Post by Admin on Oct 22, 2013 19:02:13 GMT 2
Léon Von Gilles
Liittynyt: 14 Maa 2009
Viestejä: 32
LähetäLähetetty: 27 Tam 2010 04:33 am Viestin aihe: Palkollinen Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
[Muutamia yksinpeliotteita ministerimme aikaansaannoksista virka-ajan tuolla puolen]
”Arvaatte varmasti etten suosi tälläisiä menetelmä tapoja yleisesti katsoen...”
”Sehän on itsestään selvää. Mutta niinkuin totesin aikaisemmin...mikäli tarvitsette palveluksiani, joudutte tulemaan pelikentälleni”, punertava, palmikolle sidottu parta heilahteli hämärässä, sakeassa ilmassa miehen puhuessa. Tämä pitkä, harteikas mies istui mukavan kokoisessa tuolissa miltein peittäen sen koko mitaltaan jykevän ruumiinsa alle. Miehen punertavan oranssit hiukset olivat sidottuna tämän niskaan huolittelemattomina ja harjaamattomina. Tämän punertavat kulmakarvat tekivät miehen kasvoista voimakaspiirteiset ja vahvat. Suupieliä, nenänalustaa, kuin jonkinverran poskiakin peittämä parta oli sitä luokkaa, että vanhurskas ei halunnut edes miettiä syöpäläisten määrää. Sen lisäksi vaikka Von Gillesin oli hankala itselleen myöntää niitä hetkiä, jolloin hän tunsi itsensä heikoksi ja mitättömäksi – niin tämä hetki oli yksi sellainen. Hän tunsi joutuneensa häilyväisen arvostuksen, pelon, kunnioituksen ja ikävyyksien tunnekuohuun.
Hän oli vajonnut. Vajonnut hyvin alas auktoritteettinsa, kuin nimensä suomasta loisteesta...jopa niinkin alas, että hänen ruumiistaan värisytti katsoa silmiin alamaailman koiraa. Pikemminkin – kettua. Viekasta ja ovelaa petoa, joka tuntui lueskelevan hänen arvovaltaisuuttaan kuin avointa kirjaa vain muutaman metrin päästä. Vain pakottava tarve, kuin ripaus hulluutta olivat saaneet vanhan miehen saapumaan tähän kurjaan räkälään henkilökohtaisesti.
”Mutta minun on pakko ehdottomasti myöntää, että olen yllättynyt, ” ahavoittuneen kämmenen noustessa poimimaan himmeässä valossa puoliksi tyhjilleen hörpittyä mallastuopposta, punertava partainen mies puhui jälleen. Tämän ääni oli kuin rahinaa kurkussa, mutta tummaa, pehmeää siirappia siinä samalla – petturimaista ivaa, tahi yltiökylläistä itsevarmuutta kaupan päällisinä. Vaivaalloisena ministeri liikahti allaan natisevassa puutuolissa. Häntä vaivasi nähdä punertavan kulmakarvan nousevan aavistuksen huvittuneena vastapuolellaan istuvan miehen kasvoilla. ”Nimittäin siitä, että tulitte näinkin pian. Ja voin taata teille hyvä premier ministre , että olette saaneet kaiken huomioni osaksenne.” Hymynhäivä miehen suupieliä tavoitellen punapartainen piru joi jälleen maltaista juomaansa. Tämä hymisi tyytyväisenä maistaessaan juoman kielellään, ja laski sen jälkeen tuoppinsa jälleen pöydälle.
Pöydän ylle ojentuessaan mies liikkui notkeasti, poimien käteensä kirjeen, jonka arvovaltaisin vieraansa oli hänelle viisi päivää aikaisemmin lähettänyt. Tällöin hermostuksen tuottama kuumotus poskillaan ministeri näki tilaisuudekseen puhua.
”Se on vain jäljennös siitä mitä kirjurini kirjoitti perijöille, mutta ajattelin että te tiedättä monsieur Schades yhtä paljon tästä ilmoituksesta kuin hekin. He eivät tiedä juuri sen enempää kuin että olen saapumassa valtioin asioissa. Uskoisin heidän jo nyt valmiiksi kiukuttelevan omille alaisilleen siitä vääryydestä, että ylenpalttinen maanvaiva jaksaa muistuttaa heitä jälleen valtakunnan asioiden asettamisesta tärkeysjärjestykseen!” aivan liian myöhään Von Gilles huomasi kiihtyvänsä ajatellessaan vain viikon päässä olevaa tapaamista. Hän oli kyllä valmistautunut, ja hionut suunnitelmiaan, mutta kaikki järjestely tuntui vain tuottavan hänelle entistä enemmän päänvaivaa.
