Post by Admin on Oct 19, 2013 2:08:15 GMT 2
Lähetetty: Per Kes 29, 2007 9:35 Viestin aihe: Toisaalla prinsessan juhlissa - vanha foorumi (Loppu) Vastaa lainaamalla viestiä
Rufio Bagot
Pari viimeistä riemukasta sointua ja kappaleen päättävä huudahdus. Rufio katseli tyytyväisenä, kuinka aatelisväki näytti tälläkin kertaa nauttivan hänen musisoinnistaan. Tänä iltana tuntuivat iskevän mahdollisimman railakkaat, vihjailevatkin kappaleet; kaikki olivat juhlatuulella ja kaipasivat jotain piristävää puuduttavien kohteliaisuuskeskustelujen lomaan.
Rufio oikoi hieman puuterinvihreää takkiaan ja otti taas luuttunsa käteensä. Vähän matkan päähän katettu pöytä houkutteli häntä kovasti, makeiden herkkujen huumaava tuoksu yritti kutsua häntä luokseen, mutta mies yritti hillitä itsensä. Juhlien päätyttyä hän kyllä voisi napata mukaansa leivoksen tai muutaman. Kunhan toimisi huomaamatta, jotta Dario ei saisi häntä kiinni. Veljestä puheen ollen, missähän tämä mahtoi olla? Rufio ei ollut nähnyt häntä aikoihin. Mies tunsi rinnassaan pienen huolenkirpaisun, mutta karisti asian mielestään ajatellen, että tämä osaisi kyllä pitää huolen itsestään. Mutta entä jos vastassa olikin pari himokasta aatelisneitoa? Rufio päätti ottaa selvää kaksoisveljensä tekemisistä heti kun näkisi tämän. Piilottelu olisi aivan turhaa...
Huomatessaan lähettyvilleen kerääntyneen naisjoukon, joka mitä ilmeisemmin juorusi kuka oli viettänyt illan kenenkin kanssa ja muita sen tapaisia juttuja, hän päätti aloittaa toisenlaisen kappaleen. Haikeiden sointujen säestämänä hän alkoi laulaa väräjävällä äänellä rikkaasta herttuattaresta ja varattomasta ritarista, joka vannoi rakastetulleen palaavansa takaisin sodasta mutta sai sitten surmansa. Kovinkaan useasti hän ei tätä kyseistä kappaletta ollut laulanut, itse asiassa hän oli hieman säästellyt sitä kauniin melodian takia. Mitä uudemmalta se kuulostaisi, sitä enemmän siitä pidettäisiin, Rufio päätteli.
Dario Bagot
Dario seisoskeli hiukan matkan päässä tarjoilupöydästä keskustellen erään naisen kanssa. Joskaan ei sitä varmaan keskusteluksi oikein voinut sanoa. Nainen puhui lähinnä itsekseen - ilmeisesti säästä - ja Dario vain nyökkäili sopivissa kohdin. Nainen ei liiemmin mitään puheenvuoroa hänelle antanut. Ja se kyllä sopi Dariolle paremmin kuin hyvin. Eihän hänellä kuitenkaan mitään sanottavaa olisi ollut, kuten ei yleensäkään.
Mutta tänään hänellä oli päällään hieman hienommat vaatteet kuin yleensä. Hän tunsi olonsa kuitenkin aika epämukavaksi näissä hienommissa vaatteissa. Mutta ehkä se oli vain totuttelukysymys. Eikä hän kuitenkaan varmaan olisi voinut ilmaantua paikalle arkivaatteissaan. Eikä varsinkaan mustassa viitassa. Niin paljon kuin hän tuosta viitasta pitikin. Siinä saattoi olla niin huomaamaton. Huomaamattomana olemisen salaisuus selvästi oli jotenkin viitassa. Nyt kun hänellä ei ollut sitä, heti oli tämäkin nainen hyökännyt hänen kimppuunsa puheineen auringonpaisteesta ja sateesta ja ties mistä. Dario toki näytti kaikkien mahdollisuuksien mukaan oikein kiinnostuneelta naisen puheista, vaikka todellisuudessa antoikin jokaisen sanan mennä toisesta korvasta sisään ja suoraan toisesta korvasta ulos.
Dario yritti etsiä katseellaan Rufiota. Jossain tarjoilupöydän lähellä tämän olisi luullut olevan. Etenkin, kun tarjolla näytti olevan jos jonkin sorttisia leivoksia. Mahtava itsehillintä näköjään veljellä. Vaikka noin yleisesti ottaen hänestä tällä ei ollut mitään itsehillinnän tapaista juuri nimeksikään. Siis silloin, kun oli kyse leivoksista. Pian Darion huomio kuitenkin kiinnittyi prinsessa Roseen. Tämä näytti erittäin kauniilta, kuten mitä ilmeisimmin aina. Puku, hiukset. Kaikki näytti olevan täydellistä.
Darion katse kiinnittyi prinsessa Roseen, kun tämä sattui vähän lähemmäs häntä. Hän pisti merkille, että nainen näytti erittäin kauniilta, kuten tavallisesti. Puku, hiukset. Kaikki näytti olevan täydellistä. Näytti. Oikeastaanhan koko maailmassa ei voinut olla mitään täydellistä. Darion huomio kiinnittyi pian pois prinsessasta, kun hän kuuli muutamia haikeita sointuja ja sen jälkeen laulua. Rufio. Tällä ei kovin usein ollut hänen käsittääkseen tapana soittaa tuota kappaletta. Mistäköhän nyt tuuli?
