Post by Admin on Oct 19, 2013 1:04:14 GMT 2
Prinssi Francis
Liittynyt: 06 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: Sun Elo 23, 2009 5:08 Viestin aihe: Kevään varsat/päättynyt? Vastaa lainaamalla viestiä
Keväinen ilmapiiri oli täyttynyt jännityksellä ja odotuksella. Talleilla käynyt kuhina oli jatkunut jo kuukausien ajan. Yöt, kuin päivätkin kulkivat valvovien silmien alla yhtenään, ja jopa prinssi Francis oli näyttänyt naamansa tallien hämärästi valaistuilla pilttuilla. Komeat, hyväveriset tammat lepäsivät olkipatjoillaan vierellään itseään tuhottomasti pienemmän kokoisia, pitkäjalkaisia veijareita. Talleilla oli hyvin tilaa eristää ne muutamat tammat, jotka olivat varsoneet. Hevosten määrä ei talleilla ollut kovin suurilukuinen, ja näin ollen vain osa talleista pidettiin kylmään aikaan lämpimästi vuorattuna. Keväisin, ja kesää kohti mennessä kävivät tallit täysin tyhjiksi hevosten laiduntaessa pitkän kesän ajan aina ulkona laakeilla viherkentillä. Ratsastustarkoitukseen oli talleilla jäänyt vain orit, ja muutama onneton ruuna, mutta tuona kirkkaana aamupäivänä ei nuorukainen ollut suinkaan aikeissa lähteä ratsaille.
Nuorukainen käveli läpi laakean pihan, jota porottava aurinko oli aamukasteesta ennättänyt jo kuivattamaan. Prinssin tavanomainen, koristeeton ulosanti ei olisi välttämättä osannut viestittää hänen olevan kuninkaallinen, ellei muutamaan askeleen verran taaempana kulkeneet henkivartijat, olisi antaneet häntä ilmi. Nuorukainen olisi hyvin voinut hukkua aateliston nuorten miesten sekaan, sillä hän oli pukenut yllensä pitkävartiset, ruskeat nahkasaappaat, sekä tummat pussihousut. Leveitä hartioita pitkin laskeutui täydellisesti mitoitettu tumman sininen takki, jonka takaosa oli riittävän pitkä laskeutuakseen miltein polvitaipeisiinsa saakka. Takin liepeiden alta ei erottanut muuta kuin valkoisen pellavapaidan, jonka kaulus ei mairitellut ketään tavanomaisella röyhelöillään. Käsiään ei ensimmäinenkään sormus koristanut, eikä kaulaansa hiertänyt raskas ketju riipuksineen. Hiuksensa hän oli jättänyt avoimiksi tuolla kertaa, antaen tummien hiustensa lainehtia pitkin selkäänsä. Takanaan kulkevat vartijat sen sijaan olivat uskollisesti tummissa uniformuissaan, joista riisuutuminen olisi tuottanut rutkasti satikutia jälkikäteen.
Kolmikko kulki läpi pihamaan kahden vinttikoiran saattelemana. Hurtat, joilla oli kokoa kuin rutkasti nahkaa, sekä älyttömän pitkät korvat – hyörivät aikansa omistajansa ympärillä. Kasvonsa peruslukemilla pitävät sotilaat olivat kärsiä koirien vauhkomaisesta, sillä kerran jos toisenkin heidän tahdissa pysyvä askeleensa oli kompuroida vihikoiran löntystellessä ohi jalkojen.
Nuorukainen taasen ei juurikaan tuntunut välittävän kahden koiransa aikaansaamasta härdellistä, vaan pikemminkin nautti sisäisesti hymyillen eläintensä huolettomuudesta. Yhtä huoletonta olemista hän odotti löytävänsä talleilta, jossa aamupäivällä oltiin aikeissa laskea kesäisen vihreille nurmille varsat emoineen. Ja juuri tämän näyn hän halusi olla ensimmäisten joukossa todistamassa, sillä oma, lahjana saatu komea oriinsa toimi suurimman osan siittäjänä. Eikä Francis voinut olettaa Melforin jälkeläisten olevan muuta kuin komeita ja reippaita yksilöitä.
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Viimeinen muokkaaja, Prinssi Francis pvm Kes Tam 20, 2010 2:28, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti
Clarice Montagne
Vieras
LähetäLähetetty: Tor Elo 27, 2009 6:10 Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä
Sää oli mitä miellyttävin tähän aikaan vuodesta. Aurinko paistoi kirkkaana ja lämpimänä, eikä taivaalla ollut merkkiäkään pilvistä. Pieni ja kevyt tuulenvire tanssitti hameväen helmoja ja aika-ajoin viilensi ulkonaliikkuvien oloa. Luontoäiti ilmeisesti suosi tätä erikoislaatuista päivää, jolloin varsat pääsivät laitumelle. Sää oli varmasti miellyttävä kenen tahansa muun mielestä, paitsi Clarice ja Darrel Montagnen. He olisivat kaivanneet pilviä taivaalle ja vähän vähemmän lämpöä, jotta he olisivat kokeneet olonsa täydelliseksi. Tänään kuitenkaan ei kumpikaan jaksanut välittää moisesta. Heillä oli tarpeeksi hyvä mieli, joten miksi pilata se sään valittelulla?
Claricen heleä nauru kaikui pihanurmella. Darrel oli juuri kuiskannut jotain sisarensa korvaan, mikä sai kumpaisenkin häpeilemättä nauramaan samalla, kun he keveästi astelivat kohti talleja. Kabri, Clarisen kaunis Palomino hevonen oli tänäkin keväänä varsonut ja, eikä kaksoset keksineet parempaakaan tekemistä, kuin hevosten laitumelle pääsyn seuraamisen. He olivat pukeutuneet sävysävyyn oliivinvihreän väreihin ja myös kultaan, mikä toistui Darrelin liivissä ja Clarisen leningin kirjailuissa ja napeissa. Nämä samaiset vaatteet oltiin nähty heidän päällä monesti ennenkin, joten ne soveltuivat hyvin ulkona liikkumiseen; ei tarvinnut pelätä sitä, jos ne likaantuisivat ja sitä myöten menisivät pilalle.
