Post by Admin on Oct 19, 2013 1:49:37 GMT 2
Lähetetty: Per Hei 06, 2007 10:33 Viestin aihe: Loistelias kesäpäivä -vanha foorumi (Loppu) Vastaa lainaamalla viestiä
Olivia
Tuuli loi pieniä henkäyksiään kauniille kasvoille, pakottaen painamaan silmät pieneksi hetkeksi kiinni, helpotuksen huokaisun karatessa niiltä täyteläisen aistillisilta huulilta. Nuo pienet henkäykset olivat kuin vastaus tähän helteiseen päivään. Aurinko porotti taivaalta kuin se aikoisi kärventää jokaisen eläväisen lämpimillä säteillään. Nuori markiisitar kuunteli heinäsirkkojen siritystä ruohikosta ja nautti kuumasta päivästä.
Penkki, jolla neito istui, oli tehty valkoisesta kivestä. Luultavasti marmorista. Kivi oli onneksi viileä ja se helpotti hiukan kuumaa oloa. Markiisitar oli valinnut paikkansa hyvin. Hän istui ison hedelmäpuun varjossa ja oli pukeutunut ohuesta silkistä valmistettuun leninkiin. Vaaleanvihreäväri korosti kauniisti neidon aasialaisittain tummaa ihoa ja mekon etumus oli kirjailtu valkoisella ja hennon keltaisella. Korpinmustat kiharat olivat liian kuumat pidettäviksi auki, joten hiukset oli nostettu yksinkertaiselle kampaukselle ylös, muutamien kiharoiden tippuessa ”huolimattomasti” alas. Kampaus päästi hienon tuulen vireen hyväilemään joutsenmaisen pitkää kaulaa.
Siniset silmät avattiin hitaasti katselemaan maailmaa ympärillään. Hedelmäpuut loivat varjoja eläväisten onneksi. Noissa varjoissa istuskeli muutamia ihmisiä, mutta kukaan ei uskaltanut lähestyä nuorta neitoa. Hänen henkivartioidensa rautaisat ilmeet karkoittivat ihailijat pois ja Olivia tahtokin olla hetken aikaa rauhassa teeskentelijöiltä, nauttia vain tästä kuumasta päivästä.
Nuori nainen, jonka kauneutta verrattiin usein enkeleihin ja jumalattariin, käänsi katseensa niihin hyvin hoidettuihin käsiin, joiden sormet ja kynnet olivat melko pitkät ja hoikat. Monet kirosivat tämän päivän kuumuutta, mutta DeMariuksen tyttärelle se toi mieleen monet matkat äidinäidin kotiin Aasiaan.
Isoäiti oli mennyt naimisiin paikalliset aatelisen kanssa, joka oli ollut tunnettu seikkailija ja tuonut itselleen vaimon yhdeltä matkaltaan. Isoäiti ei ollut osannut täkäläisten kieltä hyvin, mutta se ei tuon kaunottaren elämää ollut haitannut. Hovissa isoäiti oltiin otettu vastaan hyvin ja nuori vaimo oli saanut oppia kantapään kautta hovin juonittelut. Isoäiti oli moneen kertaan varoitellut tyttärentyttäriään hovin juonista ja oli antanut noille ohjeeksi ettei loiston olisi koskaan annettava sumentaa päätä. Isoäidille tapahtuneen vuoksi, oli Olivia kovin varovainen täällä. Hän piti omat asiansa visusti omana tietonaan, yrittäen toimia huomaamattomasti ja kohteliaasti.
Ajatukset suljettiin syvälle mieleen, nuoren markiisittaren huokaistessa uudemman kerran ja kohentaen asentoaan. Olivia yritti olla mahdollisimman aito, oma itsensä. Hän ei tahtonut olla osa hovin juonitteluja ja oli tullut tänne isän sisarusten pakottaessa nuoren neidon etsimään itsellensä aviomiestä. Mutta hän ei tahtonut. Olivia tahtoi elämältään jotakin muuta. Hän tahtoi nähdä maailmaa. Ujoudestaan huolimatta, nuoren markiisittaren sisällä asui se sama halu nahdä maailmaa kuin mikä oli asunut hänen äidinsä isän sisällä.
