Post by Admin on Oct 22, 2013 18:46:26 GMT 2
Myléne von Bergen
Liittynyt: 15 Maa 2009
Viestejä: 62
LähetäLähetetty: 27 Tam 2010 03:11 pm Viestin aihe: Unohtuva aika Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Alkuvuoden kevät oli unohtanut kirpeät aamunsa, jolloin sumu kiidätti päivää alkavaan auringon nousuun. Vaivalloisesti maankamarasta heräävä luonto oli voimistunut voimistumistaan, ja valon määrä oli kasvanut kukoistukseensa. Luonto antoi kaupungin ulkopuolella itselleen vallan levitä ja täyttää harmaata maisemaa. Niittykumpareet täyttyivät kukkaan puhkeavien niittykasvien yltäkylläisyydestä. Linnut, jotka ruokkivat poikkasiaan lirkuttivat pienten kurkkujensa täydeltä voimalta saaden ilman tuntumaan satumaisen kauniilta ja viehättävältä. Kaupungin massiiviset piirteet pehmenivät suurten lehtipuiden täydentäessä maisemakuvaa vihreydellään. Valkeat muurit, ja tummat katot eivät kertoneet mitään kaupungin katujen hälinästä tuona lämpivänä päivänä, jolloin Iréne oli suonut itselleen pienen tauon levähtää arjestaan.
Hän oli viipinyt Valcotissa jo muutaman kuukauden. Ja aika, jonka hän oli kaiketi kuvitellut vain matelevan tässä vieraassa kuningaskunnassa olikin kääntynyt juoksuksi. Noiden muutaman kuukauden aikana hän oli asettunut sisar Clarisin alaisuuteen. Hän kuin sisar Ancelinkin olivat ihastuneet Hiljaisen huoneen rauhaan ja seesteisyyteen, mutta tätäkin enemmän Iréne oli nauttinut olostaan isä Paulin palvelemasta kirkkomaasta. Muutamien viikkojen jälkeen oppisisar oli päättänyt vierailunsa äitinsä valloittamassa hovissa. Hän oli tavannut vain harvoja ihmisiä tänä aikana, sillä niinkuin yleisesti saattoi arvata – ei oppiinsa ajautuneen sisaroppilaan seura ollut juuri sitä mitä hienostonaiset olisivat hakeneet. Keskustelut, mitä hän oli vain vaivalla saanut syntymään palatsin käytävillä olivat pääsääntöisesti käyty palveluskunnan kanssa. Työssään tunnolliset ja kiireiset lakeijat, piiat, kyökkimuorit kuin pesutuvan pyykkieukotkin olivat voineet seisahtua vain hetkeksi. Mutta mitä hän olisi voinut juuri odottaakaan? Hänen odotuksensa olivat olleet niin olemattomat ja pienet, ettei oppisisar tuntenut lainkaan pettymystä, vaikka helpotuksen huokaus huuliltaan kirposikin kun hän viimein pääsi lähtemään raskaiden muurien ympäröimästä palatsista.
Onnellisin mielin Iréne oli asettunut Valcotin kirkkomaan isän tarjoamaan seurakuntakammariin. Kirkon ollessa aivan Valcotin lähimmässä sydämessä, hän ei suinkaan pahastunut. Iréne sai kulkea rauhassa. Hävitä torikansan sekaan ilman, että kukaan häntä välttämättä edes huomasi. Häntä ei katsottu kuin ruttoa kulkemassa tummiin kaapuihin pukeutuneiden sisarten joukossa. Häntä jopa tervehdittiin, ja hänelle hymyiltiin. Pieniä tekoja, rahvaan tekoja, mutta nuorelle naiselle tämä riitti vallan hyvin. Hän oli onnellinen.
Ja tuonakin varhaisena aamuna hän oli herännyt pahnojen pehmustamalta pediltään onnellisena ja reippaana. Hän oli harjannut kiiltävät, paksut, mustat hiuksensa ja palmikoinut ne – aivan niinkuin hän oli oppinut tekemään joka ikinen aamu ennen kuin kukko edes ehti kiekaisemaan. Hän kietoi pitkän palmikon vasten päälakeaan, jota peittämään hän asetti vaalean oppisisaren huivin. Ylleen hän puki yhtä vaatimattoman kaavun, jonka eteen hän tuona aamuna oli kietonut vielä valkoisen esiliinan suojatakseen kaapunsa päivän askareilta. Hihansuita kaavustaan ylös kääriessään hän oli jo jättänyt pienen huoneensa taakseen ja liittynyt kasvimaata kuoputtavien sisarten seuraan.
Päivän kuluessa sisaret olivat saaneet kasvimaansa kukoistavaan kuntoon. He olivat kaikki nauttineet yhdessä hyvin mitättömän aterian, sekä ansainneet hetken hengähtää. Ja tuota hetkeä hyväksi käyttäen oli Iréne poiminut mukaansa korin ja lähtenyt kävelylle.
Ajatuksitta nuori nainen oli kulkenut kaupungin ulkopuolelle. Hän kulki hiekkaista, kärryjen ja ratsujen kovaksi tallaamaa tienviertä pysähtyen aina välillä poimimaan koriinsa kauniisti kukkivan kasvin jos toisenkin. Kaupungin hälinän muuttuessa kuuroutuviksi kaiuiksi kaukana selkänsä takana Iréne jatkoi matkaansa. Hän kulki yli kevyen ojan notkon kulkeakseen ketokukkien täyttämillä nummilla – palaten jonkun ajan kuluttua jälleen takaisin tienreunaan. Osaamatta tulkita ajan kulua, tai sadepilvien tummuvaa harjannetta taivaalla Iréne keräsi korinsa täyteen ihastuttavasti kukkivia kasveja. Vasta jalkojensa alkaessa kirveltämään miltein puhkikuluneissa tossuissa hän seisahtui, mutta tällöinkin hän vain riisui kengät jaloistaan kulkiakseen vielä hetken hiljaista tienraittia pitkin.
Viimeinen muokkaaja, Myléne von Bergen pvm 02 Hel 2010 01:33 am, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Thomas Norrell
Liittynyt: 27 Tam 2010
Viestejä: 9
LähetäLähetetty: 01 Hel 2010 01:49 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Mikäli suurlähettiläs Norrellilta asiaa kysyttiin, oli aamu ehdottomasti päivän paras kohta. Hän oli aina ollut aamuvirkku, ja laivastossa vietetyt vuodet olivat vain entisestään vahvistaneet tuota tapaa, jonka ansiosta hän oli ylhäällä ja pukeissa jo kun nousevan auringon ensi säteet vasta herättelivät muita ihmisiä. Mies arveli, että hänen sihteerinsä ja muu väkensä eivät suuremmin arvostaneet tuota piirrettä isännässään, mutta minkäs he sille mahtoivat. Tänä aamuna hänen hyvää oloaan oli vielä vahvistanut entisestään se tieto, että päivä tulisi olemaan käytännössä täysin vapaa. Ei edustustilaisuuksia, ei juhla- tai päivälliskutsuja, ei tapaamisia taikka neuvotteluja, ainoastaan hiukan paperitöitä, ja ne hän voisi jättää nuoren Weatherbyn hartioille. Siitähän nuorukaiselle maksettiin.
Itse hän oli päättänyt käyttää vapaapäivänsä Cloverin maaseudulle suuntautuvaan, rentouttavaan retkeen, ja oli sitä tarkoitusta varten järjestänyt itselleen vaunut. Oli vastannut suurlähettilään tehtävistä tuossa kuningaskunnassa jo jonkin aikaa, mutta ei vielä varsinaisesti tuntenut maata ja sen kansaa kovinkaan hyvin, ja siksi tämän oli tarkoitus olla myös opettavainen retki. Hovin ulkopuolella monikaan tuskin tunnistaisi häntä Iso-Britannian lähettilääksi, varsinkin jos hän ei kantaisi mitään virkansa tunnusmerkkejä, vaan häntä pidettäisiin vain jonain varakkaana ulkomaalaisena matkalaisena. Näin ollen Cloverin kansalaiset luultavasti puhuisivat paljon avoimemmin ja vastailisivat hänen kysymyksiinsä rehellisesti.
Niinpä kevyen aamiaisen syötyään hän oli pukeutunut hillittyyn tummansiniseen takkiin, mustiin housuihin, laittanut päähänsä leveälierisen hatun sekä vetänyt jalkoihinsa ulkoiluun sopivat nahkasaappaat, ja noussut sitten vaunuihinsa, lähtien matkaan. Ensimmäiseksi Thomasin reitti oli vienyt hänet Valcotin ulkopuolelle, yhteen kaupungin lähettyvillä sijaitsevaan pikkukylään. Tuolla hän oli seurannut maatyöläisten työskentelyä pelloilla ja jututtanut muutamaa joutilasta tyyppiä jotka varsin aikaisesta ajankohdasta huolimatta istuskelivat jo paikallisen majatalon edessä penkeillä ryypiskellen. Hetken aikaa kylänraitilla kierreltyään hän oli käynyt hakemassa majatalolta mukaansa lounastarpeet korissa ja jatkanut matkaansa, tällä kertaa takaisin kohti Valcotia.
Vaunut etenivät nyt rauhalliseen tahtiin pitkin tuota kapeaa, hiekkaista tietä, ja kyydissä Thomas yritti viritellä piippuaan sen verran mitä vaunujen jatkuvalta heilumiselta ja pomppimiselta epätasaisella raitilla nyt ainoalla kädellään kykeni. Niin tehdessään hän sattui kurkkaamaan ulos ikkunasta nähdäkseen mitä edesspäin oli, ja huomasi tuon tienviertä taivaltavan nuoren naisen. Näky ei olisi ollut mitenkään erikoinen jos tuo olisi ollut kuka tahansa maalaisnainen, mutta diplomaatti tunnisti tuon päätä peittävän huivin perusteella oppisisareksi. Mies ei osannut arvata mitä tuo mahtoi tuolta hakea, mutta sen perusteella että nainen oli riisunut kenkänsä hän päätteli, että tuo oli jo kävellyt melkoisen matkan.
Thomas koputti nyt vaunun kattoa, huikaten ajurille pysähtymiskäskyn, ja kun vaunut sitten seisahtuivat naisen kohdalle hän kurkisti jälleen ulos ikkunasta ja sanoi: "Hyvää päivää, sisar. Mikä tuo teidät näin kauas kirkolta? Tarvitsetteko mahdollisesti kyytiä jonnekin?" Pani oitis merkille että tuon kasvonpiirteissä oli jotain etäisesti tuttua, mutta ei osannut aivan heti yhdistää niitä keneenkään tuntemaansa paikalliseen henkilöön.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Myléne von Bergen
Liittynyt: 15 Maa 2009
Viestejä: 62
LähetäLähetetty: 02 Hel 2010 01:53 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Paljaiden jalkojen aristellessa kovan hiekkatien viileää pintaa Iréne seisahtui tunnustelemaan paljasta maata jalkojensa alla. Hän ei ollut kovin usein yllättänyt itseään kulkemasta paljasjaloin juuri missään muualla kuin pesutuvassa tai omassa huoneessaan ennen yöpuulle asettumista. Varpaiden kipristellessä hienoisten hiekanmurujen seassa hän huomasi nauravansa itselleen. Aatelisuuden jäyhä muisto tahtoi edelleen jaella yllätyksiä uudesta elämästään oppivalle naiselle. Enää hän ei sentään järkyttynyt vaatteidensa saamista tahroista, saati siitä miten essunsa kuin helmansakin täyttyivät nyt taittuneiden kasvien erittämästä vihreydestä. Neljäs, ja näin ollen viimeinen oppisisarvuotensa oli toinen toistaan useimmin saattanut naisen tähän tilanteeseen. Tilanteeseen, jolloin hän löysi itsensä ihmettelemästä mitä arkisimpia ja tavanomaisen kansan elämään kuuluvia asioita.
Iréne von Bergen piti itseään kyllä oppineena naisena, sellaisena, joka tiesi ja ymmärsi monia asioita – jopa sen, miten toispuoleinen hänen asemansa oli yhteiskunnassa. Hän, niinkuin monet muut kaltaisensa oli kuitenkin pakotettu kahliutumaan hyväksi nähtyihin normeihin, säännöksiin ja periaatteisiin. Hänen ulkomuotonsa sopi ylväästi siihen asemaan mihin hän oli syntynyt, mutta oman äänensä nostaessa aivan liian paljon päätään oli hän jo varhain tiennyt taistelevansa kaikkia säädöksiä vastaan. Kurin ja nuhteen maailma ei kyllä ollut kadonnut. Hän oli asettanut itsensä ankarempaan asemaan. Asemaan, missä hän lopullisesti myi itsensä, mutta ainoa eriävä asia lieni se – että ensimmäistä kertaa elämässään hän oli tehnyt päätöksen itse.
Rattaiden äänen kuuluessa tasaisena kopinana ja rahina selkänsä takaa suoristui tuo vähäsen kumarassa olleen kulkijan selkä. Samaisella hetkellä Irénen selkäpii löysi vihlaisevat ystävänsä – kylmät väreet. Tähän tunteeseen oli olemassa kaksi syytä. Toinen näistä syistä uhkasi häntä kreivitär von Bergenin muodossa, sillä viimeinen tapaamisensa äitinsä kanssa hovissa ei ollut ollut kovin miellyttävä. Jahka näistä kohtaamisista yksikään olisi järin saanut nuorta naista tuntemaan itseään laisinkaan äitinsä tyttäreksi. Sekä viimeisin pelkonsa syntyi äitinsä serkusta, Léon Von Gillesistä – suurmiehestä, joka olisi todenteolla antanut Irénen kuulla kohtalonsa mikäli he vain koskaan olisivat kahden kesken tavanneet. Ja kenties vielä nöyryyttävimpää olisi ollut kohdata jompikumpi sukulaisistaan paljasjaloin. Nuhruiset, paljon kuluneet ja miltein rikkimenneet tossut vieläpä toisessa kädessään hervottomina roikkuen.
