puuskahti nielaisten sitten voimakkaasti. Hän oli ehtinyt ilmeisesti vain niukin naukin nukkua terävimmän humalatilan ylitse.
_________________
"Sine ira et studio."
Ilman vihaa ja myötämielisyyttä.
Amiraali Jaques-Yves Montague ja Kapteeni Ferdinand Montague
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Camilo
Liittynyt: 04 Hel 2009
Viestejä: 85
LähetäLähetetty: 13 Hei 2009 05:41 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
(( Oikeasti Camilo onkin joku filosofi in hiding. Jessus mitä settiä. ))
Hyvä ettei pudottanut koko tarjotinta lattialle nähdessään toisen miehen jalkeilla ilkosillaan. Ei niin paljon siitä, ettei olisi ennen alastonta miestä nähnyt, mutta lähinnä Ferdinandin tilaa ajatellen. Jos mies kaatuisi tuosta nenälleen, ketä muuta kuin häntä siitä syytettäisiin? Päätellen varsin pahoinvoivasta olemuksesta ei vienyt kantamuksiaan heti toisen nenän eteen, vaan jätti tarjottimen taas pöydälle. Varsin nopeasti siirtyi siitä hakemaan viitotun aamutakin auttaakseen sen toisen ylle. Mietti samalla miten vastaisi esitettyyn kysymykseen. Vertaus talon muihin miehiin oli varsin osuva. Ferdinand tuntui olevan niin eri maata, että oli varsin kummallista, että kaikki kolme olivat edes sukua toisilleen. Sen verran oli huomannut jo siinä lyhyessä ajassa, mitä oli täällä viettänyt.
"Ainakin yläkerrassa on vielä hiljaista. Mutta sinun... metelöinnilläsi ei varmasti enää kohta ole. En ole aivan varma onko rouva Montague edes kotona - eikö hänen pitänyt mennä tervehtimään sukulaisia? Vai vasta huomenna?"
Mies vaikutti niin huteralta, että pienikin tuulenvire olisi varmaan riittänyt kaatamaan tämän takaisin sängylle. Piti kuitenkin kätensä kurissa, eikä pitänyt toista aloillaan olkavarsista, kuin lasta ikään. Sen sijaan kosketti vaivihkaa tätä kahdella sormella otsaan, ottaen puoli askelta taaksepäin, jotta pystyi katsomaan toipilasta silmiin. Ylöspäin. Jotenkin jaksoi aina uudestaan huomata olevansa lähes kaikkia, ainakin Ferdinandia, lyhyempi. Tuijottikin toista silmiin piinaavan kauan, päästämättä toista pois katseensa alta. Kiitos ikkunasta tulevan päivänvalon katse ei sentään ollut niin musta - silmät erotti ruskeiksi, eikä vain kahdeksi mustaksi lammeksi. Oli varsin huolestunut, eikä aikonutkaan peittää sitä.
"Oletko varma, että pystyt lähtemään mihinkään?"
Päästi nuorukaisen turvaan sielua etsiviltä silmiltään hetkeksi kääntyessään hakemaan katseellaan jostain kelloa, tosin turhaan. Oli kuitenkin sitä mieltä, että pari tuntia lisää unia ei tekisi nuorelleherralle muuta kuin hyvää. Eikä hänelle itsellekään olisi ollut pahitteeksi päästä nukkumaan vähäksi aikaa... Mutta kyllä hän pärjäsi. Ferdinandista ei ollut yhtään niin varma. Pakeni oma-aloitteisesti toisen ulottuvilta hakemaan puhtaita vaatteita kylvyn jälkeen puettaviksi. Vaikka olikin viikannut edellisen illan vaatteet tuolille, ne olivat sen verran ryvettyneet, että pesu taisi olla paikallaan. Lisäksi halusi muuta ajateltavaa ja tekemistä käsilleen, sillä ei olisi pystynyt hetken kuluttua enää olemaan koskematta miestä. Ja oli koetellut tämän kärsivällisyyttä tänä aamuna jo varmasti ihan tarpeeksi. Toisen ymmärtäväisyys olisi voinut ehkä jo katketa siinä vaiheessa kun olisi pistänyt hänet istumaan takaisin sängylle, peitellyt peiton alle, silittänyt hiuksia ja hyräillyt hiljaa jotain itselle tuttua sävelmää. Ei ollut sopivaa, ei kuulunut etikettiin. Käytösnormeja toisensa perään, oli niin turhauttavaa. Ei kerta kaikkiaan voinut ymmärtää, miksi kaiken piti olla niin säädeltyä, ja kuka siitä muka hyötyi.
Ennen kuin alkoi edes mitään vaatteita penkomaan, päätti tehdä jotain hiuksilleen. Avasi tottuneesti hiuksia kiinni pitäneen nauhan ja alkoi letittää hiuksiaan melko tiukasti vähän matkaa, letittäen nauhan alun mukaan. Pienen matkan letitettyään sitoi nauhanpäillä letin kiinni. Varsin innovatiivinen ratkaisu, mutta pitipähän hiukset pois naamalta. Välitauon päätteeksi pääsi oikeasti tekemään mitä oli tarkoituskin - etsimään alusvaatteita. Ferdinandilla olisi kuitenkin omat mielipiteensä siitä tahtoisi pukea. Toisaalta, jos tuo oli menossa sinne kasarmille, vaikkakin paperitöitä hoitamaan, niin asuvaihtoehdot olivat aika vähissä. Ellei nuorukainen aikonut oikein repäistä, mutta sitä hän vähän epäili. Vaikka kuinka hurja toinen osasikin olla, niin julkisivua pidettiin yllä varsin mallikkaasti. Senkin takia - että nuorimmainen tahtoi pitää julkisuudessa yllä kiiltokuvaa - oli hämmentynyt siitä, että tämä oli pitänyt hänet itsellään, eikä vain hankkiutunut hiljaisuudessa eroon. Ei kuitenkaan ollut ihan sen kiiltokuvan mukaista ja normia, että jostain pöllähtää joku aivan kummallinen palvelija. Mutta ei sellaisia voinut kysyä päin naamaa, sen verran itsekin tajusi. Siispä olisi vain pitänyt olla hiljaa ja kiitollinen, mutta se oli niin vaikeaa. Kuitenkin kaipasi järkeä järjettömyyteen, jotain selitystä ja merkitystä elämälleen. Eikö se ollut ihan inhimillistä, etsiä syitä ja merkityksiä?
Niin - ne vaatteet.
_________________
I tried to do handstands for you
But every time I fell for you
I'm permanently black and blue, permanently blue
For you
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Amiraali&Kapteeni Mon
Liittynyt: 23 Hei 2007
Viestejä: 54
LähetäLähetetty: 21 Elo 2009 03:51 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
”Sukulaisia? Voi luoja!”, mies puuskahti ollen täysin pihalla perheensä menoista. Toisaalta hän ymmärsi äitinsä halun vierailla jokaisissa kissanristiäisissä. Äiti oli yksinäinen kaupunkiasunnossa. Eihän se ollut mikään ihme. Esikoinen hoiti suvun omaisuutta ja hän, armeijan käskyläisenä, vietti suurimman osan ajastaan kasarmilla, partiointitehtävissä tai selvittelemässä milloin mitäkin sotkua. Ehkä hänen olisi pitänyt lahjoittaa Camilo äitinsä siipien suojaan? Ainakin Camilo olisi oppinut ymmärtämään vähän paremmin, mitä miespalvelijalta vaadittiin. Ferdinand ei oikein voinut väittää pitävänsä Camilon tuijotuksesta. Siinä oli jotain hyvin syyttävää ja samalla viattoman anovaa. Vähän kuin vastaongitulla kalalla kun se tietää loppunsa pian tulleen.
Ferdinand solmi aamutakkinsa nauhan tiukasti vyötäisilleen, eikä kääntänyt punakkaa katsettaan, vaikka mieli olisi tehnytkin. Hän näytti varsin happamalta todetessaan:
”Tietysti olen varma. Säntillisyys on hyve, kuten isälläni on tapana sanoa”. Kapteeni oikaisi itsensä täyteen mittaan kuunnellen kuinka selkänikamat napsuivat. Se paransi hänen horrosmaista oloaan vain hieman. Pohtien omaa surkeaa olotilaansa ja siihen johtaneita syitä, Ferdinand istuutui takaisin vuoteensa reunalle. Hän tunnusteli kipeytynyttä polveaan hetken aikaa huokaisten syvään. Sitten hän teki saman toimenpiteen nilkalleen huokaisten uudemman kerran ja tarttuen sitten kahvikuppiinsa onnistuen olemaan läikyttämättä, vaikka hänen kätensä ei ollutkaan aivan vakaa.
Nilkka oli tuntunut kuumalta ja siinä oli turvotusta, joskaan ei kuitenkaan verenpurkaumaa, mikä viittasi vaatimattomasti vähäiseen nyrjähdykseen. Polvi oli mitä ilmeisimmin vain kiertynyt hieman normaalia enemmän ja vihoitteli aamutuimaan muutaman tunnin käyttämättömyyttään. Eiköhän hän selviäisi hengissä ja linkuttamatta työpaikallaan.
Kahvi katosi kupista ja Ferdinand nousi jalkeille. Hän vilkaisi tarjotinta ja siinä nököttäviä leipiä, mutta muutti mielensä ja laahautui kohti ovea hartiat lysyssä yrittäen olla nilkuttamatta. Häntä kismitti raahautua alas asti kylpyyn. Voi sitä juorujen määrä, mikä tässäkin talossa liikkui jo nyt hänestä. Yksi lisää tuskin haittaisi. Hän voisi vallan mainiosti jatkaa elävänkuolleen esittämistä vielä hetken.
”Camilo, menen kylpyyn ja syön vasta sitten. Kun olet saanut vaatteet esille, tule kantamaan ämpärillinen kuumaa vettä paljuun.” Palju, ei ollut se kuvaavin sana kylpyammeelle, mutta Ferdinand oli sitä mieltä, että kyseinen sana oli vallan käyttökelpoinen tässäkin tilanteessa, mikä ärsytti hänen äitiään ja huvitti hänen isäänsä.
Nuorukainen rymisteli raskaasti portaat alas ja säikäytti uuden palvelustytön niin tehdessään. Hän olisi pyytänyt anteeksi, mutta tyttö kaiketi pelästyi hänen säädytöntä asuvalintaansa (aamutakin solmu kun oli löystynyt ja paljasti osan rintaa, myös puremajäljen, ja uhkasi paljastaa jotain myös hieman alempaa) ja kipitti tiehensä naama helottaen punaisena kuin tomaattia. Ferdinand puolestaan luikki vähän äänin kylpytiloihin heittäen kelvottoman kangaskapineen huolettomasti lattialle Camilon korjattavaksi. Vesi paljussa oli mukavan lämmintä, miltei polttavaa nuorukaisen upottaessa itsensä sen pehmeään hyväilyyn. Hän veti kosteaa ilmaa keuhkoihinsa ja upotti itsensä kokonaan pinnan alle. Lyhyeksi kynitty tukka tanssahteli vedessä ja liimautui tiukasti päätä vasten Ferdinandin kohottautuessa haukkaamaan happea. Hän Nojasi niskansa posliinista reunaa vasten pitäen silmänsä visusti kiinni. Hän voisi nauttia muutaman minuutin, peseytyä, syödä ja lähteä.
_________________
"Sine ira et studio."
Ilman vihaa ja myötämielisyyttä.
Amiraali Jaques-Yves Montague ja Kapteeni Ferdinand Montague
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Camilo
Liittynyt: 04 Hel 2009
Viestejä: 85
LähetäLähetetty: 22 Mar 2009 02:38 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
((...Kolme kuukautta. Häpeän silmät päästäni, ellen olisi jo menettänyt sitä olematonta uskottavuuttani. Aah, on kyllä ollut joku hulluin syksy pitkään aikaan. Koulu, lopputyö ja elämä kaatuu niskaan. Joten eh, life happened? Ehkä tämä tästä, kun koeviikko on taas kohta ja lopputyökin saatu näyttelyksi asti. Ja anteeksi (taas). ))
Pysäytti tekemisensä kuunnellaksensa mitä Ferdinandilla oli sanottavanaan: koskaan ei voinut tietää kuinka paljon ylipäänsä ymmärtäisi sanotusta. Lisäksi oli kohteliaampaa katsoa kohden, kun puhuteltiin. Nyökkäsi sanatta kääntyen takaisin vaatteiden puoleen. Kapteenin linkatessa pois jäi hämmentyneenä ihmettelemään mikähän se "palju" on, mutta päätyi tulokseen että se liittyi varmasti siihen kylpemiseen. Joten asiaa voisi pohtia myöhemmin, kunhan olisi saanut vaatteet esille. Nosteli vaatteet kauniissa pinoissa sängyn jalkopäähän, mutta päättikin sitten vielä pedata sängyn. Siispä nosti pinot eilisten vaatteiden päälle tuolille, petasi yhdelle ihmiselle valtavan sängyn ja nosti puhtaat vaatteet takaisin sängylle. Oli melkeinpä naurettavaa, että piti huolehtia aikuisesta miehestä, joka vielä siteerasi jotain viisaita sanoja isältään. Päätään pudistellen poistui huoneesta, ja varmistuttuaan yksin olemisestaan vilkuilemalla ympärilleen, liukui portaat alas käsinojaa pitkin kuin paraskin pikkupoika. Elämän pienistä iloista piti ottaa kaikki irti, jotta jaksoi leikkiä vastuullista aikuista.
Kylpytiloihin päästyään totesi päässeensä taas katsomaan ison lapsen perään - silmiään pyöritellen noukki kylpytakin ylös lattialta. Talo täynnä aikuisia lapsia, joilla oli syntyperäinen oikeus olla ikuisesti lapsi. Minä tahdon sitä, minä tahdon tätä, ei kun teenkin tuon ensin ja sitten vasta tämän. Kuinkahan kauan Ferdinand - niin kovasti kuin sotilas olikin - olisi pysynyt elossa luonnon armoilla? Camilon ongelma oli kuitenkin enemmän ehkä kateus kuin todellinen yhteiskuntakritiikki. Kasvatuksensa myötä hän ei kapinoinut luonnostaan (mutta ei arvatenkaan itse sitä tajunnut). Nuorta häiritsi ylpeyttään se, mihin asemaan hänet oli tässä yhteiskunnassa laitettu väärin perustein. Mitä samaistumista tuo olisikaan tuntenut, jos olisi ranskaa osannut lukea ja saanut käsiinsä Ihmisvihaajan - olkoonkin sata vuotta vanha kirja jo. Sitä odotellessa.
Kylpytakki käsissään saapui kylpyammeen luokse. Jäi hetkeksi katselemaan vedessä lojuvaa krapulaista. Tästä kulmasta katsottuna toinen olisi voinut yhtä hyvin olla niin kuollut kuin nukahtanutkin. Jos Ferdinand todella nukkuisi, voisi siitä olla ennemmin tai myöhemmin seurauksena se kuolema. Ja jos ei hukkuminen, niin sitten mukavat niskakivut. Raukkaparka taisi olla aikalailla hieronnan tarpeessa muutenkin. Ei tainnut kuitenkaan olla hyvä idea esittää ehdotusta, kuitenkin saisi läksytyksen siitä, että eihän sellaisia tässä kiireessä. Siinä kylvyssään kuitenkin ehti makoilla vaikka maailmanloppuun asti. Laski kylpytakin tasolle pyyhkeiden viereen. Joskohan olisi pitänyt ottaa omakin takki pois, kun kerran vettä olisi pitänyt kantaa? Näitä vaatteita ei tosiaankaan ollut tehty käyttöä ajatellen. Toisinaan melkein ahdisti miten paljon mokomat hepenet rajoittivat liikkumista. Toisaalta se hillitsi lipsumista turhaan liikkumiseen. Ehkä vähän jopa pelotti reaktiot hänen kykyjään kohtaan, ja hän ei tosiaankaan tahtonut takaisin sinne mistä oli tullut. Veden ääni palautti ajatuskulun takaisin nykyhetkeen. Vaihtoi painoaan jalalta toiselle ja yskähti saadakseen itsensä huomatuksi.
"Anteeksi, mutta kannanko sitä vettä teille?"
Näytti saaneen jostain takaisin käytöstapansa ja muisti jopa teititellä. Kohtelias hymykin olisi ollut varsin uskottava ilman silmien melkein tuimanhaastavaa pilkettä. Sai ajatuksensa kuitenkin kasattua ja lattiaanvilkaisun jälkeen katse oli yhtä tyhjä kuin hymy. Tabula rasa, mutta tyhjä taulu olikin vain gessottu edellisen maalauksen päälle. Onneksi eroa ei huomannut, ellei tiennyt mitä etsiä.
_________________
I tried to do handstands for you
But every time I fell for you
I'm permanently black and blue, permanently blue
For you
Viimeinen muokkaaja, Camilo pvm 06 Jou 2009 12:56 am, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Amiraali&Kapteeni Mon
Liittynyt: 23 Hei 2007
Viestejä: 54
LähetäLähetetty: 02 Jou 2009 07:37 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Villin askel oli kevyt verrattuna muihin talon miespalvelijoita. Camilo olisi ollut verraton tiedustelija, mikäli olisi saanut vihkiytyä nykyarmeijan hienouksiin. Nuori kapteeni tunnisti kyllä hyvän sotilaan, sellaisen nähdessään. Siksi hänen omaan rykmenttiinsä oli eksynyt yksi jos toinen varas ja riitapukari, mikä muiden upseerien silmissä oli laskenut hänen arvostustaan. Pahimmat tapaukset hän oli onnistunut haudata, eikä niistä ollut tarpeen puhua. Hän osasi kuitenkin käsitellä vaikeitakin tapauksia kohtalaisella menestyksellä omasta mielestään. Camilo kiehtoi häntä juuri siitä samaisesta syystä.
Ferdinand ei ollut mies, joka ajatteli liiaksi vaikeita asioita. Hän oli erityisen huono katsomaan taakseen omia tekemisiään ja jätti menneisyyden ronkkimisen rauhaan milloin se oli mahdollista. Camilo tuskin tajusi, että siinä missä hän oli palvelija, Ferdinand oli armeijan koira, valmiina ottamaan käskyjä vastaan aivan kuten hänen miehensä ja palvelijat ottivat vastaan hänen käskynsä. Hän ei ollut ottanut asiaa kuitenkaan esille missään vaiheessa, eikä aikonut sitä tehdä myöhemminkään. Hän oli varma, että Camilo huomaisi sen itse tuota pikaa. Eikä ainakaan häntä tuijottamalla.
Yskähdys rekisteröitiin laiskanpulskeasti ja Fredinand avasi silmänsä hieraisten karkeita kasvojaan kosteilla käsillään. Aivan niin. Hänellä ei ollut aikaa tällaiseen ylellisyyteen.
”Kyllä. Tuo vesi”, hän piti käskevyyden poissa äänestään parhaan taitonsa mukaan ja tavoitteli saippuan käsiinsä. Hän tuoksui voimakkaasti edellisen illan riennoilta ja se ei ollut sopivaa. Hän ei ohjeistanut palvelijaansa sen enempää vaan aloitti vartalonsa pikaisen kuurausurakan. Hänen kätensä oli edelleen epävakaa, mikä oli harmillista, sillä Camilolla ei ollut asiaa ruokota hänen sänkeään. Aivan niin paljoa kapteeni ei sentään luottanut villiin, jonka oli voittanut typerältä espanjalaiselta. Se mies ei osannut pelata nopilla pätkän vertaa, toisin sanoen ei tiennyt kuinka käsitellyillä nopilla kuului heittää.