Clarice pyöritteli päivänvarjoa yllään ja kulki veljensä rinnalla käsikynkässä. He olivat juuri syöneet miellyttävän aamiaisen toistensa seurassa ja sama pirteys jatkui edelleen, kun he naureskelivat toistensa jutuille ja tutkailivat ympäristöä. Harva oli se hetki, jolloin kukaan ulkopuolinen saattoi nähdä Claricen hymyilemässä tai nauramassa aidosti. Silloin nuori nainen näytti jopa suloiselta... kylmän oloinen ulkokuori näytti olevan hävinnyt. Aidon rento ja nauravainen se sievempi kaksoispuoli oli vain veljensä seurassa. Clarice ei kokenut kenenkään muun olevan sen arvoinen, että pääsisi häntä niin lähelle, että hän jopa pitäisi toisesta. Muut tuntuivat olevan idiootteja... niin se vain oli. Nuori prinssi Francis kylläkin oli saanut Montagnen kaksoset puolelleen rehdillä asenteellaan ja tietenkin olemalla se ainoa oikea kruunun saaja.
Darrel kutitti sisartaan kyljistä ja sai tuon naurahtamaan yllätyksestä. Clarice otti ripeä askeleet veljensä edelle ja nappasi häntä kädestä kiinni samalla huomauttaen, että pihalla tallustelevat aateliset katselivat oudoksuen. Totta, Montagnen kaksoset näyttivät siltä, kuin olisivat vasta rakastunut nuori pari. Se sai heidät hymyilemään huvittuneesti ja jatkamaan matkaansa vielä paremmin mielin.
"Siskokulta, sallinet minun poistua hetkeksi viihdyttämään Kanaemon kolmea tytärtä?"
Darrel sanoi oikut mielessään ja teatreaalisesti kumarsi sisarelleen vähän liiankin syvään. Clarice naurahti ennen kuin hänenkin toinen kulma kohosi ja kasvoille kohosi ovela sävy, kun hän havaitsi näköpiiriinsä Lady Bomfertin kolme toinen toistaan ärsyttävämpää tytärtä.
"No mutta, enhän minä voi riistää sinulta niin ihanaa seuraa, kuin Bomfertin tyttäret."
Darrel hymähti huvittuneena ja suuteli sisartaan poskelle samalla kuiskaten, että palaa pian. Clarice katsoi hetken Darrelin keveää tepastelua pikku tipusten luokse, kunnes ajatteli, että ei kestäisi katsoa heitä enää. Hän varmasti rojahtaisi maahan nauramaan, jos seuraisi tilannetta yhtään sen enempää, eikä sellainen käytös sopinut aatelisnaiselle. Hän nappasi viuhkan toiseen käteensä ja kääntyi ympäri jatkaakseen matkaansa talleille.
Ei Clarice kauaa aikaa kerennyt kävellä yksin, kun hän huomasi itse prinssi Francisin olevan menossa samaan suuntaan. Voi, kuinka iloinen hymy Claricen kasvoilla syveni, jokseenkin saaden hieman hänelle tutumman tumman säväyksen mukaansa. Prinssi näytti olevan yksin, kun henkivartijoitahan ja paria rumaa koiraahan ei lasketa seuraksi. Clarice tiesi kyllä, että prinssi Francisin komea hevonen toimi siittäjänä, mutta neidin harmiksi Kabri ei ole koskaan saanut Melforin varsoja. Jokaisena neljänä kertana Kabrin on siittänyt Paroni Gengourten Palomino ori; Kaksi Palomino hevosta saa kerman värisiä varsoja, jotka ovat kovassa huudossa.
Olikohan prinssi nähnyt hänet ja Darrelin äsken? Miltäköhän he mahtoivat näyttää prinssin silmissä? Hetken aikaa Clarice jaksoi miettiä moisia asioita, kunnes hyvällä omallatunnolla päätti poistaa ne kokonaan mielestään. Hän kiristi kävelyvauhtiaan ja lähti kiertämään hieman sivummalta, jotta kävelisi prinssiä hieman enemmän vastaan. Neiti Montagnella oli mitä oivin tilaisuus saada nauttia prinssin seurasta.
Clarice saavutti prinssiään ja oli jo sen verran lähellä, että hänet huomattiin. Askelvauhti rauhoitettiin sopivaksi, jo täydellinen ryhti parannettiin ja Clarice oli, kuin ei olisi tarkoituksella saapunut prinssin lähettyville. Hän kääntyi, hymyili ja niiasi syvään niin oikeaoppisesti, kuin vain voi.
"Teidän majesteettinne."
Hän tervehti, nousi ylös ja toivoi, että saisi vastaukseksi niin tervehdyksen, kuin myös jotain muutakin. Mitä vain, vaikka kysymyksiä siitä, että miten hän voi tai mitä hän oli tekemässä... kaikista eniten hän halusi kutsun liittyä prinssin seuraan. Francis kyllä oli niin kunnioittava ja säädyllinen nuori mies, että ottaisi Claricen, kuin kenen tahansa muun alamaisensa huomioon.
Takaisin alkuun
Prinssi Francis
Liittynyt: 06 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: Lau Elo 29, 2009 8:53 Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä
”Huomenta teidän majesteettinne”
”Huomenta”
”Oikein hyvää huomenta teidän majesteettinne”
Ja saman tervehdyskierteen jatkuessa nuorukainen kulki läpi valkokivistä, leveää kävelytietä, jolla vain harvoin tavaittiin kärryjä kulkevan. Tervehdyksiään toistava nuorukainen säilytti säntillisen, lähes olemattoman hymynsä kasvoillaan. Kevyesti mies nyökkäsi kevyesti päällään tervehdysten perään.
Tilaisuuden tullen nuorukainen kiirähdytti kepeitä askeliaan välttääkseen suuremmat seisaantumiset.
Vihikoiransa ja vartijansa perässään prinssi kulki läpi auringon valaiseman pihan. Hän katseli aateliston suurilukuisuutta tuona hyvin tavallisena aamuna. Nuorukainen ei ollut olettanut varsojen nurmelle laskemisen olevan yhtään noin kiinnostava tapahtuma. Mutta kaiketi hänen kävi uskominen siihen, että miltein mistä tahansa – pienemmästäkin tapahtumasta, sai aatelisto aikaiseksi suuremman luokan seurustelutapahtuman. Hänen vihreyden täyttämän katseensa alle takertui tuttuja kasvoja kummalle tahansa puolelleen hän ikinä katsoi. Hän erotti Lady Bomfertin tyttärineen, kuin pääministerin serkun rouva von Bergeninkin, palatsin hoviemännän Gredan, kuin sotilaskaartistaankin vapaalle laskettuja upseereja. Itseään hilliten nuorukainen vältti puistelemasta päätään julkisesti tuolle hääräilylle, mitä pihakentillä esiintyi. Hän olisi sentään kuvitellut, että tee- kuin kahvipöydätkin olisi edes pienellä vaivalla nähty siirrettäväksi lähemmäksi aitauksia. Vaikka tietenkin, hän oli enemmän hyvillään aatelisten vieraittensa jäädessä nurmikentille, eikä suinkaan aitausten välittömään läheisyyteen – olisihan se ollut suuri sääli, jos kamomillateen kätköistä löytyisikin tuore tuoksahdus villejä luonnon löyhkääviä aromeja.