Dario yritti hetken aikaa miettiä jotain keinoa, jolla hän olisi voinut kohteliaasti jättää tuon säästä höpöttävän naisen ja lähteä etsimään Rufiota. Kauaa hän ei kuitenkaan jaksanut miettiä. Jos tuota naista nyt huvitti puhua säästä, niin miksipä pilata tämän iloa. Eihän hänellä kuitenkaan mikään kiire ollut. Eikä tämä kuitenkaan enää kauaa keksisi aiheesta puhuttavaa.
Rufio Bagot
Rufio huomioi tyytyväisenä, että hänen laulunsa tuntui keräävän ihmisiä. Varsinkin muutama nuori neito kiherteli lähistöllä kuiskutellen keskenään ja vilkuillen silloin tällöin trubaduuriin. Tätä mies ei kuitenkaan pistänyt sitä enempää merkille, hän oli vain iloinen että laulusta tunnuttiin pitävän. Hän piti siitä itsekin. Mutta nyt mitä houkuttelevimmat tuoksut yrittivät taas viekotella Rufiota luokseen, eikä tämä pystynyt enää vastustamaan kiusausta. Salavihkaisesti hän lähti hiipimään kohti tarjoilupöytää, mikä oli aika vaikeaa sillä väkeä oli edessä melko lailla.
Kesken läpinäkyvän hiippailunsa hän sattui vilkaisemaan ympärilleen, ja näki henkilön, johon hänellä oli tällä hetkellä kahdensuuntaisia tunteita. Tämä pilasi hänen hienon leivoksenpihnimissuunnitelmansa, mutta toisaalta juuri tämän hän olikin tahtonut tavata. Herkut sikseen, hän kyllä pihistäisi ne hieman myöhemmin...
"Da-ri-ooo!" Rufio huudahti iloisesti venyttäen viimeistä tavua yli tavallisen ihmisen sietokyvyn ja puikkelehti ihmisten läpi päästäkseen veljensä luo. Päästyään vihdoin hyppyetäisyydelle hän ripustautui tämän kaulaan hymyillen leveästi.
"Minulla oli ikävä", hän ilmoitti ja ilme vakavoitui sitten asteen verran.
"Missä olit? Kävivätkö he kimppuusi?" hän kysyi nopeasti, tajuamatta selittää mitä tarkoitti "heillä". Pojan mielikuvitus oli taas käynyt ylikierroksilla, kauhukuvat yli-innokkaista neidoista Darion kimpussa olivat tällä kertaa täyttäneet hänen päänsä.
Dario Bagot
Dariolla oli varsin pitkä pinna. Hän ei suuttunut hirveän helposti. Hänen sietokykyään sai koetella aika pitkään ennen kuin saattoi huomata minkäänlaisia ärtymisen oireita. Nyt kuitenkin ärtyminen alkoi olla jo aika lähellä, kun tuo omituinen nainen alkoi puhua hänelle vuosien takaisesta, erityisen sateisesta kesästä. Aihehan tietysti oli erittäin mielenkiintoinen. Jos sattui olemaan joku ihmeen säätutkija eikä trubaduuri. Sateisesta kesästä ei edes paljon laulujakaan saisi aikaan.
Darion uskomattoman monimutkaisten katoamissuunnitelmien kehittely jäi kuitenkin kesken hyvin äkkiä, sillä Rufio tuli pelastamaan hänet ahdinkosta - omalla lievästi sanottuna räväkällä tavallaan. Nainen säikähti ja kaikkosi paikalta varsin äkkiä, kun Rufio hyppäsi Darion kaulaan. Ei mitenkään ihmeellistä. Hän itsekin olisi vastaavassa tilanteessa saattanut kadota paikalta nopeasti. Olihan Rufio kuitenkin varsin pelottava näky. Tietyllä tavalla.
"Luonnollisesti...", Dario sanoi hiljaa, melkein mutisten ja hymyili väsyneesti; kuin olisi tuottanut suurtakin vaivaa kääntää suupieliä yhtään enempää ylöspäin. Ei hän mitenkään väsynyt ollut. Hänellä vain ei ollut tapana hymyillä yhtään niin leveästi kuin hänen veljensä yleensä. Hänellä ei ollut myöskään tapana hypätä ihmisten kaulaan. Hänen käytöksensä ylipäätään oli yleensä varsin paljon hillitympää kuin Rufion.
"Ketkä he?", Dario kysyi Rufiolta katsoen tätä ja rypistäen hiukan kulmiaan. Hän yritti miettiä, keitä "he" voisi tarkoittaa, mutta ei keksinyt mitään.