Lyhyet hiukset saivat oman saippuakäsittelyn ja sikarin savun voimakas tuoksu sai kyytiä, ainakin osittain. Saippua kirvisteli silmissä kapteenin huuhtoessa enimmät hiuksistaan sukeltaessaan veden alle. Ainakin hänen oli lämmin, vaikkei päänsärky tai käsien vapina hellittänytkään täysin. Jopa hänen kipeytyneet nivelensä tuntuivat vetreämmiltä. Ottaisiko hän Camilon mukaan, vai turvautuisiko sotilaspalvelijaansa kasarmilla? siinäpä vasta oli kysymys. Hän ei erityisemmin pitänyt miehestä, joka vahti häntä kuin haukka hänen lukiessaan läpi raportteja. Hän kysyisi Camilolta, mikäli tämä haluaisi tulla. Ehkä hänestä olisi jotain hyötyä.
((Eips mithään. Itsekin tässä olen ollut enemmän tai vähemmän... romuna... Mutta eipähän tarvi enää kouluhommia hermoilla. ))
_________________
"Sine ira et studio."
Ilman vihaa ja myötämielisyyttä.
Amiraali Jaques-Yves Montague ja Kapteeni Ferdinand Montague
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Camilo
Liittynyt: 04 Hel 2009
Viestejä: 85
LähetäLähetetty: 07 Jou 2009 12:19 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Hymähti vinoon Ferdinandin kovin pakotetunoloiselle äänensävylle. Tosin itse taisi harrastaa aivan samaa, niin ei kai siinä mitään arvosteltavaa ollut. Muuta kuin, että olisi kiva ollut voida olla ei niin kovin muodollinen ja pakotetun epäaito. Olisi ollut ihan mukavaa voittaa miehen luottamus. Oppia itsekin luottamaan enemmän siinä sivussa. Eri asia oli se, miten luottaa henkilöön, joka on päivänselvästi huijaamalla hankkinut itselleen palvelijan - kaikki eivät tilanteessa olleet liian päissään huomatakseen sen. Ja miten huijarin saa luottamaan itseensä? Huijaamalla?
Jätti Ferdinandin rauhassa peseytymään hakeakseen sen veden. Palju oli edelleenkin mysteeri, mutta jotenkin loogisesti ajateltuna se saattoi tarkoittaa ammetta. Koska jos mietti, että missä sitä vettä nyt oli, niin ammeessa. Ja jos Ferdinand tahtoi lisää vettä, niin kaipa siihen ammeeseen. Näin suuresti viisaampana katosi hakemaan vettä sieltä, mistä aiemminkin. Jotain oli kuitenkin jo ehtinyt oppia. Tiesi mistä vesi tuotiin tänne ja talon muu palveluskunta tunsi Ferdinandin kylpemistavat: aina vettä oli myös lisää. Arvatenkin yksi asia lisää, josta nuorukaisen äiti tätä olisi moittinut. Palasikin pian täyttä vesiämpäriä kovin helponnäköisesti kantaen. Mitä nyt varoi läikyttämästä lähes liian kuumaa vettä yli. Ajatus hänestä kantamassa vettä sai hymähtämään itsekseen. Miten hullut vanhukset joskus osuivatkin oikeaan. Kaikki aina lähti vedestä ja palasi siihen. Kapteenikin ilmestyi sateella. Vähän leveämpikin virne käväisi kasvoilla uppouduttuaan ajatuksiinsa. Hän suuttui niin paljon siitä, että Ferdinand voitti, ja että panoksena oli loppujen rahojen lisäksi vielä hänkin. Että sai heti perään ensimmäisen käskyn uudelta isännältään. Jälkeenpäin ajatellen ei voinut kuin nauraa omalle reaktiolleen: oli vain painunut ulos vesisateeseen. Ei ollut toistaiseksi vielä nähnyt Ferdinandia yhtä vihaisena kuin silloin; oikeasti oli kuvitellut saavansa selkäänsä. Tosin oli ollut myös sitä mieltä tilanteessa, että jos ulkomaalainen sotilaankuvatus olisi lyönyt häntä, niin hän olisi lyönyt takaisin. Ehkä kapteeni oli viimeistään silloin tajunnut, ettei hänen käsissään ollut mikään salonkikelpoinen mielistelijä. Tilanteesta oli kovin lähellä kehkeytyä mutapaini rankkasateessa. Ei oikeastaan tiennyt, mitä oli oikeasti tapahtunut, mutta lopputuloksena kukaan ei lyönyt ketään ja hän oli nyt täällä. Ei ehkä ihan salonkikelpoinen edelleenkään, mutta kaukana siitä villistä pojasta vuosien takaa.
Pudisti päätään palauttaakseen itsensä maan pinnalle. Loi katseensa pinnan alle painuneeseen kauniin vaaleanpunaiseen sotilaaseen. Odotti vaiti, että tulisi huomioiduksi taas. Noinkin pinkkinä Ferdinand näytti vain kalpealta häneen verrattuna. Yleisesti ottaen kuuma kylpy näytti kuitenkin tehneen miehelle hyvää - tämä ei enää vaikuttanut olevan ihan niin kuollut. Yleisilme ei ollut enää niin synkkä ja pahoinvoiva. Ehkei tästä päivästä tulisi niin suurta katastrofia. Sitä Camilo toivoi siitäkin huolimatta, että joutuisi varmaan vielä kertomaan lisää yksityiskohtia viimeöisestä. Ihan vain Ferdinandin omaksi parhaaksi. Vesiämpäriin valunut katse nousi uudestaan ylös äänen myötä.
_________________
I tried to do handstands for you
But every time I fell for you
I'm permanently black and blue, permanently blue
For you
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Amiraali&Kapteeni Mon
Liittynyt: 23 Hei 2007
Viestejä: 54
LähetäLähetetty: 09 Tam 2010 04:42 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Veden voima oli kerta kaikkiaan ihmeellinen. Se virvoitti jopa ankarasta krapulasta kärsivän miehen työkykyiseksi, ainakin osittain, mutta ei suinkaan onnistunut lisäämään luottamusta. Nuorukainen oli itse melkoinen tappelupukari, ettei aina luottanut edes itseensä, miksi siis toisiin? Lisäksi hän oli sotilas henkeen ja vereen. Hän epäili kaikkia ja kaikkea terveen järjen sallimassa määrin. Hän luotti henkensä lopulta vain harvojen käsiin. Mutta palvelijansa kohdalla hän yritti parhaansa, vaikka hänen parhaansa saattoi toisinaan olla hyvin vähän.
Ferdinand hieraisi silmiään ja haroi märän kuontalon pois silmiltä.
”Tuopas se sanko tänne”, määrättiin hillitysti miehen vääntäytyessä seisaalleen paljussa. Hän tarttui riuskasti ämpäriin todeten veden olevan melkoisen kuumaa, mutta humautti vettä päälleen huuhdellakseen saippuan rippeet iholtaan ja hiuksiltaan. Pisaroita roiskahteli sinne tänne veden iskeytyessä voimalla ihoa vasten Hän kirosi hiljaa tuntiessaan poltteen ihollaan, mutta oli lopulta vain tyytyväinen lämmön levitessä uudemman kerran kylmettyneisiin jäseniin.. Sanko ojennettiin takaisin ja Ferdinand loikkasi paljusta tavoitellen pyyhettä, jonka sai näpsäkästi käsiinsä.
”Ajattelin…” Ferdinand aloitti lauseen keskeyttäen sen kuitenkin hangatakseen tarmokkaasti pyyhkeellä lyhyeksi kynittyä hiuskuontaloaan, joka alkoi olla melko siivottomassa puoliksi kasvaneessa rehotustilassa. Se oli liian pitkä pysyäkseen siististi, mutta liian lyhyt sidottavaksi. Liike pysähtyi ja jatkoi pitkin vartaloa alaspäin säntillisessä ja hyvin harjoitellussa järjestyksessä.
”Haluaisitko lähteä kanssani kasarmille? Saisin syyn pistää Richterin muihin hommiin”, hän sanoi tarkoittaen sotilaspalvelijaansa, ”ja syyn käydä harjoittelemassa vaikkapa miekkailua. Sinä et taida miekkailla? Entäpä ammunta? No joka tapauksessa… Aamunuttu, Camilo, Aamunuttu. Ei tässä ole aikaa. Pitää puhua ja toimia yhtä aikaa.” Ferdinand vaihtoi aihetta vilkaisten itseään naisväen suuresta peilistä. Hiukset harottivat ja hän silotti sen nopeasti sormillaan. Sänki oli sentään sen verran lyhyt, ettei hän alkaisi leikkiä partaveitsellä.
Tämän jälkeen hän odotti Camilon jo tarjoavan hänelle kyseistä vaatekappaletta, jotta voisi kiirehtiä huonosta olostaan ja säryistä huolimatta aamiaiselle, joka oikeastaan ei edes houkuttanut häntä, mutta olisi kaikella tapaa välttämätön osa elvytystä, kuten myös liikkeessä pysyminen, jonka aikana ikävän olotilan saattoi jopa hetkeksi unohtaa.
_________________
"Sine ira et studio."
Ilman vihaa ja myötämielisyyttä.
Amiraali Jaques-Yves Montague ja Kapteeni Ferdinand Montague
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Camilo
Liittynyt: 04 Hel 2009
Viestejä: 85
LähetäLähetetty: 10 Tam 2010 03:04 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Camilo ei ollut sotilas. Ei edes soturi. Enemmänkin selviytyjä, omalla tavallaan. Tai kansansa tavalla, hyvällä tavalla. Piti sopeutua selviytyäkseen ja jotta pystyi sopeutumaan, piti tarkkailla ympäristöä: miten pitää toimia, miten muut toimivat. Pitää silmät auki ja nähdä. Jos ei puhunut liikaa, näki enemmän. Ongelma oli vain se, että jos sopeutui liikaa, ei ehkä enää muistaisi olevansa ulkopuolinen tarkkailija. Unohtaisi hyvän tavan. Muut eivät kuitenkaan ikinä unohtaisi ulkopuolisuutta. Kuinka ulkopuolisena siis pitäisi pysyä?
Astui nopeasti ojentamaan veden kapteenille, perääntyen yhtä nopeasti takaisin – ei hän halunnut kastua. Ei siirtänyt katsettaan alastomasta miehestä, miksi olisikaan? Ei hän ollut mikään häveliäs punasteleva tyttönen. Todellakin, kylpy oli tehnyt toiselle hyvää. Palasi taas ottamaan sangon vastaan, melkein liukastuen kastuneella lattialla. Kiitos hyvän tasapainonsa vain horjahti hieman, palauttaen ryhtinsä saman tien. Heräsi silti varomaan askeliaan; seuraavalla kerralla ei välttämättä kävisi yhtä hyvin, eikä häntä kiinnostanut löytää itseään takamuksellaan märältä lattialta. Vei sangon sivummalle Ferdinandin kuivatessa itseään. Kääntyi miestä kohden puhuteltaessa, jääden kuitenkin paikalleen. Tai pikemminkin jähmettyen. Kasvoilla häivähti epäilys: miksi ihmeessä Ferdinand halusi hänet mukaansa, mitä mies haki takaa? Tai kuinka olisi pitänyt vastata? Vaihtoehtoja oli liikaa. Joko mies pyysi häntä kohteliaisuudesta ja odotti hänen kieltäytyvän, tai sitten ihan oikeasti pyysi, mutta miksi? Vai oliko kysymys vain pyynnön taakse kätketty käsky, sillä olisiko hän edes voinut kieltäytyä isäntänsä pyynnöstä? Pudisti välissä päätään miekkailukysymykselle, kuten ammunnallekin. Hämmentyneisyyttään ei tosiaan edes huomannut miehen kuivaamisen edistymistä, joten saikin sitten kiiruhtaa hakemaan sitä lattialta keräämäänsä nuttua. Tuodessaan sitä kapteenille avasi suunsakin:
"En minä osaa miekkailla tai ampua, sellaisilla taidoilla ei tee mitään, jos ei omista miekkaa tai asetta. Osaan lyödä ja potkia, kun on pakko. Kädet ja jalat minulla kuitenkin on."
Hymähti viimeiselle lauseelle, nuorukaisen huumorintaju oli hieman ilkeä. Ojensi nutun katsahtaen Ferdinandia silmiin vähän liian pitkään, yrittäen tehdä omia tulkintojaan.
"Jos tahdot, tulen tietenkin mukaasi. Ei minulla ole tänään mitään muutakaan menoa."
Taaskin pääsi sanomaan vähän ehkä turhan paljon ajattelemattomuuttaan, mutta nyt oli aikainen aamu ja Ferdinand oli krapulassa, joten ehkei tässä ketään tapettaisi asiattomien huonojen vitsien takia. Tai sinuttelun. Vaatisi aikaa ennen kuin oppisi teitittelemään ranskaksi luonnostaan. Ferdinandin puettua sukaisi kuin ohimennen vielä hieman tämän hiuksia, nyökäten sitten hyväksyvästi. Seurasi miestä tämän marssilla kohti yläkertaa – ei ollut hänen asiansa huolehtia kylpyvedestä. Vaikka kuinka Ferdinand yritti ehkä peitellä vammaansa, ainakaan häneltä ei jäänyt huomaamatta arka jalka. Tuo ei välttämättä paranisi kokonaan ihan hetkessä, ehkä parin päivän kuluessa, kun Ferdinand ei kuitenkaan antaisi jalan parantua ja levätä rauhassa. Häneltä oli mahdoton peittää mitään fyysisiä vammoja: jos hän jotain tunsi hyvin niin ihmiskehon. Kukaan ei tullut vastaan ja oli muutenkin hiljaista edelleen, ehkä rouva Montague tosiaan oli lähtenyt vierailulle. Tumma katse kiinnittyi paljaista jaloista nyt portaita kapuavan miehen selkään. Hän ei ehkä tiennyt mitään sotilastaidoista, mutta ehkä kuitenkin jostain muusta Ferdinandin intohimosta:
"Olisi joskus mukava pelata korttia. Ei rahasta, mutta jollain muilla panoksilla."
Eihän sitä nyt korttia voisi pelata vain lämpimikseen, kyllä siinä jotain uhkapeliä pitäisi olla. Jos voitti, oli kiva voittaa oikeasti jotain. Ja silloin oli myös voitettava, jos oli vaarana menettää jotain. Mieleen iski vähän jäljessä, että ei kai ollut mennyt liian pitkälle? Ei kai ollut tulkinnut Ferdinandin aiempia sanoja aivan väärin ja astunut nyt joidenkin näkymättömien rajojen yli. Väsyneenä puhui liikaa ja ajatteli liian hitaasti. Mutta toisaalta, voisihan kapteeni jättää vain sanat huomiotta tai korkeintaan läksyttää häntä. Mitään kuolemanvakavaa virhettä ei kuitenkaan ollut tapahtunut. Kai.
_________________
I tried to do handstands for you
But every time I fell for you
I'm permanently black and blue, permanently blue
For you
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Amiraali&Kapteeni Mon
Liittynyt: 23 Hei 2007
Viestejä: 54
LähetäLähetetty: 28 Tam 2010 06:01 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Kapteeni kuunteli palvelijansa toteamuksen ja pudisti päätään tajutessaan kuinka haavoittuvainen Camilo oikeastaan oli hänen seurassaan. Ei siksi, että hänellä olisi ollut vihollisia, mutta univormu toimi aina jonkinlaisena magneettina, joka houkutteli ikävyyksiä, puhumattakaan hänen omasta riidanhakuisuudestaan kapakoissa ja joskus korttipöydässä. Sotilaat eivät olleet pidettyjä, voittavat tai huijaavat vielä vähemmän haluttua seuraa.
”Niin, uskon, että saisit pahaa jälkeä aikaan vaikka hedelmäveitsellä, mutta se ei juurikaan auta kun vastassa on vaikkapa vain keskinkertainen miekkailija tai pyssysankari”, Ferdinand totesi miettien olisiko Camilosta miekkamieheksi. Asetta hän ei halunnut tälle luovuttaa, joten hänellä ei loppujen lopuksi ollut kuin yksi vaihtoehto.
Kortin pelaaminen sivuutettiin toistaiseksi kädenhuitaisulla. Ehkä sitten kun villillä oli paremmat käytöstavat ja valmius puolustautua tai selvitä kaksintaistelusta. Tosin hän olisi halunnut nähdä ystäviensä ja kanssaupseeriensa ilmeen villin voittaessa heidät omalla maaperällään ja omassa pelissään. Myöhemmin kenties.
Portaat loppuivat ja mies astui takaisin huoneeseensa turvaan naisväen katseilta. Hän istahti vuoteella ja kaatoi itselleen kahvia, joka oli enää vain lämmintä, ei polttavan kuumaa. Ruoka ei oikeastaan houkuttanut, mutta Ferdinand tiesi, että se olisi välttämätöntä ja kävi kiinni antimiin aloittaen hitaasti näykkimällä, mutta löytäen sitten normaalin ruokahalunsa.
”Camilo, tänään saat ensimmäisen oppitunnin miekkailussa, mutta minun on ensin hoidettava muutamia asioita pois päiväjärjestyksestä”, selitettiin suu puoliksi täynnä ruokaa. Ferdinand huuhteli suunsa kahvilla ja jatkoi ohjeistusta.
”Kasarmilla on tarkka arvojärjestys. Sinä olet kuitenkin ulkopuolinen. Sinun ei ole suotavaa tervehtiä upseereita tai puhua, ellei sinua puhutella ensin. Sinuna välttelisin myös tavallisia rivisotilaita, mikäli en ole lähettyvillä. Ja Camilo. Sinun tulee totella jokaista käskyäni”, Ferdinand paasasi valmistellen palvelijaansa kurin ja nuhteen maailmaan.
Ferdinand lopetteli pikaisen aamiaisensa ja silmäili Camilon hänelle valitsemia vaatekappaleita varmistaen, että jokainen oli oikea, ihan vain varmuuden vuoksi totta kai. Kaikki näytti olevan moitteettomassa kunnossa, myös saappaat, jotka olivat aina päivän päätteeksi likaiset. Kapteeni nautti sotilaan yksinkertaisista pienistä iloista, kuten siitä, että hänellä oli käytännössä yksi vaateparsi, joka valita kaapista ja pukea ylleen kuten taas tänäkin aamuna. Hän aloitti pukeutumisrituaalin ja tiedusteli sitten:
”Oletko ymmärtänyt ohjeet tai onko sinulla kysyttävää? Richter auttaa sinua kyllä tarvittaessa.” Richter menisi mieluummin sota oikeuteen kuin olisi auttanut villiä. Se mies oli kuin aidanseipään niellyt, tehokas, mutta epäluuloinen kaikkea sitä kohtaan, mitä Ferdinand käski. Eikä tämä pitänyt aloittelijoista, jotka eivät tunteneet ja noudattaneet sääntöjä pilkulleen. Richter oli kuitenkin kelpo mies ja piti kapteenin ruodussa, mitä tuli papereihin ja miesten käytöksen syynäämiseen. Mikään ei ollut sen mukavampaa kuin antaa tälle pieni haaste.
_________________
"Sine ira et studio."
Ilman vihaa ja myötämielisyyttä.
Amiraali Jaques-Yves Montague ja Kapteeni Ferdinand Montague
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Camilo
Liittynyt: 04 Hel 2009
Viestejä: 85
LähetäLähetetty: 09 Hel 2010 10:00 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Viattomuuden tai kokemattomuuden illuusio oli sinänsä aika kätevä. Tietämättömyys tai sen esittäminen vielä enemmän. Mutta ei hän valehdellut, jätti vain kertomatta yksityiskohtia. Olihan hän nähnyt osansa kapakkatappeluista, kaksintaisteluista ei ehkä, mutta tiesi silti mitä oli olla aseistamattomana aseistettua vastaan. Se oli kyllä yksi kulttuuriero jota ei ymmärtänyt; mitä kunniallista siinä oli, että kävi aseistamattoman päälle, yleensä nimenomaan sen kunnian nimessä? Osoitti tosiaan sitä suosittua valistusta ja sivistystä. Kyllä hän kaikesta huolimatta osasi pitää itsestään huolen, kunhan ei tullut yllätetyksi. Ja siitäkin oli selvitty, jos ei ehjin nahoin, niin ainakin elossa. Eipä silti ollut mitään väittämässä vastaan Ferdinandille, kyllä kapteeni varmasti tiesi mistä puhui. Eihän mies välttämättä edes ajatellut samanlaisia tapauksia, tai sitten kyse oli taas käytöstavoista ja muista hovijutuista. Eikä sekään nyt täysi totuus ollut, ettei osannut ampua. Tai, hän tiesi miten asetta käytetään, mutta ei se vielä tarkoittanut mitään. Parasta oli kuitenkin olla vain hiljaa, ettei puhuisi ohi suunsa.