Äänten vääjäämättä tullessa lähemmäs hengitys, joka vielä äskettäin oli kulkenut huomaamattomasti pitkin keuhkoja, oli nyt takertunut jonnekin rintalastan yläpuolelle. Olan yli luotu pelokas, ja joskin maansa valmiiksi myynyt katse näki kaukaa jo vieraat vaunut. Hetken epäröinnin jälkeen Iréne veti piikikkäästi henkeä ja jatkoi kulkuaan – miltein yhtä luontevasti kun aikaisemminkin.
Hevosten korinan erottaessaan Iréne siirtyi kulkemaan vielä vähän reunemmas tietä, vaikka tilaa rattaille kun vaivaiselle naisihmisellekin riitti vallan mainiosti. Toisessa kädessä kantamansa niittykasvien täyttämä kori alkoi tuntua raskaalta ja lipsuvaiselta hikoavassa kämmenessä. Takeltelevan hengityksen toimiessa vain satunnaisesti Iréne huomasi tuijottavansa vain metrin edespäin, jotta näki ettei kompuroinut kivimurikoihin, jotka olivat tien syrjään lennelleet.
Viimeiseen asti toivoen ja siunaillen Iréne toivoi vaunujen vain jatkavan matkaa ohitseen. Kenties tervehdys ja hatun nosto ikkunasta. Ei sen enempää, mutta hevosten kulkiessa kohdilleen oli vaunujen vauhti jo hidastunut siinä määrin, että oppisisar saattoi unohtaa siunailunsa. Vastentahtoisesti kävelynsä lopettaen Iréne pysähtyi ja nosti katseensa maasta vaunujen ikkunaan. Helpotusta tuskin saattoi sanoin kuvailla.
”Bonjour monsieur”, suunnattoman helpotuksen takaa-ajamana oppisisar tervehti vierasta herrasmiestä asiaan kuuluvasti päätään kumartaen. Vain pieni, miltein huomaamaton nilkkojen notkaus oli vanhana tapana saamassa hänet myös niiaamaan.
Hieman yllättyen vaunuissa istuvan miehen kysymyksistä Iréne vilkaisi käsiään ja vihertäviä hameensahelmoja ennen kuin vastasi. Ja vasta silloin hän ymmärsi myös katsoa tietä mitä pitkin hän oli jo luvattoman pitkän ajan taivaltanut. Kirkosta, saati kaupunginmuureista ei näkynyt enää silmällistäkään.
”Se lienee erittäin hyvä kysymys, monsieur”, tulosuuntaansa hetken katsellessaan oppisisar katsahti sitten uudestaan vaunuissa istujaa. Mies oli hänelle ventovieras siinä missä miltein jokainen muukin Valcotissa, ja tähänkin hän oli tottunut. Joskus hän oli ollut hyvinkin tietoinen ihmisistä, heidän asemistaan hovissa, sekä niistä ketä äitinsä suosi ja ketä piti ehdottomasti välttää.
”Kuljin ajatuksissani, ja taisin unohtaa täysin ajankulun”, mutta siitäkin huolimatta oli hän ainakin onnistunut keräämään korinsa täyteen. Taivaan sinisten, suurten silmiensä katseen ja lempeän hymynsä laskeutuessa hieman hämillisenä alas matkaavan miehen kasvoista - Iréne huomasi itsensä hieman nolostuvan omaa ajattelemattomuuttaan. Hän oli kulkenut enemmän kuin hieman pilvisissä aatoksissa ties kuinka kauaksi kotoa.
”Kyydinkö?” jo seuraavassa hetkessä Iréne katsahti hieman hämillään olevana lähettilästä, jonka hän näki omissa silmissään vain hyvin varakkaalta herrasmieheltä. Lähettilääksi, tai miksikään muunkaan suuren viran tai arvon haltijaksi nainen ei osannut miestä aavistaa. ”Minäkö?” korviaan täysin uskomatta ja kuulonymmärrystään epäillen nuori oppisisar huomasi hölmönä kysyvänsä.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Thomas Norrell
Liittynyt: 27 Tam 2010
Viestejä: 9
LähetäLähetetty: 03 Hel 2010 01:05 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
"Niin, juuri te, sisar hyvä." Suurlähettiläs sanoi nyökäten, eikä voinut olla hieman hymyilemättä reaktiolle jonka hänen tarjouksensa nuoressa naisessa sai aikaiseksi. Tuo ei ensivilkaisulla vaikuttanut erityisen hidasjärkiseltä, joten hämmennys johtui varmaankin pääasiassa tarjouksen yllättävyydestä. Eihän kyytien tarjoaminen ventovieraille ihmisille, varsinkaan naisille, tosiaan ollut hänelle mitenkään tyypillistä käytöstä, mutta tunsi olonsa tänään paremmaksi kuin mitä viikkoihin, ja siitä johtui hänen epätavallinen auttamisen halunsa.
Hän avasi nyt vaunujensa oven ja astui ulos, jääden pitämään sitä auki merkiksi siitä että nainen voisi halutessaan nousta kyytiin. "Ymmärrän kyllä mikäli haluatte mielummin kävellä kuin matkustaa vieraassa seurassa, mutta huomauttaisin, että sää tuskin tulee suosimaan kävelyretkeänne." Hän jatkoi nyt, nyökäten merkitsevästi kohti tuota sadepilvien muodostamaa tummaa muuria taivaalla ennen kuin sitten käänsi katseensa jälleen nuoreen naiseen. Thomas kuului protestanttiseen kirkkoon eikä suuremmin perustanut uskonasioista, mutta oli kyllä kasvanut pääosin katolisessa Irlannissa joten tiesi jonkin verran kyseisestä kirkosta, ja siksi tunnisti nyt lähempää tarkasteltuna tuon oppisisareksi, eikä täysvaltaiseksi sisareksi niin kuin oli ensin luullut.
Silti, sisar taikka ei, yksinäisen nuoren naisen ei ollut turvallista vaellella itsekseen kaupunginrajojen ulkopuolella. Kaikenlaisia epämääräisiä tyyppejä oli liikenteessä. Mies tosin keksi vasta nyt, että saattoi itsekin vaikuttaa sellaiselta tyypiltä, ja katsoi parhaaksi esittäytyä. "Ah, aivan. Mihin käytöstapani unohtuivat. Thomas Norrell, Marlboroughin herttua ja Iso-Britannian lähettiläs Cloverissa, palveluksessanne." Hän sanoi, kumartaen kevyesti, ja olisi kohottanut hattuaankin jos se olisi ollut mahdollista.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Myléne von Bergen
Liittynyt: 15 Maa 2009
Viestejä: 62
LähetäLähetetty: 04 Hel 2010 04:06 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Tuossa tuokiossa kun hölmistyneen painon saanut äänensä oli mennyt päästämään lävitseen aivan älyttömyydellä pilattuja lausahduksia Iréne napsautti suunsa äkkiseltään kiinni. Vielä hetki sitten hän ei olisi voinut kuunaan uskoa tulevansa yllätetyksi tuolla tavoin, että sai itsensä ensimmäisellä henkäyksellä kuulostamaan täysin vajaavaiselta. Tai joskaan ei vajaavaiselta, hieman hitaalta vain. Hienoisen hymyn lämmittäessä vanhemman miehen kasvoja, Iréne vannotti itselleen ettei aivan heti menisi toistamaan kokemaansa kommellusta.
Siinä missä nähkäät pienet asiat osasivat yllättää hänet miltein joka päivä, niin samaan aikaan hän hyvää tahtia unohti joitain entisen elämänsä asioita. Muinaisessa elämässään, hienosti koreana ja arvonsa tuntevana ladyna häntä ei koskaan olisi voinut löytää tienposkesta paljasjaloin. Hän olisi olettanut automaattisesti tulevansa kohdelluksi niin kuin asiaan kuului – arvokkaasti. Ja tottakai tähän tapaan kuului vaunuissa matkaaminen jo aivan muutaman sadan metrin matkoilla. Miten ihmeessä moinen ajatus oli hänelle nyt kuin suuremman luokan kunnia? Hymy, joka paistatteli sisaren kasvoilla antoi itsensä tulla ymmärretyksi pahoittelevana, mutta todellisuudessa Iréne nauroi sisäisesti itselleen. Vaikka hän samalla ymmärsi ettei oppisisaren tai maalaismuorin ollut kovin turvallista uskaltautua vieraan matkaan.
Miehen mainitessa tummuvasta taivaanrannasta oppisisar katsoi uudestaan ympärilleen, tällä kertaa taivaanrantaa tutkien. Osaamatta tulkita mitään vallitsevista taivaantiloista Iréne ei olisi kuunaan ajatellut, että sade ehtisi tavoittaa hänet ennen kuin hän olisi takaisin seurakuntakammarissa. Mutta kuitenkin sisar uskoi vieraan sanaa enemmän kun omaa mieltään, joka tuntui paraikaa tekevän pelkkiä kepposia.
Taivaanrantaa tuummaillen katsellessaan Iréne nyökkäsi myöntyväisenä – ehkei kyyti takaisin kaupunkiin olisi kovin huonoajatus ollenkaan. Kai sentään jokin jäänne hänen keskustelutavoistaan oli vielä jäljellä, vaikka hän päivästään kuluttikin valtaosan hiljaisena ellei jopa mykkänä.
Ensimmäinenkään ajatelma yllätysten ja hölmöjen tilanteiden päättymisestä ei tuntunut saavuttavan vielä nytkään onnellista loppuaa, sillä tumma kulma tavoitteli kohotessaan korkeuksia naisen kuullessa herran nimen.
Miehen nimi ei näet ollut naiselle vieras, ei ollenkaan. Hän oli kuullut miehen meriseikkailuista ennen kuin hän oli itse luopunut aattelisuudestaan. Isänsä, edesmennyt sellainen oli ollut aikoinaan kovin kiinnostunut laivoista. Tai pikemminkin niiden rakenteista ja toimivuudesta sodassa. Hänen työhuoneensa katto oli täyttynyt hienoista pienoismalleista, ja jokainen näistä veistoksista oli ollut aito kuvajainen aidosta merten valtijoista. Emmet von Bergen oli matkustellut innostuksensa perässä ympäri Eurooppaa ja tuonut tullessaan aina yhden pienen muiston, ja kasapäin tarinoita tyttärensä kuultavaksi – ja näin hän oli kuullut myös Thomas Norrelin nimen.
”Nimeni on Iréne, mutta sisarkin käy yhtä hyvin”, kevyesti niiaten oppisisar hymyili lähetteliläälle jättäen tietentahdoin mainitsematta sukunimensä. Lähettiläs varmastikin asui palatsissa, jolloin ennemmin tai myöhemmin tämä tulisi tapaamaan äitinsä. Ja Iréne aikoi koettaa välttää yhdistäviä tekijöitä vanhempaan painokseensa mahdollisimman pitkään, ellei jopa ikuisesti, sillä selväähän oli että hänen oletettiin olevan kuin äitinsä. Yhtä...typerä kuin julkeakin.
Oppisisar nousi kevyesti vaunuihin, varoen sotkemasta likaisin vaattein vaunun istuinkankangasta. Hätäisesti oppisisar laski kenkänsä vaunujen pohjalle ja pujotti kirveltävät jalkansa tossuihinsa. Rikki kulunut iho kantapäistä sai Irénen puraisemaan huultaan, vaikka senkin hän tietenkin peitti vaivaisella hymyllä. Lopulta nainen nosti niittykasvien täyttämän korin syliinsä. Yksimielisten, lähinnä omassa mielessään käytyjen keskustelujen jälkeen Iréne huomasi arkailevansa, kuin miettävänsä normaalia kuumeisemmin mitä voisi, saisi, tai uskaltaisi sanoa. Hänen puhetaitonsa olivat pahemman kerran ruostuneet.
”Saanko olla utelias monsieur Norrell?” miehen istuuduttua vaunuihin Iréne kysäisi jatkaen ”Mikä tuo teidät Cloveriin? Täällähän ei ole mitään yhteistä meriliikenteen kanssa?” hetken vaiti pysyen nuori sisar hymyili, uskoen pienen selityksen olevan paikallaan. ”Olen kuullut teistä, ja miehistönne maineikkuudesta vierailla merillä. Isäni oli eläessään suuri ihailijanne monsieur.”
[Ehkä taas joskus muistan miten voisi kirjoittaa tiiviimmin]
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Thomas Norrell
Liittynyt: 27 Tam 2010
Viestejä: 9
LähetäLähetetty: 08 Hel 2010 07:19 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Thomas nousi tuon perässä vaunuihin, istahti vastapäiselle penkille ja koputti sitten vaunun kattoa merkiksi ajurille. Vaunujen nytkähtäessä liikkeelle hiljaisuus laskeutui heidän välilleen. Thomas ei oikein keksinyt mitään sanottavaa, eikä viitsinyt turvautua latteuksiin, joten tyytyi vain katselemaan ikkunasta ohi vilisevää maalaismaisemaa. Sitten sisar kuitenkin avasi suunsa, ja mies oli yllättynyt ja tavallaan hieman imarreltukin siitä että tuo Ireneksi esittäytynyt nuori nainen tunnisti hänen nimensä, siitäkin huolimatta että asui tässä sisämaavaltiossa jolla ei ollut metriäkään omaa rannikkoa. Kuulemma tuon isä oli ollut hänen ihailijansa eläessään. Herttua pani kuitenkin merkille että Irene ei ollut maininnut sukunimeään ollenkaan, tosin tuolla oli varmasti syynsä sille. Kenties katsoi että uskonsisarena hänellä ei ollut käyttöä moisille nimille, tai ehkäpä häpesi sukuaan. Mies päätti olla utelematta aiheesta sen enempää, se kun ei olisi ollut kovinkaan kohteliasta.
