Post by Admin on Oct 18, 2013 3:26:05 GMT 2
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 26 Maa 2010 12:41 am Viestin aihe: Samea sade Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
(Sovittu peli)
Koko päivän Cloveria piiskannut sade ei ollut ottanut hellitäkseen. Tumman siniset myrskypilvet olivat kertyneet paksuksi peitteeksi palatsin ja kaupungin ylle. Raskaat, isot vesipisarat olivat piesseet katukivetykset paljaaksi hienosta hiekasta. Ruoan tähteet, jotka toripäivän päätteeksi olivat liiskaantuneet vasten kiveä olivat huuhtoutuneet suurten vesipurojen alle. Koko kaupunki peittyi harmaaseen sadehelmaan, jonka läpi ei tarkkanäköinenkään tuntunut näkevän muutamaa metriä pidemmälle. Niinkuin sadesäillä aina, ei kukaan tahtonut ilman hyvää syytä kulkea ulkona. Näin oli myös palatsin asukkaiden laita. Heistä kukaan ei nähnyt tarpeelliseksi matkustaa tänään, tai poistua kaupungin fiineimpiin pikkuputiikkeihin ostamaan metrikaupoittain hamekankaita. Kenelläkään ei ollut välitöntä tarvetta osallistua sovittuihin tapaamisiin, mikäli vain oli mahdollista siirtää ajankohtaa myöhemmäksi. Elettiin kuin sokerista tehdyt taideteokset, eikä kuomullisista vaunuista oltu koskaan kuultukaan.
Francis ei ollut erottanut sisäpihalla juoksentelevan hetkeen ketään. Sateen piiskaamat ikkunat tekivät suuresta sisäpihasta laineikkaan ja suttuisan, eikä terävä katse tahtonut erottaa mitään tunnistettavia piirteitä niistä harvoista olennoista, jotka sadetta uhmasivat. Kuoleman taudin kanssa kukaan ei tahtonut leikitellä, mutta Francisin oli nostettava hattua niille, jotka sipsuttelivat liukastellen ja horjahdellen äkkiseltään mutavelliksi muuntuneella maalla.
Sadesää lieni kenties kaikista luonnonmahdeista se, mikä nuorta miestä viihdytti eniten. Niin harmiton ja pieni elementti kuin vesi kykeni monesti hautaamaan kaikki puuteriseen mielikuvaan vaarattomuudestaan. Mutta ei tarvittu kuin hetki, jolloin maa muuttui sohjoiseksi, liukkaaksi liejuksi jossa saattoi täyttää niskansa. Tai ei kestänyt aikaakaan kun tiet täyttyivät vesimassoista suisten ajurin ojaan. Viaton ja harmiton pisara oli vahva ja ponteva saadessaan muutaman tuhatta ystäväänsä osallistumaan rientoihinsa. Ikkunalasia pitkin juoksevia sadepisaroita tuijottaessaan nuorukainen unohti hetkeksi olinpaikkansakin, ennen kuin hän havahtui askeleisiin. Oveen vilkaisemisen sijaan, hän katsahti kohti suurta, paljasta seinämaalausta, joka peittosi hänen siipeensä kuuluvan huoneen seinän. Vaivattomasti maalaukseen avautui ammottava aukko, josta kamariherransa kulki sisään avaraan huoneeseen.
”Teidän korkeutenne”, Lyel, kamariherra kumarsi jouhevasti, ollakseen iältään jo viidenkymmenen paremmalla puolella. Vanhurskainen mies nousi kumarastaan ja asteli peremmälle monilla kynttilöillä valaistua tilaa.
”Lyel”, nuorukainen tervehti palvelijaansa lakaten siten nojailemasta ikkunan pieleen. Pitkän salskea nuorimies suoristautui ja vilkaisi vaitonaisena vielä sumeaa ikkunaa ja sen lävitseen paistamaa sotkuista maisemaa.
”Muistuttaisin teitä, teidän korkeutenne, siitä miten tälläiset päivät pitäisi käyttää paremmin hyväksi. Olette olleet huoneistossanne koko päivän.”
”Osaatte piristää päivääni, miltein voisi sanoa että aurinkoistatte sitä.”
”Sarkastisuutenne voisi olla purevampaakin herra, mutta uskoisin, että nauvoni ei ole aivan tyhjästä temmattu. Palatsi kuhisee jälleen vieraita, jotka viihdyttävät itseään saleissa...mieteinkin, että jos vaikka liittyisitte heidän seuraansa. Veljenne, tai siskonne...en usko, että he näkisivät yhtälailla vaivaa...”
”Mutta, että minä meistä kaikista kolmesta tekisin sen?”
”Niin...viimeaikaiset tapahtumat...ne ajaisivat teidät jälleen vähän ylemmäs, mikäli näyttäytyisitte.”
Lyel katseli nuorukaisen synkkiä, kuin marmorisia kasvoja. Nuorukainen oli kovin vakavaluontoinen, muttei suinkaan tyhmä. Viime viikkoina, ja kuukausina tosin nuorukainen oli vain entistä enemmän ajautunut omiin oloihinsa. Yhteenotot veljensä kanssa, ja pääministerin lähettämä tieto vierailustaan oli saanut prinssinsä hakeutumaan edesmenneen isänsä työhuoneeseen, tai näihin siipensä lukuisiin huoneisiin piilottelemaan kaikelta kansalta.
”Taidatte olla oikeassa – niinkuin aina Lyel”, kevyesti nyökäten Francis poimi yhdeltä kuohkean pehmeältä nojatuoliltaan takkinsa.
Prinssi puki palvelijansa kiiruhtavalla avustuksella ylleen oliivin vihreän takin, jonka mairittelevasti sanottiin sopivan lempeän vihreiden silmiensä kanssa. Kyseinen ilmaus sopi nuorukaisen mielestä vain kauniimmalla sukupuolelle, mutta pitkin hampain hän saattoi hymähtää tälläisille kehumisille. Lyel pyyhkäisi olemattomia nukkia pois prinssin olkapäältä vilkaisten sitten nuorukaisen muodollista olemusta.
”Täydellistä, teidän korkeutenne.”
”Niinhän te aina sanotte.”
”Tietenkin. Se on minun työtäni”, prinsilleen hymyillen Lyel kulki nuoren pojan edellä avaten tälle oven käytävään. Francis hymähti hiljaa kulkien sitten avoimesta ovesta, lähtien kulkemaan palvelijansa rinnalla pitkin pitkiä käytäviä kohti yleisiä tiloja.
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Vivienne Beaufort
Liittynyt: 31 Elo 2009
Viestejä: 56
LähetäLähetetty: 26 Maa 2010 04:41 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vivienne Beaufort loikoili omalla, leveällä vuoteellaan. Jos äiti olisi nähnyt, tämä olisi oitis sanonut, kuinka häpeällistä oli sillä tavoin viettää aikaansa. Oli paljon sopivampaa istua sievästi sohvalla tai nojatuolilla ja kannatella kirjaa siroissa käsissään sen sijaan, että olisi antanut kirjan olla tyynyllä edessään. Vivienne ei välittänyt siitä näkikö äiti hänen nojaavan kyynärpäihinsä ja ahmivan taas uutta tarinaa silmillään. Jos äiti olisi ollut huoneistossa, asia ehkä olisi ollut toisin. Nyt ruhtinatar oli kuitenkin lähtenyt muiden ikäistensä rouvien tavoin viettämään sadepäivää tehden sitä, mikä tälle parhaiten tuntui sopivan: juoruilemaan palatsin asukkaiden ja vieraiden asioista. Niin, Viviennen äiti oli ehkä turhan utelias ja tyttö olikin varma, että jonain päivänä äiti saisi vielä tuntea mitä siitä seurasi, kun puuttui toisten ihmisten asioihin.
Vivienne huokaisi ja sulki kirjan. Se oli päättynyt onnellisesti ja niin kauniisti. Kirja oli ollut tulvillaan rakkautta ja suuria tunteita, juuri sellaista Vivienne toivoi omasta elämästään tulevan. Äiti tietenkin tekisi kaikki toiveet turhiksi ja naittaisi hänet vielä jollekin inhottavalle, vanhalle herrasmiehelle. Neiti puisteli päätään. Nyt ei ollut aika vaivata päätä tuollaisilla ajatuksilla. Paljon parempi oli nyt lähteä pois koko huoneistosta, jotta saisi rauhassa tyynnytellä ajatuksia, jotka uhkasivat riistäytyä väärille raiteille. Neito nousi vuoteeltaan ja laittoi kirjan laatikkoon, vaatepinkan alle, jottei äiti pääsisi siihen käsiksi. Hän ei missään nimessä halunnut ruhtinattaren näkevän teosta, joka oli täynnä kaikkea tämän mielestä sopimatonta.
Kun kirja oli turvallisesti kätketty, neito istahti peilipöytänsä ääreen. Hän oli jo pukeutunut palvelijansa avustuksella aamulla, mutta täytyihän hänen tarkistaa, että kaikki oli vielä kohdallaan. Ja niin näytti olevan. Yksikään hiuskiehkura ei ollut karannut nutturakampauksesta, puuteria ei tarvinnut lisätä. Vaaleansinertävä, pääntiestään sopivan avonainen mekko oli ojennuksessa, ainakin sen jälkeen kun neiti itse suoristi helmat, jotka olivat hiukan ruttaantuneet sängyllä maatessa. Vivienne laittoi vielä kauniin helminauhan kaulaansa ja suihkautti hiukan hajuvettä, sitten hän oli valmis astumaan ihmisten ilmoille.
Neiti asteli huoneiston ovelle. Palvelijoita ei näkynyt missään, nämä kai olivat toimittamassa jotain tavallisia arkiaskareitaan. Vivienneä se ei haitannut, ei hän nyt mihinkään tarvinnut kenenkään apua. Ja täytyihän palvelijoillakin joskus olla hetkiä, jolloin sai olla poissa työnantajiensa käskyjen ulottuvilta. Viviennen kävi joskus sääliksi joitain palvelusväkeen kuuluvia. Hän olisi mielellään sanonut jotain näiden isännille, kun nämä moittivat aivan liian kovin sanoin pienestäkin virheestä. Vivienne ei koskaan tehnyt niin. Hän tiesi, että virheitä tapahtui, eikä se ollut mikään maailman loppu.
Nuori nainen avasi oven ja astui käytävään. Väkeä löytyisi varmasti tiloista, joissa aateliset tapasivat viettää aikaansa. Kun ulkona satoi, eikä sinne voinut mennä missään tapauksessa, kaikki luultavasti istuivat seurustelemassa keskenään ja mikä pahinta, he istuisivat puhumassa toistensa asioita niille, joiden korvilta ne juuri piti salata. Vivienne sulki oven huolellisesti ja lähti astelemaan pitkin käytävää kepein, varmoin askelin. Hän oli juuri astumassa erään nurkan taa, kun huomasi lattialla jotakin outoa. Esine ei sinänsä ollut outo, ei ainakaan hänelle. Sehän oli äidin ranneketju. Se oli kai pudonnut täysin huomaamatta ja jäänyt lattialle. Vivienne oli iloinen, että juuri hän oli löytänyt esineen, joku muuhan olisi pian saattanut ottaa sen omakseen.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 26 Maa 2010 05:31 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Kahdet saapasparit laskeutuivat kevyesti pitkin punaisten mattojen peittämiä portaita. Nuoren prinssin mieliksi he eivät suinkaan valinneet suorinta reittiä tiloihin, joista joistain kuuluisi ennen pitkään naurun mekastus, toinen toistaan eriävien soittimien pimputus tai laulu, joka onnekkaasti saattoi kuulua jollekulle sellaiselle, joka moisesta taidosta jotain ymmärsi. Valitettavasti niinkään ei kuitenkaan aina ollut. Lieni Francisin valinta millaiseen seuraan hän halusi liittyä. Joukkoon, joka täyttyi musisoinnista – jolloin laulajatar, tai laulajatteret tai soittajatar ajautui aina sellaiseen häkellykseen, tai miellyttämisen tarpeeseen, että musisoinnin kuunteleminen oli miltein murha. Vaiko kenties pelipöytiin, jossa näppärimmätkin pelaajat paljastivat korttinsa siten, etteivät vain saisi perijänsä vihoja niskoilleen voidessaan piestä Francisin korttipeleissä mennen tullen (jopa silmät kiinni). Tai kenties tanssisalit? Daamejaan tanssittavat herrat koettelisivat niellä mustankipeytensä siitä, kun kaunottareista yksi jos toisensakin menettäisi kiinnostuksensa askeleiden johdatukseen. Francis ei ajatellut itsensä aiheuttavan tätä ilmiötä, pikemminkin hänen ylleen asetettu arvo sai koko palatsin sekaisin silloin, kun hän ilmoittamatta naamaansa jossakin erehtyi näyttämään. Veljensä ja sisarensa tuntuivat nauttivan huomiosta paljon vapautuneemmin, tai sitten he vain olivat moninverroin parempia näyttelijöitä mitä hän. Eikä asiaa auttanut alkuunkaan hänen pienoinen ahdistuksensa suurissa väkijoukoissa silloin, kun hän ei tiennyt ketä tulisi tapaamaan.