Hymisi itsekseen Ferdinandin kuittaukselle kortinpeluusta – ainakaan tuo ei tyrmännyt ajatusta täysin. Sulki huoneen oven perässään, jääden hetkeksi nojaamaan sitä vasten. Tarkkaili miestä sen aikaa, että tämä alkoi syödä. Hän ei halunnut olla päivää samassa paikassa kuin edellisen illan riennoista kärsivä ja nälkäinen sotilas. Mieluummin vaikka talviuniltaan heränneen karhun kanssa. Ainakin melkein. Ferdinandin puhutellessa häntä suoristautui ovea nojaamasta ja asteli kevein askelinsa lähemmäs. Kasvoilla häivähti hymyntapainen, jota ei voinut peittää – sotilastako kapteeni hänestä yritti koulia? Kuinka monen palvelijan peruskoulutukseen kuului miekkailu? Katsahti työpöytää ja erityisesti sen edessä olevaa tuolia. Joku oli vienyt likaiset vaatteet pois kylpemisen aikana. Miten palvelusväki osasikin olla niin näkymätöntä? Ihan varmasti joku oli nähnyt hänen hurjan porraslaskunsa. No, ehkei siitä joutuisi tilille kuitenkaan, huvinsa kullakin. Porraskaide oli vielä ehjä, joten häntä ei voitu syyttää mistään. Käänsi suoraan asetellun tuolin ja istui sille omatoimisesti. Toki oli kokoajan pelkkänä korvana Ferdinandin puheelle, kuten taas osoitti kiinnittämällä katseensa tähän. Istui tuolilla sivuttain, nojaten kädellään selkänojaan, selkänojan puoleinen jalka epäetikettimäisesti lähes ristissä toisen päällä. Jotenkin tämä kaikki yhdistettynä siihen, mistä häntä muistuteltiin, oli melko hupaisaa. Naama ihan peruslukemilla nyökkäsi puheenvuoron lopuksi. Toinen ei tuntunut ihan luottavan siihen, että hän osaisi myös käyttäytyä ja esiintyä edukseen. Toisaalta, ei kai myöskään antanut kauheasti mitään esimerkkiä, josta niin olisi voinut päätellä. Ehkä oma ylpeys taas ajoi yli sen, että olisi ihan täysin madellut toisen edessä ja näyttänyt kuinka hyvä oikeasti voisi olla. Oli se ihan arvostettavaa ja kilttiä, että Ferdinand selosti käytäntöjä, mutta oli hän sentään ollut Euroopassa jo aika monta vuotta – käytännössä kasvanut täällä, joten ei hän kuitenkaan ihan niin ulalla ollut kuin ehkä antoi olettaa. Mutta eihän hän edes tiennyt kuinka paljon yhtään mitään Ferdinand tiesi edes siitä, kuinka kauan hän oli ollut täällä. Toisaalta teot puhuivat enemmän kuin sanat, joten jos olisi vain hiljaa – ellei puhuteltu – ja osoittaisi käytöksellään sen, ettei ollut ihan avuton. Sanottuna se olisi kuulostanut ennemmin vain säälittävältä uhoamiselta ja vakuuttelulta. Nousi ylös Ferdinandin pukeutuessa, siirsi tuolin takaisin omalle paikalleen.
"Ymmärsin. Älä puhu jos ei pyydetä ja tee kuten käsketään. Kyllä minä selviän."
Villikin osaa käyttää päätään ja ajatella – villi ei ole villeydestään huolimatta ikuisesti lapsen tasolla. Tai sitten villi osaa kuunnella. Kuroi välimatkan umpeen ohimennen ja auttoi lopuksi päällystakin isäntänsä päälle. Samassa oli taas poissa luota, kun oli napannut sängylle hylätyn aamutakin viikatakseen sen ja viedäkseen paikalleen. Tehtävän suoritettuaan kääntyi tarkastamaan taas kapteenin kunnon. Kyllä, kyllä se univormu miehen teki huonovointisestakin tapauksesta.
_________________
I tried to do handstands for you
But every time I fell for you
I'm permanently black and blue, permanently blue
For you
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Amiraali&Kapteeni Mon
Liittynyt: 23 Hei 2007
Viestejä: 54
LähetäLähetetty: 15 Maa 2010 11:21 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Hienoa. Camilo siis ymmärsi, mitä häneltä odotettiin ja kuinka käyttäytyä. Eihän villiltä ties kenen hoteissa olleelta palvelijalta voinut odottaa samanlaista sulavuutta kuin niiltä, jotka olivat syntyneet palvelijoiksi ja jotka olivat keränneet suosituksia arvovaltaisilta perheiltä voidakseen kivuta yhä merkittävämpien henkilöiden taustajoukkoihin.
Armeijasta oli tullut Ferdinandin elämän keskipiste. Hänellä ei kenties ollut suuria haluja tai pyrkimyksiä tavoitella isänsä asemaa, mutta hän nautti saadessaan tehdä jotain merkityksellistä. Monet saattoivat toki olla eri mieltä, sillä nuori upseeri ei suinkaan ollut sitä käskevintä tyyppiä, eikä selvästikään viihtynyt paperitöiden parissa. Nuorin Montague ei myöskään näyttänyt pitävän auktoriteeteista, joita armeija oli pullollaan, vaan tuntui aina tekevän asiat omalla tavallaan, mutta joka tapauksessa moitteettomasti. Ferdinand tunsi kuitenkin sisimmässään suurta tyydytystä saadessaan eteensä uuden haasteen, joka ei aina ollut mieluisa. Erityisesti hän nautti päästessään selvittelemään erinäisiä kuolemantapauksia, joita sattui valitettavan harvoin, mutta saattoi nuoren miehen vaarallisiin tilanteisiin, joista hän nautti suunnattomasti toisin kuin hänen äiti-parkansa, joka odotti sydän syrjällään viestiä, milloin hänen poikansa olisi astunut harhaan sen viimeisen kerran.
Ferdinand aikoi sukia Camilosta itselleen palvelijan, joka voisi auttaa häntä silloin kun hän kulki siviilit päällä nuuskimassa yhtä sun toista ja tökkiessään kepillä mehiläispesään. Villi oli siinä suhteessa täydellinen, kandidaatti puhuivatpa pahat kielet mitä tahansa, että tämä oli valppaampi kuin palvelijat yleensä ja osasi melko varmasti pitää huolta selustasta… kapakkatappeluissa, ei välttämättä niin sanotusti paremmassa seurassa. Tosin paremmissa piireissä harvoin joutui yllätyshyökkäysten kohteeksi, mutta koskaan ei voinut olla liian varovainen.
Vaateparsi puettiin tottuneesti päälle. Sukat, housut, paita, vyö, vartaloa tiukasti syleilevä asetakki ja lopulta myös saapikkaat vedettiin jalkaan. Asetakin ylimmäiset napit olivat auki, kuten niin usein ennen kuin Ferdinand oli todella valmis marssimaan kohti päivän koitoksia.
Yksi asia oli tietysti unohtunut, kuten arvata saattoi. Camilo piti saada kasarmille asti. Koska Montaguet asuttivat kaupunkiasuntoa, heillä ei ollut tietenkään kunnon tallia vaan joutuivat käyttämään vuokratallien palveluksia. Ainoastaan Ferdinandin ja hänen isänsä ratsulle oli raivattu vängällä tilaa pienestä puutarhasta, mikä ei ollut miellyttänyt talon naispuolista väestöä, ei rouva Montagueta, eikä palveluspiikoja, jotka olisivat mieluusti tuoneet palan kartanon puutarhan loistoa myös kaupungin sykkeen keskelle.
”Camilo, haluan, että käyt hakemassa vuokratallista Nellyn, sen rauhallisen tamman, jolla on valkoiset sukat ja piirto. Satuloin sillä välin oman ratsuni”, nuorukainen sanoi suoristaen hihansuita tottuneesti. Hän piti kuitenkin tauon kuin miettien minne oli laittanut kukkaron ja kääntyi kirjoituspöytänsä laatikon puoleen. Sieltä hän kaivoi muutaman sopivan suuruisen kolikon ja ojensi ne Camilolle.
”Sano Josefille, että siinä on maksu myös edellisestä, hän tietää kyllä, mistä puhun. Lisäksi pyydätkö häntä lähettämään Simonin, sen nuoren tallipojan, illalla talolle. Mieluiten pimeän aikaan ja takaa palvelijoiden ovesta”, Ferdinand opasti nykien nyt toista hihaansa. Hän näytti edelleen kalpealta, mutta sentään hitusen parempivointiselta saatuaan murua rinnan alle. Oikeastaan ulkomuodon saattoi nyt laittaa vain ja ainoastaan väsymyksen piikkiin, ei juomisen ja riehumisen.
”No, niin, alahan laputtaa”, mies tokaisi hätistäen kädenliikkeellä pojan liikkeelle. Kävellen toiselle puolelle huonetta nostaen miekan huotrineen silmiensä eteen tarkastaakseen terän ennen kuin asetteli sen vyölleen. Seuraavana vuorossa olisi pistooli.
_________________
"Sine ira et studio."
Ilman vihaa ja myötämielisyyttä.
Amiraali Jaques-Yves Montague ja Kapteeni Ferdinand Montague
Camilo
Liittynyt: 04 Hel 2009
Viestejä: 85
LähetäLähetetty: 28 Lok 2010 06:01 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
(( Hengissä ollaan, vihdoin. Tätäkin viestiä kirjoittanut varmaan keväästä asti. ))
Aseista puheenollen, milloin viimeksi – ennen Cloveriin saapumistaan – oli joutunut tekemisiin minkään terä- tai tuliaseen kanssa? Helpommin muisti läheltä piti -tilanteita, kuin viimeisintä. Selvin päin ihmiset saivat pahempaa jälkeä aikaan, juovuksissa nämä taas olivat aggressiivisempia. Helpointa olisi kuitenkin ollut, jos kukaan ei olisi kantanut mitään asetta mukanaan. Käsi kävi pitkälti tiedostamatta hieraisemassa niskaa ja kaulaa, keho ehkä muisti asioita, jotka eivät mielessä päässeet yhtä pitkälle. Harhaillut ajatus katkesi jälleen Ferdinandin puheeesen. Kapteenin ääni oli varsin miellyttävä, huolimatta läpi paistavasta arvatenkin armeijan aiheuttamasta karusta tyylistä. Ainakin mies oli vakuuttava ja veti huomion nopeasti puoleensa. Nyökkäsi käskylle, ottaen hetken perästä tarjotut kolikot vastaan. Piti kolikoita hetken kädessään kuunnellessaan mitä Ferdinand jatkoi, mutta käsi näytti toimivan itsenäisesti muusta riippumatta ja sujauttavan kolikot taskuun huomaamatta. Sai pidettyä ilmeensä kurissa, eikä orastavaa virnettä huomannut kuin silmistä korkeintaan. Kuinkahan usein kapteeni oli laittanut muuta palvelusväkeä näille maksumatkoille yhtä epämääräiset selitykset annettavanaan? Oli jo kääntymässä lähteäkseen, kun tajusi minne oli menossa. Ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään kun jo käskettiin lähteä. Loi monitulkintaisen katseen sotilaan jo kääntyneelle selälle, puraisi huultaan ja poistui huoneesta vähin äänin.
Hevosia, oikeita, käveleviä, hengittäviä hevosia. Hänen suhteensa noihin eläimiin oli vähintäänkin ristiriitainen. Ne edustivat kaikkea vierasta, olivat isoja ja lapsen mielestä pelottavia. Toisaalta vuosien saatossa oli huomannut, että useimmat olivat luonnoltaan varsin miellyttäviä ja arvokkaita. Ne näyttivät tietävänsä oman asemansa ja käyttäytyvän myös sen mukaisesti. Mutta silti ei voinut olla lausumatta lyhyttä rukousta laskeutuessaan portaita ripeään tahtiin. Kertasi mielessään mitä kaikkea oli käsketty tehdä viedäkseen ajatukset pois säikähdyksestä. Ajatuksissaan melkein käveli päin oven takana ollutta palvelustyttöä, joka vaikutti varsin pelästyneeltä oven auetessa yhtäkkiä nenän edestä. Tämä oli näemmä käynyt torilla päätellen kantamuksista. Kovin hyvätapaisena avasi oven kunnolla ja päästi tytön ohitseen sisään, ennen kuin itse lähti ulos. Kadulla olikin jo varsin eloisaa, vaikkei kello niin kamalan paljon ollut. Vuokratalli ei onneksi ollut kovin kaukana, joten ei niin pitkää matkaa tarvinnut mutkitella ihmisten keskellä. Yritti olla aika vikkelä, kun Ferdinand kuitenkin olettaisi hevosen hakemisen tapahtuvan käden käänteessä ja Josef tahtoi aina heittää hänen yksin tullessaan nasevia kommentteja. Piti itseään ilmeisesti varsin hauskana ja nokkelana tapauksena. Ei mies pahansuopa ollut, vain ajattelematon.
Jo ennen astumistaan sisään talliin iski vastaan vahva hevosen – tai lähinnä hevosen lannan – haju. Mieluummin olisi ollut keräämässä käärmeitä aavikolta kuin työskennellyt hevosen lemussa joka päivä. Josef oli juttelemassa jollekin prameasti pukeutuneelle herrashenkilölle, joka kuitenkin kuului olevan lähdössä hyvästelyistä päätellen. Ylpeä villi tyytyi painamaan katseensa ylettömän pokkuroinnin sijaan, eihän hän edes tiennyt kuka kyseinen henkilö oli ja kuinka korkealla säädyissä. Samassa myös Josef huomasi Camilon ja nuorukainen saikin tervehtiä katseen nostaessaan leveää virnettä:
"Pitkästä aikaa! Mitäs nuorelle Montaguelle kuuluu, eikös isännällä ole ollut hattua tarjota auringolta suojaamaan?"
Hymähti vaisusti tämänkertaiselle varsin lattealle ulosannille – selkeästi mies ei ollut odottanut hänen ilmestymistään ja miettinyt ennakoon jotain piristävää. Käveli Josefin luo, näyttämättä ulospäin varautuneisuuttaan hevosten äänten keskellä.
"Toivottavasti rouvalle kotona sentään on löytynyt hattu ja varjo, talvi kuitenkin oli aika valoisa. Kapteeni lähetti minut hakemaan Nellyn."
Puhuessaan poimi taskustaan kolikot ja ojensi ne Josefille. Tuon harmaantunut kulma kohosi summalle ja kiiruhti jatkamaan matalammalla äänellä:
"Herra Montague sanoo siinä olevan myös maksun edellisestä. Lisäksi hän pyytää Simonia illaksi käymään talolla. Mieluiten-"
"-Pimeän jo laskettua ja takakautta, eikö?"
Josef hekotteli, ilmeisesti omalle nopeudelleen tai Ferdinandin pyynnöille. Hän ei tiennyt, mitä Josef tiesi nuoren kapteenin iltaretkistä, eikä halunnutkaan tietää. Piti vain naamansa peruslukemilla ja pian Josefkin toipui hilpeydestään. Hevosmies selvitti kurkkuaan ja lähti huutelemaan käskyjä tallipojille. Camilo jäi nojailemaan seinää vasten, näennäisesti omissa maailmoissaan katseen lipuessa ympäri tallia. Josef oli aika ristiriitainen persoona. Sinänsä lähes ärsyttävä ainaisen hyväntuulisuutensa ja mahtavien kaskujensa ansiosta, mutta toisaalta harvoja, jotka eivät tuntuneet ottavan kaikkea säätyluokkajaottelua avoimin sydämin vastaan ja nöyristelevän jokaisen pikkuherran edessä. Saattoi toki olla, että vain kuvitteli tämän kaiken päässään ja oikeasti Josefin pilailun takana ei ollut mitään sen suurempaa kuin hieman tylsä pää.
Kavioiden kopse herätti Camilon tästä ajatuskuviosta ja katse tarkentui tallipojan taluttamana saapuvaan Nellyyn. Hevonen vaikutti hyväntahtoiselta – aivan toista kuin armeijan koulitut ratsut. Otti vastaan pojan tarjoamat suitset ja kosketti hevosen poskea höpisten sille hiljaa espanjaa; hänelle kaikki hevoset olivat espanjankielisiä. Nelly vastasi puheisiin korviaan kääntämällä, ehkä se puhui jotain murretta tänään. Josef ilmestyi jostain vierelle ja laski kätensä tamman kaulalle, rapsuttaen sitä vähän.
"Pidäs nyt siitä hyvää huolta sitten, tämän kiltimpää hevosta ei olekaan. Milloin ajattelit siistiä tuon pääsi?"
Ainakin Josef osasi olla kohtelias – hevosilleen. Hymähti ja loi arvoituksellisen katseen mieheen, kääntäen sen sitten takaisin hevoseen.
"Heti kun minulla on siihen syy. Hasta luego, señor."
Hän tiesi hyvin espanjan ärsyttävän miestä, sillä tuo ei osannut kieltä. Lähti taluttamaan Nellyä pois. Matka oli niin lyhyt, että tuntui typerältä mennä se ratsain. Sitä paitsi hevoset olivat aina epäilyttäviä, olkoonkin niin kilttejä kuin tämä tamma.
_________________
I tried to do handstands for you
But every time I fell for you
I'm permanently black and blue, permanently blue
For you
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Amiraali&Kapteeni Mon
Liittynyt: 23 Hei 2007
Viestejä: 54
LähetäLähetetty: 17 Hei 2011 03:59 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Ferdinand kuuli oven käyvän takanaan Camilon poistumisen merkiksi. Ryhti valahti astetta huonommaksi sillä siunaamalla ja kapteeni kirosi hiljaa. Jalkeilla olo oli saanut vasemman jalan nilkan tykyttämään ja pohje tuntui kuin joku olisi hirttänyt rautaisen pannan sen ympärille. Pieni ravistelu ei juurikaan asiaa auttanut vaan aiheutti ainoastaan ärsyttävän pistelevän tunteen. Polvet natisivat kuin vanhuksella konsanaan miehen lopulta työntäessä jalkansa kiillotettuihin saappaisiin ja selän nikamat naksahtelivat hänen nykäistessään varret suoriksi.
Pistooli lepäsi lipaston laatikossa tavanomaisella paikallaan. Kapteeni Montague ei ollut juurikaan tunnettu ampumataidoistaan, eikä hän järin suurin välittänyt kantaa kyseistä kapinetta mukanaan, mutta viimeaikaisten tapahtumien, eteenkin niiden, josta arvon kapteenilla ei ollut minkään sortin muistikuvaa, valossa se oli viisain ratkaisu. Kenties se oli alitajunnan tuote, mutta toisinaan Ferdinand oli varma, että häntä oli seurattu useampaan kertaan hänen lähtiessään eräästä bordellista, yleensä ryypylle Stecher's Tin nimiseen palatsin kaartin upseerien suosimaan klubiin.
Kengänkantoja kopautettiin keveästi lattiaa vasten, se oli maneeri, jonka Ferdinand oli oppinut poikasena joutuessaan vähä väliä vaihtamaan saappaita, jotka eivät heti muotoutuneet jalan mukaan. Pistoolin kunto tarkistettiin silmämääräisesti ennen vyölle asettamista.
Ferdinand haukotteli makeasti kietoessaan päällystakin ympärilleen ja vetäessään nahkahansikkaat kylmiltä tuntuvien sormiensa peitoksi. Viimeisenä painettiin hattu päälaelle ja kapteeni oli kutakuinkin valmis päivän taistoon - itseään vastaan.