Rufio Bagot
"He! Ne pelottavat, kaikkialla liihottavat, avokaulaisiin asuihin pukeutuneet rikkaat naisenpaholaiset, joilla ei ole muuta tekemistä kuin metsästää kaltaisiasi avuttomia..." Rufio selitti matalalla, karmivalla äänellä, kuin olisi kertomassa kauhutarinaa. Tarina kuitenkin keskeytyi, kun pojan huomio kääntyi hieman toisaalle. Hänen ohitseen oli juuri kulkemassa palvelija täyden herkkulastin kanssa, aikeenaan mennä täyttämään tarjoilupöytää. Näppärästi palvelijan katsoessa poispäin Rufio nappasi tarjottimelta muutaman ylellisen ulkomailta tuoduin hedelmien siivuilla koristetun kermaleivoksen haukaten ensimmäisestä palan.
"Missä olit?" hän toisti kysymyksensä ja pyyhki murusia rinnuksiltaan.
//tuli lyhyt, lyhyt, lyhyt. Anteeksi. Voisin syyttää väsymystä, mutta mikä pakko oli kirjoittaa... ^^;;//
Dario Bagot
Dario kuunteli Rufion selitystä naispaholaisista huomattavasti kiinnostuneempana kuin äskeistä sääselostusta. Rufio sai kaiken aina kuulostamaan niin dramaattiselta.
"Ai he.", Dario sanoi painokkaasti, kuin sanan "he" merkitys olisi yhtäkkiä valjennut hänelle täysin kirkkaana.
"Niinpä tietysti. Olisi pitänyt arvata.", hän lisäsi painokkaasti. Rufiolla oli usein tällaisia kaikenlaisia hieman omalaatuisia juttuja. Naispaholaisia...
Dario otti kasvoilleen mahdollisimman paheksuvan ilmeen, kun Rufio nappasi itselleen ohikulkevan tarjoilijan tarjottimelta leivoksia. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään. Ei vielä. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että hänen ikuinen sotansa leivoksia vastaan olisi ollut ohi. Hänellä ei kyllä oikeastaan ollut mitään leivoksia vastaan sinänsä. Lähinnä sitä vastaan, että Rufiolla oli mitä ilmeisimmin jonkinasteinen riippuvuus niistä.
Rufion esittäessä kysymyksen siitä, missä hän oli ollut, Dario jäi hetkeksi miettimään, että missä hän oikein oli ollut. Siinä paikallaan kai. Hän pyyhkäisi oikealla jalallaan hiukan allansa olevaa lattiaa.
"Tässä näin minä olin.", hän sanoi hitaasti. "Ihan metrin puolentoista säteellä. Hyvinkin pitkän aikaa."
Niinhän hän olikin ollut. Hän ei ollut paljoa liikkunut paikaltaan sitten juhliin tulonsa. Miksipä olisi?
Rufio Bagot
Rufio mutristi huuliaan veljensä katsoessa häntä moittivasti. Pelkästään tuollainen katse olisi hänelle riittävä rangaistus, mutta hän vain ei voinut vastustaa tuollaisia kermakuorrutettuja herkkuja...
"Ai. En huomannut sinua, vaikka etsin", Rufio sanoi tarpeettomasti ja katsahti sitten tarkemmin Darioon.
"Näytät ihanalta noissa vaatteissa", hän julisti hymyillen. Vihdoinkin mies oli jättänyt sen ikälopun viittansa. Ei sillä, että Rufio olisi erityisesti inhonnut kyseistä vaatekappaletta, itse asiassa toisin päin, sillä se jotenkin kuului Darion olemukseen, mutta tällä ei tuntunut yleensä olevan tilannetajua milloin viitta kuului jättää kotiin. Tällä kertaa veljen vaatevalinta sen sijaan oli juuri sopivan juhlava tilaisuuteen.
"Miten olisi duetto? Minä voin soittaa, laula sinä", Rufio ehdotti yhtäkkiä. Hän näppäili hieman luuttuaan.
"Sopiiko Itkevä joutsen?" Pojan kasvoilla käväisi ovela ilme tämän mainitessa laulun. Kappale oli hieman surusävyinen, mutta hyvin kaunis yhtä kaikki. Se kertoi itsepäisestä kreivittärestä, joka rakastui tavalliseen mieheen, mutta ei saanut vastarakkautta. Luovuttamatta kreivitär kuitenkin jatkoi keinolla millä hyvänsä, mutta lopulta masentui ja heittäytyi alas tornista. Mies, joka oli salaa alkanut rakastaa kreivitärtä, tuli hulluksi surusta.
Suurin osa Rufion surullisista lauluista oli juuri tuon tapaisia, kiellettyä rakkautta ja eri sosiaaliluokkien rakastavaisia käsitteleviä. Tätä hän tosin piti lempikappaleenaan, ja rakasti kuulla sen Darion laulamana.
Dario Bagot
Dario huomasi, miten Rufio mutristi huuliaan, mutta se ei muuttanut hänen kantaansa leivosasiaan. Ei ollut muuttanut koskaan ennen eikä muuttanut nytkään.
Dario vilkaisi itsekin vaatteitaan, kun Rufio oli sanonut hänen näyttävän niissä 'ihanalta'. Ihana ei kyllä ollut ensimmäinen sana, joka hänelle itselleen olisi tullut mieleen. Mutta Rufio olikin Rufio... Vähän erikoistapaus. Tai ehkä vähän enemmänkin.