Tuntiessaa ärtymyksen ja jännityksen suodattavan hikipisaroita otsalleen, ministeri kaivoi pukunsa taskusta vaalean, edesmenneen vaimonsa kauniisti kirjaillun nenäliinan. Kätensä täristessä ministeri pyyhkäisi otsaansa, kunnes napautti kielensä terävästi kitalaakeensa. Edessään istuva rottain kansalainen tuskin näki minkäänlaista eroa laumalla villikakaroita tai kuninkaan perijöitä.
”Ja tietenkin varmistaakseni oman turvallisuuteni ajamani asian takana, ja muissakin merkityksissä tarvitsen suojelua kos..”
”Ja omat henkivartijanneko eivät ole riittävän päteviä?”
”Tietenkin ovat, mutta..”
”Mutta sen sijaan tarjoatte minulle 500 frangia siitä että asetun heidän asemaansa?”
”Niin, sekä...”
”Aivan, sekä maksaisitte – miten sen niin osuvasti kirjotittekaan, hetki..” punertavan partapalmikon jälleen heiluessa mies otti esille toisen kirjeen, henkilökohtaisemman, minkä vanhurskas mies oli itse kirjoittanut. ”Suorittamaan asianmukaisen, ulkoisen kohennuksen...Sehän se oli. Sekä toimisin peitteellisesti kirjurinanne, kuin vaunujenne ajurina aina kun sitä toivotte ja pyydätte.”
”Juuri näin. Kuitenkaan unohtamatta....”
”Sitä, että pitäisin silmällä nuoria perillisiä. Ja varsinkin haluaisitte että kiinnittäisin erityisen huomioni prinssessaanko? Herranjumala oletteko tosissanne?” naurahdus huulilta karaten Warren Schades katsoi jälleen ties monennettako kertaa puheilleen saapunutta ministeriä.
”Kuvitteletteko todella, että tulisin tänne asti leikkimään sanaleikkejä kanssanne nuori mies?! Voitte olla tämän kapakan kukkulan kuningas, mutta se mitä minä teille tarjoan on tarjous, mistä harva järkevä, tilaisuutensa näkevä mies kieltäytyy. En usko että minun tarvitsee lähteä tuon oven ulkopuolella kovinkaan pitkää matkaa, ja tarjoamani pesti on täyttynyt. Miettikäähän sitä aikanne kuluksi tovi tai kaksi!”
Miehen hermo oli luja, ja rautaisa, mutta siinä missä kettu ilveili omalla itsevarmuudellaan – osasi vanha karhu myös omat temppunsa. Von Gillesin noustessa paikaltaan, hän poimi ikänsä halkeilleen, huterasti pystyssä pysyvän pöydän yltä nahkaisen kulmiohattunsa. Asettaessaan tätä vasten hauraita hiushaituviaan liikahti harteikas mies paikaltaan.
”Odottakaahan nyt hetki monsieur. Pahoittelen käytöstäni. Olen mukana sopimuksessa, mikäli se vain on vielä mahdollista."
"Hienoa. Näin ajattelinkin", merkittävästi lähtöään tehden ministeri antoi katseensa vielä kulkea läpi miehen, jonka hän uskoi olevan paras valitsemaansa tehtävään, vaikkakin tämän tausta oli ennen kaikkea raadollinen ja hirttopuun arvoinen. "Tapaamme siis hyvin pian uudestaan" ja näin todeten vanhus nyökkäsi hyvästinsä ja jättäen uuden työkumppaninsa samaiseen loukkoon, mistä oli tämän löytänytkin – kunnes tulisi aika tavata tämä mies uudestaan.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Léon Von Gilles
Liittynyt: 14 Maa 2009
Viestejä: 32
LähetäLähetetty: 27 Tam 2010 04:33 am Viestin aihe: Palkollinen osa II Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
”Mutta monsieur... Oletteko aivan varma, että tämä on järkevää?” kamariherran värisevä ääni oli tuskin lattialankkujen narinan alta selviävää piipitystä. Säikky, rotan ulkoisen muodon ihmismuotoon venyttänyt mies oli ollut aina hieman hysteerinen kaiken uuden, vieraan ja arvaamattoman suhteen. Hyvin usein Von Gilles oli tuntenut itsessään säälin liikuttavia tunteita, mutta hän ei kertakaikkiaan ymmärtänyt käymäänsä kamppailua. Toinen puoli hänestä olisi varmistanut jo ajat sitten ettei vikisevä kamariherra olisi vaivannut häntä enää hengenvedonkaan vertaa, mutta tällöin hänen tieleen asettui toinen ääni. Vahvempi ja sympaattinen, omantunnon paikkaa pitävä kolkutin oli voittanut kamppailun – ja näin ollen oli piipittävä mies saanut jäädä hänen palvelukseensa.