Kertaalleen säikytetty palvelustyttö loi aran katseen Montaguen nuorimpaan poikaan ja kiiruhti puna poskillaan jatkamaan siivousaskareitaan. Minä tahansa muna hetkenä, paitsi illan riennoista selvitessään Ferdinand olisi hyvinkin nauttinut tilanteesta, nyt hän suuntasi suorilta ulos tallille hakemaan ratsunsa. Camilo palaisi kuitenkin pian takaisin.
Tottuneesti tallin tutussa heinän, hevosen ja lannan tuoksussa, Ferdinand satuloi hevosensa, joka kuopsutteli kivistä lattiaa. Kumpikaan heitä ei ollut aivan täydessä terässä, mutta lopulta kaksikko marssi ulos kirpeään talvi-ilmaan, Tamara pärskytelle ja korvat innokkaana hörössä, kuten aina kaupungissa. Kapteenin ote ohjaksista oli pehmeä, tamma kun oli varsin pehmeästi ratsastettava, tai muuten se saisi hepulin, jos toisenkin, sama päti myös taluttamiseen syystä tai toisesta. Kadulta kuuluvaa sorinaa ja askelten kaikuja kuunnellen, kapteeni punnersi itsensä tavallista tuskaisemmin hevosen selkään ja kehotti ratsunsa kohti porttia ja siitä kadulle nähdäkseen villin toimineen, kuten hän oli määrännyt, joskin Camilo talutti ratsua, ei ratsastanut sillä, kuten Ferdinand oli toivonut. Hän huokaisi syvään ja yritti pyyhkiä alistuneen mielialansa, palvelijan ehtiessä hänen rinnalleen.
"Camilo", mies aloitti ja viittasi kohti valkosukkaista Nellyä, "sillä kuuluu ratsastaa, ei taluttaa kuin Beaufortin vinttikoiria." No eipä hän voinut Camiloa sen enempää syyttää. Kaupungissa hevosella liikkuminen oli usein epäkäytännöllistä ja suurin osa herroista ja ladysta suosi muutenkin kärryjä, omia tai vuokrattuja.
"No niin, kiskohan itsesi Nellyn selkään, muuten saamme molemmat satikutia Richteriltä. Kirottu olkoon se nimi, mutta tehokas pentele joka tapauksessa", Ferdinand tokaisi ja tervehti samalla naapuruston muutamaa pariskuntaa koskettamalla hattunsa lieriä näiden kulkiessa heidän ohitseen. Sen pahemmin palvelijaansa odottaen Ferdinand Montague kannusti ratsunsa, joka vastasi pään pudistuksella, reippaaseen käyntiin.
((Ihan selkeästi jotain olen unohtanut... huoku sentään.))
_________________
"Sine ira et studio."
Ilman vihaa ja myötämielisyyttä.
Amiraali Jaques-Yves Montague ja Kapteeni Ferdinand Montague
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Camilo
Liittynyt: 04 Hel 2009
Viestejä: 85
LähetäLähetetty: 20 Hei 2011 07:36 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Camilon lähestyessä taloa, ilmestyi kapteeni näkyville hevosineen. Hän erotti heti, ettei toinen ollut tyytyväinen. Villin teki mieli tehdä täyskäännös ja marssia samaa tietä takaisin kuin oli tullutkin, muttei kuitenkaan tehnyt niin. Piti vain ilmeensä kurissa ja käveli ripein askelin eteenpäin. Ferdinandia ei ollut selkeästi helppo miellyttää. Onneksi kapteeni selvensi mikä oli tällä kertaa ongelmana. Tosin jos häneltä kysyttiin, niin koirien kuin hevostenkin kuului juosta vapaana. Ihmisten myös. Juosta, eikä vaivata hevosia omalla elopainollaan. Nyökkäsi silti ja heilautti itsensä tamman selkään yhdellä jatkuvalla liikkeellä, samalla kun kapteeni kirosi Richteriään. Hän ei ehkä pitänyt hevosistä, eikä pahemmin ratsastamisestakaan, mutta osasi silti ratsastaa. Ei ehkä samalla taidolla kuin hevosen selkään syntynyt ratsuväkeläinen, mutta intiaanilla olikin liian kauniit jalat sellaiseen. Poika kannusti Nellyn kapteenin perään, pysytellen kuitenkin tämän jäljessä. Kaupungissa oli aika vähän tilaa ja lisäksi hän ei tiennyt oliko sopivaa ratsastaa kapteenin rinnalla.
Joku kadunkulkija ei ainakaan ilmeisesti ollut ikinä nähnyt intiaania – saati intiaania ratsailla. Tuo tuijotti kuin kala kuivalla maalla. Silmät pyöreinä ja suu auki. Joku pojannulikka, joka oli ensimmäistä kertaa kaupungissa varmaan. Camilo ei antanut ilmeensä värähtääkään kulkiessaan pennun ohi, piti vain selkänsä suorana ja katseensa eteenpäin. Siinä kapteenin selkää katsellessaan ihmetteli miksi ihmeessä oli lähtenyt mukaan kasarmille. Jos siellä olisi eilisiä upseereja yhtä hyvässä kunnossa kuin Ferdinand… Ja vielä pahempaa, joku joka muistaisi enemmän. Ferdinand ei varmasti arvostaisi, ettei hän ollut kertonut etukäteen mitään kertomisen arvoista. Toisaalta hän ei tiennyt mitä kaikkea toinen muisti ja mitä ei. Kun piti valita kahden pahan väliltä, mieluummin jätti sitten suunsa kiinni. Lisäksi, miekkailua? Voi hyvä luoja ja muut henget. Hänellä oli paha aavistus siitä, mitä tulisi tapahtumaan. Yritti kuitenkin karistaa pahat ajatukset pois, niistä ei seurannut muuta kuin pahaa. Niinpä yritti keskittyä ohi soljuvaan kaupunkiin, kulkukoiraan nuuskimassa maahan pudonneita herkkuja, vanhaanpiikaan kyttäämässä maailmaa ikkunaruudun takana, eri korkuisiin ja värisiin taloihin. Valcot oli ihan nätti kaupunki, ainakin oikealla tuulella ja säällä. Pieni vilkaisu kapteeniin kertoi, ettei tuosta olisi tällä hetkellä kaunista muu kuin sängynpohja. Tai Richter ilmoittamassa, että kaikki työt oli tehty jo, eikä nuoren Montaguen tarvitsisi tehdä mitään. Silloin ei varmaan tarvitsisi olla koko päivää kasarmilla. No, ehkä pitäisi olla vain iloinen, että pääsi välillä näkemään muutakin kuin talon ja bordelleja. Ei pelkkiä humaltuneita sotilaita, vaan kaupan päälle myös selvänä olevia. Mikä mahtava tilaisuus ja onni. Ainakin jos tykkäsi univormukkaista miehistä.
Aamuvilkkaat kadut hupenivat pikkuhiljaa pois, kun matka jatkui kaupungin ulkopuolelle. Katujen hälinään alkoi sekoittua muitakin ääniä, kuten jonkun uskaliaan aikaisen linnun laulua. Ehkä kevät tulisi vihdoin oikeasti. Vesisateineen kaikkineen.
(( No eihän sitä kaikkea voi muistaa. Ikuisuuspelit on aina mukavia, haha. ))
_________________
I tried to do handstands for you
But every time I fell for you
I'm permanently black and blue, permanently blue
For you
Liittynyt: 23 Hei 2007
Viestejä: 54
LähetäLähetetty: 02 Maa 2009 02:34 am Viestin aihe: Nuoren Ferdinandin kärsimykset (Avoin kaikille) Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
(Avoin kaikille, jotka haluavat ujuttaa hahmonsa nerokkaasti Montaguen kaupunkiasuntoon aamutuimaan kukonlaulun aikaan! Tosin Camiloa Fer kaipailisi kuten tekstistä näkyy. x) Mikäli se vain sopii?)
Tapahtumapaikka: Montaguen perheen kaupunkiasunto Valcotin hyvämaineisella alueella. Tontti ei sinäänsä ole suuren suuri ja talon takana sijaitsee talli vain kärryheviselle ja tarvittaessa väliaikaiset, joskin hyvin ahtaat tilat kahdelle ratsulle. Puutarha on pienehkö monen aatelisen mittapuulla. Talossa on kaksi kerrosta ja kellaritilat. Ferdinandin huone sijaitsee yläkerrassa, kuten isäntäväen makuuhuoneet muutoinkin. Palvelusväen tilat sijaitsevat alakerrassa.
Tapahtuma-aika: Noin suurin piirtein vuoden alku, kenties helmikuu
Vapina. Kylmästä hytiseminen. Ne olivat ensimmäiset asiat, jotka Ferdinand Montague havaitsi unen kaikotessa ja jättäessä tilalle tokkuraisen kohmeen. Hän ei avannut silmiään, mutta tiesi automaattisesti, että takkatuli oli ollut sammuksissa jo hyvän aikaa, jos siinä oli edes ollut valkeaa. Montaguen suvun nuori kapteeni raotti silmiään ja katui sitä samoin tein voihkaisten varsin äänekkäästi.
Muistikuvat palasivat hänen mieleensä yhtenä sekalaisena ryöppynä ja takoivat kalloa sisältä päin. Ferdinand puristi silmänsä tiukasti kiinni ja koetti saada aivonsa pysymään pääkopan sisäpuolella. Suussa maistui kissanpaska, kuten aina pitkällisen ryyppyillan jälkeen. Pahinta ei kuitenkaan ollut päänsärky tai paha maku suussa, ehei, niihin nuori mies oli ehtinyt tottua vuosien varressa. Sen sijaan hän paleli luita ja ytimiä myöten. Hän tiedosti päällään olevat pari peittoa, joskin vasen jalka oli jäänyt lämmön ulkopuolelle. Lisäksi hän tiedosti sen ikävän seikan, että makasi alasti sängyllä. Se kenen sänky se oli, tuntui olevan mysteeri. Hiljaa mielessään nuorukainen toivoi lepäävänsä vanhempiensa kaupunkiasunnossa omassa jopa ylelliseksi kutsuttavassa huoneessaan.
Ferdinand veti kaikki vapisevat raajansa takaisin peiton alle ja kokeili varovaisesti selkänsä takana olevaa tyhjää tilaa. Luojan kiitos kukaan ei nukkunut hänen vieressään! Vähitellen nuorukainen keräsi rohkeutensa ja avasi silmät uudemman kerran varovaisesti. Sumu ei tahtonut ottaa hälvetäkseen silmien edestä, mutta Ferdinand tunnisti kyllä oman kirjoituspöytänsä ja tuolin päälle siististi viikatut vaatteet.
”Jessus!” Hän puuskahti yrittäen epätoivoisesti palauttaa mieleensä edellisillan tapahtumat. Niinpä niin. Sotakoulun nuoret karjut, miltei luokkansa priimukset, olivat päättäneet vakaasti lähteä juhlimaan itse kunkin muutaman vuoden aikana saavuttamia ylennyksiä tai muita ansioita, jotka antoivat syyn hilpeään yhdessäoloon ja ryyppäämiseen. He olivat käyneet ilotalossa ja suunnanneet sieltä muutaman tunnin kuluttua illalliselle johonkin sotilaiden suosimista klubeista tai kauppakamareista. He olivat olleet jo siinä vaiheessa hieman humaltuneita. Loppuilta... Oli kutakuinkin hämärän peitossa.
Vasta nyt Ferdinand rekisteröi, että kellon täytyi lähennellä seitsemää tai kahdeksaa. Mihin aikaan hän oli kömpinyt vuoteeseen? Hänellä ei tosiaankaan ollut niin minkään sortin käsitystä. Hän ei myöskään ollut varma, oliko hän humalatilastaan huolimatta saanut vaatteet yltään ja noin sievään pinoon. Sitä hän epäili suuresti.
”Camilo!” Ferdinand huusi toivoen miespalvelijan olevan jossain lähettyvillä ja hereillä. Hän tuskin oli pyytänyt herätystä mihinkään tähdelliseen aikaan. Valitettavasti oman käheän äänen kuuleminen sai nuoren miehen pään jyskytyksen pahenemaan ja silmissä tanssi muutama hyvin ikävä värikäs kuvio.
”Uuuuh…” Kuinka säälittävältä aikuinen mies saattoikaan kuulostaa. Silti olostaan huolimatta Ferdinand aikoi urheasti näyttäytyä ainakin muutaman tunnin kasarmilla ja palatsin upseeriston työtiloissa. Sitä ennen hänen oli kuitenkin huolehdittava itsensä edustuskuntoon.
_________________
"Sine ira et studio."
Ilman vihaa ja myötämielisyyttä.
Amiraali Jaques-Yves Montague ja Kapteeni Ferdinand Montague
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Camilo
Liittynyt: 04 Hel 2009
Viestejä: 85
LähetäLähetetty: 22 Maa 2009 03:44 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
(( No vihdoin. Hetkeksi koulukiireet hellittivät ja olin vaihteen välttämiseksi jopa viikonlopun kotona, niin ehdin jopa kirjoittamaan mitään. Toisaalta, ensi viikolla alkaa koeviikko, mutta mitä silloin pitää tehdä? Kaikkea muuta kuin lukea kokeisiin ainakin. ))
Aamu oli tullut ihan liian nopeasti. Oli saanut vakuutella hyvän tovin itselleenkin, että piti nousta ylös. Onneksi oli kuitenkin noussut sen verran varhain, että ehti hengittää hetken ulkona puutarhassa heräillen ja selvittäen ajatuksiaan. Kun kuitenkin oli pitkälle aamutunneille saanut seurata sivusta varsin kostean illan tapahtumia, vaikkei enää pystynytkään muistamaan, miksi kapteeni hänet oli mukaansa tahtonut. Toisaalta oli ollut ehkä mieluummin Ferdinandin mukana, kuin istunut jossain tylsässä talossa tylsistymässä yksin. Olihan siinä kuitenkin oma viihdyttävyytensä, seurata humaltuneiden miesten tekemisiä ja laskea tyhjenevien pullojen määrää. Kaikki olikin ihan hyvin niin kauan kun sai vain olla sivussa ja suhteellisen unohdettu. Siinä vaiheessa jutusta tuli ikävää, jos laseja oli otettu jo niin moni liikaa, että hänet keksittiin ottaa mukaan aivan mielettömän loistaviin älynväläyksiin, joita päihtyneillä henkilöillä tuntui olevan varsin paljon. Tai kun ilotalossa jostain syystä aina vain jostain ilmestyi joku nainen tai pari häiritsemään ajoittain myös häntä. Mutta toki kaikella piti olla myös ne ikävät puolensa, sillä muutenhan elämä olisi ollut tylsää ja helppoa. Lisäksi seuraamalla sivusta muiden puhetta oppi uusia sanoja, tosin tässä tapauksessa oli melkein kyseenalaista, oppiko mitään yleishyödyllistä.
Ulkona oli taas viileää, kuten tuntui olevan aina. Hän kaipasi oikeaa lämpöä, oikeita kesiä. Muttei suurta lämpötilanvaihtelua, vaikka siihen tottuikin. Tai ehkä kaipasi enemmän ideaa lämpimistä kesistä, muttei itse kesiä. Kaikesta huolimatta, talvi olisi voinut väistyä nopeammin. Pari hassua uhkarohkeaa kevätkukkaa ja yksittäinen lintu visertämässä olivat vain niin säälittävä alku. Ikävänharmaan ilman ja kylmyyden lisäksi hänet sisälle ajoi myös valittamaan tullut täti. Paksun murteen ja nopean puheen seasta poimi vain joitain sanoja, kuten hyödytön, velvollisuus, auttaa, aika ja järjetön. Vuodatukseen vastasi nyökkäämällä ja palasi takaisin sisälle. Täältä hän ei oikeastaan tuntenut ketään palvelusväestä, eikä pahemmin halunnutkaan. Tunne vaikutti olevan molemminpuolinen. Seurasi naista keittiöön kiltisti, jossa sitten tyrkättiin käsiin tarjotin ja huomautettiin siitä, että kello oli jo paljon. Huokaisten lähti kohti yläkertaa.
Toki hän tiesi, että kello oli paljon, mutta oli lähinnä ajatellut Ferdinandia sillä, ettei ollut mennyt tätä jo herättämään. Hänellä oli ihan tarpeeksi kokemusta liiallisen alkoholinkäytön seurauksista, ihan omasta puolesta ja muutenkin. Mitä kauemmin toinen saisi nukkua, sen parempi. Huono olo ei lähtisi yhtään sen nopeammin, vaikka heräisikin aiemmin. Olikin varsin lähellä kuullessaan isäntänsä surkean huudon. Noh, ainakin välttyisi herättämisen ihanuudelta. Ovi aukeni ja sulkeutui kantamuksesta huolimatta melko helposti oikealla tekniikalla.
"Huomenta, herra."
Ensimmäisenä koleassa huoneessa iski vastaan etova vanhan viinan haju, joka vain vahvistui mitä lähemmäs sänkyä pääsi. Laski tarjottimen kirjoituspöydälle ja meni avaamaan verhoja. Valo oli tietenkin ikävää, kun pää teki kuolemaa, mutta sentään ulkona ei paistanut aurinko. Lisäksi tarkoituksena oli saada mies hereille, eikä jäämään sängyn pohjalle vikisemään. Ikkunalta palasi tarjottimen luo, ensimmäisen kerran katsoen mitä sillä oikeasti edes oli. Päätyi kaatamaan kupillisen kahvia, joka tuoksui varsin vahvalle. Ihan hyvä niin. Ojensi kupin kalpealle kapteenille, istahtaen itse sängyn laidalle, jääden tarkkailemaan miestä tummilla silmillään.
"Olet ihan sininen. Sinut pitäisi varmaan köyttää peittoihin, että pysyisit niiden alla."
Puhui melko hiljaa ja rauhallisesti, ei halunnut turhaan pahentaa toisen oloa.
"Anteeksi etten tullut herättämään aikaisemmin, ajattelin että haluat nukkua vähän pidempään. Ihme, että olet hengissä vielä eilisen jälkeen. Sain käytännössä kantaa sinut yöllä portaat ylös."
Hymähti vinoon viimeiselle toteamukselle, sillä vaikka kuinka ikävää olikin nähdä Ferdinand tuollaisessa kunnossa, niin mies oli todella ansainnut tilansa. Katse valui ikkunoihin, pahaenteiseen taivaaseen. Tänään ei kuitenkaan sataisi, hän oli melko varma siitä. Käsi pyyhkäisi ohimennen kasvoille valuneen hiussuortuvan pois. Ilmeisesti oli laittanut hiuksensa liian löyhästi kiinni, jos yli olkapään ylettyvä suortuva pääsi karkaamaan. Ajatukset harhailivat sen verran, että taisi olla itsekin ihan unen tarpeessa.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Amiraali&Kapteeni Mon
Liittynyt: 23 Hei 2007
Viestejä: 54
LähetäLähetetty: 11 Huh 2009 07:10 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Ferdinand katsoi ovelle ilmestynyttä miespalvelijaansa siristellen silmiään ja vääntäytyen hitaasti istuma-asentoon. Nuori upseeri ei vaivautunut vastaamaan toivotukseen vaan valmistautui lähinnä ottamaan vastaan uuden annoksen valoa, joka väistämättä tunkisi pian ikkunaruudun lävitse huoneeseen.
Vaikka valo ei ollutkaan niin kirkas kuin Ferdinand oli odottanut, joutui hän räpyttelemään silmiään saadakseen ikävät valoilmiöt, nuo pirullisesti pyörivät punaiset ja oranssit pallot, katoamaan näkökentästään.
Nuorukainen otti kupin vastaan haroen lyhyitä hiuksiaan, joilla oli aamuisin täysin oma elämänsä ja pyrkimys sojottaa epäsäädyllisesti joka suuntaan.
”Hmmh… ”, Ferdinand vaikutti hieman huvittuneelta kuullessaan palvelijansa kommentit. Hän siemaisi tuoksuvaa kahvia ja oli kiitollinen vahvasta aromista.
