2. Piparminttua ja muita päähänpistoja

Camilo



Liittynyt: 04 Hel 2009
Viestejä: 85

LähetäLähetetty: 02 Lok 2011 05:08 pm Viestin aihe: Piparminttua ja muita päähänpistoja Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
(( Tänne siis Vanoraa kaipaisin, pelinä jatkumoa ravintola Inneksen tapahtumille tammikuiseen kaupunkiin. ))


Ilma oli jäätävä. Se kipristeli varpaissa ja hileili nenänpäässä. Se oli juuri niin kylmä, että talon naisväki, varsinkin palvelusväki, keksi minkä tahansa syyn olla pistämättä sormenpäätänsäkään ulos ovesta. Niinpä Ferdinandin ollessa kasarmilla ilman häntä, oli luonnollisestikin villin tehtävä hakea vilustuneelle rouva Montaguelle piparminttuteetä. Mikä suuri kunnia ja jalo hanke. Rouvan oma palvelijatar ei tietenkään voinut asiaa hoitaa, sillä tämä huolehti rouvasta ja ei saattanut itse altistaa itseään vilustumiselle. Ja sama jatkui koko piikarivistön läpi: jokaisella oli aina jotain muuta tekemistä tai vähän kipeä kurkku. Hyvä ihme noita sokerista tehtyjä neitejä ja heidän tärkeitä tehtäviään. Ihan kuin hänellä ei olisi ollut tekemistä ja asioita hoidettavana, ilman kapteenin läsnäoloakin.
Huokaus nousi höyrynä ilmaan, askeleet, rattaiden kolina ja huudot kuulostivat ilman kirpeydessä terävämmiltä, viiltäviltä. Auringonkin valo oli terävää, pisti silmiin roikkuessaan matalalla. Camilo oli kietaissut ison kirjavanruskean villahuivin päänsä yli kaulansa ympäri suojaamaan kylmältä. Ferdinand olisi tietysti ollut pahoillaan ratkaisusta, sillä eihän huivi miehen päähän kuulunut. Satunnaisista huvittuneista tai oudoksuvista katseista päätellen myös kaupunkilaiset jakoivat tämän mielipiteen. Hienoilla herroilla oli hattu päässä, mutta eipä hän mikään hieno herra ollut. Susi lampaan vaatteissa enemmänkin.
Torin laidalla oli vielä jokunen kaupustelija näin iltapäivälläkin, vaikka suuri osa olikin jo pakannut tavaransa ja lähtenyt tältä päivältä. Punanenäiset eukot yrittivät tinkiä vielä päivän viimeisiä kauppoja, mokomat haaskalinnut. Yksi kaupustelijaeukko näytti myyvän mausteita ja yrttejä kaiken muun hyödyllisen ja hyödyttömän sijaan, joten nuorukainen suuntasi tämän luokse. Lähempää katsottuna olisi kyllä yhtä hyvin voinut olla menemättä. Vanhahko nainen oli suoraan lastensaduista ilmestynyt noita korpinmustine hiussuortuvineen ja kiiluvine silmineen. Värikäs huivi oli tiukasti leuan alla solmussa ja kädet alati liikkeessä pysyäkseen lämpiminä. Kun hän lopulta pysähtyi naisen luokse, tuo vilkaisi häntä päästä varpaisiin otsa kurtussa ja tokaisi:
"Mitäs tuollainen poju etsii, lemmenrohtoja tekee? Ei kuule tytöt tuollaisten rättipäiden perään katsele."
Camilo hymähti vaisusti – ainakaan eukon reaktio ei ollut yllättävä. Kylmästä käheällä äänellä hän vastasi:
"Iltapäivää, rouva. Ei ne kunnon tytöt tällaisten poikien perään katselisi muutenkaan. Etsin vain piparminttua teetä varten."
Eukon kulma kohosi rauhalliselle vastaukselle, kaipa tuo oli kuvitellut saavansa hänet häkellyksiin hävyttömyyksillään.
"Vai piparminttua? Poika on nyt kyllä puoli päivää myöhässä, aamulla on nekin ostettu pois. Ei täältä tähän aikaan löydä enää kuin huolia ja harmeja. Ehkä vähän salviaa ja seljankukkaa."
Kun oli varsin ilmeistä, ettei täältä etsittyä yrttiä löytyisi, hän kiitti lyhyesti ja lähti pois. Miksipä hän olisi jäänyt tuon eukon kanssa haastamaan, kylmään viimaan, kun kuitenkin saisi kuulla kunniansa jos viipyisi liian kauan. Kevein askelin nuorukainen kulki muidenkin kaupustelijoiden ohitse, löytämättä kuitenkaan toista, joka olisi myynyt yrttejä. Mielessään hän manasi rouva Bufortin ja tämän säälittävän yrttikokoelman; eukko oli ollut koko viime kesän niin huonolla tuulella, ettei ihme ettei tämän yrtitkään olleet suostuneet kasvamaan. Ja nyt kaikesta tulisi hänen syynsä, ellei jostain taivaasta ilmestyisi piparminttua sillä hinnalla, minkä muutaman hilun oli saanut käteensä. Tietysti rahalla olisi saanut mitä vain mistä vain, mutta ei hänelle sellaisia summia mukaan annettu. Luottamus talossa oli ansaittava: nyt kun arvon rouvat eivät enää epäilleet hänen tahtovan vain päästä kurkkimaan jokaisen piian hameen alle, piti seuraavaksi yrittää nämä saada uskomaan, ettei hänelle annetut rahat katoaisi jonnekin aivan muualle kun tehtyihin ostoksiin.
Asetellessaan kaulahuiviaan paremmin mieleen nousi ajatus. Kyllähän hän yhden kauppiaan tiesi, joka muutenkin oli palveluksen velkaa. Toivottavasti tuo piti vielä tähän aikaan puotiaan auki. Suunnatessaan pois yhdelle torilta lähtevälle isommalle kadulle, kuuli hän huutoa sen pirun kalliin ravintolan viereiseltä sivukujalta. Joku kuului saavan kunnon selkäsaunan. Asiahan ei hänelle tietenkään kuulunut, mutta… Kuuluisin viimeisin sanoin Camilo kääntyi kadulta kapealle kujalle, kissapedon äänettömin askelin.
_________________
I tried to do handstands for you
But every time I fell for you
I'm permanently black and blue, permanently blue
For you
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Vanora Jewett



Liittynyt: 27 Lok 2009
Viestejä: 65

LähetäLähetetty: 02 Lok 2011 11:37 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
”J'en ai assez! - Olen saanut tarpeekseni! Tuollainen hupakko ei ravintolani mainetta pitää! Fils de pute! Huoranpenikka! Kuulitkos!?” ranskalaissyntyisen miehen raivoava ääni sylki vasten maata, sekä nuorta naista, joka oli kirjaimellisesti poljettu ravintolan omistajan jalkoihin.
Ikuisessa loskassa ja mutaliejussa elävä maa oli roiskinut herra Leffén saappaan reunuksille ikävät mutaraidat, mikä sai punakaskasvoisen miehen syyllistämään ulos ravintolastaan heittämää naista entistä enemmän edesottamuksistaan.
”Hyvää hyvyyttäni otin sinut töihin ravintolaani, ja kuinka kävi! Pythyi! Koirakin osaisi työsi paremmin. Anna tänne se esiliina! Voleur! Varas!” hurjistuksissaan mies ei ehtinyt välittämään siisteistä ja tarkkaan tärkätyistä vaatteistaan Leffen käydessä vielä kerran maassa makaavan naisen kimppuun. Rajusti vaaleaan, mutaiseksi värjääntyneen esiliinan vielä hyvinkin entisen työntekijänsä varrelta repien mies näki vielä kaikeksi oikeudekseen polkea lian saappaittensa syrjältä vasten tärisevää selkää. Hellyyttä tuntematta.

”Ja tämän! Tämän minä pidän! Vahingonkorvauksena typeryydestäsi putain!” muutamaa lanttia käsissään pitäen Leffe kumartui vielä nöyryyttämänsä ja pieksemänsä naisen puoleen. Kovakouraisesti tytön vaaleista, ympäriinsä levinneistä hiuksista puristaen mies oli pakottanut naisen vielä katsomaan kohden. Palkkio, pieni ja surullinen palkka selkärangasta revitystä työstä löysi tiensä ranskalaismiehen liiviin taskuun. Vielä kerran maahan sylkäisten mies vaikeni, käveli sisälle ravintolansa lämpimään sydämeen paiskaten oven perässänsä kiinni.

Suuri häpeätahra ravintola Inneksen pirralta vaati tehokkaita poistotoiminpiteitä, eikä ranskalaismies voinut sietää virheitä työntekijöiltään. Sen, jos minkä Vanora sai oppia kovan käden kautta kun katu viimein hiljeni. Jätteiden sekä tyhjien laatikoiden keskelle paiskautuneena Vanora oikaisi itsensä ensin selälleen – tunnustellen varovaisesti vointiaan. Tuskainen huokaus roskien lomasta sai nuoren naisen puraisemaan huultaan ennen kuin tämä nousi. Muta, joka nautti suunnattomasti mahdollisuuksistaan imeytyä pellavaiseen helmaan oli löytänyt jokaisen kangassäikeen. Hädin tuskin omat vaatteensa yllensä ehtien vaihtamaan Vanora oli huomannut siististi hoidetun tilanteen johtaneen pahimpaan mahdolliseen katastrofiin. Ruhtinatar, joka nöyryytettynä ja häväistynä oli antanut typerälle elukalle anteeksi oli lähtenyt ravintolasta vain muutamia hetkiä sitten. Typeryyksissään Vanora oli kuvitellut kaiken olleen hyvin – korjattu, mutta hän oli ollut väärässä. Niin väärässä, että hetken hän oli ollut hyvinkin peloissaan mitä kovin kourin häneen kiinni käynyt mies olisi voinut hänelle tehdä. Lienikö siis kuitenkaan helpotus löytää itsensä yltäpäältä mustelmilta ja kasvonsa verille lyötyinä saastaiselta kadunvarrelta.

Itsetutkiskeluun hetkeksi syventyen seisomaan noussut piika koetteli kipeää kylkeään tuntematta kuitenkaan ensimmäisen luunsa murenevan likaisen nuttunsa alla. Kasvonsa sen sijaan tuntuivat turpoavan. Kaatumisensa, minkä vain monen asioiden summa oli aikaansaattanut oli ajanut vasemman poskensa verisille naarmuille – mustelmia odotellen. Entinen työnantajansa puolestaan oli saanut nenän vuotamaan verta, joka värjäsi kasvoille eksyneitä sormia. Siistit, sokeriliemin tasatut hiukset olivat repeytyneet auki hätäisesti kerätystä nutturastaan. Mudan, ja liejun sotkema platinainen vaaleus sai Vanoran tuskastuneesti sipaisemaan hiuksiaan vain ylväästi korvansa taakse. Pitsiesiliinansa ja valkoisen hiippansa takaisin perinyt Leffe oli sentään suutuspäissään heittänyt ovesta naisen lisäksi tämän viitan, joka lepäsi kaluttujen sianpäiden päällä.

Inhosta irvistäen Vanora kiskaisi haisevan viittansa käsiinsä aikoen vetäistä viltin kaikesta huolimatta täriseville harteilleen, mutta ele jäi vain aikeeksi Vanoran kuullessa selkänsä takaa kolahduksen. Saisiko hän viimeisen tuomionsa kalumaan tulleilta rotilta tai muilta tuholaiseläimiltä? Se vielä olisi Vanoran pirrasta puuttunut. Taakseen kuitenkin katsoen, Vanora näki rotan, joka kipitti piipittäen ohi hänen mutaisten tossujensa. Mutta hän näki muutakin. Muodottoman hahmon, jolla ei tuntunut olevan päätä saati muuta muotoa ollenkaan.
”Älä tule yhtään lähemmäs”, naisen ääni oli vapiseva, piesty, mutta itseään puolustavan eläimen lailla uhmakas. Vaikkakaan Vanoralla ei sattunut olemaan yhtään mitään kättäpidempää – vain tuo haiseva, likainen, sianpäillä levännyt viittansa.
_________________
~A white wave~
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Camilo



Liittynyt: 04 Hel 2009
Viestejä: 85

LähetäLähetetty: 03 Lok 2011 08:11 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Hitaasti kujan varjoisalla puolella pysytellen Camilo hiipi kohti karjuvaa miesääntä. Saatuaan tämän vihdoin näkökenttäänsä hän jäi kyyryyn laatikkopinon taakse kuuntelemaan. Maassa makaavaa hahmoa hän ei nähnyt kunnolla, lähinnä vain tulipunaisen naaman pauhaamassa jollekulle, joka selkeästi ei ollut tehnyt töitään hyvin. Nopeasti poika kävi mielessään läpi eri vaihtoehdot, mitä tehdä. Olisiko hänen pitänyt puuttua tapaukseen ja mahdollisesti saattaa itsensä ongelmiin? Jos olisi ollut pimeää, hän olisi hyvin voinutkin sen tehdä ilman pelkoa siitä, että tulisi kunnolla nähdyksi ja sitä kautta mahdollisesti vastuuseen teoistaan, jos vaikka mahdollisesti olisi jotenkin saattanut miehen makaamaan kurassa tai jätekasassa. Mutta nyt ei ollut pimeää, eikä hän ei tiennyt kuka tuo läksytyksen kohde oli. Lisäksi vihaisen miehen elopaino oli varmaan kaksinkertainen hänen omaansa verrattuna, joten ei todellakaan ollut varma saisiko yllättämälläkään tätä kumoon; pelkkä horjauttaminen ja hämmentäminen tuskin riittäisi naisen maasta kiskomiseen ja paikalta pakenemiseen. Niinpä parhaalta vaihtoehdolta tuntui piilottelu ja tilanteen seuraaminen vielä hetken; jos toinen ei tuntuisi pääsevän enää ylös maasta, hän voisi auttaa. Jos taas tämä lähtisi vikkelästi pois, hän voisi olla puuttumatta tilanteeseen – olla nöyryyttämättä loukattua enää sen enempää pelkällä läsnäolollaan.
Oli miten oli, tilanne oli silti inhottava. Hän olisi varsin mielellään nähnyt tuollaisen sian tutustumassa katuliejuun, arvoiseensa paikkaan. Kenelläkään ei ollut oikeutta tehdä toiselle ihmiselle noin, ylemmälleen tai alemmalleen. Mielellään Camilo olisi vain ottanut yhden puulaatikoista ja heittänyt sen päin tuon raivohullun takaraivoa. Mutta toisaalta, millä oikeudella hän olisi niin tehnyt? Eikö se olisi tehnyt hänestä ihan yhtä pahan kuin tuosta miehestä, joka löi puolustuskyvytöntä naista ja vei tältä lopuksi vielä palkankin? Nyt mies oli kuitenkin mennyt ja jättänyt jälkeensä hiljaisuuden.
Camilo hengitti pinnallisesti, mahdollisimman hiljaa, kädet nyrkeiksi puristuneina. Poika oli järkyttynyt, vihainen – ja huolissaan. Nainen päästi kovin tuskaisen äänen ennen kuin kömpi ylös, selin häneen kohden. Ainakin toinen näytti pysyvän pystyssä; toivottavasti tämän ylpeys oli kokenut suuremman kolauksen kuin mutaanpaiskattu keho. Kun vaaleaverikkö kääntyi viittansa puoleen, hän tunsi epämiellyttävän seuralaisen jaloissaan. Alas vilkaistessaan ja rotan huomatessaan Camilo suoristautui vaistomaisesti ja otti vikkelän askeleen pois jyrsijän ulottuvista – törmäten toiseen maassa lojuvaan laatikkoon. Poika vinkaisi lähes äänettömästi, haki katseellaan turvapaikkaa, mutta nainen oli jo ehtinyt huomata hänet. Tällä kertaa hän näki naisen naarmuiset, veren tahrimat kasvot ja jähmettyi. Naisen sanat toivat elon takaisin villin kehoon ja tämä nosti hitaasti kätensä toisen näkyville, vieden ne ylös huivin luo, laskemaan huivin pois peittämästä hiuksia ja varjostamasta kasvoja. Samalla tuo otti hitaasti askelen sivulle, valoon.
"Vanora?"
Villin silmistä paistoi huoli, ehkä häpeäkin. Nyt tuo sätti itseään siitä, ettei ollut yrittänyt puuttua tilanteeseen kun olisi vielä voinut. Oli jättänyt naisen miehen armoille pitääkseen oman nahkansa turvassa. Varovasti, pehmeästi liikkui toista kohden, ei suoraan, vaan hieman sivuun – kuten pelokasta eläintä lähestytään.
"Miksi-- Mitä tapahtui?"
Kysymys kuulosti tyhmältä jo omaan korvaan, ja hän kiirehti jatkamaan:
"Et voi mennä tuon näköisenä takaisin palatsiin. Olin menossa yhden tutun kauppiaan luo kun kuljin ohi ja kuulin että täällä tapahtuu jotain ja-- en tiennyt että se olit sinä. Minä… tahtoisin vain auttaa? Tai tiedän yhden, joka voisi auttaa, tai siis se kauppias asuu tässä lähellä--"
Sanat eivät muotoutuneet niin kuin olisi tahtonut niiden tekevän ja lopulta poika vain vaikeni hymyillen pahoittelevasti. Hän pysähtyi kosketusetäisyydelle Vanorasta ja tarjosi tälle takkinsa taskusta puhdasta nenäliinaa, pitäen sormensa kurissa. Nuo verivanat kasvoilla voisi edes pyyhkiä nyt pois, vaikkei mutaa ehkä saanut vaatteista katoamaan tai hiuksia oikoontumaan. Hän oli varma, että Salim auttaisi, eikä jättäisi nuorta naista ulos naarmuisena ja kuraisena. Jos Vanora vain luottaisi.
_________________
I tried to do handstands for you
But every time I fell for you
I'm permanently black and blue, permanently blue
For you
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Vanora Jewett



Liittynyt: 27 Lok 2009
Viestejä: 65

LähetäLähetetty: 04 Lok 2011 12:42 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Hahmo, joka oli kätkeytynyt paksun viltin tarjoamaan tuulensuojaan kauhistutti Vanoraa entisestään, hetkellä, jolloin tummat kädet laskivat suojan pois tuttujen kasvojen edestä. Intiaanin kasvot piirtyivät esiin voimakasrakenteisina ja vahvoina – samanlaisina kuin Vanora muisti nuoren miehen kasvot nähneensä vain muutamia kuukausia aikaisemmin. Eikä hän suinkaan ollut unohtanut intiaania muutenkaan, sellaiseen tuskin kukaan pystyi intiaanin kohdattuaan.
Kenties millaisessa tahansa muussa ajassa, ja hetkessä Vanora olisi ollut ilahtunut jälleen näkemisestä, mutta oman kurjan tilansa liiankin hyvin tietäen Vanora tuntui jähmettymänsä kauhusta.

Mudasta täyttyneet tossut eivät suinkaan suostuneet ottamaan askelia kauemmas. Eivätkä ampaisemaan juoksuun kapean kujan toiseen suuntaan, vaikka jokainen tahdonsolu näitä toimintaan patisteli. Oman ruumiinsa pettämäksi tulleena Vanora laski katseensa mutaiseen maahan. Häpeä, nolous, kipu kuin harmi nousivat polttavan kuumana kyynelharsona piian silmien eteen. Nimensä mainintaan sen voimakkaammin reagoimatta Vanora nielaisi muutaman kerran kivistävää palaa kurkustaan..
Palatsiin – niin tietenkin. Palatsiin. Muuta paikkaa tuossa koin syömässä kaupungissa Vanoralle ei enää ollutkaan, ja senkin hän oli unohtanut. Kaikki oli ollut enemmän kuin äärimmäisen hyvin piian työntäyteisessä elämässä, ettei hänen ollut tullut mieleenkään ihmetellä minne hän tulisi päättymään. Ja nyt, kun hänen ainoa 'kotiinpaluu paikkansa' asetti tiettyjä normeja Vanora tunnusti olevansa hirveässä pulassa.

Kykenemättä suorilta käsin kohtaamaan intiaanin kasvoja Vanora maistoi jo kielellään huuliensa raosta valuneen veren rautaisen maun. Rähjääntyneenä, ja kaikkea muuta kuin palatsin palvelijatarta muistuttavana Vanora henkäisi syvään. Camilon varjo laskeutui peittämään mudassa myllännyttä ihmisrauniota saaden pian vasten tahtoaan tuntemaan itsensä surulliseksi ja säälittäväksi. Tarmon täyteisessä elämässään Vanora ei muuta tahtonutkaan kuin osoittaa kuinka vahva ja taipumaton oli, mutta turvallensa sekin aie oli lentänyt. Huoli, mikä lauloi itsensä esiin intiaanin äänestä sai Vanoran olkapäät vavahtamaan. Pieni palanen ystävyyttä oli saada piian itkemään omaa onnettomuuttaan, mutta sellaiseen lupaa antamatta Vanora räväytti muutamasti silmiään karkottaakseen polttavat kyynelharsot silmiltään. Vasta sitten piika tunsi itsensä tarpeeksi vahvaksi katsoakseen Camilon kasvoja.

Intiaani oli tuskin muuttunut sitten heidän ensimmäisen kohtaamisensa. Camilon kasvot olivat yhtä ylväät kuin hartiansa leveätkin heidän taituroidessaan viinapullojen keruumatkalla. Mutta mitä Vanoraan taas tuli – hän tunnusti itsensä jokseenkin huono-osaisemmaksi mitä intiaani. Pelisalin lauluvälikohtauksen jälkeen Vanora oli kiertänyt pelisaleja kuin ruttoa. Tyytyen jäämään pyykkieukoksi vahvojen pesupulverien ja värjäyssammioiden keskelle. Pesupulverien hapot eivät kuitenkaan tehneet mitään kaunista jälkeä käsille, eivätkä hengittämiseen tarvittaville keuhkoillekaan. Joten kulutettuaan itsensä miltein henkihieveriin ja kätensä parantumattomille rakoille, oli Vanora ajautunut piiaksi myös hienoon Innes-ravintolaan, joka oli riistänyt nuoresta naisesta viimeisenkin pisaran tervettä väriä. Uupumuksen ja väsymyksen varjot punertavien silmien ympärillä, hieman lommolle taittuneet posket, sekä rikkonaiset kädet saivat nuoren naisen iän tuplaantumaan miltein yhdellä heittämällä.

”Camilo -” puhumisen tuntuessa leukaperissään miltein monotoniselta honotukselta Vanora aristi hetken aikaa puhumista. Samalla hengittäen niin syvään kuin mahdollista – pidätellen silmäkulmiin kohonneita pirun kyynelhelmiä. ”Tein – tein jotain kamalan väärin...” onnettomuuttaan selittäen Vanora painoi kasvonsa. Tuntien suolaisen, kirvelevän vanan liukuvan pitkin ruhjoutunutta poskeaan. ”Olin niin väsynyt...”lähinnä itseään syyttäen Vanora pyyhkäisi ahavoittunein sormin kyyneleitä silmäkulmastaan. Huomaten sitten intiaanin tarjoaman nenäliinan. ”Verta on vaikea pestä pois”, kuin asiasta kerrankin itse jotain tietäen Vanora ei koskenutkaan puhtaan valkoiseen liinaan. Joskin ele, jonka Camilo oli puolestansa tehnyt, sai piian hymyilemään alakuloisena. Mutta jollain vääristyneellä tapaa kiitollisena.

"Eikö sinua huoleta? Ihmiset alkavat puhua jos näkevät...."
_________________
~A white wave~
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Camilo



Liittynyt: 04 Hel 2009
Viestejä: 85

LähetäLähetetty: 04 Lok 2011 05:00 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Nainen ei näyttänyt siltä kuin hän muisti: ylpeä nokkeluus oli poissa, koko Vanoran olemus oli murtunut verrattuna entiseen tarkasti varjeltuun fasadiin. Toinen vaikutti niin kovin uupuneelta, taistelunsa hävinneeltä. Katse tutki naista myötätuntoisena, ei säälivänä tai arvioivana. Tuon piti saada itsensä kasaan, ravistaa äskeinen harteiltaan ja nukkua kunnon yöunet. Katsoessaan naista ja kuullessaan tämän itkuista ääntä hänelle tuli mieleen tarinat repartimientosta ja siitä mihin niinkin mainio laki johti muutama vuosisata sitten Perun varakuningaskunnassa ja sen hopeakaivoksissa. Vanora teki selvästi yhtälailla liikaa ja liian raskaita töitä ja tuolla menolla veisi itseltään vain hengen.
Tilanne oli silti niin absurdi, tai ainakin naisen selitykset olivat kovin absurdeja. Varsinkin viimeinen kommentti mahdollisista juoruista oli täysin asiaankuulumaton. Camilo pudisti vaisusti päätään, yrittäen hymähtää huvittuneena tilanteen makaaberiudesta huolimatta:
"Näkevät mitä? Kaksi mitätöntä palvelijaa kaupungilla? Niillä ihmisillä on kovin tylsä elämä, jos he eivät keksi mitään mielenkiintoisempaa puhuttavaa. Jos minua olisi kiinnostanut ylipäänsä se, mitä puhutaan, en olisi kääntynyt tuosta kadunkulmasta."
Poika ei aikonut luovuttaa noin helpolla. Niinpä suostutellen, varovasti päätti sitten itse liata oman liinansa. Veri oli vain verta, ja yksi verinen liina ei hänen maailmaansa kaataisi. Hellästi, ujostelematta tuo pyyhki verta pois naisen kasvoilta nenän alta ja suupielistä. Puhtaalla kulmalla vielä hipaisi vettyneitä silmäkulmia. Oli vaikeaa yrittää pysyä vahvana kun olisi vain tahtonut halata naista ja itkeä tämän kanssa, tai edes puolesta. Lisäksi sen näkeminen miten paljon Vanora itse taisteli pysyäkseen edes jotenkin kasassa, säilyttääkseen edes vielä jonkin rippeen kasvoistaan, teki pahaa. Hän itse ei todellakaan tuntenut itseään mitenkään paremmassa tilanteessa olevaksi; voivansa arvostella naista ylempää, pystyvänsä suoralla naamalla kauhistelemaan toisen alennustilaa. Silti hän ei itse ollut nyt se, jolla oli naama turvoksissa ja vaatteet kuraisina, joten väkisinkin siis oli se ehjempi. Käsi vetäytyi pois naisen kasvoilta, jättäen naarmuisen posken koskemattomaksi, sillä ei tahtonut aiheuttaa enempää kipua.
"Mitä ikinä teitkin, se ei varmasti ollut kaiken tämän arvoista."
Seuraava projekti oli saada hytisevä nainen viittansa suojiin – kyllä se haju siitä tuulettuisi pois. Yhtälailla suostutellen ja hellästi, mutta määrätietoisesti auttoi Vanoran käsivarsille unohtuneen viitan tämä harteille, hymyillen samaa pehmeää rohkaisevaa hymyään. Tässä hän sitten taas oli hyvä: pukemaan itseään pidempiä ihmisiä, jos ei pesemään verta nenäliinoista.
"Jos lainaan vielä huiviani, niin kukaan kadullakulkija ei edes huomaa mitään tai kiinnitä huomiota. Ainakaan sinuun."
Varsinkaan jos Vanora lähtisi hänen mukaansa. Toisaalta, jos toinen olisi sitten tarpeeksi huomaamaton, niin tämä voisi jatkaa omille teilleen ja palata palatsiin vähin äänin. Itse olisi mielellään katsonut vielä toisen perään jokusen hetken, tarjonnut tilaisuuden puhua tai ollut vain olemassa hetken Vanoraa varten. Intiaani nosti hienotekoisen, pehmeän villahuivin pois suojaamasta kaulaansa viimalta, tarjoten sitä kaksin käsin naiselle. Huivi oli ihan liian hieno hänen arvolleen, mutta paljonpa se villiä hetkautti. Ellei joku tullut syyttämään häntä varkaudesta. Kylmä ilma tuntui ikävältä paljastuneella kaulalla, mutta kyllä siihen tottuisi. Hiukset valahtivat häpeilemättä avonaisina pitkin selkää ja jokunen suortuva tahtoi myös lähennellä takin rintamusta. Hiilenmusta pehko oli ollut huivin alla vain muutamalla solmulla, jotka nyt olivat auenneet itsestään piilosta päästyään.
"En voi pakottaa sinua tulemaan mukaani, mutten tahtoisi jättää sinua yksin… tuon jälkeen."
_________________
I tried to do handstands for you
But every time I fell for you
I'm permanently black and blue, permanently blue
For you
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Vanora Jewett



Liittynyt: 27 Lok 2009
Viestejä: 65

LähetäLähetetty: 04 Lok 2011 09:16 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Kaikki tukipilarit, joista Vanora oli rakentanut mahtavan suojakuorensa tuntuivat tuolla haavaan pettävän kantajansa perinpohjaisesti. Omille kyvyilleen, taidoilleen ja kuvittelemansa vahduudelleen uskollisena palvellen piika oli kaatunut rujosti itse itselleen kaivamaansa kuoppaan. Vanora ei ollut asettanut itselleen rajoja, vaan hän oli pikemminkin tarponut jokaisen mahdottomaltakin tuntuneen esteen yli – vannotelleen kaiken tekemänsä olevan tulevaisuudessaan kaiken tämän arvoista. Niin kovasti oman omaisuutensa, kuin arvonsakin eteen raataen Vanora oli päätynyt pisteeseen, jossa hän oli valmis pillahtamaan itkuun kuin pikkutyttö leikkilaatikonsa äärellä kun juuri oikeaa nukkea ei sitten millään sattunut kohdalle.