Hymähdystään nuorukainen ei voinut välttää laskiessaan katseensa puutarhakalusteista, ja niiden lähistöllä pyörivistä ihmisistä. Nuorukainen jatkoi matkaansa, kiireettömämmin nyt, sillä jo tottumus kertoi, että hänen julkinen näyttäytymisensä oli jo huomioitu. Suuret ja voimakasrakenteiset vihikoiransa olivat kuitenkin omansalainen turva, sillä näiden suurten eläinten ulkonäkö oli omiaan karkoittamaan pikkukoiriin tottuneet kauemmas. Korkeat, ja painavat koirat olivat vielä nuoria, eivätkä malttaneet antaa itsestään rodulleen ominaista rauhallista ja arvokasta ulosantia. Eläinten naamojen ympärillä poimuttuva iho, ja pitkät korvat olivat loistavia leikkikaluja toinen toistensa hampaisiin. Ärhäntely, leukojen louskuttelu, vinkuna ja vuolas kuolan määrä kiteytyi nuorukaisen ympärillä, eikä prinssi laittanut koirien leikkiä pahakseen.
”Touffe! Balai!” koiransa, niin uppiniskaisia kuin ikinä olivatkaan, istahtivat aloilleen, vaikka mielenosoituksellisesti vinkaisivatkin. Käsky, joka kävi isäntänsä suusta oli jotain, mitä ne eivät käyneet väittämään vastaan. Leikkien keskeytyksen syylistä pälyilevät koirat vinkaisivat uudestaan tajutessaan ihmishahmon kulkevan heitä kohti - saman kai oli nuorukainenkin havainnut.
Auringon alta kulkeva neito, ei heti paljastanut nuorelle miehelle henkilöllisyyttään, mutta kohteliaasti mies seisahtui neidon kulkiessa häntä vastaan.
”Oikein hyvää huomenta neiti Montagne”, nuorukainen tervehti kumartaen. Francis tunnisti nuoren neidon, ja muisti hyvinkin heidän viimekertaisen – hyvin kiusallisesti päättyneen tapaamisen. Ja tuota tapaamista nuorukainen ei omasta puolestaan välittänyt kovinkaan pitkälle muistella, mutta ajatustakaan epämiellyttävästä muistosta ei ilmaantunut nuorukaisen kasvoille. Tietenkään nuoressa naisessa, ja tämän viehättävässä seurassa ei ollut nuorukaisen puolesta mitään valittamista, mutta mielessään hän kirosi veljensä, joka oli saattanut hänen ikävästi nurkkaan.
”Kuinka voitte tänään neiti?” kysymys, kuin seurustelukaavakkeesta poimittu, suli seuraavana ulos nuorukaisen huulilta.
”Ettehän pelkää koiria? Eivät ne suinkaan tee mitään, näyttävät vaan...” prinssi jatkoi rikkoen totutun seurustelukaavan. Hän, kun varmasti neitokin vilkaisivat koiria, jotka massiivisen kasvonahkansa alta näyttivät ihan siedettäviltä – jos ei otettu huomioon valkoista kuola rihmastoa kumpaisenkin kuonolla, kuin pitkissä korvissa. ”...no eivät juuri nyt näyttäydy edukseen”, hieman hymähtäen koiriensa surkuhupaisuudelle.
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti
Clarice Montagne
Vieras
LähetäLähetetty: Sun Elo 30, 2009 3:33 Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä
Clarice oli jo tietoisesti unohtanut koko viime kertaisen tapaamisen... tai oikeastaan kaikki sen sisältämät epämiellyttävät tilanteet ja asiat, kuten prinssi Frederik, jonka jo pelkän nimen mainitseminen puistatti neiti Montagnea. Hänen aikansa oli liian kallisarvoista tuhlattavaksi moisten turhanpäiväisten asioiden ajatteluun. Siitä neito taas oli onnellinen, että oli viettänyt jopa niin pitkän tovin ainoan oikean kruununperijän moitteettomassa seurassa ja se oli asia, mitä muistella hymyssä suin. Clarice oli myös hyvin itsevarma siitä, että ei ole ikinä, saati viime tapaamisella, antanut huonoa kuvaa itsestään. Kuninkaalliset saattoivat kuulla jos minkälaisia tarinoita toisista aatelisista, heidän sanomisistaan ja uskomuksistaan, kuin myös likaperäisiä juoruja. Prinssi Francis on saattanut kuulla valheita myös Montagnen kaksosista ja siksi onkin tärkeää pysyä prinssin lähellä, jotta tuo saisi muodostettua omanlaisensa kuvan alamaisistaan.
Ah, ja kuinka etuoikeutetulta hän tunsikaan olonsa, kun hänen vointiaan kysyttiin. Läpikulkumatkalla, jollaisella prinssi taisi olla, usein vain tervehdittiin takaisin ja jatkettiin omaa matkaansa, mutta ei tällä kertaa. Ei hänen kohdallaan. Tottakai Clarice tunsi olevansa hyvässä asemassa; prinssiä kiinnosti tietää hänen vointinsa, vaikka se kovin etiketin mukainen kysymys olikin. Silti prinssi olisi aivan yhtä hyvin voinut olla esittämättä moista kysymystä. Kaiken lisäksi toinen teititteli häntä, vaikka kovin yleistä se olikin. Silti niin korkea-arvoisen ei ole pakko teititellä ketään alempiarvoista alamaistaan... tottakai Clarice piti sitäkin seikkaa vain hyvänä asiana, että prinssi osoitti kunnioitusta tuollaisellakin hyvin pienellä asialla.
"Kiitos, voin tänään oikein hyvin, teidän majesteettinne."
Clarice vastasi totuuden mukaisesti ja hymyili kaavan mukaan sanojensa täydentäjäksi. Mutta kyllä se hymy nousi hänen kasvoillensa myös sen takia, että prinssi oli hänen vointiaan udellut... hymy taisi olla oikeastaan voiton merkki, vaikka hyvin suloiselta vaihteeksi näyttikin.