Mutta niinkuni kenen tahansa kohdalla, vastaan tuli päiviä jolloin suurinkaan sympatian tuulahdus auttanut ilmeen vakaana pitämisessä. Ja juuri tänään Von Gilles taisteli irvistystään vastaan. Hän olisi antanut mitä vain jos joku-tai jokin olisi osoittanut edes vähän tukea ja rohkaisua hänen päätöksissään. Vuosikausiin – pikemminkin kymmeniin, hän ei ollut asettanut itseään niin suuren hengellisen kuin fyysisenkin rasitteen alla. Hän pelasi riskipeliä, jossa yksikään siirto ei tulisi olemaan täysin takuuvarma ja pitävä. Ja jokin iljettävä tuntemus hänen sisällään piti tuon epätoivotun tunteen hengissä. Joka ikinen kerta kun hän oli uskotellut olonsa tasoittuvan edes pienesti lähelle hyvinvointia, oli jokin uusi murhe tai ennalta arvaamaton aate kohonnut hänen mieleensä. Vanhan, ikänsä toiminnassa olevan sydämenkään toiminta ei tahtonut pitäytyä turvallisessa tahdissaan, vain ajoittain sekin sykähteli ja tulistui rinnan syvyydessä.
Monista tavoistaan poiketen Von Gilles oli poistunut työhuoneestaan viettääkseen ”leppoisan ja rauhallisen” iltapäivän kotonaan. Varakkaalle kaupunkialueelle noussut rakennus kätki sisälleen kaikki vastakaiset tuntemuksen sille, mitä nimikkeellinen iltapäivänsä antoi kertoa. Sietorajoja uuvuttavien tuntien jälkeen Von Gilles tunsi viimein jalkojensa puutuvan. Hän oli seissyt paikoillaan monia kymmeniä minuutteja. Välillä hän oli tarponut kolmikerroksisen asuntonsa toisen kerroksen tiloissa kuin mielipuoli. Kertaakaan hän ei ollut jättänyt suuria ikkunoitaan vartioimatta. Hän odotti kasvavalla kiihkolla, sekä hiushaituvia irrottavalla jännityksellä erikoisen vieraansa saapumista. Ja kun tämä hetki saapui, Von Gilles tunsi sisällään heräävän jälleen tuskallisen poltteen, joka uskalsi kertoa ikävyyksistä. Sokkeloisten katukivitysten uumista vanhurskas mies erotti tumman ruskean ratsun, joka kantoi selässään tummiin asusteisiin pukeutunutta ratsastajaa. Hän seurasi katseellaan ratsumiestä aina oman kotinsa porteille, jossa kulkija pysäytettiin sotilaiden puolesta. Tällöin hän huomasi reagoida vasta suunsa avanneen kamariherran epävarmalle sanailulle.
”Leuford – tänään, tänään minä en ole varma enää mistään”, katsettaan ikkunastaan irrottamatta mies nielaisi kurkkuunsa kohoavan, sappisen syljen alas nieluunsa. ”Päästäkää vieraani sisälle, ja toimikaa antamieni valmisteluohjeiden mukaisesti. Katsokaa, että kaikki on valmista.”
”Kyllä, tietenkin monsieur.”
Muutamien kiireellä otettujen askelten jälkeen Von Gilles kuuli, kuinka ovi napsahti kiinni selkänsä takana. Ja samaan aikaan hän näki kuinka portit avasivat raskaasti liikkuen tiensä ratsumiehelle.
”Luoja minua auttakoon tuo punapartaisen pirun kanssa”, vaimeasti murahtaen mies antoi varjonsa liikahtaa ikkunoista. Painavat, tumman punaisen sävyiset verhot liikahtivat äänekkäästi kahisten ikkunoiden eteen.