Epätoivoisesti jotakin omaa, pysyvää itselleen haluten Vanora olikin mennyt menettämään paljon luulemaansa enemmän- minkään saavuttamisen sijaan. Jokaisen pienen lantin talteen haalien nainen oli elättänyt toiveikasta ajatusta miten hän saattaisi asettua kaupunkiin vuoralle. Ihan johonkin pieneen, ja mitättömään huoneeseen, mutta edes ensimmäisen kerran hänellä olisi ollut koti. Jotakin omaa, minne hän saattaisi palata, ja jossa hän saattaisi tuntea olevansa turvassa. Laulaa äänensä käheäksi koska lystäsi, nukkua niinkuin halusi – vaikka alastomana jos niikseen tuli. Mutta mahdottoman haaveen saavuttaminen oli käynyt miltein kuoleman tanssiksi.

Miltein rituaalimaisesti itseään näivettäen Vanora löysi itsensä kaiken tekemänsä jälkeen kuoleman tuoksuisena keskeltä likaista ja kapeaa katua.
Omat sanelunsa yhtä järjettömiksi todeten Camilon puhuessa Vanora vajosi vielä alemmas surkeudessaan. Hänen harmaantuneet aivosolunsakaan eivät tuntuneet kykenevän lausumaan mitään riittävän nokkelaa saati terävää tilanteen helpottamiseksi, tai kevennyttämiseksi. Oli olemassa vain Vanoran maailman seisahtunut tila, jossa aistit ja terävät kielen kannattimet olivat kuin asettuneet lakkoon raatajaansa vastaan. Piika ei edes löytänyt tahdonvoimaa väistää Camilon läheisyyttä tai tämän kosketusta.
Vanora tuntui antautuvan intiaanin edessä. Osoittamatta minkäänlaista tahdon voimaa kieltää Camiloa koskemasta itseensä Vanora katseli läpi kyyneleisen usvan miehen keskittyneitä kasvoja. Kuivattujen silmäkulmien tuskin kauaa kuivina pysyessä Vanora vilkaisi punertavaksi värjääntynyttä liinaa. Aikaisemmassa elämässään monta kertaa turvonneita kasvojaan peilistä katsoessaan, tai verta vuotavaa suupieltään tai nenänsävartta tyrehdyttäessään – ei hän koskaan ollut joutunut todistamaan karua ulkonäköään toisten silmissä. Murtumilta, sekä suuremmilta arvilta säästyessään tyttö oli ollut onnekas – kuulemma – tuossa entisessä elämässään. Haavoilla kun oli tapana aina sulautua umpeen, mikäli antoi kovettuneiden rupien hoitaa parannustyönsä loppuun asti. Parannustyön kiiruhtamiseksi olivat naiset kuitenkin valelleet hänen arpiaan erinäisillä salvoilla, jotka jouduttivat parantumistaan.

Tukkoiseksi taipuvana Vanora jätti inttämättä vastaan virheissään, sillä hänen oli myönnettävä itselleen, että tuo tovin seisominen paikallaan – ja mitään tekeminen tuntui tuhansilta kiloilta hiekkaa hänen harteillaan. Elopainoa, jota nainen ei itse yhtäkkiä tuntunut jaksaa kannattelevan.
Camilon poimiessa naisen viltin liikahtamattomalta käsivarrelta, ja pukiessa sen Vanoran ympärille – ei piika itse voinut kuin nyökätä kiitollisena, ja nostaa nutturalta auki kiepsahtavat hiuksensa selkänsä taakse. Pois painavan viitan alta.

Kapealla kadulla ei juuri tuuli käynyt ketään kutittelemaan, mutta intiaanin riisuessa huivin kaulaltaan ja langettaessa silkkisen mustat hiukset levottomaan vapauteensa, Vanora kuvitteli hetken kadulla tuulevan kylmästi. Vaikka kylmyys se vain ottikin ensimmäisenä tietoisen puristus otteen piiasta itsestään, kivun astellessa retostelevammin adrealiinivirran tilalle.
Hetken miettien, ja vallan surkealta piisamilta näyttäen Vanora poimi rikkonaisin käsin Camilon tarjoaman huivin. Kaunista ja koreaa huivia tosin käsissään punniten Vanora nosti huivin päänsä yli, toivoen ettei kuontalonsa sotkisi kankaan kaunista kuviota, saati pilaisi sitä. Camilon tavoin huivin kasvojensa suojaksi nostaen Vanora häivytti rujot kasvonsa liinan suomaan varjoon.

Turhan pitkään tavoilleensa vieraana oli Vanora ollut vaiti koko Camilon huolenpidon ajan, kunnes odottava hiljaisuus tuntui pusertuvan naisen ympärille. Kaulaansa asti ongelmissa jo ollessaan Vanora arkaili vaihtoehtojensa kanssa.Palatsiin livahtaminen koiran tavoin piestynä tuntui täysin mahdottomalta vaihtoehdolta. Varsinkin kun koko palatsin palveluskunta heräisi puhumaan ja spekuloimaan oliko Vanora hakattu vain pieksemisen ilosta, vai raiskattu nautinnon tarpeessa ja sitten piesty. Vaiko oliko naisen mieltymykset vain muuten ruokottoman väkivaltaisia. Skandaalin synnyttäminen jo pienessä mielessään sai Vanoran taipumaan itselleen vieraaseen vaihtoehtoon. Luottamukseen. Kuin lehtimetsän villipeura, joka koki ensimmäisen kosketuksensa ihmisen kanssa, Vanora nyökkäsi intiaanin huolehtiville sanoille.
”Mikä voisi enää mennä tämän huonommin?” lipeäveden turmelemia käsiään kohauttaen Vanora sai itsensä hetkellisesti kuulostamaan surullisen huvittavalta, vaikka tärkein paino naisella olikin viimeisessä lauseessaan;”Tulen mukaasi.”
_________________
~A white wave~
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Camilo



Liittynyt: 04 Hel 2009
Viestejä: 85

LähetäLähetetty: 06 Lok 2011 05:33 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Hiljaisuuden laskeuduttua Camilo hämmentyi itsekin omista puheistaan: yleensä hän oli se, joka oli hiljaa. Ei sillä, etteikö olisi mielellään puhunut, mutta oletus oli se, ettei hänen sopinut puhua kuin puhuteltaessa. Oli mukava muistaa, että osasi puhua. Vielä mukavampaa oli, että Vanora ei ollut työntänyt häntä pois, vaan oli antanut koskea, auttaa. Naisen luottamusta oli tuskin helppo saada, joten poika oli varsin otettu. Hymähti vinoon toisen kysymykselle, josta hymy levisi silmiin asti toisen myöntyessä tulemaan hänen mukaansa.
"Vaikka mikä. Saattaisit suostua lähtemään itse paholaisen matkaan, joka veisi sinut vain kadotuksen tielle. Saattaisit luottaa aivan väärään henkilöön ja tulla petetyksi. Tai sitten paikalle olisi voinut tulla joku ihan muu."
Näillä ilkikurisen rohkaisevilla sanoilla tarjosi naiselle käsivarttaan, josko tuo sen tahtoisi ottaa vastaan. Hän ei ollut varma kuinka kävelykunnossa Vanora oli. Päättäväisesti otti kuitenkin suunnaksi kadun, josta oli kujalle kääntynytkin. Kun ei jäänyt epäilyttävästi pälyilemään ketä kadulla mahtaisi olla, ei kukaan erityisemmin edes huomioinut erikoisen kaksikon ilmestymistä hämärältä sivukujalta. Aurinko ja pieni tuulenvire leikittelivät villin vapaaksi päässeillä hiuksilla, mutta tuo ei tuntunut siitä välittävän, oli vain kovin mietteliään oloinen. Camilo ei tiennyt olisiko hänen pitänyt kysyä Vanoralta jotain, vai antaa tämän vain olla ja kertoa, jos oli kertoakseen. Toisaalta ei nyt ehkä ollut muutenkaan hyvä hetki puhua: Vanora pitäisi vaan saada ensin sisätiloihin, haavansa hoidetuksi ja toivottavasti jotain vähemmän kuraista päälleen. Jotenkin järjestykset tahtoivat mennä sekaisin, kun ei ollut tarvinnut vähään aikaan huolehtia mistään muusta kuin liian juopuneista ihmisistä, tai siis ihmisestä. Ferdinand ei sentään pahemmin saanut selkäänsä tai muutenkaan esimerkiksi törmännyt lattiaan – ihme kyllä. Hän vilkaisi vierellään kulkevaa naista, varmistaen että tämä pystyisi vielä jatkamaan.
"Käännytään tuosta vasemmalle. Se kauppias josta puhuin, herra Nagi, hän pitää pientä puotia täynnä kaikkea erikoista Osmanien valtakunnasta ja muualta. Hän asuu vaimonsa ja kahden tyttärensä kanssa kaupan yläpuolella, joten olen varma, että he voivat auttaa sinua. Ja minua. Löytämään arvon rouva Montaguelle piparminttuteetä, koska joka ikisellä palvelusväkeläisellä koko talossa on parempaa tekemistä. Paitsi ilmeisesti minulla."
Toisaalta jos tehtävää ei olisi tyrkytetty hänelle, ei poika olisi ikinä törmännyt Vanoraan ja tämä olisi jäänyt yksin kaikkine ongelmineen. Oli miten oli, korttelin päästä he olisivat perillä sivukadulla sijaitsevan puodin edessä. Villi pyyhkäisi hiuksiaan korvansa taakse, pohtien pitäisikö herra Salim Nagista sanoa vielä jotakin, mitä Vanoran pitäisi tietää. Mies oli kovin arvaamaton, ja ennakkoon oli mahdotonta sanoa millainen päivä tällä olisi ja kuka siitä joutuisi kärsimään. Silti hän piti Salimista, kuten mies hänestä, jollain vinolla tavalla. Valcotissa ei törmännyt kovin moneen ei-eurooppalaiseen, joten oli jotenkin helpompi tutustua ja pitää yhtä yhteiskuntaluokasta huolimatta, kun tiesi tasan tarkkaan mitä toisesta puhuttaisiin selän takana. Hänen ja Salimin tuttavuus rakentui oikeastaan juuri tuolle kaikelle pahanpuhumiselle ja sen huumoriksi kääntämiselle.
Pysähtyessään oikean oven eteen Camilo katsahti vielä kerran Vanoraa kuin kysyäkseen oliko tämä valmis, ennen kuin koitti ovea, joka avautuikin nätisti kilahtaen oven yläpuolella olevaan kelloon. Hän päästi naisen edellään hieman hämyiseen, suitsukkeesta paksuilmaiseen kauppaan, ennen kuin sulki sitten oven perässään.
"As-salaam alaykum."
Tervehdys kuului tiskin takaa, joskin tumma mies oli syventynyt lukemaan kirjaa.
"Wa alaykum as-salaam."
Camilo vastasi nopeasti, mikä sai miehen nostamaan katseensa kirjastaan. Kovin moni ei arabiaksi vastannut takaisin, joten Salim tuntui käyttävän arabiankielistä tervehdystä testinä kiinnostavista asiakkaista. Hymy nousi tuon kasvoille hänen tunnistaessaan Camilon, ja pojasta katse siirtyi Vanoraan tutkivana. Ennen kuin Salim ehti sanoa mitään, poika jatkoi:
"Salim, tässä on Vanora, hän työskentelee myös hovissa. En tiennyt kenen muun luokse tulla, mutta hän tarvitsee apuasi."
Ilmeisesti valoa oli tarpeeksi, jotta mies näki Vanoran kasvot ja tuntui ymmärtävän tilanteen. Mitään kysymättä tuo huusi jotain edelleen arabiaksi takahuoneeseen, ennen kuin kääntyi takaisin kaksikon puoleen:
"Mikä pirun mutiainen sinä olet, kun naista noin kohtelet? Tyttöparan ei olisi kyllä koskaan kannattanut tuollaisen matkaan lähteä. Yläkertaan et kyllä mene tyttäriäni kohtelemaan noin."
Miehen ääni oli täysin vakava, mutta Camilo vain hymähti kevyesti. Vitsi ei nyt ollut ehkä kaikista asiallisin tähän kohtaan, eikä häntä oikeastaan huvittanut heittää lisää vettä myllyyn. Ilmeisesti Salim oli kuitenkin hyvällä tuulella, vaikkakin hän oli huojentuneempi siitä, että huoneeseen ilmestyi huivipäinen nainen, jonka ilme oli kysyvä ja huolestunut. Vaihdettuaan muutaman sanan miehensä kanssa nainen kääntyi heidän puoleensa ja viittilöi Vanoraa mukaansa puhuen paksulla murteella ranskaa. Camilo arveli Salimin viimeisen lauseen olleen jokseenkin totta, eikä yrittänyt lähteä naisen mukaan. Vierailla miehillä ei ollut mitään asiaa kauppaa edemmäs, mutta silti hän tunsi olonsa orvoksi, eikä osannut kuin yrittää hymyillä rohkaisevasti Vanoralle. Hän luotti kyllä Salimiin, muttei ollut varma pystyisikö Vanora luottamaan.
_________________
I tried to do handstands for you
But every time I fell for you
I'm permanently black and blue, permanently blue
For you
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Vanora Jewett



Liittynyt: 27 Lok 2009
Viestejä: 65

LähetäLähetetty: 08 Lok 2011 10:10 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Kenties ilman Camilon hyvää hyvyttään synnyttämää sanailua Vanora olisi vaipunut jonkinlaiseen häpeään. Syvemmälle syyllisyyteen omasta, säälittävästä olotilastaan. Pieni, mutta tunnistettava, metkittävä hymähdys kirposi aroilta kasvoilta Vanoran tarttuessa sanoitta esitettyyn eleeseen. Laatikoita päin rymissyt kylki itki hieman askeleiden liikkeestä, mutta valittamatta, saati sen suurempaa kipua huuliltaan purkamatta Vanora kulki intiaanin käsipuolessa.

Kykenemättä kiinnittämään tarkkaavaisempaa huomiota heidän kulkemaansa Vanora antoi askeltensa viedä sinne minne vierellään kulkevat, pidemmät askeleet häntä johdattivat. Kipu, jota nainen kävi kaiken tarmonsa viimeisillä rippeillä hallitsemaan turrutti piikaa. Kerran jos toisenkin intiaanin katse käväisi nuoressa naisessa tämän puristaessa viittansa alla kipeästi vihlovaa kylkeään. Hetken jos toisenkin vakuutellen hyvinvointinsa puolesta he jatkoivat matkaansa. Pysähtymättä merkittävästi vasta kun Camilon asettama määränpää ilmeni kaupustelijan liikkeenovella. Kelkkaansa kääntämättä Vanora nyökkäsi sanattomalle kysymykselle. Vielä hetki, niin Vanora olisi kääntänyt tilanteen päälaelleen ja lähtenyt kitkuttelemaan pois. Camilon kuitenkin tehdessä epäröinnin suuntaisen toiminnan täysin mahdottomasti ohjaten Vanoran kulkemaan kilahtaen avautuneesta ovesta ensimmäisenä sisään.

Pistävänlailla makea suitsukkeiden tuoksu oli vieras, voimakas ja eksoottinen piian nenään. Vanoralla ei kuitenkaan ollut varaa nyrpistellä nenäänsä astellessaan toisen elannon keskelle kuin maanomistaja ikään. Camilon sulkiessa oven heidän takanaan, ja vastatessaan oudolla kielellä tiskin takana istuvan miehen tervehdykseen Vanora liikahti kuin huomaamaton aave intiaanin vierelle. Putiikissa olevia hyllyjä, savuavia suitsukkeita, peiteltyjä ikkunoita, palavia lamppulyhtyjä, ja lattian kirjoittavia mattoja vilkuillessaan Vanora tunnusti paikan hyvinkin eksoottiseksi. Hyllyt, jotka pursusivat toinen toistaan erilaisempaa purnukkaa täyttyivät erikoisen värisista mausteista, joiden vieno tuoksu sekoittui suitsukkeiden voimakkaaseen aromiin.
Hetken Camilon harkintakykyä ja suuntavaistoa oikeeseen liikkeeseen Vanora kyllä epäili, mutta tuttavallisuus kahden miehen välillä teki tuon toiveikkaan ajatuksen virheelliseksi. Salim, herra Nagi, hämmensi Vanoraa, sillä tämän korni vitsi vihloi naisen korvia enemminkin herätti huvitusta. Eikö mies itse ulkomaalaisena ymmärtänyt että vitsailu oli lähinnä loukkaavaa kuin huvittavaa? Vanoran vakava katse tutkiskeli hetken aikaa liikkeen omistajaa, kuin koettaen pääättää sietikö miestä edes sen aikaa, kuin itsellensä oli parhaaksi.

Vieraalla kielellä puhumistaan jatkava mies antoi Vanoralle tilaisuutensa katsahtaa Camiloon. Oliko mies nyt aivan tosissaan tuomassa Vanoraa moiseen paikkaan, missä vitsailut olivat asiattomia, ja tuoksu kuin maustemyllyssä?
Rohkaiseva hymy, joka jäi auttamatta takahuoneesta paikalle pelmahtavan kovaäänisen naisen jalkoihin. Oli olemassa hetki, joka oli jakamassa nuorta naista kahteen itselleen tuntemattomaan suuntaan. Toisessa suunnassa viittelöi ranskaa puhuva nainen, joka oli vähintään yhtä eksoottinen ja tummahipiäinen kuin hänen miehensä. Ja toisella puolella seisoi Camilo, jonka käsipuoleen Vanora tunsi haluavansa kiihkeästi palata. Tietäen intiaanin tarjoaman avun kuitenkin asuttavan edessään seisovan kahden ihmisen muodossa, Vanoran ei auttanut muu kuin rikkoa kaikkia itsellensä asettamia rajoja uudelleen.

Jakamatta ollenkaan samanlaista luottoa paikan omistajaan , kuin Camilo, Vanora kuitenkin asteli naisen luokse. Olkansa ylitse intiaania vilkaisten tutkimattomalla katseellaan piika katosi naisen auttamana verhon taakse, joka sulki tien kaupan, kuin perheen oman tilan väliltä.

Vanora seurasi Naginin vaimoa yläkertaan, joskin portaiden nouseminen kirvoitti ensimmäisiä kivunkyyneleitä piian silmistä. Ja noihin kivun kyyneliin sekoittuivat naisten ollessa kahden myös häpeän, harmin, kuin suuttumuksenkin kyyneleet, joita Vanora oli viimeiseen asti Camilon silmiltä varjellut.
_________________
~A white wave~
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Camilo



Liittynyt: 04 Hel 2009
Viestejä: 85

LähetäLähetetty: 13 Lok 2011 08:23 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Hetken poika epäili itsekin omaa valintaansa, kun Vanora vilkuili häntä kohden ennen kuin katosi verhon taakse. Hän tiesi vaativansa naiselta aivan liian paljon, luottamusta ventovieraisiin, aivan vieraasta maasta kotoisin oleviin ihmisiin. Oli ehtinyt unohtaa tuodessaan vaaleaverikköä tänne, ettei tämä tosiaan ollut ehkä menneisyydessään tai palatsissa ollessaan tutustunut kauheasti erilaisiin kulttuureihin. Että poika itse oli ehkä etuoikeutetussa asemassa, tai ainakin eli vääristyneessä maailmankuvassa, koska oli tuntenut ihmisiä niin monesta erilaisesta maasta. Hän ei tahtonut pettää Vanoran luottamusta, jättää tätä pulaan. Salim huomasi myös intiaanin epätoivon, joskin tulkitsi sen omalla tavallaan:
"Huonosti olet mielitiettysi valinnut, punanahka. Ei kai noin vaalea, pitkä tyttö sinua huomaisi."
Camilo havahtui takaisin nykyhetkeen, saaden jalkansa liikkeelle ja itsensä tiskin luokse nojaamaan. Muutaman hetken hiljaisuuden jälkeen, katsottuaan miestä kovin happamin ilmein vastasi:
"Hän on minun siskoni, ja sinun jos kenen pitäisi tietää, että perheestä pidetään huolta."
Salim hämmentyi ensin sanoista, sitten nauraa hekotteli:
"Liekö antanut kätilö väärän lapsen äidille? Ei siskon perään noin katsota."
Camilo ei antanut ilmeensä värähtääkään naurusta, pysyi vaan aina yhtä vakavana:
"Meillä on eri isät. Ja on kovin törkeää vihjailla jotain tuollaista, kunnon hopi ei nai perheenjäseniään."
Salim nauroi edelleen, siirtäen esillä olleen kirjan tiskin alle. Sen jälkeen tuo kokosi itsensä ja pudisteli päätään hetken:
"Vai on se tyttö intiaani. Siniset silmät ja kaikki. Kerrohan, miksi sinä tänne hänet toit?"
"Myytissä kerrotaan valkoisesta veljestä, joka palaa kansansa luo takaisin. Valkoisella veljellä on vaaleat hiukset ja siniset silmät, mutta intiaani hänkin on. Toin Vanoran tänne, koska tiesin että auttaisit, olet minulle palveluksen velkaa. Lisäksi, tarvitsen piparminttua rouvalle."
Ei hän valehdellut, myytit olivat totta. Salim kuitenkin vain pudisteli päätään – tuo ei hänen tarinoistaan pahemmin välittänyt. Siitä huolimatta mies lähti etsimään loputtomilta maustehyllyiltä hänen toivomaansa yrttiä. Löydettyään etsimänsä purkin tumma mies palasi tiskille:
"Vai pääset sinä hoitamaan talon rouvankin asioita nykyään. Miksi ne sinua nykään kutsuu alakerrassa?"
Camilo letitti villiintyneitä hiuksiaan yhdeksi pitkäksi palmikoksi yleisen säädyllisyyden nimissä, tai ehkä enemmän tehdäkseen edes jotain. Salim oli ystävällinen, kun piti yllä keskustelua, eikä antanut hänen vaipua ajatuksiinsa tai huolehtimaan Vanorasta. Pakko vakavanoloisen pojan oli kuitenkin virnistää miehen kysymykselle ja vilkaista tätä merkittävästi silmiin:
"He ovat keksineet jotain ihan uutta: kapteenin koira. Välillä joku intoutuu murisemaan tai haukahtamaan, kun kuljen ohitse. En olisi uskonut heidän mielikuvituksensa olevan noin kirjava."
Salim nyrpisti nenäänsä herjalle, ilmeisesti mies koki sen paljon loukkaavammaksi kuin mitä itse. Mies mittasi purkista pieneen pussiin yrttiä, lisäten joukkoon vielä jotain omaansakin. Ojentaessaan pussukkaa villille tuo kysäisi vinosti hymyillen:
"Miksi ihmeessä koira? Koska juokset aina isäntäsi perässä ja teet mitä vain mitä hän käskee? Ja palaat takaisin uskollisesti vaikka tulisit lyödyksi?"
Camilo kiitti kauppiasta ja ojensi tälle ostosta varten saamansa hilut. Salim ei näyttänyt olevan tyytyväinen summaan, muttei virkkonut vastaan. Niinpä poika sujautti pussin taskuunsa ja välttääkseen katsekontaktin mieheen kääntyi toiseen suuntaan mennäkseen tutkimaan suitsukehartseja:
"Ei vaan siksi että heilutan häntääni ja nuolen kapteenin naaman joka kerta kun näen hänet. Ja toisinaan puheen sijasta vain vikisen ja ulvon."
Villin takana vanhempi mies värähti inhosta ja mutisi jotain hiljaa. Camilo sensijaan keskittyi näennäisesti hyllyllä näkyvillä oleviin rasioihin, lähinnä kääntyneenä vain sisäänpäin pohtimaan Vanoran kuulumisia. Ainakaan yläkerrasta ei kuulunut alas asti mitään, eikä Vanora ollut palannut takaisin ja juossut ovesta ulos itkien. Toisaalta oli epäkohteliasta epäillä Salimin vaimoa, ja tämän kykyä huolehtia nuoresta naisesta. Huokaisten intiaani pudisti päätään, yrittäen palata takaisin tähän hetkeen. Salim oli antanut hänen olla rauhassa, käynyt lukitsemassa kaupan oven tältä päivältä, ja oli nyt matkalla takahuoneeseen:
"Olet joskus niin kuvottava villi, Camilo. Tule, niin juodaan sen kunniaksi teetä. Sinun pitää taas sanoa se hauska lause, se jossa puhuttiin jotain opettamisesta?"
Hymähtäen tuo kuvottava villi kääntyi ja käveli hiljaisena miehen perään. Takahuoneessa oli pieni pöytä ja muutama tuolia, johon herra Nagi hänet istutti. Itse tuo lähti hakemaan yläkerrasta teetä ja kuppeja. Siinä istuessaan poika katseli ympärilleen uteliaana; ei häntä ennen oltu takahuoneeseen päästetty. Salim puhui pahasti, mutta kohteli häntä kuin sukulaispoikaa, mistä hän oli otettu ja kiitollinen. Lisäksi oli hauskaa jakaa omaa kieltään jonkun kiinnostuneen kanssa. Tai edes päästä puhumaan omalla kielellään jotain, siksi että Salimista se kuulosti niin hauskalta. Kyllä hänenkin korvaansa arabia kuulosti oudolta ja absurdilta, vaikkei hänestä silti ollut yhtälailla hauskaa, kun joku kieltä puhui. Salim kuului tulevan portaita alas hymyssä suin:
"No, sano nyt se lause, tai et saa teetä."
"Miksi aina se sama lause? Hak tuututuqaynaniqey tuwi'te' tutuqaynamantani."
Poika hymyili miehen hekottelulle, ottaen kiittäen teekupin vastaan. Toivottavasti Salim ei myöhemmin keksisi, että myös Vanoran tai vaikka koko talon naisväen pitäisi kuulla kuinka hassulta intiaanin puhe kuulosti.

(( Ehheheh, innostuin paskanjauhantaan. Camilo sanoo tuossa lopussa viisauksia: "Sen joka osaa opettaa muita, pitäisi opettaa." Jos jotakuta kiinnostaa. ))
_________________
I tried to do handstands for you
But every time I fell for you
I'm permanently black and blue, permanently blue
For you
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Vanora Jewett



Liittynyt: 27 Lok 2009
Viestejä: 65

LähetäLähetetty: 15 Lok 2011 12:46 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Pattitilanne yhdistettynä päättymättömään määrään neuvottomuutta, kuin epätoivoakin sai Vanoran kyynelehtimään pulassa olevan prinsessanlailla. Rouva Nagin ollessa onnekseen kuitenkin ainoa, joka todisti romahtaneen piikapahaisen nöyryytettyä tilaa ei kommentoinut saati tuominnut nuorta naista – ei ainakaan toistaiseksi.
Kolmijalkaiselle jakkaralle vaalean naisen istuttaessaan tumma nainen oli hetken aikaa vain katsonut siipeensä saanutta ihmislasta. Vanoran haavoilla olevat kasvot, ja vammat, joita tyttö selvästikin salaili vaatteidensa alla olivat sellaisten miesten tekoja, joita rouva Nagi ei saattanut ymmärtää. Annettuaan Vanoran itkeskellä vaadittavan hetkensä, oli rouva käynyt laittamassa pienessä kylpytilassa tulen vesipadan alle ja etsinyt käsiinsä muutamia purnukoita. Mausteisten salvojen tuoksu levisi kepeän kiemuraisena huoneeseen, jossa rouva Nagi päätti suhtautua valkoisen naisen kokemaan vääryyteen niinkuin nuorikko olisi ollut hänen tyttärensä.

