Post by Admin on Oct 22, 2013 18:40:16 GMT 2
Myléne von Bergen
Liittynyt: 15 Maa 2009
Viestejä: 62
LähetäLähetetty: 03 Lok 2009 02:38 am Viestin aihe: Keväinen markkinatapahtuma/kesken/lopetettu Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
(Tähän saapi vapaasti liittyä)
Hän oli saapunut Valcotiin kolme viikkoa sitten. Saapuessaan kylmän viiman siivittämä kevät oli saanut rinnalleen auringonpaistetta. Aurinko paistatti kirkkaalta, lupaavan lämpivältä taivaalta alas suurelle toriaukealle. Kaupustelijat olivat jokainen käyneet aamuvarhaisella valtaamaan sopivaa kojupaikkaa, jolle pystyttää markkinakojuttansa. Kesän ensimmäiset markkinat olivat olleet kyläläisten suurin puheen aihe sitten alkukevään, jolloin kyläläisiä oli suuresti ihmetyttänyt kuninkaallisten vaunujen, ja saattojoukkojen kulkevan läpi keskustorin – ilman että itse kuninkaallisia olisi näkynyt. Harvalla heistä oli ensimmäistäkään käsitystä ketkä olivat ylellisestä kohtelusta nauttineet, ja ehkäpä juuri siksi tuo pieni, mielenkiintoa ja kohinaa herättänyt tapaus oli pian unohtunut. Kuninkaallinen saattue hukkui nopeasti suuremman, ja odotetuimman tapahtuman alle. Markkinoista jokainen joka vain kykeni jotain käsillänsä luomaan, aikoi ottaa omansa irti kauppatapahtumasta. Käsityöläiset loivat laihoista,itse värjätyistä langoista ja kankaista vaatetta niin pienelle kuin suurellekin käyttäjälle. Villaiset sukat, lapaset, kuin housutkin oli siististeinä nostettu vaikka vain laudoista kyhätylle myyntipöydälle. Puu- ja rautasepät loihtivat sykkivissä kivipesissään, tai talttojensa kärjillä toinen toistaan upeimpia käyttötavaroita. Kenkäremmeistä hevosten kenkiin, kauhoista ja nauloista aina kynttelikköihin ja naulakoihin saakka. Leipurit peittivät visusti pellavaisilla liinoillansa nisut kuin tuoreat, kuohkeat leipäset. Viljelijä, jos toinenkin oli tuonut korikaupalla leudon sään kasvattamia vihanneksia houkuttelemaan lanttiensa tuhlaajia. Teurastaja poikineen olivat teurastaneet vasta sonnin, sekä sian, kuin joukon kanoja ja kaneja saadakseen tuoretta lihaa tarjottavaksi jokaiseen makuun. Kalastajat olivat kantaneet suljetuissa tynnyreissään ankeriaita, rapuja, sekä toinen toistaan erilaisempia kaloja kaupattavakseen. Rengit, jotka isäntänsä tahdon mukaisesti raahasivat markkinapaikalle pieniä ja ahtaita aitauksia ruokkivat tuoreella heinällä ja talven yli säilötyllä kauralla eläimiä, jotka he toivoivat saavansa kaupatuksi. Siat, lampaat, kutut, naudat ja kanat ääntelehtivät rauhattomina joutuessaan väen tungoksen ja alituisen ahtauden keskelle. Tallirengit puolestaan olivat tyytyväisiä saadessaan tietentahtoen asettua markkina-alueen laitamille suurempine aitauksineen. Hevoset, ruunat, tammat, ja orit olivat jokainen omassa pilttuussaan, jonka reunamalta mahdollinen ostaja sai hyvän käsityksen elikon käynnistä ja lihasmassasta.