Tuon esittämä kysymys sen sijaan oli hankalampi, koska hänet oli lähetetty Cloveriin poliittisten vastustajiensa törkeän juonittelun seurauksena, ja muisto siitä kirpaisi vieläkin, saaden hänet suuttumaan. Ei kuitenkaan ollut niin tahditon ettäkö olisi alkanut asiasta rähisemään naiselle, ei tuo voinut siitä mitään tietää. "No, maani hallitus katsoi aiheelliseksi lähettää diplomaattinen edustaja Cloveriin, ja se tehtävä lankesi minulle koska olin seuraavana virkavuorossa." Hän vastasi nyt, nojautuen taaksepäin penkillä. Totta se olikin, mutta mies jätti mainitsematta että hänet oli 'järjestetty' seuraavaksi kyseisellä nimityslistalla, ja siksi merenkäynnin sekä merisodankäynnin alaan erikoistunut ex- amiraali oli päätynyt Cloveriin.
Thomas oli pannut merkille, että hiljaisesta luonteestaan huolimatta sisaren käytöksestä paistoi läpi ylhäinen kasvatus ja syntyperä, ja lisäksi tuskinpa kukaan maajussi oli kovinkaan kiinnostunut siitä mitä maailman merillä tapahtui, mikä myöskin vahvisti vaikutelmaa. Ei suinkaan ollut harvinaista että joku aatelisnainen päätyi viettämään luostarielämää, mutta harvinaisempaa oli nähdä hänen tekevän sen vapaaehtoisesti niin kuin tämä nuori neito oli ilmiselvästi tehnyt. "Olitte keräämässä joitain kasveja? Kuuluuko se toimenkuvaanne luostarissa?" Diplomaatti kysyi, vilkaisten Irenen sylissään pitelemää koria.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Myléne von Bergen
Liittynyt: 15 Maa 2009
Viestejä: 62
LähetäLähetetty: 11 Hel 2010 05:25 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vain harvoin nuori oppisisar turvautui pukemaan sanojaan valheellisuuksiin, mutta sitäkin useammin hän osasi jättää joitain asioita sanomati. Oikeassa suhteessa hän tuntui osaavan muotoilla lauseita sellaisiksi, etteivät ne välttämättä tarvinneet kovin monimutkaisia selityksiä. Kuten, jos vaikka suurlähettiläs olisi ehättänyt kysymään nuoren naisen isästä sen enemmän, olisi tyttö voinut hyvinkin mainita tämän ollaan maan kylmässä povessa jo monia vuosia, ja että eläessään tämä oli kuullut saksalaisen yhteisön kermaan. Saksan ollessa vain vähän yhteyksissä meriliikenteiden kanssa, olisi ollut melkein arvattavaa, että isänsä olleen vain harrastelija ja käyttänyt vapaa-aikansa meriliikenteen, historian, laivastojen sun muiden tutkimiseen sen sijaan kuin olisi osallistunut jahtiretkille.
Nuori oppisisar ei ollut antanut lähettiläälle myöskään oikein minkäälaista syytä udella hänen sukunimeään, tai syntyperäänsä. Tiettävästi tehden tietoiseksi sen, että hänellä oli vain kaksi nimeä – sisar tai Iréne ei jäljelle jäänyt enää tilaisuutta udella johtolankoja nuoren naisen syntyperästä. Vaikkakin, mikäli lähettiläs viettäisi aikaansa hyvinkin intensiivisesti palatsissa, tulisi tämä melko varmasti joskus kohtaamaan myös äitinsä. Eikä tällöin oppisisaren salailulle jäänyt enää mitään sijaa. Mutta Irénelle kävi hyvinkin selväksi, ettei hän suinkaan ollut ainoa kenellä oli salailtavaa mielellään, sillä katsellessaan vastapäätä istuvaa miestä hän kykeni huomaamaan pienen muutoksen herrasmiehen ruumiinkielessä.
Oliko se pieni puna, joka kohosi kaikesta muusta kuin hämmennyksestä miehen poskipäille? Vai suupielen tuskin huomaamaton kiristyminen? Vaunujen selkämystä vasten nojaava, jäykistyvä keho ei suinkaan antanut Irénelle syytä erehtyä siitä, että hänen kysymyksensä oli herättänyt lähettiläässä kipeitä, jopa suutahtaneita tuntemuksia. Saamatta kysymystään tekemättömäksi, Iréne päätti jatkossa olla vähemmän suorasukaisempi kysymyksillään – vaikka luontonsa tahtoikin elää uteliaisuudesta ja tiedonhalusta.
”Aivan, niin olinkin monsieur”, vaikenemisensa jälkeen oppisisar vastasi ja katsoi sylissään olevaa koria, joka pursuili toinen toistaan erilaisempia kasveja. ”Valitettavasti se ei kuulu työhön mitä teen”, koriaan joskin haikeamielisesti katsoen Irénen oli myönnettävä itselleen, että hän oli ajautunut omien mieltymystensä mukana niityille sotkemaan vaatteitaan. ”En kuitenkaan pistäisi pahakseni jos saisin kerätä yrttejä ja oppia niistä, mutta se on sisarten työtä, ja heistäkin vain muutama osaa valita oikeat juurakot ja kasvit. Minä vain...tuota, keräsin nämä ilahduttamaan itseäni, niinkuin muitakin.”
”Toimenkuvaani kuuluu vasta lähinnä avustustyöt, siivoan, sekä keitän – ja tietenkin osallistun kirkkomaan kasvimaiden kunnossa pitoon. Ollessani Sveitsissä, oli pääsääntöisesti sisarten pitämässä orpokodissa. Toivoisin että täälläkin saisin vielä jossain vaiheessa luvan toimia jossain tehtävässä, mistä olisi enemmän hyötyä. Ja mistä olisi apua muille”, unohtuen miltein kertomaan kokonaista tarinaa elämästään Iréne katsahti hymähtäen lähettelilästä :”En toki halua pitkästyttää teitä mokomalla höpötyksellä.”
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Thomas Norrell
Liittynyt: 27 Tam 2010
Viestejä: 9
LähetäLähetetty: 08 Maa 2010 09:33 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
((Anteeksi vastauksen kesto, on ollut peli-inspiraatio hiukan kateissa viime viikkoina.))
Matkan edetessä tuo aluksi varsin hiljaiselta vaikuttanut oppisisar innostuikin kertomaan jonkin verran toimenkuvastaan kirkolla, ja mainitsi olleensa töissä Sveitsissä orpokodissa, ilmeisesti vieläpä varsin hiljattain, ennen Cloveriin tuloaan. Suurlähettiläs nyökytteli sanaakaan sanomatta kuunnellessaan nuoren naisen kertomusta, ja muisti sitten piippunsa jota oli ollut virittämässä huomatessaan tuon kulkijan tienposkessa. "Ette suinkaan pitkästytä minua, sisar Irene. Lähdin tälle retkelle oppiakseni hiukan lisää tästä valtiosta, ja vaikka teitä ei ilmeisesti voi aivan paikalliseksi sanoakaan, niin kuuntelen silti mielelläni mitä teillä on kerrottavananne." Puhuessaan mies heilautti piippuaan ja asetti sen hampaidensa väliin, kaivaen sitten esiin vanhasta pistoolin piikivilukosta valmistetun, kauniisti koristellun sytyttimen, jonka oli saanut lahjaksi eräältä entiseltä alaiseltaan laivastossa. Oli sitten jo vähällä sytyttääkkin piippunsa pesän kun tajusi että se ei ehkä olisi kaikkein kohteliainta nyt kun hänellä oli seuraa. "Pyydän anteeksi, käytöstapani uhkasivat unohtua taas. Haittaako jos poltan?" Hän kysyi nyt Ireneltä anteeksipyytävään sävyyn, ottaen samalla piippunsa pois suustaan. Miespuolisessa seurassa hän tuskin olisi kysellyt lupaa omien vaunujensa kyydissä polttamiseen, ja luultavasti olisi piruuttaan sytyttänyt piippunsa myös jonkun aatelisnaisen läsnäollessa mikäli tuon seura ei miellyttänyt häntä, mutta uskonsisaren kohdalla päätti noudattaa hiukan suurempaa huomaavaisuutta.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Myléne von Bergen
Liittynyt: 15 Maa 2009
Viestejä: 62
LähetäLähetetty: 19 Maa 2010 01:01 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
(Ei haittaa yhtään, itsellänikin on ollut kirjoittelut aikapitkälle jäissä muutamien viikkojen ajan, mutta tästä ei voi enää kuin nousta...uskoisin)
Hän uskoi, että oli varsin selvää, ettei hän tulisi tapaamaan monsieur Norrelia tämän ajomatkan jälkeen, jolloin tyttö tuntui uskaltavan puhua luontevasti. Turvautuen ajatukseen, ettei tuo ajomatka säilyisi suurlähettilään mielessä kovinkaan kauaa, hän uskoutui omalle olemukselleen hellittäessään turhan tiukaa kurinalaisuutta. Hyvin nuoren naisen mielessä oli opit, joita hänen suinkin olisi kuulunut hyväksikäyttää nytkin, mutta lähettiläs oli osoittanut uteliaisuutta joko siksi, että tämä oli utelias, tai katkoakseen hiljaisuuden, joka ei suinkaan ollut niin kiusallinen kuin mitä se olisi voinut olla. Pienikin kehoitus puhumiseen oli näemmä hyvin riittänyt nuoren naisen pidättyväisyydelle, sen lisäksi tietenkin, ettei hän uskonut koskaan enää tapaavansa lähettelilästä – niinkuin ketään muutakaan, joka osoittautui tavernan pitäjää tai maajussia varakkaammaksi.
Suurlähettilään vastaus sai Irénen hymyilemään pehmeästi.
”Kiitos monsieur Norrell, kovin ystävällistä.” Olosuhteet, jotka jo entuudestaan olivat tavallisuudesta poikkeavammat miehen poimiessa nuoren oppisisaren rattaisiinsa, sai kaiken muunkin näyttämään ja vaikuttamaan poikkeavalta. Kuten suurlähettilään ystävällisyys, kuin nuoren naisen avoin puhetapakin, puhumattakaan monsieur Norrellin piipuntavoittelusta naisseurassa. Kaiken kankea kaavailu ei tuntunut sopivan erikoiselle matkanteolle sitten alkuunkaan, joten, miksi Iréne olisi sellaista nytkään vaatinut.
”Ei tietenkään, ei minua häiritse tupakointi alkuunkaan”, antaen miehen sytyttää piippunsa tulipesän Iréne vilkaisi ulos rattaiden ikkuna-aukoista. Tummuva taivas alkoi kerääntyä rattaiden ylle kuin musta herhiläisparvi, eikä menisi kuin hetki tai toinen niin pilviverho repeytyisi.
”Viekö työnne teidän aikaanne paljon parlamenttitalossa? Tai oletteko kenties enemmän ajastanne palatsissa?” ikkunasta synkkää taivaskantta katseltuaan Iréne katsahti hetken puhumattomuuden jälkeen suurlähettilästä. Hän ei ollut varma nauttiko mies enemmän vaitonaisista vaunumatkoista – jollaisia tietenkin tälläisten taipaleiden kuuluisi olla, ellei itse vaunujen omistaja puhutellut seuralaistaan. Tulevaan ammattiinsa nojautuen Iréne käytti kuitenkin tilaisuuttaan hyväksi, ja aikoi ainakin yrittää pitää pientä, tavallista ja harmitonta keskustelua yllä. ”Mitä pidätte siitä? Palatsista?”
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Thomas Norrell
Liittynyt: 27 Tam 2010
Viestejä: 9
LähetäLähetetty: 27 Maa 2010 09:21 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Nuoren naisen ilmoitettua että tupakointi ei suinkaan haitannut tuota Thomas nyökkäsi kiitollisena, asettaen jälleen piippunsa hampaidensa väliin, minkä jälkeen sytytti pienen tikun sytyttimensä avulla, ja sen avulla sitten sytytti piippunsa tulipesän. Tuo ei ollut mikään kovinkaan helppo operaatio yksikätiselle miehelle, mutta lähettiläs suoriutui siitä tottunein ottein, mistä saattoi päätellä että tuo oli luultavasti tehnyt noin jo satoja kertoja. Nojautui sitten tyytyväisenä taaksepäin vaununpenkillä piippuaan poltellen, mutta muisti sentään raottaa hiukan lähintä ikkunaa jotta tupakansavu ei jäänyt pyörimään tuonne sisälle. Tästä varotoimenpiteestä huolimatta vaunujen katonrajassa leijui pian ohut savupilvi.
Irénen esittäessä kysymyksensä lähettiläs otti piippunsa suustaan ja vastasi: "Ei suinkaan, en vietä juuri lainkaan aikaani parlamenttitalolla, pystyn kyllä hoitamaan työtehtäväni palatsistakin käsin. Yleensä ilmaannun parlamenttitalolle vain jos hallitukseni on lähettänyt jonkin tiedotteen jonka se haluaa minun lukevan parlamentille, tai mikäli parlamentti tahtoo minut mukaan seuraamaan jonkin asian käsittelyä... eli toisin sanoen, erittäin harvoin." Mies kohautti nyt hartioitaan ja hymyili tavalla josta saattoi päätellä että se sopi hänelle paremmin kuin hyvin.