Ranskaa paksua murteella puhuen rouva oli etsinyt käsiinsä liinan, jota lämpimään veteen kastettuaan, tämä painei kevyesti tytön kirvelevillä haavoilla. Mustelmat, jotka olivat odottaneet teatraalista tilaisuuttaan ilmaantua nuorikon kasvoille, alkoivat tuoda sinertävyyttään esiin sinä aikana kun rouva Nagi oli saanut valmiiksi kylpyveden. Antamatta Vanoran kuitenkaan ryhtyä peseytymään omatoimisesti oli rouva auttanut piikaa riisuuntumaan huomattuaan, kuinka kipeää naiselle teki nostaa toista käsivarttaan riisutuakseen itse.
Vanora, joka puolestaan yritti mantramaisesti hokea mielessään, että kaikki mitä tumma nainen teki, oli varmasti hyväksi ja tarkoituksellista. Eikä Camilo suistaisi häntä henkilökohtaiseen helvettiin, vaan todentotta yrittäisi ja halusi auttaa jonkinlaista ystäväänsä. Järkevät ajatukset kuitenkin jäivät kivun parahduksen alle kun Vanoran oli aika suoristaa käsivarttaan, jotta kurainen ja verestä värjääntynyt ruskea kolttu saatiin naisen yltä riisutuksi.

Rouva Nagi ei hätkähtänyt valkoisen ihon kuultavaa pehmeyttä, saati valtaisaa mustelmaa, joka kulki naisen vasemman kyljen mitalta. Sen sijaan rouvan maailma horjahti raiteiltaan hänen pistäessään merkille kaiken muun kamaluuden nuoren naisen liiasta laihuudesta kärsivältä keholta. Valkoisessa kehossa oli hyvin paljon arpia, joiden teko tapa tuntui vaihtelevan terävästä veitsenterästä polttavankuumiin rautaesineisiin. Naisen toisessa rinnassa oli äärimmäisen eroottissävyinen, pitkä arpi, joka lähti tummalta nännipihalta aina rinnan kaaren mukaan kainaloon asti. Samanlaisia arpia rouva paikansi kulkevan tytön alaruumiissa. Lähellä naisen intiimimpiä alueita, joita rouva ei tohtinut saati saattanut sen enempää huomioida – julmista arvista huolimatta. Vanoran uuman alapuolella, lantiosta muutamia senttejä tapuolen suunnalle oli myös kohoumana helottava punainen arpi, joka muistutti jonkinlaista merkkiä – symbolia. Symbolia, jonka saattoi vain Punaisen lyhtykujan merkittävämpi käyttäjä tunnistaa erehtymättömäksi tunnusmerkiksi naisesta.
Suunsa visusti hiljaa pitäen ja moitteemmosti huolestuneen hanhiemon tavoin rouva Nagi patisti Vanoran kylpyyn. Veteen sekoitettujen rentouttavien uutteiden helliessä mustelmaista ja väsynyttä kehoa rouva Nagi pesi naisen pitkiä, kultaisia hiuksia verestä ja mudasta. Kullankeltaisten hiusten meri levisi pesualtaan pinnalle kuin kehä köyhänmiehen kultaa, jota tumma sävyinen nainen ihaili hetken. Naisen rosoinen, tumma ääni puheli kevyen rauhoittuvana kaksikon jakamassa tilassa naisen kertoillessa päivänsä tapahtumista ja askareista – jakaen merkityksetöntä tietoa, jolla kuitenkin oli erinomainen tapa saattaa piika pois ikävistä ajatuksista.

Rouva Nagi ei pitänyt kiirettä, vaikka hänen miehensä kenties olisi enemmän arvostanutkin rivakampaa toimintaa vaimonsa suuntamilta. Joskaan, mitä nyt herra Nagi olisi mitään vaimonsa aasteista ymmärtänyt, niinkuin ei yleensäkään. Mustelmia rauhoittavaa mausteista salvaa naisen kyljelle ja silmän ympäristöön siveltyään, ja naisen tyttärensä vaatteisiin puettuaan rouva Nagi saattoi jättää väsyneen ja uupuneen tytön tyttärensä vuoteelle lepäämään.

Alas, miesten täyttämään keittotupaan päästyään rouva Nagin katse oli tuima hänen tarkastellessaan hetken Camiloa. Osaamatta kovin hyvin cloverin kieltä rouva Nagille kävi helpommaksi puhua arabiaa miehelleen ja olettaa että miekkosensa myös kääntäisi tarvittavat asiat todenmukaisina intiaanille.
”Mistä sanoitkaan tytön poimineesi?” oli ensimmäinen tuima ja tuju kysymys, jonka nainen saattoi intiaanille esittää. Hän ei kuunaan olisi uskonut että Camilo sekoittaisi näppärät sormensa ”sellaisiin” tyttöihin. Eikä varsinkaan kiikuttaisi näitä paikattavaksi – ei ainakaan heidän kotiinsa!
Vastaus, joka niinkään ei vakuuttanut rouva Nagia, sai tummat ja paksut kulmakarvat miltein peittämään suuret ruskeat silmänsä. Kätensä tomerasti lanteilleen nostettuaan rouvan sormi heristeli Camilon suuntaan:” Tyttö on ollu pahoissa paikoissa. Niin pahoissa etten kuunaan olisi koskaan uskonut, että sinä menisit sormesi tuollaiseen tahraamaan.”

Suostumatta kuitenkaan kertomatta näkemästään sen enempää, varsinkaan tuohtuneena, rouva Nagi lausahti kuivasti: ”Hän on tyttäreni huoneessa, kai voit käydä häntä tapaamassa, mutta älä ole kauan – hän tarvitsee unta ja lepoa.”


(Paskanjauhanta on hauskaa luettavaa aina Very Happy. Näitä lisää.)
_________________
~A white wave~
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Camilo



Liittynyt: 04 Hel 2009
Viestejä: 85

LähetäLähetetty: 15 Lok 2011 10:24 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Camilon keskittyessä juomaan teetänsä nauttien kuuman kupin lämmöstä kylmettyneillä sormillaan, Salim kertoili tarinoita kauppaan eksyneistä asiakkaista. Joillekin ulkomaalaisen kaupassa käyminen tuntui olevan melkein yhtä häpeällistä kuin tunnistetuksi tuleminen punaisten lyhtyjen kujilla. Tarinat olivat silti hyviä: Salim oli hyvä tarinankertoja ja väritti juttunsa aina paremmaksi, kuin mitä todellisuus oli. Mutta pikkuhiljaa pojan levottomuus kasvoi: miksi yläkerrassa kesti niin kauan, oliko Vanora kunnossa? Tai eihän nainen tietenkään kunnossa ollut, mutta ei kai nyt ollut tapahtunut vielä jotain lisää?
"Salim… voinhan luottaa sinuun, ettei tieto Vanorasta ja hänen tilastaan kulkeudu näiden seinien ulkopuolelle? Hän on ollut hovissa töissä vasta aika lyhyen ajan ja ilmeisesti teki myös toista työtä, mutta lensi tänään pihalle. En tunne häntä kovin hyvin, mutta tiedän, että hän ei haluaisi tästä tapauksesta lähtevän minkäänlaisia juoruja liikkeelle. Ei siitä mitä tapahtui, missä tai minkä takia."
Camilo katsahti ylös kupistaan miehen hiljettyä hetkeksi tarinoiltaan. Pojan tummat silmät eivät enää kertoneet leikinlaskusta. Myös toinen vakavoitui, vastasi nuoremman miehen katseeseen tutkivasti, yrittäen etsiä jotain omia johtolankojaan. Lopulta mies levitti kätensä ja hymyili:
"Tietysti voit luottaa minuun, olethan ystäväni. Mutten ymmärrä miksi tahdot suojella tuollaista vaaleaa tyttöä. Onko hän luottamuksesi arvoinen?"
Herra Nagin äänestä paistoi uteliaisuus kahdella viimeisellä lauseella, vaikka tuo olikin täysin vilpittömästi ja avoimesti kiinnostunut. Villi nyökkäsi kiitollisena lupaukselle, mutta mietti vastausta kysymykseen hetken, tutkaillen teemukinsa pohjaa kuin sanoja etsien. Camilo ei tahtonut kertoa ainakaan vielä mitään omasta taustastaan miehelle, saati paljastaa joitain mahdollisia yhteneväisyyksiä hänen ja Vanoran menneisyyden välillä. Muttei hän tahtonut myöskään valehdella Salimille. Lopulta tuo nosti katseensa mieheen takaisin, pyyhkäisten pikimustan hiussuortuvan korvan taakse:
"Mistä sitä ikinä tietää kuka todella on luottamuksen arvoinen? Pidän hänestä, eikä sillä ole mitään tekemistä ihonvärin kanssa. Luulen, että Vanorakin näkee minussa ihmisen eikä vain punanahkaa, ja ihmistä minäkin olen valmis suojelemaan."
Salim näytti hyväksyvän selityksen – ainakin toistaiseksi. Ehkä mies itsekin tajusi kyselevänsä jopa turhan henkilökohtaisia asioita. Tai kysymyksiä, joihin ei itsekään olisi ollut valmis vastaamaan. Eipä mies tosin ehtinyt jatkamaankaan keskustelua, kun rouva Nagi asteli portaita alas. Nuori intiaani tunsi itsensä kovin pieneksi ja suojattomaksi naisen katseen alla, ja syylliseksi vaikkei tiennytkään, mitä oli mahdollisesti tehnyt väärin. Karvat nousivat pystyyn pojan niskassa naisen puhuessa, vaikkei hän ymmärtänytkään kysymystä ennen kuin Salim sen käänsi.
"Ravintolan takaovelta, työnantajansa jäljiltä. Et kai luule minun tehneen hänelle mitään?"
Poika vastasi nopeasti, kuin olisi tullut oman äitinsä nuhtelemaksi ja yrittäisi nyt pelastaa nahkansa keinolla millä hyvänsä. Vastaus ei vaikuttanut kelpaavan ja Salimkaan ei näyttänyt tietävän kenen puolella tässä keskustelussa olisi pitänyt olla. Seuraava syytös sai villin värähtämään. Hän ei tiennyt mitä rouva Nagi oli nähnyt eikä ollut tullut ajatelleeksikaan etukäteen, että nainen voisi mitenkään arvata tuollaisia. Vanora ei kyllä varmasti ollut kertonut mitään naiselle, kuten ei hänellekään ollut, mutta kyllähän poika oli nähnyt ja tiesi miten ilotaloissa tyttöjä kohdeltiin – se varmasti jätti merkkinsä iholle ja syvemmälle. Tiesihän Camilo olevansa onnekas, kun kaikki liian raju väkivalta ja varsinkin pysyvien jälkien jättäminen villin ihoon oli ollut tiukasti kiellettyä. Ei nätti poika olisi muuten voinut puolialastomana esiintyä. Silti tuo ei saanut suutaan auki puolustautuakseen, tai edes puolustaakseen Vanoraa. Salim puhui tässä välissä hetken vaimonsa kanssa, mutta ilmeisesti rouva ei tahtonut kertoa tai selittää sen enempää. Hyvä niin. Ennen kuin Salim käänsi seuraavaa lausetta, tämä myös kävi nopean sananvaihdon vaimonsa kanssa; miten niin Camilo voisi mennä yläkertaan? Kuitenkin lopulta mies käänsi lauseen Camilon istuessa edelleen kovin avuttoman oloisena kädet sylissänsä, katse alas luotuna. Käännöksen saatuaan villi nosti ujosti katseensa, nyökäten hiljaisesti ja nousten ääneti ylös. Silti tuo tahtoi avata suunsa ennen kuin lähtisi portaat ylös:
"Meillä jokaisella on menneisyys, eikä jokainen ole niin onnekas, että syntyisi kauppiaan vaimoksi."
Sanat oli suunnattu rouva Nagille, sillä Salim ei ainakaan vielä toistaiseksi ollut syyttänyt häntä mistään, vaikkei tämän vaimon syytökset imarrelleet poikaa ja tämän tekoja. Vierasmaalaisen vaimona, olkoonkin paremmassa yhteiskuntaluokassa, olisi luullut naisen ymmärtävän jotain empatiasta ja heikompien asemasta. Mutta eipä hän tiennyt mitä naisen ja Vanoran välillä oli tapahtunut ja oliko tällä joku todellinen syy vetää hänetkin mukaan lokaan. Portaita ylös kiivetessään kaksikko kuului keskustelevan kiivaasti tuvassa, mutta lähinnä poika mietti tilannetta: oliko hän mahdollisesti vaarantanut sekä omansa, että Vanoran aseman luotettuaan Salimiin? Hän toivoi miehen tekevän jonkin järkevän ratkaisun sen perusteella, mitä oli tämän kanssa keskustellut hetki sitten. Toisaalta häntä myös pelotti se, mitä tulisi kohtaamaan huoneessa; missä kunnossa Vanora olisi. Kuin haamu tuo kiipesi loput portaat ylös ja suuntasi hämärässä raollaan olevan oven luo.
Hetken epäröityään poika avasi oven ja astui sisään vetäen oven kiinni perässään. Sen edemmäs villi ei tohtinut edetä. Naisen hahmo lepäsi sängyllä ja Camilosta tuntui, ettei hän olisi saanut olla paikalla. Aika tuntui pysähtyvän huoneessa paikalleen, vain punertava auringonvalo välkehti lattialla pienen ikkunan siivilöimänä. Poika kiersi valon matkallaan kohti yksinkertaista sänkyä, istuen lopulta ääneti sängyn jalkopäähän. Hiljaisuus leijui ilmassa tahmeana, inhottavana, ei rauhoittavana kuten niin usein yleensä. Ei hän tiennyt olisiko pitänyt sanoa jotain vai olla vain hiljaa ja odottaa että Vanora rikkoisi hiljaisuuden omalla ajallaan. Toisaalta, olihan hän jo aiemminkin tänään rikkonut hiljaisuuden, joten miksei olisi tehnyt sitä nytkin? Vaitonaisena poika kiskoi kengät jalastaan nostaakseen paljaat jalkansa syliinsä sängylle. Villi tunsi itsensä avuttomaksi, kuin lapseksi, joka joutui ottamaan aikuisen roolin tahtomattaan, liian aikaisin.
"Lupasin kertoa sinulle tarinan sateesta, kun tapasimme viimeksi."
Camilo aloitti hiljaisesti, katsahtaen Vanoraa kuin turvaa tai varmistusta hakien. Kääntäessään katseensa takaisin lattialla leikittelevään valoon tuo jatkoi pehmeällä äänellään:
"Minun kansalleni sade tarkoittaa elämää, ei huonoa säätä ja tylsää päivää sisällä. Suurin osa kaikista rituaaleista ja muista uskonnollisista tapahtumista liittyy sateen tuomiseen, tai siis sateen pyytämiseen jumalilta. Sade on elinehto kotimaassani: jos sade ei tule silloin kun sen pitäisi, kasvit kuolevat eikä ruokaa ole. Joten on hyvin tärkeää pitää jumalat tyytyväisinä ja kertoa heille, että tarvitsemme sadetta."
Poika pyöritteli sormissaan hiustensa latvoja, pysähtyen miettimään tarinansa jatkoa. Hän ei tiennyt kiinnostiko Vanoraa kuulla tällaisia asioita, tai oliko niistä hyvä puhua ulkopuolisille. Mutta hän oli luvannut kertoa tarinansa.
"Kansallani on tapana lapsen syntyessä, että kaikki tädit ja mummot, naispuoliset sukulaiset, saavat antaa lapselle nimiä nähdessään tämän ensimmäistä kertaa. Lapsen äiti saa sitten päättää minkä nimen lapselleen valitsee niistä kaikista. Ehdotetut nimet yleensä liittyvät siihen klaaniin, johon kukin kuuluu. Klaani on tavallaan kuin yksi iso perhe, jolla on oma tehtävänsä ja oma alkuperänsä tarinoissa. Kuitenkin, tämä tarina on niinkin yksinkertainen, että isäni äiti valitsi minulle nimen Yoywaima, jonka äitini hyväksyi. Se tarkoittaa kävelevää vettä, ja äitini mielestä se oli hyvä nimi. En tiedä oletko ikinä nähnyt kun vesi kävelee? Kai täälläkin voi nähdä, kun menee tarpeeksi korkealle, jollekin mäelle tai vuorille, kuinka kaukaa tuleva sade tulee kohti kuin sotajoukko – kävelee. Kotimaassani sen näkee hyvin. Synnyin juuri silloin kun sateet tulivat keväällä. Siksi sanoin, että olen vettä, tai sade. Ukkonen on isäni ja myrskypilvet äitini. Joskus menen ulos sateella vain tunteakseni olevani hetken kotona."
Lopuksi villi hiljeni, jääden puremaan huultaan. Hänellä oli hieman hölmö olo kerrottuaan niin paljon itsestään. Nythän olisi pitänyt keskittyä Vanoraan ja tämän vointiin eikä tarinoida satuja kaukaisista asioista. Ajatuksissaan, puhuessaan tuo oli aukonut hiuksensa palmikolta, ja pitkät suortuvat näyttivät peittävän kippurassa olevan pojan alleen kuin viitta.
_________________
I tried to do handstands for you
But every time I fell for you
I'm permanently black and blue, permanently blue
For you
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Vanora Jewett



Liittynyt: 27 Lok 2009
Viestejä: 65

LähetäLähetetty: 16 Lok 2011 01:49 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Rouva Nagi ei ollut nostanut esille ensimmäistäkään kysymästä näkemästään, vaikka Vanora tiesi että naisen tutkiva katse oli nähnyt liikaakin. Naiseen luottamatta, mutta Camiloniin sitäkin enemmän oli Vanoran hyväksyttävä epätoivoinen tiedottomuutensa ja uskoa intiaanin harkintakykyyn niin että hänen salaisuutensa olisi turvassa...

Kuukausia sitten päänsä pehmeään tyynyyn kyetessään laskemaan kovan ja virttyneen säkin sijaan Vanora oli kuunnellut huoneen hiljaisuutta. Alakerrassa käyty epäselvä keskustelu, sekä talon ulkopuolelta tulevat elämisen äänet kuulostivat piian korviin autuaalta hiljaisuudelta. Rauhallisen vaitonaisuuden takana pilskistelevä pelko kuitenkin ajoi tiehensä mahdollisen unen ja levon. Itkettyjen kyyneleiden jättämä arka puna verkkokalvoillaan Vanora tarkasteli rouva Nagin tyttären huonetta. Huoneessa oli lämmin, miltein kuuma- ja ilma tuntui olevan yhtä sakeata hengittää mitä alakerran suitsukkeiden tuoksujen täyttämä kauppatila. Tyttärellä ei tuntunut olevan huoneessa mitään kovin henkilökohtaista.
Seinillä roikkui muutama kirjava seinävaate, joissa esiintyvät oudot kirjoitukset saattoivat olla vierasmaalaista kieltä. Sillä muuta tarkoitusta yhtenäiselle koukeroriville Vanora ei väsymykseltään osannut keksiä. Vaeltava katse löysi takkatulen, kuin ikkunasta läpi paistaman valon valaisemasta tilasta vain kirjoituspöydän, tuolin, vaatekaapin, sekä tuon vuoteen – joka tuntui selkänsä alla maanpäälliseltä taivaalta. Patja ei ollut vain kovia lautalevyjä toinen toisensa viereen naulattuna, vaan tuossa vuoteessa hän lepäsi mukavalla patjalla, joka oli vastikään täytetty tiukkaan puhtaista oljista.

Mausteisen salvan vaikutuksen lämmitellessä kuumottavana poskellaan ja kyljellään Vanora sulki silmänsä toviksi. Ehtimättä torkahtamaan Vanora kuuli oven käyvän, vaikka itse askeleita naisen oli tavallista vaikeampi hahmottaa.
Vaiteliaana huoneeseen tullutta Camiloa Vanora tervehti vaisulla hymyllä, joka kuitenkin antoi intiaanin ymmärtää kaiken olevan osaltaan kunnossa ja toisen läsnä olo oli vain hyväksi. Vuoteelle istahtavalle intiaanille Vanora teki vaikeasti, mutta sitäkin sitkeämmin tilaa siirtäen jalkojansa peiton alla kauemmaksi vuoteen reunalta. Mustelmat olivat alkaneet elää omaa elämäänsä valkeilla kasvoilla. Pois pesty veri oli jättänyt jälkeensä ikävät haavaumat, joista yhdestäkään tuskin kovin kummoista muistoa jäljelle jäisi.
Kosteat, ikuisesta nutturastaan vapautetut vaaleat hiukset laskivat pitkänä palmikkona peiton päällä aina vatsallensa asti. Lämpimän vihreästä kankaasta tehty paita oli pitkähihainen, vaikkakin jäi lyhyeksi Vanoran pitkiin käsiin nähden. Vuoteella lepäessään piika näytti kaikkea muulta kuin piialta – hän olisi voinut olla kenen tahansa nuori vaimo. Aatelisen tai kaupanpitäjän, kirjurin tai jopa lakimiehen. Hänellä olisi voinut olla oman ammattinsa harjoittaja, kotiopettajatar tai äiti suloiselle perheelle. Harvoin yltänsä enää riisuama palvelijan nuttu teki Vanorasta yks kaks ihmisen. Naisen, joka olisi voinut kertoa itsestään mitä tahansa. Mutta kuitenkin Camilo tiesi toisin – mies tiesi jo paljon enemmän kuin kukaan Cloverin palatsia asuttava renki tai piia.

Camilon alkaessa puhua vuoteellaan perheestään Vanora tarkasteli hetken auringon ikkunan lävitse karanneita säteitä lattiassa, ennen kuin hän nosti katseensa puhuvaan nuorukaiseen. Kyljellään vuoteella leväten Vanora laittoi toisen kätensä tyynyn alle tukien itsensä parempaan asentoon – jääden sitten hiljaisena kuuntelemaan Camilon pehmeää ääntä.
”Yoy...wai-ma...” Camilon kertomuksen jälkeen hiljaisuuteen puhuen Vanora koetteli kuinka kielensä taipuisi erikoiseen nimeen. Syntymänimeen, johon Camiloksi kutsuttu intiaani oli synnyinmaallaan kastettu. Mikäli miehen maailmassa nyt kenenkään nimeämistä kasteeksi kutsuttiin – eihän Vanoraa itsekään oltu varsinaisesti kastettu. ”Yoy-waima...” intiaanin nimi oli kerrassaan mahdoton piian kielelle, mutta yrittänyttä laittamatta Vanora hymähti ääneen vuoteellaan. Katseensa kattolautoihin nostaen Vanora antoi pehmeän hymyn nykäistä ehjää suupieltään. Väsymys, kuin univajekin toivat itseään tykö väsyneen kehon ympärille, mutta Camilonin tarina oli toiminut kuin piristysruiskeena uupuneelle mielelle.
”En ole koskaan nähnyt sateen kävelevän – tai edes sadepilvien lähestyvän taivaanrannasta”, mikä oli myös hyvin totta. Koko elämänsä sisätiloissa miltein viettäneenä Vanoralla oli hyvin vähän ymmärrystä taivaankannella tapahtuviin muutoksiin. Tai mihin muuhunkaan, millä oli osuutta viheriöivän luonnon tai vapauden tunteen kanssa. Hän ei ollut koskaan edes poistunut kaupungista, saati kuljeskellut viheriöivillä nurmikentillä tai kuunnellut niinkin yksinkertaista asiaa kuin lintujen laulua aamunkoin aikaan.

”Tarinasi oli kaunis Camilo – Yoywaima”, katosta katseensa vuoteen päässä istuvaan mieheen laskien Vanora ei tohtinut kovin kauan avoimin hiuksin istuvaa intiaania katsella. Kylkensä jatkeena levännyttä kättään katsoen Vanora näpräsi hetken peitoin kangasta pitkillä, kovin luisevilla sormillaan. ”Tarina tarinastahan se oli.”
Camiloon katseensa laskien Vanora tutkiskeli 'pelastajaansa' hyvän tovin rauhallisen hiljaisuuden laskiessa huoneeseen. Camilo oli nähnyt tuon samanlaisen, hiljaisesti tutkiskelevan katseen ennenkin piian kasvoilla. Katse mikä tutkiskeli ja laskeskeli, tuumaili ja haravoi näkemäänsä saamatta kuitenkaan tutkiskelunsa kohdetta täysin rauhattomaksi nahoissaan. ”Jos sinun pitäisi arvata palanen menneisyydestäni – mitä ajattelisit sen olevan? Jos saisit arvailla mitä tahansa”
_________________
~A white wave~
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Camilo



Liittynyt: 04 Hel 2009
Viestejä: 85

LähetäLähetetty: 16 Lok 2011 03:54 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Hiljaisuuden rikkova naisen ääni sai villin säpsähtämään. Tuo vilkaisi nopeasti sivusilmällään peiton alla makaavaa naista ja hymähti tajutessaan tämän yrittävän lausua hänen nimeään. Tyttöparan kieli ei oikein tahtonut taipua intiaanikielelle ja häntä vähän hihitytti toisen yritykset. Silti, hän jos kuka tiesi kuinka oudolta ja vääränlaiselta tuntui yrittää opetella aivan uutta kieltä. Tosin lapsena kaikki tuntui tapahtuvan paljon helpommin. Espanja ei ollut tuntunut täydestä outoudestaan huolimatta niin vaikealta kuin cloverin kieli, jota hän ei tuntunut hallitsevan vieläkään täysin – onneksi aatelisto suosi ranskaa, joka oli edes vähän helpompaa. Mutta kun samoille asioille piti olla niin monta nimeä, se oli pahinta. Yksinkertaista oli, että pooko on un perro on un chien. Mutta kun pooko oli myös un chiot ja un pchicho tai un clébard tai un cachorro. Helppohan siinä sitten oli yrittää pysyä edes perässä siitä, miksi häntä nimiteltiin milloinkin.
Mieli palasi koirista takaisin tarinaan ja tähän hetkeen Vanoran puhuessa lisää. Ajatus siitä, ettei olisi ikinä nähnyt noita taivaan ilmiöitä oli pojalle käsittämätön, mahdoton. Ja se, että Vanoralle se oli totta, teki hänet surulliseksi. Vaikkei hänkään enää voinut kulkea vapaasti kuten tahtoi ja joutui olemaan sisätiloissa suuren osan ajastaan, ilman muistoja lapsuudestaan, ilman tietoa siitä, mitä kaikkea muuta maailmassa oli kuin neljän seinän sisäinen tila, hän ei olisi pysynyt järjissään. Hän pysyi hengissä sillä, että pääsi toisinaan ulos omillaan, sai juosta niin paljon kuin tahtoi. Ja tarinoilla, tietenkin. Poika kiitti hiljaisesti Vanoran kehuessa tarinaansa, ja hymyili pienesti toisen toistaessa myös hänen syntymänimensä. Siitä oli kovin kauan, kun joku oli häntä kutsunut tuolla nimellä ja joskus epäilytti, oliko sitä poikaa enää edes olemassa.
Toisen toteavaan kysymykseen tuo nyökkäsi ja suoristautui, käänsi katseensa vastaamaan naisen tutkivaan silmäpariin. Villi pysyi kiemurtelematta katseen alla, keräten rauhassa hiuksiaan käteensä ja toiselle olalle. Liike pysähtyi Vanoran esittäessä kysymyksensä ja villin tumma katse nousi puolestaan mittaamaan mustelmaisia ja naarmuisia kasvoja. Tuo käänsi itseään varoen enemmän kasvotusten toista kohden, varoen kuitenkin murskaamasta vaaleaverikön jalkoja.
"Mitä tahansa?"
Poika kallisti päätään ja antoi katseensa vaeltaa sängynpäädyn yläpuolella olevaan seinäkankaaseen, sen säännöllisiin, taidokkaisiin kuvioihin ja hämyssäkin loistaviin väreihin. Hän olisi voinut kysyä enemmän siitä, miksei nainen ollut koskaan seurannut myrskyn nousua tai suoremmin esittää niitä kysymyksiä, joista rouva Nagi oli aiemmin muodostanut hänelle syytöksiä. Hän olisi voinut kysellä ja arvailla pahoista paikoista, pahoista ihmisistä. Mutta se ei tuntunut olennaiselta. Hän ei uskonut Vanoran olevan vain noita pahoja paikkoja, pelkkää sisällä olemista. Kaiken sen kovan kuoren ja kärkkäiden sanojen takana hän oli kuullut muutakin: viisaita, mietittyjä sanoja, mielenkiintoisia ajatuksia. Kaikkea sellaista, minkä luulisi puuttuvan niistä pahoista paikoista, missä Vanora oli ollut.
"Arvaisin, että olet sielusi silmin käynyt kauempana kuin yksikään sadepilvi taivaankannella. Arvaisin, että olet lukenut enemmän sanoja ja tarinoita, kuin mitä minulle on ikinä kerrottu. Arvaisin, että tiedät paljon enemmän kuin minkään prinsessan tai ruhtinattaren oma palvelustyttö, joka on pyörinyt juorujen ja hienojen ihmisten keskellä koko ikänsä."
Katse vaelteli Vanoraan, mietiskelevänä kuin nuorukaisen sanatkin.
"Arvaisin myös, että äitisi oli viisas ja rakasti sinua hyvin paljon. Mutta isääsi en osaa arvata. Luulen, että hän oli jotain muuta. Voisin arvailla paljon muutakin, mutta mieluummin kuulisin sinun versiosi tästä tarinasta. Menneisyydestäsi tai siitä mitä sinä olet. Jos se on se tarina, jonka haluat kertoa."
Villin ääni hyväili takan lämmittämää ilmaa. Se ei vaatinut, udellut tai urkkinut, vaan pikemminkin sillä olisi voinut tuudittaa lapsen suloiseen uneen. Vanora oli saanut olla hänen armoillaan tähän asti, hänen päätöstensä ja harkintakykynsä. Nyt hän tarjoutui olemaan naisen armoilla, olkoonkin sitten vain yhden tarinan ajaksi.
_________________
I tried to do handstands for you
But every time I fell for you
I'm permanently black and blue, permanently blue
For you
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Vanora Jewett



Liittynyt: 27 Lok 2009
Viestejä: 65

LähetäLähetetty: 18 Lok 2011 10:29 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vanora hymyili pehmeästi Camilon arvaileville sanoille, puheelle, joka muovautui kuin itsenäiseksi tarinaksi Vanoran elämästä. Joskin intiaanin muovailevat sanat saivat Vanoran menneisyyden kuulostamaan paljon paremmalta, muutta siitä huolimattava Camilon sanat toimivat puutteettomana siltana Vanoran muistoihin. Aikaan, jolloin ilman täytti eeppiumin imelä tuoksu, joka sekoittui väkeviin – halpoihin hajuvesiin, sekä kermaisten liköörien makeaan tuoksuun. Hikeen, joka tirisi rasvaisilta ihoilta kuumuuden pureutuessa kiinni kankaiden peittämiin nahkoihin. Vanora kuuli äänet, musiikin, jota humalaansa hukkunut pelimanni ei enää osannut ohjailla. Korkeat naururyöpyt, jotka karahtivat irti punattujen huulten lomasta. Hän kuuli ovin, tai pelkästään paksujen kankain suljettujen oviaukkojen takaa kaikuvat huokaukset, vaikeroinnit – äänet, jollaisia pienen lapsen vanhemmat eivät koskaan olisi tohtineet antaa lastensa kuulla.