Prinssinsä alkaessa puhumaan koiristaan Claricenkin katse siirtyi noihin kuolaaviin otuksiin. Vaikka neidon ilme ei värähtänytkään noita kahta kurttunaamaa katsahtaessa, ei hän havainnut niitä kovinkaan ihastuttaviksi eläimiksi. Eihän Clarice koiria pelännyt, ei myöskään näitä kahta, mutta hänen mielestään koirissa harvoin oli mitään puoleensa vetävää. Nämäkin olivat isoja, rumia ja kuolaavia olentoja, joiden kanssa kommunikointi oli hyvin yksipuolista, kuten kaikkien eläinten kanssa. Ei Clarice ollut ikinä tykästynyt yhteenkään eläimeen, mitä nyt piti Palomino hevosestaan sen uljaan ulkomuodon vuoksi.
Claricen hymy syveni hetkeksi ja hän naurahti keveästi prinssinsä sanoille lemmikeistään.
"Ei, en minä kilttejä koiria pelkää. En, vaikka ne eivät aina olisikaan edukseen."
Hän vastasi hymyssä suin ensin katsoen kahta kuolaavaa koiraa ja sitten prinssiään. Kyllä Clarice tiesi, että hovin koirat tottelivat joka ikistä käskyä, joten hänellä ei olisi mitään hätää. Nuo koirat eivät hyppäisi nuolemaan hänen kasvojaan tai pomppisi hänen päälleen. Ne eivät koskisi häneen muuten, kuin silloin, jos Clarice itse haluaa ja saa luvan niitä silittää... mitä ei kyllä tule tapahtumaan.
"Oletteko matkalla talleille, prinssini? Katsomaan, kun hevoset päästetään laitumelle?"
Clarice kysyi pieni viaton säväys äänessään, vaikka hänessä tuskin mikään oli viatonta. Silti hän näytteli roolinsa loistavasti. Clarice oli aivan satavarma siitä, että juuri sinne prinssi oli menossa ja kappas, niin oli hän itsekin.
Takaisin alkuun
Prinssi Francis
Liittynyt: 06 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: Lau Syy 05, 2009 6:46 Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä
”Mukava kuulla että voitte hyvin tänään, mademoiselle ”, aidon hyvillään olevan kuvan itsestään antaen nuorukainen hymyili neto Montagnelle, vastaten täten naisen kasvoilla syvenevään hymyyn omallaan, joka todellakin katosi naisen säihkyvän hymyn alle.
Claricen katsetta seuraten nuorukainen katseli hurttiensa laiskaa, mutta sentään jonkinverran yritteliästä yritystä istua maltillisesti aloillaan. Kuolavanat, jotka eivät saattaneet eläimiä sen parempaan valoon,tuntuivat vain huvittavan Francisia enemmän kuin harmittavan. Poikkeukset jäykkien kaavojen normeissa olivat hänelle vain tervetullutta vaihtelua. Vaikka eihän hän sellaista saattanut missään määrin ääneen sanoa.
Koiristaan nuorukainen katsahti seuraansa liittyneeseen nuoreen naiseen. Käsittämättömän paljon ihmisten tarkkailusta oppinut nuorukainen katseli hetken neiti Montagnen katsetta, tämän tarkastellessa melkolailla ryhdittömiä koiria, jotka eivät surminsuinkaan tuntuneet miellyttävän nuorta naista. Ei ainakaan siinä määrin mitä nuorukainen olisi tahtonut osoittaa itse eläimistään välittävän. Eläinten, varsinkin isojen ja tohkeiden, tai pienten ja haisevien, rumien, tai millätahansa muulla tavalla epämiellyttävien välttely ei suinkaan ollut mitenkään tavatonta. Tuolta seisomalta Francis ei itse ainakaan kyennyt laskemaan kovinkaan montaa eläintenystävää aatelistostaan. Eikähän pahastunut. Miten hän olisikaan voinut? Eläinten aiheuttama tuhina ja temmellys tuskin olisi saattanut antaa herrasväen näyttää niin viehättävältä, ja huolitellulta kuin nykypäivänä olivat.
”Talleilleko? Todellakin. En jättäisi varsojen ensinäkemistä mistään hinnasta pois. Entä te?” nuoren naisen ulkoiluun sopivaa asua vilkaisten saattoi hän olla varma, että ainakin kyseinen, lähes mitätön tapahtuma oli houkuttelut neito Montagnenkin ulkoilmaan. Torikoukouksen omainen tunnelma oli vallannut koko pihamaan, mutta ainakin Clarice – kuin muutkin varhaisella liikkeellä olevat neidot tekivät tapahtumasta enemmän silmäähivelevän. Naisen vastatessa myöntävästi aikeissaan prinssi nyökkäsi kevyesti, ja hymyili tuota pientä, kohteliasta, mutta lämmintä hymyä, joka ei suinkaan ollut lähimaillakaan tavoittamassa vihreiden silmien tyyneyttä.
”Siinä tapauksessa sallinette liittyä seuraani? Vai oletteko kenties varattu?”
Erityisyys, erikoislaatuisuus olivat kultaisia valtteja, jotka syntyperänsä olivat olleet suuria avujaan, eivät vieläkään tuntuneet sopivan nuoren miehen mieleen. Hänestä puuttui pakottava röyhkeys silloin, kuin hänen eteensä tuli käsite vapaastatahdosta. Hän olisi voinut – ja jopa saanut olettaa seuransa nousevan ylitse muiden. Kuninkaallinen seura, sehän kävi minkätahansa muun edelle, mutta Francista syntyperään, tai asemaan vertailu olivat täysin naurettavaa. Varsinkin nyt kun palatsin sisällä kuohui kolmen sisaruksen mekastus. Eiväthän he käytännössä olleet mitään. Korkeintaan pyrkyreitä kaikki kolme. Ja miten sellaisessa asemassa oleva saattoi edes olettaa ehdotonta suostumusta? Ajatuksensa, jotka nuorukainen onnistui hallitsemaan vain pääkopassaan tapahtuvaksi yksinpuheluksi ja pohdinnaksi. Francis ei suinkaan tahtonut hätkähdyttää liikaa, niin kuin ei koskaan tahtonut. Kohteliaasti prinssi tarjosi paikan käsipuolestaan, vaikka olikin miltein kuulla takaansa henkivartijoidensa pihinän.