"Mitä taas palatsiin tulee, no..." Thomas jatkoi sitten, naputtaen piippuaan leukaansa vasten mietteliään näköisenä. "En voi sanoa, että minulla olisi kovinkaan paljoa kokemusta niistä, olen käynyt ainoastaan yhdessä toisessa kuninkaallisessa palatsissa, St. Jamesissa jossa oma kuninkaani asuu. Vaikutelmani on, että ne ovat kaikki pitkälti samanlaisia, korea ulkokuori jonka takana hovin jäsenet juonivat väsymättömästi. Ainoastaan loistokkuuden taso vaihtelee, ja sanoisin että Cloverin kuninkaallinen palatsi on kohtalaisen loistokas." Mies laittoi piippunsa jälleen suuhunsa ja oli hetken aikaa vaiti, tarkastellen oppisisarta tupakansavun muodostaman verhon takaa, ennen kuin sitten kysyi: "Oletteko itse käyneet siellä?" Lähettiläs sai vaikutelman että palatsi ei ollut vieras paikka nuorelle naiselle, mutta syystä taikka toisesta se ei juurikaan miellyttänyt tuota. Ehkäpä tuolla oli huonoja kokemuksia, aateliset saattoivat olla varsin julmia ja töykeäkäytöksisiä sille päälle sattuessaan.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Myléne von Bergen
Liittynyt: 15 Maa 2009
Viestejä: 62
LähetäLähetetty: 31 Maa 2010 03:44 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Hetken mielijohteesta Iréne oli miltein tarjoamassa apuaan lähettiläälle tämän piipun sytyttämisen kanssa, mutta mielijohteeksi hän kuitenkin ennätti aikeensa jättää. Lähettiläshän olisi voinut katsoa nuoren naisen avunannon sääliksi, jollaista harva mies tahtoi joutua kokemaan kärsiessään ruumiillisista puutteista. Kädettömyyden hankaloittaessa varmasti jokapäiväistä elämää sietokyvyn rajoja rikkoen, ei siihen päälle varmaankaan tarvittu turhan päiväisesti huolehtivaa helmakansaa. Siinä Iréne ei kuitenkaan mahtanut itselleen mitään, että hän seurasi vaitonaisena, mutta kiinnostuneena miten mies suoriutui piippunsa pesän sytyttämisestä. Lähettilään nauttiessa tupakkapesän tarjoamasta piristeestä Iréne katseli liikkuvaa maisemaa, jota ensimmäiset sadepisarat alkoivat rummuttaa.
Pian vaunujen kattoa rummutti tasainen sateen ropina. Iréne ei voinut olla tuntematta pientä pahoittelun tarvetta ajurille, jonka suusta ei vaunujen sisälle saakka voinut kuulla tämän mahdollisia kiromisia pilvipeitteen repeytymisestä ennen perille pääsyä. Sateen nopeasti nopeutuessa Iréne käänsi sameutuvasta maisemasta katseensa takaisin keskustelukumppaniinsa, vaieten hetkeksi ennen vastaamistaan.
”Olen samaa mieltä kanssanne siitä, että Cloverin palatsi todella on loistokas. Minun on myönnettävä että jopa Sveitsissä sijaitseva Château de Chillon tuntuu jäävän Cloverin palatsin varjoihin, vaikka se veden äärellä sijaitseekin. Rakkennelmallisuudessaan de Chillon jää kyllä Cloverin varjoon, vaikken kyllä tiedä olisiko se sisällöltään verrattavissa. En koskaan päässyt vierailemaan siellä”, ja puoliteitse jo lähettilään kysymykseen vastaten Iréne hengitti savua, joka kevyesti leijaili vaunujen sisällä suostumatta leviämään ulkoilmaan,
”Saapuessani Cloveriin vietin palatsissa muutaman päivän. Kanssani tänne saapunut sisar Ancelin, sekä minä saimme kutsun vierailla palatsissa. Emme kuninkaallisilta tietenkään, mutta tietenkin moista kutsua ei voinut jättää noudattamatta”, antamatta kovinkaan selvää käsitystä siitä kumpi naisista oli kutsun saanut, tai kenenltä, Iréne muisteli hetken kokemaansa nöyryytystä. Hän muisti vielä muutaman kuukauden takaakin häpeän, joka leimaantui hänen ympärilleen sinä aurinkoisena päivänä jolloin hän oli kaupunkiin saapunut. Tilanne ei kai olisi ollut kovin paha, jos hän olisi ollut ainoa nöyryytetty sielu kreivitär von Bergenin toimesta. Vaimeasti huokaisten Iréne jätti muistelonsa sikseen, ja hymyili jatkaessaan: ”En ikinä ole osannut kuvitellakaan asuvani niin suuressa ja äveriäässä loistossa. Ihmisetkin tuntuvat elävän aivan toisenlaista elämää yltäkylläisyyden ja prameuden keskellä, sen sijaan, että kohtaisivat mitään todellisuudesta vaikka muurien ulkopuolella”, äänensä hieman epämukavuutta palatsin suhteen kuultaen oppisisar katseli hetken sylissään olevaa kukkakoria.
”Hiljainen huone kappeleineen tuntui kyllä myös hieman liian suurelta palalta purtavakseni..se jopa herätti hetkeksi halun kyseenalaistaa kullan ja loiston määrän, missä rukoushuone lepää”, huomaten aihealueen saaneen hieman liian pisteliään, ja terävän kielenkantansa herämään Iréne hymähti päätään puistellen. "Joten voisin kai sanoa, etten tainnut oikein pitää siitä."
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Thomas Norrell
Liittynyt: 27 Tam 2010
Viestejä: 9
LähetäLähetetty: 18 Huh 2010 07:06 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Diplomaatti vilkaisi vaunujen kattoon kuullessaan sateenropinan alkavan, mutta ei muuten reagoinut asiaan sen kummemmin vaikka jokunen pisara pääsi avonaisesta ikkunasta myös vaunujen sisälle. Eihän se ollut merimies eikä mikään joka ei kestänyt pientä pärskettä. Niinpä mies jatkoi piippunsa polttelua tyytyväisenä, kuunnellen samalla nuoren oppisisaren kertomusta tarkkaavaisesti. Nainen jätti mainitsematta syyn miksi heidät oli kutsuttu palatsiin, mikä vahvisti lähettilään aavistusta siitä, että tuo oli ylhäistä syntyperää. Ketään tavanomaista oppisisarta ei olisi kutsuttu käymään palatsiin, ei vaikka nuo olisivat tulleet kauempaakin kuin vain Sveitsistä.
Nuoren naisen vaimeasta huokaisusta ja sitä seuranneista sanoista saattoi päätellä jo ennen kuin tuo suoraan edes sanoi sitä, että olipa tuon tausta mikä tahansa, ei palatsien ja hovielämän loisto suuremmin vedonnut tuohon. "Se elämä ei sovi kaikille... myönnän että toisinaan itsekin tunnen tiettyä vastenmielisyyttä kaikkea sitä tuhlailevaa loistokkuutta kohtaan. Laivaston kasvattina arvostan enemmän tietynlaista hillittyä ja käytännöllistä ympäristöä." Hän sanoi nyt hetken hiljaisuuden jälkeen, siirrellen piippua suupielestä toiseen. Oli vähällä ehdottaa leikkisästi, että mikäli prameileva ja kiiltävä ympäristö Jumalan talossa ei miellyttänyt tuota, niin ehkäpä naisen kannattaisi vaihtaa katolisesta kirkosta huomattavasti vaatimattomampaan protestanttisen kirkkoon. Arveli kuitenkin että ehkäpä se ei ollut viisasta, nainen kun arvatenkin suhtautui oppisisarena uskonasioihin hieman vähemmän avomielisesti kuin hän itse. Ja sitä paitsi protestanteilla ei ollut samankaltaisia luostarijärjestöjä kuin mitä katolisilla, mikä teki pelkästään uskonnolle omistautuneen elämän viettämisestä vaikeampaa naisille. Thomas ei itse tosin ollut koskaan ymmärtänyt miksi joku edes haluaisi viettää niinkin ilotonta ja yksinkertaista elämää, mutta ymmärsi kyllä pitää tällaiset mielipiteet ominaan.
"Kas vain, alamme lähestyä kirkkoa." Hän sanoi nyt kun vaunut kääntyivät hiekkaiselta maantieltä päällystetylle kadulle joka johti Valcotin keskustaan. Sade ei osoittanut vähenemisen merkkejä, pikemminkin päin vastoin se tuntui vain kiihtyvän entisestään. Kaupungin kadut olivat lähestulkoon autiot kaikkien kansalaisten hakeuduttua sateensuojaan, vain muutama onneton käsityöläinen tai muu työmies kiiruhti eteenpäin työkalujaan kantaen ja arvatenkin melkoisesti kiroillen. Vaikka lähettiläs oli juuri sanonutkin että ei itsekään suuremmin välittänyt prameilusta, oli kieltämättä mukavaa matkustaa paikasta toiseen katetuissa vaunuissa, ilman kastumisen vaaraa.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Myléne von Bergen
Liittynyt: 15 Maa 2009
Viestejä: 62
LähetäLähetetty: 23 Huh 2010 09:19 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Ystävällisesti esiteltyjen, ja keskustelua synnyttävien puheiden aikana olisi ollut hyvin vaikea nuoren naisen valehdella. Suorapuheisena, ja rehtinä ei moinen edes käynyt vakavastiottaen Irénen mielessä, vaikka hän saattoikin itselleen myöntää ajaneensa keskustelun vesille, joissa hän ei mielellään itse uinut.
Lähettiläälle varmasti paljon mietittävää omasta olemuksestaan jättäen, oppisisar päätti kuitenkin jättää edelleenkin kertomatta sen tarkemmin taustastaan. Vaikkakin se saattaisi suurlähettiläässä eniten kiinnostaaki. Millaisen kuvan hän herättäisikään jos lähettiläs saisi kuulla kattavan kuvauksen liioittelusta ja prameilusta, mitä hän oli kohdannut Valcotiin tullessaan.Tai mitä tämä ajattelisi hänen äidistään? Naisesta, joka ei tuntenut kohtuullisuuden rajoja, tai nähnyt mitään väärää siinä, että näki tyttärensä vielä hyvinkin vakavana vaihtoehtona hovin miesväelle naitettavaksi. Irénehän ei ollut vielä vannonut sisarvalaansa, eikä täten ollut vielä täysin luovuttanut itseään jumalallisiin kesteihin. Enemmän äitiään säästelläkseen oppisisar päätti totisestikin harkita loppumatkan sanomisia, ettei vain kylvänyt tähän vierasmaalaiseen enempää uteliaisuutta.
Tasapainottelu sopivien, mutta riittävästi mielenkiintoa madeltavien aihaiden parissa oli hivenen naiselle hankalaa, sillä hän jo tiesi miehen poliitikoksi. Tai ainakin viekkaaksi ja viisaaksi. Sekä monia meriä ja oveluuksia nähneenä saattoi kyllä liian haasteellista jopa oppisisarelle kätkeä ajatuksiaan tai ruumiinkieltään yhtään sen enempää.
Kaikenkaikkiaanhan hän oli nuori tytönhupakko lähettilään silmissä – hän ajatteli. Rassukka, joka halusi kenties osoittaa olevansa riittävän omapäinen ja itsekäs karatakseen syntymäperintönä saamastaan elämästä. Oli kyllä kuitenkin Irénenkin myönnettävä itselleen, että hänen asunsa sisarenkaavussa herätti hänestä tietyt uskomukset, niinkuin tietenkin pitikin. Mutta hänen vakaumuksensa uskoon, ja siinä elämiseen olivat vain yksi keino paeta toisenlaista vankilaa johon hän olisi varmastikin ennemmin tai myöhemmin päätynyt.
”Niin...” pehmeästi suupielien hymyyn kääntyen Iréne katseli sateen verhoa ikkunasta, joka voimistui voimistumistaan ”joskus on tehtävä valintoja, jotka voivat pidemmän päälle muuttaa koko elämän.”
”Tarkoitan tietenkin, että olettehan eläneet kauan merillä ja sen omassa maailmassa, ja asettuminen maahan jossa suurimmat vesialueet tuntuvat olevan vain leveitä jokia, mutta sitäkin enemmän prameilua palatsin käytävillä”, vaikka puheensa käsittelikin lähettilään kokemaa elämää, ajatteli tyttö sen mielessään koskevan myös itseään. Hänen valintansa oli todellakin kääntänyt hänen elämänsä suunnan.
Vaunujen kääntyessä loivasti kohti Valcotia, ja sen sadetta pakoilevaa väestöä – Iréne ei voinut kohdata mielessään sitä ajatusta, että hänhän oli jälleen kerran oudossa, ja mitä mielikuvituksellisemmassa asemassa. Kuninkaallisten vaunujen jälkeenhän oli todellakin aivan luonnollista matkata suurlähettilään vaunuissa. Yksin ollessaan hän olisi varmastikin alkanut nauramaan ääneen tuolle huvitukselle, mutta nyt hän vain hymyili astetta iloisemmin.
”Hienoa”, kaupungin, ja sitä myötä kirkonkin lähestyessä oppisisar ei pukenut ylleensä minkäänlaista innokkuutta. Hän ei saattanut keksiä mitään syyttä myöhään viipymiselleen. Hänen taustansa, mikä oli hyvin tiedossa uskonsisarien – kuin veljienkin joukossa, asetti naisen välillä kyseenalaistettavaan asemaan. Vaikka sinnikkäästi tyttö yrittikin pakoilla menneisyyttään, joka kuitenkin aina tuntui häntä vahvana seuraavan.
”En olisi varmaan vielä edes puolimatkassa, jos ette olisi poimineet minua kyytiin.”