Rose Rouge – Punainen ruusu oli hänen kotinsa. Palatsi, joka oli näyttänyt ylhäiseltä paratiisilta pienen lapsen silmissä. Paljon kauniita kankaita, pitsejä, naurua ja iloa, hajuvesiä kauniissa lasipulloissaan. Kaikki tuntui kauniilta, sädehtivältä ylellisyydeltä viisi vuotiaan lapsen silmin. Mutta aika, jolloin ruma totuus ja ymmärrys olivat löytäneet tiensä viattomuuden luolaan ja tuhonneet kaiken mahdollisen mikä rumuudella oli tuhottavanaan.

”Teresa oli äitini nimi”, Vanora, joka oli lakannut kertomasta tarinoita täytettyään kuusi vuotta katseli hetken aikaa Camiloa, jolle Vanora teki tilaa vuoteen jalkopäähän. ”Hän matkusti Englannista kolmekymmentäviisi vuotta sitten Cloveriin. Onnellisena kultasepän vaimona”, ja näin Vanora alotti tarinansa. Kertomalla miten hänen äitinsä ja tämän cloverilainen mies olivat asuneet vain muutaman vuoden Cloverin porvarien täyttämillä kaduilla. Mutta vuodet eivät olleet olleet ystävällisiä hänen äitinsä miestä kohtaan. Kahden vuoden avioliiton jälkeen Teresa oli jäänyt leskeksi.
Elämään tyhjässä kodissa ilman kukoistavan elämän kannattimia. Sota, joka oli tuonut mukanaan Cloverin itsenäistymisen, oli imenyt kuningaskunnan arvoja kuiviin vielä vuosia rauhanjulistuksen jälkeen. Leski, jonka ainoa elätettävä oli kuitenkin vain hän itse kykeni elämään vielä muutaman vuoden miehensä varoilla. Mutta niinkui varoilla aina, tuli hänen äitinsäkin eteen aika, jolloin mittavat säästöt hupenivat olemattomiksi. Hänen äidillään, niinkuin ylipäätään kenelläkään porvarillisella, hyvin voinnista nauttivalla naisella ei ollut ammattia. Elinkeinoa, jolla elättää itsensä. Eikä Teresa ollut voinut palata takaisin Englantiinkaan, sillä rakkautensa sokaisemana hänen äitinsä oli karannut ja kieltänyt sukunsa olemassaolon voidakseen vain rakastaa ja olla onnellinen.

”Hän päätyi Rose Rougeen”, vaaleita etuhiuksia otsaltaan hieraisten Vanora nielaisi kitkerää palaa kurkultaan. ”Rose Rouge...Lumière rouge de la rue – Punainen Ruusu, Punaisten lyhtyjen kadulla. Minun kotini.”

”Koti täynnä syntiä, irstautta, mielihaluja, fantasioita – likaisia haluja ilman rajoja...” itsestään puhuminen sai Vanoran vaikenemaan hetkeksi. Tarinansa aloitettuaan hän ei halunnut keskyttää sitä, tai kaunistella sellaiseksi runoelmaksi, joka olisi voinut olla Camilon helpompi ymmärtää tai käsittää. ”Mutta siellä minä synnyin, elin ja kasvoin. Kaikkien niiden naisen keskellä, kaiken sen melun – kaiken sen kamaluuden keskellä.”
”Äitini yritti kasvattaa minusta hyvää, kuuliaista, rohkeaa, sielulta kaunista ja vahvaa ihmistä, joka kykenisi katsomaan ohi kaiken sen minkä keskellä elin.”

Pesutuvassa käyttämänsä lipeän turmeluttamaa kättään katsoen Vanora suoristeli hetken sormiaan – nähden eläviä mielikuvia miten käsi jos toinenkin oli sulkenut sen omansa sisälle. Silittänyt rystystensä pintaa, kehunut lapsen siloista, pientä, pehmeää kättä – hokenut käheästi kuinka vielä olisi vuosi tai kaksi odotettavana. ”Hän kuoli ennen kuin onnistui pyrkimyksessään. Ainoassa asiassa, mihin hän enää uskoi elämässään. Jättäen minut ansaan ilman parempaa tulevaisuutta.”

Sormiensa antaen viimein jäädä lepäämään vuoteelle Vanora vilkaisi Camiloa, jonka hän saattoi odottaa pomppaavan pois vuoteelta hetkenä minä hyvänsä. ”Kymmenen vuotta maksoin elämisestäni Rose Rougessa”, muhkuraista palaa nielultaan paloitellen Vanora laski katseensa sormiinsa, vavahtaen omia muistojaan, jotka olivat jyränneet naisen itselleen asettamat muurit allensa. ”Olin viidentoista kun äitini kuoli.”
_________________
~A white wave~
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Camilo



Liittynyt: 04 Hel 2009
Viestejä: 85

LähetäLähetetty: 24 Lok 2011 08:07 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Nainen näytti vajoavan omiin maailmoihinsa ja hetken tätä tarkkailtuaan villi antoi katseensa eksyä ympäri huonetta. Vanora oli kuitenkin kaikista mielenkiintoisin kohde tuossa melko tyhjässä huoneessa, joten häntä ei haitannut ollenkaan tämän puhe ja syy taas kiinnittää huomionsa ikkunasta naiseen. Kiitollisena tuo myös kääntyi paremmin toista kohden saadessaan enemmän tilaa, ristien jalkansa kuin kunnon intiaani. Poika kuunteli tarkkaavaisena, hymyillen jonkun kerran tarinan onnelliselle alulle. Tarinan edetessä hymy kuitenkin katosi ja katse karkasi välistä aina omiin jalkoihin. Ei Camilo ollut odottanut tällaista tarinaa, muttei voinut sanoa toiselle, ettei haluaisi kuulla tarinaa loppuun. Hän ei pitänyt surullisista tarinoista, mutta naisen tarina oli vain rehellinen, eikä siitä siis voinut valittaa. Viimeistään toisen mainitessa Punaisen Ruusun, hän jähmettyi kädet avuttomina sylissään, kasvot lukemattomissa painuneen pään takia.
Tarina eteni silti vääjäämättä, eikä poika voinut paeta ääntä, ei pystynyt hievahtamaankaan. Hengittää sentään muisti. Sillä yhtälailla Vanoran sanat nostivat esiin omia muistoja, uusia ja vanhoja, sekoittuneena mielikuviin. Villi näki mielessään kovin elävästi naisen sanoillaan maalaamat kuvat ja paleli. Kaikesta takan puskemasta lämmöstä huolimatta tuo värähti kylmästä, sanojen luomasta hyytävästä todellisuudesta. Vanoran lopulta hiljetessä murtunein äänineen nuorukainen jäi paikalleen päätään roikuttamaan.
Hyvän tovin tuo sai ajaa pois mieleensä syntyneitä haamukuvia ja omia muistojaan, ennen kuin veti syvään henkeä edelleen väristen ja nosti katseensa naiseen. Vettynein silmin Camilo hymyili surkeasti kuin lyöty koira, yrittäen hakea kauas karanneita sanoja. Hän oli järkkynyt enemmän kuin oli odottanut ja toisaalta myöskään mitä olisi sallinut järkkyvänsä muiden läsnäollessa. Pikkuhiljaa sanat palasivat ensin hopiksi, mistä ne kävivät espanjan kautta paikalliselle kielelle ja villi pystyi taas ajattelemaan sanoin. Niiden mukana palasi myös kyky liikkua; hyvin fyysisenä olentona pojan oli vaikea pysyä aloillaan ja yrittää muotoilla joku järkevä lause, ennen kuin pomppaisi sängyltä ylös ja kävelisi pitkin seiniä.
"E-en tiedä mitä sanoa. Tarinasi teki minut hyvin surulliseksi."
Ääni käheänä tuo yritti saada edes jotain sanotuksi. Vanoran olemus oli kuitenkin liian musertava ja vikkelästi hän nousi ylös sängyltä sopertaen hiljaisen anteeksipyynnön ja otti muutaman askeleen ikkunan luo, jääden nojaamaan seinään selin naista kohden. Kädet ympärilleen kiedottuina Camilo puri huultaan ja taisteli pois silmiin puskevia kyyneliä onnistumatta siinä kovin hyvin. Poika ei todellakaan tuntenut itseään tuolla hetkellä kovin vahvaksi, nyyhkyttäessään hiljaa Vanoran kokemaa kurjaa kohtaloa. Sillä kohtalonuskoisena oli kovin vaikea ymmärtää sitä, miksi viaton lapsi joutui kokemaan niin paljon pahaa tai miksi toisten tekemään pahuuteen ei puututtu mitenkään. Kaikki olisi ollut niin paljon helpompaa jos hyville ihmisille olisi tapahtunut hyviä asioita ja pahoille pahoja. Mutta kai ainoa tyytyminen tässä maailmassa oli siihen, että pahat ihmiset saisivat maksaa teoistaan kuoleman jälkeen.
Rauhoituttuaan villi veti muutaman kerran syvään henkeä ja pyyhki hihansyrjällään silmänsä kuiviksi. Tajutessaan törkeän epäkohteliaisuutensa – itkeä nyt noin vaan toisen silmien alla kuin lapsi – hän kääntyi hieman luimistellen ja koko olemus anteeksipyyntöä huokuen käveli takaisin sängyn luo. Tosin tällä kertaa villi kyykistyi sängyn viereen ollakseen kasvotusten Vanoran kanssa. Varovasti hän laski kätensä toisen käden päälle ja etsi katseellaan naisen silmiä:
"Toivon todella, että et olisi joutunut kokemaan tuollaista kohtaloa. En tiedä onko jumalallasi vain todella huono huumorintaju, vai miksi hän antaa tällaisen tapahtua…"
Pieni hymähdys yritti huonon heiton kanssa keventää kovin masentavaksi käynyttä ilmaa, onnistumatta kuitenkaan piristämään edes itseään.
"Mutten tiedä edelleenkään mitä minun pitäisi sanoa. Olen onnellinen, että pääsit pois ja ettei sinun tarvitse enää koskaan palata. Että äitisi yritys ei valunut täysin hukkaan."
Sanat tuntuivat vääriltä niin mielessä kuin suussa ja korvissakin, muttei hän voinut hiljaakaan olla. Camilo olisi tahtonut silittää naisen hiuksia ja halata tätä, osoittaa ajatuksensa muuten kuin heikoin sanoin, mutta toisen koskettaminen ei tuntunut tässä kohden oikealta vaihtoehdolta. Naisen kädellä ollut oma käsikin siirtyi ujostuneena sängyn reunalle, pahoitellen tunkeilevuuttaan. Joskus kosketus teki enemmän pahaa kuin mikään muu, eikä hän kokenut olevansa oikeutettu koskemaan, ei ilman lupaa.
_________________
I tried to do handstands for you
But every time I fell for you
I'm permanently black and blue, permanently blue
For you

Vanora Jewett



Liittynyt: 27 Lok 2009
Viestejä: 65

LähetäLähetetty: 25 Lok 2011 01:29 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vanora ei ollut osannut varoittaa tarinastaan. Löytämättä minkäänlaista varjoakaan onnellisesta lopusta Vanora oli vaiennut ja antanut hiljaisuuden hiipiä huulilleen tarinansa tauottua. Surumieliset silmät olivat saaneet nähdä kuinka Camilon suoraselkäinen ryhti lyyhistyi pala palalta hänen tarinansa edetessä. Kuitenkaan hän ei ollut löytänyt halua lopettaa tarinaansa. Ei nyt, kun hän oli ensimmäisen kerran avanut sanojensa aarreaitan. Kukaan Cloverin jylhässä palatsissa ei tuntenut hänen tarinaansa. Kukaan ei tiennyt kuka hän oli. Mistä hän tuli. Millainen oli hänen menneisyytensä. Kovin moni tuskin näkisi vaivaa yhden palvelijan elämän selvittämiseen. Mutta salaisuudet, jotka olivat kasautuneet Vanoran mielelle halusivat löytää tiensä ulos kovan muurin takaa. Lienikö Camilo onnekas vai kohtalonsa narri jäädessään muurien takaa halkovan muistojen meren alle.

Palatsissa palvelemansa ajan Vanora oli vaiennut kaikesta, mikä häntä kosketti. Hän oli syrjään haluavainen, hiljainen, synkkä ja kylmä katseinen nainen. Pahainen piika, joka sopeutui hyvin puunaamaan lattioita vakavin kasvoin – hän ei nurissut saati valittanut joutuessaan puunaamaan marmorisia lattioita yhtä uudestaan ja uudestaan. Hän kesti pelisalien ilakoinnit, kuin humalan hakuiset herrasmiehet siinä missä hän kesti pidoissa kokemansa nöyryytykset. Hän teki työnsä vaiteliaana ja nöyränä – tai näin hänen toimintansa suurimmaksi osaksi käsitettiin. Kerrottiin ettei edes käymälöiden kirvelevä lemu saattanut saada moitteettomasti töitään suorittavaa palvelijaa valittamaan. Ja kuinka Vanora olisikaan halunnut valittaa katosta päänsä päällä?
Suojasta, joka tarjosi kovan, pienen punkan selkänsä alle levätäkseen. Ravinnosta, joka tarjosi naiselle yhden lämpimän aterian temmellyksen täyttämästä keittiöstä – kenties muutaman kylmän suupalan myös myöhemmin päivästä. Vanora oli rakentanut lyhyessä ajassa itselleen turvapaikan, joka oli myös hänen tuleva mestauslavansa, mikäli hänen varjelemansa salaisuus koskaan tavoittaisi vääriä korvia.

Camilon surullisia, kyyneleiden vettämiä silmiä katsoessaan Vanora tunsi omien silmiensä kastuvan intiaanin surun alla. Itsepintainen nainen tunsi itsensä heikoksi intiaanin kyynelöittyneiden silmien alla – ja kovasti hän olisi halunnut lohduttaa miestä. Sanoa jotain, jottei tämän tarvinnut murehtua hänen elämästään. Menneisyydestä, joka ei ollut ollut täynnä aitoa iloa, onnea, saati rauhaa. Nuoren miehen ei olisi tarvinnut murehtia, surra noin syvästi hänen tarinaansa, joka jo nyt oli palanen menneisyyttä. Pala muistoja, jotka ajoittain – hyvin säännöllisesti palasivat kummittelemaan palatsista ulos rohkenevaa naista.

Intiaanin noustessa äkkiseltään ylös vuoteelta Vanora hengähti pingottuneesti haluten pyytää anteeksi kertomustaan. Sanaakaan huuliltaan nainen ei kuitenkaan saattanut saada.
Puoleensa käännettyä selkää kyeten vain surumielisenä katsomaan Vanora nosti katseensa huoneen varjojen valtaamaan kattoon. Kuviteltuaan, että kaikki mahdolliset kyyneleet joita hänen oli mahdollista vuodattaa olisivat sataneet maahan jo aikaisemmin – Vanora kuitenkin tunsi silmäkulmistaan karkaavan kyyneleen liun ihollaan. Kauanko Vanora kattoa katseli, sitä hän ei tiennyt, mutta hän havahtui Camilon askeleisiin. Paremmin Vanora tiedosti miehen läheisyyden tämän laskiessa lämpimän kätensä omansa päälle.

Syvään hengittäen Vanora antoi vaaleiden hiusten kehystämien kasvojensa kääntyä vuoteen pehmeällä tyynyllä katsomaan tummia silmiä. Hymy, joka pienenä ja surullisena käväisi miltein identtisellä tavalla Vanoran huulilla Camilon hymyn vanavedessä. Jumalaa koskaan tunnustamatta, saati jumallallista sanaa - saati kastetta saamatta Vanora ei tunnistanut jumalaa – jonka piiriin niin moni cloverilainen kuului.
Näin hän saattoi vain hymyillä pienen surullisen hymyn verran vitsille, mikä ei kumminkaan hajoittanut raskasta pilveä mikä oli huoneen valloittanut.
”Siitä ei tarvitse puhua enempää”, helpottaakseen niin Camilon kuin itsensä olotilaa Vanora halusi vaieta ajastaan talossa. Talo, joka tarjosi synninrakastajalle salaisuuksiaan ja intohimojaan tarjosi Camilon mielikuvitukselle mitä ilmeisemmin aivan riittävästi tietoa hänen menneisyydestään.

Miehen tummia, surumielisiä silmiä katsellessaan Vanoraa suretti nähdä eksoottisesta maailmasta tuohon kylmään ja kovaan maahan eksyneen intiaanin huoli. He kumpikin osasivat nimetä Vanoran menneisyyden. He kumpikin tiesivät mikä Vanora oli ollut. Ja kuinka, hän oli elämästään maksanut. Yhä vain Camilo kuitenkin oli kyykistyneenä herra ja rouva Naginin tyttären sängyn vieressä. Kosketuksen lämmin jälki kämmenselällään Vanora huokaisi syvään. Hän ei olisi estellyt ystäväänsä lähtemästä, mikäli tämä olisi halunnut irtisanoa orastavan ystävyydenhedelmän heidän väliltään. Miten hän olisikaan voinut vaatia Camiloa pysymään luonaan kaiken kuulemansa jälkeen . Mielessään naisella kävi käskeä miestä lähtemään. Niin paljon vähemmällä kärsimyksellä ja mielipahalla Camilo olisi voinut palata kotiinsa yrtteineen. Jääräpäisen oloisena Camilo kuitenkin oli vierellään, katsellen ja murehtien.

”Isästäni minulla on vain tietojen rippeitä. Rakastuneen naisen huokauksen maalailemia kiiltokuvia, johtolankoja joita en osaa ratkaista. Sanahelinää, jota en ole aikoihin muistellut.”

Kätensä kyljeltään nostaen Vanora ei empinyt laskiessaan kätensä sängyn reunalla lepäävän käden päälle. ”Anna anteeksi Camilo. Minun tarinani eivät ole kauniita tai iloisia”, käsiä katsellen Vanora ei uskonut, että hän koskaan olisi koskaan hakenut luokseen turvaa kämmenen puristuksesta, tai kosketuksesta. Turvasta, lämmöstä, mitä toinen iho kosketus saattoi tarjota. ”Salaisuuksia, arvoituksia ja valheita täynnä.”
_________________
~A white wave~
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Camilo



Liittynyt: 04 Hel 2009
Viestejä: 85

LähetäLähetetty: 25 Lok 2011 09:10 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Kai tietämättään Vanora oli kovin samanlaisessa tilanteessa kuin hänkin: palatsista oli muodostunut turvapaikka, mutta myös vankila. Villi ei nähnyt pakotietä hovista, sillä vapaana kansan parissa hänet olisi poltettu pakanana tai vain ajettu pois. Siihen, että olisi joku päivä päässyt palaamaan kotiinsa, ei kannattanut uskoa. Vuosien kuluessa se vaihtoehto alkoi muutenkin pelottamaan yhä enemmän. Ei hän olisi tahtonut olla Cloverissa, ei kenenkään palvelijana, mutta vaihtoehtojakaan ei ollut sen enempää. Ei voitettu palkinto voinut lähteä omille teilleen. Tosin välillä oli melko kyseenalaista kuinka mielissään kapteeni oli tästä riippakivestä.
Nainen vaikutti surustuneen hänen surumielisyydestään, mikä taas suretti entistä enemmän ja kierre oli valmis. Vielä kun Vanora sanoi, ettei asiasta tarvinnut puhua, hän tunsi itsensä naurettavaksi. Eihän Vanoran pitänyt hänen takiaan vaieta, suojella häntä sanoilta. Villi puri huultaan pitääkseen protestinsa sisällään. Olihan naisella kuitenkin oikeus olla kertomatta enempää: olihan toinen jo kertonut niin paljon, että oli asettanut koko tulevaisuutensa palatsissa vaaraan. Luottanut häneen ilman mitään syytä; eihän naisella ollut mitään millä varmistaa hänen vaikenemisensa. Toisaalta kaiken tämän tietämisestä ja kuulemisesta tuli vastenmielinen olo: eihän Vanora tiennyt hänestä läheskään niin paljon. Oliko hän nyt velvoitettu kertomaan kaiken itsestään? Oliko hän sopimuksesta huolimatta nyt velkaa oman tarinansa? Käyttikö hän vain tahtomattaan hyväkseen toisen haavoittuvaa tilaa?
Sanat isästä hukkuivat yllätyksen alle kun Vanora itse laski vuorostaan käden hänen omalleen. Omaansa viileämpi, vaalea käsi näytti hämärässä tummaa ihoa vasten kuin marmorilta. Hämmentyneen tutkivana villin hetkeksi laskenut katse taas tutkaili toisen silmiä, mittaili merkityksiä. Tuo hymähti lämpimästi sanoille, peittäen hetkeksi surun pois. Hetken mielijohteesta villi painoi päänsä toisen kädelle, poskensa vasten vaaleaa kämmenselkää ja sulki silmänsä. Hän melkein odotti toisen vetävän kätensä pois välittömästi, muttei silti liikahtanut mihinkään muutamaan hetkeen.
"Ei jokaisen tarinan tarvitse olla kaunis tai iloinen. Ei minunkaan tarinani ole kokonaan kaunis, eikä varsinkaan iloinen. Ne iloiset kohdat on vain mukavampi muistaa."
Villin ääni palasi lempeyteensä, pahin suru tuntui menneen ohi. Puhuessaan tuo myös nosti päänsä pois, asento oli varsin vaikea keskustelulle.
"Luotat minuun ihan liiaksi siihen nähden kuinka paljon tiedät minusta. Tiedät miten ensimmäinen elämäni on alkanut, muttet tiedä mitään toisesta elämästäni etkä varmaan juoruja enempää tästä kolmannesta. Vaikka uskon todellisuuden olevan kaikkia juoruja mehukkaampi siinä, miten todella päädyin tänne, amiraalin nuorimman pojan palvelijaksi. En todellakaan tiedä mitä itse kuvittelet minun olevan tai mistä tulevan."
Poika hymähti ovelasti, hieman huvittuneestikin.
"Luulen kapteenin kuvittelevan minun olevan kuin ne kaikki tarinoiden hirviömäiset murhaajat. Intiaanit, jotka tappavat naisia ja lapsia säälittä, leikkaavat päänahan irti ja ottavat sen muistoksi. Hän kai kuvittelee kouluttavansa villistä murhaajasta kunnon eurooppalaista murhaajaa: sotilasta. En tiedä, mutta eipä hän vaikuta paljon päätään vaivaavan minun taustallani."
Tuo keinutteli itseään hiljalleen vaihtaen painoa varpailta kantapäille ja takaisin, kunnes lopulta laski polvensa maahan ja istuutui polvilleen. Ei hänellä ollut kiire mihinkään.
"En tarkoita ettenkö arvostaisi avoimuuttasi: en vain ymmärrä miksi koet minut luottamuksesi arvoiseksi. Toisaalta, ei kai minun tarvitse edes tietää."
Villi päätti nyt itse vaieta omasta tarinastaan, ellei Vanora siitä jotain kysyisi. Tuntui julmalta ikävien tapahtumien ja ikävän tarinan jälkeen vaivata naista vielä omilla saduillaan. Lisäksi toinen oli varmasti jo ihan tarpeeksi väsynyt kaikista päivän koettelemuksistaan ja Salim tulisi kuitenkin koputtelemaan oveen ja käskemään hänet ulos. Niin, ja miksi hän edes olettaisi Vanoran olevan kiinnostunut hänestä niin paljon.
_________________
I tried to do handstands for you
But every time I fell for you
I'm permanently black and blue, permanently blue
For you
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Vanora Jewett



Liittynyt: 27 Lok 2009
Viestejä: 65

LähetäLähetetty: 01 Mar 2011 10:27 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vaalea käsi jännittyi lämpimän posken alla, samoin kun keuhkoissa liikkunut ilma tuntui katoavan pidättyvän jännitteen alle. Koettelemus, niinkin pieni kun se eleellään oli, sai Vanoran käväisemään tutun vastenmielisyyden rajamailla. Rajaansa kuitenkaan ylittämättä. Intiaanin mustien silkkisäikeiden piilottaessa vaalean kätensä tumman ihon syliin Vanora katsoi jännittyneenä, miltein peloissaan kätensä perään – vaikka mielensä ja silmänsä tunnustivatkin Camilon hyvyyden. Piinansa, joka vuosia oli kiertänyt itseään palvelijattareksi naamioituneen porton ympärille löysi paikkansa naisen mielestä. Lyhyt hetki muille, mutta ikuisuuden mittainen hetki Vanoralle sai naisen jännityksen kankeasti katomaan. Ja näin, vaalea kämmen pehmeni tumman posken alla.

Pitkä, jännittynyt hengenveto vaputti vankinsa Vanoran katsellessaan tummaa päälakea. Pehmeäksi taipunut ääni antoi naiselle kenties omanosuutensa, saaden hymyn,joskin pienen ja hallitun, nousemaan tuhon kokeneille kasvoille.
Ilo vastaan murhe. Kauneus rumuutta vasten. Vanoralle ainakin oli selvää, että iloiset ja kauniit tarinat tekivät sielulle paljon enemmän hyvää, vaalivat uskonkuvaa hyvästä maailmasta. Kun taasen murheellisuus ja rumuus tekivät kaikkensa peittääkseen allensa hyvyyden ja kauneuden tekemän työn. Ja katsellessaan kasvojaan kohottavaa nuorukaista Vanora oli varma, että miehen maailma oli täynnä muistoissa keinahtelevia iloisia ja kauniita tarinoita, onnellisia lapsuuden hetkiä. Tietäen mihin Camilonin kulkema polku oli miehen tuonut, oli Vanorallekin selvää että miehen tarinat kääntyisivät jossain vaiheessa yhtä rujoiksi ja ikäväksi mitä hänen maailmankuvansa vallan tarjosi. Jokin tuossa hetkessä kuitenkin sai naisen toivomaan, ettei hän kuulisi intiaanin murheellisia kertomuksia, sillä se, mitä hänen elämänsä oli naiselle opettanut – saattoi komeakasvoisen nuoren miehen ruskeiden silmien takana piillä samankaltaisena.