”Ei tuo eilinen ollut vielä mitään. Cloverin upseerin hengen viemiseksi tarvitaan muutakin kuin pari terävää naukkua. Sitä paitsi sait raahattua minut kotiin saakka”, nuorukainen totesi ääni hieman painuksissa, mutta hymynkare suupielissään. Kahvi lämmitti mukavasti edellisyön rientojen takia kylmettynyttä kehoa. Camilo ei ollut vielä tietoinen hänen yöllisistä retkistään.
”Järjestäisitkö minulle kuuman kylvyn. En usko, että kykenen mihinkään järjelliseen ennen sitä”, ohjeistettiin yllättävän pehmeästi armeijan komennoista poiketen. Ferdinand otaksui, ettei hänen puusi palvelijansa ollut aivan vielä valmis kotoisiin lyhykäisiin, joskin jäykähkön ärtyneisiin käskyihin, joita nuorukainen yleensä käytti eteenkin komennellessaan kasarmilla sotilaspalvelijaansa.
”Niin ja sanoisitko keittäjälle, että haluan aamiaiseksi jotain tuhdimpaa kuin pari hassua skonssia ja makeista. Mieluiten paahtopaisti- tai pekonivoileipiä. ” Taloudessa hääräävä keittäjä oli ranskalainen ja tottunut tarjoilemaan ällöttäviä herkkuja heti aamutuimaan, vaikka perheen miehet olivat huomauttaneet asiasta sen sata kertaa. Valitettavasti rouva Buford ei tuntunut arvostavan miehiä, vaan otti ohjausta vastaan talon ylhäiseltä rouvalta ja miniältä.
_________________
"Sine ira et studio."
Ilman vihaa ja myötämielisyyttä.
Amiraali Jaques-Yves Montague ja Kapteeni Ferdinand Montague
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Camilo
Liittynyt: 04 Hel 2009
Viestejä: 85
LähetäLähetetty: 03 Kes 2009 11:13 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
(( Anteeksi anteeksi paljon että kesti näin kauan, on ollut ihan kamala kevät, mutta nyt on onneksi loma~ Olen lisäksi Sveitsissä, joten anteeksi jo etukäteen, jos on ihan hirveästi kirjoitusvihreitä, Word ei oikein auta saksankielisenä. Ja jos on liikaa autohittiä, niin saa vinetä, voin kyllä karsia pois. Ja jos se lohduttaa, niin Camilonhan saa luonnollisesti laittaa tekemään mitä vaan käskemällä - se on hyvä palvelija, haha. ))
Peitti haukotuksen kädellään, jonka peukalossa koreili yksinkertainen kultasormus. Toisessa, vasemmassa, kädessä sormuksia oli kaksi; yksi vihreällä lasilla koristettu sormus pikkusormessa ja toinen kultasormus keskisormessa. Oli taas vain ajan kysymys, ennen kuin joku pyörittelisi silmiään ja huomauttaisi ettei hänen kuuluisi käyttää koruja tai vastaavaa. Mutta rajansa kaikessa. Sentään oli alistunut typeriin pukeutumissääntöihin, korut olivat sen ulkopuolella. Katse valui nuoreen isäntään, jäi pienten yksityiskohtien vangiksi. Vetääkseen huomionsa pois sotkuisista hiuksista, paljaasta kaulasta tai tuoreesta mustelmasta käsivarressa, pakotti itsensä sanomaan jotain.
"Upseereista puheenollen. Oletko menossa tänään taas... käskemään niitä poikaparkoja, tai siis sotilaita?"
Suorastaan onnitteli itseään päässään loistavasta, sujuvasta aiheenvaihdoksesta ja mahtavasta kielitaidosta. Armeija, tuo tyhjänpäiväinen tappokoneisto, oli melkoinen mysteeri hänelle jo pelkällä olemassaolollaan. Hänelle kaiken maailman kapteenit, upseerit, kenraalit, amiraalit, vänrikit ja muut olivat samaa epämääräistä massaa, varsinkin kun kukaan ei ollut ikinä vaivautunut selittämään sen tarkemmin systeemin toimintaa hierarkioineen. Ylipäänsä kysymys oli niin loistavan päivänselvä, että vastauksen odottaminen oli melko turhaa.
Olikin varsin onnellinen saadessaan muuta ajateltavaa ja tehtävää pyynnön muotoon muovaillusta käskystä. Nyökkäsi sanomatta mitään ja nousi ylös. Piti Ferdinandin tapaa puhutella häntä varsin suloisena ja oli ihan mukavaa, että joku suhtautui häneenkin inhimillisesti. Toisaalta yltiömäinen kiltteys oli melko etäistä, tapa, jolla puhuttiin vieraille. Lisäksi hän oli kyllä tottunut ties mihin hävyttömyyksiin ja ärähdyksiin, joiden rinnalla kapteenin sanat tuntuivat kahta kauniimmilta. Eikä halunnut toistaiseksi ainakaan rikkoa miehen käsityksiä hänen tottumuksistaan, sillä eipä siitä ollut vielä ainakaan mitään harmia seurannut. Ja ketä muita hänellä muka täällä oli? Jos rakentaisi hyvän, toimivan ja luottamuksellisen suhteen isäntäänsä, oli huomattavasti paremmat mahdollisuudet pärjätä täälläkin. Ehkä olisi sitten uskottavampi, kun se hullu keittäjätäti keksisi hänestä vaikka mitä valitettavaa, vielä suuremmalla syyllä, kun ei pahemmin yrittänyt miellyttää tätä. Ja nyt pitäisi saada nainen vakuutetuksi, että Ferdinand tahtoi kunnon ruokaa; ja vielä enemmän, saada tämä suostuteltua tekemään mitään. Yleensä kaikki vaan tahtoi kääntyä hänen syykseen ja henkilökohtaiseksi loukkaukseksi ja hyvä jumala auta armias kun hän oli niin saatanallinen kummajainen jostain jumalan selän takaa ja tahtoi vain pahaa isäntäväelle ja joutuisi vielä helvettiin tuollainen, ei edes osannut puhua kunnolla. Irvisti kylmien väreiden kulkiessa selkää pitkin - näki vain sielunsa silmin naisen vauhkoamassa samalla kun heilui ja huitoi veitsien ja patojen ja kauhojen kanssa.
Kun oli noutanut aamiaistarjottimen ja päässyt takaisin ovelle asti, kääntyi vielä katsomaan Ferdinandia mietteliäänä. Ei ollut ihan varma olisiko asiasta kannattanut huomauttaa vai ei, mutta. Ehkei nuori mies suuttuisi. Nosti kasvoilleen puolihymyn ja totesi aina yhtä pehmeästi:
"Taidat pitää vähän rajummista otteista, vai? Ainakin olet ihan mustelmilla, enkä ole edes nähnyt selkääsi."
Ihan noin sitä kylpyä ajatellen. Eihän hän tietänyt kuinka paljon toinen halusi muiden näkevän. Ennen kuin Ferdinand ehtisi vastata mitään, oli avannut takanaan olevan oven ja pujahtanut ulos huoneesta. Sulki oven perässään yhtä vikkelästi ja lähti viivyttelemättä kohti alakertaa. Nuoren kapteenin kylpy oli järjestetty varsin helposti, mutta odotuksien mukaisesti saikin keskustella, tai siis lähinnä seisoa hiljaa haukuttavana, kunnes arvon rouva suostui tekemään mitään ylimääräistä. Sanattomaksi protestiksi nappasi yhden leivonnaisen itselleen lähtiessään viemään varsin vaikuttavia leipiä yläkertaan. Tällä kertaa jäi koputuksen jälkeen odottamaan vastausta, ihan varmuuden välttämiseksi.
Viimeinen muokkaaja, Camilo pvm 13 Hei 2009 05:44 pm, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Amiraali&Kapteeni Mon
Liittynyt: 23 Hei 2007
Viestejä: 54
LähetäLähetetty: 04 Kes 2009 10:17 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
((No problemi, nou rrrush!))
”Mmmm…”, nuori upseeri vastasi palvelijansa kysymykseen. Vai poika-parkoja? Tuskin, vaikka ainahan joukkoon oli eksynyt muutama vaatimattomampi yksilö. Osa kapteeni Montaguen alaisuudessa palvelleista miehistä olivat jotain muuta kuin raukkoja, mutta sitä ei tarvinnut mainostaa ympäriinsä varsinkaan kun miehistä ei heidän hämäristä taustoistaan huolimatta ollut harmia. Itse asiassa Ferdinand luotti näihin hämärähemmoihin enemmän kuin moneen muuhun alaiseensa. Heidän välilleen oli erinäisistä syistä johtuen muodostunut varsin vahva side, mikä ei tietenkään näyttäisi hyvältä papereissa, mikäli nuori Montague halusi edetä urallaan aina isänsä jalanjäljissä armeijan huipulle.
”Kyllä, joskin taidan tehdä enemmänkin paperitöitä. Niitä on ehtinyt kasaantua aikamoinen pinkka, enkä voi sälyttää niitä kaikkia luutnantti Pascalin harteille. Olen hänelle jo nyt palveluksen velkaa”, nuorukainen huokaisi hieroen kivistävää ohimoaan. Hän oli sen verran voipunut edellisillan riennoista, ettei viitsinyt alkaa inttää, ettei hän halunnut miespalvelijansa alkava prameilla koruillaan. Sen aika olisi myöhemmin. Paljon myöhemmin, mikäli se olisi Ferdinandin päätettävissä. Nyt hän halusi lisää tuota mustaa kultaa, elämäneliksiiriä sisuksiinsa.
”No niin, alahan laputtaa. Jätä kahvi”, nuorukainen ohjeisti pidellen kuppia lievästi vapisevissa käsissään. Vapina katoisi kyllä nopeasti ja johtui enemmänkin väsymyksen aallosta, joka laskeutui yllättävän raskaana harteille. Camilon kommentti ennen poistumista sai nuoren miehen miltei nykäisemään kahvin väärään henkeen. Hän yritti vastata puolittain ärtyneenä, ettei tuo suinkaan ollut palvelijalle sopivaa puhetta, vaikka miehiähän he molemmat olivat, mutta joutui sulkemaan suunsa huomattuaan mustelman, johon Camilo oli kiinnittänyt jo ennemmin huomiota.
Ovi sulkeutui.
”Perhanan perhana!” kirottiin varsin mahtipontisesti. Mitä hittoa hän oli oikein puuhannut edellisiltana? Luoja! Ferdinand kulautti kitkerän nesteen alas kurkustaan ja kaatoi vielä puolikuppia lisää ihan vain varmuuden vuoksi. Hän halusi epätoivoisesti päästä päänsärystä ja toivoi, että muisti palaisi jostain säryn alta. Sitä odotellessa oli kuitenkin tarkastettava muut vauriot. Käsivarsissa oli tosiaan muutama mustelma, mutta ei mitään hälyttävää. Vasemman käden rystyset olivat naarmuilla, mutta ne olivat voineet tulla jo aikaisemmin päivällä. Sen sijaan rinnassa komeili puremajälki, joka oli taatusti ilmestynyt illalla bordellissa. Tarkemmin ajateltuna koko jäntevä keho tuntui jotenkin jäykältä, joskaan ei varsinaisesti kivuliaalta. Polvia pakotti hieman ja nilkka tuntui hieman turvonneelta. Aivan kuin hän olisi hypännyt jostain korkealta ja laskeutunut hieman huonosti jaloilleen. Lisäksi selkää ja hartioita kihelmöi kun niitä liikutti, mikä ei ollut tietenkään omituista, sillä toimistotyöt aiheuttivat kiristystä juuri kyseisellä alueella. Peitto sysättiin syrjään, ja nuorukainen hyppäsi ilki alasti jalkeille vain jysähtääkseen takaisin vuoteen reunalle kahvin pyrkiessä sappinesteen kerä ylös kurkusta vasemman nilkan ollessa tunnoton pientä pistoa lukuun ottamatta.
Ferdinand nojasi polviinsa puhaltaen ja peittäen suunsa kämmenselkämyksellään nieleskellen karvasta makua takaisin vatsan suuntaan. Tahtojen taistelu jatkui aina siihen saakka kunnes ovelta kuului koputus ja Camiloa pyydettiin astumaan sisään. Kapteeni suoristautui urheasti edelleen nieleskellen, mutta tehden viittoen varsin selväksi, että halusi aamutakkinsa ympärilleen, vaikka normaalisti hän olisi saattanut kirmata alushoususillaan talon läpi nauttimaan kylvystä. Mitähän talon naisväki olisi ajatellut, jos olisi nähnyt hänet nyt.
”Camilo, sano, että äitini nukkuu vielä. En haluasi joutua selittelemään hänelle jotain, mitä en muista. Hänellä on perhana vieköön liian hyvä kuva tämän talon miehistä kiitos isäni ja veljeni”, Ferdinand puuskahti nielaisten sitten voimakkaasti. Hän oli ehtinyt ilmeisesti vain niukin naukin nukkua terävimmän humalatilan ylitse.
_________________
"Sine ira et studio."
Ilman vihaa ja myötämielisyyttä.
Amiraali Jaques-Yves Montague ja Kapteeni Ferdinand Montague
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Camilo
Liittynyt: 04 Hel 2009
Viestejä: 85
LähetäLähetetty: 13 Hei 2009 05:41 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
(( Oikeasti Camilo onkin joku filosofi in hiding. Jessus mitä settiä. ))
Hyvä ettei pudottanut koko tarjotinta lattialle nähdessään toisen miehen jalkeilla ilkosillaan. Ei niin paljon siitä, ettei olisi ennen alastonta miestä nähnyt, mutta lähinnä Ferdinandin tilaa ajatellen. Jos mies kaatuisi tuosta nenälleen, ketä muuta kuin häntä siitä syytettäisiin? Päätellen varsin pahoinvoivasta olemuksesta ei vienyt kantamuksiaan heti toisen nenän eteen, vaan jätti tarjottimen taas pöydälle. Varsin nopeasti siirtyi siitä hakemaan viitotun aamutakin auttaakseen sen toisen ylle. Mietti samalla miten vastaisi esitettyyn kysymykseen. Vertaus talon muihin miehiin oli varsin osuva. Ferdinand tuntui olevan niin eri maata, että oli varsin kummallista, että kaikki kolme olivat edes sukua toisilleen. Sen verran oli huomannut jo siinä lyhyessä ajassa, mitä oli täällä viettänyt.
"Ainakin yläkerrassa on vielä hiljaista. Mutta sinun... metelöinnilläsi ei varmasti enää kohta ole. En ole aivan varma onko rouva Montague edes kotona - eikö hänen pitänyt mennä tervehtimään sukulaisia? Vai vasta huomenna?"
Mies vaikutti niin huteralta, että pienikin tuulenvire olisi varmaan riittänyt kaatamaan tämän takaisin sängylle. Piti kuitenkin kätensä kurissa, eikä pitänyt toista aloillaan olkavarsista, kuin lasta ikään. Sen sijaan kosketti vaivihkaa tätä kahdella sormella otsaan, ottaen puoli askelta taaksepäin, jotta pystyi katsomaan toipilasta silmiin. Ylöspäin. Jotenkin jaksoi aina uudestaan huomata olevansa lähes kaikkia, ainakin Ferdinandia, lyhyempi. Tuijottikin toista silmiin piinaavan kauan, päästämättä toista pois katseensa alta. Kiitos ikkunasta tulevan päivänvalon katse ei sentään ollut niin musta - silmät erotti ruskeiksi, eikä vain kahdeksi mustaksi lammeksi. Oli varsin huolestunut, eikä aikonutkaan peittää sitä.
"Oletko varma, että pystyt lähtemään mihinkään?"
Päästi nuorukaisen turvaan sielua etsiviltä silmiltään hetkeksi kääntyessään hakemaan katseellaan jostain kelloa, tosin turhaan. Oli kuitenkin sitä mieltä, että pari tuntia lisää unia ei tekisi nuorelleherralle muuta kuin hyvää. Eikä hänelle itsellekään olisi ollut pahitteeksi päästä nukkumaan vähäksi aikaa... Mutta kyllä hän pärjäsi. Ferdinandista ei ollut yhtään niin varma. Pakeni oma-aloitteisesti toisen ulottuvilta hakemaan puhtaita vaatteita kylvyn jälkeen puettaviksi. Vaikka olikin viikannut edellisen illan vaatteet tuolille, ne olivat sen verran ryvettyneet, että pesu taisi olla paikallaan. Lisäksi halusi muuta ajateltavaa ja tekemistä käsilleen, sillä ei olisi pystynyt hetken kuluttua enää olemaan koskematta miestä. Ja oli koetellut tämän kärsivällisyyttä tänä aamuna jo varmasti ihan tarpeeksi. Toisen ymmärtäväisyys olisi voinut ehkä jo katketa siinä vaiheessa kun olisi pistänyt hänet istumaan takaisin sängylle, peitellyt peiton alle, silittänyt hiuksia ja hyräillyt hiljaa jotain itselle tuttua sävelmää. Ei ollut sopivaa, ei kuulunut etikettiin. Käytösnormeja toisensa perään, oli niin turhauttavaa. Ei kerta kaikkiaan voinut ymmärtää, miksi kaiken piti olla niin säädeltyä, ja kuka siitä muka hyötyi.
Ennen kuin alkoi edes mitään vaatteita penkomaan, päätti tehdä jotain hiuksilleen. Avasi tottuneesti hiuksia kiinni pitäneen nauhan ja alkoi letittää hiuksiaan melko tiukasti vähän matkaa, letittäen nauhan alun mukaan. Pienen matkan letitettyään sitoi nauhanpäillä letin kiinni. Varsin innovatiivinen ratkaisu, mutta pitipähän hiukset pois naamalta. Välitauon päätteeksi pääsi oikeasti tekemään mitä oli tarkoituskin - etsimään alusvaatteita. Ferdinandilla olisi kuitenkin omat mielipiteensä siitä tahtoisi pukea. Toisaalta, jos tuo oli menossa sinne kasarmille, vaikkakin paperitöitä hoitamaan, niin asuvaihtoehdot olivat aika vähissä. Ellei nuorukainen aikonut oikein repäistä, mutta sitä hän vähän epäili. Vaikka kuinka hurja toinen osasikin olla, niin julkisivua pidettiin yllä varsin mallikkaasti. Senkin takia - että nuorimmainen tahtoi pitää julkisuudessa yllä kiiltokuvaa - oli hämmentynyt siitä, että tämä oli pitänyt hänet itsellään, eikä vain hankkiutunut hiljaisuudessa eroon. Ei kuitenkaan ollut ihan sen kiiltokuvan mukaista ja normia, että jostain pöllähtää joku aivan kummallinen palvelija. Mutta ei sellaisia voinut kysyä päin naamaa, sen verran itsekin tajusi. Siispä olisi vain pitänyt olla hiljaa ja kiitollinen, mutta se oli niin vaikeaa. Kuitenkin kaipasi järkeä järjettömyyteen, jotain selitystä ja merkitystä elämälleen. Eikö se ollut ihan inhimillistä, etsiä syitä ja merkityksiä?
Niin - ne vaatteet.
_________________
I tried to do handstands for you
But every time I fell for you
I'm permanently black and blue, permanently blue
For you
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Amiraali&Kapteeni Mon
Liittynyt: 23 Hei 2007
Viestejä: 54
LähetäLähetetty: 21 Elo 2009 03:51 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
”Sukulaisia? Voi luoja!”, mies puuskahti ollen täysin pihalla perheensä menoista. Toisaalta hän ymmärsi äitinsä halun vierailla jokaisissa kissanristiäisissä. Äiti oli yksinäinen kaupunkiasunnossa. Eihän se ollut mikään ihme. Esikoinen hoiti suvun omaisuutta ja hän, armeijan käskyläisenä, vietti suurimman osan ajastaan kasarmilla, partiointitehtävissä tai selvittelemässä milloin mitäkin sotkua. Ehkä hänen olisi pitänyt lahjoittaa Camilo äitinsä siipien suojaan? Ainakin Camilo olisi oppinut ymmärtämään vähän paremmin, mitä miespalvelijalta vaadittiin. Ferdinand ei oikein voinut väittää pitävänsä Camilon tuijotuksesta. Siinä oli jotain hyvin syyttävää ja samalla viattoman anovaa. Vähän kuin vastaongitulla kalalla kun se tietää loppunsa pian tulleen.