Liittynyt: 15 Maa 2009
Viestejä: 62
LähetäLähetetty: 27 Tam 2010 03:11 pm Viestin aihe: Unohtuva aika Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Alkuvuoden kevät oli unohtanut kirpeät aamunsa, jolloin sumu kiidätti päivää alkavaan auringon nousuun. Vaivalloisesti maankamarasta heräävä luonto oli voimistunut voimistumistaan, ja valon määrä oli kasvanut kukoistukseensa. Luonto antoi kaupungin ulkopuolella itselleen vallan levitä ja täyttää harmaata maisemaa. Niittykumpareet täyttyivät kukkaan puhkeavien niittykasvien yltäkylläisyydestä. Linnut, jotka ruokkivat poikkasiaan lirkuttivat pienten kurkkujensa täydeltä voimalta saaden ilman tuntumaan satumaisen kauniilta ja viehättävältä. Kaupungin massiiviset piirteet pehmenivät suurten lehtipuiden täydentäessä maisemakuvaa vihreydellään. Valkeat muurit, ja tummat katot eivät kertoneet mitään kaupungin katujen hälinästä tuona lämpivänä päivänä, jolloin Iréne oli suonut itselleen pienen tauon levähtää arjestaan.
Hän oli viipinyt Valcotissa jo muutaman kuukauden. Ja aika, jonka hän oli kaiketi kuvitellut vain matelevan tässä vieraassa kuningaskunnassa olikin kääntynyt juoksuksi. Noiden muutaman kuukauden aikana hän oli asettunut sisar Clarisin alaisuuteen. Hän kuin sisar Ancelinkin olivat ihastuneet Hiljaisen huoneen rauhaan ja seesteisyyteen, mutta tätäkin enemmän Iréne oli nauttinut olostaan isä Paulin palvelemasta kirkkomaasta. Muutamien viikkojen jälkeen oppisisar oli päättänyt vierailunsa äitinsä valloittamassa hovissa. Hän oli tavannut vain harvoja ihmisiä tänä aikana, sillä niinkuin yleisesti saattoi arvata – ei oppiinsa ajautuneen sisaroppilaan seura ollut juuri sitä mitä hienostonaiset olisivat hakeneet. Keskustelut, mitä hän oli vain vaivalla saanut syntymään palatsin käytävillä olivat pääsääntöisesti käyty palveluskunnan kanssa. Työssään tunnolliset ja kiireiset lakeijat, piiat, kyökkimuorit kuin pesutuvan pyykkieukotkin olivat voineet seisahtua vain hetkeksi. Mutta mitä hän olisi voinut juuri odottaakaan? Hänen odotuksensa olivat olleet niin olemattomat ja pienet, ettei oppisisar tuntenut lainkaan pettymystä, vaikka helpotuksen huokaus huuliltaan kirposikin kun hän viimein pääsi lähtemään raskaiden muurien ympäröimästä palatsista.
Onnellisin mielin Iréne oli asettunut Valcotin kirkkomaan isän tarjoamaan seurakuntakammariin. Kirkon ollessa aivan Valcotin lähimmässä sydämessä, hän ei suinkaan pahastunut. Iréne sai kulkea rauhassa. Hävitä torikansan sekaan ilman, että kukaan häntä välttämättä edes huomasi. Häntä ei katsottu kuin ruttoa kulkemassa tummiin kaapuihin pukeutuneiden sisarten joukossa. Häntä jopa tervehdittiin, ja hänelle hymyiltiin. Pieniä tekoja, rahvaan tekoja, mutta nuorelle naiselle tämä riitti vallan hyvin. Hän oli onnellinen.
Ja tuonakin varhaisena aamuna hän oli herännyt pahnojen pehmustamalta pediltään onnellisena ja reippaana. Hän oli harjannut kiiltävät, paksut, mustat hiuksensa ja palmikoinut ne – aivan niinkuin hän oli oppinut tekemään joka ikinen aamu ennen kuin kukko edes ehti kiekaisemaan. Hän kietoi pitkän palmikon vasten päälakeaan, jota peittämään hän asetti vaalean oppisisaren huivin. Ylleen hän puki yhtä vaatimattoman kaavun, jonka eteen hän tuona aamuna oli kietonut vielä valkoisen esiliinan suojatakseen kaapunsa päivän askareilta. Hihansuita kaavustaan ylös kääriessään hän oli jo jättänyt pienen huoneensa taakseen ja liittynyt kasvimaata kuoputtavien sisarten seuraan.
Päivän kuluessa sisaret olivat saaneet kasvimaansa kukoistavaan kuntoon. He olivat kaikki nauttineet yhdessä hyvin mitättömän aterian, sekä ansainneet hetken hengähtää. Ja tuota hetkeä hyväksi käyttäen oli Iréne poiminut mukaansa korin ja lähtenyt kävelylle.
Ajatuksitta nuori nainen oli kulkenut kaupungin ulkopuolelle. Hän kulki hiekkaista, kärryjen ja ratsujen kovaksi tallaamaa tienviertä pysähtyen aina välillä poimimaan koriinsa kauniisti kukkivan kasvin jos toisenkin. Kaupungin hälinän muuttuessa kuuroutuviksi kaiuiksi kaukana selkänsä takana Iréne jatkoi matkaansa. Hän kulki yli kevyen ojan notkon kulkeakseen ketokukkien täyttämillä nummilla – palaten jonkun ajan kuluttua jälleen takaisin tienreunaan. Osaamatta tulkita ajan kulua, tai sadepilvien tummuvaa harjannetta taivaalla Iréne keräsi korinsa täyteen ihastuttavasti kukkivia kasveja. Vasta jalkojensa alkaessa kirveltämään miltein puhkikuluneissa tossuissa hän seisahtui, mutta tällöinkin hän vain riisui kengät jaloistaan kulkiakseen vielä hetken hiljaista tienraittia pitkin.
Viimeinen muokkaaja, Myléne von Bergen pvm 02 Hel 2010 01:33 am, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Thomas Norrell
Liittynyt: 27 Tam 2010
Viestejä: 9
LähetäLähetetty: 01 Hel 2010 01:49 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Mikäli suurlähettiläs Norrellilta asiaa kysyttiin, oli aamu ehdottomasti päivän paras kohta. Hän oli aina ollut aamuvirkku, ja laivastossa vietetyt vuodet olivat vain entisestään vahvistaneet tuota tapaa, jonka ansiosta hän oli ylhäällä ja pukeissa jo kun nousevan auringon ensi säteet vasta herättelivät muita ihmisiä. Mies arveli, että hänen sihteerinsä ja muu väkensä eivät suuremmin arvostaneet tuota piirrettä isännässään, mutta minkäs he sille mahtoivat. Tänä aamuna hänen hyvää oloaan oli vielä vahvistanut entisestään se tieto, että päivä tulisi olemaan käytännössä täysin vapaa. Ei edustustilaisuuksia, ei juhla- tai päivälliskutsuja, ei tapaamisia taikka neuvotteluja, ainoastaan hiukan paperitöitä, ja ne hän voisi jättää nuoren Weatherbyn hartioille. Siitähän nuorukaiselle maksettiin.
Itse hän oli päättänyt käyttää vapaapäivänsä Cloverin maaseudulle suuntautuvaan, rentouttavaan retkeen, ja oli sitä tarkoitusta varten järjestänyt itselleen vaunut. Oli vastannut suurlähettilään tehtävistä tuossa kuningaskunnassa jo jonkin aikaa, mutta ei vielä varsinaisesti tuntenut maata ja sen kansaa kovinkaan hyvin, ja siksi tämän oli tarkoitus olla myös opettavainen retki. Hovin ulkopuolella monikaan tuskin tunnistaisi häntä Iso-Britannian lähettilääksi, varsinkin jos hän ei kantaisi mitään virkansa tunnusmerkkejä, vaan häntä pidettäisiin vain jonain varakkaana ulkomaalaisena matkalaisena. Näin ollen Cloverin kansalaiset luultavasti puhuisivat paljon avoimemmin ja vastailisivat hänen kysymyksiinsä rehellisesti.
Niinpä kevyen aamiaisen syötyään hän oli pukeutunut hillittyyn tummansiniseen takkiin, mustiin housuihin, laittanut päähänsä leveälierisen hatun sekä vetänyt jalkoihinsa ulkoiluun sopivat nahkasaappaat, ja noussut sitten vaunuihinsa, lähtien matkaan. Ensimmäiseksi Thomasin reitti oli vienyt hänet Valcotin ulkopuolelle, yhteen kaupungin lähettyvillä sijaitsevaan pikkukylään. Tuolla hän oli seurannut maatyöläisten työskentelyä pelloilla ja jututtanut muutamaa joutilasta tyyppiä jotka varsin aikaisesta ajankohdasta huolimatta istuskelivat jo paikallisen majatalon edessä penkeillä ryypiskellen. Hetken aikaa kylänraitilla kierreltyään hän oli käynyt hakemassa majatalolta mukaansa lounastarpeet korissa ja jatkanut matkaansa, tällä kertaa takaisin kohti Valcotia.
Vaunut etenivät nyt rauhalliseen tahtiin pitkin tuota kapeaa, hiekkaista tietä, ja kyydissä Thomas yritti viritellä piippuaan sen verran mitä vaunujen jatkuvalta heilumiselta ja pomppimiselta epätasaisella raitilla nyt ainoalla kädellään kykeni. Niin tehdessään hän sattui kurkkaamaan ulos ikkunasta nähdäkseen mitä edesspäin oli, ja huomasi tuon tienviertä taivaltavan nuoren naisen. Näky ei olisi ollut mitenkään erikoinen jos tuo olisi ollut kuka tahansa maalaisnainen, mutta diplomaatti tunnisti tuon päätä peittävän huivin perusteella oppisisareksi. Mies ei osannut arvata mitä tuo mahtoi tuolta hakea, mutta sen perusteella että nainen oli riisunut kenkänsä hän päätteli, että tuo oli jo kävellyt melkoisen matkan.
Thomas koputti nyt vaunun kattoa, huikaten ajurille pysähtymiskäskyn, ja kun vaunut sitten seisahtuivat naisen kohdalle hän kurkisti jälleen ulos ikkunasta ja sanoi: "Hyvää päivää, sisar. Mikä tuo teidät näin kauas kirkolta? Tarvitsetteko mahdollisesti kyytiä jonnekin?" Pani oitis merkille että tuon kasvonpiirteissä oli jotain etäisesti tuttua, mutta ei osannut aivan heti yhdistää niitä keneenkään tuntemaansa paikalliseen henkilöön.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Myléne von Bergen
Liittynyt: 15 Maa 2009
Viestejä: 62
LähetäLähetetty: 02 Hel 2010 01:53 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Paljaiden jalkojen aristellessa kovan hiekkatien viileää pintaa Iréne seisahtui tunnustelemaan paljasta maata jalkojensa alla. Hän ei ollut kovin usein yllättänyt itseään kulkemasta paljasjaloin juuri missään muualla kuin pesutuvassa tai omassa huoneessaan ennen yöpuulle asettumista. Varpaiden kipristellessä hienoisten hiekanmurujen seassa hän huomasi nauravansa itselleen. Aatelisuuden jäyhä muisto tahtoi edelleen jaella yllätyksiä uudesta elämästään oppivalle naiselle. Enää hän ei sentään järkyttynyt vaatteidensa saamista tahroista, saati siitä miten essunsa kuin helmansakin täyttyivät nyt taittuneiden kasvien erittämästä vihreydestä. Neljäs, ja näin ollen viimeinen oppisisarvuotensa oli toinen toistaan useimmin saattanut naisen tähän tilanteeseen. Tilanteeseen, jolloin hän löysi itsensä ihmettelemästä mitä arkisimpia ja tavanomaisen kansan elämään kuuluvia asioita.
Iréne von Bergen piti itseään kyllä oppineena naisena, sellaisena, joka tiesi ja ymmärsi monia asioita – jopa sen, miten toispuoleinen hänen asemansa oli yhteiskunnassa. Hän, niinkuin monet muut kaltaisensa oli kuitenkin pakotettu kahliutumaan hyväksi nähtyihin normeihin, säännöksiin ja periaatteisiin. Hänen ulkomuotonsa sopi ylväästi siihen asemaan mihin hän oli syntynyt, mutta oman äänensä nostaessa aivan liian paljon päätään oli hän jo varhain tiennyt taistelevansa kaikkia säädöksiä vastaan. Kurin ja nuhteen maailma ei kyllä ollut kadonnut. Hän oli asettanut itsensä ankarempaan asemaan. Asemaan, missä hän lopullisesti myi itsensä, mutta ainoa eriävä asia lieni se – että ensimmäistä kertaa elämässään hän oli tehnyt päätöksen itse.
Rattaiden äänen kuuluessa tasaisena kopinana ja rahina selkänsä takaa suoristui tuo vähäsen kumarassa olleen kulkijan selkä. Samaisella hetkellä Irénen selkäpii löysi vihlaisevat ystävänsä – kylmät väreet. Tähän tunteeseen oli olemassa kaksi syytä. Toinen näistä syistä uhkasi häntä kreivitär von Bergenin muodossa, sillä viimeinen tapaamisensa äitinsä kanssa hovissa ei ollut ollut kovin miellyttävä. Jahka näistä kohtaamisista yksikään olisi järin saanut nuorta naista tuntemaan itseään laisinkaan äitinsä tyttäreksi. Sekä viimeisin pelkonsa syntyi äitinsä serkusta, Léon Von Gillesistä – suurmiehestä, joka olisi todenteolla antanut Irénen kuulla kohtalonsa mikäli he vain koskaan olisivat kahden kesken tavanneet. Ja kenties vielä nöyryyttävimpää olisi ollut kohdata jompikumpi sukulaisistaan paljasjaloin. Nuhruiset, paljon kuluneet ja miltein rikkimenneet tossut vieläpä toisessa kädessään hervottomina roikkuen.