((Sovittu))
Ziya al-Din Asharid
Nurmella, vähän matkan päästä kaikkien puiden luomista varjoista, oli levitettynä vaalea viltin tapainen. Sen päälle ja lähistölle oli kokoontunut suunnilleen kymmenen hengen seurue, jolla oli kaikesta päättäen melko hauskaa. Seurueeseen kuului valtaosin miehiä ja vain kaksi naista, jotka olivat pukeutuneet kesäpäivän kunniaksi paljastaviin ja koristeellisiin asuihin. Valtaosalla miehistä oli soittimet mukanaan ja naiset viihdyttivät viltillä istuvaa nuorukaista tanssillaan. Mies oli uppoutunut keskusteluun muutaman muun kanssa, jotka istuivat yhtälailla viltillä. Hän oli pukeutunut miltei naisellisesti, pitkään pukuun, jonka värit olivat tänään kermanvaalea, smaragdinvihreä ja kulta. Hänen vaatteensa paljastivat kapean kaistaleen karvatonta, laihaa rintaa sekä jäntevää vatsaa, kunnes paksu ja vihreä, silkkinen vyö peitti näkymän. Se valui pitkin hänen jalkaansa vaalealle viltille kiemuraksi. Miehellä oli kädessään koristeellinen pikari, jossa olisi saattanut olla viiniä, mutta päätellen miehen selväpäisyydestä ja nopeasta juomatahdista sen täytyi olla jotain muuta. Mikäli antoi katseen kiertää seurueessa hetken, saattoi huomata palvelijan - joka hänkin oli puettu kauniisti kirjailtuihin vaatteisiin eikä juurikaan näyttänyt palvelijalta, vaikka toimistaan päätellen sellainen olikin - joka puristi mehua tuoreista, koriin asetelluista hedelmistä.
Yhtäkkiä nuori mies kohotti katseensa, ei suinkaan tarkastellakseen ympärilleen, vaan tarkastellakseen juurikin tuota penkillä istuvaa naista. Hän oli iloisella tuulella, kuten näin kauniina päivänä vain suinkin voi olla, eikä siksi tuntenut vastenmielisyyttä naisiin, kuten yleensä. Tänään hän oli liian juopunut auringonpaisteesta ja valkeiden lintujen liverryksestä, jotta olisi piitannut sellaisista asioista kuin naisten keimailevasta yleisluonteesta, päällekäyvyydestä ja rasittavuudesta, joka noista yleisesti huokui. Hän oli liian tyytyväinen huomatakseen sellaisia asioita, jo tuo nainen näytti siltä, että kaipasi hiukan hauskanpitoa. Ziya oli yleensä viimeisten joukossa tarjoamassa seuraansa vapaaehtoisesti naisille, mutta tänään hän oli valmis tekemään poikkeuksen. Hän nousi, suoristaen pukunsa helmat. Ne osuivat miltei maahan, piilottaen hänen kauniisti muodostuneet jalkansa, jotka vielä esken olivat hiukan näkyneet. Silkkivyö valui hänen kupeellaan, myötäillen puvun vihreällä ja kullalla kirjailtuja helmoja. Kuviot olivat kiemuraisia ja köynnösmäisiä, mutta sieltä täältä saattoi erottaa linnun hahmon. Kuten aina, tälläkin kertaa nuorukaisen vaatteet olivat kolmikerroksiset, tosin alin hänen vaatteistaan oli tällä kertaa vain vyötäröltä maahan ulottuva. Hänen korvissaan olivat suuret, smaragdein korsitellut korvakorut, jotka helähtelivät hänen hiuskoristeidensa kanssa samaan tahtiin hänen kävellessään ruohikon poikki naisen luokse.
Ziya oli pannut merkille tuon kaksi miestä, joista nuorempi oli uskomattoman kaunis. Ziya voisi oikein mielellään tehdä lähempää tuttavuutta tuon kanssa, mikäli tilanne joskus sen sallisi. Hän käveli ryhdikkäästi, kevyin, miltei tanssahtelevin askelin, naisen luokse ja ojensi tuolle sitten kultaisin koruin koristellun kätensä, jonka sormia smaragdisormukset koristivat. Hänen ihonsa hohti heikon kullan sävyisenä auringossa ja tällaisella säällä hänen silmänsä näyttivät tavallistakin tummemmilta, sillä pitkät, tuuheat ripset loivat varjon niille, ja niiden punaruskea väri oli tummunut miltei mustaksi.
"Minä olen Ziya, Persian satraapin vanhin poika, joka tekee minusta kai lähinnä prinssiä vastaavan. Täällä olen kuitenkin vain aatelinen aatelisten sankassa joukossa. Pyytäisi mitä nöyrimmin teitä liittymään seurueeseeni, sillä tällaisena kauniina päivänä on suorastaan mahdotonta olla nauttimatta hyvästä seurasta, harvinaisten hedelmien mehusta ja musiikista, joka tuo niin kovin mieleeni Persian ja palatsin laajat salit", Ziya oli huomannut sivusilmällään, että naisen henkivartijat olivat lähteneet liikkeelle ja lähestyivät nyt heitä varovaisin askelin, tarkkaillen tilannetta valppaasti koko ajan, valmiina juoksemaan lopun matkaa, mikäli tämä vieras käyttäytyisi uhkaavasti heidän emäntäänsä kohtaan. Ziya kohotti katseensa vanhempaan noista, kohdistaen rautaisen tuijotuksen tuon silmiin ja laskelmoiden, josko tuo kerjäsi riitaa. Hänen kätensä pysyi kuitenkin vakaana ja ojennettuna nuorelle naiselle.