"Mmmhmh.", kuului Darion olkapäidenkohautuksella säväytetty vastaus Rufion kysymykseen duetosta. Hänelle laulujen aloittaminen oli aina yhtä vaikeaa. Joka kerta. Vaikka hän kyllä lauloi ihan mielellään sitten kun vain vauhtiin pääsi. Mutta ehkä hän nyt voisi sitten laulaa. Ihan vaikka vain sitten Rufion mieliksi. Ja olihan kuitenkin sentään juhlatkin.
"Itkevä joutsen?", Dario toisti muistellen kappaletta. Rufion kasvoilla oli ollut jotenkin ovela ilme tämän mainitsessa kappaleen. Juttuun oli kuitenkin joku koira haudattuna... Mutta eipä hän tuollaista juuri sillä hetkellä jaksanut miettiä. Enemmänkin hän muisteli vain kappaleen sanoja. Hän ei ollut laulanut sitä pitkiin aikoihin. Tai ei ainakaan lähimmän kolmen päivän sisällä.
"No soita sitten. Minä laulan.", Dario sanoi lopulta. Se oli vähän kuin myöntävä vastaus kysymykseen.
Rufio Bagot
Rufio virnisti ja alkoi näppäilemään luuttuaan luoden ilmoille kauniin melodian. Poika sulki silmänsä kuunnelleen kaksoisveljensä laulua. Se oli joka kerralla yhtä kaunista...
Soitettuaan viimeiset sävelet ja avattuaan silmänsä hän huomasi juhlien olevan lopussa, vain muutama aateliston jäsen seisoskeli vielä siellä täällä keskustellen, palvelijoiden jo alkaessa hieman siistimään paikkoja. Rufio haukotteli syvään ja katsoi veljeään.
"Mmh, minua väsyttää... Kanna minut kotiin", hän sanoi anovalla äänensävyllä ripustautuen Darion kaulaan. "Koti" oli Rufion puheessa alkanut tarkoittamaan kaksosten huonetta linnassa.
"Gabriel..." hän lisäsi mutisten toisen korvaan.
Dario Bagot
Dario muisti juuri ajoissa, miten laulu alkoi ja aloitti sen. Hän muisti kaikki sanat siinä laulaessaan ja tajusi myös, minkä takia Rufio oli tahtonut esittää nimenomaan sen laulun. Hän oli ollut ihan oikeassa ajatellessaan, että juttuun oli joku koira haudattuna. Niinpä hän mulkoilikin Rufiota pahasti alta kulmain aina kun vain laulamiselta sattui ehtimään. Tosin siitä ei tainnut olla paljoa apua sinänsä, sillä Rufio näytti pitävän silmänsä kiinni. Tai olihan siitä tietysti apua Dariolle itselleen. Toisten pahantahtoinen mulkoilu oli aina jotenkin niin rentouttavaa.
Kappaleen loputtua Dario loi viimeisen paheksuvan silmäyksen Rufioon ja siirsi katseensa sitten muualle. Juhlat näyttivät olevan jo aika lailla loppusuoralla. Olisi ehkä aika poistua näyttämöltä.
Rufiokin näytti olevan sitä mieltä, sillä tämä ripustautui hänen kaulaansa ja vääti häntä kantamaan tämän kotiin. Kantamaan?! Ei tulisi onnistumaan. Ei nyt eikä koskaan.
"Syöt liikaa leivoksia. En jaksa kantaa sinua.", Dario sanoi jokseenkin välinpitämättömästi ja yritti varovasti ravistella Rufiota irti itsestään. Ei kyse nyt liiemmin ollut siitä, etteikö hän olisi jaksanut kantaa, Rufio ei edes ollut lihava, ei mitään sinne päinkään. Kyse oli lähinnä hänen kapinastaan leivoksia vastaan. Edelleen. Aina ja ikuisesti.
"Gabrielle...", Dario kuuli Rufion mutisevan hänen korvaansa ja jähmettyi hetkeksi.
"Mennään, Rufio.", hän sanoi hiljaa ja vaativasti yrittäen irroittaa Rufion käsiä kaulaltaan. "Ja sinä menet siis ihan itse. Omilla jaloillasi."
Rufio Bagot
Rufio huokaisi ja loi vielä viimeisen anovan katseen Darioon. "Hyvä on sitten", hän sanoi marttyyrimaisesti mutristaen huuliaan. "Mutta jos pyörryn väsymyksestä jonnekin, se on sitten sinun vikasi." Hän irrotti otteensa veljestään ja nappasi soittimensa mukaansa, lähtien kävelemään kohti heidän huonettaan Darion kanssa.
//jatkuu huoneessa. xD//
Dario Bagot
Dario ei antanut Rufion koiranpentuilmeen vaikuttaa itseensä mitenkään. Tämä oli jo aikuinen mies ja osasi kyllä kävellä itse. Rufiolla vain näytti joskus olevan noita omituisi ideoitaan. Ei kai tämä nyt hetkeäkään ollut olettanut, että Dario tosiaan kantaisi hänet? Tuskin.
"Sovitaan sitten, että se on minun vikani.", Dario sanoi jokseenkin alentuvasti ja lähti kävelemään kohti heidän huonettaan muutaman askeleen Rufion jäljessä. Rufiosta kun ei ikinä tiennyt. Tämä saattaisi vaikka saada päähänsä pyörtyä tosissaan eikä olisi ihan reilua antaa tämän tällöin murtaa kalloaan tai jotain muuta vastaavaa.