Äänten vääjäämättä tullessa lähemmäs hengitys, joka vielä äskettäin oli kulkenut huomaamattomasti pitkin keuhkoja, oli nyt takertunut jonnekin rintalastan yläpuolelle. Olan yli luotu pelokas, ja joskin maansa valmiiksi myynyt katse näki kaukaa jo vieraat vaunut. Hetken epäröinnin jälkeen Iréne veti piikikkäästi henkeä ja jatkoi kulkuaan – miltein yhtä luontevasti kun aikaisemminkin.
Hevosten korinan erottaessaan Iréne siirtyi kulkemaan vielä vähän reunemmas tietä, vaikka tilaa rattaille kun vaivaiselle naisihmisellekin riitti vallan mainiosti. Toisessa kädessä kantamansa niittykasvien täyttämä kori alkoi tuntua raskaalta ja lipsuvaiselta hikoavassa kämmenessä. Takeltelevan hengityksen toimiessa vain satunnaisesti Iréne huomasi tuijottavansa vain metrin edespäin, jotta näki ettei kompuroinut kivimurikoihin, jotka olivat tien syrjään lennelleet.
Viimeiseen asti toivoen ja siunaillen Iréne toivoi vaunujen vain jatkavan matkaa ohitseen. Kenties tervehdys ja hatun nosto ikkunasta. Ei sen enempää, mutta hevosten kulkiessa kohdilleen oli vaunujen vauhti jo hidastunut siinä määrin, että oppisisar saattoi unohtaa siunailunsa. Vastentahtoisesti kävelynsä lopettaen Iréne pysähtyi ja nosti katseensa maasta vaunujen ikkunaan. Helpotusta tuskin saattoi sanoin kuvailla.
”Bonjour monsieur”, suunnattoman helpotuksen takaa-ajamana oppisisar tervehti vierasta herrasmiestä asiaan kuuluvasti päätään kumartaen. Vain pieni, miltein huomaamaton nilkkojen notkaus oli vanhana tapana saamassa hänet myös niiaamaan.
Hieman yllättyen vaunuissa istuvan miehen kysymyksistä Iréne vilkaisi käsiään ja vihertäviä hameensahelmoja ennen kuin vastasi. Ja vasta silloin hän ymmärsi myös katsoa tietä mitä pitkin hän oli jo luvattoman pitkän ajan taivaltanut. Kirkosta, saati kaupunginmuureista ei näkynyt enää silmällistäkään.
”Se lienee erittäin hyvä kysymys, monsieur”, tulosuuntaansa hetken katsellessaan oppisisar katsahti sitten uudestaan vaunuissa istujaa. Mies oli hänelle ventovieras siinä missä miltein jokainen muukin Valcotissa, ja tähänkin hän oli tottunut. Joskus hän oli ollut hyvinkin tietoinen ihmisistä, heidän asemistaan hovissa, sekä niistä ketä äitinsä suosi ja ketä piti ehdottomasti välttää.
”Kuljin ajatuksissani, ja taisin unohtaa täysin ajankulun”, mutta siitäkin huolimatta oli hän ainakin onnistunut keräämään korinsa täyteen. Taivaan sinisten, suurten silmiensä katseen ja lempeän hymynsä laskeutuessa hieman hämillisenä alas matkaavan miehen kasvoista - Iréne huomasi itsensä hieman nolostuvan omaa ajattelemattomuuttaan. Hän oli kulkenut enemmän kuin hieman pilvisissä aatoksissa ties kuinka kauaksi kotoa.
”Kyydinkö?” jo seuraavassa hetkessä Iréne katsahti hieman hämillään olevana lähettilästä, jonka hän näki omissa silmissään vain hyvin varakkaalta herrasmieheltä. Lähettilääksi, tai miksikään muunkaan suuren viran tai arvon haltijaksi nainen ei osannut miestä aavistaa. ”Minäkö?” korviaan täysin uskomatta ja kuulonymmärrystään epäillen nuori oppisisar huomasi hölmönä kysyvänsä.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Thomas Norrell
Liittynyt: 27 Tam 2010
Viestejä: 9
LähetäLähetetty: 03 Hel 2010 01:05 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
"Niin, juuri te, sisar hyvä." Suurlähettiläs sanoi nyökäten, eikä voinut olla hieman hymyilemättä reaktiolle jonka hänen tarjouksensa nuoressa naisessa sai aikaiseksi. Tuo ei ensivilkaisulla vaikuttanut erityisen hidasjärkiseltä, joten hämmennys johtui varmaankin pääasiassa tarjouksen yllättävyydestä. Eihän kyytien tarjoaminen ventovieraille ihmisille, varsinkaan naisille, tosiaan ollut hänelle mitenkään tyypillistä käytöstä, mutta tunsi olonsa tänään paremmaksi kuin mitä viikkoihin, ja siitä johtui hänen epätavallinen auttamisen halunsa.
Hän avasi nyt vaunujensa oven ja astui ulos, jääden pitämään sitä auki merkiksi siitä että nainen voisi halutessaan nousta kyytiin. "Ymmärrän kyllä mikäli haluatte mielummin kävellä kuin matkustaa vieraassa seurassa, mutta huomauttaisin, että sää tuskin tulee suosimaan kävelyretkeänne." Hän jatkoi nyt, nyökäten merkitsevästi kohti tuota sadepilvien muodostamaa tummaa muuria taivaalla ennen kuin sitten käänsi katseensa jälleen nuoreen naiseen. Thomas kuului protestanttiseen kirkkoon eikä suuremmin perustanut uskonasioista, mutta oli kyllä kasvanut pääosin katolisessa Irlannissa joten tiesi jonkin verran kyseisestä kirkosta, ja siksi tunnisti nyt lähempää tarkasteltuna tuon oppisisareksi, eikä täysvaltaiseksi sisareksi niin kuin oli ensin luullut.
Silti, sisar taikka ei, yksinäisen nuoren naisen ei ollut turvallista vaellella itsekseen kaupunginrajojen ulkopuolella. Kaikenlaisia epämääräisiä tyyppejä oli liikenteessä. Mies tosin keksi vasta nyt, että saattoi itsekin vaikuttaa sellaiselta tyypiltä, ja katsoi parhaaksi esittäytyä. "Ah, aivan. Mihin käytöstapani unohtuivat. Thomas Norrell, Marlboroughin herttua ja Iso-Britannian lähettiläs Cloverissa, palveluksessanne." Hän sanoi, kumartaen kevyesti, ja olisi kohottanut hattuaankin jos se olisi ollut mahdollista.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Myléne von Bergen
Liittynyt: 15 Maa 2009
Viestejä: 62
LähetäLähetetty: 04 Hel 2010 04:06 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Tuossa tuokiossa kun hölmistyneen painon saanut äänensä oli mennyt päästämään lävitseen aivan älyttömyydellä pilattuja lausahduksia Iréne napsautti suunsa äkkiseltään kiinni. Vielä hetki sitten hän ei olisi voinut kuunaan uskoa tulevansa yllätetyksi tuolla tavoin, että sai itsensä ensimmäisellä henkäyksellä kuulostamaan täysin vajaavaiselta. Tai joskaan ei vajaavaiselta, hieman hitaalta vain. Hienoisen hymyn lämmittäessä vanhemman miehen kasvoja, Iréne vannotti itselleen ettei aivan heti menisi toistamaan kokemaansa kommellusta.
Siinä missä nähkäät pienet asiat osasivat yllättää hänet miltein joka päivä, niin samaan aikaan hän hyvää tahtia unohti joitain entisen elämänsä asioita. Muinaisessa elämässään, hienosti koreana ja arvonsa tuntevana ladyna häntä ei koskaan olisi voinut löytää tienposkesta paljasjaloin. Hän olisi olettanut automaattisesti tulevansa kohdelluksi niin kuin asiaan kuului – arvokkaasti. Ja tottakai tähän tapaan kuului vaunuissa matkaaminen jo aivan muutaman sadan metrin matkoilla. Miten ihmeessä moinen ajatus oli hänelle nyt kuin suuremman luokan kunnia? Hymy, joka paistatteli sisaren kasvoilla antoi itsensä tulla ymmärretyksi pahoittelevana, mutta todellisuudessa Iréne nauroi sisäisesti itselleen. Vaikka hän samalla ymmärsi ettei oppisisaren tai maalaismuorin ollut kovin turvallista uskaltautua vieraan matkaan.
Miehen mainitessa tummuvasta taivaanrannasta oppisisar katsoi uudestaan ympärilleen, tällä kertaa taivaanrantaa tutkien. Osaamatta tulkita mitään vallitsevista taivaantiloista Iréne ei olisi kuunaan ajatellut, että sade ehtisi tavoittaa hänet ennen kuin hän olisi takaisin seurakuntakammarissa. Mutta kuitenkin sisar uskoi vieraan sanaa enemmän kun omaa mieltään, joka tuntui paraikaa tekevän pelkkiä kepposia.
Taivaanrantaa tuummaillen katsellessaan Iréne nyökkäsi myöntyväisenä – ehkei kyyti takaisin kaupunkiin olisi kovin huonoajatus ollenkaan. Kai sentään jokin jäänne hänen keskustelutavoistaan oli vielä jäljellä, vaikka hän päivästään kuluttikin valtaosan hiljaisena ellei jopa mykkänä.
Ensimmäinenkään ajatelma yllätysten ja hölmöjen tilanteiden päättymisestä ei tuntunut saavuttavan vielä nytkään onnellista loppuaa, sillä tumma kulma tavoitteli kohotessaan korkeuksia naisen kuullessa herran nimen.
Miehen nimi ei näet ollut naiselle vieras, ei ollenkaan. Hän oli kuullut miehen meriseikkailuista ennen kuin hän oli itse luopunut aattelisuudestaan. Isänsä, edesmennyt sellainen oli ollut aikoinaan kovin kiinnostunut laivoista. Tai pikemminkin niiden rakenteista ja toimivuudesta sodassa. Hänen työhuoneensa katto oli täyttynyt hienoista pienoismalleista, ja jokainen näistä veistoksista oli ollut aito kuvajainen aidosta merten valtijoista. Emmet von Bergen oli matkustellut innostuksensa perässä ympäri Eurooppaa ja tuonut tullessaan aina yhden pienen muiston, ja kasapäin tarinoita tyttärensä kuultavaksi – ja näin hän oli kuullut myös Thomas Norrelin nimen.
”Nimeni on Iréne, mutta sisarkin käy yhtä hyvin”, kevyesti niiaten oppisisar hymyili lähetteliläälle jättäen tietentahdoin mainitsematta sukunimensä. Lähettiläs varmastikin asui palatsissa, jolloin ennemmin tai myöhemmin tämä tulisi tapaamaan äitinsä. Ja Iréne aikoi koettaa välttää yhdistäviä tekijöitä vanhempaan painokseensa mahdollisimman pitkään, ellei jopa ikuisesti, sillä selväähän oli että hänen oletettiin olevan kuin äitinsä. Yhtä...typerä kuin julkeakin.
Oppisisar nousi kevyesti vaunuihin, varoen sotkemasta likaisin vaattein vaunun istuinkankangasta. Hätäisesti oppisisar laski kenkänsä vaunujen pohjalle ja pujotti kirveltävät jalkansa tossuihinsa. Rikki kulunut iho kantapäistä sai Irénen puraisemaan huultaan, vaikka senkin hän tietenkin peitti vaivaisella hymyllä. Lopulta nainen nosti niittykasvien täyttämän korin syliinsä. Yksimielisten, lähinnä omassa mielessään käytyjen keskustelujen jälkeen Iréne huomasi arkailevansa, kuin miettävänsä normaalia kuumeisemmin mitä voisi, saisi, tai uskaltaisi sanoa. Hänen puhetaitonsa olivat pahemman kerran ruostuneet.
”Saanko olla utelias monsieur Norrell?” miehen istuuduttua vaunuihin Iréne kysäisi jatkaen ”Mikä tuo teidät Cloveriin? Täällähän ei ole mitään yhteistä meriliikenteen kanssa?” hetken vaiti pysyen nuori sisar hymyili, uskoen pienen selityksen olevan paikallaan. ”Olen kuullut teistä, ja miehistönne maineikkuudesta vierailla merillä. Isäni oli eläessään suuri ihailijanne monsieur.”
[Ehkä taas joskus muistan miten voisi kirjoittaa tiiviimmin]
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Thomas Norrell
Liittynyt: 27 Tam 2010
Viestejä: 9
LähetäLähetetty: 08 Hel 2010 07:19 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Thomas nousi tuon perässä vaunuihin, istahti vastapäiselle penkille ja koputti sitten vaunun kattoa merkiksi ajurille. Vaunujen nytkähtäessä liikkeelle hiljaisuus laskeutui heidän välilleen. Thomas ei oikein keksinyt mitään sanottavaa, eikä viitsinyt turvautua latteuksiin, joten tyytyi vain katselemaan ikkunasta ohi vilisevää maalaismaisemaa. Sitten sisar kuitenkin avasi suunsa, ja mies oli yllättynyt ja tavallaan hieman imarreltukin siitä että tuo Ireneksi esittäytynyt nuori nainen tunnisti hänen nimensä, siitäkin huolimatta että asui tässä sisämaavaltiossa jolla ei ollut metriäkään omaa rannikkoa. Kuulemma tuon isä oli ollut hänen ihailijansa eläessään. Herttua pani kuitenkin merkille että Irene ei ollut maininnut sukunimeään ollenkaan, tosin tuolla oli varmasti syynsä sille. Kenties katsoi että uskonsisarena hänellä ei ollut käyttöä moisille nimille, tai ehkäpä häpesi sukuaan. Mies päätti olla utelematta aiheesta sen enempää, se kun ei olisi ollut kovinkaan kohteliasta.