Olivia
Olivia nosti katseensa käsistään ja kohtasi tuon miehen hypnoottisen katseen. Neito ei saanut sinisiä silmiään irti toisen silmistä, mutta kuuli henkivartioidensa liikkuvan lähemmäs.
”Valtiatar?”, ääni kuului Andrelle, vanhemmalle henkivartijalle, joka mittaili teräksenharmaalla katsellaan tuota tunkeilijaa. Andrelle kaikki, jotka lähestyivät hänen valtiatartaan, olivat tunkeiljoita. Olivia tiesi katsomatta miten uhkaavilta nuo kaksi miestä näyttivät. Molemmat olivat yllättävän pitkiä. Andren tummat hiukset olivat jo ohimoilta hiukan harmaantuneet. Miehen kasvot kuuluivat kovia kokeneelle sotilaalle. Nuo kovat kokemukset olivat tuoneet monia uurteita nuoruudessaan komean miehen kasvoille. Oikeastaan Andre oli Olivian isän henkivartija sekä tuon luottohenkilö. Andre oli ollut Olivian elämässä niin kauan kuin tuo vain muisti. Markiisittaren isän viimeinen toive oli, että Andre sekä muut palvelijat katsoisivat hänen tyttärensä perään ja vartioisivat tuota kuin haukat. Tuota toivetta Olivian mukana olevat palvelijat noudattivat ja välillä nuo kumosivat sillä nykyisen valtiattarensa käskyt.
Jeromen taas oli kasvoiltaan ja vartaloltaan hyvin kaunis, aivan kuten Ziya oli havainnutkin. Mies oli iholtaan ja hiuksiltaan vaalea, hyvävartaloinen eikä liian lihaksikas.
”Kaikki hyvin, Andre ja Jeromen” aistilliset huulet raottuivat hiukan lauseen lopuksi. Markiisittaren ääni oli pehmeä ja se sai miehet rentoutumaan sekä irrottamaan kätensä asiltaan, jonne sormet olivat eksyneet vaistomaisesti. Nuo kaksi olivat markiisittaren isän kaksi parhaista sotureita. Jeromen oli toki Andren oppipoika, mutta oli pian opettajaansa taitavampi.
”Hauska tavata teidät Ziya, Persian satraapin vanhin poika. Minä olen Markiisitar DeMarius, mutta kutsukaa minua vain Oliviaksi” , nainen sanoi hymyillen ujosti. Hän ei tarkoittanut sanojaan mitenkään keimaileviksi vaikka ne niiltä saattoivat kuulostaa.
”Otan kutsunne mielelläni vastaan”
Tumma iho sai siniset silmät näyttämään tavallista sinisemmiltä. Siro, pitkäsorminen käsi tarttui Ziyan käteen, neidon noustessa ylös. Toinen käsi oikoi lähes vaistomaisesti vaaleanvihreän puvun helmoja.
Olivia irrotti katseensa miehen silmistä. Tai oikeastaan hänen piti pakottaa itsensä siihen koko mielellään. Niin kauniit ja hypnoottiset nuo silmät olivat. Sinisten silmien katse osui hänen henkivartioihinsa, kauniin hymyn noustessa niille täyteläisille huulille. Hänellä oli kaikki hyvin. Ei ollut mitään pelkoa.
Siniset silmät nauliutuivat taas miehen silmiin. Sinisten silmien pilke oli ujo ja rehellinen, viaton. Ziya näytti liiankin kauniilta ollakseen mies.
"En tahdo olla tunkeileva, mutta saanen kysyä teiltä.. Millaista kotimaassanne on?” nuoren markiisittaren ääni oli kohtelias. Enkelimäisen kaunis nuori nainen kallisti hiukan päätään kysymyksensä lopuksi.
Ziya al-Din Asharid
Ziya hymyili niin henkivartijoille kuin markiisittarellekin, tuon suodessa hänelle huomiotaan. Kas niin, olisihan se pitänyt arvata, että nainen suostuisi sen kummemmitta kommelluksitta hänen seurakseen. Ziya kumarsi pienesti päätään, toisen kehottaessa häntä kutsumaan tuota Oliviaksi. Olivia.