((ADMININ LISÄYS: Loppu))
Rufio Bagot
Pari viimeistä riemukasta sointua ja kappaleen päättävä huudahdus. Rufio katseli tyytyväisenä, kuinka aatelisväki näytti tälläkin kertaa nauttivan hänen musisoinnistaan. Tänä iltana tuntuivat iskevän mahdollisimman railakkaat, vihjailevatkin kappaleet; kaikki olivat juhlatuulella ja kaipasivat jotain piristävää puuduttavien kohteliaisuuskeskustelujen lomaan.
Rufio oikoi hieman puuterinvihreää takkiaan ja otti taas luuttunsa käteensä. Vähän matkan päähän katettu pöytä houkutteli häntä kovasti, makeiden herkkujen huumaava tuoksu yritti kutsua häntä luokseen, mutta mies yritti hillitä itsensä. Juhlien päätyttyä hän kyllä voisi napata mukaansa leivoksen tai muutaman. Kunhan toimisi huomaamatta, jotta Dario ei saisi häntä kiinni. Veljestä puheen ollen, missähän tämä mahtoi olla? Rufio ei ollut nähnyt häntä aikoihin. Mies tunsi rinnassaan pienen huolenkirpaisun, mutta karisti asian mielestään ajatellen, että tämä osaisi kyllä pitää huolen itsestään. Mutta entä jos vastassa olikin pari himokasta aatelisneitoa? Rufio päätti ottaa selvää kaksoisveljensä tekemisistä heti kun näkisi tämän. Piilottelu olisi aivan turhaa...
Huomatessaan lähettyvilleen kerääntyneen naisjoukon, joka mitä ilmeisemmin juorusi kuka oli viettänyt illan kenenkin kanssa ja muita sen tapaisia juttuja, hän päätti aloittaa toisenlaisen kappaleen. Haikeiden sointujen säestämänä hän alkoi laulaa väräjävällä äänellä rikkaasta herttuattaresta ja varattomasta ritarista, joka vannoi rakastetulleen palaavansa takaisin sodasta mutta sai sitten surmansa. Kovinkaan useasti hän ei tätä kyseistä kappaletta ollut laulanut, itse asiassa hän oli hieman säästellyt sitä kauniin melodian takia. Mitä uudemmalta se kuulostaisi, sitä enemmän siitä pidettäisiin, Rufio päätteli.
Dario Bagot
Dario seisoskeli hiukan matkan päässä tarjoilupöydästä keskustellen erään naisen kanssa. Joskaan ei sitä varmaan keskusteluksi oikein voinut sanoa. Nainen puhui lähinnä itsekseen - ilmeisesti säästä - ja Dario vain nyökkäili sopivissa kohdin. Nainen ei liiemmin mitään puheenvuoroa hänelle antanut. Ja se kyllä sopi Dariolle paremmin kuin hyvin. Eihän hänellä kuitenkaan mitään sanottavaa olisi ollut, kuten ei yleensäkään.
Mutta tänään hänellä oli päällään hieman hienommat vaatteet kuin yleensä. Hän tunsi olonsa kuitenkin aika epämukavaksi näissä hienommissa vaatteissa. Mutta ehkä se oli vain totuttelukysymys. Eikä hän kuitenkaan varmaan olisi voinut ilmaantua paikalle arkivaatteissaan. Eikä varsinkaan mustassa viitassa. Niin paljon kuin hän tuosta viitasta pitikin. Siinä saattoi olla niin huomaamaton. Huomaamattomana olemisen salaisuus selvästi oli jotenkin viitassa. Nyt kun hänellä ei ollut sitä, heti oli tämäkin nainen hyökännyt hänen kimppuunsa puheineen auringonpaisteesta ja sateesta ja ties mistä. Dario toki näytti kaikkien mahdollisuuksien mukaan oikein kiinnostuneelta naisen puheista, vaikka todellisuudessa antoikin jokaisen sanan mennä toisesta korvasta sisään ja suoraan toisesta korvasta ulos.
Dario yritti etsiä katseellaan Rufiota. Jossain tarjoilupöydän lähellä tämän olisi luullut olevan. Etenkin, kun tarjolla näytti olevan jos jonkin sorttisia leivoksia. Mahtava itsehillintä näköjään veljellä. Vaikka noin yleisesti ottaen hänestä tällä ei ollut mitään itsehillinnän tapaista juuri nimeksikään. Siis silloin, kun oli kyse leivoksista. Pian Darion huomio kuitenkin kiinnittyi prinsessa Roseen. Tämä näytti erittäin kauniilta, kuten mitä ilmeisimmin aina. Puku, hiukset. Kaikki näytti olevan täydellistä.
Darion katse kiinnittyi prinsessa Roseen, kun tämä sattui vähän lähemmäs häntä. Hän pisti merkille, että nainen näytti erittäin kauniilta, kuten tavallisesti. Puku, hiukset. Kaikki näytti olevan täydellistä. Näytti. Oikeastaanhan koko maailmassa ei voinut olla mitään täydellistä. Darion huomio kiinnittyi pian pois prinsessasta, kun hän kuuli muutamia haikeita sointuja ja sen jälkeen laulua. Rufio. Tällä ei kovin usein ollut hänen käsittääkseen tapana soittaa tuota kappaletta. Mistäköhän nyt tuuli?