Liittynyt: 14 Maa 2009
Viestejä: 32
LähetäLähetetty: 27 Tam 2010 04:33 am Viestin aihe: Palkollinen Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
[Muutamia yksinpeliotteita ministerimme aikaansaannoksista virka-ajan tuolla puolen]
”Arvaatte varmasti etten suosi tälläisiä menetelmä tapoja yleisesti katsoen...”
”Sehän on itsestään selvää. Mutta niinkuin totesin aikaisemmin...mikäli tarvitsette palveluksiani, joudutte tulemaan pelikentälleni”, punertava, palmikolle sidottu parta heilahteli hämärässä, sakeassa ilmassa miehen puhuessa. Tämä pitkä, harteikas mies istui mukavan kokoisessa tuolissa miltein peittäen sen koko mitaltaan jykevän ruumiinsa alle. Miehen punertavan oranssit hiukset olivat sidottuna tämän niskaan huolittelemattomina ja harjaamattomina. Tämän punertavat kulmakarvat tekivät miehen kasvoista voimakaspiirteiset ja vahvat. Suupieliä, nenänalustaa, kuin jonkinverran poskiakin peittämä parta oli sitä luokkaa, että vanhurskas ei halunnut edes miettiä syöpäläisten määrää. Sen lisäksi vaikka Von Gillesin oli hankala itselleen myöntää niitä hetkiä, jolloin hän tunsi itsensä heikoksi ja mitättömäksi – niin tämä hetki oli yksi sellainen. Hän tunsi joutuneensa häilyväisen arvostuksen, pelon, kunnioituksen ja ikävyyksien tunnekuohuun.
Hän oli vajonnut. Vajonnut hyvin alas auktoritteettinsa, kuin nimensä suomasta loisteesta...jopa niinkin alas, että hänen ruumiistaan värisytti katsoa silmiin alamaailman koiraa. Pikemminkin – kettua. Viekasta ja ovelaa petoa, joka tuntui lueskelevan hänen arvovaltaisuuttaan kuin avointa kirjaa vain muutaman metrin päästä. Vain pakottava tarve, kuin ripaus hulluutta olivat saaneet vanhan miehen saapumaan tähän kurjaan räkälään henkilökohtaisesti.
”Mutta minun on pakko ehdottomasti myöntää, että olen yllättynyt, ” ahavoittuneen kämmenen noustessa poimimaan himmeässä valossa puoliksi tyhjilleen hörpittyä mallastuopposta, punertava partainen mies puhui jälleen. Tämän ääni oli kuin rahinaa kurkussa, mutta tummaa, pehmeää siirappia siinä samalla – petturimaista ivaa, tahi yltiökylläistä itsevarmuutta kaupan päällisinä. Vaivaalloisena ministeri liikahti allaan natisevassa puutuolissa. Häntä vaivasi nähdä punertavan kulmakarvan nousevan aavistuksen huvittuneena vastapuolellaan istuvan miehen kasvoilla. ”Nimittäin siitä, että tulitte näinkin pian. Ja voin taata teille hyvä premier ministre , että olette saaneet kaiken huomioni osaksenne.” Hymynhäivä miehen suupieliä tavoitellen punapartainen piru joi jälleen maltaista juomaansa. Tämä hymisi tyytyväisenä maistaessaan juoman kielellään, ja laski sen jälkeen tuoppinsa jälleen pöydälle.
Pöydän ylle ojentuessaan mies liikkui notkeasti, poimien käteensä kirjeen, jonka arvovaltaisin vieraansa oli hänelle viisi päivää aikaisemmin lähettänyt. Tällöin hermostuksen tuottama kuumotus poskillaan ministeri näki tilaisuudekseen puhua.
”Se on vain jäljennös siitä mitä kirjurini kirjoitti perijöille, mutta ajattelin että te tiedättä monsieur Schades yhtä paljon tästä ilmoituksesta kuin hekin. He eivät tiedä juuri sen enempää kuin että olen saapumassa valtioin asioissa. Uskoisin heidän jo nyt valmiiksi kiukuttelevan omille alaisilleen siitä vääryydestä, että ylenpalttinen maanvaiva jaksaa muistuttaa heitä jälleen valtakunnan asioiden asettamisesta tärkeysjärjestykseen!” aivan liian myöhään Von Gilles huomasi kiihtyvänsä ajatellessaan vain viikon päässä olevaa tapaamista. Hän oli kyllä valmistautunut, ja hionut suunnitelmiaan, mutta kaikki järjestely tuntui vain tuottavan hänelle entistä enemmän päänvaivaa.