Tuon esittämä kysymys sen sijaan oli hankalampi, koska hänet oli lähetetty Cloveriin poliittisten vastustajiensa törkeän juonittelun seurauksena, ja muisto siitä kirpaisi vieläkin, saaden hänet suuttumaan. Ei kuitenkaan ollut niin tahditon ettäkö olisi alkanut asiasta rähisemään naiselle, ei tuo voinut siitä mitään tietää. "No, maani hallitus katsoi aiheelliseksi lähettää diplomaattinen edustaja Cloveriin, ja se tehtävä lankesi minulle koska olin seuraavana virkavuorossa." Hän vastasi nyt, nojautuen taaksepäin penkillä. Totta se olikin, mutta mies jätti mainitsematta että hänet oli 'järjestetty' seuraavaksi kyseisellä nimityslistalla, ja siksi merenkäynnin sekä merisodankäynnin alaan erikoistunut ex- amiraali oli päätynyt Cloveriin.
Thomas oli pannut merkille, että hiljaisesta luonteestaan huolimatta sisaren käytöksestä paistoi läpi ylhäinen kasvatus ja syntyperä, ja lisäksi tuskinpa kukaan maajussi oli kovinkaan kiinnostunut siitä mitä maailman merillä tapahtui, mikä myöskin vahvisti vaikutelmaa. Ei suinkaan ollut harvinaista että joku aatelisnainen päätyi viettämään luostarielämää, mutta harvinaisempaa oli nähdä hänen tekevän sen vapaaehtoisesti niin kuin tämä nuori neito oli ilmiselvästi tehnyt. "Olitte keräämässä joitain kasveja? Kuuluuko se toimenkuvaanne luostarissa?" Diplomaatti kysyi, vilkaisten Irenen sylissään pitelemää koria.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Myléne von Bergen
Liittynyt: 15 Maa 2009
Viestejä: 62
LähetäLähetetty: 11 Hel 2010 05:25 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vain harvoin nuori oppisisar turvautui pukemaan sanojaan valheellisuuksiin, mutta sitäkin useammin hän osasi jättää joitain asioita sanomati. Oikeassa suhteessa hän tuntui osaavan muotoilla lauseita sellaisiksi, etteivät ne välttämättä tarvinneet kovin monimutkaisia selityksiä. Kuten, jos vaikka suurlähettiläs olisi ehättänyt kysymään nuoren naisen isästä sen enemmän, olisi tyttö voinut hyvinkin mainita tämän ollaan maan kylmässä povessa jo monia vuosia, ja että eläessään tämä oli kuullut saksalaisen yhteisön kermaan. Saksan ollessa vain vähän yhteyksissä meriliikenteiden kanssa, olisi ollut melkein arvattavaa, että isänsä olleen vain harrastelija ja käyttänyt vapaa-aikansa meriliikenteen, historian, laivastojen sun muiden tutkimiseen sen sijaan kuin olisi osallistunut jahtiretkille.
Nuori oppisisar ei ollut antanut lähettiläälle myöskään oikein minkäälaista syytä udella hänen sukunimeään, tai syntyperäänsä. Tiettävästi tehden tietoiseksi sen, että hänellä oli vain kaksi nimeä – sisar tai Iréne ei jäljelle jäänyt enää tilaisuutta udella johtolankoja nuoren naisen syntyperästä. Vaikkakin, mikäli lähettiläs viettäisi aikaansa hyvinkin intensiivisesti palatsissa, tulisi tämä melko varmasti joskus kohtaamaan myös äitinsä. Eikä tällöin oppisisaren salailulle jäänyt enää mitään sijaa. Mutta Irénelle kävi hyvinkin selväksi, ettei hän suinkaan ollut ainoa kenellä oli salailtavaa mielellään, sillä katsellessaan vastapäätä istuvaa miestä hän kykeni huomaamaan pienen muutoksen herrasmiehen ruumiinkielessä.
Oliko se pieni puna, joka kohosi kaikesta muusta kuin hämmennyksestä miehen poskipäille? Vai suupielen tuskin huomaamaton kiristyminen? Vaunujen selkämystä vasten nojaava, jäykistyvä keho ei suinkaan antanut Irénelle syytä erehtyä siitä, että hänen kysymyksensä oli herättänyt lähettiläässä kipeitä, jopa suutahtaneita tuntemuksia. Saamatta kysymystään tekemättömäksi, Iréne päätti jatkossa olla vähemmän suorasukaisempi kysymyksillään – vaikka luontonsa tahtoikin elää uteliaisuudesta ja tiedonhalusta.
”Aivan, niin olinkin monsieur”, vaikenemisensa jälkeen oppisisar vastasi ja katsoi sylissään olevaa koria, joka pursuili toinen toistaan erilaisempia kasveja. ”Valitettavasti se ei kuulu työhön mitä teen”, koriaan joskin haikeamielisesti katsoen Irénen oli myönnettävä itselleen, että hän oli ajautunut omien mieltymystensä mukana niityille sotkemaan vaatteitaan. ”En kuitenkaan pistäisi pahakseni jos saisin kerätä yrttejä ja oppia niistä, mutta se on sisarten työtä, ja heistäkin vain muutama osaa valita oikeat juurakot ja kasvit. Minä vain...tuota, keräsin nämä ilahduttamaan itseäni, niinkuin muitakin.”
”Toimenkuvaani kuuluu vasta lähinnä avustustyöt, siivoan, sekä keitän – ja tietenkin osallistun kirkkomaan kasvimaiden kunnossa pitoon. Ollessani Sveitsissä, oli pääsääntöisesti sisarten pitämässä orpokodissa. Toivoisin että täälläkin saisin vielä jossain vaiheessa luvan toimia jossain tehtävässä, mistä olisi enemmän hyötyä. Ja mistä olisi apua muille”, unohtuen miltein kertomaan kokonaista tarinaa elämästään Iréne katsahti hymähtäen lähettelilästä :”En toki halua pitkästyttää teitä mokomalla höpötyksellä.”
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Thomas Norrell
Liittynyt: 27 Tam 2010
Viestejä: 9
LähetäLähetetty: 08 Maa 2010 09:33 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
((Anteeksi vastauksen kesto, on ollut peli-inspiraatio hiukan kateissa viime viikkoina.))
Matkan edetessä tuo aluksi varsin hiljaiselta vaikuttanut oppisisar innostuikin kertomaan jonkin verran toimenkuvastaan kirkolla, ja mainitsi olleensa töissä Sveitsissä orpokodissa, ilmeisesti vieläpä varsin hiljattain, ennen Cloveriin tuloaan. Suurlähettiläs nyökytteli sanaakaan sanomatta kuunnellessaan nuoren naisen kertomusta, ja muisti sitten piippunsa jota oli ollut virittämässä huomatessaan tuon kulkijan tienposkessa. "Ette suinkaan pitkästytä minua, sisar Irene. Lähdin tälle retkelle oppiakseni hiukan lisää tästä valtiosta, ja vaikka teitä ei ilmeisesti voi aivan paikalliseksi sanoakaan, niin kuuntelen silti mielelläni mitä teillä on kerrottavananne." Puhuessaan mies heilautti piippuaan ja asetti sen hampaidensa väliin, kaivaen sitten esiin vanhasta pistoolin piikivilukosta valmistetun, kauniisti koristellun sytyttimen, jonka oli saanut lahjaksi eräältä entiseltä alaiseltaan laivastossa. Oli sitten jo vähällä sytyttääkkin piippunsa pesän kun tajusi että se ei ehkä olisi kaikkein kohteliainta nyt kun hänellä oli seuraa. "Pyydän anteeksi, käytöstapani uhkasivat unohtua taas. Haittaako jos poltan?" Hän kysyi nyt Ireneltä anteeksipyytävään sävyyn, ottaen samalla piippunsa pois suustaan. Miespuolisessa seurassa hän tuskin olisi kysellyt lupaa omien vaunujensa kyydissä polttamiseen, ja luultavasti olisi piruuttaan sytyttänyt piippunsa myös jonkun aatelisnaisen läsnäollessa mikäli tuon seura ei miellyttänyt häntä, mutta uskonsisaren kohdalla päätti noudattaa hiukan suurempaa huomaavaisuutta.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Myléne von Bergen
Liittynyt: 15 Maa 2009
Viestejä: 62
LähetäLähetetty: 19 Maa 2010 01:01 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
(Ei haittaa yhtään, itsellänikin on ollut kirjoittelut aikapitkälle jäissä muutamien viikkojen ajan, mutta tästä ei voi enää kuin nousta...uskoisin)
Hän uskoi, että oli varsin selvää, ettei hän tulisi tapaamaan monsieur Norrelia tämän ajomatkan jälkeen, jolloin tyttö tuntui uskaltavan puhua luontevasti. Turvautuen ajatukseen, ettei tuo ajomatka säilyisi suurlähettilään mielessä kovinkaan kauaa, hän uskoutui omalle olemukselleen hellittäessään turhan tiukaa kurinalaisuutta. Hyvin nuoren naisen mielessä oli opit, joita hänen suinkin olisi kuulunut hyväksikäyttää nytkin, mutta lähettiläs oli osoittanut uteliaisuutta joko siksi, että tämä oli utelias, tai katkoakseen hiljaisuuden, joka ei suinkaan ollut niin kiusallinen kuin mitä se olisi voinut olla. Pienikin kehoitus puhumiseen oli näemmä hyvin riittänyt nuoren naisen pidättyväisyydelle, sen lisäksi tietenkin, ettei hän uskonut koskaan enää tapaavansa lähettelilästä – niinkuin ketään muutakaan, joka osoittautui tavernan pitäjää tai maajussia varakkaammaksi.
Suurlähettilään vastaus sai Irénen hymyilemään pehmeästi.
”Kiitos monsieur Norrell, kovin ystävällistä.” Olosuhteet, jotka jo entuudestaan olivat tavallisuudesta poikkeavammat miehen poimiessa nuoren oppisisaren rattaisiinsa, sai kaiken muunkin näyttämään ja vaikuttamaan poikkeavalta. Kuten suurlähettilään ystävällisyys, kuin nuoren naisen avoin puhetapakin, puhumattakaan monsieur Norrellin piipuntavoittelusta naisseurassa. Kaiken kankea kaavailu ei tuntunut sopivan erikoiselle matkanteolle sitten alkuunkaan, joten, miksi Iréne olisi sellaista nytkään vaatinut.
”Ei tietenkään, ei minua häiritse tupakointi alkuunkaan”, antaen miehen sytyttää piippunsa tulipesän Iréne vilkaisi ulos rattaiden ikkuna-aukoista. Tummuva taivas alkoi kerääntyä rattaiden ylle kuin musta herhiläisparvi, eikä menisi kuin hetki tai toinen niin pilviverho repeytyisi.
”Viekö työnne teidän aikaanne paljon parlamenttitalossa? Tai oletteko kenties enemmän ajastanne palatsissa?” ikkunasta synkkää taivaskantta katseltuaan Iréne katsahti hetken puhumattomuuden jälkeen suurlähettilästä. Hän ei ollut varma nauttiko mies enemmän vaitonaisista vaunumatkoista – jollaisia tietenkin tälläisten taipaleiden kuuluisi olla, ellei itse vaunujen omistaja puhutellut seuralaistaan. Tulevaan ammattiinsa nojautuen Iréne käytti kuitenkin tilaisuuttaan hyväksi, ja aikoi ainakin yrittää pitää pientä, tavallista ja harmitonta keskustelua yllä. ”Mitä pidätte siitä? Palatsista?”
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Thomas Norrell
Liittynyt: 27 Tam 2010
Viestejä: 9
LähetäLähetetty: 27 Maa 2010 09:21 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Nuoren naisen ilmoitettua että tupakointi ei suinkaan haitannut tuota Thomas nyökkäsi kiitollisena, asettaen jälleen piippunsa hampaidensa väliin, minkä jälkeen sytytti pienen tikun sytyttimensä avulla, ja sen avulla sitten sytytti piippunsa tulipesän. Tuo ei ollut mikään kovinkaan helppo operaatio yksikätiselle miehelle, mutta lähettiläs suoriutui siitä tottunein ottein, mistä saattoi päätellä että tuo oli luultavasti tehnyt noin jo satoja kertoja. Nojautui sitten tyytyväisenä taaksepäin vaununpenkillä piippuaan poltellen, mutta muisti sentään raottaa hiukan lähintä ikkunaa jotta tupakansavu ei jäänyt pyörimään tuonne sisälle. Tästä varotoimenpiteestä huolimatta vaunujen katonrajassa leijui pian ohut savupilvi.
Irénen esittäessä kysymyksensä lähettiläs otti piippunsa suustaan ja vastasi: "Ei suinkaan, en vietä juuri lainkaan aikaani parlamenttitalolla, pystyn kyllä hoitamaan työtehtäväni palatsistakin käsin. Yleensä ilmaannun parlamenttitalolle vain jos hallitukseni on lähettänyt jonkin tiedotteen jonka se haluaa minun lukevan parlamentille, tai mikäli parlamentti tahtoo minut mukaan seuraamaan jonkin asian käsittelyä... eli toisin sanoen, erittäin harvoin." Mies kohautti nyt hartioitaan ja hymyili tavalla josta saattoi päätellä että se sopi hänelle paremmin kuin hyvin.