Tuoksut täyttivät ilmaa. Ihmisten, leipomusten, eläinten, kuin väkevien mausteiden tuoksu sekoittui mieltä huumaavaksi kokonaisuudesta, josta loppua kohden ei tahtonut saada erotelluksi minkäänlaisia tuoksuja toisistaan. Äänet sekoittuivat tuoksujen ja hajujen sekamelskaan, tehden tapahtumasta vielä hankalamman käsiteltävän. Ihmiset, jotka käyttivät ääntään tuotteidensa huutokaupitteluun, rouviin, jotka juorusivat naapurinsa menoista, tekemisistä ja kriiseistä sekoittuivat puuroutuvaan huutoon. Ihmiset nauroivat sekä selvinpäin, että tukevassa pontikka – tai sahti huurteessaan. Miehet kerskailivat pojillaan, vilkuilivat piikaa jos toistakin väistellen samalla sujuvasti katselemasta omia eukkojaan. Lapset kihisivät innostuksesta, nauroivat, osoittelivat, tai itkivät maahan pudonneen siirappiomenan kohtaloa. Ladyt, niin madamet kuin mademoisellet – seuranaan nuoren, tai vanhemman sukupolven edustama monsieur kulkivat arvokkaina markkinakojuja pitkin. Sievät viuhkat, tai nenäliinat nenästä ilkeitä tuoksuja pois viuhuttelevat nopeassa tahdissa. Koristeelliset kankaat olivat alituiseen saada kylkeensä saastaisen, ja ennen kaikkea likaisten maalaisten kosketuksia, jolloin sydämellisen avuliaat ja työnsä tietävät palvelijat saivat alituiseen häätää ikävystäviä tapauksia pois aateliston nilkoista.
Kauempaa tätä joukkiota katsellessaan hän tiedosti sen, että olisi voinut olla yksi noista sorjista neidoista. Dame. Itsetietoisuutensa menettänyt nainen, jonka ainoat ajatukset kulkivat sievässä ulkonäössä, sekä ikäkriisissä joka oli kuin tikittävä kello...liian myöhäänhän ei kenenkään sopinut mennä naimisiin. Iréne huomasi takertuvansa katseellaan vanhempaan naisjoukkoon, jonka kärkijoukosta hän erotti hyvin äitinsä muotokuvan. Kuuliaisena tyttärenä Iréne oli käynyt tapaamassa kreivitärtä kahden ensimmäisen viikon aikana kahdesti, mutta tuo viikko – kolmas, jonka hän Cloverissa vietti, ei ollut löytänyt paikkaa tapaamiselle äitinsä kanssa. Kreivitär oli toki kutsunut hänet itseasiassa useampaan otteeseen tapaamiseen, mutta hän oli jättänyt tapaamiset kirjaimellisesti välistä. Hänen tekosyynsä olivat synnyttäneet huonon omatunnon, mutta itsepäisesti nuori nainen oli päättänyt antaa itselleen anteeksi itsepäisyytensä. Turhankin elävästi hänen verensä oli onnistunut kiehumaan jokaisella aikaansaadulla tapaamisella. Ja niistä jokainen oli täyttynyt juoruilulla, kunkin miehen vähättelyllä – kuin hänen edesmenneen isänsä, Von Gillesin, edesmenneen kuninkaan, kuin tämän poikien, sekä tietenkin joukkoon mahtui kapteeni de Vigny. Tuorein tapaus typerien miesten sarjassa. Edes komea ulkomuoto ei ollut säästellyt naisen sanoja, jotka olivat jo seuraavassa hetkessä siirtyneet harmittelemaan vuolaasti ja laajoilla sanoilla Iréneä itseään. Hän oli pettymys, senhän hän oli tiennyt jo siitä hetkestä lähtien kun hän oli riisunut yltään kureliivin ja tuhansien kerrosten täyttämän kuorrute hameen. Kevyet askeleet kulkivat väkimassassa Irénen kreivittären seurueen läheisyydessä. Muutaman myyntikojun kulkiessa yksikseen liikkuvan oppisisaren, ja äitinsä välissä nuori nainen sai seurata tarkoin äitinsä tekopirteää olemusta. Tajuamatta sitä itsekään Iréne kulki kuin pahemman luokan vakoilija kreivitärtä seuraten, ja siinä ohessa muun maailman unohtaen.
Viimeinen muokkaaja, Myléne von Bergen pvm 26 Mar 2010 11:45 pm, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Vanora Jewett
Liittynyt: 27 Lok 2009
Viestejä: 65
LähetäLähetetty: 29 Lok 2009 02:30 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
((Ahah!))