Joten, oli hyvin yleisesti tiedossa, että prinssi osallistuisi tapahtumiin, joita hän ei ollut päässyt ennalta opettelemaan ja harjoittelemaan. Täten häntä ei juuri odotettu missään – ei edes noin huonolla säällä.
”Mietin yhä miksi suostuin tähän näin helposti”, Francis puheli laskeutuessaan portaita samalla sormeillen takkinsa hihansuuta saadakseen hopeisen kalvosinnapin asettumaan paremmin paikoilleen. Kulkiessaan prinssinsä vierellä Lyel vilkaisi silmissään ikuisen pojan hermostuksesta kertovaa, kärsimätöntä liikehdintää.
”Mietin samaa itsekin ylhäisyys. En tunne järin suurta voitonriemua tästä kamppailusta”, tyynesti puhellen kamariherra ei järin vilkaissutkaan nuorukaiseen, jonka huvittunut ilme käväisi vierellään kulkevassa palvelijassa. ”Voisinpa melkein sanoa, teidän ylhäisyytenne tämän päivän olleen varsin pettymys osaltanne. Luulen, että olen alkanut ottamaan joitain asioita liian itsestäänselvänä.”
”Ai niinkö? Nimetkää pari.”
”Noh, ensisijaisesti aamiainen huoneeseen. Sen kirjaston tapahtumien jälkeen, ette ole halunneet aamiaista muualla syödäkään kun huoneessanne. Sekä oma kirjastonne tuntuu olevan jo suurempi kuin kuninkaallinen kirjasto, tuskin olette yleisessäkään kirjastossa käyneet sen jälkeen kun muutitte erään huoneistanne kirjahyllyjen mekaksi. Koirannekaan eivät tunnu näkevän teitä enää niin usein kuin yleensä – voin siis vain sanoa, että olen ollut vakuuttunut, ettette muualla halua ollakaan kuin huoneistossanne. Ellei siis jokin tärkeä meno ole pakottanut liikahtamaan neuvonpito huoneisiin. Joten, olin odottanut että olisitte ollut vaikeampi pala.”
Hetken aikaa Francis sulatteli kuulemaansa, josta hän ei ainakaan tuolla nimenomaisella hetkellä keksinyt mitään puolusteltavaa.
”Olette täysin oikeassa.”
”Tietenkin.”
Päätään kamaripalvelijalle puistellessaan he laskeutuivat avaralle käytävälle. He olivat valinneet kuljettavaksi autioituneet käytävät, jotka kulkivat läpi vierastilojen. Hehän saattoivat olettaa käytävien olevan tyhjillään salien tarjoamien viihdykkeiden houkutusten ansiosta. Ei siis ollut oletettavissa, että he onnistuisivat herättämään suurta kansanhuomiota tiloissa, joiden läpi kulkemiseen tarvittiin yleensä monta saattajaa. Mutta tällä kertaa he kulkivat kahden, ilman henkivartijoita, jotka edelleen seisoivat huoneistojen ovilla. Kiitos ulkoa opetellujen salakäytävien Francis pääsi liikkumaan yllättäviinkin paikkoihin ilman huomion herättämistä.
”Ylhäisyys – voisitte kenties osallistua herrojen huoneeseen. Erä korttia voisi kenties piristää päiväänne...tai miten olisi..” kamariherran sanat katkesivat lyhyeen heidän kulkiessaan jälleen ohi käytävien risteymän, mutta kääntymälleen suunnalle he tapasivatkin paljon – hyvin paljon hameenhelmaa ilman varsinaista omistajaansa. Lattiamatolta jotain poimimaan kumartunut neito ei ollut tunnistettavissa, ainakaan miltein pyllistäessään nurkkauksen kulman takaa tulevaa kaksikkoa kohden.
”Neiti? Onko kaikki hyvin?” hölmistyneinä nuori kruununperillinen, kuin tätä monta kymmentä vuotta vanhempi lakeija kysäisivät miltein samasta suusta molempien ollessa hivenen hämmentyneinä yllättävästä kohtaamisesta.
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Vivienne Beaufort
Liittynyt: 31 Elo 2009
Viestejä: 56
LähetäLähetetty: 27 Maa 2010 04:09 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vivienne huokaisi. Paikalla ei ollut ketään, joka olisi voinut nostaa korun maasta hänen puolestaan, joten hän joutui itse kumartumaan sitä poimiakseen. Kaikkien helmojen, korsetin ja vannehameen ympäröimänä kumartelu ei ollut mitään helppoa puuhaa, joten ihan mielellään Vivienne olisi kaivannut jonkun säästämään hänet taivuttelulta. No, ketään ei kuitenkaan käytävällä näkynyt, niin tyttö kumartui niin nopeasti kuin parhaiten kykeni. Koru tuntui kaikeksi harmiksi olevan kiinni matossa, joten sen irroittaminen ei ollutkaan ihan niin helppoa kuin olisi voinut luulla.
Varovasti kiskoen ja vääntäen neiti Beaufort kuitenkin sai äitinsä aarteen käteensä. Hän katsahti vielä, että se oli kunnossa.
Sitten neito hätkähti. Joku, tai siis jotkut herrasmiehet puhuivat yhtäkkiä hänelle hänen selkänsä takana. Kevyt, nolostuksesta ja harmistuksesta kertova puna kohosi nuoren naisen poskille. Hän nousi seisomaan, käännähti ympäri ja kohtasi suureksi yllätyksekseen itsensä prinssi Francisin ja tämän palvelijan. Nyt punastuminen harmitti tyttöä niin suuresti, että hän olisi voinut juosta kiireesti pois paikalta, mikäli hänen arvokkuutensa olisi sen sallinut. Mutta hän ei voinut kuvitellaaan loukkaavansa nuorta prinssiä moisella käyttäytymisellä, joten ajatus sai kadota mielestä yhtä pian kuin se oli sinne ilmaantunutkin.
Edelleen häkeltyneenä Vivienne niiasi niin syvään ja elegantisti kuin osasi. Nyt piti käyttäytyä niin hyvin kuin mahdollista, eihän ehkäpä tulevan hallitsijan edessä voinut mitenkään antaa itsestään huonoa kuvaa.
"Teidän Korkeutenne, kaikki on hyvin," Vivienne vastasi kohteliaasti ja mietti samalla, oliko hänen sanottava jotain syyksi lattialla kyykistelemiseensä, joka ilman muuta oli kiinnittänyt miesten huomion. Ehkä niin oli parempi, niin nämä saisivat rauhassa jatkaa matkaansa, joka tuntui kaikeksi harmiksi kulkevan samaan suuntaan kuin hänen oma reittinsä. Hän ei olisi halunnut jäädä enää siihen, sillä häntä nolotti vielä liikaa se, että itse prinssi oli nähnyt hänet kumartelemassa jonkun palvelijan tavoin.
"Minulla ei ole mitään hätää, nostin vain äitini korun maasta, jossa näin sen olevan." Vielä ei ollut kohteliasta poistua paikalta, prinnsin kuuluisi ensin saada jatkaa matkaansa, joten Vivienne väisti sivummalle antaakseen miehille tilaa tätä varten.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 27 Maa 2010 06:27 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Kamaripalvelija Lyel oli kaksikosta ensimmäinen joka tuntui osaavan liikahtaa tilanteeseen sopivasti avustaen. Miehen tunnisti kyllä palvelijaksi tämän yksinkertaisesta tavasta pukeutua miltein mustaan asuun, josta erottui vain muutamat hopeiset napit. Lakeijalla oli päässään myös valkea peruukki, josta laski niskaan lyhyenläiset hiukset, jotka oli mustalla rusetilla kahlittu. Vaikkei neito hänen apuaan tuntunut millääntavalla suoristuessaan tarvitsevan, näki Lyel kuitenkin tarpeelliseksi asettua hieman lähemmäs, mikäli neito saattoi horjahtaa tai kompastua noustuaan niin äkkiseltään ylös. Lyel osoittautui joka tapauksessa kaksikosta siksi, joka tiesi ja osasi olla luonteva, kun taas Francis ei tuntunut oikein tietävän miten hänen olisi kuulunut suhtautua yllätykseen.
”Olisimmepa osanneet kulkea hieman joutuisammin, niin olisitte välttyneet moiselta vaivalta neiti Beaufort”, palvelija puhutteli nuorta naista katsahtaen kauan maailmaa nähneillä sinertävillä silmillään. Tämän jälkeen vanhempi mies vilkaisi herraansa.
”Teidän korkeutenne, saanko esitellä neiti Beaufort”, ollakseen työssään erinomainen ja korvaamaton Lyel tuntui tietävän, ellei jopa tuntevan jokaisen palatsissa asuvan asukin nimeltä, sekä ulkonäöltä. Täten hän oli oivallinen esittelemään tapojen mukaisesti ylhäisön jäsenet keskenään, jolloin keskustelunkäynti oli puhtaalta pöydältä rakennettu. Jälleen yksi säädös, jonka kiemuroihin Francis osasi aika-ajoin olla lopen kyllästynyt.
Tytön punastuneita kasvoja katsahtaessaan Francis hymyili hillityn olematonta hymyään nyökäten sitten kohteliaasti.
”Sehän on hyvä uutinen”, hädässä olemiselle viitaten Francis astahti lähemmäs tarjotin kämmenensä nuorelle naiselle tervehtiäkseen tätä. Hänen ei odotettu tarjoavan käsisuudelmia, tai tervehtivän yhtään ketään henkilökohtaisesti, mutta nyt se tuntui hyvinkin oikeutetulta. Vareltaan kovin pitkä kruununprinssi kumartui notkeasti. Francis katseli heleästi punoittavien kasvojen keskellä sijaitsevia silmiä suudellen kevyesti ilmaa lähellä naisen käden rystysiä.
Clover ei kasvattanut pinnallaan sen arvovaltaisempia ihmisiä kuin Francis ja tämän sisarukset, jolloin etiketin rikkominenkin kai oli sallittua ylevältä ihmiseltä itseltään. Nuorukainen näki neidin parhaaksi säännösten kiertelyn, kenties näin heleä puna naisen kasvoilla unohtuisi pian eikä neito suotta häpeilisi. Kaikesta huolimatta Francisin oli kyllä myönnettävä itselleen, että vakavan ilmeensä säilyttäminen oli miltein tuskallista, sillä tilanne oli ollut hyvinkin koominen. Säästääkseen nuoren neidon enemmiltä nolostumisilta nuorukainen oli, kuin mitään sopimatonta ei olisi koskaan edes sattunut.
Francis suoristui yhtä notkeasti kuin oli kumartunutkin. Neidon väistäessä sivummalle Francis katsahti neitoa uudestaan.
”Oletteko menossa viemään korua äidillenne neiti Beaufort?” prinssi kysäisi, jatkaen sitten: ”Voisimmeko ehkä kävellä samaa matkaa?”
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Vivienne Beaufort
Liittynyt: 31 Elo 2009
Viestejä: 56
LähetäLähetetty: 28 Maa 2010 01:46 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vaikka Vivienne pääsikin omin avuin ylös lattialta, hän soi prinssin palvelijalle kiitollisen hymyn. Hän ei tiennyt oliko se nyt edes sopivaa vai ei, mutta ei hän mahtanut mitään itselleen ja tavoilleen joihin oli tottunut. Usein hän oli jopa kauhistuttanut muita aatelisia käyttäydyttyään turhan ystävällisesti palvelijoita kohtaan julkisesti. Kerran, kun eräs nuori palvelustyttö oli kaatanut vahingossa kuumaa vettä hänen hameenhelmalleen, hän ei ollut välittänyt siitä tippaakaan, eihän se ollut palvelijan vika, että eräs pieni lapsi juuri päätti yrittää kiivetä hänen syliinsä. Ja sekös oli saanut aikaiseksi kuiskuttelua ja kummaksuvia katseita huoneessa olevilta rouvilta. Nämä olisivat mieluusti läksyttäneet palvelijaa, mutta Vivienne oli vain antanut toisen tehdä työnsä rauhassa loppuun. Ei hänen pukunsa siitä ollut mennyt miksikään, eikä vesi päässyt hameen helmasta hänen ihoaan polttamaan.
Vivienne huomasi yllättyvänsä, kun palvelija esitteli hänet prinssille. Hän kun ei muistanut koko miestä, eikä siksi ollut osannut aavistaakaan, että toinen tietäisi hänet nimeltä. Tosin, olihan hänen äitinsä melko vaikutusvaltainen ruhtinatar ja Vivienne liikkui usein tämän seurassa. Mutta, ehkä se kuului miehen työnkuvaan, olla selvillä siitä kuka kukin sattui olemaan.
Nuori nainen ei osannut lainkaan odottaa sitä, että prinssi Francis olisi ojentanut kätensä häntä kohti tervehtiäkseen. Eihän kuninkaallisten tarvinnut sellaista tehdä, mutta niin nyt näytti tapahtuvan. Vivienne oli hyvin otettu toisen eleestä, joten ojensi siron kätensä toisen suudeltavaksi. Prinssi ainakin oli säädyllinen, eikä oikeasti koskettanut huulillaan neidon kättä. Hän oli elämässään kohdannut muutamia nuorukaisia, jotka tekivät niin. Oikeastaan se ei haitannut neitiä lainkaan, sehän oli vain jännittävää, kuin suoraan niistä kirjoista, joita hän luki äidiltään salaa.