"Kas niin, markiisitar Olivia, toivottavasti viihdytte seurassamme tämän iltapäivän, joka ei voisi olla enää kauniimpi", Ziya sanoi hymyillen, ja ohjasi naisen nurmen poikki seuralaistensa luokse. Myös muut persialaiset kuulivat kysymyksen kotimaastaan ja puhkesivat kaikki kertomaan tarinoitaan. Tanssijattaret loivat mustasukkaisia katseita Ziyan ja markiisittaren suuntaan.
Ziya kohotti kätensä seuralaisilleen ja avitti naisen viltille istumaan. Hän viittasi palvelijaa koreissa vaatteissaan kaatamaan naiselle hedelmäjuomaa, joka kupli, mutta oli alkoholitonta, kuten hyviin tapoihin kuului.
"Minä en tiedä mistä aloittaisin, mutta sanotaanko, ettei ole Persian voittanutta. Olen matkustellut paljon, sillä isäni oli sairas, eikä voinut lähteä palatsista hoitamaan Persian poliittisia asioita..." Ziya keskeytti pahoitteleva, viettelevä hymy kasvoillaan, "en tarkoita tylsistyttää teitä, markiistar", Ziya lausui pehmeästi ja ojensi pikarin täynnä sitä juomaa naiselle.
"Persia on kaunis ja verrattain eksoottinen maa. Palatsini on upeaakin upeampi ja kullalla ja jalokivillä koristeltu. Palvelijani ovat hyvätapaisia ja tottelevaisia, ja kaikki ympärilläni ovat tyytyväisiä, sillä Persiassa ei ole tapana kiiruhtaa asioita, kuten täällä Euroopassa", Ziya sanoi, nyökäten kevyesti. Hän siemaisi omasta pikaristaan ja vilkaisi sitten soittajiin ja tanssijoihin, nyökäten noita jatkamaan juhliaan. Soitto jatkuikin ja joku ojensi prinssille luutuntapaisen soittimen.
"Osaatteko te, markiisitar, soittaa?" Ziya kysyi hymyillen ja näppäili luutusta esiin muutaman soinnun.
Viimeinen muokkaaja, admin pvm Maa Huh 06, 2009 8:40, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti MSN Messenger
OliviaDeMarius
Liittynyt: 11 Lok 2007
Viestejä: 63
LähetäLähetetty: Tor Lok 11, 2007 11:00 Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä
Olivia DeMarius:
Hymy nousi koristamaan kasvojaan, saaden niille eräänlaista kirkkautta.
”Toki”
Vastata ei kai olisi tarvinnut, mutta tottumuksesta neito teki sen. Markiisitar antoi johdattaa itsensä al-Din Asharidin palvelusväen luo. Ihaillen miehen sulavaa kävelyä, tuon jokseenkin kissamaista olemusta Olivia katseli toista vaivihkaan. Pieni hämmästys nousi enkelimäisille kasvoille tuo palvelijoiden alkaessa kertomaan tarinoita, joita Olivia yritti kuunnella pieni ymmärtäväinen pilke sinisissä silmissään. Neidon henkivartijat pysyttelivät kunnioittavan matkan päässä, pitäen haukankatseensa seurueessa ihan näin kaiken varalta. Jossakin määrin palvelijoidensa käytös ärsytti nuorta markiisitarta, mutta hän tiesi noiden toteuttavan Olivian kuolleen isän käskyä ja viimeistä toivomusta. Kuolleen käskyä oli hankala kumota.
”Oi, ette te pitkästytä minua. Suvullani ovat juuret Roomassa ja jonkin verran myös Aasiassa, mutta itse en ole juurikaan matkustellut. Isoisäni toi eräältä matkaltaan Aasiaan isoäitini, mutta en ole tavannut sen puolen sukua. Pidän tarinoista tai ihmisten kokemuksista, jotka koskevat muita, kaukaisia maita”
Lause päättyi pieneen hymyyn, vastaukseksi miehen viettelevälle hymylle. Sama halu nähdä maailmaa asui myös Markiisittaren sisällä mikä oli saanut aikanaan hänen isoisänsäkin karistamaan tämän maan tomut jaloistaan, kokoamaan pienen retkikunnan ja lähtemään seikkailemaan. Mutta hänessä asusti myös äidiltään perimäänsä rauhallisuutta ja ujoutta, joka esti neitoa tekemästä mitään radikaalia ratkaisua. Siispä hän kuunteli miestä silmien loistaessa pienesti. Ziyahin pieni seurue oli Markiisittarelle kuin keidas jossakin muualla, pieni pala jotakin muuta kaukaista maailmaa.
Olivia siemaisi pikaristaan ja hymyili pienesti.