Pehmeän vihreä, paikoin kankaan kiillon ja sopusointuisen värin haalistuessa viitaltaan Vanora kulki pitkin markkinaväen ahtaita katuja. Niskassa lepäävä huppu täyttyi pitkälle palmikolle sidotun kultakerän massasta. Naisen hiukset olivat tavattoman pitkät jo pelkästään löyhällä letillä ollessaan, eikä työn raatamisen merkit saaneet hiusten paksuutta sen enempää häviämään katsojan silmistä. Muutamian huolimattomien, ja katkenneiden etuhiusten laskiessa poikki kasvojaan Vanora pyyhkäisi vähän väliä kävelemisensä liikuttamia haituvia pois kasvoiltaan. Toisella käsivarrellansa hän kantoi puoliksi täyttynyttä rottinkikoria, jonka ulkopintaa ei lakkasivellin ollut edes käynyt sipaisemassa.
Tavanomaisessa, ja värittömässä palvelusneidon hameessa kulkiessaan nainen kulki läpi markkinakojuen. Hänen silmänsä imivät torin hurmoksellista tunnelmaa. Hän halusi muistaa ulkoilman raukeudesta hetkisen. Ilma oli sakeaa, tuoksujen täyttämää massaa hänen henkeensä vedettäväksi. Sinivihreä katse seisahtui hurmoksessaan tarkastelemaan sokeriomenistaan onnellisten lasten hymyileviä kasvoja. Puoli hampaattomat hymyt olivat tarttua piiankin täyteläisiä huulia täydentämään – saattoi hän jopa hymyilläkin lasten aikaansaamalle riemulle huomaamattaan. Sinisilmäinen, avoin ilo oli kuin aarreaitta. Paikka, josta saattoi löytää vain viattomuutta ja huolettomuutta. Hymy laski Vanoran huulilta hänen muistaessaan, ettei hänellä ollut elämässään hippusellistakaan viattomuuden jyviä kylvettäväksi eteenpäin. Huomaamattaan oli nainen kuljeskelussaan seisahtanut ja jäänyt seuraamaan kojujen edessä nauravien lasten elämää. Ilkeä muistutus omasta elämästään ajoi naisen viimein kuitenkin jatkamaan matkaansa ja samalla hän muistutti itseään, ettei suinkaan ollut huvittelemassa.
Kantamansa korin sisältöä vilkaistessaan Vanora muisteli kuumeisesti, mitä emäntänsä tiukka sananparsi oli sisältänyt. Hän ei halunnut unohtaa yhtäkään asiaa, mitä hän oli ylipäätään tullut markkinaväen keskeltä hakemaan. Metsämiesten saalis oli jäänyt tuona varhaisena aamuna miltein olemattomaksi, jolloin hänen oli vielä hankittava fasaani tai kaksi, paremmassa tapauksessa jopa kolme täydentämään kuninkaallista päivällispöytää. Yrteistä tai mausteista hänen ei tarvinnut sen suuremmin enää huolehtia, sillä hän oli markkinoilta saanut käsiinsä jo merisuolakimpaleen. Sekä seuraavien aamiaisleipästen seesamsiemenet lojuivat jo pienessä nyyttipussissa hänen korinsa pohjalla. Nauriiden, lanttujen, saati porkkanoiden perään hänen ei tarvinnut miettiä, mutta pienen palan piparjuurta hän oli jo muistanut ostaa, sillä sen unohtamista Vanora oli eniten pelännyt. Hedelmistä hän ei ollut saanut tarkkaa selontekoa, mutta hämärästi hän muisteli jotain puuttuvan kunianarvoisten vieraiden hedelmäkoreista. Ympärillensä vilkaisten hän etsi katseellaan hedelmäkojujen hajanaisia rivistöjä. Mutta ennen kuin hän ehti tehdä elettään edes selväksi, hän jo oli tipauttaa korinsa maahan jonkun törmätessä kylkeensä.
Suunnattomasti säikähtäen Vanora otti toisella kädellä tukea koristaan, ettei sen sisältö vain päässyt vaurioittumaan törmäyksessä. Ja vasta sitten pelästynyt silmäpari käännähti katsomaan sivulleen, jolloin hän katsahti kirkkaisiin, miltein ikäisensä naisen silmiin.