Intiaanin puhuessa Vanora antoi päänsä painua paremmin tyynyn houkuttelevaan pehmeyteen. Kauanko oli kulunut siitä, että Vanora oli saattanut syventyä kuuntelemaan toisen puhetta. Eikä vain toisen, vaan miehen puhetta.
Vanora antoi katseensa tarkastella Camilonin kasvoja – niinkuin monta kertaa aikaisemminkin Vanora saattoi vain ihmetellä rauhaa, jota hän tunsi hermostumisen, inhon, kuin ärtymisen sijaan. Ja niinkuin Camilonin sanat toivat naisen tietoisuuteen kysymyksen luottamuksesta, jäi Vanora itsekin miettimään hulluuttaan. Jättämättä kuitenkaan sanaakaan kuuntelematta miehen puhuessa kapteeninsa uskomuksista. Tavoitteista ja määränpäästä.

Hymyn nousemista huulilleen Vanora ei voinut välttää kuvitellessaan kapteeni Montaguen ruotivan palvelijastaan sotilasta tai edes kunnon cloverilaista herrasmiestä, jonka pitkä hiusmeri olisi joko lyhyeksi ruodittu tai pitettävä alituiseen hallittuna. -Ajatuskin jommankumman tavoitteen onnistumisesta tuntui mahdottomalta.
”Toivottavasti kapteeni ei elättele tuollaisia ajatuksia – vaikka hänen ajatusmaailmansa intiaaneista sitten olisikin surullisella tavalla surkastunut”, kapteenin totiset kasvot muistaen, naisen oli kutakuinkin vaikea uskoa, että miehen tietotaso olisi kovinkaan alhainen – selvinpäin ollessaan. Vanora itse ei tuntenut tarinoita intiaaneista juurikaan, mutta päänahkojen leikkaamiset tuntuivat ensikuulemalta liioittelulta. ”Olisi surullista, jos hän yrittäisi muovata sinusta yhtään mitään muuta mitä olet.”

Hetkellistä hiljaisuutta vaalien Vanora ei ollut tullut juurikaa hullua hurskaammaksi miehen aikaisemmin esittämästä kommenteista naisen suomasta luottamuksesta. ”Niin...miksi”, mieteliäisenä Vanora antoi itsensä tutkiskella tyhjyyttä pellavakankaan päällä. ”Mitä jos haluan antaa sinun valita.”...” Valita onko tässä raja ystävällisyyteesi nähden.”
Tummalla iholla lepäävää kättään katsoen Vanora hymähti kevyesti jatkaessaan:”Tai ehkä ajattelen, että minun on aika luottaa johonkuhun, ja satuit vain tielle – huonoon aikaan”, nahkaansa pakottaen Vanora virsnisti ironialleen. Antaen kuitenkin kauan kadoksissa olleen hymynsä levitä suuremmalti huulilleen. ”En tiedä. Ehkä löin pääni sen verran kovaa että en osaa harkita mitä sanon tai teen.”

Mustelma, joka varmasti jaksaisi muistuttaa takaraivossaan vielä pidemmän aikaa saattoi olla yhtä hyvä syntipukki sanomisilleen, kuin esiin änkeävä tarve käydä ihmismäisiä, kunnollisia keskusteluja. Tarpeita, kuten: tutustua, ystävystyä. Luottaa ja tukeutua. Kysymys oli, oliko Camilo vai Vanora itse ottanut harha-askeleen kohti oudosti muovattua tuttavuutta, jonka rajoja ei oltu missään määrätty tai tunnustettu.

Kuin sanojensa tunnustamana Vanora laski kätensä intiaanin kämmenselältä, jättäen kätensä lepäämään vuoteelle – heidän väliinsä kuin tilanjakajaksi kahden pohdiskelijan välille.
”Tarina tarinasta”, pellavaa sorminpäillään silittäen Vanora tarkensi katseensa sormiensa yli sängyn viereen polvistuneeseen mieheen. ”Se oli mielestäni hyvä sopimus pidettäväksi. Ja hyvinhän me sen pidimme”, vaimeasti kurisemaan alkanutta vatsaansa kuunnellen Vanora huokaisi raskaasti. ”Luulen että minun pitäisi palata palatsiin – olen nauttinut jo korvaamattoman paljon hyvyyttä ja ystävällisyyttä.”


((Suovatkohan herra ja rouva Nagi erittäin kyseenalaistettavalle holhokille luvan viivähtää tuvassa päivän tai pari?))
_________________
~A white wave~
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Camilo



Liittynyt: 04 Hel 2009
Viestejä: 85

LähetäLähetetty: 02 Mar 2011 10:33 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Hän ei tiennyt mitä ajatella naisen katseesta puhuessaan, ja sen jälkeen. Yleensä villiä ei häirinnyt olla katseen alaisena, tuijotuksiin oli tottunut ja muihin katseisiin joutunut totuttautumaan. Vanoran katse taas ei paljastanut merkityksiään tai se tuntui luotaavaan ihon alle, paljastamaan kaiken peitellyn. Toisen katsetta ei voinut paeta, sille ei voinut valehdella. Ehkä suurin ongelma olikin, ettei kukaan vain ollut katsonut häntä noin niin pitkään aikaan. Häpeilemättömän tutkivasti, tai ennakkoluulottomasti. Tuollaisen katseen alla olemisesta tuli kovin orpo, paljas olo. Ei aina välttämättä vaivaantunut tai epämiellyttävä, muttei helppokaan.
Tuo hymyili Vanoran vastaukselle kapteenin koulutusaikeista, sillä surullisiahan ne todella olivat. Ehkä Ferdinandin pikkuhiljaa oli huomaamassa ettei ollut sittenkään ihan niin helpon tehtävän edessä. Siitä hän ei tiennyt, tiesikö Ferdinand hänen olleen noin puolet elämästään Euroopassa, ja että suurin osa siitä, mitä sotilas ehkä tulkitsi joiksikin villin soturin ominaisuuksiksi oli tosiasiassa Euroopassa opittua selviytymistä vallitsevissa oloissa. Oli hyvä osata hiipiä hiljaa jos vaikkapa tahtoi käydä sammuneen rikkaan miehen rahapussilla. Tai karata yön pimeydessä omille teilleen. Ei siksi, että voisi hiipiä jonkun vihollisen kimppuun vaivihkaa. Vaikka lopputulos olikin ehkä sama, lähtökohta oli varsin erilainen.
Toinen käsi polvellaan nuorukainen sormeili kangasta, antoi oman katseensa valua naisen vaaleaan käteen ja toisaalta taas viivähtää mustelmaisilla kasvoilla. Tämä puhui arvoituksin, hänen valinnoistaan, eikä villi oikein ymmärtänyt, joskaan ei sitä suoraan ilmaissutkaan. Seuraava selitys luottamiselle oli kuitenkin selkeämpi, joskaan ei kovin vakava. Ei se poikaa estänyt hymähtämästä vinoon sanailulle. Niin, ei kai sitä itsekään aina tiennyt omia motiivejaan, joskus syy jollekin teolle selkeni vasta paljon myöhemmin. Eipä hänkään ollut ehkä kuin vain mielenkiinnosta alun perin jutellut Vanoralle, antanut itsestään muutakin kuin ennakkoluulonsa palatsin palvelusväkeä kohtaan. Ennen kuin hän ehti kuitenkaan vastata toisen pohdintoihin, tämä nosti kätensä pois omansa päältä ja jatkoi puhumista.
Surumielinen hymy käväisi Camilon kasvoilla ja hän laski katseensa vain nostaakseen sen takaisin naisen sinisiin silmiin.
"En usko, että rouva Nagi päästää sinua lähtemään yhtään mihinkään tänä iltana. Enkä itsekään antaisi sinun lähteä. Sen tahtoisin sinun lupaavan tällä kertaa: ettet yritä lähteä mihinkään ennen kuin olet nukkunut kunnon yöunet. Luulen, että olet liian vahva itsellesi. Kuolet vielä, jos jatkat noin kamalaa työtahtia etkä salli itsellesi yhtään hetkeä hengähtää."
Poika suoristi selkänsä ja haki naisen poisvetämän käden molempien käsiensä väliin:
"Tahdon kuitenkin, että tiedät olevasi äärettömän vahva ja rohkea. Puhuit sitten päässäsi olevan kuhmun takia tai et. Sanoin kai viimeksikin, että muistutat minua siskostani. Olet yhtä jääräpäinen ja pärjäisitte molemmat tässä maailmassa ilman yhdenkään miehen väliintuloa. Minusta sinusta tulisi hyvä hopi. Rakentaisit itsellesi hienon talon ja omistaisit hyvät pellot. Miestä siihen kuvaan ei tarvitsisi kuin hoitamaan niitä peltoja ja huolehtimaan siitä, että sade tulisi. Saisit monta tytärtä ilman mitään miestä ja varmistaisit sillä, että voisit vanhanakin elää huoletta ja suku kasvaisi."
Camilo hymyili pehmeästi, eikä äänensävystä oikein voinut sanoa tarinoiko poika aivan tosissaan. Kohteliaisuutena hän silti sanansa tarkoitti. Omasta lapsuudestaan hän muisti vain vahvoja naisia, jotka pyörittivät perhettä ja yleensäkin elämää ympärillään. Siskokin oli laittanut hänet lupaamaan, että pysyisi aina pikkuveljenä, eikä ikinä lähtisi minkään muiden tyttöjen perään, toiseen perheeseen ja sukuun, kuten olisi pitänyt. Se, mitä Vanora oli hänelle omasta tarinastaan kertonut, ei laskenut hänen silmissään toisen arvoa ihmisenä lainkaan. Hän ei voinut tuomita ketään menneisyytensä takia ja kaikki, mitä toinen oli kertonut puhui vain sen puolesta, että nainen todella oli hyvä ihminen.
Hän päästi toisen käden irti omiensa otteesta ja laski kätensä syliinsä. Hieman alaviistosta koiranpennun katseella villi tutkaili naisen kasvoja ennen kuin avasi suunsa taas:
"Mutta lähden nyt vain jos lupaat levätä. Jos haluat, voin yrittää käydä täällä huomenna katsomassa, että sinua kohdellaan kuten pitääkin ja että myös itse kohtelet itseäsi hyvin."

(( Toivottavasti, heh. Tuli näemmä paljastetuksi Camilon juuret matrilineaarisessa kulttuurissa, jossa akkavalta pitää vikisevät äijät kurissa. Yritä siinä nyt sitten olla nauramatta hienoille herrasmiehille, jotka kuvittelevat pyörittävänsä maailmaa. ))
_________________
I tried to do handstands for you
But every time I fell for you
I'm permanently black and blue, permanently blue
For you
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Vanora Jewett



Liittynyt: 27 Lok 2009
Viestejä: 65

LähetäLähetetty: 08 Mar 2011 08:44 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Päänsä, kuin hartiansakin hyvää vauhtia vuoteelta nostaessaan Vanoran kyky nauttia yltäkylläistä huolenpitoa ja suojaa oli saavuttanut rajansa. Samoin, kun mittavan rajansa nainen saavutti myös siinä, ettei tämän kova pää ja vahva mieli onnistunut nousemaan sotaan ruumistaan vastaan. Mustelmille potkittu, kolotuksen kalvama polte nosti päätään aina, kun naisen keho teki elettäkään liikkuakseen rivakasti – itselleen niin ominaisella tavalla.
Samoin kuin kehonsa, myös miehen sanat asettuivat naista vastaan. Yhtä helposti, ja lupaa kyselemättä. Surkea oli sinnikkyyden kukkasen käydä antamaan periksi ja luovuttamaan, mutta punnerrus, jonka ainoa tarkoitus oli saada kyljellään maannut piika takaisin seisomaan ja liikkeelle – johti naisen vain ja ainoastaan takaisin pitkäkseen.

Syvään hengähtäen ja Camilon sanoja kuunnellen, Vanoran silmät kävivät vakavina seuraamaan kuinka intiaani asetti sanojaan toinen toisiaan vasten. Oli hyvin totta, että Vanora raatoi raatamistaan, eikä hän sitä olisi salannutkaan, ikävintä lieni se tosiasia, että Camilo noin helposti häntä tulkitsi ja luki.
Kuitenkin tuo syvä vakaumus ja tuikeus katosi luovuttamaan tottumattomilta kasvoilta, Camilonin verratessa häntä jälleen siskoonsa. Naiseen, josta oli tullut jo heidän ensi tapaamisellaan Vanoralle mystillinen sankaritar. Nainen kaukana merien ja maiden takana. Kaukana vuorten takana, jossa sade käveli kulottuneille nurmimaille ruokkiakseen ja elävöittääkseen tantereen. Maailma, johon vuoteen äärellä istuva nuori mies yhtälailla kuului.

Katse, joka kerran oli vakavoittumaan päässyt, pehmeni ja suli omalla painollaan. Pikkuhiljaa intiaanin läsnäollessa Vanoran katse ei enää etsinyt ehdotonta tyhjyyttä, vaikkei hänen katseensa juuri mitään toiselle antanutkaan. Lienikö Vanora sellaiseen koskaan kykeneväkään – täydelliseen vapauteen kenenkään seurassa. Katseensa määrittelemättömän meren äärellä Vanora hymyili miehen sanoille, hätkähtämättä enää niinkään kätten kosketusta. Niiden lämpöä, tai läheisyyttä. Camilo oli Yoywaima – mies tämän maailman ulkopuolelta, eikä tämä täsmännyt yhteenkään cloverilaisista miehistä puhuttavaan muottiin. Kenties tämä, tai tosiaan kovan kallonsa kokema kovempi isku oli saanut Vanoran tuolla tavalla hukkaamaan ruotunsa, sillä hän hymyili, ja jopa viivytellen antoi intiaanin kätten hellitä viimein omistaan.
”Voinhan minä luvata”, jälleen lupauksia, joille Vanora ei kuitenkaan osannut asettaa vastapyyntöä. Yksittäinen lupaus sinne tai tänne – kaiketi. Niskuroimatta Vanora itsekin ymmärsi, että hän saattaisi vieriä portaat huoneesta alas, sen sijaan että ruumiinsa tottelisi ja astelisi raput alas asiaan kuuluvalla tavalla.

”Odotan, että palaat”, intiaanin vannottavia ja pyytäviä silmiä katsoessaan, Vanora hymyili rohkaisevammin. ”Enhän minä osaisi edes pois täältä – eksyisin ensimmäisessä kujanhaarassa.”
”Älä murehdi liikaa vuokseni Camilo”, kätensä patjalta nostaen Vanora asetti kämmenensä tyynylle. Hymähtäen nainen kai myönsi väsymyksensä, joka ei enää vain kummitellut naisen yllä riutumuksena ja mustina silmänalusina.

Aikansa Camilonin lähtöä tehden Vanora jaksoi vielä kiitellä ystäväänsä tämän kaikesta kokemasta vaivannäöstä, ja ystävällisyydestä mitä hän ei koskaan saattaisi kylliksi korvata.

Camilonin sulkeassa ovea perässään huoneesta lähtiessään Vanora lepäsi vuoteella hetken suljettua ovea katsellen. Uskomatta aivan täysin omaan lupausksiinsa nainen sulki luomensa vain hetken levätäkseen ja lähteäkseen sitten pois Nagin perheen nurkista.
Arvatenkaan nainen ei tehnyt elettäkään liikahtaakseen tuosta paikasta moniin tunteihin, jotka riistivät naisen unien matkaan. Koiranunta nukkumaan tottunut piika ei herännyt oven raotuksiin rouva Nagin ja tämän tytärten vilkaistessa varovaisesti ovesta sisään. Nukkuva ei edes havahtunut siihen kun illan asettuessa yöksi, huoneen omistaja hiippaili huoneessa etsiskellen kutamitäkin tykötavaraa tehdäkseen itselleen vuoteen sisarensa viereen. Vielä pitkälle seuraavaan päiväänkin Vanora leijaili raskaan unen maailmassa, ennen kuin hän havahtui rouva Nagin käytävässä huhuilevaan ääneen ja ruoan tuoksuun.

(Mää tääl tälläi vähä pomppisin)
_________________
~A white wave~
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Camilo



Liittynyt: 04 Hel 2009
Viestejä: 85

LähetäLähetetty: 09 Mar 2011 10:23 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Villin hymy ylettyi jotakuinkin korvasta korvaan Vanoran luvatessa jäävänsä lepäämään. Tuntui hyvältä saada jääräpäinen nainen hetkeksi taipumaan ja pysähtymään, ennen kuin tämä aiheuttaisi itselleen liikaa tuskaa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miksi tämä oli raatanut sekä palatsissa että ravintolassa, mutta eipä se voinut kuin huonosti päättyä. Toisen kärsineistä käsistä päätellen Vanora oli myös onnistunut hankkimaan itselleen niitä kaikista ikävimpiä töitä – ihmekään kun tätä ei ollut näkynyt ikinä kun oli palatsissa jonkun kerran käynyt. Poika nyökkäsi, rajoittaen hymyään, joskin tummat silmät jatkoivat tuikkimistaan.
"Kiitos. Lupaan murehtia vain sopivasti vuoksesi."
Hetken Camilo vielä tutkaili naisen väsyneitä silmiä, kunnes pyllähti lattialle ja onki sängynviereen jääneet kenkänsä. Kosteanmutaiset kengät eivät paljoa palelevia varpaita suojanneet, mutta eipä ulkona tähän aikaan vuodesta paljasjaloinkaan kehdannut mennä. Saatuaan kenkänsä jalkaan poika nousi, ja keräsi hiusmerensä kasaan letittääkseen sen. Vanoran kiitokset tuntuivat melkein ylimitoitetuilta, sillä ei hän itse nähnyt tekojaan mitenkään ylivoimaisen suurina, enemmänkin ainoana oikeana vaihtoehtona.
"Et sinä ole minulle velkaa mistään. Älä sellaisesta huolehdi, vaan pidä vain itsestäsi huolta."
Poika kääntyi naisen puoleen ja hipaisunkevyellä kosketuksella antoi kätensä viivähtää Vanoran hiuksilla, perääntyen sitten pehmein askelin. Pieni hymy suupielillään hän toivotti vielä toiselle hyvää yötä, ennen kuin kääntyi ja poistui huoneesta yhtä vähin äänin kuin oli alunperin tullutkin. Suoraa tietä alakertaan jatkaen villi törmäsi kahteen tuijottavaan silmäpariin pöydän ääressä. Herra ja rouva Nagi näyttivät vakavilta, eikä Camilo tiennyt olisiko hänen pitänyt sanoa jotain vai seisoa päällään. Onneksi Salim rikkoi hiljaisuuden melko nopeasti:
"Se tyttö saa luvan olla täällä tämän yön, mutten halua sinun kuskaavan tänne jatkossa mitään tyttöjä, olkoon vaikka prinsessoja."
Camilo huokaisi helpotuksesta ja kiitti miestä ja myös tämän vaimoa heidän ystävällisyydestään ja lupasi olla tuomatta enää koskaan ketään pariskunnan harteille huolehdittavaksi. Rouva Nagi näytti edelleen hieman nyrpeältä – ilmeisesti naisen kuva villistä oli pahemman kerran mustunut, mutta Salim tuntui hyväksyvän kiitokset ja lupauksen ja lähti saattamaan poikaa ulko-ovelle. Ennen kuin Camilo katosi pimenneeseen iltaan avatusta ovesta, hän halasi toista miestä pikaisesti ja vakuutti olevansa ikuisesti kiitollinen. Jätettyään hieman häkeltyneen vanhemman miehen kotinsa ja kauppansa ovelle nuorukainen lähti suorinta tietä kohti Montaguen residenssiä.
Juostessaan hän myös huomasi jättäneensä huivinsa kauppaan, tai Vanoralle, mutta turha sen perään oli enää lähteä. Ehkä siitä saisi vain paremman tekosyyn palata takaisin. Perille päästyään, hengästyneenä palvelusväen ovesta sisään käyden törmäsi pian sättimiseen ja tiuskiviin kyselyihin siitä, mihin hän oli oikein eksynyt viivyttyään niin kauan. Piparminttupussukan kyselijän käteen tungettuaan villi oikoi sanomatta sanaakaan omaan pieneen huoneeseensa, pistäen oven säppiin sisäpuolelta. Poikaa ei nyt huvittanut käydä keskustelua siitä, missä oli ollut ja viipynyt niin kauan, ja jos Ferdinand häntä välttämättä kaipaisi tänä iltana, jos mies edes suoriutuisi kasarmilta kotiin asti, tämä voisi sitten tehdä kaipuunsa selväksi. Sillä Camilo kaipasi nyt aikaa omille ajatuksilleen ja unelle, eikä varmasti jäisi valvomaan ja odottamaan isäntänsä paluuta kuin joku kapinen piski. Kenkänsä jalastaan potkittuaan ja takin sekä liivit hylättyään yksinäisen pienen lipaston päälle poika vietti jonkun hetken venytellen juoksemisesta lämmenneitä raajojaan, pyöritellen päässään kaikkea näkemäänsä ja kuulemaansa. Huomattuaan päätyneenä makaamaan lattialla vatsallaan, selkä taipuneena väärään suuntaan ja jalat pään vieressä lattialla Camilo tajusi rajoittaa vähän ajatustensakin solmuja. Ehkä yön yli nukkuminen vähän selkiyttäisi päätä ja toisi vastauksen muotoutuneisiin kysymyksiin.

Seuraava aamu kului kiireessä ja kun villi vihdoin hätyytettiin pois, oli aurinko noussut jo hyvän matkaa, eikä tuo ehtinyt keittiöstä syömättä jääneitä voisarvia pihistäessään muuta kuin selittää jotain ympäripyöreää unohtuneesta huivista ja siitä, että kävisi sen äkkiä hakemassa. Keittiön emäntä ei voinut kuin pyöritellä silmiään nuorukaisen perään ja mutista jotain siitä, kuinka seura teki kaltaisekseen. Koleassa aamuauringossa villi kaipasi nopeasti huiviaan ja päätyi hölkkäämään puolet matkasta pysyäkseen lämpimänä. Vasta siinä vaiheessa mieleen juolahti ajatus, että Vanora olisi saattanut tehdä lupauksensa odottamisesta vain hänen mielenrauhansa vuoksi ja olisi voinut mennä menojaan jo ties milloin. No, huivi olisi kuitenkin hyvä hakea, mikäli ei tahtonut palelluttaa kaulaansa ja päätään joka kerta ulos lähdettyään.
Päädyttyään taas kaupungin keskustan pienille kujille ja oikealle ovelle, poika tasaili kirpeässä aamussa höyryävää hengitystään hetken, ennen kuin koetti avata ovea. Ovi pysyi kuitenkin tiukasti kiinni ja hetkeksi Camilo säikkyi, ennen kuin tajusi koputtaa ja häätää ikävät ajatuksensa. Hetken kuluttua kuuluikin askelia ja Salimin pää ilmestyi ovenraosta. Mies oli kovin väsyneen oloinen, mutta hymyili silti oven takana nököttävälle inkkarille.
"Mitäs sinä täältä tällä kertaa tulit hakemaan? Luotolla en kyllä noin epäilyttävälle pojanklopille myy."
Kun Camilo vain seisoi aloillaan sanatta, silmät armoa anoen, Salim jatkoi:
"No tule nyt sieltä ulkoa palelemasta, mihin sinä sen huivinkin olet hukannut?"
Poika käveli niitä näitä jaarittelevan miehen perässä sisälle kauppaan ja kohti takahuonetta, josta kuului myös puheensorinaa. Nutturaansa sipaisten vaitonainen nuorimies pohti lähinnä sitä, mihin hänen tänne tuomansa Vanora oli kadonnut.


(( Pogoilu on hyväksi ruumiille ja sielulle. ))
_________________
I tried to do handstands for you
But every time I fell for you
I'm permanently black and blue, permanently blue
For you
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Vanora Jewett



Liittynyt: 27 Lok 2009
Viestejä: 65

LähetäLähetetty: 26 Mar 2011 07:32 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Nautittu uni oli keventänyt nukkujana mieltä pehmeämmäksi. Viimeisintä kertaa Vanora ei muistanut koska hän olisi nukkunut auttamatta noin sikeästi, mitä hän oli herra ja rouva Nagin luona nukkunut. Vuode oli ollut pehmeä pesä kasaan käpertyneelle piialle, jonka sisäinen kello oli nukkunut vaiti myös omaa untaan – aina sinne asti, kun ensin vieraalta kuulostanut ääni oli häntä kutsunut.
Rouva Nagi oli ilmestynyt tyttärensä huoneen ovelle, kevyesti koputtanut ja sitten astunut sisään. Odottamatta kuitenkaan, että valkoinen nainen olisi ilmoittanut olevansa asiaankuuluvalla tavalla valmis kohtaamaan talon omistajan vaimon. Huoneesta rouva Nagi löysi vuotee pehmeydestä kovuutensa rusentavan näyn.

Tytön salaisuuden miehensä kanssa jakaen, olivat rouva ja herra Nagi kuitenkin päättäneet luottaa Camilonin kykyyn valita seuransa hyvin, ja jokin ilmeisesti tuossakin valkoisessa naisessa herätti luottamusta intiaanissa. Ja näin ollen myös pariskunnassa. Vaikkakin mielipiteiden evääminen, ja pidättäminen olivatkin kenties vastoin heidän tottumuksiaan.
Rouva Nagi asteli hereille havahtuneen naisen vierelle, istuutuen vuoteen päähän. Aivan samaiselle paikalle, jossa Camilo oli useampia tunteja aikaisemmin istunut kuuntelemaan Vanoran tarinaa. Sinertäväksi turvonneita kasvoja katsellen rouva Nagia sattui tytön kokema kohtalo. Naisen kasvot olivat säilyneeltä puoleltaan hyvin kauniit, rehelliset ja virtaviivaiset. Vain jos tyttö olisi elämälleen saanut paremmat kortit, olisi kuka tahansa voinut kuvitella tytön kuuluvan prameiden salien yltäkylläisen lumon keskelle.
”Huomenta”, unista naista tervehtien rouva Nagi pyyhkäisi palmikolta avautuneita hiuksia pois räikeän liilalta poskelta. ”Alakerrassa on syötävää. Pystytkö liikkumaan?”
Äänettä nyökkäävä nainen hymyili surumielisenä naiselle, jonka tummat silmät tuntuivat pehmenevän lämpöiseen äidillisyyteen. ”Noniin, tulehan niin autan. Siistiydytään ensin....”

Soljuvasti ranskaksi puhuva nainen auttoi siipirikon vieraansa kylpytiloihin. Puetutti ja pesi kuin oman tyttärensä – tällä kertaa kauhistumatta lihan kokemaa häpäisyä. Leviäville mustelmille nainen siveli pehmeästi kuumottavaa salvaa, joka sai kipeytyneen ihon sykkimään verestävän kuumasti. Sinnikkäästi valituksen hampaidensa takana pitäen Vanora antoi naisen myös sivellä hehkuvaa salvaa kasvoilleen.

Rouva Nagin avustuksella Vanora saattoi laskeutua rapun kerrallaan alas perheen yksityistiloista kaupan takana olevaan keittiöön, jossa mausteiden sekä suitsukkeiden tuoksu kävi päätä huimaavaksi. Herra Nagin ollessa keittiössä istuskelemassa kirjansa kanssa, Vanora tunsi niskakarvojensa nauliintuvan siltä seisomalta niskaansa. Aikansa kokema kohtaamisensa herra Nagin kanssa oli leimannut Vanoran mieleen käsityksen, ettei miehellä voinut olla mitään hyvää sanottavaa hänen kaltaistaan, valkoista naista kohtaan. Mies ei kuitenkaan käyttäytynyt yhtälailla hurtin (tökerön) vitsailevaisena kuin miltein puoltavuorokautta aikaisemmin. Nagi vilkaisi puoliksi ihmiskasvoista naista kerran, toivotti huomenet, sekä ryysti mukissaan olevaan teetä – sen kummemmin katsettaan lukemastaan kirjasta nostamatta.
Rouva Nagi sen sijaan istutti tytön tuoliin, sekä laski tämän eteen syvän saviastian täynnä höyryävän lämmintä, mausteista keittoa.