Ferdinand solmi aamutakkinsa nauhan tiukasti vyötäisilleen, eikä kääntänyt punakkaa katsettaan, vaikka mieli olisi tehnytkin. Hän näytti varsin happamalta todetessaan:
”Tietysti olen varma. Säntillisyys on hyve, kuten isälläni on tapana sanoa”. Kapteeni oikaisi itsensä täyteen mittaan kuunnellen kuinka selkänikamat napsuivat. Se paransi hänen horrosmaista oloaan vain hieman. Pohtien omaa surkeaa olotilaansa ja siihen johtaneita syitä, Ferdinand istuutui takaisin vuoteensa reunalle. Hän tunnusteli kipeytynyttä polveaan hetken aikaa huokaisten syvään. Sitten hän teki saman toimenpiteen nilkalleen huokaisten uudemman kerran ja tarttuen sitten kahvikuppiinsa onnistuen olemaan läikyttämättä, vaikka hänen kätensä ei ollutkaan aivan vakaa.
Nilkka oli tuntunut kuumalta ja siinä oli turvotusta, joskaan ei kuitenkaan verenpurkaumaa, mikä viittasi vaatimattomasti vähäiseen nyrjähdykseen. Polvi oli mitä ilmeisimmin vain kiertynyt hieman normaalia enemmän ja vihoitteli aamutuimaan muutaman tunnin käyttämättömyyttään. Eiköhän hän selviäisi hengissä ja linkuttamatta työpaikallaan.
Kahvi katosi kupista ja Ferdinand nousi jalkeille. Hän vilkaisi tarjotinta ja siinä nököttäviä leipiä, mutta muutti mielensä ja laahautui kohti ovea hartiat lysyssä yrittäen olla nilkuttamatta. Häntä kismitti raahautua alas asti kylpyyn. Voi sitä juorujen määrä, mikä tässäkin talossa liikkui jo nyt hänestä. Yksi lisää tuskin haittaisi. Hän voisi vallan mainiosti jatkaa elävänkuolleen esittämistä vielä hetken.
”Camilo, menen kylpyyn ja syön vasta sitten. Kun olet saanut vaatteet esille, tule kantamaan ämpärillinen kuumaa vettä paljuun.” Palju, ei ollut se kuvaavin sana kylpyammeelle, mutta Ferdinand oli sitä mieltä, että kyseinen sana oli vallan käyttökelpoinen tässäkin tilanteessa, mikä ärsytti hänen äitiään ja huvitti hänen isäänsä.
Nuorukainen rymisteli raskaasti portaat alas ja säikäytti uuden palvelustytön niin tehdessään. Hän olisi pyytänyt anteeksi, mutta tyttö kaiketi pelästyi hänen säädytöntä asuvalintaansa (aamutakin solmu kun oli löystynyt ja paljasti osan rintaa, myös puremajäljen, ja uhkasi paljastaa jotain myös hieman alempaa) ja kipitti tiehensä naama helottaen punaisena kuin tomaattia. Ferdinand puolestaan luikki vähän äänin kylpytiloihin heittäen kelvottoman kangaskapineen huolettomasti lattialle Camilon korjattavaksi. Vesi paljussa oli mukavan lämmintä, miltei polttavaa nuorukaisen upottaessa itsensä sen pehmeään hyväilyyn. Hän veti kosteaa ilmaa keuhkoihinsa ja upotti itsensä kokonaan pinnan alle. Lyhyeksi kynitty tukka tanssahteli vedessä ja liimautui tiukasti päätä vasten Ferdinandin kohottautuessa haukkaamaan happea. Hän Nojasi niskansa posliinista reunaa vasten pitäen silmänsä visusti kiinni. Hän voisi nauttia muutaman minuutin, peseytyä, syödä ja lähteä.
_________________
"Sine ira et studio."
Ilman vihaa ja myötämielisyyttä.
Amiraali Jaques-Yves Montague ja Kapteeni Ferdinand Montague
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Camilo
Liittynyt: 04 Hel 2009
Viestejä: 85
LähetäLähetetty: 22 Mar 2009 02:38 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
((...Kolme kuukautta. Häpeän silmät päästäni, ellen olisi jo menettänyt sitä olematonta uskottavuuttani. Aah, on kyllä ollut joku hulluin syksy pitkään aikaan. Koulu, lopputyö ja elämä kaatuu niskaan. Joten eh, life happened? Ehkä tämä tästä, kun koeviikko on taas kohta ja lopputyökin saatu näyttelyksi asti. Ja anteeksi (taas). ))
Pysäytti tekemisensä kuunnellaksensa mitä Ferdinandilla oli sanottavanaan: koskaan ei voinut tietää kuinka paljon ylipäänsä ymmärtäisi sanotusta. Lisäksi oli kohteliaampaa katsoa kohden, kun puhuteltiin. Nyökkäsi sanatta kääntyen takaisin vaatteiden puoleen. Kapteenin linkatessa pois jäi hämmentyneenä ihmettelemään mikähän se "palju" on, mutta päätyi tulokseen että se liittyi varmasti siihen kylpemiseen. Joten asiaa voisi pohtia myöhemmin, kunhan olisi saanut vaatteet esille. Nosteli vaatteet kauniissa pinoissa sängyn jalkopäähän, mutta päättikin sitten vielä pedata sängyn. Siispä nosti pinot eilisten vaatteiden päälle tuolille, petasi yhdelle ihmiselle valtavan sängyn ja nosti puhtaat vaatteet takaisin sängylle. Oli melkeinpä naurettavaa, että piti huolehtia aikuisesta miehestä, joka vielä siteerasi jotain viisaita sanoja isältään. Päätään pudistellen poistui huoneesta, ja varmistuttuaan yksin olemisestaan vilkuilemalla ympärilleen, liukui portaat alas käsinojaa pitkin kuin paraskin pikkupoika. Elämän pienistä iloista piti ottaa kaikki irti, jotta jaksoi leikkiä vastuullista aikuista.
Kylpytiloihin päästyään totesi päässeensä taas katsomaan ison lapsen perään - silmiään pyöritellen noukki kylpytakin ylös lattialta. Talo täynnä aikuisia lapsia, joilla oli syntyperäinen oikeus olla ikuisesti lapsi. Minä tahdon sitä, minä tahdon tätä, ei kun teenkin tuon ensin ja sitten vasta tämän. Kuinkahan kauan Ferdinand - niin kovasti kuin sotilas olikin - olisi pysynyt elossa luonnon armoilla? Camilon ongelma oli kuitenkin enemmän ehkä kateus kuin todellinen yhteiskuntakritiikki. Kasvatuksensa myötä hän ei kapinoinut luonnostaan (mutta ei arvatenkaan itse sitä tajunnut). Nuorta häiritsi ylpeyttään se, mihin asemaan hänet oli tässä yhteiskunnassa laitettu väärin perustein. Mitä samaistumista tuo olisikaan tuntenut, jos olisi ranskaa osannut lukea ja saanut käsiinsä Ihmisvihaajan - olkoonkin sata vuotta vanha kirja jo. Sitä odotellessa.
Kylpytakki käsissään saapui kylpyammeen luokse. Jäi hetkeksi katselemaan vedessä lojuvaa krapulaista. Tästä kulmasta katsottuna toinen olisi voinut yhtä hyvin olla niin kuollut kuin nukahtanutkin. Jos Ferdinand todella nukkuisi, voisi siitä olla ennemmin tai myöhemmin seurauksena se kuolema. Ja jos ei hukkuminen, niin sitten mukavat niskakivut. Raukkaparka taisi olla aikalailla hieronnan tarpeessa muutenkin. Ei tainnut kuitenkaan olla hyvä idea esittää ehdotusta, kuitenkin saisi läksytyksen siitä, että eihän sellaisia tässä kiireessä. Siinä kylvyssään kuitenkin ehti makoilla vaikka maailmanloppuun asti. Laski kylpytakin tasolle pyyhkeiden viereen. Joskohan olisi pitänyt ottaa omakin takki pois, kun kerran vettä olisi pitänyt kantaa? Näitä vaatteita ei tosiaankaan ollut tehty käyttöä ajatellen. Toisinaan melkein ahdisti miten paljon mokomat hepenet rajoittivat liikkumista. Toisaalta se hillitsi lipsumista turhaan liikkumiseen. Ehkä vähän jopa pelotti reaktiot hänen kykyjään kohtaan, ja hän ei tosiaankaan tahtonut takaisin sinne mistä oli tullut. Veden ääni palautti ajatuskulun takaisin nykyhetkeen. Vaihtoi painoaan jalalta toiselle ja yskähti saadakseen itsensä huomatuksi.
"Anteeksi, mutta kannanko sitä vettä teille?"
Näytti saaneen jostain takaisin käytöstapansa ja muisti jopa teititellä. Kohtelias hymykin olisi ollut varsin uskottava ilman silmien melkein tuimanhaastavaa pilkettä. Sai ajatuksensa kuitenkin kasattua ja lattiaanvilkaisun jälkeen katse oli yhtä tyhjä kuin hymy. Tabula rasa, mutta tyhjä taulu olikin vain gessottu edellisen maalauksen päälle. Onneksi eroa ei huomannut, ellei tiennyt mitä etsiä.
_________________
I tried to do handstands for you
But every time I fell for you
I'm permanently black and blue, permanently blue
For you
Viimeinen muokkaaja, Camilo pvm 06 Jou 2009 12:56 am, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Amiraali&Kapteeni Mon
Liittynyt: 23 Hei 2007
Viestejä: 54
LähetäLähetetty: 02 Jou 2009 07:37 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Villin askel oli kevyt verrattuna muihin talon miespalvelijoita. Camilo olisi ollut verraton tiedustelija, mikäli olisi saanut vihkiytyä nykyarmeijan hienouksiin. Nuori kapteeni tunnisti kyllä hyvän sotilaan, sellaisen nähdessään. Siksi hänen omaan rykmenttiinsä oli eksynyt yksi jos toinen varas ja riitapukari, mikä muiden upseerien silmissä oli laskenut hänen arvostustaan. Pahimmat tapaukset hän oli onnistunut haudata, eikä niistä ollut tarpeen puhua. Hän osasi kuitenkin käsitellä vaikeitakin tapauksia kohtalaisella menestyksellä omasta mielestään. Camilo kiehtoi häntä juuri siitä samaisesta syystä.
Ferdinand ei ollut mies, joka ajatteli liiaksi vaikeita asioita. Hän oli erityisen huono katsomaan taakseen omia tekemisiään ja jätti menneisyyden ronkkimisen rauhaan milloin se oli mahdollista. Camilo tuskin tajusi, että siinä missä hän oli palvelija, Ferdinand oli armeijan koira, valmiina ottamaan käskyjä vastaan aivan kuten hänen miehensä ja palvelijat ottivat vastaan hänen käskynsä. Hän ei ollut ottanut asiaa kuitenkaan esille missään vaiheessa, eikä aikonut sitä tehdä myöhemminkään. Hän oli varma, että Camilo huomaisi sen itse tuota pikaa. Eikä ainakaan häntä tuijottamalla.
Yskähdys rekisteröitiin laiskanpulskeasti ja Fredinand avasi silmänsä hieraisten karkeita kasvojaan kosteilla käsillään. Aivan niin. Hänellä ei ollut aikaa tällaiseen ylellisyyteen.
”Kyllä. Tuo vesi”, hän piti käskevyyden poissa äänestään parhaan taitonsa mukaan ja tavoitteli saippuan käsiinsä. Hän tuoksui voimakkaasti edellisen illan riennoilta ja se ei ollut sopivaa. Hän ei ohjeistanut palvelijaansa sen enempää vaan aloitti vartalonsa pikaisen kuurausurakan. Hänen kätensä oli edelleen epävakaa, mikä oli harmillista, sillä Camilolla ei ollut asiaa ruokota hänen sänkeään. Aivan niin paljoa kapteeni ei sentään luottanut villiin, jonka oli voittanut typerältä espanjalaiselta. Se mies ei osannut pelata nopilla pätkän vertaa, toisin sanoen ei tiennyt kuinka käsitellyillä nopilla kuului heittää.
Lyhyet hiukset saivat oman saippuakäsittelyn ja sikarin savun voimakas tuoksu sai kyytiä, ainakin osittain. Saippua kirvisteli silmissä kapteenin huuhtoessa enimmät hiuksistaan sukeltaessaan veden alle. Ainakin hänen oli lämmin, vaikkei päänsärky tai käsien vapina hellittänytkään täysin. Jopa hänen kipeytyneet nivelensä tuntuivat vetreämmiltä. Ottaisiko hän Camilon mukaan, vai turvautuisiko sotilaspalvelijaansa kasarmilla? siinäpä vasta oli kysymys. Hän ei erityisemmin pitänyt miehestä, joka vahti häntä kuin haukka hänen lukiessaan läpi raportteja. Hän kysyisi Camilolta, mikäli tämä haluaisi tulla. Ehkä hänestä olisi jotain hyötyä.
((Eips mithään. Itsekin tässä olen ollut enemmän tai vähemmän... romuna... Mutta eipähän tarvi enää kouluhommia hermoilla. ))
_________________
"Sine ira et studio."
Ilman vihaa ja myötämielisyyttä.
Amiraali Jaques-Yves Montague ja Kapteeni Ferdinand Montague
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Camilo
Liittynyt: 04 Hel 2009
Viestejä: 85
LähetäLähetetty: 07 Jou 2009 12:19 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Hymähti vinoon Ferdinandin kovin pakotetunoloiselle äänensävylle. Tosin itse taisi harrastaa aivan samaa, niin ei kai siinä mitään arvosteltavaa ollut. Muuta kuin, että olisi kiva ollut voida olla ei niin kovin muodollinen ja pakotetun epäaito. Olisi ollut ihan mukavaa voittaa miehen luottamus. Oppia itsekin luottamaan enemmän siinä sivussa. Eri asia oli se, miten luottaa henkilöön, joka on päivänselvästi huijaamalla hankkinut itselleen palvelijan - kaikki eivät tilanteessa olleet liian päissään huomatakseen sen. Ja miten huijarin saa luottamaan itseensä? Huijaamalla?
Jätti Ferdinandin rauhassa peseytymään hakeakseen sen veden. Palju oli edelleenkin mysteeri, mutta jotenkin loogisesti ajateltuna se saattoi tarkoittaa ammetta. Koska jos mietti, että missä sitä vettä nyt oli, niin ammeessa. Ja jos Ferdinand tahtoi lisää vettä, niin kaipa siihen ammeeseen. Näin suuresti viisaampana katosi hakemaan vettä sieltä, mistä aiemminkin. Jotain oli kuitenkin jo ehtinyt oppia. Tiesi mistä vesi tuotiin tänne ja talon muu palveluskunta tunsi Ferdinandin kylpemistavat: aina vettä oli myös lisää. Arvatenkin yksi asia lisää, josta nuorukaisen äiti tätä olisi moittinut. Palasikin pian täyttä vesiämpäriä kovin helponnäköisesti kantaen. Mitä nyt varoi läikyttämästä lähes liian kuumaa vettä yli. Ajatus hänestä kantamassa vettä sai hymähtämään itsekseen. Miten hullut vanhukset joskus osuivatkin oikeaan. Kaikki aina lähti vedestä ja palasi siihen. Kapteenikin ilmestyi sateella. Vähän leveämpikin virne käväisi kasvoilla uppouduttuaan ajatuksiinsa. Hän suuttui niin paljon siitä, että Ferdinand voitti, ja että panoksena oli loppujen rahojen lisäksi vielä hänkin. Että sai heti perään ensimmäisen käskyn uudelta isännältään. Jälkeenpäin ajatellen ei voinut kuin nauraa omalle reaktiolleen: oli vain painunut ulos vesisateeseen. Ei ollut toistaiseksi vielä nähnyt Ferdinandia yhtä vihaisena kuin silloin; oikeasti oli kuvitellut saavansa selkäänsä. Tosin oli ollut myös sitä mieltä tilanteessa, että jos ulkomaalainen sotilaankuvatus olisi lyönyt häntä, niin hän olisi lyönyt takaisin. Ehkä kapteeni oli viimeistään silloin tajunnut, ettei hänen käsissään ollut mikään salonkikelpoinen mielistelijä. Tilanteesta oli kovin lähellä kehkeytyä mutapaini rankkasateessa. Ei oikeastaan tiennyt, mitä oli oikeasti tapahtunut, mutta lopputuloksena kukaan ei lyönyt ketään ja hän oli nyt täällä. Ei ehkä ihan salonkikelpoinen edelleenkään, mutta kaukana siitä villistä pojasta vuosien takaa.
Pudisti päätään palauttaakseen itsensä maan pinnalle. Loi katseensa pinnan alle painuneeseen kauniin vaaleanpunaiseen sotilaaseen. Odotti vaiti, että tulisi huomioiduksi taas. Noinkin pinkkinä Ferdinand näytti vain kalpealta häneen verrattuna. Yleisesti ottaen kuuma kylpy näytti kuitenkin tehneen miehelle hyvää - tämä ei enää vaikuttanut olevan ihan niin kuollut. Yleisilme ei ollut enää niin synkkä ja pahoinvoiva. Ehkei tästä päivästä tulisi niin suurta katastrofia. Sitä Camilo toivoi siitäkin huolimatta, että joutuisi varmaan vielä kertomaan lisää yksityiskohtia viimeöisestä. Ihan vain Ferdinandin omaksi parhaaksi. Vesiämpäriin valunut katse nousi uudestaan ylös äänen myötä.
_________________
I tried to do handstands for you
But every time I fell for you
I'm permanently black and blue, permanently blue
For you
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Amiraali&Kapteeni Mon
Liittynyt: 23 Hei 2007
Viestejä: 54
LähetäLähetetty: 09 Tam 2010 04:42 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Veden voima oli kerta kaikkiaan ihmeellinen. Se virvoitti jopa ankarasta krapulasta kärsivän miehen työkykyiseksi, ainakin osittain, mutta ei suinkaan onnistunut lisäämään luottamusta. Nuorukainen oli itse melkoinen tappelupukari, ettei aina luottanut edes itseensä, miksi siis toisiin? Lisäksi hän oli sotilas henkeen ja vereen. Hän epäili kaikkia ja kaikkea terveen järjen sallimassa määrin. Hän luotti henkensä lopulta vain harvojen käsiin. Mutta palvelijansa kohdalla hän yritti parhaansa, vaikka hänen parhaansa saattoi toisinaan olla hyvin vähän.
Ferdinand hieraisi silmiään ja haroi märän kuontalon pois silmiltä.
”Tuopas se sanko tänne”, määrättiin hillitysti miehen vääntäytyessä seisaalleen paljussa. Hän tarttui riuskasti ämpäriin todeten veden olevan melkoisen kuumaa, mutta humautti vettä päälleen huuhdellakseen saippuan rippeet iholtaan ja hiuksiltaan. Pisaroita roiskahteli sinne tänne veden iskeytyessä voimalla ihoa vasten Hän kirosi hiljaa tuntiessaan poltteen ihollaan, mutta oli lopulta vain tyytyväinen lämmön levitessä uudemman kerran kylmettyneisiin jäseniin.. Sanko ojennettiin takaisin ja Ferdinand loikkasi paljusta tavoitellen pyyhettä, jonka sai näpsäkästi käsiinsä.
”Ajattelin…” Ferdinand aloitti lauseen keskeyttäen sen kuitenkin hangatakseen tarmokkaasti pyyhkeellä lyhyeksi kynittyä hiuskuontaloaan, joka alkoi olla melko siivottomassa puoliksi kasvaneessa rehotustilassa. Se oli liian pitkä pysyäkseen siististi, mutta liian lyhyt sidottavaksi. Liike pysähtyi ja jatkoi pitkin vartaloa alaspäin säntillisessä ja hyvin harjoitellussa järjestyksessä.