”Anteeksi, anteeksi nyt näin että tässä poikkiteloin”, pahoitellen katseensa laskien Vanora niiasi, vaikka oppisisar olikin miltein yltänsä kävellyt. ”Olen pahoillani, sisar.”
_________________
~A white wave~
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Myléne von Bergen
Liittynyt: 15 Maa 2009
Viestejä: 62
LähetäLähetetty: 30 Lok 2009 01:35 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Sokean tavalla Iréne kulki läpi väkimassan. Ihmiset, jotka tunnistivat hänen asusteensa pieniarvoiseksi Jumalan palvelijaksi väistivät häntä. Jumalallisuus riitti suurimmalle osasta väestä, he tekivät kunniaa suurimman palvelijan edessä. Kuningas jäi armotta jalkoihin palvelijoita, jotka pyhittivät elämänsä korkeimmalle voimalle, jolla oli valtaa käsissään enemmän kuin ihmissielulla koskaan. Osa ihmisistä jopa kumarteli oppisisarelle, vaikka tämä röyhkeän tavoin kulki vain heidän ohitseen. Nuori nainen pälyili levottomana läpi pystytettyjen kojujen. Hän tarkkaili kreivitärtä kuin pahainen pikkulapsi äitiään, jota tuli varoa tämän kiperän luonteen takia. Tai pakoilla luvattomuuksien tähden. Nuorikko ei osannut päättää kumman erheen valitsisi; kiperän luonteen, vai luvattomien tekojen seuraamukset. Kumpainenkin oli lähes samalla lähtöviivalla ja seurauksineen yhtä ikävä kannettavaksi. Muun maailman ympäriltään kadottaneena Iréne sukkuloitsi ja luovi tietään onnistuneesti väkimassassa, kunnes sitten katseensa muualle kääntäneenä hänen heikko ja heiveröinen vartensa tömähti vasten kiinteää ihmiskylkeä.
”Anteeksi hirveästi. Olen pahoillani”, muutaman hapuilevan askeleen paikoillaan huojahdellen Iréne nosti kämmenensä oikomaan miltein mustilta hiuksiltaan valahtanutta harmaata huivia. ”Ei kai vain sattunut?” huivinsa saaden asetettua edes miltein omalle paikalleen Iréne katsoi vasta ensimmäistä kertaa kunnolla ihmistä kenen ylitse hän oli lähes kävellyt. Vaikka mahdotontahan se miltein oli, sillä nuori nainen oli pitkä niinkuin hänkin – ellei jopa muutaman sentin pidempi. Vaaleiden hiusten kerma laski pitkälle naisen selkään miltein sädehtien kilpaa auringon säteiden kanssa. Oma miltein musta kuontalonsa ei sädehtinyt auringon kosketuksessa varmastikaan koskaan yhtä enkelimäisesti kuin se teki tämän ventovieraan olennon hiuksilla. Enkeliksi hän huomasi miltein ajattelevansa piiain asuun pukeutuneen naisen. Jos hänen olisi pitänyt esitellä pyhimyksen pieniä sanantuojia joillain sanakääntein, hän olisi käyttänyt miltein varmasti vertauskuvissaan edessään seisovan naisen marmorisuutta esimerkkinään. Unohtamatta ylistää tämän hiusten valkoista vaahtomerta.
Vaikka nainen olikin verhoutunut aavistuksen paremmin kuin talonpojat tyttärineen, tai poikineen, Iréne ei suinkaan osannut määritellä naista palatsin palveluskunnan jäseneksi. Piian, tai palvelusneidonkin pestistä kieli vain vaate, joka tyypillisesti paljasti itsensä kovaksi pellavakankaaksi. Eihän kukaan vapaaehtoisesti pukenut palveluskuntaansa, varsinkaan palveluskunnan mitättömämpiä jäseniä pellavaa kummoisempaan kankaaseen.
”Eikä mitä. Kävelin päätä pahkaa miten sattuu – ajatuksissani”, pahoittelevasti hymyillen sisar katsahti naista hetken. ”Etsitkö jotain?”