Vivienne tunsi olonsa jo paljon helpottuneemmaksi. Prinssi ei sanonut sanaakaan hänen kumartelustaan, vaan vaikutti siltä kuin asia ei olisi ollut ollenkaan niin kamala kuin neiti kuvitteli. Punastus nuoren naisen poskilta alkoi kadota ja harmillinen tilanne ei tuntunut enää puoliksikaan niin kamalalta kuin vielä hetki sitten.
Nuori nainen oli jo valmis palaamaan takaisin omaan huoneeseensa odottamaan, että käytävä tyhjenisi, mutta kun prinssi vielä jatkoi hänen puhutteluaan, ei hän voinut mitenkään poistua.
Nuori nainen tyytyi vain nyökkäämään vastaukseksi miehen ensimmäiseen kysymykseen. Koru piti kyllä viedä äidille, tämä varmasti oli jo huomannut sen kadonneen ja lähettäisi pian jonkun palvelijan turhaan etsimään sen hänelle.
"Se olisi minulle suuri kunnia, teidän korkeutenne," Vivienne henkäisi sitten täysin yllättyneenä. Mitään tuollaista kysymystä prinssin suusta hän ei ollut osannut odottaa. Olihan se jo vallan tavatonta, että hänelle tapahtui jotain tämän kaltaista, prinssi ehdotti yhdessä kulkemista. Siihen ei voinut kuin suostua, ainakaan Vivienne ei voinut muuta. Hän ei olisi missään nimessä kehdannut kieltäytyä toisen ehdotuksesta, ellei jokin ilme prinssin kasvoilla olisi kielinyt siitä, että tämä toivoisi hänen sanovan ei niin kohteliaasti kuin vain kykenisi. Vivienne oli varma, että saisi nyt äitinsä hämmästymään erittäin pahasti. Tuskin Liliannekaan osasi kuvitella, että hänen tyttärensä olisi missään tekemisissä yhdenkään kuninkaallisen kanssa, vaikka saattoi sitä tietysti salassa toivoa. Nyt tyttö toivoikin, ettei äiti asiasta kuultuaan kiiruhtaisi heti kertomaan tapahtuneesta juoruileville ystävilleen. Siitä koituisi vain ties mitä paikkaansa pitämättömiä huhuja, eikä Vivienneä houkutellut sellaisten kohteeksi joutuminen tippaakaan.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 28 Maa 2010 06:55 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Kamariherra oli kohdannut monelaista väkeä palveluvuosinaan palatsissa, kuin tätä aikaisempinakin aikoina palvellessaan milloin minkäkin arvoisen herran tiluksilla. Osa palveltavistaan oli jo hyvin varhaisessa vaiheessa osoittanut kuinka alhaisessa arvossa palvelija saattoikaan olla. Toiset puolestaan saattoivat lausua sanan tai pari päivän säästä, mutta monet – hyvin monet ihmiset oikeastaan eivät tuntuneet näkevän palvelijoitaan ihmisinä lainkaan. He olivat kuin ihmistä alhaisempi lajike, joka tarpeen tullen toimi raivonpurkausten kohteena, joko sanallisessa tai fyysisessä muodossa. Myös halveksinta ja avoimesti tapahtuva nöyryyttäminen olivat osa heidän arkeaan. Ja vain harvoin, hyvin harvoin he saivat palvella hyviä ihmisiä. Kolmestakymmenestäviidestä vuodesta kaksikymmentä olivat olleet Lyelin kulta-aikaa. Hän oli palvellut kuningas Wilburin ja tämän kauniin vaimon alaisuudessa. Heti kaksosten synnyttyä, ja hyvin pian sen jälkeen kuningattaren kuoltua oli Lyel saanut Francisin tarpeet omalletunnolleen. Hän oli ollut hyvin onnekas mies, sillä lapsesta nyt jo nuoren miehen ikään varttunut kruununprinssi oli osoittautunut luonteeltaan hyvin ystävälliseksi ja huomaavaiseksi ympäristöään kohtaan - ihmisarvoista riippumatta.
Prinssi Francisin osoittama käytös henkilökohtaita vartiokaartia kohtaan, kuin omia palvelijoitaan, sekä muita palatsissa palvelevia työntekijöitä kohtaan, herätti jonkinlaista epäsuopeutta palatsin käytävillä. Jo pojankoltiaisena käytöksestään monesti torumisia saatuaan, ei mikään kuitenkaan ollut saanut prinssiä parantamaan tapojaan – korkeintaan vaan hillitsemään tarvettaan käyttäytyä arvolleen sopimattomasti. Ja kenties huomatessaan, ettei nuori aatelisneito suinkaan karttanut palvelijansa huomaavaisuutta tai ärtynyt kasvoiltaan, Francis antoi jäykän ulkokuorensa sulaa hieman.
Francis nyökkäsi hyväksyvästi nuoren neidon suostuessa kulkemaan kanssaan. Kamariherransa jättäytyi kohteliaaksi taaemmaksi Francisin tarjotessa käsipuolensa nuorelle neiti Beaufortille. Neidon sanat kunniasta saivat nuorukaisen hymyn aavistuksen vaisummaksi. Enää kovin usein hän ei ollut tarjonnut seuraansa noin avoimesti kenellekään, ja sekin miltein vain siksi, että monet nuoret naiset käyttivät vilpitöntä kohteliaisuutta juorujen henkiin herättelyyn. Edes lyhyt hetki prinssin kanssa kulkiessa tai jutellessa oli riittävä sytyke herättämään skandaali juoruiluun perehtyneiden kielenkannattimilla. Levottomat kielenkannattimet löysivät aina tavan tai toisen löytää tiensä herkullisten puheenaiheiden äärelle. Ja tänään prinssi uskoi jälleen tarjoavan yhden sellaisen herkkupalan, ja vieläpä vapaaehtoisesti. Tosin, kamaripalveljansahan hänet oli alunperin liikkeelle houkutellut.
”Olen hyvin pahoillani neiti, mutten muista tavanneeni teitä aikaisemmin. Oletteko vain käymässä vai asutteko kenties palatsissa perheenne kanssa?” Francis kysäisi heidän kuljettuaan muutaman askeleen verran edemmäs.
Hän kulki rauhassa hyvin sievästi pukeutuneen nuoren neidon vierellä, ja puhuessaan hän vilkaisi ajoitain lyhykäistä neitoa kuin arvuutellen tämän luonnetta. Ja sitä oliko neidon ulkoisella kauneudella mitään tekemistä sisäisen olemuksen kanssa. Palatsin käytävät ja salit tuntuivat täyttyvän moninaisilla ruusuilla, jotka sisältä päin taipuivatkin olemaan haavoittavia tappurapiikkejä – eikä hän saattanut lukea pois omaakaan perhettään, vaikkei hän läheisiksi nimettävistä sukulaisistaan julkisesti ikinä yhtäkään pahaa sanaa sanonut.
”Oletteko viihtyneet?”
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Vivienne Beaufort
Liittynyt: 31 Elo 2009
Viestejä: 56
LähetäLähetetty: 30 Maa 2010 08:54 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Viviennen olo helpottui kummasti, kun hän huomasi, ettei prinssi pahastunut lainkaan hänen käyttäytymisestään tämän palvelijaa kohtaan. Ehkä prinssi oli itsekin palvelijoilleen ystävällinen? Se nyt oli ehkä turha luulo. Tuskin kukaan kolmesta kuninkaallisesta sisaruksesta jaksoi oikeasti välittää työntekijöistään siinä määrin, että viitsi joskus viettää näiden kanssa aikaa ihan vain jutellen ja kysellen näiden asioista. Vivienne teki sellaistakin. Hänellä oli ollut monta kertaa hyvin antoisia keskustelutuokioita erään nuoren tytön kanssa. He olivat puhelleet muodista ja vaatteista, eikä Vivienne ollut voinut pysyä hiljaa tanssikavaljeereistaan. He olivat jopa nauraneet yhdessä eräälle aatelisrouvalle salassa Viviennen huoneessa. Vivienneä katsottiin usein pahasti sen takia, että hän ei koskaan erehtynyt moittimaan palvelijaa mistään, ei edes näön vuoksi.
Neiti Beaufort oli enemmän kuin hämmentynyt koko tilanteesta lähtiessään liikkeelle prinssin kanssa. Hän oli täysin varma siitä, että joutuisi nyt vähintään joka toisen linnassa olevan neidon vihaamaksi kuljeskellessaan sillä tavalla prinssi Francisin käsipuolessa. Sellaista tapahtui ehkäpä kerran elämässä, jos silloinkaan. Vivienne ei tiennyt mitä olisi ajatellut siitä, että eli nyt jokaisen tytön unelmaa. Tai no, monen tytön unelmat ylsivät vieläkin korkeammalle. Neiti Beaufort puolestaan oli tyytynyt pienempiin haaveisiin, hän vain tahtoi jonain päivänä avioitua ja perustaa perheen. Sillä ei ollut merkitystä, olisiko mies ylhäisempi kuin hän vai ei. Hän ei halunnut naida ketään vain rahojen takia, vaan tunteiden. Äiti piti sitä hulluna toiveena, muttei kuitenkaan ollut tehnyt mitään naittaakseen ainutta lastaan kelle tahansa rikkaalle miehelle. Ja siitä Vivienne oli enemmän kuin kiitollinen. Joskus hän mietti, olisiko tilanne erilainen, jos äiti olisi naimisissa ja hänellä olisi isä, josta hän itse tietäisi jotakin. Ehkä hänet siinä tapauksessa olisikin jo pakotettu jonkun vanhan, mutta kunniallisen miehen vaimoksi?
"Asun äitini, ruhtinatar Lilianne Beaufortin kanssa täällä palatsissanne," Vivienne vastasi kohteliaasti ja mietti samalla, kuinka huvittavalta mahtoi näyttää kun hän oli niin paljon prinssiä lyhyempi. No, ehkäpä se nyt ei ollut kovin tärkeä asia, mutta ei Vivienne voinut estää mielikuvitustaan lentelemästä. Hän oli ehkä lukenut liikaa kirjoja, kun pää oli täynnä kummallisia ajatuksia. Paljon hän kyllä totisesti lukikin, mutta hän rakasti kirjoja, ainakin niitä kaikkein romanttisimpia ja hätkähdyttävimpiä.
"Teidän korkeutenne, olemme molemmat viihtyneet hyvin. Täällä on helppo viihtyä ja hyvä asua, kiitos siitä teille, kun olemme saaneet täällä olla."
Vivienne ei tiennyt, mistä prinssin kanssa olisi hyvä keskustella, joten hän toivoi, että toinen keksisi jotain josta puhella. Ja ei kai kukaan edes voinut olettaa, että hän alkaisi jutella mitä tahansa niin korkea-arvoisen henkilön seurassa? Kaikki hänen suosikkiaiheensa, kuten vaatteet ja rakkausromaanit sai unohtaa heti. Niistä hän olisi voinut keskutella enemmän kuin tarpeeksi. Mutta ehkäpä hän voisi jatkaa linnan kehuskelulla? Se kai oli ihan sopiva aihe.
"Tämä linna on hyvin kaunis. Pidän erityisen paljon puutarhastanne ja kirjastostanne, ne ovat totisesti vertaansa vailla."
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 31 Maa 2010 01:48 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Francis, joka kovin usein miellettiin sosiaalielämässään hyvin varautuneeksi ja pidättyväiseksi, mutta tarpeen tullen hyvin fiksuksi ja äärimmäisen herrasmiesmäiseksi, kulki rauhassa nuoren neidon vierellä. Onnistumatta kuitenkaan vaikuttamaan järin rennolta. Vapaa kätensä jännittyi selkänsä taakse toisen käsivartensa tehdessä tilaa nuoren naisen käden kosketukselle.
Ohut, kamlotti kankaansta mittatilaustyönä tehty vihreä takki lepäsi nuorukaisen hartioilla laskeutuen linjakkaasti nuoren miehen käsivarsia ja selkää pitkin – päättyen aina takaosastaan nuoren miehen polvitaipeisiin saakka. Takin liepeillä, hihansuissa, saati taskujen reunakoristuksina ei näkynyt viittaustakaan pitseistä tai kullatuista nypläyksistä. Pehmeän valkoinen aluspaidan päälle prinssi oli pukenut liivin, jonka värikirjo kiemurteli ruskean erisävyissä pilkottaen avonaisen takin liepeiden takaa. Koristeettomat mustat pussihousut, sekä valkoiset polvisukkansa eivät erottuneet mitenkään edukseen kuin laadukkaiden materiaalien merkeissä. Kiillotetut mustat solkikengät olivat nekin matalapohjaiset, sillä omalla pituudellaan nuorukainen ei tulisi koko elämässään tarvitsemaan minkäänlaisia korkoja kantapäihinsä. Liivinsä, sekä kalliiden kankaiden lisäksi prinssin ainoa prameileva osa taisi olla kaulaansa sidottu röyhelöinen kaulus, jonka kerrokset nousivat ja laskivat tasaisesti nuorukaisen hengityksen myötä. Ruskeat, laineikkaat hiukset Francis oli sitonut niskaansa, muistuttaen kampaukseltaan hyvinkin elävästi velipuolensa antamaa julkikuvaa.