Dario yritti hetken aikaa miettiä jotain keinoa, jolla hän olisi voinut kohteliaasti jättää tuon säästä höpöttävän naisen ja lähteä etsimään Rufiota. Kauaa hän ei kuitenkaan jaksanut miettiä. Jos tuota naista nyt huvitti puhua säästä, niin miksipä pilata tämän iloa. Eihän hänellä kuitenkaan mikään kiire ollut. Eikä tämä kuitenkaan enää kauaa keksisi aiheesta puhuttavaa.
Rufio Bagot
Rufio huomioi tyytyväisenä, että hänen laulunsa tuntui keräävän ihmisiä. Varsinkin muutama nuori neito kiherteli lähistöllä kuiskutellen keskenään ja vilkuillen silloin tällöin trubaduuriin. Tätä mies ei kuitenkaan pistänyt sitä enempää merkille, hän oli vain iloinen että laulusta tunnuttiin pitävän. Hän piti siitä itsekin. Mutta nyt mitä houkuttelevimmat tuoksut yrittivät taas viekotella Rufiota luokseen, eikä tämä pystynyt enää vastustamaan kiusausta. Salavihkaisesti hän lähti hiipimään kohti tarjoilupöytää, mikä oli aika vaikeaa sillä väkeä oli edessä melko lailla.
Kesken läpinäkyvän hiippailunsa hän sattui vilkaisemaan ympärilleen, ja näki henkilön, johon hänellä oli tällä hetkellä kahdensuuntaisia tunteita. Tämä pilasi hänen hienon leivoksenpihnimissuunnitelmansa, mutta toisaalta juuri tämän hän olikin tahtonut tavata. Herkut sikseen, hän kyllä pihistäisi ne hieman myöhemmin...
"Da-ri-ooo!" Rufio huudahti iloisesti venyttäen viimeistä tavua yli tavallisen ihmisen sietokyvyn ja puikkelehti ihmisten läpi päästäkseen veljensä luo. Päästyään vihdoin hyppyetäisyydelle hän ripustautui tämän kaulaan hymyillen leveästi.
"Minulla oli ikävä", hän ilmoitti ja ilme vakavoitui sitten asteen verran.
"Missä olit? Kävivätkö he kimppuusi?" hän kysyi nopeasti, tajuamatta selittää mitä tarkoitti "heillä". Pojan mielikuvitus oli taas käynyt ylikierroksilla, kauhukuvat yli-innokkaista neidoista Darion kimpussa olivat tällä kertaa täyttäneet hänen päänsä.
Dario Bagot
Dariolla oli varsin pitkä pinna. Hän ei suuttunut hirveän helposti. Hänen sietokykyään sai koetella aika pitkään ennen kuin saattoi huomata minkäänlaisia ärtymisen oireita. Nyt kuitenkin ärtyminen alkoi olla jo aika lähellä, kun tuo omituinen nainen alkoi puhua hänelle vuosien takaisesta, erityisen sateisesta kesästä. Aihehan tietysti oli erittäin mielenkiintoinen. Jos sattui olemaan joku ihmeen säätutkija eikä trubaduuri. Sateisesta kesästä ei edes paljon laulujakaan saisi aikaan.
Darion uskomattoman monimutkaisten katoamissuunnitelmien kehittely jäi kuitenkin kesken hyvin äkkiä, sillä Rufio tuli pelastamaan hänet ahdinkosta - omalla lievästi sanottuna räväkällä tavallaan. Nainen säikähti ja kaikkosi paikalta varsin äkkiä, kun Rufio hyppäsi Darion kaulaan. Ei mitenkään ihmeellistä. Hän itsekin olisi vastaavassa tilanteessa saattanut kadota paikalta nopeasti. Olihan Rufio kuitenkin varsin pelottava näky. Tietyllä tavalla.
"Luonnollisesti...", Dario sanoi hiljaa, melkein mutisten ja hymyili väsyneesti; kuin olisi tuottanut suurtakin vaivaa kääntää suupieliä yhtään enempää ylöspäin. Ei hän mitenkään väsynyt ollut. Hänellä vain ei ollut tapana hymyillä yhtään niin leveästi kuin hänen veljensä yleensä. Hänellä ei ollut myöskään tapana hypätä ihmisten kaulaan. Hänen käytöksensä ylipäätään oli yleensä varsin paljon hillitympää kuin Rufion.
"Ketkä he?", Dario kysyi Rufiolta katsoen tätä ja rypistäen hiukan kulmiaan. Hän yritti miettiä, keitä "he" voisi tarkoittaa, mutta ei keksinyt mitään.
Rufio Bagot
"He! Ne pelottavat, kaikkialla liihottavat, avokaulaisiin asuihin pukeutuneet rikkaat naisenpaholaiset, joilla ei ole muuta tekemistä kuin metsästää kaltaisiasi avuttomia..." Rufio selitti matalalla, karmivalla äänellä, kuin olisi kertomassa kauhutarinaa. Tarina kuitenkin keskeytyi, kun pojan huomio kääntyi hieman toisaalle. Hänen ohitseen oli juuri kulkemassa palvelija täyden herkkulastin kanssa, aikeenaan mennä täyttämään tarjoilupöytää. Näppärästi palvelijan katsoessa poispäin Rufio nappasi tarjottimelta muutaman ylellisen ulkomailta tuoduin hedelmien siivuilla koristetun kermaleivoksen haukaten ensimmäisestä palan.