Liittynyt: 06 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: Sun Elo 23, 2009 5:08 Viestin aihe: Kevään varsat/päättynyt? Vastaa lainaamalla viestiä
Keväinen ilmapiiri oli täyttynyt jännityksellä ja odotuksella. Talleilla käynyt kuhina oli jatkunut jo kuukausien ajan. Yöt, kuin päivätkin kulkivat valvovien silmien alla yhtenään, ja jopa prinssi Francis oli näyttänyt naamansa tallien hämärästi valaistuilla pilttuilla. Komeat, hyväveriset tammat lepäsivät olkipatjoillaan vierellään itseään tuhottomasti pienemmän kokoisia, pitkäjalkaisia veijareita. Talleilla oli hyvin tilaa eristää ne muutamat tammat, jotka olivat varsoneet. Hevosten määrä ei talleilla ollut kovin suurilukuinen, ja näin ollen vain osa talleista pidettiin kylmään aikaan lämpimästi vuorattuna. Keväisin, ja kesää kohti mennessä kävivät tallit täysin tyhjiksi hevosten laiduntaessa pitkän kesän ajan aina ulkona laakeilla viherkentillä. Ratsastustarkoitukseen oli talleilla jäänyt vain orit, ja muutama onneton ruuna, mutta tuona kirkkaana aamupäivänä ei nuorukainen ollut suinkaan aikeissa lähteä ratsaille.
Nuorukainen käveli läpi laakean pihan, jota porottava aurinko oli aamukasteesta ennättänyt jo kuivattamaan. Prinssin tavanomainen, koristeeton ulosanti ei olisi välttämättä osannut viestittää hänen olevan kuninkaallinen, ellei muutamaan askeleen verran taaempana kulkeneet henkivartijat, olisi antaneet häntä ilmi. Nuorukainen olisi hyvin voinut hukkua aateliston nuorten miesten sekaan, sillä hän oli pukenut yllensä pitkävartiset, ruskeat nahkasaappaat, sekä tummat pussihousut. Leveitä hartioita pitkin laskeutui täydellisesti mitoitettu tumman sininen takki, jonka takaosa oli riittävän pitkä laskeutuakseen miltein polvitaipeisiinsa saakka. Takin liepeiden alta ei erottanut muuta kuin valkoisen pellavapaidan, jonka kaulus ei mairitellut ketään tavanomaisella röyhelöillään. Käsiään ei ensimmäinenkään sormus koristanut, eikä kaulaansa hiertänyt raskas ketju riipuksineen. Hiuksensa hän oli jättänyt avoimiksi tuolla kertaa, antaen tummien hiustensa lainehtia pitkin selkäänsä. Takanaan kulkevat vartijat sen sijaan olivat uskollisesti tummissa uniformuissaan, joista riisuutuminen olisi tuottanut rutkasti satikutia jälkikäteen.
Kolmikko kulki läpi pihamaan kahden vinttikoiran saattelemana. Hurtat, joilla oli kokoa kuin rutkasti nahkaa, sekä älyttömän pitkät korvat – hyörivät aikansa omistajansa ympärillä. Kasvonsa peruslukemilla pitävät sotilaat olivat kärsiä koirien vauhkomaisesta, sillä kerran jos toisenkin heidän tahdissa pysyvä askeleensa oli kompuroida vihikoiran löntystellessä ohi jalkojen.
Nuorukainen taasen ei juurikaan tuntunut välittävän kahden koiransa aikaansaamasta härdellistä, vaan pikemminkin nautti sisäisesti hymyillen eläintensä huolettomuudesta. Yhtä huoletonta olemista hän odotti löytävänsä talleilta, jossa aamupäivällä oltiin aikeissa laskea kesäisen vihreille nurmille varsat emoineen. Ja juuri tämän näyn hän halusi olla ensimmäisten joukossa todistamassa, sillä oma, lahjana saatu komea oriinsa toimi suurimman osan siittäjänä. Eikä Francis voinut olettaa Melforin jälkeläisten olevan muuta kuin komeita ja reippaita yksilöitä.
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Viimeinen muokkaaja, Prinssi Francis pvm Kes Tam 20, 2010 2:28, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti
Clarice Montagne
Vieras
LähetäLähetetty: Tor Elo 27, 2009 6:10 Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä
Sää oli mitä miellyttävin tähän aikaan vuodesta. Aurinko paistoi kirkkaana ja lämpimänä, eikä taivaalla ollut merkkiäkään pilvistä. Pieni ja kevyt tuulenvire tanssitti hameväen helmoja ja aika-ajoin viilensi ulkonaliikkuvien oloa. Luontoäiti ilmeisesti suosi tätä erikoislaatuista päivää, jolloin varsat pääsivät laitumelle. Sää oli varmasti miellyttävä kenen tahansa muun mielestä, paitsi Clarice ja Darrel Montagnen. He olisivat kaivanneet pilviä taivaalle ja vähän vähemmän lämpöä, jotta he olisivat kokeneet olonsa täydelliseksi. Tänään kuitenkaan ei kumpikaan jaksanut välittää moisesta. Heillä oli tarpeeksi hyvä mieli, joten miksi pilata se sään valittelulla?
Claricen heleä nauru kaikui pihanurmella. Darrel oli juuri kuiskannut jotain sisarensa korvaan, mikä sai kumpaisenkin häpeilemättä nauramaan samalla, kun he keveästi astelivat kohti talleja. Kabri, Clarisen kaunis Palomino hevonen oli tänäkin keväänä varsonut ja, eikä kaksoset keksineet parempaakaan tekemistä, kuin hevosten laitumelle pääsyn seuraamisen. He olivat pukeutuneet sävysävyyn oliivinvihreän väreihin ja myös kultaan, mikä toistui Darrelin liivissä ja Clarisen leningin kirjailuissa ja napeissa. Nämä samaiset vaatteet oltiin nähty heidän päällä monesti ennenkin, joten ne soveltuivat hyvin ulkona liikkumiseen; ei tarvinnut pelätä sitä, jos ne likaantuisivat ja sitä myöten menisivät pilalle.