Sisarensa kanssa äidiltään perimänsä tavallista poikkeavampi, rusehtavampi ihonväri, sekä kasvojensa kulmikkuus yhdistettynä vierasperäiseen kauneuteen - tekivät prinssistä jopa erikoisen ilmestyksen. Varsinkin siksi, miten vähän hän antoi ulkoisen olemuksensa vähätellä erikoisuuttaan sen sijaan miten sisarensa käytti ulkomaalaista vertaan häikäilemättömästi edukseen.
Prinssi onnistui jopa näyttämään neidon vierellä kovin koristeettomalta.
Neiti Beaufortin vastatessa kohteliaisiin, keskustelua herättämään tehtyihin kysymyksiin Francis oli havaitsevinaan neidossa puhumaan kykenevän piirteen. Hän oli erityisen mielissään kuulleessaan seuralaisensa puhuvan enemmän kuin sanan tai pari. Francis itse piti itseään jopa oivana keskustelijana, mutta samalla hän oli hyvillään ettei hän toimittanut puhetta yksin eteenpäin. Useimmiten hänestä tuntui että läsnäolonsa aiheutti vaivautuneisuutta siinä missä varautuneisuuttakin – ja tämä tietenkin piti paikkansakin. Hallitsijan paikan ammottaessa kurjaa tyhjyttään nyt ja ties kuinka pitkään vielä tulevaisuudessakin, oli jopa hyvin vaarallista altistaa itseään kuninkaallisten silmien alle. Täten lieni viisastakin kahlita löyhät kielenkannattimet ja olla esiintymättä liian tuttavallisena.
”Mainiota”, lyhyesti vastaten nuorukainen nyökkäsi tyytyväisenä. Palatsin tarjoamat lukuisat kestit, viihdykkeet ja virikkeet olivat omiaan pitämään palatsiin majoittuneen aateliväen tyytyväisenä. Viihtyvyyden varmistaminen lieni jälleen yksi kauan sitten rutinoituneista kysymyksistä, joita prinssi oli vuosien aikana useasti kysellyt, vaikka todellisuudessakin vieraiden viihtyvyys oli tärkeää.
Neidon puhetta kuunnellessaan Francis nyökkäsi hyvillään olevan tuntuisena aina sillon tällöin sopivin kohtiin antamatta kuitenkaan hiljaisuuden laskeutua hetkeksikään.
”Ilo on kokonaan minun puolellani. Olen hyvilläni kuullessani että oleskelunne on ollut mieluisaa ja että olette viihtyneet. Tällä palatsilla on paljon viihdykettä ja huvituksia tarjottavanaan sen vieraille”, käytävän seinille aseteltuja lukuisia pieniä tauluja ja koristeellisia seinäkynttelikköjä vilkaisten Francis katsahti sitten jälleen neitoon.
”Totta. Puutarha on iso ja takaa varmasti sen, etteivät kävelylenkit jää turhan lyhyiksi. Ja onhan se kauniskin, viihtyisäkin – tai ainakin muistelisin niin,” hetkeksi vaieten Francis paneutui miettimään koska viimeksi oli itse edes käynyt puutarhassa. Siitä lieni useampi vuosi aikaa. Hiljaisuuden ehtiessä tuskin edes laskeutua, Francis jatkoi kevyesti hymähtäen: ”Minun on kyllä oltava rehellinen...En muista koska viimeksi olisin käynyt puutarhassa, joten minun on varmaan turha myötäillä minkäänlaisia käsityksiä siitä, tai sen olemassa olosta edes.”
”Ehkä olen parempi puhumaan kirjoista”, miltein minkälaista kirjallisuutta tahansa itseensä imenyt nuorukainen ajoi itsensä varmemmille vesille keskustelun aiheiden kanssa, pyrkien samalla tekemään itsestään vähemmän virallisen. ” Millaista kirjallisuutta luette mieluiten neiti Beaufort?”
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Vivienne Beaufort
Liittynyt: 31 Elo 2009
Viestejä: 56
LähetäLähetetty: 31 Maa 2010 06:24 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vivienne sai huomata, että prinssi Francis oli hyvin mukavaa seuraa. Hän oli aina kuvitellut, että kaikki kuninkaalliset olivat jotenkin ylpeitä ja itserakkaita, mutta Francisista sellaisia piirteitä ei ainakaan vielä oltu huomattu. Lyhykäinen neiti oli varsin tyytyväinen siitä, että prinssi ei tuntunut pitävän hänen seuraansa vastenmielisenä, eikä keksinyt itselleen mitään tekosyytä poistua paikalta. Prinssillä olisi kyllä ollut oikeus jättää hänet sinne yksin, olihan hän yksin ollutkin. Mutta siinä he nyt kuitenkin kävelivät ja juttelivat palatsista, joka kelpasi puheenaiheeksi hyvin, vaikka Vivienne oli hiukan muuta pelännytkin. Palatsista kyllä riitti puhuttavaa. Nuori nainen olisi voinut kehua sen ulkonäköä enemmänkin, mutta arveli, ettei prinssi ehkä jaksaisi kuunnella moista ylistystä. Eikä Vivienne halunnut vaikuttaa siltä, että yritti vain saavuttaa suosiota kehumalla kaikkea mitä näki. Hänen ei ollut tarkoitus edes olla prinssin suosiossa, ei sillä ollut hänelle merkitystä. Olisihan se tietenkin ollut hienoa, jos niin olisi ollut, mutta hän kyllä pärjäsi. Palatsissa vieraili nuoria aatelisherroja, jotka kyllä imartelivat ja ihailivat ehkäpä liikaakin, varsinkin sellaisina hetkinä, kun alati tarkkailevaa Liliannea ei ollut paikalla seuraamassa tapahtumia.
”Sepä harmi!” Vivienne henkäisi. Hän ei ollut osannut arvata, ettei prinssi käynyt linnan puutarhassa juuri koskaan. Vaikka siellä oli niin lumoavan kaunista, varsinkin siihen aikaan vuodesta, kun kukat olivat täydessä loistossaan ja tulvivat huumaavia tuoksuja. Vivienne oli usein ollut puutarhassa, kirjoittamassa rakkaaseen päiväkirjaansa. Siihen tulisi tänään lisää kirjoitettavaa. Kansien väliin saisi päätyä kertomus prinssin kanssa vietetystä ajasta, sillä se jos mikä oli kirjoittamisen arvoinen asia.
”Puutarhanne on ihmeellinen ja siellä vierähtää helposti pitkäkin aika, vaikka vain ihailisi kukkivia ruusuja. Mutta ymmärrän toki, että teidän korkeudellanne on paljon kiireitä ja tärkeämpiäkin asioita mietittävänä kuin ruusut.”
Vivienne hymyili kohteliaasti. Hän oli melkein aloittanut kehutulvan, joka olisi saattanut lakata vasta monen minuutin kuluttua. Neiti kuitenkin oli kasvatettu kyllin hyvin, jotta tämä tiesi milloin kannatti lopettaa. Seuralaista ei koskaan saanut kyllästyttää liialla puheella, niin oli neidille opetettu. Eikä myöskään saanut olla liian hiljaa, mikä joissain tilanteissa oli hyvin hankalaa, varsinkin sellaisissa, joissa piti keskustella jonkun paljon kokeneen vanhemman henkilön kanssa.
Vivienne ei missään tapauksessa voinut kertoa prinssi Francisille millaisia kirjoja luki. Olisi parempi, ettei nuori kuninkaanpoika niistä mitään tietäisi, tämähän vain järkyttyisi. Ja olisi todellakin ollut sopimatonta puhua sellaisista asioista ääneen.
”Teidän korkeutenne, lukemani kirjat ovat enimmäkseen romaaneja, mutta toki pidän runoudestakin. Pidän siitä, että kirjat ovat mukaansatempaavia ja kauniisti kerrottuja.” Vastaus sai luvan kelvata prinssille. Ei neiti halunnut alkaa kertoa asiasta sen tarkemmin, olisihan se ollut hyvin epämukavaa heille molemmille.
”Kirjastostanne löytyy kyllä minun makuuni olevia teoksia hyvin paljon. Saanko udella millaisista kirjoista teidän korkeutenne pitää?” Vivienne jatkoi keskustelua. Kirjat olivat mukava aihe, ainakin niin kauan kuin ei menty liian syvälle yksityiskohtiin.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 01 Huh 2010 01:34 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
”Saatte puutarhan kuulostamaan siltä, että olen saattanut menettää paljonkin viime vuosina”, palatsin elämän ollessa viihdykkeellinen sen vieraille, ei kovin moni varsinaisista asujista kohdannut sitä niin. Alituiseen työssään rehkivät palvelusväkeen kuuluvat löysivät harvoin aikaa levähtää, sillä vanhimman perillisen erottaessa mielivaltaisesti hyödykseen käyttämiään naisparkoja tuntui palvelusväestä ajoittain olevan jopa huutava pula. Kun taas palvelusväen keskuudessa leviävä närä ja valitus tuntui olevan suurimpia syitä Francisin olemassa oloon. Lähes viikottain palatsiin saapui uutta palvelusväkeä, joiden koulutus ja tavoille opettaminen tuntui vain lisäävän palveluskunnan välisiä ristiriitoja herroihinsa nähden. Edes tämän välikapulana olemisen Francin olisi mieluusti vaihtanut hetkeen tässä ihmeelliseksi kuvatussa puutarhassa.
Prinssin oli kuitenkin myönnettävä, että tuskin hänellä olisi ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia vaihtaa palvelusväkensä tyytyväisyyttä puutarhan kukoistuksesta nauttimiseen, sillä jotain muuta olisi varmasti ilmaantunut rentoutumisen tielle. Joko häntä piinasi parlamentin suurin yliherra, pääministeri Von Gilles tai tämän lukuisat alamaiset – tai sitten hänen oli varmistettava, että Euroopan ulkomaankauppaa käsittelevät asiakirjat kulkivat oikeissa käsissä, eivätkä päätyneet lähellekään sisaruksiaan. Aina oli siis jotain, mikä tahtoi painaa nuoren miehen mieltä – asioita oli paljon, eikä niitä varmasti nuori aatelisneito osaisikaan käsitellä, jos Francis jostain mielenoikuista tahtoisi purkaa raskasta mieltään. Sellaiseen prinssi ei kuunaan ryhtyisi, ajatuskin oli jo vallan omituinen.
”Ehkä minun olisi hyvä jostain etsiä sopiva hetki ja tutustua puutarhaan, vaikka olette toki täysin oikeassa siitä että aikani vierähtää monesti toisinlaisissa merkeissä”, hetken nuorukainen oli vaiti, kunnes hänen oli pakko hymähtää omille ajatuksilleen, jotka hän toi myös nuorelle neidolle julki: ”Kenties järjestän nurmikentille jonkunlaiset huvitukset, joihin joutaisin itsekin liittymään. Krokettia kenties?” ajatuksena kroketinpeluu ei ollut mitenkään ihmeellinen, olihan se varsin suosittu seurapeli aateliston keskuudessa, mutta huvittavimmaksi ajatuksen teki se että Francis kuunaan osallistuisi moiseen ilakointiin. Hän ei koskaan osallistunut moisiin tapahtumiin, vaikka jompikumpi hänen sisaruksistaan saattoikin. Nuorin perillisistä tuntui vain velvollisuuden tunnosta osallistuvan vain merkittävimpiin juhliin, kuten arvovaltaisesti merkittävien henkilöihin häihin ja hautajaisiin, vuoden vaihteen karnevaaleihin, joulujuhlallisuuksiin, sekä merkkihenkilöiden syntympäiväjuhliin. Peleistä ainoa jossa hän saattoi olla edes jonkun verran tasokas lieni biljardi, jota sitäkin pelattiin visusti naiskatseilta piiloutuneena.
”Ahaa, vai että romaaneja ja runoja”, kuin kuulemaansa kirjallisuus valintaa perinpohjaisesti arvioiden Francis katsahti neitoa.
”En tiedä ensimmäistäkään neitoa, joka ei sanoisi pitävänsä runoista... Niissä tuntuu olevan jokin salajuoni, jonka vain naisen sydän tai mieli tuntuu ymmärtävän”, neidosta katseensa tyhjyyttään huokuvaan käytävään nostaen Francis jatkoi leppoisasti: ”Ainoa muoto minkä edes suurinpiirtein tunnun runoista ymmärtävän ovat tarinat, jotka ovat käännetty runonmuotoon – kuten Johann Wolfgang von Goethenin Faust. Se on etulehtistä muistaakseni sujuvasti lainaten tälläinen: ”Kertomus tohtori Johann Faustenista, laajalti tunnetusta noidasta ja taikurista, miten hän tiettynä aikana myi itsensä paholaiselle, – – kunnes hän vihdoin sai hyvin ansaitun palkkansa. ” Väittävät että kirja perustuisi aivan oikeaan ihmiseen, saksalaiseen Johann Faustiin, mutta tiedä sitä sitten. Mutta tuskin teitä sellaiset kirjat kiinnostavat, jotka elävät seikkailuille ja maailman matkailulle? Tai taikauskoon?” ennen kuin neito ehti vastaamaan ilmaan pyöristyttävänä leijailevaa kirjavalintaa Francis jo tarkasteli mietteliäänä nuorta neitoa. ”Uskoisin, että Nuoren Wertherin kärsimyksetsaattaisi olla tutumpi. Oletteko kenties lukeneet sen?” tarina onnettomasta rakkaudesta ja sen kohtuuttomasta kohtalosta...Francisin mielestä kirjeromaani oli ollut jopa hänen jyrkälle mielelleen liikaa, eikä hän ollut pistänyt pahakseen jos olisi jättänyt lukematta koko romaanin.