Tuntiessaa ärtymyksen ja jännityksen suodattavan hikipisaroita otsalleen, ministeri kaivoi pukunsa taskusta vaalean, edesmenneen vaimonsa kauniisti kirjaillun nenäliinan. Kätensä täristessä ministeri pyyhkäisi otsaansa, kunnes napautti kielensä terävästi kitalaakeensa. Edessään istuva rottain kansalainen tuskin näki minkäänlaista eroa laumalla villikakaroita tai kuninkaan perijöitä.
”Ja tietenkin varmistaakseni oman turvallisuuteni ajamani asian takana, ja muissakin merkityksissä tarvitsen suojelua kos..”
”Ja omat henkivartijanneko eivät ole riittävän päteviä?”
”Tietenkin ovat, mutta..”
”Mutta sen sijaan tarjoatte minulle 500 frangia siitä että asetun heidän asemaansa?”
”Niin, sekä...”
”Aivan, sekä maksaisitte – miten sen niin osuvasti kirjotittekaan, hetki..” punertavan partapalmikon jälleen heiluessa mies otti esille toisen kirjeen, henkilökohtaisemman, minkä vanhurskas mies oli itse kirjoittanut. ”Suorittamaan asianmukaisen, ulkoisen kohennuksen...Sehän se oli. Sekä toimisin peitteellisesti kirjurinanne, kuin vaunujenne ajurina aina kun sitä toivotte ja pyydätte.”
”Juuri näin. Kuitenkaan unohtamatta....”
”Sitä, että pitäisin silmällä nuoria perillisiä. Ja varsinkin haluaisitte että kiinnittäisin erityisen huomioni prinssessaanko? Herranjumala oletteko tosissanne?” naurahdus huulilta karaten Warren Schades katsoi jälleen ties monennettako kertaa puheilleen saapunutta ministeriä.
”Kuvitteletteko todella, että tulisin tänne asti leikkimään sanaleikkejä kanssanne nuori mies?! Voitte olla tämän kapakan kukkulan kuningas, mutta se mitä minä teille tarjoan on tarjous, mistä harva järkevä, tilaisuutensa näkevä mies kieltäytyy. En usko että minun tarvitsee lähteä tuon oven ulkopuolella kovinkaan pitkää matkaa, ja tarjoamani pesti on täyttynyt. Miettikäähän sitä aikanne kuluksi tovi tai kaksi!”
Miehen hermo oli luja, ja rautaisa, mutta siinä missä kettu ilveili omalla itsevarmuudellaan – osasi vanha karhu myös omat temppunsa. Von Gillesin noustessa paikaltaan, hän poimi ikänsä halkeilleen, huterasti pystyssä pysyvän pöydän yltä nahkaisen kulmiohattunsa. Asettaessaan tätä vasten hauraita hiushaituviaan liikahti harteikas mies paikaltaan.
”Odottakaahan nyt hetki monsieur. Pahoittelen käytöstäni. Olen mukana sopimuksessa, mikäli se vain on vielä mahdollista."
"Hienoa. Näin ajattelinkin", merkittävästi lähtöään tehden ministeri antoi katseensa vielä kulkea läpi miehen, jonka hän uskoi olevan paras valitsemaansa tehtävään, vaikkakin tämän tausta oli ennen kaikkea raadollinen ja hirttopuun arvoinen. "Tapaamme siis hyvin pian uudestaan" ja näin todeten vanhus nyökkäsi hyvästinsä ja jättäen uuden työkumppaninsa samaiseen loukkoon, mistä oli tämän löytänytkin – kunnes tulisi aika tavata tämä mies uudestaan.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Léon Von Gilles
Liittynyt: 14 Maa 2009
Viestejä: 32
LähetäLähetetty: 27 Tam 2010 04:33 am Viestin aihe: Palkollinen osa II Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
”Mutta monsieur... Oletteko aivan varma, että tämä on järkevää?” kamariherran värisevä ääni oli tuskin lattialankkujen narinan alta selviävää piipitystä. Säikky, rotan ulkoisen muodon ihmismuotoon venyttänyt mies oli ollut aina hieman hysteerinen kaiken uuden, vieraan ja arvaamattoman suhteen. Hyvin usein Von Gilles oli tuntenut itsessään säälin liikuttavia tunteita, mutta hän ei kertakaikkiaan ymmärtänyt käymäänsä kamppailua. Toinen puoli hänestä olisi varmistanut jo ajat sitten ettei vikisevä kamariherra olisi vaivannut häntä enää hengenvedonkaan vertaa, mutta tällöin hänen tieleen asettui toinen ääni. Vahvempi ja sympaattinen, omantunnon paikkaa pitävä kolkutin oli voittanut kamppailun – ja näin ollen oli piipittävä mies saanut jäädä hänen palvelukseensa.