Clarice pyöritteli päivänvarjoa yllään ja kulki veljensä rinnalla käsikynkässä. He olivat juuri syöneet miellyttävän aamiaisen toistensa seurassa ja sama pirteys jatkui edelleen, kun he naureskelivat toistensa jutuille ja tutkailivat ympäristöä. Harva oli se hetki, jolloin kukaan ulkopuolinen saattoi nähdä Claricen hymyilemässä tai nauramassa aidosti. Silloin nuori nainen näytti jopa suloiselta... kylmän oloinen ulkokuori näytti olevan hävinnyt. Aidon rento ja nauravainen se sievempi kaksoispuoli oli vain veljensä seurassa. Clarice ei kokenut kenenkään muun olevan sen arvoinen, että pääsisi häntä niin lähelle, että hän jopa pitäisi toisesta. Muut tuntuivat olevan idiootteja... niin se vain oli. Nuori prinssi Francis kylläkin oli saanut Montagnen kaksoset puolelleen rehdillä asenteellaan ja tietenkin olemalla se ainoa oikea kruunun saaja.
Darrel kutitti sisartaan kyljistä ja sai tuon naurahtamaan yllätyksestä. Clarice otti ripeä askeleet veljensä edelle ja nappasi häntä kädestä kiinni samalla huomauttaen, että pihalla tallustelevat aateliset katselivat oudoksuen. Totta, Montagnen kaksoset näyttivät siltä, kuin olisivat vasta rakastunut nuori pari. Se sai heidät hymyilemään huvittuneesti ja jatkamaan matkaansa vielä paremmin mielin.
"Siskokulta, sallinet minun poistua hetkeksi viihdyttämään Kanaemon kolmea tytärtä?"
Darrel sanoi oikut mielessään ja teatreaalisesti kumarsi sisarelleen vähän liiankin syvään. Clarice naurahti ennen kuin hänenkin toinen kulma kohosi ja kasvoille kohosi ovela sävy, kun hän havaitsi näköpiiriinsä Lady Bomfertin kolme toinen toistaan ärsyttävämpää tytärtä.
"No mutta, enhän minä voi riistää sinulta niin ihanaa seuraa, kuin Bomfertin tyttäret."
Darrel hymähti huvittuneena ja suuteli sisartaan poskelle samalla kuiskaten, että palaa pian. Clarice katsoi hetken Darrelin keveää tepastelua pikku tipusten luokse, kunnes ajatteli, että ei kestäisi katsoa heitä enää. Hän varmasti rojahtaisi maahan nauramaan, jos seuraisi tilannetta yhtään sen enempää, eikä sellainen käytös sopinut aatelisnaiselle. Hän nappasi viuhkan toiseen käteensä ja kääntyi ympäri jatkaakseen matkaansa talleille.
Ei Clarice kauaa aikaa kerennyt kävellä yksin, kun hän huomasi itse prinssi Francisin olevan menossa samaan suuntaan. Voi, kuinka iloinen hymy Claricen kasvoilla syveni, jokseenkin saaden hieman hänelle tutumman tumman säväyksen mukaansa. Prinssi näytti olevan yksin, kun henkivartijoitahan ja paria rumaa koiraahan ei lasketa seuraksi. Clarice tiesi kyllä, että prinssi Francisin komea hevonen toimi siittäjänä, mutta neidin harmiksi Kabri ei ole koskaan saanut Melforin varsoja. Jokaisena neljänä kertana Kabrin on siittänyt Paroni Gengourten Palomino ori; Kaksi Palomino hevosta saa kerman värisiä varsoja, jotka ovat kovassa huudossa.
Olikohan prinssi nähnyt hänet ja Darrelin äsken? Miltäköhän he mahtoivat näyttää prinssin silmissä? Hetken aikaa Clarice jaksoi miettiä moisia asioita, kunnes hyvällä omallatunnolla päätti poistaa ne kokonaan mielestään. Hän kiristi kävelyvauhtiaan ja lähti kiertämään hieman sivummalta, jotta kävelisi prinssiä hieman enemmän vastaan. Neiti Montagnella oli mitä oivin tilaisuus saada nauttia prinssin seurasta.
Clarice saavutti prinssiään ja oli jo sen verran lähellä, että hänet huomattiin. Askelvauhti rauhoitettiin sopivaksi, jo täydellinen ryhti parannettiin ja Clarice oli, kuin ei olisi tarkoituksella saapunut prinssin lähettyville. Hän kääntyi, hymyili ja niiasi syvään niin oikeaoppisesti, kuin vain voi.
"Teidän majesteettinne."
Hän tervehti, nousi ylös ja toivoi, että saisi vastaukseksi niin tervehdyksen, kuin myös jotain muutakin. Mitä vain, vaikka kysymyksiä siitä, että miten hän voi tai mitä hän oli tekemässä... kaikista eniten hän halusi kutsun liittyä prinssin seuraan. Francis kyllä oli niin kunnioittava ja säädyllinen nuori mies, että ottaisi Claricen, kuin kenen tahansa muun alamaisensa huomioon.
Takaisin alkuun
Prinssi Francis
Liittynyt: 06 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: Lau Elo 29, 2009 8:53 Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä
”Huomenta teidän majesteettinne”
”Huomenta”
”Oikein hyvää huomenta teidän majesteettinne”
Ja saman tervehdyskierteen jatkuessa nuorukainen kulki läpi valkokivistä, leveää kävelytietä, jolla vain harvoin tavaittiin kärryjä kulkevan. Tervehdyksiään toistava nuorukainen säilytti säntillisen, lähes olemattoman hymynsä kasvoillaan. Kevyesti mies nyökkäsi kevyesti päällään tervehdysten perään.
Tilaisuuden tullen nuorukainen kiirähdytti kepeitä askeliaan välttääkseen suuremmat seisaantumiset.
Vihikoiransa ja vartijansa perässään prinssi kulki läpi auringon valaiseman pihan. Hän katseli aateliston suurilukuisuutta tuona hyvin tavallisena aamuna. Nuorukainen ei ollut olettanut varsojen nurmelle laskemisen olevan yhtään noin kiinnostava tapahtuma. Mutta kaiketi hänen kävi uskominen siihen, että miltein mistä tahansa – pienemmästäkin tapahtumasta, sai aatelisto aikaiseksi suuremman luokan seurustelutapahtuman. Hänen vihreyden täyttämän katseensa alle takertui tuttuja kasvoja kummalle tahansa puolelleen hän ikinä katsoi. Hän erotti Lady Bomfertin tyttärineen, kuin pääministerin serkun rouva von Bergeninkin, palatsin hoviemännän Gredan, kuin sotilaskaartistaankin vapaalle laskettuja upseereja. Itseään hilliten nuorukainen vältti puistelemasta päätään julkisesti tuolle hääräilylle, mitä pihakentillä esiintyi. Hän olisi sentään kuvitellut, että tee- kuin kahvipöydätkin olisi edes pienellä vaivalla nähty siirrettäväksi lähemmäksi aitauksia. Vaikka tietenkin, hän oli enemmän hyvillään aatelisten vieraittensa jäädessä nurmikentille, eikä suinkaan aitausten välittömään läheisyyteen – olisihan se ollut suuri sääli, jos kamomillateen kätköistä löytyisikin tuore tuoksahdus villejä luonnon löyhkääviä aromeja.