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Vivienne Beaufort
Liittynyt: 31 Elo 2009
Viestejä: 56
LähetäLähetetty: 06 Huh 2010 08:20 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vivienne kai olikin hiukan sitä mieltä, että prinssi oli menettänyt paljon, kun ei kerran puutarhassa käynyt. Eihän prinssi sitten ollut kai lainkaan perillä puutarhan kauneudesta. Nuoren neidin ajatuksissa puutarhalla oli aivan erityinen asema. Jos puutarhaa ei olisi ollut, hän ei ehkä olisi löytänyt mitään yhtä mukavaa paikkaa kirjoittaakseen päiväkirjaa. Ja kaiken lisäksi puutarhassa saattoi kokea yhtä ja toista yllättävää ja ihmeellistä, kuten vaikka juttelutuokion jonkun komean nuorukaisen kanssa.
Kerran, tai no oikeastaan hiukan useamminkin, Vivienne-neiti oli kohdannut puutarhassa palatsin työntekijöitä, joiden kanssa oli tietenkin jutellut niitä näitä, kuten hänelle niin tavallista oli. Ja nuo tyntekijät eivät olleet ihan ketä tahansa, vaan miespuolisia sellaisia, ehkä häntä joitakin vuosia vanhempia. Vivienne tiesi olevansa hyvin kamala äitiään kohtaan harjoittaessaan salaisia kohtaamisia tämän selän takana ja vielä sellaisten ihmisten kanssa, joiden seuraa olisi kai kuulunut vältellä. Mutta Vivienne oli Vivienne, eikä siitä muuksi muuttuisi. Joskus hän jopa erehtyi haaveilemaan elämästä ilman kaikkea rikkautta. Hän uskoi, että pystyisi sellaiseen, jos vain saisi elää rakastavan aviomiehen kanssa. Sehän olisi vain valtavan romanttista, jos karkaisi ja perustaisi perheen jonkun köyhän maanviljelijän tai kalastajan kanssa.
Nuori nainen oli melkein luisumassa taas haaveilemaan typeristä asioista, kun prinssi jatkoi puhetta puutarhasta. Kroketin peluu kuulosti hauskalta ja erittäin soveliaalta. Sellainen tapahtuma saisi kyllä lähes jokaisen vierailemaan puutarhassa, joka olikin vierailujen arvoinen. Vivienne ainakin katselisi mielellään kroketin peluuta. Samalla hän voisi yrittää vahtia, ettei äiti käyttäytyisi liian tökerösti yrittäessään urkkia toisten asioita. No, äiti kyllä osasi tehdä sen huomaamatta, Vivienne vain oli oppinut tämän taktiikat, olihan hän koko ikänsä elänyt Liliannen seurassa.
”Kroketin peluusta varmasti pitääkin moni,” Vivienne sanoi ja vilkaisi tyynesti prinssiä. Liian kauan hän ei uskaltanut toista kuitenkaan katsoa, koska ei pitänyt sitä lainkaan sopivana käytöksenä. Jos seuralainen ei olisi ollut prinssi, niin sitten katsoa ehkä olisi voitu hiukan pidempään.
Vivienne ei voinut estää pientä hymyä kohoamasta kasvoilleen kuullessaan Francisin sanat salajuonesta. Neiti puolestaan ei voinut ymmärtää, miten jotkut saattoivat olla pitämättä runoista ja niiden kauniista sanoista. Vivienne luki mielellään runoja, varsinkin niitä jotka olivat täynnä kirjoittajansa syvimpiä tunteita, kaipausta ja rakkauden tuskia. Sellaisia lukiessaan Vivienne aina kuvitteli itse olevansa runoilija ja mietti mielessään kohtauksia joista sellaisen runon voisi saada ammennettua.
”Teidän korkeutenne, Faustia en ole lukenut, mutta Nuoren Wertherin kärsimykset on minulle tuttu. Voi kunpa se teos olisi loppunut onnellisemmin!” Vivienne henkäisi.ja tuijotti hetken häkeltyneenä käytävän mattoa, soimaten samalla itseään siitä, että puhui niin tunteikkaasti kyseisestä teoksesta. ”Olisin suonut Wertherille onnellisemman kohtalon, mutta ehkä kirja ei olisi yhtä suuressa suosiossa, mikäli niin olisi käynyt. Teidän korkeutenne, uskallan arvailla, että tuollainen onneton rakkaustarina saa lukijansa ainakin hetkeksi pois tolaltaan. Ei kai kukaan voi olla niin tunteeton, että selviäisi tuon teoksen lukemisesta ilman mielenliikutusta. Toivonpa totisesti, ettei minun elämässäni tapahdu mitään noin kamalaa, en soisi sellaista tapahtuvaksi kenellekään.”
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 09 Huh 2010 11:03 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Francis hymähti nuoren neito Viviennen vaikutuksesta palatsin vieraisiin. Niinpä – kroketti oli yksi niistä lajeista mistä aatelisto ammensi riemua arkisiin asioihinsa. Ladyt istuivat maahan levitetyillä peitteillä päivänvarjojensa alle nauraen kukin omalla hentoisella linnunäänellään, kun herrasväki kauempana seisoi parin kolmen miehen ryhmissä pidellen teetassejaan ja kommentoidessaan nuorten taktikointia pelin parissa. Prinssi oli lapsena osallistunut moisiin otteluihin, mutta vartuttuaan ja joutuessaan kohtaamaan oman arkensa vaikeudet oli hän luopunut moisista huveista melkotavalla pysyvästi. Samoin kuin tuntui olevan koko muun elämänsä laita, mikä tuntui valkeavan uudessa valossa hänen nostaessaan katseensa nuoresta neidosta tyhjyyttään hengittävään käytävään.
”Pidän kroketin sitten mielessäni”, lyhyesti todeten Francis kulki nuori neito vierellään kohti toisesta kerroksesta alas laskeutuvia portaita, jotka johtivat ensimmäisen kerroksen monisävyisiin saleihin. Varmistaen että neiti Beaufortille laskeutuminen vannehameensa kanssa kävi mahdollisimman vaivattomasti, prinssi laskeutui portaita rauhallisesti ja hitaasti. Jatkaen tietenkin eloisaksi viriävää keskustelua kirjoista, joka tuntui yllättäen tuntuvan yhtä voimakkaalta harrastukselle heille kummallekin.
”Olette oikeassa neiti Beaufort”, tyttöä vilkaisten Francis käännähti taakseen katsomaan kamariherraansa. ”Lyel. Voisitko käydä tarkistamassa, jotta mihin saliin rouva Beaufort seurueineen on asettunut.”
”Hyvä on, teidän korkeutenne”, hoviherra kumarsi kevyesti lähtien sitten laskeutumaan kaksikkoa nopeammin portaita. Francis ei ollut nähnyt vaivaa kysyä Vivienne neidiltä tiesikö tämä äitinsä oleskelusalin. Lähettäessään palvelijansa asialle, ei heidän suinkaan tarvinnut pitää kiirettä tai suunnistaa samantien oikeaan suuntaan. Prinssille kävi oikein hyvin nauttia hetki uudesta seurasta, joka ei välittömästi tehnyt hänen oloaan ahdistuneeksi tai varautuneeksi. Neiti Beaufort tuntui prinssin mielestä olevan palatsin muita neitoja luontevampi. Ja tämä piirre oli erityisen mieluinen uudessa tuttavassaan.
”Werther todellakin oli mitä onnettomin tapaus, josta olen hetkeen lukenut”, Francis astahti viimeiseltä portaalta lähtien sitten kulkemaan kohti suurta, avonaista, taideteosten täyttämää käytävää, josta pääsi kulkemaan melkoisen moneen saliin, tai salihuoneeseen, joista muihin huoneisiin. ”Mutta pidin siitä, tavallaan, vaikka rakkausromaanit eivät olekaan lähinnä mieltymyksiäni. Olin varsin hyvilläni siitä miten muuntelematon se oli - kaunistelematon”, heitä vastaan kulkiessaan sotilaan uniformuihin pukeutnut henkivartija kaksikko prinssi tervehti heitä kohteliaasti nyökäten.
”Kukaan meistä ei toivo moista kohtaloa mitä Werther joutui kokemaan, ja toivotaan ettei niin tule käymäänkään.”
”Kertokaahan neiti Beaufort – pidättekö peleistä? Tammesta? Korttipeleistä?” käytävän hiljaisuuden alkaessa täyttyä hälyllä ja äänillä, musiikilla, sekä naurun ryöpsähdyksillä Francis käännähti kysymään.
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Vivienne Beaufort
Liittynyt: 31 Elo 2009
Viestejä: 56
LähetäLähetetty: 12 Huh 2010 02:41 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vivienne-neiti oli varma, että mikäli krokettitapahtuma järjestettäisiin, hän itsekin siihen osallistuisi. Hän tosin ei pelaisi, sehän oli enemmän miesten heiniä hänen mielestään. Hän kyllä katselisi mielellään toisten peliä, tosin äidin seura tuskin tekisi päivästä kovin erityistä. Mutta toki hän viihtyisi, olisihan paikalla muitakin kuin Lilianne. Ei hänen tarvitsisi jokaista minuuttia viettää äitinsä seurassa, olihan hänellä palatsissa ystäviä, jotka varmasti saapuisivat paikalle. Kenen tahansa seura olisi houkuttelevampaa kuin äidin, paitsi tietenkin siinä tapauksessa että seura sattui olemaan yhtä pahasti juoruiluun taipuvaista kuin Lilianne.
Viviennen mielestä toisten asioihin ei pitänyt puuttua, eikä hän siksi sitä harrastanut itse muutoin kuin silloin kun äiti hänet sellaiseen tilanteeseen ajoi. Hän piti omatkin asiansa omana tietonaan, eikä kertonut kaikkea edes äidilleen vaikka tämä todellakin olisi halunnut tietää kaiken. Viviennen asiat päätyivät vain päiväkirjaan, eivät mihinkään muualle. Tosin joskus nuori nainen sai kuulla äitinsä suusta omia tekosiaan, silloin oli hyvin vaikeaa olla punastelematta ja paljastamatta että tiesi asiasta enemmänkin.
Hetken kuluttua Vivienne jäi prinssin kanssa kahden. Palvelija oli lähetetty tarkistamaan mistä ruhtinatar löytyisi. Se oli oikeastaan ihan hyvä, sillä Vivienne ei itsekään ollut täysin varma siitä missä äiti oli. Siitä hän kuitenkin oli varma, että tämä olisi siellä, missä olisi eniten väkeä. Siten pääsi kuulemaan parhaimmat juorut, ihan vahingossa muka.
Vivienne oli ollut niin keskittynyt kirjaansa, että vaikka ruhtinatar olisikin sanonut määränpäänsä, niin se olisi jo unohtunut aikaa sitten. Kirja vain oli ollut niin hyvä, että kaikki muu ympäriltä oli unohtunut. Niin kävi aina jos hän luki jotain todella hyvää ja mukaansa tempaavaa. Oli niin mukavaa uppoutua kirjan maailmaan ja kuvitella itsensä sankarittareksi tai sankarin rakastetuksi, joskus jopa itse sankariksi mikäli se mitenkään oli mahdollista.
"Minä puolestani pidän erittäin paljon rakkausromaaneista," Vivienne sanoi. Hän kyllä ymmärsi prinssin kannan teoksen kaunistelemattomuudesta. Itse häntä ei olisi haitannut, vaikka asioita olisikin kyseisessä opuksessa kaunisteltu, mutta silloin kirja tuskin olisi kyennyt herättämään niin voimakkaita tunteita. "Niissä on mielestäni parempi kaunistella asioita, muuten ne eivät ehkä herättäisi mielenkiintoani. Wertherin kärsimykset kuitenkin on kirjana luonteeltaan täysin toisenlainen kuin ne joita yleensä luen. Mielelläni viihdytän itseäni onnellisemmilla tarinoilla, eikä minua haittaa vaikka ne olisivatkin todella mahdottomilta vaikuttavia."
Vivienne varoi puhuessaan, ettei paljastaisi liikaa luku tottumuksistaan. Hän ei halunnut järkyttää nuoren prinssin mieltä kertomalla lukevansa täysin sopimattomia teoksia. Tuskin toinen sitä hänen sanoistaan mitenkään pystyi käsittämään ja se oli hyvä. Prinssi Francis olisi ehkä jopa sanonut hänen äidilleen, jos pitäisi asiaa kovin kamalana ja hävettävänä.