”Osaan soittaa jonkin verran. Voisitteko te soittaa jotakin persialaista minulle?”
Olivia
Tuuli loi pieniä henkäyksiään kauniille kasvoille, pakottaen painamaan silmät pieneksi hetkeksi kiinni, helpotuksen huokaisun karatessa niiltä täyteläisen aistillisilta huulilta. Nuo pienet henkäykset olivat kuin vastaus tähän helteiseen päivään. Aurinko porotti taivaalta kuin se aikoisi kärventää jokaisen eläväisen lämpimillä säteillään. Nuori markiisitar kuunteli heinäsirkkojen siritystä ruohikosta ja nautti kuumasta päivästä.
Penkki, jolla neito istui, oli tehty valkoisesta kivestä. Luultavasti marmorista. Kivi oli onneksi viileä ja se helpotti hiukan kuumaa oloa. Markiisitar oli valinnut paikkansa hyvin. Hän istui ison hedelmäpuun varjossa ja oli pukeutunut ohuesta silkistä valmistettuun leninkiin. Vaaleanvihreäväri korosti kauniisti neidon aasialaisittain tummaa ihoa ja mekon etumus oli kirjailtu valkoisella ja hennon keltaisella. Korpinmustat kiharat olivat liian kuumat pidettäviksi auki, joten hiukset oli nostettu yksinkertaiselle kampaukselle ylös, muutamien kiharoiden tippuessa ”huolimattomasti” alas. Kampaus päästi hienon tuulen vireen hyväilemään joutsenmaisen pitkää kaulaa.
Siniset silmät avattiin hitaasti katselemaan maailmaa ympärillään. Hedelmäpuut loivat varjoja eläväisten onneksi. Noissa varjoissa istuskeli muutamia ihmisiä, mutta kukaan ei uskaltanut lähestyä nuorta neitoa. Hänen henkivartioidensa rautaisat ilmeet karkoittivat ihailijat pois ja Olivia tahtokin olla hetken aikaa rauhassa teeskentelijöiltä, nauttia vain tästä kuumasta päivästä.
Nuori nainen, jonka kauneutta verrattiin usein enkeleihin ja jumalattariin, käänsi katseensa niihin hyvin hoidettuihin käsiin, joiden sormet ja kynnet olivat melko pitkät ja hoikat. Monet kirosivat tämän päivän kuumuutta, mutta DeMariuksen tyttärelle se toi mieleen monet matkat äidinäidin kotiin Aasiaan.
Isoäiti oli mennyt naimisiin paikalliset aatelisen kanssa, joka oli ollut tunnettu seikkailija ja tuonut itselleen vaimon yhdeltä matkaltaan. Isoäiti ei ollut osannut täkäläisten kieltä hyvin, mutta se ei tuon kaunottaren elämää ollut haitannut. Hovissa isoäiti oltiin otettu vastaan hyvin ja nuori vaimo oli saanut oppia kantapään kautta hovin juonittelut. Isoäiti oli moneen kertaan varoitellut tyttärentyttäriään hovin juonista ja oli antanut noille ohjeeksi ettei loiston olisi koskaan annettava sumentaa päätä. Isoäidille tapahtuneen vuoksi, oli Olivia kovin varovainen täällä. Hän piti omat asiansa visusti omana tietonaan, yrittäen toimia huomaamattomasti ja kohteliaasti.
Ajatukset suljettiin syvälle mieleen, nuoren markiisittaren huokaistessa uudemman kerran ja kohentaen asentoaan. Olivia yritti olla mahdollisimman aito, oma itsensä. Hän ei tahtonut olla osa hovin juonitteluja ja oli tullut tänne isän sisarusten pakottaessa nuoren neidon etsimään itsellensä aviomiestä. Mutta hän ei tahtonut. Olivia tahtoi elämältään jotakin muuta. Hän tahtoi nähdä maailmaa. Ujoudestaan huolimatta, nuoren markiisittaren sisällä asui se sama halu nahdä maailmaa kuin mikä oli asunut hänen äidinsä isän sisällä.