Mutta niinkuni kenen tahansa kohdalla, vastaan tuli päiviä jolloin suurinkaan sympatian tuulahdus auttanut ilmeen vakaana pitämisessä. Ja juuri tänään Von Gilles taisteli irvistystään vastaan. Hän olisi antanut mitä vain jos joku-tai jokin olisi osoittanut edes vähän tukea ja rohkaisua hänen päätöksissään. Vuosikausiin – pikemminkin kymmeniin, hän ei ollut asettanut itseään niin suuren hengellisen kuin fyysisenkin rasitteen alla. Hän pelasi riskipeliä, jossa yksikään siirto ei tulisi olemaan täysin takuuvarma ja pitävä. Ja jokin iljettävä tuntemus hänen sisällään piti tuon epätoivotun tunteen hengissä. Joka ikinen kerta kun hän oli uskotellut olonsa tasoittuvan edes pienesti lähelle hyvinvointia, oli jokin uusi murhe tai ennalta arvaamaton aate kohonnut hänen mieleensä. Vanhan, ikänsä toiminnassa olevan sydämenkään toiminta ei tahtonut pitäytyä turvallisessa tahdissaan, vain ajoittain sekin sykähteli ja tulistui rinnan syvyydessä.
Monista tavoistaan poiketen Von Gilles oli poistunut työhuoneestaan viettääkseen ”leppoisan ja rauhallisen” iltapäivän kotonaan. Varakkaalle kaupunkialueelle noussut rakennus kätki sisälleen kaikki vastakaiset tuntemuksen sille, mitä nimikkeellinen iltapäivänsä antoi kertoa. Sietorajoja uuvuttavien tuntien jälkeen Von Gilles tunsi viimein jalkojensa puutuvan. Hän oli seissyt paikoillaan monia kymmeniä minuutteja. Välillä hän oli tarponut kolmikerroksisen asuntonsa toisen kerroksen tiloissa kuin mielipuoli. Kertaakaan hän ei ollut jättänyt suuria ikkunoitaan vartioimatta. Hän odotti kasvavalla kiihkolla, sekä hiushaituvia irrottavalla jännityksellä erikoisen vieraansa saapumista. Ja kun tämä hetki saapui, Von Gilles tunsi sisällään heräävän jälleen tuskallisen poltteen, joka uskalsi kertoa ikävyyksistä. Sokkeloisten katukivitysten uumista vanhurskas mies erotti tumman ruskean ratsun, joka kantoi selässään tummiin asusteisiin pukeutunutta ratsastajaa. Hän seurasi katseellaan ratsumiestä aina oman kotinsa porteille, jossa kulkija pysäytettiin sotilaiden puolesta. Tällöin hän huomasi reagoida vasta suunsa avanneen kamariherran epävarmalle sanailulle.
”Leuford – tänään, tänään minä en ole varma enää mistään”, katsettaan ikkunastaan irrottamatta mies nielaisi kurkkuunsa kohoavan, sappisen syljen alas nieluunsa. ”Päästäkää vieraani sisälle, ja toimikaa antamieni valmisteluohjeiden mukaisesti. Katsokaa, että kaikki on valmista.”
”Kyllä, tietenkin monsieur.”
Muutamien kiireellä otettujen askelten jälkeen Von Gilles kuuli, kuinka ovi napsahti kiinni selkänsä takana. Ja samaan aikaan hän näki kuinka portit avasivat raskaasti liikkuen tiensä ratsumiehelle.
”Luoja minua auttakoon tuo punapartaisen pirun kanssa”, vaimeasti murahtaen mies antoi varjonsa liikahtaa ikkunoista. Painavat, tumman punaisen sävyiset verhot liikahtivat äänekkäästi kahisten ikkunoiden eteen.