Hymähdystään nuorukainen ei voinut välttää laskiessaan katseensa puutarhakalusteista, ja niiden lähistöllä pyörivistä ihmisistä. Nuorukainen jatkoi matkaansa, kiireettömämmin nyt, sillä jo tottumus kertoi, että hänen julkinen näyttäytymisensä oli jo huomioitu. Suuret ja voimakasrakenteiset vihikoiransa olivat kuitenkin omansalainen turva, sillä näiden suurten eläinten ulkonäkö oli omiaan karkoittamaan pikkukoiriin tottuneet kauemmas. Korkeat, ja painavat koirat olivat vielä nuoria, eivätkä malttaneet antaa itsestään rodulleen ominaista rauhallista ja arvokasta ulosantia. Eläinten naamojen ympärillä poimuttuva iho, ja pitkät korvat olivat loistavia leikkikaluja toinen toistensa hampaisiin. Ärhäntely, leukojen louskuttelu, vinkuna ja vuolas kuolan määrä kiteytyi nuorukaisen ympärillä, eikä prinssi laittanut koirien leikkiä pahakseen.
”Touffe! Balai!” koiransa, niin uppiniskaisia kuin ikinä olivatkaan, istahtivat aloilleen, vaikka mielenosoituksellisesti vinkaisivatkin. Käsky, joka kävi isäntänsä suusta oli jotain, mitä ne eivät käyneet väittämään vastaan. Leikkien keskeytyksen syylistä pälyilevät koirat vinkaisivat uudestaan tajutessaan ihmishahmon kulkevan heitä kohti - saman kai oli nuorukainenkin havainnut.
Auringon alta kulkeva neito, ei heti paljastanut nuorelle miehelle henkilöllisyyttään, mutta kohteliaasti mies seisahtui neidon kulkiessa häntä vastaan.
”Oikein hyvää huomenta neiti Montagne”, nuorukainen tervehti kumartaen. Francis tunnisti nuoren neidon, ja muisti hyvinkin heidän viimekertaisen – hyvin kiusallisesti päättyneen tapaamisen. Ja tuota tapaamista nuorukainen ei omasta puolestaan välittänyt kovinkaan pitkälle muistella, mutta ajatustakaan epämiellyttävästä muistosta ei ilmaantunut nuorukaisen kasvoille. Tietenkään nuoressa naisessa, ja tämän viehättävässä seurassa ei ollut nuorukaisen puolesta mitään valittamista, mutta mielessään hän kirosi veljensä, joka oli saattanut hänen ikävästi nurkkaan.
”Kuinka voitte tänään neiti?” kysymys, kuin seurustelukaavakkeesta poimittu, suli seuraavana ulos nuorukaisen huulilta.
”Ettehän pelkää koiria? Eivät ne suinkaan tee mitään, näyttävät vaan...” prinssi jatkoi rikkoen totutun seurustelukaavan. Hän, kun varmasti neitokin vilkaisivat koiria, jotka massiivisen kasvonahkansa alta näyttivät ihan siedettäviltä – jos ei otettu huomioon valkoista kuola rihmastoa kumpaisenkin kuonolla, kuin pitkissä korvissa. ”...no eivät juuri nyt näyttäydy edukseen”, hieman hymähtäen koiriensa surkuhupaisuudelle.
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti
Clarice Montagne
Vieras
LähetäLähetetty: Sun Elo 30, 2009 3:33 Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä
Clarice oli jo tietoisesti unohtanut koko viime kertaisen tapaamisen... tai oikeastaan kaikki sen sisältämät epämiellyttävät tilanteet ja asiat, kuten prinssi Frederik, jonka jo pelkän nimen mainitseminen puistatti neiti Montagnea. Hänen aikansa oli liian kallisarvoista tuhlattavaksi moisten turhanpäiväisten asioiden ajatteluun. Siitä neito taas oli onnellinen, että oli viettänyt jopa niin pitkän tovin ainoan oikean kruununperijän moitteettomassa seurassa ja se oli asia, mitä muistella hymyssä suin. Clarice oli myös hyvin itsevarma siitä, että ei ole ikinä, saati viime tapaamisella, antanut huonoa kuvaa itsestään. Kuninkaalliset saattoivat kuulla jos minkälaisia tarinoita toisista aatelisista, heidän sanomisistaan ja uskomuksistaan, kuin myös likaperäisiä juoruja. Prinssi Francis on saattanut kuulla valheita myös Montagnen kaksosista ja siksi onkin tärkeää pysyä prinssin lähellä, jotta tuo saisi muodostettua omanlaisensa kuvan alamaisistaan.
Ah, ja kuinka etuoikeutetulta hän tunsikaan olonsa, kun hänen vointiaan kysyttiin. Läpikulkumatkalla, jollaisella prinssi taisi olla, usein vain tervehdittiin takaisin ja jatkettiin omaa matkaansa, mutta ei tällä kertaa. Ei hänen kohdallaan. Tottakai Clarice tunsi olevansa hyvässä asemassa; prinssiä kiinnosti tietää hänen vointinsa, vaikka se kovin etiketin mukainen kysymys olikin. Silti prinssi olisi aivan yhtä hyvin voinut olla esittämättä moista kysymystä. Kaiken lisäksi toinen teititteli häntä, vaikka kovin yleistä se olikin. Silti niin korkea-arvoisen ei ole pakko teititellä ketään alempiarvoista alamaistaan... tottakai Clarice piti sitäkin seikkaa vain hyvänä asiana, että prinssi osoitti kunnioitusta tuollaisellakin hyvin pienellä asialla.
"Kiitos, voin tänään oikein hyvin, teidän majesteettinne."
Clarice vastasi totuuden mukaisesti ja hymyili kaavan mukaan sanojensa täydentäjäksi. Mutta kyllä se hymy nousi hänen kasvoillensa myös sen takia, että prinssi oli hänen vointiaan udellut... hymy taisi olla oikeastaan voiton merkki, vaikka hyvin suloiselta vaihteeksi näyttikin.