((Sovittu))
Ziya al-Din Asharid
Nurmella, vähän matkan päästä kaikkien puiden luomista varjoista, oli levitettynä vaalea viltin tapainen. Sen päälle ja lähistölle oli kokoontunut suunnilleen kymmenen hengen seurue, jolla oli kaikesta päättäen melko hauskaa. Seurueeseen kuului valtaosin miehiä ja vain kaksi naista, jotka olivat pukeutuneet kesäpäivän kunniaksi paljastaviin ja koristeellisiin asuihin. Valtaosalla miehistä oli soittimet mukanaan ja naiset viihdyttivät viltillä istuvaa nuorukaista tanssillaan. Mies oli uppoutunut keskusteluun muutaman muun kanssa, jotka istuivat yhtälailla viltillä. Hän oli pukeutunut miltei naisellisesti, pitkään pukuun, jonka värit olivat tänään kermanvaalea, smaragdinvihreä ja kulta. Hänen vaatteensa paljastivat kapean kaistaleen karvatonta, laihaa rintaa sekä jäntevää vatsaa, kunnes paksu ja vihreä, silkkinen vyö peitti näkymän. Se valui pitkin hänen jalkaansa vaalealle viltille kiemuraksi. Miehellä oli kädessään koristeellinen pikari, jossa olisi saattanut olla viiniä, mutta päätellen miehen selväpäisyydestä ja nopeasta juomatahdista sen täytyi olla jotain muuta. Mikäli antoi katseen kiertää seurueessa hetken, saattoi huomata palvelijan - joka hänkin oli puettu kauniisti kirjailtuihin vaatteisiin eikä juurikaan näyttänyt palvelijalta, vaikka toimistaan päätellen sellainen olikin - joka puristi mehua tuoreista, koriin asetelluista hedelmistä.
Yhtäkkiä nuori mies kohotti katseensa, ei suinkaan tarkastellakseen ympärilleen, vaan tarkastellakseen juurikin tuota penkillä istuvaa naista. Hän oli iloisella tuulella, kuten näin kauniina päivänä vain suinkin voi olla, eikä siksi tuntenut vastenmielisyyttä naisiin, kuten yleensä. Tänään hän oli liian juopunut auringonpaisteesta ja valkeiden lintujen liverryksestä, jotta olisi piitannut sellaisista asioista kuin naisten keimailevasta yleisluonteesta, päällekäyvyydestä ja rasittavuudesta, joka noista yleisesti huokui. Hän oli liian tyytyväinen huomatakseen sellaisia asioita, jo tuo nainen näytti siltä, että kaipasi hiukan hauskanpitoa. Ziya oli yleensä viimeisten joukossa tarjoamassa seuraansa vapaaehtoisesti naisille, mutta tänään hän oli valmis tekemään poikkeuksen. Hän nousi, suoristaen pukunsa helmat. Ne osuivat miltei maahan, piilottaen hänen kauniisti muodostuneet jalkansa, jotka vielä esken olivat hiukan näkyneet. Silkkivyö valui hänen kupeellaan, myötäillen puvun vihreällä ja kullalla kirjailtuja helmoja. Kuviot olivat kiemuraisia ja köynnösmäisiä, mutta sieltä täältä saattoi erottaa linnun hahmon. Kuten aina, tälläkin kertaa nuorukaisen vaatteet olivat kolmikerroksiset, tosin alin hänen vaatteistaan oli tällä kertaa vain vyötäröltä maahan ulottuva. Hänen korvissaan olivat suuret, smaragdein korsitellut korvakorut, jotka helähtelivät hänen hiuskoristeidensa kanssa samaan tahtiin hänen kävellessään ruohikon poikki naisen luokse.
Ziya oli pannut merkille tuon kaksi miestä, joista nuorempi oli uskomattoman kaunis. Ziya voisi oikein mielellään tehdä lähempää tuttavuutta tuon kanssa, mikäli tilanne joskus sen sallisi. Hän käveli ryhdikkäästi, kevyin, miltei tanssahtelevin askelin, naisen luokse ja ojensi tuolle sitten kultaisin koruin koristellun kätensä, jonka sormia smaragdisormukset koristivat. Hänen ihonsa hohti heikon kullan sävyisenä auringossa ja tällaisella säällä hänen silmänsä näyttivät tavallistakin tummemmilta, sillä pitkät, tuuheat ripset loivat varjon niille, ja niiden punaruskea väri oli tummunut miltei mustaksi.
"Minä olen Ziya, Persian satraapin vanhin poika, joka tekee minusta kai lähinnä prinssiä vastaavan. Täällä olen kuitenkin vain aatelinen aatelisten sankassa joukossa. Pyytäisi mitä nöyrimmin teitä liittymään seurueeseeni, sillä tällaisena kauniina päivänä on suorastaan mahdotonta olla nauttimatta hyvästä seurasta, harvinaisten hedelmien mehusta ja musiikista, joka tuo niin kovin mieleeni Persian ja palatsin laajat salit", Ziya oli huomannut sivusilmällään, että naisen henkivartijat olivat lähteneet liikkeelle ja lähestyivät nyt heitä varovaisin askelin, tarkkaillen tilannetta valppaasti koko ajan, valmiina juoksemaan lopun matkaa, mikäli tämä vieras käyttäytyisi uhkaavasti heidän emäntäänsä kohtaan. Ziya kohotti katseensa vanhempaan noista, kohdistaen rautaisen tuijotuksen tuon silmiin ja laskelmoiden, josko tuo kerjäsi riitaa. Hänen kätensä pysyi kuitenkin vakaana ja ojennettuna nuorelle naiselle.