”Haluaisitko lähteä kanssani kasarmille? Saisin syyn pistää Richterin muihin hommiin”, hän sanoi tarkoittaen sotilaspalvelijaansa, ”ja syyn käydä harjoittelemassa vaikkapa miekkailua. Sinä et taida miekkailla? Entäpä ammunta? No joka tapauksessa… Aamunuttu, Camilo, Aamunuttu. Ei tässä ole aikaa. Pitää puhua ja toimia yhtä aikaa.” Ferdinand vaihtoi aihetta vilkaisten itseään naisväen suuresta peilistä. Hiukset harottivat ja hän silotti sen nopeasti sormillaan. Sänki oli sentään sen verran lyhyt, ettei hän alkaisi leikkiä partaveitsellä.
Tämän jälkeen hän odotti Camilon jo tarjoavan hänelle kyseistä vaatekappaletta, jotta voisi kiirehtiä huonosta olostaan ja säryistä huolimatta aamiaiselle, joka oikeastaan ei edes houkuttanut häntä, mutta olisi kaikella tapaa välttämätön osa elvytystä, kuten myös liikkeessä pysyminen, jonka aikana ikävän olotilan saattoi jopa hetkeksi unohtaa.
_________________
"Sine ira et studio."
Ilman vihaa ja myötämielisyyttä.
Amiraali Jaques-Yves Montague ja Kapteeni Ferdinand Montague
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Camilo
Liittynyt: 04 Hel 2009
Viestejä: 85
LähetäLähetetty: 10 Tam 2010 03:04 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Camilo ei ollut sotilas. Ei edes soturi. Enemmänkin selviytyjä, omalla tavallaan. Tai kansansa tavalla, hyvällä tavalla. Piti sopeutua selviytyäkseen ja jotta pystyi sopeutumaan, piti tarkkailla ympäristöä: miten pitää toimia, miten muut toimivat. Pitää silmät auki ja nähdä. Jos ei puhunut liikaa, näki enemmän. Ongelma oli vain se, että jos sopeutui liikaa, ei ehkä enää muistaisi olevansa ulkopuolinen tarkkailija. Unohtaisi hyvän tavan. Muut eivät kuitenkaan ikinä unohtaisi ulkopuolisuutta. Kuinka ulkopuolisena siis pitäisi pysyä?
Astui nopeasti ojentamaan veden kapteenille, perääntyen yhtä nopeasti takaisin – ei hän halunnut kastua. Ei siirtänyt katsettaan alastomasta miehestä, miksi olisikaan? Ei hän ollut mikään häveliäs punasteleva tyttönen. Todellakin, kylpy oli tehnyt toiselle hyvää. Palasi taas ottamaan sangon vastaan, melkein liukastuen kastuneella lattialla. Kiitos hyvän tasapainonsa vain horjahti hieman, palauttaen ryhtinsä saman tien. Heräsi silti varomaan askeliaan; seuraavalla kerralla ei välttämättä kävisi yhtä hyvin, eikä häntä kiinnostanut löytää itseään takamuksellaan märältä lattialta. Vei sangon sivummalle Ferdinandin kuivatessa itseään. Kääntyi miestä kohden puhuteltaessa, jääden kuitenkin paikalleen. Tai pikemminkin jähmettyen. Kasvoilla häivähti epäilys: miksi ihmeessä Ferdinand halusi hänet mukaansa, mitä mies haki takaa? Tai kuinka olisi pitänyt vastata? Vaihtoehtoja oli liikaa. Joko mies pyysi häntä kohteliaisuudesta ja odotti hänen kieltäytyvän, tai sitten ihan oikeasti pyysi, mutta miksi? Vai oliko kysymys vain pyynnön taakse kätketty käsky, sillä olisiko hän edes voinut kieltäytyä isäntänsä pyynnöstä? Pudisti välissä päätään miekkailukysymykselle, kuten ammunnallekin. Hämmentyneisyyttään ei tosiaan edes huomannut miehen kuivaamisen edistymistä, joten saikin sitten kiiruhtaa hakemaan sitä lattialta keräämäänsä nuttua. Tuodessaan sitä kapteenille avasi suunsakin:
"En minä osaa miekkailla tai ampua, sellaisilla taidoilla ei tee mitään, jos ei omista miekkaa tai asetta. Osaan lyödä ja potkia, kun on pakko. Kädet ja jalat minulla kuitenkin on."
Hymähti viimeiselle lauseelle, nuorukaisen huumorintaju oli hieman ilkeä. Ojensi nutun katsahtaen Ferdinandia silmiin vähän liian pitkään, yrittäen tehdä omia tulkintojaan.
"Jos tahdot, tulen tietenkin mukaasi. Ei minulla ole tänään mitään muutakaan menoa."
Taaskin pääsi sanomaan vähän ehkä turhan paljon ajattelemattomuuttaan, mutta nyt oli aikainen aamu ja Ferdinand oli krapulassa, joten ehkei tässä ketään tapettaisi asiattomien huonojen vitsien takia. Tai sinuttelun. Vaatisi aikaa ennen kuin oppisi teitittelemään ranskaksi luonnostaan. Ferdinandin puettua sukaisi kuin ohimennen vielä hieman tämän hiuksia, nyökäten sitten hyväksyvästi. Seurasi miestä tämän marssilla kohti yläkertaa – ei ollut hänen asiansa huolehtia kylpyvedestä. Vaikka kuinka Ferdinand yritti ehkä peitellä vammaansa, ainakaan häneltä ei jäänyt huomaamatta arka jalka. Tuo ei välttämättä paranisi kokonaan ihan hetkessä, ehkä parin päivän kuluessa, kun Ferdinand ei kuitenkaan antaisi jalan parantua ja levätä rauhassa. Häneltä oli mahdoton peittää mitään fyysisiä vammoja: jos hän jotain tunsi hyvin niin ihmiskehon. Kukaan ei tullut vastaan ja oli muutenkin hiljaista edelleen, ehkä rouva Montague tosiaan oli lähtenyt vierailulle. Tumma katse kiinnittyi paljaista jaloista nyt portaita kapuavan miehen selkään. Hän ei ehkä tiennyt mitään sotilastaidoista, mutta ehkä kuitenkin jostain muusta Ferdinandin intohimosta:
"Olisi joskus mukava pelata korttia. Ei rahasta, mutta jollain muilla panoksilla."
Eihän sitä nyt korttia voisi pelata vain lämpimikseen, kyllä siinä jotain uhkapeliä pitäisi olla. Jos voitti, oli kiva voittaa oikeasti jotain. Ja silloin oli myös voitettava, jos oli vaarana menettää jotain. Mieleen iski vähän jäljessä, että ei kai ollut mennyt liian pitkälle? Ei kai ollut tulkinnut Ferdinandin aiempia sanoja aivan väärin ja astunut nyt joidenkin näkymättömien rajojen yli. Väsyneenä puhui liikaa ja ajatteli liian hitaasti. Mutta toisaalta, voisihan kapteeni jättää vain sanat huomiotta tai korkeintaan läksyttää häntä. Mitään kuolemanvakavaa virhettä ei kuitenkaan ollut tapahtunut. Kai.
_________________
I tried to do handstands for you
But every time I fell for you
I'm permanently black and blue, permanently blue
For you
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Amiraali&Kapteeni Mon
Liittynyt: 23 Hei 2007
Viestejä: 54
LähetäLähetetty: 28 Tam 2010 06:01 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Kapteeni kuunteli palvelijansa toteamuksen ja pudisti päätään tajutessaan kuinka haavoittuvainen Camilo oikeastaan oli hänen seurassaan. Ei siksi, että hänellä olisi ollut vihollisia, mutta univormu toimi aina jonkinlaisena magneettina, joka houkutteli ikävyyksiä, puhumattakaan hänen omasta riidanhakuisuudestaan kapakoissa ja joskus korttipöydässä. Sotilaat eivät olleet pidettyjä, voittavat tai huijaavat vielä vähemmän haluttua seuraa.
”Niin, uskon, että saisit pahaa jälkeä aikaan vaikka hedelmäveitsellä, mutta se ei juurikaan auta kun vastassa on vaikkapa vain keskinkertainen miekkailija tai pyssysankari”, Ferdinand totesi miettien olisiko Camilosta miekkamieheksi. Asetta hän ei halunnut tälle luovuttaa, joten hänellä ei loppujen lopuksi ollut kuin yksi vaihtoehto.
Kortin pelaaminen sivuutettiin toistaiseksi kädenhuitaisulla. Ehkä sitten kun villillä oli paremmat käytöstavat ja valmius puolustautua tai selvitä kaksintaistelusta. Tosin hän olisi halunnut nähdä ystäviensä ja kanssaupseeriensa ilmeen villin voittaessa heidät omalla maaperällään ja omassa pelissään. Myöhemmin kenties.
Portaat loppuivat ja mies astui takaisin huoneeseensa turvaan naisväen katseilta. Hän istahti vuoteella ja kaatoi itselleen kahvia, joka oli enää vain lämmintä, ei polttavan kuumaa. Ruoka ei oikeastaan houkuttanut, mutta Ferdinand tiesi, että se olisi välttämätöntä ja kävi kiinni antimiin aloittaen hitaasti näykkimällä, mutta löytäen sitten normaalin ruokahalunsa.
”Camilo, tänään saat ensimmäisen oppitunnin miekkailussa, mutta minun on ensin hoidettava muutamia asioita pois päiväjärjestyksestä”, selitettiin suu puoliksi täynnä ruokaa. Ferdinand huuhteli suunsa kahvilla ja jatkoi ohjeistusta.
”Kasarmilla on tarkka arvojärjestys. Sinä olet kuitenkin ulkopuolinen. Sinun ei ole suotavaa tervehtiä upseereita tai puhua, ellei sinua puhutella ensin. Sinuna välttelisin myös tavallisia rivisotilaita, mikäli en ole lähettyvillä. Ja Camilo. Sinun tulee totella jokaista käskyäni”, Ferdinand paasasi valmistellen palvelijaansa kurin ja nuhteen maailmaan.
Ferdinand lopetteli pikaisen aamiaisensa ja silmäili Camilon hänelle valitsemia vaatekappaleita varmistaen, että jokainen oli oikea, ihan vain varmuuden vuoksi totta kai. Kaikki näytti olevan moitteettomassa kunnossa, myös saappaat, jotka olivat aina päivän päätteeksi likaiset. Kapteeni nautti sotilaan yksinkertaisista pienistä iloista, kuten siitä, että hänellä oli käytännössä yksi vaateparsi, joka valita kaapista ja pukea ylleen kuten taas tänäkin aamuna. Hän aloitti pukeutumisrituaalin ja tiedusteli sitten:
”Oletko ymmärtänyt ohjeet tai onko sinulla kysyttävää? Richter auttaa sinua kyllä tarvittaessa.” Richter menisi mieluummin sota oikeuteen kuin olisi auttanut villiä. Se mies oli kuin aidanseipään niellyt, tehokas, mutta epäluuloinen kaikkea sitä kohtaan, mitä Ferdinand käski. Eikä tämä pitänyt aloittelijoista, jotka eivät tunteneet ja noudattaneet sääntöjä pilkulleen. Richter oli kuitenkin kelpo mies ja piti kapteenin ruodussa, mitä tuli papereihin ja miesten käytöksen syynäämiseen. Mikään ei ollut sen mukavampaa kuin antaa tälle pieni haaste.
_________________
"Sine ira et studio."
Ilman vihaa ja myötämielisyyttä.
Amiraali Jaques-Yves Montague ja Kapteeni Ferdinand Montague
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Camilo
Liittynyt: 04 Hel 2009
Viestejä: 85
LähetäLähetetty: 09 Hel 2010 10:00 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Viattomuuden tai kokemattomuuden illuusio oli sinänsä aika kätevä. Tietämättömyys tai sen esittäminen vielä enemmän. Mutta ei hän valehdellut, jätti vain kertomatta yksityiskohtia. Olihan hän nähnyt osansa kapakkatappeluista, kaksintaisteluista ei ehkä, mutta tiesi silti mitä oli olla aseistamattomana aseistettua vastaan. Se oli kyllä yksi kulttuuriero jota ei ymmärtänyt; mitä kunniallista siinä oli, että kävi aseistamattoman päälle, yleensä nimenomaan sen kunnian nimessä? Osoitti tosiaan sitä suosittua valistusta ja sivistystä. Kyllä hän kaikesta huolimatta osasi pitää itsestään huolen, kunhan ei tullut yllätetyksi. Ja siitäkin oli selvitty, jos ei ehjin nahoin, niin ainakin elossa. Eipä silti ollut mitään väittämässä vastaan Ferdinandille, kyllä kapteeni varmasti tiesi mistä puhui. Eihän mies välttämättä edes ajatellut samanlaisia tapauksia, tai sitten kyse oli taas käytöstavoista ja muista hovijutuista. Eikä sekään nyt täysi totuus ollut, ettei osannut ampua. Tai, hän tiesi miten asetta käytetään, mutta ei se vielä tarkoittanut mitään. Parasta oli kuitenkin olla vain hiljaa, ettei puhuisi ohi suunsa.
Hymisi itsekseen Ferdinandin kuittaukselle kortinpeluusta – ainakaan tuo ei tyrmännyt ajatusta täysin. Sulki huoneen oven perässään, jääden hetkeksi nojaamaan sitä vasten. Tarkkaili miestä sen aikaa, että tämä alkoi syödä. Hän ei halunnut olla päivää samassa paikassa kuin edellisen illan riennoista kärsivä ja nälkäinen sotilas. Mieluummin vaikka talviuniltaan heränneen karhun kanssa. Ainakin melkein. Ferdinandin puhutellessa häntä suoristautui ovea nojaamasta ja asteli kevein askelinsa lähemmäs. Kasvoilla häivähti hymyntapainen, jota ei voinut peittää – sotilastako kapteeni hänestä yritti koulia? Kuinka monen palvelijan peruskoulutukseen kuului miekkailu? Katsahti työpöytää ja erityisesti sen edessä olevaa tuolia. Joku oli vienyt likaiset vaatteet pois kylpemisen aikana. Miten palvelusväki osasikin olla niin näkymätöntä? Ihan varmasti joku oli nähnyt hänen hurjan porraslaskunsa. No, ehkei siitä joutuisi tilille kuitenkaan, huvinsa kullakin. Porraskaide oli vielä ehjä, joten häntä ei voitu syyttää mistään. Käänsi suoraan asetellun tuolin ja istui sille omatoimisesti. Toki oli kokoajan pelkkänä korvana Ferdinandin puheelle, kuten taas osoitti kiinnittämällä katseensa tähän. Istui tuolilla sivuttain, nojaten kädellään selkänojaan, selkänojan puoleinen jalka epäetikettimäisesti lähes ristissä toisen päällä. Jotenkin tämä kaikki yhdistettynä siihen, mistä häntä muistuteltiin, oli melko hupaisaa. Naama ihan peruslukemilla nyökkäsi puheenvuoron lopuksi. Toinen ei tuntunut ihan luottavan siihen, että hän osaisi myös käyttäytyä ja esiintyä edukseen. Toisaalta, ei kai myöskään antanut kauheasti mitään esimerkkiä, josta niin olisi voinut päätellä. Ehkä oma ylpeys taas ajoi yli sen, että olisi ihan täysin madellut toisen edessä ja näyttänyt kuinka hyvä oikeasti voisi olla. Oli se ihan arvostettavaa ja kilttiä, että Ferdinand selosti käytäntöjä, mutta oli hän sentään ollut Euroopassa jo aika monta vuotta – käytännössä kasvanut täällä, joten ei hän kuitenkaan ihan niin ulalla ollut kuin ehkä antoi olettaa. Mutta eihän hän edes tiennyt kuinka paljon yhtään mitään Ferdinand tiesi edes siitä, kuinka kauan hän oli ollut täällä. Toisaalta teot puhuivat enemmän kuin sanat, joten jos olisi vain hiljaa – ellei puhuteltu – ja osoittaisi käytöksellään sen, ettei ollut ihan avuton. Sanottuna se olisi kuulostanut ennemmin vain säälittävältä uhoamiselta ja vakuuttelulta. Nousi ylös Ferdinandin pukeutuessa, siirsi tuolin takaisin omalle paikalleen.
"Ymmärsin. Älä puhu jos ei pyydetä ja tee kuten käsketään. Kyllä minä selviän."
Villikin osaa käyttää päätään ja ajatella – villi ei ole villeydestään huolimatta ikuisesti lapsen tasolla. Tai sitten villi osaa kuunnella. Kuroi välimatkan umpeen ohimennen ja auttoi lopuksi päällystakin isäntänsä päälle. Samassa oli taas poissa luota, kun oli napannut sängylle hylätyn aamutakin viikatakseen sen ja viedäkseen paikalleen. Tehtävän suoritettuaan kääntyi tarkastamaan taas kapteenin kunnon. Kyllä, kyllä se univormu miehen teki huonovointisestakin tapauksesta.
_________________
I tried to do handstands for you
But every time I fell for you
I'm permanently black and blue, permanently blue
For you
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Amiraali&Kapteeni Mon
Liittynyt: 23 Hei 2007
Viestejä: 54
LähetäLähetetty: 15 Maa 2010 11:21 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Hienoa. Camilo siis ymmärsi, mitä häneltä odotettiin ja kuinka käyttäytyä. Eihän villiltä ties kenen hoteissa olleelta palvelijalta voinut odottaa samanlaista sulavuutta kuin niiltä, jotka olivat syntyneet palvelijoiksi ja jotka olivat keränneet suosituksia arvovaltaisilta perheiltä voidakseen kivuta yhä merkittävämpien henkilöiden taustajoukkoihin.
Armeijasta oli tullut Ferdinandin elämän keskipiste. Hänellä ei kenties ollut suuria haluja tai pyrkimyksiä tavoitella isänsä asemaa, mutta hän nautti saadessaan tehdä jotain merkityksellistä. Monet saattoivat toki olla eri mieltä, sillä nuori upseeri ei suinkaan ollut sitä käskevintä tyyppiä, eikä selvästikään viihtynyt paperitöiden parissa. Nuorin Montague ei myöskään näyttänyt pitävän auktoriteeteista, joita armeija oli pullollaan, vaan tuntui aina tekevän asiat omalla tavallaan, mutta joka tapauksessa moitteettomasti. Ferdinand tunsi kuitenkin sisimmässään suurta tyydytystä saadessaan eteensä uuden haasteen, joka ei aina ollut mieluisa. Erityisesti hän nautti päästessään selvittelemään erinäisiä kuolemantapauksia, joita sattui valitettavan harvoin, mutta saattoi nuoren miehen vaarallisiin tilanteisiin, joista hän nautti suunnattomasti toisin kuin hänen äiti-parkansa, joka odotti sydän syrjällään viestiä, milloin hänen poikansa olisi astunut harhaan sen viimeisen kerran.
Ferdinand aikoi sukia Camilosta itselleen palvelijan, joka voisi auttaa häntä silloin kun hän kulki siviilit päällä nuuskimassa yhtä sun toista ja tökkiessään kepillä mehiläispesään. Villi oli siinä suhteessa täydellinen, kandidaatti puhuivatpa pahat kielet mitä tahansa, että tämä oli valppaampi kuin palvelijat yleensä ja osasi melko varmasti pitää huolta selustasta… kapakkatappeluissa, ei välttämättä niin sanotusti paremmassa seurassa. Tosin paremmissa piireissä harvoin joutui yllätyshyökkäysten kohteeksi, mutta koskaan ei voinut olla liian varovainen.
Vaateparsi puettiin tottuneesti päälle. Sukat, housut, paita, vyö, vartaloa tiukasti syleilevä asetakki ja lopulta myös saapikkaat vedettiin jalkaan. Asetakin ylimmäiset napit olivat auki, kuten niin usein ennen kuin Ferdinand oli todella valmis marssimaan kohti päivän koitoksia.