Liittynyt: 15 Maa 2009
Viestejä: 62
LähetäLähetetty: 03 Lok 2009 02:38 am Viestin aihe: Keväinen markkinatapahtuma/kesken/lopetettu Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
(Tähän saapi vapaasti liittyä)
Hän oli saapunut Valcotiin kolme viikkoa sitten. Saapuessaan kylmän viiman siivittämä kevät oli saanut rinnalleen auringonpaistetta. Aurinko paistatti kirkkaalta, lupaavan lämpivältä taivaalta alas suurelle toriaukealle. Kaupustelijat olivat jokainen käyneet aamuvarhaisella valtaamaan sopivaa kojupaikkaa, jolle pystyttää markkinakojuttansa. Kesän ensimmäiset markkinat olivat olleet kyläläisten suurin puheen aihe sitten alkukevään, jolloin kyläläisiä oli suuresti ihmetyttänyt kuninkaallisten vaunujen, ja saattojoukkojen kulkevan läpi keskustorin – ilman että itse kuninkaallisia olisi näkynyt. Harvalla heistä oli ensimmäistäkään käsitystä ketkä olivat ylellisestä kohtelusta nauttineet, ja ehkäpä juuri siksi tuo pieni, mielenkiintoa ja kohinaa herättänyt tapaus oli pian unohtunut. Kuninkaallinen saattue hukkui nopeasti suuremman, ja odotetuimman tapahtuman alle. Markkinoista jokainen joka vain kykeni jotain käsillänsä luomaan, aikoi ottaa omansa irti kauppatapahtumasta. Käsityöläiset loivat laihoista,itse värjätyistä langoista ja kankaista vaatetta niin pienelle kuin suurellekin käyttäjälle. Villaiset sukat, lapaset, kuin housutkin oli siististeinä nostettu vaikka vain laudoista kyhätylle myyntipöydälle. Puu- ja rautasepät loihtivat sykkivissä kivipesissään, tai talttojensa kärjillä toinen toistaan upeimpia käyttötavaroita. Kenkäremmeistä hevosten kenkiin, kauhoista ja nauloista aina kynttelikköihin ja naulakoihin saakka. Leipurit peittivät visusti pellavaisilla liinoillansa nisut kuin tuoreat, kuohkeat leipäset. Viljelijä, jos toinenkin oli tuonut korikaupalla leudon sään kasvattamia vihanneksia houkuttelemaan lanttiensa tuhlaajia. Teurastaja poikineen olivat teurastaneet vasta sonnin, sekä sian, kuin joukon kanoja ja kaneja saadakseen tuoretta lihaa tarjottavaksi jokaiseen makuun. Kalastajat olivat kantaneet suljetuissa tynnyreissään ankeriaita, rapuja, sekä toinen toistaan erilaisempia kaloja kaupattavakseen. Rengit, jotka isäntänsä tahdon mukaisesti raahasivat markkinapaikalle pieniä ja ahtaita aitauksia ruokkivat tuoreella heinällä ja talven yli säilötyllä kauralla eläimiä, jotka he toivoivat saavansa kaupatuksi. Siat, lampaat, kutut, naudat ja kanat ääntelehtivät rauhattomina joutuessaan väen tungoksen ja alituisen ahtauden keskelle. Tallirengit puolestaan olivat tyytyväisiä saadessaan tietentahtoen asettua markkina-alueen laitamille suurempine aitauksineen. Hevoset, ruunat, tammat, ja orit olivat jokainen omassa pilttuussaan, jonka reunamalta mahdollinen ostaja sai hyvän käsityksen elikon käynnistä ja lihasmassasta.