Kirjoista oli ilmeisesti puhuttu prinssin mielestä tarpeeksi, kun tämä alkoi puhella peleistä. Viviennelle puheenaiheen vaihto sopi hyvin, eihän hän halunnut vahingossakaan mainita suosikkikirjojaan ja niiden sisältöä.
"Olen tavattoman huono korttipeleissä, se minun on myönnettävä," Vivienne vastasi prinssin kysymykseen. "Minun mielestäni kaikenlainen pelaaminen on enemmän miesten alaa, kuten teidän korkeutenne varmasti itsekin on huomannut. En ole huomannut niin kovin monen naisen harrastavan korteilla pelaamista, mutta tiedän toki sellaisiakin naisia, jotka ovat äärettömän taitavia. Tammea osaan kyllä pelata kohtuullisesti, joskaan en sitä kovin usein ole harrastanut viime aikoina kohtuullisesti. Shakkia taas haluaisin oppia, sillä se vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta peliltä, katson mielelläni kun sitä pelataan."
Vivienne katsahti taas prinssiä. He olivat jo laskeutuneet portaat alas, pian varmasti selviäisi mihin ruhtinatar Beaufort oli mennyt, sitten prinssi lähtisi tietenkin omille teilleen suorittamaan velvollisuuksiaan.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 14 Huh 2010 11:24 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Lukuisat taideteokset, jotka kylpivät toinen toistaan prameilevemmissa kehyksissä siivittivät kaksikon rauhallista kulkua. Francisin silmät olivat kuitenkin sokeita tunnistaakseen muotokuvia kuninkaallisista tiluksista, joita arvovaltaiset taiteenharrastajat olivat käyneet leudoilla säillä maalaamassa. Teoksissa esiintyi jopa metsästysretkien sankarihoukuttumia: kauniisti kankaille luodut kauriseläimet, jotka toimivat kuin mainostuksena kuninkaallisten metsämaiden sisälleen kätkemistä aarteista. Tietenkään ei pitänyt unohtaa elämästä kertovia kuvaelmia, jotka olivat joko hienovaraisesti uskontoon viittaavia raamatunkuvia, tai sitten veikeitä tilannekuvia- joiden aiheet viistivät naamiaisaiheista, piknikretkiin tai hevosilla koreasti ratsastaviin kapteeneihin ja korpraaleihin. Tältä käytävältä ei kuninkaallisia muotokuvia tavannut – ne sijaitsivat saleissa juhlallisimmilla paikoilla, kuin mitättömällä käytäväpalstalla. Kuitenkin nuorukaisen mielellä oli paljon muita asioita kuin seiniä täyttävät taideteokset.
Hänen huoliteltu, arvovaltainen ja omalla tavallaan hyvin auktoriteetissaan huokuva olemuksensa oli pikkuhiljaa alkanut rapistua sisältäpäin. Mitä usemman askelparin he ottivat, sitä totisemmaksi kävi vain pienesti kapeilla huulillaan näyttäytynyt kyvykkyys hymyilemisestä. Nuoren naisen vierellä Francis kuitenkin kykeni säilyttämään ulkoisen mielenrauhansa, olihan hän sitä koko elämänsä harjotellut, mutta sisuskalunsa kävivät kuitenkin koko ajan ahtaimmiksi.
Julkisia huvituksia vain vaivoin palatsissa sietäen Francisista tuntui kuin hän olisi kävellyt vääjäämättä lähemmäs nälkäisten leijonien aitausta. Eikä riittäisi, että hän olisi seuraillut eläimiksi viittaamiensa aatelisten toimia häkin toiselta puolelta – ei ei, hänhän oli astelemassa tietentahtoen näiden sekaan. Tietenkin hän olisi voinut kääntyä jo ajat sitten ja jättää useamman tekosensa tekemättä, vaikka olisi alunperin meinannutkin, mutta käsivartensa jatkona kulkeva nuori neito oli päässyt vaikuttamaan Francisin päänsisäisiin keskusteluihin hyvin vaikuttavana elementtinä. Hän ei suinkaan halunnut vaikuttaa yhdenkään aatelisen läheisyydessä varovaiselta, huolestuneelta tai pelokkaalta. Puhumattakaan, että hänen sisäinen myllerryksensä olisi tullut yhdellekään elävälle sielulle ilmi. Nuorta naista vilkaisten Francis tyyntyi vetäen ilmaa keuhkoihinsa päättäen sysätä naurettavat mielenhäiriönsä taaemmas.
”Mahdottomuus. Niin – todellakin. Kirjailijoilla on vapautensa luoda ja tehdä mitä omaleimaisempia rikkomuksia”, Francisin oli myönnettävä itselleen, että hän jopa kadehti kirjailijoiden asemaa ja heidän kykyään luoda jotain niin yksinkertaista kuin sanoja paperille. Heistä taitavimmat ja onnekkaimmat saivat teoksensa paperipainoihin, ja kaiken kansan kuultaviksi. Jopa palatsin kirjasto, tai hänen oma yksityinen kirjakokoelmansa lieni suurin saavutus, mitä mielikuvituksellaan elävä ihminen saattoi saavuttaa.
”Heidän kykynsä luoda hetkessä ihannekäsityksistä rikottavia, tai saada arvosäädyt tuntumaan vanhan kansan haihatuksilta”, miltein unohtuen jatkamaan kirjallisuuden lumoavuudesta ja sen luomasta turvapaikasta todellisuuden toisella puolen Francis kuin varmasti neito Beaufortkin, kuuli ja näki kuinka heistä eteenpäin kävi pikkusalin ovi. Kamariherransa Lyel astui käytävään vaikuttaen hetken aikaa hyvin tyytyväiseltä itseensä. Rouva Beaufortin löytäminen teehuoneesta ei ollut minkäänlainen yllätys hänelle. Suuressa salissa kävi mukavasti nauttiminen teestä pienissä seurustelupöydissä samalla kun palatsin laulukurkut esiintyivät. Nähdessään herransa, ja tämän viehättävän seuralaisen Lyel kumarsi – jääden odottamaan parivaljakkoa.
”Niin. En minäkään puolestani kovin hyvin korttia pelaa, mutta tammi ja shakki ovat taitoalaani...mutta se miksi kysyin”, neitoa vilkaisten ja hetken sanavalintojaan miettien Francis sanoi jotain, mitä kuunaan edes hän itse ei uskonut itseltään kuulevansa. ”Tulin tässä miettineeksi, että jos liittyisitte seuraneitinne kanssa pelihuoneeseen? Tarkoitan, sen jälkeen kun olette palauttaneet korun äidillenne?”
Omasta mielestään asiansa harvinaisen huonosti selittäen Francis laski katseensa hetkeksi punertavaan mattoon, jota pitkin he kulkivat. ”Mutten toivo, että tekisitte niin minun pyynnöstäni, vaan vain mikäli itse sitä haluaisitte neiti Beaufort”, nuorta neitoa katsahtaen prinssi nosti katseensa totisena edessäpäin seisovaan lakeijaansa.
”En kuitenkaan pahastu, mikäli näette pelisalin mauttomana paikkana eikä se viihdytä teitä – niin ymmärrän sen. Samoin kuin ymmärrän senkin, mikäli nyt loukkaan teitä...mutta toivoisin ettette mainitsisi tapaamistamme teehuoneessa. En haluaisi että kukaan tukehtuu sokerinpalaansa tai juo teensä väärään kurkkuun kuullessaan, että saatoin teidät huoneen ovelle saakka, mutten kuitenkaan itse tullut sisään.”
Vivienne Beaufort
Liittynyt: 31 Elo 2009
Viestejä: 56
LähetäLähetetty: 06 Tou 2010 01:27 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
//Pahoittelut kestosta. Näyttö sotki kaikki ajatukset liian pitkäksi aikaa//
”Ja sellaisen vapauden aikaansaannoksista olen nauttinut suuresti, siitä että mahdottomasta tehdään mahdollista,” Vivienne sanoi miettien samalla erästä teosta, jonka oli hiljattain lukenut. Kyseinen romaani oli ollut tulvillaan kiellettyä rakkautta, jonka onnistuminen olisi ollut tosielämässä täysin mahdotonta. Eihän niin voinut mitenkään tapahtua, että kuningas olisi piittaamatta kaikista valtakuntansa kirjoittamattomista säännöistä ja avioituisi piikansa kanssa. Ja vielä syrjäyttäisi tämän takia aatelissyntyisen kuningattarensa, yhteiset lapset ja koko asemansa ja päätyisi itse kalastajaksi! Se oli ennen kuulumatonta, mutta voi miten romanttinen sekin teos oli ollut nuoren neidon mielestä. Tulvillaan tunteita, juonittelua ja kaikkea kaunista. Kirjan kirjoittaja oli todella käyttänyt vapauttaan ja saanut aikaiseksi kertomuksen, jollaista moni ei edes suostuisi lukemaan. Mutta Vivienne oli lukenut romaanin kannesta kanteen, eikä ollut tekoaan katunut.
Hetken kuluttua prinssin kamariherra näkyi ilmestyvän taas paikalle. Miehen ilmeestä huomasi, että ruhtinatar Beaufort oli löytynyt ja palvelija oli siitä varsin hyvillään.
Vivienne vilkaisi prinssiä, jonka lause tuntui jääneen kesken. Hän ei kuitenkaan kysynyt mitä tämä oli sanomassa, sillä eihän niin voinut hänen käsityksensä mukaan tehdä. Prinssihän oli voinut tarkoituksella vaieta, eikä Vivienne halunnut ottaa sitä riskiä, että toinen ärsyyntyisi hänen seurastaan.
Jos neiti Beaufort oli luullut, ettei prinssi enää sanoisi tai tekisi mitään yllättävää, hän oli ollut väärässä. Prinssin seuraavat sanat tulivat täytenä yllätyksenä. Ehkä kummallisin ehdotus, jonka Vivienne oli koskaan kuullut. Hänkö pelaisi itsensä prinssi Francisin kanssa? Miten sellaisesta ehdotuksesta olisi edes voinut kieltäytyä?
”Oh, teidän korkeutenne! Se olisi todella suuri kunnia, tulen mielelläni kanssanne,” Vivienne sanoi ja kohotti katseensa taas prinssiin. Toki hän menisi tämän kanssa pelihuoneeseen, sitä nyt ei tarvinnut edes epäillä. Vaikka kyseessä olisi ollut joku muu kuin prinssi, Vivienne olisi todennäköisesti suostunut. Hän välttyisi äitinsä juorujen kuuntelulta ja pääsisi ehkäpä keskustelemaan jotain järkevää.
Vivienne uskoi ymmärtävänsä, miksi prinssi ei halunnut näyttäytyä hänen kanssaan teehuoneessa. Siitä seuraisi yhtä ja toista epämieluisaa. Juoruja, uteliaita katseita, kuiskuttelua ja ehkä jopa muutama vihainen huoneesta poistuminen. Vivienne joutuisi äitinsä kuulusteluun ja tämä suurentelisi ja muuntelisi kertomusta mieleisekseen.
Oli siis todellakin viisainta olla mainitsematta prinssin seuraa äidin kuullen. Ja kun vielä prinssi itse sitä toivoi, niin tottakai tämän tahtoa noudatettaisiin.
Vivienne ei voinut estää itseään naurahtamasta vaimeasti. Sokeripalaan tukehtuminen olisi erittäin todennäköistä, mikäli joku saisi tietää prinssin tulleen melkein huoneeseen.
”Anteeksi teidän korkeutenne,” Vivienne pahoitteli, posket hiukan punoittaen. ”En vain voinut estää itseäni kuvittelemasta äitini reaktiota, jos hän saisi tietää kenen seurassa olen ollut. Pysyn ihan mielelläni hiljaa tästä kävelyhetkestämme. Nyt, jos sallitte, vien korun äidilleni. Hän ehkä jo kaipaa sitä.”
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 15 Tou 2010 02:11 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
(Eipä mitään tuo kesto - itsekin tässä huuhaillut pitkän tovin muilla mailla)
Prinssi antoi askeltensa hiljalleen hiipua, ja lopulta hän, sekä käsipuolessaan kulkeva neito seisahtuivat prinssin henkilökohtaisen kamariherran edessä. Neiti Beaufortin suostumus ei ajanut Francisia jakamaan ilahtumisen, tai riemun tuntemuksia kasvoillaan. Ainoa huomattava ero, oli suupielen käyminen pienessä hymyssä ja pään tuskin huomattava, nyökkäävä liike, mikä sai niskaan sidotut hiukset kevyesti heilahtamaan.
”Näemme siis myöhemmin”, käsivarreltaan tuntiessaan neidon käsivarren hellittävän Francis astahti muodokkaasti kauemmas, kumartaen nuorelle naiselle. ”Herra Lyel saattaa teidät tästä eteenpäin.”
Neiti Beaufortin naurahduksen kevyen heleyden prinssi poimi muistinsa syövereihin. Kuinka kukaan olisi voinut pahastua aidon pehmeästä, kirkaskantoisesta äänestä, jonka pehmeät huulet välistään irti laskivat. Edes suurin hallitsija ei olisi voinut pahastua naisen äänestä – näin hän ajatteli.