Naisten istuuduttua pöytään rouva Nagi jatkoi puhetta murteisella ranskalla, jota Vanora ymmärsi sana sanalta paremmin – vieraiden sanat melkolailla onnistuneesti oikeiksi arvaten. Rouva Nagi kyseli kauttarantain kuka oli naisen kimppuun käynyt (jolloin herra Nagikin onnistuneesti osoitti kiinnostuksensa, jäykän otteensa kirjastaan hieman heltyen). Näkemättä syitä valehdella Camilonin luottamiin ihmisiin Vanora kertoi aiheuttamastaa onnettomuudesta, joka oli saattanut ravintola Innesin omistan raivonpartaalle
”Mies on elukka”, ensimmäinen, varsinainen mielipide lehahti irti miehen kurkusta hänen katsellessaan tuikeasti Innesin pitäjän saamaa kädenjälkeä Vanoran kasvoilla. ”Onneksi törmäydyit Camiloniin. Poika on nuori ja miettii vähän hätiköityjen tekojensa seuraamuksia...” naisesta tutkiskelevan katseensa kirjaansa laskien mies myhähteli hetken: ”Mutta poika on hyvä. Jonainan päivänä ehkä ihan hyvä mieskin.”
”Niin. Hän on hyvä mies. En vain tiedä -” Vanoran puhe katkesi kaupan puolella olevan kolkutukseen.

Herra Nagin noustessa paikaltaan rouva Nagi teki samoin, mutta vain täyttääkseen jo tyhjenneen keittolautasen.
”Tietääkö poika minkälaisen ystävän hän on saanut?” tulella porisvan kattilan sisuksista kauhalla keittoa kulhoon lapatessaan rouva Nagi kysäisi padalta, ennen kuin vilkaisi ruokapöydän ääressä istuvaa naista. ”Poika ansaitsee tietää. Hän on liian hyvä elääkseen valheissa tai pimennossa.”
”Hän tietää.”
Keittokulhon Vanoran eteen laskien rouva Nagi hymyili, istuutuen naista vastapäätä. ”Hyvä.”

(Pahittelut kestosta. Uuden koneen hankinta vanhan tilalle ja näyttökokeiden viikko venyttiikävästi vastaamista)
_________________
~A white wave~
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Camilo



Liittynyt: 04 Hel 2009
Viestejä: 85

LähetäLähetetty: 27 Mar 2011 01:33 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Salimin mainitessa, että he olivat itseasiassa juuri puhuneet hänestä, Camilo kiinnitti huomiota miehen sanoihin ja ilmaisi tahtonsa kuulla lisää.
"Mietimme vain, että mitähän sinusta tulee isona", Salim lausahti huolettomasti, katsahtaen perässään kulkevaa villiä. Poika hymähti, kohauttaen olkiaan vaatimattomasti:
"Ihan yhtä pieni kuin nytkin."
Salim virnisti vastaukselle ja päästi nuoremman edellään takahuoneeseen verhon taakse. Tämä antoi katseensa kiertää nopeasti paikallaolijoissa, hymyillen taas lempeästi huomatessaan Vanoran pöydän ääressä. Ensin hän kuitenkin tervehti rouvaa ensin arabiaksi, minkä jälkeen toivotti hyvää huomenta molemmille naishenkilöille yhteisesti. Vanora vaikutti hyväkuntoiselta tilanteeseen nähden, tai ainakin hyvin huolehditulta. Villi ei kuitenkaan ehtinyt avata suutaan uudemman kerran, kun Salim täytti oman paikkansa kirjansa äärestä ja tämän vieressä istuva rouva viittilöi ottamaan jakkaran ja istumaan pienen pöydän päähän. Nuorukainen teki työtä käskettyä ja kävi istumaan kädet sylissään, hieman orvon oloisena. Rouva Nagi tarjosi vielä teetäkin, eikä hän tohtinut kieltäytyäkään, joten nainen lähti täyttämään mukia. Sillä välin, kuvitellessaan Salimin keskittyvän kirjaansa, tämä ehti vilkaista Vanoraa hieman paremmin. Vaaleaverikkö vaikutti levänneeltä ja sinikirjavasta poskesta huolimatta tämä ei näyttänyt niin kuolemankalpealta, vaan terveellä poskella oli ehkä jotain väriäkin. Tiedä sitten johtuiko se lämpimänmausteisesta keitosta vai mistä, mutta villi oli silti huojentunut nähdessään toisen olevan huolehdittu.
Rouva Nagi kyseli teetä ojentaessaan, josko hän olisi joutunut ongelmiin viivyttyään eilen niin kauan poissa. Camilo kiitti hymyillen mukista, ja siemaistuaan suloisenmakeaa mausteista teetä yritti keräillä sanoja mieleensä taas ranskaksi:
"En tiedä vielä, ainakaan toistaiseksi kukaan ei ole ehtinyt minua torua kunnolla. Ehkä tämän päivän jälkeen sitten."
Rouva päivitteli nuorukaisen huoletonta suhtautumista asiaan ja tämä yritti jotenkin vielä pelastaa sanojaan:
"En oikeastaan ikinä valinnut tätä asemaa, enkä ole ajatellut edetä kenenkään muunkaan palvelijaksi. Olen kuitenkin tarpeeksi hyvä edustuslemmikki, ettei minua kannata heittää pois, joten en usko ainakaan kapteenin suuttuvan niin kovin. Enemmänkin koko muu talo varmaan paheksuu."
Nyt Salim taas myhäili ja laski kirjansa voidakseen taas avata sanaisen arkkunsa:
"No eihän sinusta voi koskaan tulla miestä, jos sinun pitää pysytellä ikuisesti nättinä. Ei kai kukaan rumaa villiä jaksaisi pitää."
Camilo hymyili teehensä tahtomatta sanoa herra Nagin kommenttiin mitään näin suuressa seurassa. Arvatenkin sanailu liittyi johonkin aiemmin hänestä sanottuun, mutta hänen miehuutensa pohtiminen oli silti jokseenkin outoa. Rouva taas vaikutti pohtivalta, muttei ainakaan vielä ilmeisesti tohtinut jakaa mieltään askarruttavaa seikkaa. Kun Salimkin kääntyi taas kirjansa puoleen, vaikutti vaaleaverikkö jääneen täysin huomiotta keittonsa ääreen.
"Toivottavasti nukuit hyvin? Ainakin vaikutat melkein jo perheeseen otetulta."
Villi käänsi huomionsa nuoreen naiseen, pyöritellen teemukia käsissään. Pieni utelias hymynkare viipyi tämän huulilla ja silmiltäkin pystyi lukea saman vilpittömän kiinnostuksen. Muutenkin nuorukainen oli varsin sympaattinen ilmestys hiukset kyllä nutturalla, mutta silti kurittoman oloisena, kun muutama suortuva oli karannut – ja jos tuo olisi ollut yhtä vaalea kuin valtaväestö, olisi poskia ja nenänpäätä koristanut kylmän ilman ja siinä juoksemisen tuoma puna. Vahvoista kasvonpiirteistään huolimatta tämä ehkä muistutti itseään nuorempaa, pahaista kloppia, jolla oli taskut täynnä joenrannan hauskanvärisiä kiviä ja pää pilvissä. Eipä se villiä pahemmin haitannut, että vilpittömyys ymmärrettiin viattomuutena tai vaitonaisuus tietämättömyytenä. Joku saattoi vaikka kuvitella hänen olevan hyvä ihminen.

(( Eipä mitään. Itsellekin tulee tässä ainakin viikon tauko kun muutan ja lähden hetkeksi muille maille. Sen jälkeen toivottavasti on nettiyhteys jo uudessa kämpässä kunnossa, että on itsepäisyyspäivänä muutakin tekemistä kuin kamalien iltapukujen haukkuminen. ))
_________________
I tried to do handstands for you
But every time I fell for you
I'm permanently black and blue, permanently blue
For you

Viimeinen muokkaaja, Camilo pvm 19 Huh 2012 04:54 pm, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Vanora Jewett



Liittynyt: 27 Lok 2009
Viestejä: 65

LähetäLähetetty: 05 Jou 2011 12:43 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Rouva Nagi, joka oli enemmän kuin hyvin tyytyväinen kuullessaan intiaanipojan tietävän ystävänsä ruokottomasta salaisuudesta, oli naisen pirta muuttunut käynniltään suopeammaksi. Ystävällisesti, kuin äidillisen pehmeästi elehtinyt nainen kadotutti itsestään sen varovaisuuden, ja epäluuloisuuden, jonka Vanora oli ollut aistivinaan naisesta.
Millainen Camilon, ja tämän perheen yhteen kietova tarina oli – ei Vanora saattanut edes arvailla. Eikä hän sellaista tohtinut alkaa kyselemäänkään, sillä hänellä oli jo riittävästi kiitollisuuden velkaa harteillaan sen sijaan, että hän olisi imenyt itsestään yhtään itsellensä kuulumattomia tiedonjyviä rouva Nagista.

Uudesta kulhollisesta lämmintä keittoa kiittäen Vanora antoi puulusikkansa hämmentää lämpimänä höyryävää keittoa.
Kielensä turtana, kuin kitalakensa kihelmöivänäkin piika tunsi kuinka keiton mausteisuus sai ruokatorvensa, kuin kenties kasvonsakin punertumaan vaaleanpunaisen siannahan tavoin. Ruoka, jossa oli myös vihanneksista muodostuvia sattumia pelkän liemen ja mausteiden sijaan oli pitkästä aikaa ensimmäinen, kunnon lämmin ateria, jonka Vanora ehti istualleen nauttimaan.
Maun poltellessa sietorajojaan nainen oli kuitenkin syönyt ensimmäisen kulhollisen. Pyytämättä eteensä tuotua täydennystä lusikallaan sekoittaen Vanora katsahti kahahtaviin verhoihin, joiden takaa ensimmäisenä asteli Camilonin tuttu hahmo.

Kasvonsa aikaisemmasta kuvottavammiksi turvonneina Vanora soi tutuille kasvoille puoliksi paikalleen asettuvan hymyn. Arpi, joka kiristi ikävästi sinisen posken suupieltä ei antanut naisen hymyn muodostua aivan omaksi itsekseen vaan jätätti hymyn muotopuolen perikuvaksi.
Nuorukaisen istuutuessa jakkaralleen ja tullen palvelluksi rouva Nagin toimesta Vanora istui vaitonaisena paikallaan. Lusikka, joka näppärästi pyöri sormien lomassa samalla keittoa sekoittaen, päätyi vain muutamasti tavoittelemaan vaitonaista huuliparia Vanoran syödessä.
Harmistumatta, saati tuntematta oloaan erityisen vieraaksi Nagien pöydän äärellä, Vanora söi vaitonaisena. Hymy, tuo puoliksi pehmeä ja lämmin, puoliksi rujo ja ruttuinen, käväisi naisen huulilla herra Nagin sanaillessa nokkeluuksiaan.
Salim Nagi oli mies, joka pyhitti Vanoran tuntemat ennakkoluulot harhoiksi. Mies oli hyvin erilainen kuin yksikään kohtaamansa juro ja tylykasvoinen kauppaporvari. Nagi sanaili peittelemättä ilmeisesti kaiken sen, mitä tuo ajatteli, mutta kaikessa ehdottomassa rehellisyydessäänkin Nagi tuntui pyrkivän oikeuteen. Oikeisiin tekoihin, ja tapoihin. Laiskana hunsvottinakin Nagi tuntui huolehtivan ja rakastavan vaimoaan tämän satunnaisista nalkutuksista ja huomautuksista huolimatta. Näet, Vanora ei voinut olla pistämättä mieleensä herra Nagin sormien sipaisua vaimonsa kyljellä rouvan kaataessa miehelleen kuumaa vettä yrttipussin täyttämään mukiin. Tuo pieni, hellyyden ele, oli vieras ja järkyttävä näky. Ele, jollaisten olemassa oloon Vanora ei tuossa maailmassa uskonut. Kuuman keiton jo tuolloin poskensa punoittaneena piika oli laskenut häveliäästi katseensa mausteiden pilkuttamaan keittoonsa.

Lusikkansa uomaan porkkanaviipaleen kalastaen Vanora kohotti keittoa mittailevan katseensa pienen pöydän vastapuolella istuskelevaan intiaaniin. Hetken tummia, uteliaasti pilkehtiviä silmiä katsellessaan Vanora antoi porkkanan livetä lusikan kupista punertavan nesteen sekaan.
”Erittäin hyvin”, valehtelematta vastaten Vanora lusikoi kadottamansa porkkanan, kuin lanttuviipaleenkin lusikkaan. Syöden lusikallisen lisää Vanora vilkaisi Camiloa, pohtien hetken millä verukkeilla ystävänsä oli päässyt livahtamaan kapteenin silmien alta. Tai tokkopa kapteeni edes aina muisti palvelijansa läsnäoloa, sillä velvollisuuksien kuorma ei ollut taltuttanut Camilonin silmissä heijastuvaa vapautta.

Hiljaisuuden antaessa omalta puoleltaan muodostua vaitonaiseksi syömiseksi Vanora vilkaisi toisella sivullaan istuvaa rouva Nagia, jolle nainen oli ensisijaisesti huolensa uskonut pesutuvassa tuona aamuna.
”Salim”, miestään takaisin tuvan ääreen onkiessaan rouva Nagi odotti kunnes miehensä laski näreän oloisesti kirjansa. Tämän jälkeen rouva vilkaisi myös otsansa huolesta hieman kurtistuneena myös Camiloa. ”Camilo – meillä on huoli Vanorasta. Hän tarvitsee kirjeen, jonkin sukulaisvetoisen pyynnön, jotta Vanora saa anteeksi poissaolonsa palatsista.”
Miestään, kuin Camiloa vilkaisten rouva antoi katseensa kiertää miesten kautta lusikoimisensa seisauttaneeseen naiseen, joka ei suinkaan ollut odottanut rouvan jakavan huolensa noin yks kaks koko pöytäseurueen kesken.
”Tiedän, että se on rikos”, miestään uhmakkaasti vilkaisten rouva Nagi vetosi katseellaan intiaaniin. ”Mutta emme voi päästää häntä palatsiin tuon näköisenä, saati odottaa että hän saa toisen selkäsaunan kadottuaan työstään yks kaks.”

Miehensä vastaväitteen tirvaisten kasaan jo Salimin huulille rouva Nagi kävi vielä viipymättä tokaisemaan: ”Kirjoittaisin sen itse, jos vain osaisin kirjoittaa virheetöntä ranskaa.”
_________________
~A white wave~
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Camilo



Liittynyt: 04 Hel 2009
Viestejä: 85

LähetäLähetetty: 09 Jou 2011 02:18 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Tyytyväisenä naisen vastaukseen villi hymyili ja pyöritteli teemukia käsissään. Antaen toisen syödä rauhassa tuo vaipui ajatuksiinsa, pohtimaan rouvan esittämää kysymystä siitä, miten hän itse selviäisi satunnaisista katoamisista. Sinänsä hän voisi tarinoida vaikka mitä, kukaan ei kuitenkaan uskoisi sanaakaan, vaikka olisi kertonut totuuden. Se ei kuitenkaan olisi ollut järkevää, sillä ei tahtonut saada aikaan juoruja, joihin vetäisi Vanoran mukaan. Ehkä Salimin suostumuksella sanoisi olleensa tämän kaupalla auttamassa, sillä kapteeni tiesi kauppiaspariskunnan. Tarina kuulosti ihan tarpeeksi järkevältä ja sitä voisi hyvin täydentää, mikäli jokin yksityiskohta kiinnostaisi. Hyvän idean päälle oli hyvä siemailla teetä ja tarkkailla pöydän ääressä istuvaa seuruetta. Pariskunnan tytär mahtoi olla närkästynyt tulokkaan viedessä arvatenkin hänen paikkansa tuvan pienessä pöydässä.
Vanhemman naisen avatessa suunsa kutsuakseen miehensä huomion puoleensa, myös poika valpastui ja vastasi hieman kysyvästi rouvan huolestuneeseen katseeseen. Tarkkaavaisesti kuunnellen tämä laski mukinsa pöydälle ja nyökkäsi, yllättyneenä kuinka kovin nainen huolehti Vanorasta ja tämän kohtalosta, kuin myös siitä, kuinka paljon hänelle tästä jaettiin. Camilo ei oikeastaan ollut ikinä varma, mitä rouva Nagi hänestä ajatteli, sillä tämän käytös ei paljastanut kovin paljoa mielenliikkeistä. Silti poika kunnioitti naista jopa enemmän kuin Salimia, sillä tämän hiljainen viisaus ja äidillinen huoli tekivät nuorukaiseen suuren vaikutuksen.
"Djamila, mitä-"
Hän kiiruhti keskeyttämään Salimin uudemman kerran:
"Salim, vaimosi on oikeassa. Vanora joutuisi vielä suurempiin ongelmiin ilman mitään kirjettä – todennäköisesti hän joutuisi ravintolan lisäksi myös ulos palatsista."
Vanhempi mies kurtisti kulmiaan ja mutristi suutaan, joten villi näki parhaaksi jatkaa vielä:
"Jättäisitkö nuoren naisen tyhjän päälle? Kirjoittaisin mielelläni myös tuon kirjeen, jos vain pystyisin. Olen varma, että Vanora olisi myös valmis korvaamaan kaiken tämän huolenpidon; jos hänellä on ollut aikaa käydä ravintolassa töissä, niin eiköhän hän pystyisi tännekin tulemaan jonkun kerran auttamaan?"
Kirjeestä puhuessaan katse käväisi rouvassa ja kysymyksenomaisen toteamuksen lopuksi se päätyi Vanoraan. Ilmeisesti pojan epätoivoisuus tai pyytävä äänensävy sai Salimin hieman nolostumaan, sillä tuo tuhahti ja huitaisi ilmaa kädellään, luoden katseensa vuoronperään jokaiseen paikallaolijaan. Mies ei selvästi pitänyt tällaisesta painostuksesta ja kolmen syyttävän tai anelevan silmäparin kohteena olemisesta. Hetken hiljaisuuden jälkeen tuo avasi suunsa:
"Saat minut kuulostamaan paholaiselta. Tietenkin sellainen kirje pitää sitten tehdä, jos se on ainoa keino. Eikä nyt ole hetki eikä mikään puhua mistään korvauksista. Ainahan tähän perheeseen yksi tytär mahtuu lisää, ilmeisesti."
Salim otti oikean marttyyrinasenteen, joskaan mies ei nytkään vaikuttanut kitinöineen olevan täysin tosissaan. Saadakseen purettua tuohtumustaan mies nousi ylös pöydästä elehtien käsillään, ennen kuin otti mukinsa ja lähti ominpäin hakemaan lisää teetä, huokaisten. Camilolle itsestäänselvyys siitä, että naiset pyörittivät maailmaa, tuntui olevan kauppiaalle melko vaikea ajatus. Djamila, rouva Nagi, näytti hymyilevän tyytyväisenä miehensä järkiinsä tulosta, mutta villi ei oikein tiennyt oliko asia loppuunkäsitelty vai mitä. Ohimennen tuo hieraisi oikealla kädellä korvarengastaan ja kaulaansa, ottaen sitten taas teemukin käsiinsä. Hieman epävarmasti Vanoraa vilkaisten poika ei tiennyt olisiko pitänyt sanoa jotain vai ei. Onneksi tämän ongelman ratkaisi takaisin palaava Salim, joka mulkaisi intiaania kovin myrkyllisesti.
"Olet pahempi kuin tyttäreni noine suurine kauriinsilminesi: 'Isä-kulta, voisinko saada sitä ja sitä', sen kerran kun yrität saada jotain itsellesi, lennät täältä kuin leppäkeihäs", Salim manasi, väliin imitoiden ilmeisen puheenlahjaista tytärtään, siemaisten lopuksi teetään.
Camilo ei voinut olla hymähtämättä imitaatiolle ja uhkaukselle, mutta nyökkäsi kuuliaisesti, osoittaen kuulleensa kyllä sanat. Saatuaan näin nuorukaisen kuriin, mies siirtyi Vanoran puoleen:
"No, mitäs siihen kirjeeseen sitten pistetään, että siihen on uskominen?"

(( En ymmärrä miten osaan aina sairastua tullessani takaisin Suomeen. No, ilmeisesti kuumeessa taas ajatukset kulkee. ))
_________________
I tried to do handstands for you
But every time I fell for you
I'm permanently black and blue, permanently blue
For you
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Vanora Jewett



Liittynyt: 27 Lok 2009
Viestejä: 65

LähetäLähetetty: 23 Jou 2011 03:08 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vaivaantuneena Vanora söi suunsa tyhjäksi. Pyyhkäisten sitten suupieliään pellavaiseen liinaan. Keskustelun kääntyessä itseensä ilman, että nuorikko oli saanut asiasta minkäänlaita varoitusta, sai Vanoran laskemaan lusikkansa miltein ilmeettömänä takaisin keittoonsa.
Camilonin jakaessa tauottoman jatkumon rouva Nagin puheeseen Vanora tunsi ihollaan jälleen nuo uudet tuntemukset. Hämmennyksen ja mielihyvän. Kykenemättä sanomaan mitään järin järjellä täytettyä lausetta vaaleaverikkö tunsi itsensä vain nyökkäävän intiaanin totemuksen päälle. Jos Vanora olisi ymmärtänyt tilanteen laatua lainkaan paremmin, olisi hän kenties keksinyt jonkun järkevän oloisen ilmaisun tai kaksi.
Hiljaisuuteen kuitenkin päätyen Vanora katsoi pienen pöydän yli ensin Camiloa, sitten rouva Nagia, ja viimeiseksi alakynteen jäänyttä Salimia.

Mies ei tuntunut ensin aivan käsittävän miltä tuntui jäädä vaimonsa, sekä kahden, jokseenkin kutsumattoman vieraansa katseen alla hääviksi sanomaan poikkipuolista sanaakaan. Salimin lailla itsensä vieraasta tilanteesta löytäen Vanora katsahti paikaltaan tuskastuneena liikahtavaa miestä – tietämättä sopiko hänen alkuunkaan vielä sanoa mitään. Itseään monin verroin tyytyväisempi Djamila hymyili kahlitsematonta voitonriemua miehensä selän takana. Pieni pala samaista hymyä taipui myös ahavoittuneille, vaaleille huulille rouvan laskiessa kätensä palvelijattaren pöydällä lepäävälle kädelle.
Rouvaa katsahtaen vaaleaverikkö tapaili palatsissa harvoin nähtyä avointa hymyään, josta riitti palanen myös pienen pöydän toisessa päässä istuvalle miehelle.

Salimin tehdessä tyytyväisenä hymyilevään seurueeseensa paluuta, ei naisväen hymy haihunut pieneksi hetkeksikään ilmoille, sillä miehen parjaus tyttärestään – ja häviönsä nieleminen hersytti rouva Nagista tumman naurun säikeen. Miehensä epätoivoinen yritys saattaa nenälleen hyppineestä seurueesta edes joku aloilleen, sai kuitenkin loput nöyrtymättömät nauramaan. Pienessä keittössä kaikuva nauru sai vielä lisäpotkunsa herra Nagin yrittäessä murahtaa jotain asiaan kuulumattomasta käytöksestä.

Naurun jo Vanoran huulilta vaietessa nainen tunsi katselevansa keittiötä kansoittavia ihmisiä aivan uusin silmin. Herra Nagin pieni puoti kätki sisäänsä niin oudon joukon erikansojen edustajia, ettei tuolla tuntunut pätevän ensimmäisetkään vallitsevat määräykset. Tuohtumustaan nieleskelevä Salim tuskin tunsi verestävää loukkausta hengessään, eikä Djamila katsonut miestään tummentunein katsein tämän uhkaillessa vieraitaan. Camilokaan ei satuttanut itseään Nagin julmista piloista. Ja kumma kyllä, Vanorakaan ei tuntunut tuntevan oloaan sen huonommaksi ihmiseksi pirtin mausteisessa ilmassa.
Kolmikkoa tarkastellen oli keittonsa jo jäähtynyt, ja näin koskemattomaksi jääden rouva Nagi pyyhkäisi naurun irrottamia kyyneleitä silmistään nousten ja korjaten ruoka-astian Salimin hyväksymän ”tyttärensä” edestä. Teetä myös Vanoralle tuoden, rouva Nagi ei suinkaan vielä istuutunut, vaan nouti kauppan puolelta muutaman tummentuneen paperilehtiön, sekä mustepullon sulkakynineen.

Ensimmäistäkään sukulaista kykenemättä mainitsemaan, oli selvää, että huoneen nelikolla oli vain mielikuvitus rajanaan luoda uskottava sukulainen tarpeineen tai sairauksineen. Tuberkuloosin pitkälle ehtineet askeleet olivat jo saattaneet tädin vuoteenomaksi. Viestien vasta nyt löytäessä palatsiin päässeen palvelijattaren, oli tädin pahoiteltava syvästi sisarensa tyttären äkkipikaista lähtöä. Vanoran emännän myötämielisyyteen, ja Jumalan sanaan uskoen, täti toivoi viestin nopeasti löytävän rouva Sibylin.

Paperille kirjoitettua rikosta katsellen Vanora ei nähnyt muuta kuin siistin musteen kiemuroita lyhyinä riveinä täyttämässä arkin keskiosaa. Rikos ei suinkaan ollut naisen ensimmäinen, mutta epärehellisyyden sysääminen myös kolmikon harteille sai naisen epäileväisenä tarkastelemaan sulkakynää vakavana pyörittelevää Salimia.
Miehen vastaamatta epäilyksen täyttämään katseeseen Vanora antoi katseensa siirtyä yhtä vakavan oloiseen Camiloon.


(Mifh, jumitutin tätä vuoroa hieman, jos olisi saanut jonkun mausteen tuosta korttipelipelistä - muttei vielä ainakaan sopivia mausteita löytynyt Very Happy)
_________________
~A white wave~
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Camilo



Liittynyt: 04 Hel 2009
Viestejä: 85

LähetäLähetetty: 04 Tam 2012 12:24 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Villin oli kovin vaikea itse pysyä kiltisti hiljaa, kun pöydän naisväki vain hekotteli Salimille. Teemukiin oli kuitenkin helpompi piilottaa ylimääräiset hyminät, vaikka silmistään ei hymyä voinutkaan piilottaa. Ei sillä että miestä olisi pitänyt niin kovin mielistellä; pahimmassa tapauksessa Salim luultavasti vain loukkaantuisi verisesti, jos hänkin olisi Djamilan ja Vanoran tapaan nauranut vedet silmissä. Hymy huulillaan tuo katseli muita pöydässä olevia ihmetellen pariskunnan suopeutta ja hyväsydämisyyttä. Nämä olivat ottaneet yhden yön jälkeen palvelijattaren vastaan avosylin ja tahtoivat nyt auttaa parhaansa mukaan. Myös Vanora vaikutti antautuneen autettavaksi, mikä kai oli paljolti Djamilan ansiota. Sormeillessaan teemukin pintaa ja antaessaan katseensa valua tyhjän kupin pohjaa ihmettelemään, Camilolle iski koti-ikävä.
Nagien ystävällisyys ja vilpittömyys toivat mieleen perheen, jota ei ollut nähnyt vuosikausiin. Koti-ikävä oli silti yllättävä tunne: ei hän kovin usein enää ajatellut lapsuuttaan tai kotimaataan, ainakaan pitkään tai tarkoituksellisesti. Oli elänyt niin kauan muualla, toisenlaisen "perheen" keskellä. Siksi kai pariskunnan osoittama huolenpito tuntui niin hämmentävältä ja uskomattomalta. Ei hän ollut ollut kenenkään lapsi enää pitkään aikaan. Poika ei ollut todellakaan varma edellispäivänä, että Salim olisi suostunut auttamaan Vanoraa, eikä hän voinut olla nyt kuin onnellinen siitä, että oli tehnyt oikean valinnan. Djamilan palatessa lehtiön kanssa tuo havahtui takaisin todellisuuteen ja käsillä olevaan tehtävään.
Viestin keksiminen tuntui sujuvan kovin helposti yhdessä, melkein liiankin helposti huijauksen vakavuuteen nähden. Tai ei Camiloa niin kovin huolettanut huijaus, vaan se mitä mieltä Salim siitä olisi. Jumalaankin viittaamisen hän pystyi hoitamaan sillä, ettei ollut hänen jumalansa, jota tässä väärin perustein käytettiin. Lisäksi viesti pitäisi vielä saada palatsiin ja rouva Sibylin käsiin. Eiköhän Salimkin pääsisi tunnontuskiensa yli ja tajuaisi, että joskus selviytyäkseen oli oltava epärehellinen. Miehen vakavanoloista olemusta tutkastellen ei huomannut Vanoran luomaa epäilevää katsetta. Djamila kuitenkin seurasi muita pöydän ääressä olevia ja huokaisikin syvään:
"Hetki sitten täällä oltiin yhtämielisiä, että viestin kirjoittaminen on hyvä asia – ja nyt pöydän ympärillä istuu kolme yrmyä. Yhtäkään kiitosta ei kuulu ja herrakin näyttää siltä kuin ei olisi muka koskaan valehdellut."
Salim nosti katseensa sulkakynästään mulkaistakseen vaimoaan, mutta pahansuopa katse laantui toisen tavoittaessaan. Mies tuhahti, muttei sanonut mitään. Camilokin löysi jostain pienen hymyn kasvoilleen, ja uskalsi avata suunsakin, kun herra Nagi ei ruvennutkaan dramaattiseksi.
"Tietysti, kiitos teille molemmille. Olette auttaneet paljon enemmän kuin uskalsin kuvitellakaan. En tiedä miten ikinä voin hyvittää tätä kaikkea, mutta jos ikinä voin olla avuksi, teen parhaani."
Salim näytti menevän vaikeaksi kiitosten takia, ehkä siksi, ettei osannut oikein suhtautua kiitoksiin, tai siksi ettei pitänyt siitä, että tuli kiitetyksi muun muassa laittomuuksista. Hetken paikallaan kiemurreltuaan mies nousikin ylös ottaen mustepullon kynineen ja lehtiöineen mukaansa, sanoen menevänsä avaamaan kaupan. Tämän mentyä Djamila kohautti olkiaan ja pudisti päätään todeten miehensä olevan kovin herkkänahkainen, mutta tulevan nopeasti taas tolkkuihinsa. Eipä villi kyllä ollut loukkaantunutkaan Salimin käytöksestä, kun osasi melkein jotain tuonsuuntaista odottaakin.
"Kertokaahan, miten te toisenne tapasitte, noin alun perin?"
Djamilan silmissä kimmelsi uteliaisuus, kun tämä näki tilaisuuden koittaneen miehensä lähdettyä pois paikalta. Moinen yhtäkkinen kysymys sai pojan hämilleen, nojaamaan poispäin pöydästä ja vilkaisemaan Vanoraa. Tahtoikohan utelias tumma nainen nyt nähdä jotain mitä ei ollut olemassa? Villi puri huultaan, kohautti olkiaan ja totesi sitten huolettomasti:
"Oikeastaan tämä on vasta toinen, tai kolmas kerta kun tapaan Vanoran. Ensimmäisen kerran palatsissa, toisen ja kolmannen eilen ja tänään täällä."
Vanora voisi rauhassa täydentää jos tahtoisi, mutta hän ei ollut aivan varma kuinka paljon Djamilalle kannattaisi kertoa. Tai kuinka paljon hän halusi puhua siitä mitä oli tapahtunut kolme kuukautta sitten. Kurkkuaan selvitellen villi nousi ylös ja selitti käyvänsä katsomassa, miten Salim pärjäili omantuntonsa kanssa. Vähän liian innokkaasti tuo lähtikin vanhemman miehen perään, pohtien vasta jälkikäteen kuinka asiallista oli jättää Vanora yksin rouva Nagin kanssa ja kadota paikalta kesken keskustelua. Oli miten oli, tuntui paremmalta vaihtoehdolta olla käymättä läpi juhlaillan kaikkia outoja käänteitä ja sattumuksia.