Tuoksut täyttivät ilmaa. Ihmisten, leipomusten, eläinten, kuin väkevien mausteiden tuoksu sekoittui mieltä huumaavaksi kokonaisuudesta, josta loppua kohden ei tahtonut saada erotelluksi minkäänlaisia tuoksuja toisistaan. Äänet sekoittuivat tuoksujen ja hajujen sekamelskaan, tehden tapahtumasta vielä hankalamman käsiteltävän. Ihmiset, jotka käyttivät ääntään tuotteidensa huutokaupitteluun, rouviin, jotka juorusivat naapurinsa menoista, tekemisistä ja kriiseistä sekoittuivat puuroutuvaan huutoon. Ihmiset nauroivat sekä selvinpäin, että tukevassa pontikka – tai sahti huurteessaan. Miehet kerskailivat pojillaan, vilkuilivat piikaa jos toistakin väistellen samalla sujuvasti katselemasta omia eukkojaan. Lapset kihisivät innostuksesta, nauroivat, osoittelivat, tai itkivät maahan pudonneen siirappiomenan kohtaloa. Ladyt, niin madamet kuin mademoisellet – seuranaan nuoren, tai vanhemman sukupolven edustama monsieur kulkivat arvokkaina markkinakojuja pitkin. Sievät viuhkat, tai nenäliinat nenästä ilkeitä tuoksuja pois viuhuttelevat nopeassa tahdissa. Koristeelliset kankaat olivat alituiseen saada kylkeensä saastaisen, ja ennen kaikkea likaisten maalaisten kosketuksia, jolloin sydämellisen avuliaat ja työnsä tietävät palvelijat saivat alituiseen häätää ikävystäviä tapauksia pois aateliston nilkoista.
Kauempaa tätä joukkiota katsellessaan hän tiedosti sen, että olisi voinut olla yksi noista sorjista neidoista. Dame. Itsetietoisuutensa menettänyt nainen, jonka ainoat ajatukset kulkivat sievässä ulkonäössä, sekä ikäkriisissä joka oli kuin tikittävä kello...liian myöhäänhän ei kenenkään sopinut mennä naimisiin. Iréne huomasi takertuvansa katseellaan vanhempaan naisjoukkoon, jonka kärkijoukosta hän erotti hyvin äitinsä muotokuvan. Kuuliaisena tyttärenä Iréne oli käynyt tapaamassa kreivitärtä kahden ensimmäisen viikon aikana kahdesti, mutta tuo viikko – kolmas, jonka hän Cloverissa vietti, ei ollut löytänyt paikkaa tapaamiselle äitinsä kanssa. Kreivitär oli toki kutsunut hänet itseasiassa useampaan otteeseen tapaamiseen, mutta hän oli jättänyt tapaamiset kirjaimellisesti välistä. Hänen tekosyynsä olivat synnyttäneet huonon omatunnon, mutta itsepäisesti nuori nainen oli päättänyt antaa itselleen anteeksi itsepäisyytensä. Turhankin elävästi hänen verensä oli onnistunut kiehumaan jokaisella aikaansaadulla tapaamisella. Ja niistä jokainen oli täyttynyt juoruilulla, kunkin miehen vähättelyllä – kuin hänen edesmenneen isänsä, Von Gillesin, edesmenneen kuninkaan, kuin tämän poikien, sekä tietenkin joukkoon mahtui kapteeni de Vigny. Tuorein tapaus typerien miesten sarjassa. Edes komea ulkomuoto ei ollut säästellyt naisen sanoja, jotka olivat jo seuraavassa hetkessä siirtyneet harmittelemaan vuolaasti ja laajoilla sanoilla Iréneä itseään. Hän oli pettymys, senhän hän oli tiennyt jo siitä hetkestä lähtien kun hän oli riisunut yltään kureliivin ja tuhansien kerrosten täyttämän kuorrute hameen. Kevyet askeleet kulkivat väkimassassa Irénen kreivittären seurueen läheisyydessä. Muutaman myyntikojun kulkiessa yksikseen liikkuvan oppisisaren, ja äitinsä välissä nuori nainen sai seurata tarkoin äitinsä tekopirteää olemusta. Tajuamatta sitä itsekään Iréne kulki kuin pahemman luokan vakoilija kreivitärtä seuraten, ja siinä ohessa muun maailman unohtaen.
Viimeinen muokkaaja, Myléne von Bergen pvm 26 Mar 2010 11:45 pm, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Vanora Jewett
Liittynyt: 27 Lok 2009
Viestejä: 65
LähetäLähetetty: 29 Lok 2009 02:30 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
((Ahah!))