"Missä olit?" hän toisti kysymyksensä ja pyyhki murusia rinnuksiltaan.
//tuli lyhyt, lyhyt, lyhyt. Anteeksi. Voisin syyttää väsymystä, mutta mikä pakko oli kirjoittaa... ^^;;//
Dario Bagot
Dario kuunteli Rufion selitystä naispaholaisista huomattavasti kiinnostuneempana kuin äskeistä sääselostusta. Rufio sai kaiken aina kuulostamaan niin dramaattiselta.
"Ai he.", Dario sanoi painokkaasti, kuin sanan "he" merkitys olisi yhtäkkiä valjennut hänelle täysin kirkkaana.
"Niinpä tietysti. Olisi pitänyt arvata.", hän lisäsi painokkaasti. Rufiolla oli usein tällaisia kaikenlaisia hieman omalaatuisia juttuja. Naispaholaisia...
Dario otti kasvoilleen mahdollisimman paheksuvan ilmeen, kun Rufio nappasi itselleen ohikulkevan tarjoilijan tarjottimelta leivoksia. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään. Ei vielä. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että hänen ikuinen sotansa leivoksia vastaan olisi ollut ohi. Hänellä ei kyllä oikeastaan ollut mitään leivoksia vastaan sinänsä. Lähinnä sitä vastaan, että Rufiolla oli mitä ilmeisimmin jonkinasteinen riippuvuus niistä.
Rufion esittäessä kysymyksen siitä, missä hän oli ollut, Dario jäi hetkeksi miettimään, että missä hän oikein oli ollut. Siinä paikallaan kai. Hän pyyhkäisi oikealla jalallaan hiukan allansa olevaa lattiaa.
"Tässä näin minä olin.", hän sanoi hitaasti. "Ihan metrin puolentoista säteellä. Hyvinkin pitkän aikaa."
Niinhän hän olikin ollut. Hän ei ollut paljoa liikkunut paikaltaan sitten juhliin tulonsa. Miksipä olisi?
Rufio Bagot
Rufio mutristi huuliaan veljensä katsoessa häntä moittivasti. Pelkästään tuollainen katse olisi hänelle riittävä rangaistus, mutta hän vain ei voinut vastustaa tuollaisia kermakuorrutettuja herkkuja...
"Ai. En huomannut sinua, vaikka etsin", Rufio sanoi tarpeettomasti ja katsahti sitten tarkemmin Darioon.
"Näytät ihanalta noissa vaatteissa", hän julisti hymyillen. Vihdoinkin mies oli jättänyt sen ikälopun viittansa. Ei sillä, että Rufio olisi erityisesti inhonnut kyseistä vaatekappaletta, itse asiassa toisin päin, sillä se jotenkin kuului Darion olemukseen, mutta tällä ei tuntunut yleensä olevan tilannetajua milloin viitta kuului jättää kotiin. Tällä kertaa veljen vaatevalinta sen sijaan oli juuri sopivan juhlava tilaisuuteen.
"Miten olisi duetto? Minä voin soittaa, laula sinä", Rufio ehdotti yhtäkkiä. Hän näppäili hieman luuttuaan.
"Sopiiko Itkevä joutsen?" Pojan kasvoilla käväisi ovela ilme tämän mainitessa laulun. Kappale oli hieman surusävyinen, mutta hyvin kaunis yhtä kaikki. Se kertoi itsepäisestä kreivittärestä, joka rakastui tavalliseen mieheen, mutta ei saanut vastarakkautta. Luovuttamatta kreivitär kuitenkin jatkoi keinolla millä hyvänsä, mutta lopulta masentui ja heittäytyi alas tornista. Mies, joka oli salaa alkanut rakastaa kreivitärtä, tuli hulluksi surusta.
Suurin osa Rufion surullisista lauluista oli juuri tuon tapaisia, kiellettyä rakkautta ja eri sosiaaliluokkien rakastavaisia käsitteleviä. Tätä hän tosin piti lempikappaleenaan, ja rakasti kuulla sen Darion laulamana.
Dario Bagot
Dario huomasi, miten Rufio mutristi huuliaan, mutta se ei muuttanut hänen kantaansa leivosasiaan. Ei ollut muuttanut koskaan ennen eikä muuttanut nytkään.
Dario vilkaisi itsekin vaatteitaan, kun Rufio oli sanonut hänen näyttävän niissä 'ihanalta'. Ihana ei kyllä ollut ensimmäinen sana, joka hänelle itselleen olisi tullut mieleen. Mutta Rufio olikin Rufio... Vähän erikoistapaus. Tai ehkä vähän enemmänkin.
"Mmmhmh.", kuului Darion olkapäidenkohautuksella säväytetty vastaus Rufion kysymykseen duetosta. Hänelle laulujen aloittaminen oli aina yhtä vaikeaa. Joka kerta. Vaikka hän kyllä lauloi ihan mielellään sitten kun vain vauhtiin pääsi. Mutta ehkä hän nyt voisi sitten laulaa. Ihan vaikka vain sitten Rufion mieliksi. Ja olihan kuitenkin sentään juhlatkin.