(( Minulla ei ole mitään edes auttavaa tekosyytä jumittamiseen, muuta kuin taantuminen seinän tuijottamiseen lomalla. Päässä vaan pyörii kaikkea ihan muuta Camiloon liittyvää kuin pelit, heh. Anteeksi siis tekstin mahdollinen tasottomuus. ))
_________________
I tried to do handstands for you
But every time I fell for you
I'm permanently black and blue, permanently blue
For you

Viimeinen muokkaaja, Camilo pvm 19 Huh 2012 04:51 pm, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Vanora Jewett



Liittynyt: 27 Lok 2009
Viestejä: 65

LähetäLähetetty: 05 Maa 2012 09:50 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vanora istui pöydässä vaiteliaana.

Hän ei muistanut koska vatsansa oli ollut noin halkeamaisillaan ruoasta, tai koska hän oli viimeksi istunut pöytäseurueessa jossa ihmisarvo punnittiin samalla puntarilla. Vaa'alla, jonka painona ei suinkaan ollut kullan täyteiset rahapussukat vaan ihmissielun itseisarvo. Vaaleaverikkö katseli kolmikkoa ympärillään itseään toistuvasti toistelevan hämmennyksen vallassa. Jonkinlaisen liikutuksen käydessä sydämessään tuo pieksemisen muistot kasvoillaan kantava nainen katseli intiaani vastapäätään.

Camilo tuntui kantavan nuoren naisen tilaa jollain tavoin omilla hartioillaan. Nuorukaisen kiittäessä heidän isäntäperhettään naisen huolenpidosta Vanora laski katseensa harmistuneena pöydän pintaan, jottei vahingossakaan tulisi tulkituksi väärin. Kiitollisuuden keskelläkin tahtoi Vanoran itsehallinnointi nostaa päätään ja meluta ettei häntä tarvinnut holhota ja suojella. Vaikka toisinaan hän taisi sitä nimenomaan tarvitakin. Elettä, joka kerrankin elämässään olisi puhdasta ja viatonta. Hyväsydämistä. Rauhanomaista.
Intiaanin tummia kasvoja katsellessaan Vanorasta kuitenkin tuntui ettei hän kykenisi sulattamaan kaikkea mitä mies hänen vuoksensa saattoi tehdäkin. Olivathan he nyt kaikenkaikkiaan tasoissa. Olisi siis vain oikein, että kätensä vuokseen oli ojentanut nuori mies.

Salimin meuhkatessa vielä matkallaan kaupan puolella Vanora vilkaisi miehen perään vaalean kulmansa alta, havahtuen samassa Djamilan kysymykseen, joka oli omiaan saamaan nuoren naisen suoristamaan selkänsä. Lyhyt vilkaisi Camiloon oli omiaan kertomaan ettei nuorukainen itse ainakaan ollut paljastamassa heidän ensimmäisestä kohtaamisesta juurikaan mitään paljastavaa talon emännälle. Eikä sellaista tempausta aikonut Vanoraan tehdä, vaan muutamalla miestä myötäilevällä sanalla Vanora hymyili tummalle naiselle, joka istuutui jälleen pöytään. Intiaanin kuitenkin tehdensä pikaisesti lähtöä naisten seurasta Vanora katseli hetken vaitonaisena tummien hiusten peittämän päälaen kantajaa joka kiiruhti kiireen vilkkaa pois keittiötuvasta.
Tumman naisen puheesta vain muutaman sanaparin sieltä täältä kuullen Vanora laski katseensa tumman naisen silmiin, ja jäi tämän kanssa hetkeksi keskustelemaan. Aina siihen asti, kunnes tuo pitkäksi tuokioksi venynyt istuminen sai Vanoran häpeissään pyytämää lupaa päästä lepäämään.

Puodin puolelle kadonneista miehistä välittämättä talon emäntä myöntyi hyvinkin nuoren naisen tahtoon, ja auttoi tämän jälleen portaat ylös. Aamusti naisen kyljille kiedottu side sentään hieman helpotti sinertävänä leviävän mustelmasarjan kanssa elämistä, mutta tuo äkillinen, miltein muutaman tunnin istuminen oli omiaan muistuttamaan ettei piika suinkaan ollut yhdessä yössä eheytynyt.
Vuoteelle istumaan jättämänsä naisen tarpeista vielä kysäisten Djamila jätti Vanoran tyttärensä huoneeseen. Omalla äidinkielellään maailman hulluutta päivitellen nainen kulki keittiötupaan siivotakseen teet, kuin ruokakulhotkin. Ja jatkaakseen päivän vaatimia työtehtäviään. Kun taasen yläkerrassa Vanora jäi ajatuksissaan availemaan vaaleita hiuksiaan pitkältä palmikolta. Päänahan arastellessa kokemistaan kolhuista Vanora ei uskaltanut edes ajatella harjaavansa niitä liian usein. Mustelmaisen kasvonpuoliskonsa eteen hiuksensa liu'uttaen Vanora kirahti kivusta noustessaan vuoteenreunalta.

Pienessä huoneessa olevan pyödän luokse vaivaloisesti nilkuttaen Vanora poimi Camilonin suuren, viikatun huivin käsiinsä. Muutaman veritahran sotkuista pintaa katsellen Vanora rapsutti kevyesti tahraa pois huivista, vaipuen tahtomattaan tahrojen synnyttämään yöhön. Muistoihin, jotka saivat Vanoran puraisemaan kipeästi jo haavoilla olevaa huultaan. Miten mitättömän lenkin varassa hänen pieni elämänsä olikaan.


(Tsatsatsaa – opiskelukiireet, työssäoppimiset ja sairastelukierre päihitetty. Wuhuu! Olen takaisin)
_________________
~A white wave~
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Camilo



Liittynyt: 04 Hel 2009
Viestejä: 85

LähetäLähetetty: 19 Huh 2012 04:45 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Puodin puolella Salim näytti pitävän itsensä kiireisenä: tarkistelevan lokikirjaa tai vilkuilevan hyllyjen järjestystä, päättäen suoristaa jonkin purkin nätisti riviin mutisten samalla jotain luvuista tai toimituksista. Ilmeisesti tämä oli niitä ihmisiä, jotka pitivät itsensä kiireisinä halutessaan olla ajattelematta jotain muuta. Muutamaan kertaan Camilo yrittikin avata suutaan, mutta tuli torjutuksi kädenhuitaisulla kun muistiinpanot olivat tärkeämpiä tai suitsukeastian tyhjentäminen vei kaiken mahdollisen keskittymiskyvyn. Vaitonaisena poika jäikin vain seuraamaan miehen toimia istua nököttäen hiljaa apujakkaralla. Näytti olevan parempi vaihtoehto odottaa, kunnes Salim olisi valmis puhumaan. Samalla kun mies päivitteli itsekseen jotakin, pyöritellen kirjoitettua viestiä käsissään, villi antoi puoliavonaisen katseensa sumentua ja yritti lähinnä keskittyä kuuntelemaan keittiönpuolista keskustelua. Sanoista ei saanut selvää, äänensävyjä pystyi kuitenkin erottamaan. Valo siivilöityi sumuisista ikkunoista lattialle peittyen toisinaan hetkellisesti ohikulkevan varjosta. Hän ei oikein tiennyt oliko tässä nyt mitään järkeä vain olla ja istua hiljaa, kun saisi taas huudot niskaansa omille teilleen häipymisestä, ainakin jos olisi poissa kovin kauan. Eikä ollut edes pyytänyt mitään lupaa. No kunhan kukaan ei kertoisi Ferdinandille. Tai ehkä paremminkin: toivottavasti kukaan ei kertoisi Ferdinandin äidille, jolloin tämä sättisi poikaansa ja lopputuloksena kaikki olisi hänen vikansa. Päätään pudistaen yritti häätää epämukavat ajatukset pois – ei ollut hyvä manata pahaa ylleen. Ilmeisesti äkillinen päänpudistus kiinnitti herra Nagin huomion, kun tämä totesi ohimennen:
"Mene katsomaan sitä tyttöä, minun pitää saada tämä kirje lähetettyä."
Ilmeisesti mies olisi vielä jatkanut, mutta kaupan ovesta astuikin sisään asiakas. Salim kääntyi vanhemman herran puoleen tervehtien tätä tuttavallisesti ja kysellen kohteliaasti kuulumisia. Villi yritti hymyillä nätisti ja näyttää siltä kuin olisi ollut osa vakiokalustusta. Vanhus vilkuili kuitenkin uteliaana hänen suuntaansa tuttavallisen rupattelun väliin, muttei silti esittänyt mitään tervehdystä vieraalle henkilölle. Kun kaupoista saatiin sovittua, Salim päättikin sotkea hänet mukaan kuvioon:
"Poika, tuopas tänne siitä ylimmältä hyllyltä toinen purkki oikealta."
Hetken hämmenyksen jälkeen tajusi lähteä mukaan leikkiin ja nousi ylös tähyilemään takanaan olevaa hyllyä. Eihän ylimmälle hyllylle yltäisi lattiatasosta. Ennen kuin ehti lähteä kiipeilemään Salim ilmeisesti tajusi mitä hän aikoi ja ärähti:
"Käytä sitä jakkaraa."
Itselleen hymähtäen teki työtä käskettyä, kuullen kuinka asiakas yritti kuiskutella hänen selkänsä takana:
"Ai se ymmärtää ihan kieltä. En minä tohtinut tervehtiä, kun ajattelin ettei se ymmärtäisi… Joku sukulaispoikako? Ei kyllä näytä yhtään teiltä, on niin tummakin."
"Mm, ymmärtää ja ymmärtää, jos tahtoo. Perinyt tuon naamansa äitinsä puolelta. Sanovat, että sukujuuret menevät Intiaan."
"Ai, ihan Intiaan asti? Onpas pojalla erikoinen suku… Et kai sinä tuota ole tytöllesi naittamassa, hmm?"
"No en varmasti. Isänsä on kuitenkin kelpo mies, siksi minä pojan tänne auttamaan otin."
Camilon oli vaikea pysyä vakavana ja roolissaan, ja vielä esittää ettei kuulisi mitä hänestä puhutaan. Kääntyessään hyllyn puolesta tuomaan purkkia loi Salimiin kysyvän katseen, jonka tämä jätti täysin huomiotta. Vanhus taas vaikeni ja hymyili kohteliaasti nyt hänellekin. Salim otti purkista tahtomansa ja ojensi sen sitten takaisin:
"Haetkos minulle vielä teetä?"
Kuuliaisesti nyökkäsi ja lähti viemään purkkia takaisin ylähyllylle, paeten sen jälkeen takahuoneeseen vanhemman herran katseen saattelemana. Yksin jäätyään pudisteli päätään hymyillen, ihmetellen Salimin sanavalmiutta ja kekseliäisyyttä. Todennäköisesti hänen ei oikeasti tarvinnut mitään teetä hakea, joten voisi vaikka etsiä sen huivin. Djamilaa eikä Vanoraa näkynyt alakerrassa, joten suuntasi yläkertaan. Toisen huoneen ovi oli raollaan ja sisältä kuului hiljaista keskustelua arabiaksi – Vanora tuskin oli siellä, vaan samassa huoneessa kuin eilenkin. Oveen koputettuaan odotti hetken, ennen kuin painoi kahvan alas ja astui sisään.
"Anteeksi jos häiritsen, ajattelin vain kysyä, jos sinulla on täällä se huivi, jota lainasin."
Nosti katseensa viipyilevästi ylös vain nähdäkseen naisen seisomassa huivi käsissään varsin synkän näköisenä. Ensimmäinen ajatus oli peruuttaa vähin äänin pois huoneesta, sillä pelkäsi ilmestymisellään saavan Vanoran säikähtämään tai jopa purskahtamaan itkuun. Sen verran dramaattiselta toinen vaikutti. Ensisäikähdys kuitenkin hälveni nopeasti ja sulki oven perässään kuin ei olisi missään vaiheessa jäätynytkään aloilleen. Ei kuitenkaan tohtinut liikkua vielä oven edustalta, jos nyt vaikka pyydettäisiinkin lähtemään saman tien.


(( Minulla on vain huonoja tekosyitä tämän viipymiselle, vaikka koko juttu on ollut puoliksi kirjoitettuna iät ja ajat ja loput päässä valmiina. Yllättävä vapaapäivä antoi inspiraation saattaa mokoman valmiiksi. Näin. ))
_________________
I tried to do handstands for you
But every time I fell for you
I'm permanently black and blue, permanently blue
For you
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Vanora Jewett



Liittynyt: 27 Lok 2009
Viestejä: 65

LähetäLähetetty: 03 Kes 2012 05:22 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vanora katseli vakavin kasvoin pitelemänsä huivin silmukoita, joiden lomaan ruosteisen väriseksi kuivahtanut veri oli tiensä löytänyt. Camilonin ei olisi pitänyt luovuttaa huiviaan, sillä ellei tuota lämmintä vaatepartta kunnolla taitellut niin tummat läiskät helposti erottuivat. Turhiin ja takerteleviin kysymyksiin heillä kummallakaan ei lienyt varaa. Varsinkaan kun he kaksi tiesivät miten omituisiin tilanteisiin heidän kohtaamisensa olivat heitä heitelleet. Vanora itse koetti piiloutua jokaiselta liian henkilökohtaiselta tai elämäänsä koskettavalta kysymykseltä, vaikkakin hän oli antanut itsestään aivan liikaa intiaanin armoille. Vaikka jokin erikoisuus Camilossa eli, mikä sai piian raottamaan sanallista arkkuaan. Mutta ikinä nainen ei antaisi itsellensä anteeksi sitä, että Camilo päätyisi ongelmiin vuoksensa - vain pelkän auttamisen tähden.

Kuullen oven käyvän Vanora lopetti vaateparren rapsuttelen ja sysäsi ajatuksensa Camilon kanssa käydystä kohtaamisesta miekkailuhuoneen hämärässä taaemmas. Omaan itseensä liian keskittyneenä piika oli kokonaan jättänyt muistonsa hampaitaan kiristelevästä kapteenista ja pahoinpidellystä intiaanista lukittujen ajatustensa sekaan. Veren näkeminen, tai Camilonin ajatellu --- tai kenties nämä molemmat yhdessä, olivat saaneet Vanoran mieleen palaamaan monen kuukauden takaiset tapahtumat.
Ajatellessaan kapteeni Montagueta Vanoran oli myönnettävä, että teoillaan oli onneksi ollut hyvin lyhyt vaikutteiset seuraukset, sillä tapahtuneesta oli vaiettu. Täydellisesti. Kukaan ei ollut tullut Vanoraa vastaan kertoakseen juoruista, kaksintaisteluista linnan yössä, tai ihmetellyt miekkailuhuoneen lattialle ilmestyneitä veritahroja (Vanora oli ollut varma, että myöhään yöllä, miltein auringon nousun aikaan vielä lattiaa pestessään olisi tahra tai kaksi jäänyt väsyneiltä silmiltä näkemättä).

”Camilo”, huoneeseen astunutta ystäväänä nimeltä tervehtien Vanora tuntui antavan miehelle luvan astella huoneeseen.

Haluamatta selitellä ajatuksiaan, joiden parissa intiaani oli naisen nähnyt, Vanora laski katseensa käsissään pitelemäänsä huiviin. Vaatepartta katsellen nuorikko koetti hetken etsiä järkevää selitystä miksi ylipäätään piteli niin tiukasti käsissään toisen omaisuutta.
”Olen pahoillani, mutta se likaantui sittenkin”, kuivunutta tarhaa peukalonsa kärjellä sipaisten Vanora nosti katseensa Camilonin tummiin.

”Tässä”, huivin kasaan taitellen piika klinkkasi muutaman vaikean askelman verran kohti ovea. Kauniisti kasaan taiteltua huivia intiaanille ojentaen Vanora ei kuitenkaan laskenut kättänsä irti liinasta irti, Camilonin ottaessa omaisuuttaan vastaan.
”Kai tiedät että olen sinulle jo liikaa kiitollisuuden velassa?”

Kykenemättä linnan tapahtumien sisällä auttamaan Camiloa niin paljon kuin tämä nyt oli häntä puolestaan auttanut Vanora laski irti kaulahuivista. ”Ethän joudu vaikeuksiin auttaessasi minua näin paljon?”
_________________
~A white wave~

Camilo



Liittynyt: 04 Hel 2009
Viestejä: 85

LähetäLähetetty: 25 Kes 2012 05:00 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Poika huokaisi hiljaa helpotuksesta Vanoran tervehtiessä häntä nimeltä. Toinen ei ollutkaan siis hajoamassa käsiin ainakaan nyt heti. Edelleenkään hän ei silti liikkunut, tarkkaili vain vaiti naista, joka yritti ilmeisesti hakea sanoja. Huivin päällä oleva käsi näytti sen kirjavaa pintaa vasten kahta kalpeammalta ja kärsineeltä. Hän oli nähnyt tuota monesti aiemminkin: yrityksiä turmella omaa kauneutta siinä toivossa, ettei enää kiinnittäisi kenenkään huomiota väärässä mielessä. Näky toi mieleen taas Vanoran tarinan omasta menneisyydestään ja sai villin puremaan huultaan. Yhdistettynä vielä tähän hetkeen ruhjeisine kasvoineen ei voinut kuin ihmetellä kuinka pahasti voitiin kortit jakaa jotakuta vastaan. Naisen sanat saivat kuitenkin Camilon palaamaan maan pinnalle ja nostamaan katseensa parahiksi vastaamaan hänelle suotuun silmäykseen. Vieno hymy kasvoille nousten ehti nopeasti vastaamaan, ettei huivin likaantuminen haitannut. Mitä väliä yhdellä kangaspalalla oli, kyllähän se olisi ihan käyttökelpoinen edelleen. Mitä hän oli huomannut, epämääräisistä tahroista ei pahemmin kyselty Montaguen palvelusväen keskuudessa. Ei ainakaan kapteenilta, eikä tämän perässä juoksevalta palvelijaltakaan. Kukaan ei edes halunnut tietää. Kasarmilla sattui ja tapahtui, ja iltaisilla riennoilla… No, niitähän saisivat pienissä päissään pohtia jos tahtoivat. Ihmekö siinä jos yksi puoliverinen sotki vaatteitaan samalla.
Kiirehti ottamaan askeleita vastaan, ettei Vanoran tarvinnut nilkuttaa koko huoneen poikki. Molemmilla käsillään tuo oli valmis ottamaan huiviaan vastaan, mutta saikin vain kysymyksen. Hymyillen villi tutki piian silmiä, yrittäen päätellä niistä oliko tämä tosissaan kysymyksensä kanssa.
"Mielestäni et ole minulle velkaa mistään. Olisit varmasti itsekin auttanut minua, jos olisin ollut samassa tilanteessa. Älä huolehdi mistään veloista vaan itsestäsi, Vanora."
Ei ystäville olla velkaa, vaan autetaan vapaasta tahdosta. Täällä vaan tuntui olevan niin vaikeaa saada ystäviä, että ihmekö tuo jos ei muistanut. Tosin kuinka tuollaisen elämän aikana olisikaan ehtinyt kovin monta ystävää saada. Toiselle kysymykselle ei voinut olla naurahtamatta:
"Olet aivan mahdoton! Mutta ei, en usko joutuvani vaikeuksiin sinun auttamisestasi, ja vaikka joutuisinkin, minulla on tapana päästä niistä melko helpolla eroon."
Huivi toisessa kädessään hän otti Vanoraa käsivarresta ja auttoi suostutellen tätä kävelemään takaisin sängylle, istumaan kasvotusten. Camilo laski huivin syliinsä ja otti neidon omiaan viileämmät kädet käsiinsä.
"Tarkoitan sitä todella; mitä tapahtuukin, kaikki mitä minun tarvitsee tehdä, on hakeutua rouva Montaguen puheille ja pahoitella vuolaasti käytöstäni tai tekojani ja vedota siinä sivussa omaan kokemattomuuteeni tai tietämättömyyteeni. Sitten pitää vain suurin vettynein silmin pyytää anteeksi, eikä rouva voi enää mitenkään olla minulle vihainen, vaan voivottelee ja säälii tällaista villiä poikaa kaiken oudon sivistyksen keskellä ja käskee ottaa keksin ja lupaa kaiken kääntyvän parhain päin. Toimii joka kerta, kunhan vaan muistaa kiittää arvon rouvaa tämän hyväsydämisyydestä ja armeliaisuudesta ja ehkä sokerina pohjalla toivoa jumalan siunausta."
Kuka nyt ei haluaisi tehdä hyvää ja antaa anteeksi kiltille, parhaansa yrittävälle intiaanille. Mitäpä se nyt maailmasta edes ymmärsi – ihmekään jos meni päästään pyörälle ja hölmöili. Poika päästi Vanoran kädet irti, katsoen tätä silti vielä painokkaasti silmiin pieni vino hymy huulillaan varmistaakseen, että toinen uskoi häntä eikä huolehtisi turhaan. Kyllä hän yhtä vanhempaa rouvaa viitsisi mielistellä, jos olisi aivan pakko. Jotenkin itsensä pitäisi kuitenkin pulasta pelastaa. Ferdinandia hän ei tosin varmaankaan olisi valmis nuoleskelemaan samalla tavalla, ja tuskin kapteeni edes uskoisi sanaakaan. Huijareita oli niin paljon vaikeampi huijata.
Eihän hän tietenkään aivan täyttä totta ollut puhunut äskenkään: ei kaikesta voisi vain keinotella itseään irti koiranpennun silmin, mutta tämä nyt ei muutenkaan ollut niin vakava tapaus. Oli vain hetkeksi kadonnut omille teilleen tai enemmänkin vain viivytellyt kaupungilla. Kukaan ei ollut loukkaantunut hänen vuokseen, eikä hän ollut ollut missään käsirysyssä jonkun tallipojan kanssa tai vielä parempaa, oman isäntänsä. Kaikki oli siis varsin hyvin. Kunhan lähtisi kohta, eikä jäisi enää hirveästi viivyttelemään mihinkään.

(( Palvelinrikko kadotti tämän varmaan varmuuskopion puuttumisen vuoksi D:, mutta onneksi se oli kiltisti tallennettuna koneelle. Minun jorinat keskellä yötä riitelevistä naapureista katosi, mutta tuskinpa tuo haittaa. Uusi yritys siis. ))
_________________
I tried to do handstands for you
But every time I fell for you
I'm permanently black and blue, permanently blue
For you
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Vanora Jewett



Liittynyt: 27 Lok 2009
Viestejä: 65

LähetäLähetetty: 13 Hei 2012 12:54 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Ystävyys – tuo pieni ja venyväinen sana, joka ei sopinut alkuunkaan nuoren naisen huulille tai käsitykseen arkipäiväisistä rikkauksista. Intiaanin tarjoama ystävyys tuntui edelleen olevan piialle epätodellinen seikka, siinä missä Salim taipuminen valheisiin huolehtivaisen Djamilansa kanssa. Kolmen ihmisen ryppäästä oli yks kaks, aivan huomaamattaan, muodostumassa side ympärilleen. Tiukka punos, jota ympäröitsi yhden ihmisen synkkä menneisyys ja kärsimykset. Kuka tahansa arvonsa tuntevampi olisi kai sylkenyt vasten huorainpenikkaa tuon menneisyyden veren tuntiessaan – mutta nämä kolme vieraasta maailmasta Valcotiin saapuneet ihmiset ottivat hänet vastaan aivan eritavalla kuin muut.

Haluamatta täysin vieläkään luottaa Camilonin vakuutteluihin Vanora ontui intiaanin avustuksella vuoteelle istumaan. Säikkymättä enää tuskin nimeksi intiaanin käsien kosketusta Vanora sai itsensä istumaan vuoteen reunalle - Camilonin milloin tukiessa tai varmistaessa että kipeästi poltteleva keho ei huojahtanut miten sattui. Helpotuksesta huokaisten ja viimein turvallisesti paikallaan istuen Vanora katsahti kosketuksen voimasta käsiään. Miltein lumenvalkeat, rikkonaisen ihon peittämät kädet tummien, sileiden ja lämpimien kämmenten sisällä sai Vanoran puremaan poskeaan. Kiskaisematta tavoilleen uskollisena käsiään kuitenkaan irti lämpimien käsien kosketuksesta Vanora katsahti tummiin silmiin. Intiaanin syvät silmät tuntuivat kantavan sisällään niin monia, hyökyaallon oloisia tuntemuksia, ettei Vanora uskonut koskaan kykenevänsä löytämään toisia, yhtä arvoituksellisia silmiä. Silmiä, jotka onnistuivat pehmeästi torumaan siinä missä lämmittämään katsojansa pirstoutunutta olemusta.
Ymmärryksensä nyökkäämällä ilmaisten Vanora antoi katseensa hetken aikaa pysytellä ystävänsä silmissä, ennenkuin piika laski katseensa turmeltuihin käsiinsä. Selkäänsä suoristaen Vanora nosti kätensä syliinsä sivellen ajattelematta lipeän turmeltamia käsiä. Muhkuraiseksi noussut iho tuskin havaittavasti tuntevien sormien alla sai Vanoran hymyilemään vaimeasti. Ihonsa oli kuin kuori, joka tuntui antavan näille ihmisille tilaa nähdä kauneudella pilatun elämän taakse. Ensimmäistä kertaa hän ei pelännyt näyttää sitä avuttomuutta, mitä kovapäisen päänsä sisällä vaalien piteli.