Pehmeän vihreä, paikoin kankaan kiillon ja sopusointuisen värin haalistuessa viitaltaan Vanora kulki pitkin markkinaväen ahtaita katuja. Niskassa lepäävä huppu täyttyi pitkälle palmikolle sidotun kultakerän massasta. Naisen hiukset olivat tavattoman pitkät jo pelkästään löyhällä letillä ollessaan, eikä työn raatamisen merkit saaneet hiusten paksuutta sen enempää häviämään katsojan silmistä. Muutamian huolimattomien, ja katkenneiden etuhiusten laskiessa poikki kasvojaan Vanora pyyhkäisi vähän väliä kävelemisensä liikuttamia haituvia pois kasvoiltaan. Toisella käsivarrellansa hän kantoi puoliksi täyttynyttä rottinkikoria, jonka ulkopintaa ei lakkasivellin ollut edes käynyt sipaisemassa.
Tavanomaisessa, ja värittömässä palvelusneidon hameessa kulkiessaan nainen kulki läpi markkinakojuen. Hänen silmänsä imivät torin hurmoksellista tunnelmaa. Hän halusi muistaa ulkoilman raukeudesta hetkisen. Ilma oli sakeaa, tuoksujen täyttämää massaa hänen henkeensä vedettäväksi. Sinivihreä katse seisahtui hurmoksessaan tarkastelemaan sokeriomenistaan onnellisten lasten hymyileviä kasvoja. Puoli hampaattomat hymyt olivat tarttua piiankin täyteläisiä huulia täydentämään – saattoi hän jopa hymyilläkin lasten aikaansaamalle riemulle huomaamattaan. Sinisilmäinen, avoin ilo oli kuin aarreaitta. Paikka, josta saattoi löytää vain viattomuutta ja huolettomuutta. Hymy laski Vanoran huulilta hänen muistaessaan, ettei hänellä ollut elämässään hippusellistakaan viattomuuden jyviä kylvettäväksi eteenpäin. Huomaamattaan oli nainen kuljeskelussaan seisahtanut ja jäänyt seuraamaan kojujen edessä nauravien lasten elämää. Ilkeä muistutus omasta elämästään ajoi naisen viimein kuitenkin jatkamaan matkaansa ja samalla hän muistutti itseään, ettei suinkaan ollut huvittelemassa.
Kantamansa korin sisältöä vilkaistessaan Vanora muisteli kuumeisesti, mitä emäntänsä tiukka sananparsi oli sisältänyt. Hän ei halunnut unohtaa yhtäkään asiaa, mitä hän oli ylipäätään tullut markkinaväen keskeltä hakemaan. Metsämiesten saalis oli jäänyt tuona varhaisena aamuna miltein olemattomaksi, jolloin hänen oli vielä hankittava fasaani tai kaksi, paremmassa tapauksessa jopa kolme täydentämään kuninkaallista päivällispöytää. Yrteistä tai mausteista hänen ei tarvinnut sen suuremmin enää huolehtia, sillä hän oli markkinoilta saanut käsiinsä jo merisuolakimpaleen. Sekä seuraavien aamiaisleipästen seesamsiemenet lojuivat jo pienessä nyyttipussissa hänen korinsa pohjalla. Nauriiden, lanttujen, saati porkkanoiden perään hänen ei tarvinnut miettiä, mutta pienen palan piparjuurta hän oli jo muistanut ostaa, sillä sen unohtamista Vanora oli eniten pelännyt. Hedelmistä hän ei ollut saanut tarkkaa selontekoa, mutta hämärästi hän muisteli jotain puuttuvan kunianarvoisten vieraiden hedelmäkoreista. Ympärillensä vilkaisten hän etsi katseellaan hedelmäkojujen hajanaisia rivistöjä. Mutta ennen kuin hän ehti tehdä elettään edes selväksi, hän jo oli tipauttaa korinsa maahan jonkun törmätessä kylkeensä.
Suunnattomasti säikähtäen Vanora otti toisella kädellä tukea koristaan, ettei sen sisältö vain päässyt vaurioittumaan törmäyksessä. Ja vasta sitten pelästynyt silmäpari käännähti katsomaan sivulleen, jolloin hän katsahti kirkkaisiin, miltein ikäisensä naisen silmiin.