Yksi asia oli tietysti unohtunut, kuten arvata saattoi. Camilo piti saada kasarmille asti. Koska Montaguet asuttivat kaupunkiasuntoa, heillä ei ollut tietenkään kunnon tallia vaan joutuivat käyttämään vuokratallien palveluksia. Ainoastaan Ferdinandin ja hänen isänsä ratsulle oli raivattu vängällä tilaa pienestä puutarhasta, mikä ei ollut miellyttänyt talon naispuolista väestöä, ei rouva Montagueta, eikä palveluspiikoja, jotka olisivat mieluusti tuoneet palan kartanon puutarhan loistoa myös kaupungin sykkeen keskelle.
”Camilo, haluan, että käyt hakemassa vuokratallista Nellyn, sen rauhallisen tamman, jolla on valkoiset sukat ja piirto. Satuloin sillä välin oman ratsuni”, nuorukainen sanoi suoristaen hihansuita tottuneesti. Hän piti kuitenkin tauon kuin miettien minne oli laittanut kukkaron ja kääntyi kirjoituspöytänsä laatikon puoleen. Sieltä hän kaivoi muutaman sopivan suuruisen kolikon ja ojensi ne Camilolle.
”Sano Josefille, että siinä on maksu myös edellisestä, hän tietää kyllä, mistä puhun. Lisäksi pyydätkö häntä lähettämään Simonin, sen nuoren tallipojan, illalla talolle. Mieluiten pimeän aikaan ja takaa palvelijoiden ovesta”, Ferdinand opasti nykien nyt toista hihaansa. Hän näytti edelleen kalpealta, mutta sentään hitusen parempivointiselta saatuaan murua rinnan alle. Oikeastaan ulkomuodon saattoi nyt laittaa vain ja ainoastaan väsymyksen piikkiin, ei juomisen ja riehumisen.
”No, niin, alahan laputtaa”, mies tokaisi hätistäen kädenliikkeellä pojan liikkeelle. Kävellen toiselle puolelle huonetta nostaen miekan huotrineen silmiensä eteen tarkastaakseen terän ennen kuin asetteli sen vyölleen. Seuraavana vuorossa olisi pistooli.
_________________
"Sine ira et studio."
Ilman vihaa ja myötämielisyyttä.
Amiraali Jaques-Yves Montague ja Kapteeni Ferdinand Montague
Camilo
Liittynyt: 04 Hel 2009
Viestejä: 85
LähetäLähetetty: 28 Lok 2010 06:01 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
(( Hengissä ollaan, vihdoin. Tätäkin viestiä kirjoittanut varmaan keväästä asti. ))
Aseista puheenollen, milloin viimeksi – ennen Cloveriin saapumistaan – oli joutunut tekemisiin minkään terä- tai tuliaseen kanssa? Helpommin muisti läheltä piti -tilanteita, kuin viimeisintä. Selvin päin ihmiset saivat pahempaa jälkeä aikaan, juovuksissa nämä taas olivat aggressiivisempia. Helpointa olisi kuitenkin ollut, jos kukaan ei olisi kantanut mitään asetta mukanaan. Käsi kävi pitkälti tiedostamatta hieraisemassa niskaa ja kaulaa, keho ehkä muisti asioita, jotka eivät mielessä päässeet yhtä pitkälle. Harhaillut ajatus katkesi jälleen Ferdinandin puheeesen. Kapteenin ääni oli varsin miellyttävä, huolimatta läpi paistavasta arvatenkin armeijan aiheuttamasta karusta tyylistä. Ainakin mies oli vakuuttava ja veti huomion nopeasti puoleensa. Nyökkäsi käskylle, ottaen hetken perästä tarjotut kolikot vastaan. Piti kolikoita hetken kädessään kuunnellessaan mitä Ferdinand jatkoi, mutta käsi näytti toimivan itsenäisesti muusta riippumatta ja sujauttavan kolikot taskuun huomaamatta. Sai pidettyä ilmeensä kurissa, eikä orastavaa virnettä huomannut kuin silmistä korkeintaan. Kuinkahan usein kapteeni oli laittanut muuta palvelusväkeä näille maksumatkoille yhtä epämääräiset selitykset annettavanaan? Oli jo kääntymässä lähteäkseen, kun tajusi minne oli menossa. Ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään kun jo käskettiin lähteä. Loi monitulkintaisen katseen sotilaan jo kääntyneelle selälle, puraisi huultaan ja poistui huoneesta vähin äänin.
Hevosia, oikeita, käveleviä, hengittäviä hevosia. Hänen suhteensa noihin eläimiin oli vähintäänkin ristiriitainen. Ne edustivat kaikkea vierasta, olivat isoja ja lapsen mielestä pelottavia. Toisaalta vuosien saatossa oli huomannut, että useimmat olivat luonnoltaan varsin miellyttäviä ja arvokkaita. Ne näyttivät tietävänsä oman asemansa ja käyttäytyvän myös sen mukaisesti. Mutta silti ei voinut olla lausumatta lyhyttä rukousta laskeutuessaan portaita ripeään tahtiin. Kertasi mielessään mitä kaikkea oli käsketty tehdä viedäkseen ajatukset pois säikähdyksestä. Ajatuksissaan melkein käveli päin oven takana ollutta palvelustyttöä, joka vaikutti varsin pelästyneeltä oven auetessa yhtäkkiä nenän edestä. Tämä oli näemmä käynyt torilla päätellen kantamuksista. Kovin hyvätapaisena avasi oven kunnolla ja päästi tytön ohitseen sisään, ennen kuin itse lähti ulos. Kadulla olikin jo varsin eloisaa, vaikkei kello niin kamalan paljon ollut. Vuokratalli ei onneksi ollut kovin kaukana, joten ei niin pitkää matkaa tarvinnut mutkitella ihmisten keskellä. Yritti olla aika vikkelä, kun Ferdinand kuitenkin olettaisi hevosen hakemisen tapahtuvan käden käänteessä ja Josef tahtoi aina heittää hänen yksin tullessaan nasevia kommentteja. Piti itseään ilmeisesti varsin hauskana ja nokkelana tapauksena. Ei mies pahansuopa ollut, vain ajattelematon.
Jo ennen astumistaan sisään talliin iski vastaan vahva hevosen – tai lähinnä hevosen lannan – haju. Mieluummin olisi ollut keräämässä käärmeitä aavikolta kuin työskennellyt hevosen lemussa joka päivä. Josef oli juttelemassa jollekin prameasti pukeutuneelle herrashenkilölle, joka kuitenkin kuului olevan lähdössä hyvästelyistä päätellen. Ylpeä villi tyytyi painamaan katseensa ylettömän pokkuroinnin sijaan, eihän hän edes tiennyt kuka kyseinen henkilö oli ja kuinka korkealla säädyissä. Samassa myös Josef huomasi Camilon ja nuorukainen saikin tervehtiä katseen nostaessaan leveää virnettä:
"Pitkästä aikaa! Mitäs nuorelle Montaguelle kuuluu, eikös isännällä ole ollut hattua tarjota auringolta suojaamaan?"
Hymähti vaisusti tämänkertaiselle varsin lattealle ulosannille – selkeästi mies ei ollut odottanut hänen ilmestymistään ja miettinyt ennakoon jotain piristävää. Käveli Josefin luo, näyttämättä ulospäin varautuneisuuttaan hevosten äänten keskellä.
"Toivottavasti rouvalle kotona sentään on löytynyt hattu ja varjo, talvi kuitenkin oli aika valoisa. Kapteeni lähetti minut hakemaan Nellyn."
Puhuessaan poimi taskustaan kolikot ja ojensi ne Josefille. Tuon harmaantunut kulma kohosi summalle ja kiiruhti jatkamaan matalammalla äänellä:
"Herra Montague sanoo siinä olevan myös maksun edellisestä. Lisäksi hän pyytää Simonia illaksi käymään talolla. Mieluiten-"
"-Pimeän jo laskettua ja takakautta, eikö?"
Josef hekotteli, ilmeisesti omalle nopeudelleen tai Ferdinandin pyynnöille. Hän ei tiennyt, mitä Josef tiesi nuoren kapteenin iltaretkistä, eikä halunnutkaan tietää. Piti vain naamansa peruslukemilla ja pian Josefkin toipui hilpeydestään. Hevosmies selvitti kurkkuaan ja lähti huutelemaan käskyjä tallipojille. Camilo jäi nojailemaan seinää vasten, näennäisesti omissa maailmoissaan katseen lipuessa ympäri tallia. Josef oli aika ristiriitainen persoona. Sinänsä lähes ärsyttävä ainaisen hyväntuulisuutensa ja mahtavien kaskujensa ansiosta, mutta toisaalta harvoja, jotka eivät tuntuneet ottavan kaikkea säätyluokkajaottelua avoimin sydämin vastaan ja nöyristelevän jokaisen pikkuherran edessä. Saattoi toki olla, että vain kuvitteli tämän kaiken päässään ja oikeasti Josefin pilailun takana ei ollut mitään sen suurempaa kuin hieman tylsä pää.
Kavioiden kopse herätti Camilon tästä ajatuskuviosta ja katse tarkentui tallipojan taluttamana saapuvaan Nellyyn. Hevonen vaikutti hyväntahtoiselta – aivan toista kuin armeijan koulitut ratsut. Otti vastaan pojan tarjoamat suitset ja kosketti hevosen poskea höpisten sille hiljaa espanjaa; hänelle kaikki hevoset olivat espanjankielisiä. Nelly vastasi puheisiin korviaan kääntämällä, ehkä se puhui jotain murretta tänään. Josef ilmestyi jostain vierelle ja laski kätensä tamman kaulalle, rapsuttaen sitä vähän.
"Pidäs nyt siitä hyvää huolta sitten, tämän kiltimpää hevosta ei olekaan. Milloin ajattelit siistiä tuon pääsi?"
Ainakin Josef osasi olla kohtelias – hevosilleen. Hymähti ja loi arvoituksellisen katseen mieheen, kääntäen sen sitten takaisin hevoseen.
"Heti kun minulla on siihen syy. Hasta luego, señor."
Hän tiesi hyvin espanjan ärsyttävän miestä, sillä tuo ei osannut kieltä. Lähti taluttamaan Nellyä pois. Matka oli niin lyhyt, että tuntui typerältä mennä se ratsain. Sitä paitsi hevoset olivat aina epäilyttäviä, olkoonkin niin kilttejä kuin tämä tamma.
_________________
I tried to do handstands for you
But every time I fell for you
I'm permanently black and blue, permanently blue
For you
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Amiraali&Kapteeni Mon
Liittynyt: 23 Hei 2007
Viestejä: 54
LähetäLähetetty: 17 Hei 2011 03:59 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Ferdinand kuuli oven käyvän takanaan Camilon poistumisen merkiksi. Ryhti valahti astetta huonommaksi sillä siunaamalla ja kapteeni kirosi hiljaa. Jalkeilla olo oli saanut vasemman jalan nilkan tykyttämään ja pohje tuntui kuin joku olisi hirttänyt rautaisen pannan sen ympärille. Pieni ravistelu ei juurikaan asiaa auttanut vaan aiheutti ainoastaan ärsyttävän pistelevän tunteen. Polvet natisivat kuin vanhuksella konsanaan miehen lopulta työntäessä jalkansa kiillotettuihin saappaisiin ja selän nikamat naksahtelivat hänen nykäistessään varret suoriksi.
Pistooli lepäsi lipaston laatikossa tavanomaisella paikallaan. Kapteeni Montague ei ollut juurikaan tunnettu ampumataidoistaan, eikä hän järin suurin välittänyt kantaa kyseistä kapinetta mukanaan, mutta viimeaikaisten tapahtumien, eteenkin niiden, josta arvon kapteenilla ei ollut minkään sortin muistikuvaa, valossa se oli viisain ratkaisu. Kenties se oli alitajunnan tuote, mutta toisinaan Ferdinand oli varma, että häntä oli seurattu useampaan kertaan hänen lähtiessään eräästä bordellista, yleensä ryypylle Stecher's Tin nimiseen palatsin kaartin upseerien suosimaan klubiin.
Kengänkantoja kopautettiin keveästi lattiaa vasten, se oli maneeri, jonka Ferdinand oli oppinut poikasena joutuessaan vähä väliä vaihtamaan saappaita, jotka eivät heti muotoutuneet jalan mukaan. Pistoolin kunto tarkistettiin silmämääräisesti ennen vyölle asettamista.
Ferdinand haukotteli makeasti kietoessaan päällystakin ympärilleen ja vetäessään nahkahansikkaat kylmiltä tuntuvien sormiensa peitoksi. Viimeisenä painettiin hattu päälaelle ja kapteeni oli kutakuinkin valmis päivän taistoon - itseään vastaan.
Kertaalleen säikytetty palvelustyttö loi aran katseen Montaguen nuorimpaan poikaan ja kiiruhti puna poskillaan jatkamaan siivousaskareitaan. Minä tahansa muna hetkenä, paitsi illan riennoista selvitessään Ferdinand olisi hyvinkin nauttinut tilanteesta, nyt hän suuntasi suorilta ulos tallille hakemaan ratsunsa. Camilo palaisi kuitenkin pian takaisin.
Tottuneesti tallin tutussa heinän, hevosen ja lannan tuoksussa, Ferdinand satuloi hevosensa, joka kuopsutteli kivistä lattiaa. Kumpikaan heitä ei ollut aivan täydessä terässä, mutta lopulta kaksikko marssi ulos kirpeään talvi-ilmaan, Tamara pärskytelle ja korvat innokkaana hörössä, kuten aina kaupungissa. Kapteenin ote ohjaksista oli pehmeä, tamma kun oli varsin pehmeästi ratsastettava, tai muuten se saisi hepulin, jos toisenkin, sama päti myös taluttamiseen syystä tai toisesta. Kadulta kuuluvaa sorinaa ja askelten kaikuja kuunnellen, kapteeni punnersi itsensä tavallista tuskaisemmin hevosen selkään ja kehotti ratsunsa kohti porttia ja siitä kadulle nähdäkseen villin toimineen, kuten hän oli määrännyt, joskin Camilo talutti ratsua, ei ratsastanut sillä, kuten Ferdinand oli toivonut. Hän huokaisi syvään ja yritti pyyhkiä alistuneen mielialansa, palvelijan ehtiessä hänen rinnalleen.
"Camilo", mies aloitti ja viittasi kohti valkosukkaista Nellyä, "sillä kuuluu ratsastaa, ei taluttaa kuin Beaufortin vinttikoiria." No eipä hän voinut Camiloa sen enempää syyttää. Kaupungissa hevosella liikkuminen oli usein epäkäytännöllistä ja suurin osa herroista ja ladysta suosi muutenkin kärryjä, omia tai vuokrattuja.
"No niin, kiskohan itsesi Nellyn selkään, muuten saamme molemmat satikutia Richteriltä. Kirottu olkoon se nimi, mutta tehokas pentele joka tapauksessa", Ferdinand tokaisi ja tervehti samalla naapuruston muutamaa pariskuntaa koskettamalla hattunsa lieriä näiden kulkiessa heidän ohitseen. Sen pahemmin palvelijaansa odottaen Ferdinand Montague kannusti ratsunsa, joka vastasi pään pudistuksella, reippaaseen käyntiin.
((Ihan selkeästi jotain olen unohtanut... huoku sentään.))
_________________
"Sine ira et studio."
Ilman vihaa ja myötämielisyyttä.
Amiraali Jaques-Yves Montague ja Kapteeni Ferdinand Montague
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Camilo
Liittynyt: 04 Hel 2009
Viestejä: 85
LähetäLähetetty: 20 Hei 2011 07:36 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Camilon lähestyessä taloa, ilmestyi kapteeni näkyville hevosineen. Hän erotti heti, ettei toinen ollut tyytyväinen. Villin teki mieli tehdä täyskäännös ja marssia samaa tietä takaisin kuin oli tullutkin, muttei kuitenkaan tehnyt niin. Piti vain ilmeensä kurissa ja käveli ripein askelin eteenpäin. Ferdinandia ei ollut selkeästi helppo miellyttää. Onneksi kapteeni selvensi mikä oli tällä kertaa ongelmana. Tosin jos häneltä kysyttiin, niin koirien kuin hevostenkin kuului juosta vapaana. Ihmisten myös. Juosta, eikä vaivata hevosia omalla elopainollaan. Nyökkäsi silti ja heilautti itsensä tamman selkään yhdellä jatkuvalla liikkeellä, samalla kun kapteeni kirosi Richteriään. Hän ei ehkä pitänyt hevosistä, eikä pahemmin ratsastamisestakaan, mutta osasi silti ratsastaa. Ei ehkä samalla taidolla kuin hevosen selkään syntynyt ratsuväkeläinen, mutta intiaanilla olikin liian kauniit jalat sellaiseen. Poika kannusti Nellyn kapteenin perään, pysytellen kuitenkin tämän jäljessä. Kaupungissa oli aika vähän tilaa ja lisäksi hän ei tiennyt oliko sopivaa ratsastaa kapteenin rinnalla.
Joku kadunkulkija ei ainakaan ilmeisesti ollut ikinä nähnyt intiaania – saati intiaania ratsailla. Tuo tuijotti kuin kala kuivalla maalla. Silmät pyöreinä ja suu auki. Joku pojannulikka, joka oli ensimmäistä kertaa kaupungissa varmaan. Camilo ei antanut ilmeensä värähtääkään kulkiessaan pennun ohi, piti vain selkänsä suorana ja katseensa eteenpäin. Siinä kapteenin selkää katsellessaan ihmetteli miksi ihmeessä oli lähtenyt mukaan kasarmille. Jos siellä olisi eilisiä upseereja yhtä hyvässä kunnossa kuin Ferdinand… Ja vielä pahempaa, joku joka muistaisi enemmän. Ferdinand ei varmasti arvostaisi, ettei hän ollut kertonut etukäteen mitään kertomisen arvoista. Toisaalta hän ei tiennyt mitä kaikkea toinen muisti ja mitä ei. Kun piti valita kahden pahan väliltä, mieluummin jätti sitten suunsa kiinni. Lisäksi, miekkailua? Voi hyvä luoja ja muut henget. Hänellä oli paha aavistus siitä, mitä tulisi tapahtumaan. Yritti kuitenkin karistaa pahat ajatukset pois, niistä ei seurannut muuta kuin pahaa. Niinpä yritti keskittyä ohi soljuvaan kaupunkiin, kulkukoiraan nuuskimassa maahan pudonneita herkkuja, vanhaanpiikaan kyttäämässä maailmaa ikkunaruudun takana, eri korkuisiin ja värisiin taloihin. Valcot oli ihan nätti kaupunki, ainakin oikealla tuulella ja säällä. Pieni vilkaisu kapteeniin kertoi, ettei tuosta olisi tällä hetkellä kaunista muu kuin sängynpohja. Tai Richter ilmoittamassa, että kaikki työt oli tehty jo, eikä nuoren Montaguen tarvitsisi tehdä mitään. Silloin ei varmaan tarvitsisi olla koko päivää kasarmilla. No, ehkä pitäisi olla vain iloinen, että pääsi välillä näkemään muutakin kuin talon ja bordelleja. Ei pelkkiä humaltuneita sotilaita, vaan kaupan päälle myös selvänä olevia. Mikä mahtava tilaisuus ja onni. Ainakin jos tykkäsi univormukkaista miehistä.
Aamuvilkkaat kadut hupenivat pikkuhiljaa pois, kun matka jatkui kaupungin ulkopuolelle. Katujen hälinään alkoi sekoittua muitakin ääniä, kuten jonkun uskaliaan aikaisen linnun laulua. Ehkä kevät tulisi vihdoin oikeasti. Vesisateineen kaikkineen.
(( No eihän sitä kaikkea voi muistaa. Ikuisuuspelit on aina mukavia, haha. ))
_________________
I tried to do handstands for you
But every time I fell for you
I'm permanently black and blue, permanently blue
For you