Olivia
Olivia nosti katseensa käsistään ja kohtasi tuon miehen hypnoottisen katseen. Neito ei saanut sinisiä silmiään irti toisen silmistä, mutta kuuli henkivartioidensa liikkuvan lähemmäs.
”Valtiatar?”, ääni kuului Andrelle, vanhemmalle henkivartijalle, joka mittaili teräksenharmaalla katsellaan tuota tunkeilijaa. Andrelle kaikki, jotka lähestyivät hänen valtiatartaan, olivat tunkeiljoita. Olivia tiesi katsomatta miten uhkaavilta nuo kaksi miestä näyttivät. Molemmat olivat yllättävän pitkiä. Andren tummat hiukset olivat jo ohimoilta hiukan harmaantuneet. Miehen kasvot kuuluivat kovia kokeneelle sotilaalle. Nuo kovat kokemukset olivat tuoneet monia uurteita nuoruudessaan komean miehen kasvoille. Oikeastaan Andre oli Olivian isän henkivartija sekä tuon luottohenkilö. Andre oli ollut Olivian elämässä niin kauan kuin tuo vain muisti. Markiisittaren isän viimeinen toive oli, että Andre sekä muut palvelijat katsoisivat hänen tyttärensä perään ja vartioisivat tuota kuin haukat. Tuota toivetta Olivian mukana olevat palvelijat noudattivat ja välillä nuo kumosivat sillä nykyisen valtiattarensa käskyt.
Jeromen taas oli kasvoiltaan ja vartaloltaan hyvin kaunis, aivan kuten Ziya oli havainnutkin. Mies oli iholtaan ja hiuksiltaan vaalea, hyvävartaloinen eikä liian lihaksikas.
”Kaikki hyvin, Andre ja Jeromen” aistilliset huulet raottuivat hiukan lauseen lopuksi. Markiisittaren ääni oli pehmeä ja se sai miehet rentoutumaan sekä irrottamaan kätensä asiltaan, jonne sormet olivat eksyneet vaistomaisesti. Nuo kaksi olivat markiisittaren isän kaksi parhaista sotureita. Jeromen oli toki Andren oppipoika, mutta oli pian opettajaansa taitavampi.
”Hauska tavata teidät Ziya, Persian satraapin vanhin poika. Minä olen Markiisitar DeMarius, mutta kutsukaa minua vain Oliviaksi” , nainen sanoi hymyillen ujosti. Hän ei tarkoittanut sanojaan mitenkään keimaileviksi vaikka ne niiltä saattoivat kuulostaa.
”Otan kutsunne mielelläni vastaan”
Tumma iho sai siniset silmät näyttämään tavallista sinisemmiltä. Siro, pitkäsorminen käsi tarttui Ziyan käteen, neidon noustessa ylös. Toinen käsi oikoi lähes vaistomaisesti vaaleanvihreän puvun helmoja.
Olivia irrotti katseensa miehen silmistä. Tai oikeastaan hänen piti pakottaa itsensä siihen koko mielellään. Niin kauniit ja hypnoottiset nuo silmät olivat. Sinisten silmien katse osui hänen henkivartioihinsa, kauniin hymyn noustessa niille täyteläisille huulille. Hänellä oli kaikki hyvin. Ei ollut mitään pelkoa.
Siniset silmät nauliutuivat taas miehen silmiin. Sinisten silmien pilke oli ujo ja rehellinen, viaton. Ziya näytti liiankin kauniilta ollakseen mies.
"En tahdo olla tunkeileva, mutta saanen kysyä teiltä.. Millaista kotimaassanne on?” nuoren markiisittaren ääni oli kohtelias. Enkelimäisen kaunis nuori nainen kallisti hiukan päätään kysymyksensä lopuksi.
Ziya al-Din Asharid
Ziya hymyili niin henkivartijoille kuin markiisittarellekin, tuon suodessa hänelle huomiotaan. Kas niin, olisihan se pitänyt arvata, että nainen suostuisi sen kummemmitta kommelluksitta hänen seurakseen. Ziya kumarsi pienesti päätään, toisen kehottaessa häntä kutsumaan tuota Oliviaksi. Olivia.