”Anteeksi, anteeksi nyt näin että tässä poikkiteloin”, pahoitellen katseensa laskien Vanora niiasi, vaikka oppisisar olikin miltein yltänsä kävellyt. ”Olen pahoillani, sisar.”
_________________
~A white wave~
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Myléne von Bergen
Liittynyt: 15 Maa 2009
Viestejä: 62
LähetäLähetetty: 30 Lok 2009 01:35 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Sokean tavalla Iréne kulki läpi väkimassan. Ihmiset, jotka tunnistivat hänen asusteensa pieniarvoiseksi Jumalan palvelijaksi väistivät häntä. Jumalallisuus riitti suurimmalle osasta väestä, he tekivät kunniaa suurimman palvelijan edessä. Kuningas jäi armotta jalkoihin palvelijoita, jotka pyhittivät elämänsä korkeimmalle voimalle, jolla oli valtaa käsissään enemmän kuin ihmissielulla koskaan. Osa ihmisistä jopa kumarteli oppisisarelle, vaikka tämä röyhkeän tavoin kulki vain heidän ohitseen. Nuori nainen pälyili levottomana läpi pystytettyjen kojujen. Hän tarkkaili kreivitärtä kuin pahainen pikkulapsi äitiään, jota tuli varoa tämän kiperän luonteen takia. Tai pakoilla luvattomuuksien tähden. Nuorikko ei osannut päättää kumman erheen valitsisi; kiperän luonteen, vai luvattomien tekojen seuraamukset. Kumpainenkin oli lähes samalla lähtöviivalla ja seurauksineen yhtä ikävä kannettavaksi. Muun maailman ympäriltään kadottaneena Iréne sukkuloitsi ja luovi tietään onnistuneesti väkimassassa, kunnes sitten katseensa muualle kääntäneenä hänen heikko ja heiveröinen vartensa tömähti vasten kiinteää ihmiskylkeä.
”Anteeksi hirveästi. Olen pahoillani”, muutaman hapuilevan askeleen paikoillaan huojahdellen Iréne nosti kämmenensä oikomaan miltein mustilta hiuksiltaan valahtanutta harmaata huivia. ”Ei kai vain sattunut?” huivinsa saaden asetettua edes miltein omalle paikalleen Iréne katsoi vasta ensimmäistä kertaa kunnolla ihmistä kenen ylitse hän oli lähes kävellyt. Vaikka mahdotontahan se miltein oli, sillä nuori nainen oli pitkä niinkuin hänkin – ellei jopa muutaman sentin pidempi. Vaaleiden hiusten kerma laski pitkälle naisen selkään miltein sädehtien kilpaa auringon säteiden kanssa. Oma miltein musta kuontalonsa ei sädehtinyt auringon kosketuksessa varmastikaan koskaan yhtä enkelimäisesti kuin se teki tämän ventovieraan olennon hiuksilla. Enkeliksi hän huomasi miltein ajattelevansa piiain asuun pukeutuneen naisen. Jos hänen olisi pitänyt esitellä pyhimyksen pieniä sanantuojia joillain sanakääntein, hän olisi käyttänyt miltein varmasti vertauskuvissaan edessään seisovan naisen marmorisuutta esimerkkinään. Unohtamatta ylistää tämän hiusten valkoista vaahtomerta.
Vaikka nainen olikin verhoutunut aavistuksen paremmin kuin talonpojat tyttärineen, tai poikineen, Iréne ei suinkaan osannut määritellä naista palatsin palveluskunnan jäseneksi. Piian, tai palvelusneidonkin pestistä kieli vain vaate, joka tyypillisesti paljasti itsensä kovaksi pellavakankaaksi. Eihän kukaan vapaaehtoisesti pukenut palveluskuntaansa, varsinkaan palveluskunnan mitättömämpiä jäseniä pellavaa kummoisempaan kankaaseen.
”Eikä mitä. Kävelin päätä pahkaa miten sattuu – ajatuksissani”, pahoittelevasti hymyillen sisar katsahti naista hetken. ”Etsitkö jotain?”