Prinssinsä alkaessa puhumaan koiristaan Claricenkin katse siirtyi noihin kuolaaviin otuksiin. Vaikka neidon ilme ei värähtänytkään noita kahta kurttunaamaa katsahtaessa, ei hän havainnut niitä kovinkaan ihastuttaviksi eläimiksi. Eihän Clarice koiria pelännyt, ei myöskään näitä kahta, mutta hänen mielestään koirissa harvoin oli mitään puoleensa vetävää. Nämäkin olivat isoja, rumia ja kuolaavia olentoja, joiden kanssa kommunikointi oli hyvin yksipuolista, kuten kaikkien eläinten kanssa. Ei Clarice ollut ikinä tykästynyt yhteenkään eläimeen, mitä nyt piti Palomino hevosestaan sen uljaan ulkomuodon vuoksi.
Claricen hymy syveni hetkeksi ja hän naurahti keveästi prinssinsä sanoille lemmikeistään.
"Ei, en minä kilttejä koiria pelkää. En, vaikka ne eivät aina olisikaan edukseen."
Hän vastasi hymyssä suin ensin katsoen kahta kuolaavaa koiraa ja sitten prinssiään. Kyllä Clarice tiesi, että hovin koirat tottelivat joka ikistä käskyä, joten hänellä ei olisi mitään hätää. Nuo koirat eivät hyppäisi nuolemaan hänen kasvojaan tai pomppisi hänen päälleen. Ne eivät koskisi häneen muuten, kuin silloin, jos Clarice itse haluaa ja saa luvan niitä silittää... mitä ei kyllä tule tapahtumaan.
"Oletteko matkalla talleille, prinssini? Katsomaan, kun hevoset päästetään laitumelle?"
Clarice kysyi pieni viaton säväys äänessään, vaikka hänessä tuskin mikään oli viatonta. Silti hän näytteli roolinsa loistavasti. Clarice oli aivan satavarma siitä, että juuri sinne prinssi oli menossa ja kappas, niin oli hän itsekin.
Takaisin alkuun
Prinssi Francis
Liittynyt: 06 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: Lau Syy 05, 2009 6:46 Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä
”Mukava kuulla että voitte hyvin tänään, mademoiselle ”, aidon hyvillään olevan kuvan itsestään antaen nuorukainen hymyili neto Montagnelle, vastaten täten naisen kasvoilla syvenevään hymyyn omallaan, joka todellakin katosi naisen säihkyvän hymyn alle.
Claricen katsetta seuraten nuorukainen katseli hurttiensa laiskaa, mutta sentään jonkinverran yritteliästä yritystä istua maltillisesti aloillaan. Kuolavanat, jotka eivät saattaneet eläimiä sen parempaan valoon,tuntuivat vain huvittavan Francisia enemmän kuin harmittavan. Poikkeukset jäykkien kaavojen normeissa olivat hänelle vain tervetullutta vaihtelua. Vaikka eihän hän sellaista saattanut missään määrin ääneen sanoa.
Koiristaan nuorukainen katsahti seuraansa liittyneeseen nuoreen naiseen. Käsittämättömän paljon ihmisten tarkkailusta oppinut nuorukainen katseli hetken neiti Montagnen katsetta, tämän tarkastellessa melkolailla ryhdittömiä koiria, jotka eivät surminsuinkaan tuntuneet miellyttävän nuorta naista. Ei ainakaan siinä määrin mitä nuorukainen olisi tahtonut osoittaa itse eläimistään välittävän. Eläinten, varsinkin isojen ja tohkeiden, tai pienten ja haisevien, rumien, tai millätahansa muulla tavalla epämiellyttävien välttely ei suinkaan ollut mitenkään tavatonta. Tuolta seisomalta Francis ei itse ainakaan kyennyt laskemaan kovinkaan montaa eläintenystävää aatelistostaan. Eikähän pahastunut. Miten hän olisikaan voinut? Eläinten aiheuttama tuhina ja temmellys tuskin olisi saattanut antaa herrasväen näyttää niin viehättävältä, ja huolitellulta kuin nykypäivänä olivat.
”Talleilleko? Todellakin. En jättäisi varsojen ensinäkemistä mistään hinnasta pois. Entä te?” nuoren naisen ulkoiluun sopivaa asua vilkaisten saattoi hän olla varma, että ainakin kyseinen, lähes mitätön tapahtuma oli houkuttelut neito Montagnenkin ulkoilmaan. Torikoukouksen omainen tunnelma oli vallannut koko pihamaan, mutta ainakin Clarice – kuin muutkin varhaisella liikkeellä olevat neidot tekivät tapahtumasta enemmän silmäähivelevän. Naisen vastatessa myöntävästi aikeissaan prinssi nyökkäsi kevyesti, ja hymyili tuota pientä, kohteliasta, mutta lämmintä hymyä, joka ei suinkaan ollut lähimaillakaan tavoittamassa vihreiden silmien tyyneyttä.
”Siinä tapauksessa sallinette liittyä seuraani? Vai oletteko kenties varattu?”
Erityisyys, erikoislaatuisuus olivat kultaisia valtteja, jotka syntyperänsä olivat olleet suuria avujaan, eivät vieläkään tuntuneet sopivan nuoren miehen mieleen. Hänestä puuttui pakottava röyhkeys silloin, kuin hänen eteensä tuli käsite vapaastatahdosta. Hän olisi voinut – ja jopa saanut olettaa seuransa nousevan ylitse muiden. Kuninkaallinen seura, sehän kävi minkätahansa muun edelle, mutta Francista syntyperään, tai asemaan vertailu olivat täysin naurettavaa. Varsinkin nyt kun palatsin sisällä kuohui kolmen sisaruksen mekastus. Eiväthän he käytännössä olleet mitään. Korkeintaan pyrkyreitä kaikki kolme. Ja miten sellaisessa asemassa oleva saattoi edes olettaa ehdotonta suostumusta? Ajatuksensa, jotka nuorukainen onnistui hallitsemaan vain pääkopassaan tapahtuvaksi yksinpuheluksi ja pohdinnaksi. Francis ei suinkaan tahtonut hätkähdyttää liikaa, niin kuin ei koskaan tahtonut. Kohteliaasti prinssi tarjosi paikan käsipuolestaan, vaikka olikin miltein kuulla takaansa henkivartijoidensa pihinän.