”Kunhan et käytä rouva Montaguen pehmeäksi taipuvaa sydäntä liian nopeasti loppuun”, Camilonille virnistäen piika vilkaisi vielä kerran oikean omistajan syliin päätynyttä huivia. ”Liota sitä kylmässä vedessä, niin ehkä tahra lähtee vielä. Ja jos ei, niin jauho kupillinen riisiä jauhoksi ja sekoita sitä vähään määrään vettä. Puuron voit sivellä tahroille, ja kuivuttua raapustaa irti”, ei ollut salaisuus, että pyykkituvalla Vanoraa oli tullut vastaan enemmänkin verisiä vaatteita. Hän ei ollut pessyt vain omia, miekkailutuvan tapahtuman jälkeen veristyneitä vaatteeitaan, vaan ajansaatossa pyykkitupa oli tuonut tullessaan jos jonkinlaista vaatepartta veripisaroiden tai -lammikoiden siivittämänä.

Antaen hetkeksi hiljaisuuden valua kaksikon väliin Vanora tuntui jälleen ajautuvan hetkeksi mietteisiinsä etsimään tarvitsemiaan sanoja.
”Voinko pyytää sinulta vielä yhtä palvelusta?”
_________________
~A white wave~
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Camilo



Liittynyt: 04 Hel 2009
Viestejä: 85

LähetäLähetetty: 20 Hei 2012 06:44 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Päästäessään kiltisti Vanoran kädet pois omistaan jäi katsomaan hetkeksi käsiään tarkastelevaa naista. Muutos toisen olemuksessa aiempaan verrattuna oli valtava. Tämä näytti luovuttaneen – tai enemmänkin antautuneen olemaan haavoittuvainen. Eiliseen kivun alla luhistumiseen verrattuna tuo oli jotain muuta, uskaltamista olla vain ihminen? Hän toivoi, ettei piika silti ajattelisi olevansa sen takia mitenkään heikompi kuin aiemmin.
Tosin eipä villi ollut mikään malliesimerkki tässäkään: itseltä oli vienyt melko kauan, ennen kuin oli oikeasti suostunut olemaan kenenkään toisen huolehdittavana ilman, että olisi ajatellut jotenkin epäonnistuneensa. Ei hänelle ollut vieläkään helppoa myöntää tarvitsevansa jonkun toisen apua tilanteessa, jossa pää oli eri mieltä kuin ruumis. Kuten kuukausia sitten miekkailusalissa. Siispä oli positiivisesti yllättynyt kuinka helposti Vanora oli tilanteessaan päässyt tuohon asti. Kaipa nainen jääräpäisyydessäänkin oli häntä moninkerroin järkevämpi. Hymähtäen laski katseensa käsiinsä, jotka puolihuolimattomasti sivelivät huivin pintaa. Ehkä hän luottikin liikaa nätteihin kasvoihinsa ja olisi oikeasti pahaan pulaan joutuessaan avuton. Lisäksi oli aivan turhaan liikaa menetettävää. Typeriä asioita kuten ylpeys tai salaisuuksia, jotka eivät varmaankaan edes olleet kenellekään salaisuuksia.
Tuo vastasi Vanoran virneeseen tämän varoittaessa häntä, vakuuttaen myös vikkelästi, ettei voisi ikinä särkeä naisen sydäntä. Tarkkaavaisesti kuunteli myös pesuohjeita nyökkäillen väliin niin, että korvarenkaat välkehtivät. Tunnelma oli edelliseen iltaan verrattuna paljon mukavampi huolimatta siitä, että Vanora oli edelleen yhtä piesty. Ilmassa ei ollut samaa tarinan mukanaantuomaa hiljaisuuden painostavaa verhoa – nyt vallitseva hiljaisuus oli luonnollisempi, helpompi. Veritahroja sormeiltuaan antoi käsiensä valua vierelleen sängyn reunalle ja katseensa vaeltaa kattoon. Hetki sitten käytyä keskustelua veloista miettiessään päätyi siihen, että hän itse oli jopa enemmän velkaa naiselle. Toinen oli antanut itsensä käytännössä vieraiden ihmisten armoille, uskonut hänelle tarinansa ja sillä kaikella vaarantanut koko elämänsä ja tulevaisuutensa. Siihen verrattuna Camilon vaivainen omille teilleen lähteminen ei ollut mitään.
Kevyesti huokaisten villi sulki silmänsä ja mietti olisiko itse valmis olemaan noin täydellisesti jonkun toisen hyväntahtoisuuden varassa. Ajatus kuitenkin katkesi Vanoran kysymykseen. Poika räpäytti silmiään hämmentyneenä, kuin ei olisi ymmärtänyt kysymystä. Lukiko piika hänen ajatuksiaan? Luultavasti ei, mutta kysymys oli silti täydellisesti ajoitettu. Tajutessaan jääneensä vain tuijottamaan naista, Camilo ynähti ja vilkaisi alas kootakseen itsensä.
"Tietenkin, voit pyytää mitä tahansa", tuo vastasi vihdoin pehmeä hymy huulillaan.
Joskus sanojen hakuun meni hetki, kun ehti upota ajatuksiinsa, jotka hyvin harvoin toimivat paikallisella kielellä. Ajattelemattaan hieraisi myös kaulaansa ja sipaisi jotain yksinäistä hiussuortuvaa korvan taakse. Poika ihmetteli itsekin omaa myöntyväisyyttään; ehkä kamaripalvelijana olo alkoi jättää jälkensä. Tai ehkä hän oli vain yksinäinen ja ripustautui turhankin herkästi mahdollisuuteen tasavertaisesta ystävyydestä. Oli kovin eri asia olla ystävällinen jollekin, joka piti sitä itsestäänselvyytenä tai ei yksinkertaisesti huomioinut koko asiaa.

(( Aivot on jokseenkin puuroa kaiken kuumuuden ja muun hauskan "oikean elämän" keskellä. Kissakin joutui avustamaan kirjoittamisessa, joskin nämä pätkät eivät lopulliseen tekstiin päässeetkään. Pikkulainaus kuitenkin otukselta, kun se kerran niin paljon panosti: "8888888888888dfjjjjjjji9g"#Å^:____________________" ja loppu meni näin: "xxxxxxxfkqw.efgggggggggggggggggggggggggggggggggggggggggggggggggggu" Noissa oli jo niin paljon sanomaa, ellei jopa suoraa toimintaa, että oli pakko säästää. Ehkä nämä pätkät kuvastivat Camilon sielunelämää jonkin mahdollisen salamaniskuun verrattavissa olevan tapahtuman jäljiltä. Mutta kaikki tulkinta on kyllä turhaa tuollaisen postmodernismin edessä. ))
_________________
I tried to do handstands for you
But every time I fell for you
I'm permanently black and blue, permanently blue
For you
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Vanora Jewett



Liittynyt: 27 Lok 2009
Viestejä: 65

LähetäLähetetty: 31 Hei 2012 02:30 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
”Sinun ei tarvitse suostua...”
Camilonin viivyttelevän hiljaisuuden omalla tavallaan tulkiten Vanora etsi turmellulla kädellään intiaanin käden lämmön. Pojan rystysille kätensä jättäen puolittainen, täydellisyytensä kiiltävimmän terän kadottaneena piika katseli intiaania puolittainen hymy huulillaan. ”Ja ymmärrän erittäin hyvin, mikäli pyydän sinulta liikaa. Mutta luulen...etten voisi pyytää tätä Salimiltakaan – tai Djamilalta...tyttäristä nyt puhumattakaan”, päätään puistellen Vanora katseli vuodetta peittävää vilttiä, sekä huivia miehen sylissä. Heidän käsiään, ja lopulta intiaanin itsensä kasvoja.

”Se kirje, minkä Salim kirjoitti”, vaaleita kulmiaan hivenen puhuessaan kurtistaen Vanora tunsi hetken syyttävän itseään, tuntiessaan painostavansa ja pyytävänsä liikaa. ”Voisitko sinä viedä sen palatsiin? En tiedä ketään muuta ketä voisin pyytää. Nämä ihmiset – Salim ja Djamila..” katseensa huoneen suljetulle ovelle vieden, sai hymyn näyttämään piestyllä kasvonpuoliskolla enemmänkin irveeltä kuin siltä hymyltä, mikä pelisalissa, salongeissa, tai juottoloissa miellytti yhtä jos toistakin. ”He tuntuvat hyviltä ihmisiltä, mutten haluaisi kiusata heitä yhtään sen enempää, mitä he jo nyt ovat vuokseni tehneet. Enkä haluaisi pyytää sinultakaan tälläistä palvelusta-” katseensa takaisin poikaan nostaen, oli hymy tuskin huomattava vakavilta kasvoilta. ”mutten tiedä ketään muutakaan ketä voisin pyytää viemään kirjettä perille. Eikä minulla ole edes sen vertaa shilinkejä mukanani että saisin maksettua viestinviejälle viestin viemisestä.”

Tummia, miltein mustia silmiä intiaanin kasvoilta katsoen Vanora tuntui ajautuneen jälleen hetkeksi siihen sanattomaan, ilmeettömään maailmaan, josta tuskin niin ikään kukaan oli päässyt perille.
”Olen iloinen, että olet kunnossa. Kasvoillasi ei ole naarmun naarmua...” hetken pitelemänsä hiljaisuuden jälkeen lausahtaen Vanora laski kätensä irti intiaanin kädeltä.

"Kuinka hän voi?" sanansa kapteeni Montagueniin viitaten Vanora palasi sanojensa myötä miekkailusalin kuutamoyöhön. Yöhön, jonka muistelemista enää pelkäämättä, oli Vanoralle selvää - että he kaikki, ketkä tuohon yöhön olivat sisältyneet - olivat vaieneet salin tapahtumista. Samoin kun veren tahrimat vaatteet Vanoran yltä olivat tuona yönä kadonneet jäljettömiin. Kapteeni Montaguen veri käsivarsillaan ja asussaan olivat vain kaukainen muisto piialle, joka oli yön hämärässä pessyt kylmällä vedellä käsistään viimeisetkin muistot miehen läsnäolosta. Mutta istuessaan tuossa, viimeinkin oman itsensä kohtalon itseleen anteeksi antaneena, Vanora palasi tuohon yöhön. Kuukausien takaiseen tapahtumaan, josta ei ollut jäänyt muiston rivettäkään pahasti piestyn intiaanin virheettömälle iholle.

(Ihanaa kissaviestejä! Omanikin koodaa samanmoisia välillä, ja siinä onkin aina omat salakielensä kirjailtuna Very Happy)
_________________
~A white wave~
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Camilo



Liittynyt: 04 Hel 2009
Viestejä: 85

LähetäLähetetty: 18 Maa 2013 10:31 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Sama pehmeä hymy kasvoillaan hän pudisti nopeasti päätään, kun nainen vaikutti vetävän pyyntöään pois. Muttei poika ehtinyt vielä suutaan avata, kun toinen laski käden hänen omalleen ja jatkoi. Vakavoituen Camilo jäi kuuntelemaan; mikä oli niin suurta, ettei sitä keneltäkään voinut pyytää? Kysyvästi tarkkaili Vanoraa tämän pitäessä taukoa, ennen kuin nainen vastasi hänen katseeseensa ja jatkoi puhettaan. Hänen olikin vaikea estää hymyn nousemista uudemman kerran aina silmäkulmiin asti, kun pyyntö vihdoin kävi ilmi. Kiltisti villi kuitenkin odotti, että toinen saisi pyyntönsä ja perustelunsa loppuun asti: asia oli selkeästi naiselle tärkeä, eikä pyytäminen helppoa kaiken jo saadun avun jälkeen. Omalla kädellään lepäävää vaaleaa kättä hetken katsoen poika kokosi vastausta. Aivan pinnan tuntumassa väreillyt hymy kuitenkin katosi hänen nostaessaan katseensa ja nähdessään Vanoran vakavan, ilmeettömyyden muurin ilmestyneen takaisin.
Hieman epävarmana, huolestuneena jätti sanansa odottamaan, kun nainen siirtyikin yllättäen seuraavaan aiheeseen. Ehkä Vanora uskoi hänen kieltäytyvän, kun hän ei ollut vastannut mitään heti? Käsi omaltaan katosi ja vapautuneen kätensä villi nosti kasvoilleen koskettamaan nenänvartta, poskipäätä, poskea. Kuin varmistaen naisen sanoja todeksi. Hieman hämillään, ehkä nolostuneenakin hymähti ja katsahti sivuun:
"Vaikutan varmaan kovin turhamaiselta; suojelen kasvojani, vaikka satuttaisin itseni sen takia pahemmin… Mutta olen kunnossa, minulla on tapana parantua nopeasti. Vaikka onkin vaikeaa antaa itselleen aikaa parantua."
Arasti hymyillen vilkaisi Vanoraa, joka tällä hetkellä kantoi kasvoillaan mustelmia yhtälailla kuin varmasti muuallakin kehossaan. Mutta ehkä nainen oli silti paremmassa tilanteessa: kasvot naarmuilla ei voinut väittää olevansa kunnossa, eikä kukaan antaisi tämän tehdä töitä. Jos ruhjeet ja vammat jäivät kaikki vaatteiden alle piiloon, kukaan ei osannut epäillä mitään. Eikä hän ollut silloin edes niin pahasti piesty, kuin miltä todennäköisesti oli vaikuttanut. Mitään ei ollut murtunut, ja polvitaivekin oli helpottunut ruhjeen laskeuduttua. Juosta hän ei ollut pystynyt ikuisuudelta tuntuneeseen aikaan ja selän ja kylkienkin kanssa oli pitänyt olla varovainen aluksi, kun kävi läpi rutiinejaan. Pahimman kolauksen olivatkin varmasti saaneet ylpeys ja turvallisuudentunne. Nykyään hän vältti jäämästä yksin esimerkiksi kasarmilla, missä hänestä ei ainakaan pidetty. Ylipäänsä hän oli alkanut katsomaan taakseen enemmän, välttämään paikalleen jäämistä turvattoman oloisissa paikoissa ja myös pitämään suunsa paremmin kiinni, ettei ylipäänsä ärsyttäisi ketään tarpeettoman paljon.
Ei hän itseään vainoharhaisena pitänyt, mutta läksynsä oppineena. Joissain tilanteissa oli turha ottaa riskejä. Kaupungilla hän kyllä edelleen luotti jalkoihinsa ja siihen, että olisi nopeampi. Mutta kaikkialla ei voinut vain juosta pakoon ja ylivoiman edessä ketteryydestäkään ei välttämättä olisi pelastamaan – varsinkin jos vastapuolen satuttaminen ei olisi hyvä ratkaisu. Lisäksi Ferdinandin perään katsomisessa oli ihan tarpeeksi tekemistä ilman, että hankkiutui pulaan ihan omillaan. Puolittain hymähtäen sulki kätensä nyrkkiin sänkyä vasten.
"Ja Fer- kapteeni voi ihan hyvin. Haavat umpeutuivat ja paranivat ajallaan. Hän ei ole puhunut minulle kovinkaan paljon siitä yöstä."
Vaikeneminen tuntui juurtuneen hänen ja kapteenin väliin. Koska mies ei kysynyt häneltä mitään, ei hänkään kysynyt tältä mitään. Camilo ei pitänyt siitä; hän olisi kaivannut keskusteluja, edes jonkinlaista kiinnostuksen osoittamista. Hän olisi halunnut tietää mitä Ferdinand ajatteli tai tunsi, mutta ei ollut yhtään niin varma olisiko tämä edes arvostanut hänen kysymyksiään, vai pitänyt niitä vain sopimattomina tai typerinä. Lisäksi pelkkä yksipuolinen kysely olisi ikävää. Kapteeni ei käytännössä ikinä kysynyt häneltä mitään, eikä vaikuttanut haluavankaan tietää palvelijastaan yhtään ylimääräistä. Kai mies vain halusi pitää jonkinnäköisen ammattimaisen suhteen heidän välillään, vaikka hänen toimenkuvansa palvelijana ei tainnut olla kovin tavanomainen tai "ammattimainen". Aiemmin, vasta Cloveriin tultuaan oli yrittänyt kysellä enemmän, tutustua uuteen isäntäänsä, mutta kysymykset olivat usein jääneet vastaamatta. Jokseenkin pettyneenä hän oli omaksunut Ferdinandin kanssa saman säännön, minkä tämä oli antanut muiden kanssa keskustelemiseen: puhu vain puhuteltaessa. Huokaisten Camilo nosti katseensa vastakkaiseen seinään. Miksi hän vaivasi mieltään tällä nyt?
"Siitä pyynnöstäsi vielä. Voi olla että aliarvioit Salimin: hän on saattanut jo hankkia viestinviejän tai ainakin päättää hankkivansa. Mutta voin toki kysyä häneltä, ja jos haluat, viedä viestin itse. Mutta… Voi olla parempi, että joku muu veisi sen, sillä joku palatsissa saattaisi tunnistaa minut. Eikä minua niin helposti unohdeta. Palvelija hoitamassa toisen palvelijan asioita; se voisi herättää epäilyksiä. Ainakin luulen niin", villin katse palasi taas kerran Vanoraan ja tuo haki varmistusta sanoilleen kysyvillä silmillään.
Pojasta ei ollut erityisen mukavaa puhua miekkailusalin tapahtumista ja omasta lapsellisesta käytöksestään. Myös kapteenista puhuminen tuntui jotenkin kiusalliselta: aivan kuin olisi voinut puhua liikaa tai paljastaa jotain itsestään siinä sivussa. Tosin pelkkä naisen katseen alla oleminen tuntui paljastavalta. Ei hän halunnut vaikuttaa liian täydelliseltä toisen silmissä, muttei kuitenkaan antaa itsestään kaikkea näkyville noin vain. Tai ehkä pelkkä aiheen vaihtaminen jo näytti hänestä jotain, mitä yritti pitää piilossa. Tai ehkei Vanora edes huomannut, tai ajatellut asiaa niin? Jokseenkin vaivihkaa vilkaisi taas neitokaista, osaamatta tietenkään päätellä mitä tämä ajatteli. Asioiden kiertely tai peittely oli inhottavaa, ja tässä tilanteessa ei voinut oikeastaan tuntea oloaan muuksi kuin naurettavaksi. Ajatustensa keskellä näpersi käsiään vaivaantuneena, kunnes tajusi mitä oli tekemässä ja pakotti itsensä lopettamaan. Ei, nyt ei ollut hyvä hetki ajatella liikaa.
Ehkä olisi muutenkin parempi keskustella koko kummallisesta yöstä joskus toiste, kun hän ei olisi omin lupineen lähtenyt kaupungille ja Vanoran tilanne olisi hieman rauhoittunut. Viimeinen asia mitä itse olisi piestynä ja väsyneenä kaivannut oli jonkun toisen tilitys omista ongelmistaan, eikä hän halunnut nyt olla se idiootti. Paras olisi vaan hoitaa kirje perille naisen toivomalla tavalla ja jättää tämä rauhassa lepäämään.

(( Ehkä tätä viestiä on nyt tarpeeksi kauan pantattu, kun en edes muista mitä minun piti sille vielä tehdä. Joo. ))
_________________
I tried to do handstands for you
But every time I fell for you
I'm permanently black and blue, permanently blue
For you

Viimeinen muokkaaja, Camilo pvm 19 Huh 2013 11:25 pm, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Vanora Jewett



Liittynyt: 27 Lok 2009
Viestejä: 65

LähetäLähetetty: 15 Huh 2013 03:45 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
”Ferdinand Alexei Montague” Vanora täydensi Camilonin kesken jääneen nimen mielessään kokonaiseksi. Sellaiseksi, jona palveluskunta oli miestä puhutellut juoruilujen äärellä. Kuutamoyön jälkeen Vanora oli osoittanut jonkinasteista, pientä kiinnostusta hoitamaansa miestä kohtaan. Nuori kapteeni tunnettiin seikkailumielisenä – ainakin hameenhelmojen aarreluolissa, siinä missä vaikutusvaltaisena omien miestensä edessä. Nuoreksi kapteeniksi Montaguen kerrottiin kiivenneen paikalleen isänsä käsivartta pitkin, mutta ne, jotka asian näkivät amiraalin avustaneen nuorta miestä – saivat kovaa kovaa vastaan. Yhtä vahva joukko näki nuoren miehen kavunneen paikalleen kovan kurin, päättäväisyyden, huimapäisyyden, kuin strategisen uhrautuvuuden voimin. Omin avuin ja ominpäin. Mielipiteiden ja keskustelun aallokossa Vanora ei ollut voinut olla palaamatta miehen ruskeiden silmien katseeseen – kosketukseen kädellään. Puistatukset, jotka ajatuksen myötä olivat naisen iholle hiipineet oli aina nopeasti karistettu tiehensä. Ja samoin kävi nyt Camilonin kertoessa lyhytsanaisesti tietämisensä...joskaan jokin ei tuntunut intiaanin sanoissa asettuvan aivan kohdalleen.

Kapteenia miltein vahingossa etunimeltä kutsuneena Vanoran tarkka korva oli takertunut nuoren miehen seuraaviin sanoihin. Teräksisen harmaan värin omaavat silmät lähtivät etsimään syitä intiaanin epäröivälle puheelle. Empivät liikahdukset ystävänsä suupielillä, sormien tahaton näpertely vuodetta peittävän kankaan pinnalla. Silmät, jotka eivät tuttuun tapaansa tuntuneet kohtaavan hänen omiaan...Vanora laski tutkiskelevan katseensa nuoren miehen pirralta. Liekö pienet eleet, vaivaantuneisuus ja hermostuneisuus kielivän ihan riittävästi nuorelle naiselle Camilonin tuntemuksista.
”Olet oikeassa”, takertumatta näkemäänsä Vanora nyökkäsi ystävänsä sanoille. Viimeinen asia, minkä Vanora halusi nähdä oli nuorukaisen joutumisen hankaluuksiin – hänen vuoksensa. Kenties oli parempi, että Camilo ei sotkeutuisi mihinkään häneen liittyvään. Olihan mies tehnyt jo aivan liikaa hänen hyväkseen. Olihan ylimalkaallisella ystävyydelläkin oltava rajansa. Olisihan naisen se pitänyt älytä, mutta jo saamalleen ystävyydelle ja huolelle sokaistuneena oli kai hankala määritellä milloin soveliaisuuden anti loppui.

”Luultavasti olisi parasta jos et menisikään viestiä viemään. En halua että joudut hankaluuksiin tämän enempää. Vielä puuttuisi jos joku näkisi sinut haahuilemassa palatsin liepeillä ilman järkevää syytä”, moittien itseään järjenjuoksunsa hitaudesta Vanora myönsi itselleen ajatuksensa harkitsemattomuuden. Normaalisti järkevästi kehiteltyihin mietteisiin ja päätöksiin päätyneenä Vanoraa harmitti kompastumisensa järjettömään ideaansa. Oliko hän halunnut vain pitää Camilon vielä hetken kauemmin seuranaan? Vai oliko hän viimein myöntämässä itselleen, että Camilonin hänelle tarjoama läheisyys ja hellyys oli saanut nuoren naisen haluamaan nuorukaisen lähelleen?

”En halua pidätellä sinua kauempaa”, vastoin omaa tahtoaan piika lausahti, hymyillen pientä, hyväksyvää hymyään. ”Kiitos niin paljon kaikesta.”
_________________
~A white wave~
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti

Camilo



Liittynyt: 04 Hel 2009
Viestejä: 85

LähetäLähetetty: 19 Huh 2013 11:24 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Viime hetkellä Camilo sai itsensä kiinni olla olematta huokaamasta helpotuksesta, kun Vanora siirsi katseensa ja jätti hankalan aiheen rauhaan. Pieni, lähes ujo hymy hiipi takaisin villin kasvoille vain hiipuakseen taas nopeasti Vanoran jatkaessa taas samaa huolenpitoa hänestä. Oliko hän valinnut sanansa väärin? Vai miten ihmeessä juuri päinvastaista tarkoitettuaan – huolehtimalla siitä, ettei Vanora joutuisi enempiin hankaluuksiin – nainen onnistui kääntämään asian siihen, ettei Camilo joutuisi pulaan. Seuraavaksi piika olikin jo hoputtamassa häntä pois hymyillen. Oliko hän onnistunut väärien sanojensa takia myös loukkaamaan toista? Hetken epävarmasti Vanoraa katsoen poika puri huultaan ja laski katseensa sylissään olevaan huiviin, sormien hakeutuessa silittämään kankaan pintaa.
"Enemmän minun pitäisi kiittää sinua. En usko saaneeni osakseni tällaista luottamusta vuosiin. En osaa kertoa kuinka paljon se minulle merkitsee. Siksi en ajatellut voivani itse joutua pulaan viemällä viestisi, vaan mietin vain kuinka se voisi hankaloittaa sinun tilannettasi", villin oli pakko väliin hengittää syvään, ennen kuin tohti nostaa katsettaan taas naiseen.
Vaikka hymyilikin puolittain, se ei aivan riittänyt peittämään alleen silmissään viipyvää surua. Oli hienoa tuntea itsensä jollain tavalla merkitykselliseksi, mutta sitä enemmän oli hienoa tuntea itsensä ihmiseksi. Oli vaarallista epäillä omaa ihmisyyttään, tai vielä pahempaa: unohtaa se. Turhaa myös palata muistutukseensa siitä, kuinka hänestä ei tarvitsisi huolehtia. Ehkä he molemmat tunsivat huolehtijan roolin tarpeeksi hyvin tietääkseen, kuinka vaikeaa siitä oli päästää irti, tai varsinkaan uskoa että kukaan muu huolehtisi itsestä. Piika tuskin kelpuuttaisi vakuutuksena sitä, että hankkiutuisi varmasti pulaan parhaiten ihan omillaan.
Takaisin varovaisuuteensa palanneena ei uskaltanut oma-aloitteisesti koskea Vanoraa, varsinkin kun tämä oli hienovaraisesti pyytänyt häntä lähtemään. Huivin käsiinsä napaten nousi ylös, empi hetken, mutta kääntyi kuitenkin takaisin toista kohden eikä marssinut suinpäin ovelle. Lämpö oli palannut niin Camilon kasvoille kuin ääneenkin:
"Jos tarvitset mitään, nyt tai myöhemmin, sinun tarvitsee vain sanoa."
Vapaalla kädellään poika pyöritti niskassaan vapaana olevia hiussuortuvia, lomittaen niitä hajamielisesti sormillaan takaisin nutturaan. Hän ei uskaltanut luvata milloin voisi tulla taas Salimin puotiin poikkeamaan, joten vaikeni. Käsi palasi takaisin toisen luo pitelemään huivia ja villi löysi jostain vielä sen hymynsä ja arkailemattoman katseensa takaisin. Sanansa vain mietti kertaalleen ennen niiden jakamista.
"Pidäthän huolta itsestäsi?" Kysymys, tai pyyntö, kuulosti niin kovin lattealta omiin korviin, muttei osannut muutakaan sanoa.
Olisi ollut niin paljon sanottavaa, puhuttavaa ja kerrottavaa, eikä edes oikein tiennyt halusiko oikeasti sanoa kaikkea. Toisinaan pelkkä puhuminenkin tuntui olevan vaarallista, kuten oli hyvin huomannut illanistujaisissa. Hän tarvitsi vielä aikaa ajatuksilleen, ettei tekisi mitään hätiköityjä, huonoja valintoja. Camilo oli pelannut liian pitkään uhkapeliä elämällään, eikä hänenkään onnensa voisi ikuisesti kestää. Kun oli jo ilmennyt merkkejä tuulen kääntymisestä, olisi typerää jättää ne huomiotta. Toisaalta kaikki se, mitä oli jo kuukausia sitten sanonut olisi varmasti riittänyt pulaan joutumiseen, jos Vanora olisi halunnut hänet pulaan saada. Oli niin vaikea käsitellä tällaista tilannetta, joka oli kovin monella tapaa uusi. Joutui miettimään mitä ystävyys oli, pohtimaan oliko tekopyhä, ihmettelemään omia motiivejaan, tunteitaan ja reaktioitaan. Miksi hän näki niin paljon vaivaa yhden ihmisen takia? Tai kenen takia tässä nyt oikeasti edes näki vaivaa? Villi uhkasi sekoittaa päänsä totaalisesti. Löytääkseen takaisin nykyhetkeen hieraisi kaulaansa ja poskeaan – kosketus usein auttoi palaamaan. Hymähti ehkä hieman nolona, ja sai suunsa auki vihdoin:
"Ehkä kaikin puolin paremmalla hetkellä… Olisi mukava keskustella kanssasi enemmänkin, Vanora."
Ääni uhkasi hiipua välissä, mutta päättikin jatkaa sanottavansa loppuun asti. Oli yllättävän vaikeaa sanoa, vaikka kuinka kierreltynä tahansa, toivovansa tai haluavansa toiselta jotain. Milloin viimeksi hänen toiveillaan tai haluillaan olisi ollut mitään väliä? Ja kuinka pelottavan hyvin oli jo omaksunut ajatuksen.
_________________
I tried to do handstands for you
But every time I fell for you
I'm permanently black and blue, permanently blue
For you