”Seuratkaa minua neiti Beaufort”, kamariherra viittasi käsivarrelleen suuntaan, mistä hän oli äsken tullut. Kauan prinssiään palvelleen miehen ei tarvinnut kuulla sen suurempia selityksiä herransa toiveille. Ja harvoinpa oli niitä hetkiä, jolloin Lyel olisi todella herransa selvittelyjä kaivannut. Palvelija vilkaisi ohimennen prinssiä, joka kevyesti vei kätensä selkänsä taakse. Poika katsoi nuoren aatelisneidon perään pitkän hetken, aina siksi asti kunnes Lyelin neidolle avaama ovi sulkeutui ja hän oli jäänyt yksin avaraan käytävään. Oven vaimea kolahduskaan ei turmellut Francisin kokemaa hiljaista hetkeä, joka sai vaimeasti liikkuvat suupielet taipumaan hymähdykseen. Hän katsahti kevyesti vielä tyhjäksi käyneen käytävän eripuolille, ennen kuin askeleensa lähtivät kulkemaan rauhallisina kohti herrojen, sekä satunnaisten rouvien täyttämää salia.
”Sallikaa minun olla hieman tunkeileva, neiti Beaufort”, kamariherra Lyel lausahti miltein heti saatuaan suljettua heidän jälkeensä oven, joka vei heidät tyhjän tuntuiseen pikkusaliin. Salissa oli vain muutama aatelisherra nojailemassa pieneen, mutta äärimmäiseen koristeelliseen takanpieleen. Herrat paransivat ryhtinsä nuoren neidon edessä ja asianmukaisesti tervehtien – luomatta kuinkaan mitenkään merkittävää katsetta palvelijaan, joka selvästi neitiä jonnekin oli saattamassa.
”En usko, että olette aikaisemmin olleet kuninkaallisessa seurassa? Olenhan oikeassa?”, neidon vastausta, tai nyökkäystä odottamatta lakeija jatkoi rauhallista puhettaan, joka tuskin kantautui muille kuin nuorelle neidolle itselleen. ”Prinssi Francis oli kovin kohtelias pyytäessään teitä seuraansa, mutta teidän tulee olla valmis kohtaamaan ehkä vieraitakin asioita tämän pyynnön johdosta. Ette ole kovin korkeassa asemassa neiti Beaufort”, pelkäämättä sanojensa aiheuttamaa seurausta palvelija vilkaisi nuorta neitoa, joka oli miltein oman tyttärensä ikäinen. Vanhalla iällään, ja kokemustensa kasvattamana Lyel oli löytänyt oikeat tavat esittää asiansa. Ja saatettavakseen jääneen neidon elekielen lukeminen antoi lakeijalle tilaisuuden puhua tytölle isällisellä sävyllä, joskin asiansa saattoi tytön mielikuvituksellista maailmaa järisyttääkin.
”Kukaan tässä palatsissa ei oleta, että te ikimaailmassa päätyisitte kuninkaallisten lähipiiriin. Eikä teitä ole esitelty perijöistä kenellekään muodollisesti, jolloin ette voi myöskään olettaa, että voisitte hakeutua prinssin seuraan pelisalissa.” Nuoren naisen ilmeitä seuraten lakeija hidasti askeltensa tahtia, että hän ehtisi sanoa kaiken sanottavansa ennen teehuonetta. ”Mikäli ihmettelette miksi minulla on minkäänlaista oikeutta ohjeistaa teitä, niin sanottakoon, että prinssimme tietää minun kertovan teille kaiken tarpeellisen. Hänen asemansa ollessa hyvin sidottu velvoitteisiin, sekä moraalisiin sääntöihin, hän myös ymmärtää mikäli ette enää halua saattaa itseänne kiusalliseen tilanteeseen. Hänen kutsunsa oli varsin ajattelematon, enkä usko että hän pahastuu mikäli vielä muutatte mielenne. Kuitenkin, mikäli olette valmis esittäytymään salissa, ja jouduttekin kohtaamaan todellisuuden, jossa prinssi ei täytäkään kutsuaan, niin toivon – niinkuin hänkin toivoo, että tietäisitte tämän olevan mahdollista.”
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Vivienne Beaufort
Liittynyt: 31 Elo 2009
Viestejä: 56
LähetäLähetetty: 20 Tou 2010 02:04 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vivienne kääntyi prinssin kamariherran puoleen, joka johdattaisi hänet äidin luokse. Siellä olisi myös heidän yhteinen palvelijattarensa, jonka nuori neiti aikoi ehdottomasti ottaa seurakseen pelihuoneeseen mennessään. Ilman ketään toista naispuolista ihmistä hän ei missään nimessä voisi paikalle astella, eikä sellainen vaihtoehto edes tullut hänen mieleensä. Vain villeimmissä kuvitelmissaan neiti saattoi kuvitella astuvansa yksin herrojen valtaamaan huoneeseen, eikä nyt sellaisille kuvitelmille ollut sopiva hetki. Niitä asioita pohdittiin ainoastaan yksinäisinä, illan myöhäisimpinä hetkinä.
Palvelijan kehotuksesta Vivienne lähti liikkeelle. Nyt hän saisi korun palautettua ja todennäköisesti joutuisi kuuntelemaan taas äitinsä innolla kertomia huhuja. Täytyi varoa mainitsemasta sanallakaan prinssi Francisia. Mikäli äiti saisi tietää hänen olleen tämän seurassa, syntyisi siitä kysymyksiä ja uteluita, joihin hän ei halunnut vastata. Pahinta olisi se, että äiti kertoisi asiasta juoruiluystävilleen. Niin, oli ehdottoman tärkeää muistaa prinssin itsensä esittämä toive äidin seurassa.
Viviennen teki mieli vilkaista taakseen, mutta ei kehdannut. Mitä prinssi olisi siitäkin ajatellut? Tuskin mitään kovin mieltä ylentävää ainakaan. No, neiti ei siis vilkaissut prinssin suuntaan, eikä tiennyt mitään siitä, että tämä katsoi hänen peräänsä. Hetken kuluttua kamariherra avasi oven, josta Vivienne astui sisälle ja suuntasi uteliaan katseensa mieheen, joka oli alkanut puhua. Mitähän toinen oli aikeissa sanoa, kun varoitteli tuohon sävyyn? Neiti Beaufort odotti kuulevansa jotain todella kamalaa, jotain henkilökohtaisia kysymyksiä kenties.
Vivienne vastasi ystävällisesti huoneessa olijoiden tervehdyksiin, odottaen samalla mitä kamariherra aikoi sanoa. Miehen sanat kuultuaan Viviennen oli pakko miettiä mitä vastaisi. Tuo oli täysin oikeassa, hänellä ei ollut lainkaan kokemusta kuninkaallisten seurasta ja toki hän sen tiesi, ettei hänen asemansa ollut kovin korkea, parempi kuitenkin kuin eräiden neitien, jotka haaveilivat usein liian suureen ääneen prinssin seurasta. Tai no, eivät nämä haaveitaan esitelleet muutoin kuin oman ikäisessään seurassa.
Vivienne katsoi eteensä ja mietti asiaa sanomatta mitään. Hän oli vaiti, kunnes palvelija oli saanut sanottavansa sanottua.
”Oi!” Neiti melkein huudahti, mutta ääni pysyi kuitenkin sen verran hiljaisena, ettei kukaan siihen kiinnittänyt mitään huomiota. ”En oleta itsekään mitään sen kaltaista.”
Vivienne ei tosiaankaan ollut edes olettanut mitään sellaista. Hänkö muka kuninkaallisten lähipiirissä? Ajatus oli hyvin uskomaton ja melkeinpä huvittava. Ettäkö ruhtinattaren tytär olisi läheisissä väleissä prinssin tai prinsessan kanssa! Ennenkuulumatonta suorastaan, vain tarinoissa saattoi käydä niin, mutta he elivät sentään todellisessa maailmassa.
Vivienne epäili kamariherran sanoja, mutta ei näyttänyt sitä ilmeillään eikä eleillään. Hän ei uskonut, että prinssi Francis käyttäytyisi mitenkään törkeästi häntä kohtaan, vaan toimisi kuten oli aiemmin sanonut. Vivienne oli aina tehnyt niin kuin korkea-arvoisemmat henkilöt toivoivat, joten miksi hän nyt tekisi jotain täysin itselleen epänormaalia?
Ehkäpä siksi että kyseessä on prinssi, tyttö muistutti itseään, vaikka olikin jo päättänyt rohkeasti astua pelihuoneeseen seuraneitinsä kanssa, toimisi prinssi miten ikinä parhaaksi katsoisi.
”Sanoistanne huolimatta en tohdi kieltäytyä hänen korkeutensa ystävällisestä kutsusta,” Vivienne sanoi ja vilkaisi nyt Lyeliä ystävällinen hymy kasvoillaan. ”Mitä hän mahtaisi ajatella minusta, kun kerran annoin jo myöntävän vastauksen? En kyllä epäile lainkaan, ettettekö te tuntisi prinssiä tarpeeksi hyvin sanoaksenne noin, mutta minua itseäni kaduttaisi varmasti jos jättäisin noudattamatta hänen pyyntöään.”
Viviennen varmuus huoneeseen menosta ei ollutkaan enää niin selvä asia. Hän kyllä tiesi kestävänsä sen, mikäli prinssi haluaisikin perua kutsunsa. Kuninkaallisella oli siihen täysi oikeus, sen Vivienne tiesi hyvin. Mutta entä jos prinssi olettaisi, että hän ilman muuta saapuisi paikalle ja odottaisi häntä, niin eikö se olisi suorastaan törkeää tätä kohtaan? Varmasti olisi, eikä prinssi sen jälkeen varmasti ajattelisi hänestä mitään hyvää.
”Olen siis valmis esittäytymään pelisalissa, tapahtuupa siellä sitten miten tahansa.” neiti sanoi viimein päättäväisellä äänellä ja valmistautui nyt kohtaamaan äitinsä ja tämän tavanmukaiset selostukset.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 22 Tou 2010 01:55 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Kamariherran kulku oli kaikessa rauhallisuudessaankin täydellisen luontevaa, vaikka miehen olisi voinut kuvitella kompuroivat pitkiin jalkoihinsa kulkiessaan niinkin hiljaisella tahdilla nuoren neidon vierellä. Oli kuitenkin selvää, että niinkui prinssikin, oli myös tämä mies opetellut aikainsaatossa kulkemaan mitä luonnottomammalla tavalla luontoonsa nähden – eivätkä he enää moista seikkaa huomanneet. Niinkuin eivät monet muutkaan palatsissa noin pientä asiaa edes huomioineet, tai osanneet ihmetellä. Olihan se täysin luonnollista.
Kovakasvoisena tunnettu mies hymyili nuorelle neidolle, tämän pehmeään hymyyn vastaten. Lyelia miellytti nuoren naisen vastaus. Kenties kuitenkin enemmän hän oli hyvillään nähdessään ettei tässä nuoressa ihmisen alussa kasvanut myrkyllistä tappuraa – niinkuin hyvin monessa hyvän onnen saaneessa aatelisnuoressa nykypäivänä. Vilpittömästi elehtivä, ja puhuva tyttö oli kuin harvinainen helmi hovin käytävillä, kyseenalaisesta perheestään huolimatta. Kaiken kuuleva, näkevä ja tunteva kamariherra oli hyvinkin tietoinen nuoren neiti Beaufortin vanhemmista – tai sanottakoon vain tämän äidistä ja salaisesta rakastajasta. Tytön menneisyys leimaantui vahvana myös tytön omaan pirtaan, vaikka tämä sitä saattoi koittaa peitelläkin.
”Olette hyvin kaunis sydäminen ihminen, neiti Beaufort”, lakeija lausahti harmajilla silmillään neitoa katsahtaessaan. Ajatuksensa kuitenkin vain itsellensä pyhittäen, Lyelin oli todettava, että tytön kohtalo olisi niinkuin monen muunkin tässä elämässä. Äitinsä, ruhtinatar Beaufortin tekemät valinnat menneisyydessään elivät kunkin tuoreessa muistissa. Yli 18 vuotta sitten tekemänsä valinta, synnyttäisi vielä menneisyyden haamut henkiin. Tyttö, niin kaunis ja sievä kun olikin, voisi olla onnekas ja avioitua joskus elämässään rakkaudesta, tai viimeistäänkin äitinsä niin sanelemasta tahdosta. Olisi kuitenkin suuri ihme, mikäli tyttö koskaan hyvää, antoisaa ja vaurasta liittoa tavottaisi.