"Itkevä joutsen?", Dario toisti muistellen kappaletta. Rufion kasvoilla oli ollut jotenkin ovela ilme tämän mainitsessa kappaleen. Juttuun oli kuitenkin joku koira haudattuna... Mutta eipä hän tuollaista juuri sillä hetkellä jaksanut miettiä. Enemmänkin hän muisteli vain kappaleen sanoja. Hän ei ollut laulanut sitä pitkiin aikoihin. Tai ei ainakaan lähimmän kolmen päivän sisällä.
"No soita sitten. Minä laulan.", Dario sanoi lopulta. Se oli vähän kuin myöntävä vastaus kysymykseen.
Rufio Bagot
Rufio virnisti ja alkoi näppäilemään luuttuaan luoden ilmoille kauniin melodian. Poika sulki silmänsä kuunnelleen kaksoisveljensä laulua. Se oli joka kerralla yhtä kaunista...
Soitettuaan viimeiset sävelet ja avattuaan silmänsä hän huomasi juhlien olevan lopussa, vain muutama aateliston jäsen seisoskeli vielä siellä täällä keskustellen, palvelijoiden jo alkaessa hieman siistimään paikkoja. Rufio haukotteli syvään ja katsoi veljeään.
"Mmh, minua väsyttää... Kanna minut kotiin", hän sanoi anovalla äänensävyllä ripustautuen Darion kaulaan. "Koti" oli Rufion puheessa alkanut tarkoittamaan kaksosten huonetta linnassa.
"Gabriel..." hän lisäsi mutisten toisen korvaan.
Dario Bagot
Dario muisti juuri ajoissa, miten laulu alkoi ja aloitti sen. Hän muisti kaikki sanat siinä laulaessaan ja tajusi myös, minkä takia Rufio oli tahtonut esittää nimenomaan sen laulun. Hän oli ollut ihan oikeassa ajatellessaan, että juttuun oli joku koira haudattuna. Niinpä hän mulkoilikin Rufiota pahasti alta kulmain aina kun vain laulamiselta sattui ehtimään. Tosin siitä ei tainnut olla paljoa apua sinänsä, sillä Rufio näytti pitävän silmänsä kiinni. Tai olihan siitä tietysti apua Dariolle itselleen. Toisten pahantahtoinen mulkoilu oli aina jotenkin niin rentouttavaa.
Kappaleen loputtua Dario loi viimeisen paheksuvan silmäyksen Rufioon ja siirsi katseensa sitten muualle. Juhlat näyttivät olevan jo aika lailla loppusuoralla. Olisi ehkä aika poistua näyttämöltä.
Rufiokin näytti olevan sitä mieltä, sillä tämä ripustautui hänen kaulaansa ja vääti häntä kantamaan tämän kotiin. Kantamaan?! Ei tulisi onnistumaan. Ei nyt eikä koskaan.
"Syöt liikaa leivoksia. En jaksa kantaa sinua.", Dario sanoi jokseenkin välinpitämättömästi ja yritti varovasti ravistella Rufiota irti itsestään. Ei kyse nyt liiemmin ollut siitä, etteikö hän olisi jaksanut kantaa, Rufio ei edes ollut lihava, ei mitään sinne päinkään. Kyse oli lähinnä hänen kapinastaan leivoksia vastaan. Edelleen. Aina ja ikuisesti.
"Gabrielle...", Dario kuuli Rufion mutisevan hänen korvaansa ja jähmettyi hetkeksi.
"Mennään, Rufio.", hän sanoi hiljaa ja vaativasti yrittäen irroittaa Rufion käsiä kaulaltaan. "Ja sinä menet siis ihan itse. Omilla jaloillasi."
Rufio Bagot
Rufio huokaisi ja loi vielä viimeisen anovan katseen Darioon. "Hyvä on sitten", hän sanoi marttyyrimaisesti mutristaen huuliaan. "Mutta jos pyörryn väsymyksestä jonnekin, se on sitten sinun vikasi." Hän irrotti otteensa veljestään ja nappasi soittimensa mukaansa, lähtien kävelemään kohti heidän huonettaan Darion kanssa.
//jatkuu huoneessa. xD//
Dario Bagot
Dario ei antanut Rufion koiranpentuilmeen vaikuttaa itseensä mitenkään. Tämä oli jo aikuinen mies ja osasi kyllä kävellä itse. Rufiolla vain näytti joskus olevan noita omituisi ideoitaan. Ei kai tämä nyt hetkeäkään ollut olettanut, että Dario tosiaan kantaisi hänet? Tuskin.
"Sovitaan sitten, että se on minun vikani.", Dario sanoi jokseenkin alentuvasti ja lähti kävelemään kohti heidän huonettaan muutaman askeleen Rufion jäljessä. Rufiosta kun ei ikinä tiennyt. Tämä saattaisi vaikka saada päähänsä pyörtyä tosissaan eikä olisi ihan reilua antaa tämän tällöin murtaa kalloaan tai jotain muuta vastaavaa.
((ADMININ LISÄYS: Loppu))