"Mitä taas palatsiin tulee, no..." Thomas jatkoi sitten, naputtaen piippuaan leukaansa vasten mietteliään näköisenä. "En voi sanoa, että minulla olisi kovinkaan paljoa kokemusta niistä, olen käynyt ainoastaan yhdessä toisessa kuninkaallisessa palatsissa, St. Jamesissa jossa oma kuninkaani asuu. Vaikutelmani on, että ne ovat kaikki pitkälti samanlaisia, korea ulkokuori jonka takana hovin jäsenet juonivat väsymättömästi. Ainoastaan loistokkuuden taso vaihtelee, ja sanoisin että Cloverin kuninkaallinen palatsi on kohtalaisen loistokas." Mies laittoi piippunsa jälleen suuhunsa ja oli hetken aikaa vaiti, tarkastellen oppisisarta tupakansavun muodostaman verhon takaa, ennen kuin sitten kysyi: "Oletteko itse käyneet siellä?" Lähettiläs sai vaikutelman että palatsi ei ollut vieras paikka nuorelle naiselle, mutta syystä taikka toisesta se ei juurikaan miellyttänyt tuota. Ehkäpä tuolla oli huonoja kokemuksia, aateliset saattoivat olla varsin julmia ja töykeäkäytöksisiä sille päälle sattuessaan.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Myléne von Bergen
Liittynyt: 15 Maa 2009
Viestejä: 62
LähetäLähetetty: 31 Maa 2010 03:44 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Hetken mielijohteesta Iréne oli miltein tarjoamassa apuaan lähettiläälle tämän piipun sytyttämisen kanssa, mutta mielijohteeksi hän kuitenkin ennätti aikeensa jättää. Lähettiläshän olisi voinut katsoa nuoren naisen avunannon sääliksi, jollaista harva mies tahtoi joutua kokemaan kärsiessään ruumiillisista puutteista. Kädettömyyden hankaloittaessa varmasti jokapäiväistä elämää sietokyvyn rajoja rikkoen, ei siihen päälle varmaankaan tarvittu turhan päiväisesti huolehtivaa helmakansaa. Siinä Iréne ei kuitenkaan mahtanut itselleen mitään, että hän seurasi vaitonaisena, mutta kiinnostuneena miten mies suoriutui piippunsa pesän sytyttämisestä. Lähettilään nauttiessa tupakkapesän tarjoamasta piristeestä Iréne katseli liikkuvaa maisemaa, jota ensimmäiset sadepisarat alkoivat rummuttaa.
Pian vaunujen kattoa rummutti tasainen sateen ropina. Iréne ei voinut olla tuntematta pientä pahoittelun tarvetta ajurille, jonka suusta ei vaunujen sisälle saakka voinut kuulla tämän mahdollisia kiromisia pilvipeitteen repeytymisestä ennen perille pääsyä. Sateen nopeasti nopeutuessa Iréne käänsi sameutuvasta maisemasta katseensa takaisin keskustelukumppaniinsa, vaieten hetkeksi ennen vastaamistaan.
”Olen samaa mieltä kanssanne siitä, että Cloverin palatsi todella on loistokas. Minun on myönnettävä että jopa Sveitsissä sijaitseva Château de Chillon tuntuu jäävän Cloverin palatsin varjoihin, vaikka se veden äärellä sijaitseekin. Rakkennelmallisuudessaan de Chillon jää kyllä Cloverin varjoon, vaikken kyllä tiedä olisiko se sisällöltään verrattavissa. En koskaan päässyt vierailemaan siellä”, ja puoliteitse jo lähettilään kysymykseen vastaten Iréne hengitti savua, joka kevyesti leijaili vaunujen sisällä suostumatta leviämään ulkoilmaan,
”Saapuessani Cloveriin vietin palatsissa muutaman päivän. Kanssani tänne saapunut sisar Ancelin, sekä minä saimme kutsun vierailla palatsissa. Emme kuninkaallisilta tietenkään, mutta tietenkin moista kutsua ei voinut jättää noudattamatta”, antamatta kovinkaan selvää käsitystä siitä kumpi naisista oli kutsun saanut, tai kenenltä, Iréne muisteli hetken kokemaansa nöyryytystä. Hän muisti vielä muutaman kuukauden takaakin häpeän, joka leimaantui hänen ympärilleen sinä aurinkoisena päivänä jolloin hän oli kaupunkiin saapunut. Tilanne ei kai olisi ollut kovin paha, jos hän olisi ollut ainoa nöyryytetty sielu kreivitär von Bergenin toimesta. Vaimeasti huokaisten Iréne jätti muistelonsa sikseen, ja hymyili jatkaessaan: ”En ikinä ole osannut kuvitellakaan asuvani niin suuressa ja äveriäässä loistossa. Ihmisetkin tuntuvat elävän aivan toisenlaista elämää yltäkylläisyyden ja prameuden keskellä, sen sijaan, että kohtaisivat mitään todellisuudesta vaikka muurien ulkopuolella”, äänensä hieman epämukavuutta palatsin suhteen kuultaen oppisisar katseli hetken sylissään olevaa kukkakoria.
”Hiljainen huone kappeleineen tuntui kyllä myös hieman liian suurelta palalta purtavakseni..se jopa herätti hetkeksi halun kyseenalaistaa kullan ja loiston määrän, missä rukoushuone lepää”, huomaten aihealueen saaneen hieman liian pisteliään, ja terävän kielenkantansa herämään Iréne hymähti päätään puistellen. "Joten voisin kai sanoa, etten tainnut oikein pitää siitä."
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Thomas Norrell
Liittynyt: 27 Tam 2010
Viestejä: 9
LähetäLähetetty: 18 Huh 2010 07:06 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Diplomaatti vilkaisi vaunujen kattoon kuullessaan sateenropinan alkavan, mutta ei muuten reagoinut asiaan sen kummemmin vaikka jokunen pisara pääsi avonaisesta ikkunasta myös vaunujen sisälle. Eihän se ollut merimies eikä mikään joka ei kestänyt pientä pärskettä. Niinpä mies jatkoi piippunsa polttelua tyytyväisenä, kuunnellen samalla nuoren oppisisaren kertomusta tarkkaavaisesti. Nainen jätti mainitsematta syyn miksi heidät oli kutsuttu palatsiin, mikä vahvisti lähettilään aavistusta siitä, että tuo oli ylhäistä syntyperää. Ketään tavanomaista oppisisarta ei olisi kutsuttu käymään palatsiin, ei vaikka nuo olisivat tulleet kauempaakin kuin vain Sveitsistä.
Nuoren naisen vaimeasta huokaisusta ja sitä seuranneista sanoista saattoi päätellä jo ennen kuin tuo suoraan edes sanoi sitä, että olipa tuon tausta mikä tahansa, ei palatsien ja hovielämän loisto suuremmin vedonnut tuohon. "Se elämä ei sovi kaikille... myönnän että toisinaan itsekin tunnen tiettyä vastenmielisyyttä kaikkea sitä tuhlailevaa loistokkuutta kohtaan. Laivaston kasvattina arvostan enemmän tietynlaista hillittyä ja käytännöllistä ympäristöä." Hän sanoi nyt hetken hiljaisuuden jälkeen, siirrellen piippua suupielestä toiseen. Oli vähällä ehdottaa leikkisästi, että mikäli prameileva ja kiiltävä ympäristö Jumalan talossa ei miellyttänyt tuota, niin ehkäpä naisen kannattaisi vaihtaa katolisesta kirkosta huomattavasti vaatimattomampaan protestanttisen kirkkoon. Arveli kuitenkin että ehkäpä se ei ollut viisasta, nainen kun arvatenkin suhtautui oppisisarena uskonasioihin hieman vähemmän avomielisesti kuin hän itse. Ja sitä paitsi protestanteilla ei ollut samankaltaisia luostarijärjestöjä kuin mitä katolisilla, mikä teki pelkästään uskonnolle omistautuneen elämän viettämisestä vaikeampaa naisille. Thomas ei itse tosin ollut koskaan ymmärtänyt miksi joku edes haluaisi viettää niinkin ilotonta ja yksinkertaista elämää, mutta ymmärsi kyllä pitää tällaiset mielipiteet ominaan.
"Kas vain, alamme lähestyä kirkkoa." Hän sanoi nyt kun vaunut kääntyivät hiekkaiselta maantieltä päällystetylle kadulle joka johti Valcotin keskustaan. Sade ei osoittanut vähenemisen merkkejä, pikemminkin päin vastoin se tuntui vain kiihtyvän entisestään. Kaupungin kadut olivat lähestulkoon autiot kaikkien kansalaisten hakeuduttua sateensuojaan, vain muutama onneton käsityöläinen tai muu työmies kiiruhti eteenpäin työkalujaan kantaen ja arvatenkin melkoisesti kiroillen. Vaikka lähettiläs oli juuri sanonutkin että ei itsekään suuremmin välittänyt prameilusta, oli kieltämättä mukavaa matkustaa paikasta toiseen katetuissa vaunuissa, ilman kastumisen vaaraa.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Myléne von Bergen
Liittynyt: 15 Maa 2009
Viestejä: 62
LähetäLähetetty: 23 Huh 2010 09:19 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Ystävällisesti esiteltyjen, ja keskustelua synnyttävien puheiden aikana olisi ollut hyvin vaikea nuoren naisen valehdella. Suorapuheisena, ja rehtinä ei moinen edes käynyt vakavastiottaen Irénen mielessä, vaikka hän saattoikin itselleen myöntää ajaneensa keskustelun vesille, joissa hän ei mielellään itse uinut.
Lähettiläälle varmasti paljon mietittävää omasta olemuksestaan jättäen, oppisisar päätti kuitenkin jättää edelleenkin kertomatta sen tarkemmin taustastaan. Vaikkakin se saattaisi suurlähettiläässä eniten kiinnostaaki. Millaisen kuvan hän herättäisikään jos lähettiläs saisi kuulla kattavan kuvauksen liioittelusta ja prameilusta, mitä hän oli kohdannut Valcotiin tullessaan.Tai mitä tämä ajattelisi hänen äidistään? Naisesta, joka ei tuntenut kohtuullisuuden rajoja, tai nähnyt mitään väärää siinä, että näki tyttärensä vielä hyvinkin vakavana vaihtoehtona hovin miesväelle naitettavaksi. Irénehän ei ollut vielä vannonut sisarvalaansa, eikä täten ollut vielä täysin luovuttanut itseään jumalallisiin kesteihin. Enemmän äitiään säästelläkseen oppisisar päätti totisestikin harkita loppumatkan sanomisia, ettei vain kylvänyt tähän vierasmaalaiseen enempää uteliaisuutta.
Tasapainottelu sopivien, mutta riittävästi mielenkiintoa madeltavien aihaiden parissa oli hivenen naiselle hankalaa, sillä hän jo tiesi miehen poliitikoksi. Tai ainakin viekkaaksi ja viisaaksi. Sekä monia meriä ja oveluuksia nähneenä saattoi kyllä liian haasteellista jopa oppisisarelle kätkeä ajatuksiaan tai ruumiinkieltään yhtään sen enempää.
Kaikenkaikkiaanhan hän oli nuori tytönhupakko lähettilään silmissä – hän ajatteli. Rassukka, joka halusi kenties osoittaa olevansa riittävän omapäinen ja itsekäs karatakseen syntymäperintönä saamastaan elämästä. Oli kyllä kuitenkin Irénenkin myönnettävä itselleen, että hänen asunsa sisarenkaavussa herätti hänestä tietyt uskomukset, niinkuin tietenkin pitikin. Mutta hänen vakaumuksensa uskoon, ja siinä elämiseen olivat vain yksi keino paeta toisenlaista vankilaa johon hän olisi varmastikin ennemmin tai myöhemmin päätynyt.
”Niin...” pehmeästi suupielien hymyyn kääntyen Iréne katseli sateen verhoa ikkunasta, joka voimistui voimistumistaan ”joskus on tehtävä valintoja, jotka voivat pidemmän päälle muuttaa koko elämän.”
”Tarkoitan tietenkin, että olettehan eläneet kauan merillä ja sen omassa maailmassa, ja asettuminen maahan jossa suurimmat vesialueet tuntuvat olevan vain leveitä jokia, mutta sitäkin enemmän prameilua palatsin käytävillä”, vaikka puheensa käsittelikin lähettilään kokemaa elämää, ajatteli tyttö sen mielessään koskevan myös itseään. Hänen valintansa oli todellakin kääntänyt hänen elämänsä suunnan.
Vaunujen kääntyessä loivasti kohti Valcotia, ja sen sadetta pakoilevaa väestöä – Iréne ei voinut kohdata mielessään sitä ajatusta, että hänhän oli jälleen kerran oudossa, ja mitä mielikuvituksellisemmassa asemassa. Kuninkaallisten vaunujen jälkeenhän oli todellakin aivan luonnollista matkata suurlähettilään vaunuissa. Yksin ollessaan hän olisi varmastikin alkanut nauramaan ääneen tuolle huvitukselle, mutta nyt hän vain hymyili astetta iloisemmin.
”Hienoa”, kaupungin, ja sitä myötä kirkonkin lähestyessä oppisisar ei pukenut ylleensä minkäänlaista innokkuutta. Hän ei saattanut keksiä mitään syyttä myöhään viipymiselleen. Hänen taustansa, mikä oli hyvin tiedossa uskonsisarien – kuin veljienkin joukossa, asetti naisen välillä kyseenalaistettavaan asemaan. Vaikka sinnikkäästi tyttö yrittikin pakoilla menneisyyttään, joka kuitenkin aina tuntui häntä vahvana seuraavan.
”En olisi varmaan vielä edes puolimatkassa, jos ette olisi poimineet minua kyytiin.”