"Kas niin, markiisitar Olivia, toivottavasti viihdytte seurassamme tämän iltapäivän, joka ei voisi olla enää kauniimpi", Ziya sanoi hymyillen, ja ohjasi naisen nurmen poikki seuralaistensa luokse. Myös muut persialaiset kuulivat kysymyksen kotimaastaan ja puhkesivat kaikki kertomaan tarinoitaan. Tanssijattaret loivat mustasukkaisia katseita Ziyan ja markiisittaren suuntaan.
Ziya kohotti kätensä seuralaisilleen ja avitti naisen viltille istumaan. Hän viittasi palvelijaa koreissa vaatteissaan kaatamaan naiselle hedelmäjuomaa, joka kupli, mutta oli alkoholitonta, kuten hyviin tapoihin kuului.
"Minä en tiedä mistä aloittaisin, mutta sanotaanko, ettei ole Persian voittanutta. Olen matkustellut paljon, sillä isäni oli sairas, eikä voinut lähteä palatsista hoitamaan Persian poliittisia asioita..." Ziya keskeytti pahoitteleva, viettelevä hymy kasvoillaan, "en tarkoita tylsistyttää teitä, markiistar", Ziya lausui pehmeästi ja ojensi pikarin täynnä sitä juomaa naiselle.
"Persia on kaunis ja verrattain eksoottinen maa. Palatsini on upeaakin upeampi ja kullalla ja jalokivillä koristeltu. Palvelijani ovat hyvätapaisia ja tottelevaisia, ja kaikki ympärilläni ovat tyytyväisiä, sillä Persiassa ei ole tapana kiiruhtaa asioita, kuten täällä Euroopassa", Ziya sanoi, nyökäten kevyesti. Hän siemaisi omasta pikaristaan ja vilkaisi sitten soittajiin ja tanssijoihin, nyökäten noita jatkamaan juhliaan. Soitto jatkuikin ja joku ojensi prinssille luutuntapaisen soittimen.
"Osaatteko te, markiisitar, soittaa?" Ziya kysyi hymyillen ja näppäili luutusta esiin muutaman soinnun.
Viimeinen muokkaaja, admin pvm Maa Huh 06, 2009 8:40, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti MSN Messenger
OliviaDeMarius
Liittynyt: 11 Lok 2007
Viestejä: 63
LähetäLähetetty: Tor Lok 11, 2007 11:00 Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä
Olivia DeMarius:
Hymy nousi koristamaan kasvojaan, saaden niille eräänlaista kirkkautta.
”Toki”
Vastata ei kai olisi tarvinnut, mutta tottumuksesta neito teki sen. Markiisitar antoi johdattaa itsensä al-Din Asharidin palvelusväen luo. Ihaillen miehen sulavaa kävelyä, tuon jokseenkin kissamaista olemusta Olivia katseli toista vaivihkaan. Pieni hämmästys nousi enkelimäisille kasvoille tuo palvelijoiden alkaessa kertomaan tarinoita, joita Olivia yritti kuunnella pieni ymmärtäväinen pilke sinisissä silmissään. Neidon henkivartijat pysyttelivät kunnioittavan matkan päässä, pitäen haukankatseensa seurueessa ihan näin kaiken varalta. Jossakin määrin palvelijoidensa käytös ärsytti nuorta markiisitarta, mutta hän tiesi noiden toteuttavan Olivian kuolleen isän käskyä ja viimeistä toivomusta. Kuolleen käskyä oli hankala kumota.
”Oi, ette te pitkästytä minua. Suvullani ovat juuret Roomassa ja jonkin verran myös Aasiassa, mutta itse en ole juurikaan matkustellut. Isoisäni toi eräältä matkaltaan Aasiaan isoäitini, mutta en ole tavannut sen puolen sukua. Pidän tarinoista tai ihmisten kokemuksista, jotka koskevat muita, kaukaisia maita”
Lause päättyi pieneen hymyyn, vastaukseksi miehen viettelevälle hymylle. Sama halu nähdä maailmaa asui myös Markiisittaren sisällä mikä oli saanut aikanaan hänen isoisänsäkin karistamaan tämän maan tomut jaloistaan, kokoamaan pienen retkikunnan ja lähtemään seikkailemaan. Mutta hänessä asusti myös äidiltään perimäänsä rauhallisuutta ja ujoutta, joka esti neitoa tekemästä mitään radikaalia ratkaisua. Siispä hän kuunteli miestä silmien loistaessa pienesti. Ziyahin pieni seurue oli Markiisittarelle kuin keidas jossakin muualla, pieni pala jotakin muuta kaukaista maailmaa.
Olivia siemaisi pikaristaan ja hymyili pienesti.
”Osaan soittaa jonkin verran. Voisitteko te soittaa jotakin persialaista minulle?”