Lakeija johdatti neiti Beaufortin mukanaan läpi pienen salin, ja käytävän, ennen kuin hän avasi naiselle teehuoneeseen johtavat pariovet. ”Oli oikein miellyttävä tavata teidät, neiti Beaufort. Kenties tapaamme vielä”, mies lausahti vilkaisten tyttöön, vielä ennen kuin hän kryhäisi kurkkunsa selväksi, samalla selkänsä suoristaen. Ihailtavaa oli, miten täydellisyyteen hiottu ammattinsa kuori nousi miehen kasvoille – peittäen allensa kaiken huomaavaisuuden, jota neiti oli saanut hänessä kohdata. Lyel kulki neidon edellä johdattaen tämän suorinta, sekä helpointa tietä ohi pöytäryhmien, joista jotkin olivat vielä tyhjät, mutta suurimmassa osassa salin pyödistä istui joku. Palatsin vieraslista oli niin valtava, että isompikin sali tuntui täyttyvän vain vieraista, eikä yhdestäkään kuninkaallisten sukulaisesta, tai heidän sukulaisensa sukulaisesta tai serkusta. Viimein mies saavutti suuremman pöytäseurueen, josta kantautui tuolla hetkellä räikeä naurun tyrskähdys.
”Hyvää huomenta rouvat”, mies tervehti viiden naisen pöytäryhmää syvään kumartaen, jonka jälkeen tämä kääntyi kumartaen myös neidolle syvään. Kätensä kevyellä viittauksella Lyel saatteli nuoren neidon äitinsä pöytään.
Asemaansa noudattaen kamariherra tiedusteli vielä rouvien toiveista saada pöytäänsä vielä jotain, ja tietenkin rouvilla yhdellä, jos toisellakin oli omat toiveensa jotka vaativat täyteenpanoa. Aivan hetimiten prinssin kamariherra ei matkaansa päässyt jatkamaan, mutta onnekseen häntä ei suinkaan jokaisessa pöydässä tunnistettu prinssi Francisin henkilökohtaiseksi palvelijaksi.
Samaan aikaan toisaalla, prinssi Francis laskeutui kevyesti muutaman porrasaskelman, jotka johtivat pelisaliin. Itsensä yllättävän tyyneksi tuntien nuori mies laskeutui piipputupakan lievästi maustamaan ilmaan. Salin ovilla vartioimat sotilaat iskivät koriteellisten, pystyssä pitämiensä lipputankojen runkoja kivilattiaa vasten, saaden kaikuvan kuminan hiljentämään puheensorinan.
”Hänen kuninkaallinen korkeutensa! Prinssi Francis!” ainoaksi, korkeasti nousevaksi kaiuksi muuntuva ääni sai viimeisetkin puheensorinat vaikenemaan.
Prinssi nyökkäsi kevysti tervehdyksensä suomatta kenellekään sen suuremmin huomiota. Kasvonsa totisina ja ilmeensä hyvin puhumattomana nuorukainen laskeutui saliin leijonien aamiaiseksi.
Eikä mennyt kauaakaan, kun ensimmäiset varjot liittyivät hänen seuraansa.
”Prinz Francis! Guten Morgen! Wie geht es ihnen?” saksalaisen, palatsin vierailulleen tulleen ministerin ääni oli tullut kiusallisen tutuksi nuorukaiselle.
”Guten Morgen minister Rheinhard. Sehr danke. Wie geht es ihnen?”
”Recht gud, reght gud.”
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Vivienne Beaufort
Liittynyt: 31 Elo 2009
Viestejä: 56
LähetäLähetetty: 02 Kes 2010 02:53 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Kevyt puna kohosi Vivienne-neidin kasvoille prinssin kamariherran kehujen seurauksena. Hän kohtasi tyynesti harmaiden silmien katseen, tosin vain hetken verran.
”Kiitän kohteliaisuudestanne,” neiti Beaufort sanoi ja mietti, kuinka moni muu palatsissa oli huomannut saman kuin kamariherra. Ehkei niin kovin moni loppujen lopuksi tiennyt hänestä mitään, sillä eihän niin paljon ihmisten ilmoilla liikkunut. Hänhän lähinnä istui lukemassa kirjoja milloin missäkin, kerran jopa eräässä ullakkohuoneessa. Siitä hän ei vieläkään ollut aivan varma, olisiko siellä saanut olla, mutta eipä kukaan siitä mitään tiennyt. Paitsi sotilas joka häntä oli ollut sinne opastamassa. Muilla kai ei ollut mitään tietoa hänen huoneessa viettämästään ajasta.
Vivienne ei ollut toista kertaa huoneeseen vielä mennyt, mutta oli varma siitä, että jonain päivänä sinne vielä päätyisi takaisin.
Kun palvelija avasi hänelle oven teehuoneeseen, Vivienne mietti hetken sanoisiko vielä jotain ystävällistä miehelle, joka vaikutti kaikin puolin mukavalta. Sellaisen miehen hän olisi halunnut isäkseenkin, mutta nyt hän oli saanut elää koko elämänsä ilman minkäänlaista tietoa isästään. Äiti ei koskaan suostunut sanallakaan mainitsemaan hänen isäänsä, ei edes unissaan vaikka Vivienne joskus niin toivoi.
Oli aikoja, jolloin Vivienne epäili jokaista tarpeeksi iäkästä punahiuksista miestä isäkseen, mutta ei niistä kuvitelmista ollut mitään iloa. Ei kukaan ollut käyttäytynyt hänen äitinsä seurassa mitenkään erityisen tuttavallisesti, eikä siis mitään erikoisempaa yhteyttä voinut ruhtinattaren ja kenenkään miehen välille kuvitella.
”Kenties tapaammekin,” Vivienne vastasi miehen sanoihin ja astui sitten sisään teehuoneeseen. Kamariherran askelia seuraten nuori nainen viimein päätyi äitinsä seurueen luokse. Vivienne huokaisi kuullessaan, kuinka naiset, äiti mukaanlukien, pyysivät kamariherraa hankkimaan yhtä jos toistakin tarviketta ja syötävää pöytäänsä.
”Vivienne-kulta, mikä ilo että päätit liittyä seuraamme,” Lilianne tervehti tytärtään hymyillen samalla aurinkoisesti. Vivienne vastasi äitinsä tervehdykseen, tervehtien samalla tämän seurassa olevia naisia.
”Olin juuri lähettämäisilläni jonkun noutamaan sinut, sillä sinun on ehdottomasti kuultava mitä rouva Billeard kertoi meille jonkin aikaa sitten," ruhtinatar jatkoi puhettaan.
Vivienne alkoi jo katua sitä, että oli päättänyt tuoda korun äidilleen. Ehkä olisi pitänyt vain lähettää joku palvelustyttö toimittamaan asia, tai sitten viedä koru heidän huoneistoonsa. Nyt hän oli kuitenkin jo paikalle tullut, joten piti kai keksiä jotain jolla pääsisi nopeasti pois paikalta. Vivienneä ei huvittanut ollenkaan kuunnella nyt äitinsä kertomuksia. Häntä sitä paitsi odotettiin toisaalla, niin hän ainakin toivoi. Ei prinssi varmasti näin pian unohtaisi sanojaan.
”Olen pahoillani äiti, mutta minulla on juuri nyt muuta tekemistä. Tulin vain tuomaan korunne, se löytyi lattialta. Arvelin että tahdot sen takaisin mahdollisimman pian,” Vivienne sanoi ojentaen korun äidilleen varsin näyttävästi. Hän yritti nyt kiinnittää äitinsä huomion koruun sen sijaan, että tämä takertuisi hänen tekemisiinsä. ”Jokuhan olisi voinut pian viedä sen, mutta nyt se on tallessa.”
Kaikeksi onneksi eräs pöydän ääressä istuvista naisista alkoi vuolaasti kehua korun ulkonäköä. Se sai Liliannen ajatukset pois tyttären tekemisistä, mikä oli jo melkoinen saavutus. Mutta tunsihan ruhtinatar tyttärensä ja tiesi, että tällä oli vain kiire kirjojensa pariin kuten aina.
”Sallinette minun pyytää neiti Cruzierin seurakseni, tahtoisin neuvotella hänen kanssaan uuden puvun hankkimisesta. Hänellä kun on silmää vaateasioissa ja arvostan suuresti sitä,” Vivienne keksi pikaisesti pienen valkoisen valheen äitinsä sumuttamiseksi. Kyllä hän voisi aivan hyvin puhua Amandan kanssa jostain puvusta samalla kun he menisivät pelisaliin. Ja sitäpaitsi, Amanda Cruzier toimi heidän molempien seuraneitinään ja lähimpänä palvelijanaan, joten miksei hän voisi viedä tätä äidin seurasta omiin tarkoituksiinsa? Liliannella sitä paitsi näytti olevan muutakin seuraa, joten tuskin Amandan poistuminen tätä paljon surettaisi.
Vivienne sai mielessään huokaista helpotuksesta, kun äitinsä ilme kirkastui. Ilmeisesti tämä oli tyytyväinen siitä, ettei hän ollut taas lukemassa. No, Lilianne saisi nyt rauhassa iloita asiasta ja hän menisi Amandan kanssa pelisaliin, puhumaan vaatteista.
”Se sopii mainiosti, menkää vain rauhassa,” ruhtinatar totesi sen enempää utelematta. Kai tämä halusi jo jatkaa kesken jääneitä keskusteluita palatsin vieraista.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 12 Kes 2010 11:41 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Hedelmättömäksi jäävä keskustelu ministeri Rheinhardin kanssa sammui yhtä nopeasti kuin se oli syttymään päässytkin. Francis tuntui pitävän omalla pitäytymisellään tästä huolen. Tunnetusti palatsissa hyvin kasvatettuna herrasmiehenä kulkevalla nuorukaisella oli myös puoli, josta aateliskunta ei järin riemastunut. Francis kun kykeni isoveljensä tavoin vaikuttamaan hyvin etäiseltä ja luotaan työntävältä – parhaimmassa tapauksessa perheen nuorin teki sen pysymällä vallan pois paikalta. Kun veljensä nyrpeys taas ei houkutellut järin ketään lähelleen, vaikka olihan verilinjojen haavoittuva sinisyys myös ammentamansa oman osansa prinssi Frederikiin suuntautuvassa syrjinnässä.
Veljeään kuitenkin juuri nyt ajattelematta Francis hymyili pienesti saliin eksyneille rouville, joista tiettävästi ainakin yksi oli luonnoltaan palatsin tunnetuimpia juoruverkostojen ylläpitäjiä. Rouva von Bergen oli tunnetusti suurin myrkyllinen piraija koko juoruilevassa yhdyskunnassa. Naisen silmät olivat kuin haukan – ne tuntuivat kykenevän näkemään kaiken. Eikä tämä ihmissielu tuntunut huomaavan seisahtuvassa tuijotuksessaan olevan mitään vastenmielistä saati sitten sopimatonta. Pääministerin serkkuna tunnetulle naiselle prinssi nyökkäsi kohteliaan tervehdyksensä, välttäen häiritsemästä pyöreän pöydän ympärille kokoontuneiden rouvien korttipeliä suurin surminkaan.
”Buon giorno principe Francis”, Sveitsin Zürichissa asustava herrasmies toivotti seurueensa kanssa hyvät huomenet nuorukaiselle. Mies viittoi kepeästi Francisin liittymään hetkeksi seurueeseensa.
”Buon giorno signore Baertschi”, miehen vain vaivoin tunnistaen Francis tutki lyhyehkön miehen kapeita kasvoja. Miehen kasvojen lammasmainen pitkulaisuus lieni yksi vaikuttavista seikoista, mikä antoi nuorukaiselle varman muistikuvan siitä, millä nimellä miestä tuli kutsua. Aatelistopiireissä nousukkaana tunnettu mies ei omannut millään tavoin aatelista perimää, mutta äkkiä rikastuneena oli tämä lyhyehkö, kuin kömpelökin mies saavuttanut asemansa Sveitsin hoveissa, ja näin ollen myös ties kuinka monen mutkan kautta päätynyt vierailulle Cloveriin. Mieleensä Francis ei millään saanut sitä mikä oli ollut miehen ihmerikastumisen takana. Herra Baertschi oli hänelle melkotavalla kuitenkin merkityksetön ihminen, eikä hän kauaakaan mieltään miehen läsnäololla rasittanut. Baertschin seurueen jäseniä tervehtien Francis jäi vaihtamaan lyhyet kuulumiset, tiedustellen vieraiden viihtyvyydestä kuin toivottaen jokaisella parhainta hyvää sadesäänkin keskellä. Tämän samaisen keskustelun Francis tuli käyneeksi vielä uudestaan niin saksaksi, italiaksi, ranskaksi, sekä englanniksi erinäisten ihmisrykelmiän keskellä.
Pyrkiessään puhumaan vieraittensa kunkin äidinkielellä Francis, niinkuin sisaruksensakin olivat hioneet kielitaitojaan monien vuosien opeissa – ja ainakin hän itse pyrki pitämään kielitaitonsa yllä puhumalla mahdollisemman paljon erikieliä. Monesta keskustelusta toiseen kulkiessaan Francis oli tuskin päässyt keskelle pelisalia, sillä tuntui kuin jokaisesta pelipöydästä oltaisiin noustu. Syyksi tälle riitti millä tahansa verukke jonka kanssa ajautua vaihtamaan sana tai pari kuninkaan perijäkandinaatin kanssa. Itsensä taidokkaasti halliten Francis keskusteli vieraistaan jokaisen kanssa kovin kohtiaasti ja ystävällisesti, vaikka kenellekään hän ei sen erityisemmin suurinta huomiota ammentanut. Silmäkulmastaan Francis huomasi palvelijansa liittyvän huoneeseen kuin näkymätön aave. Palvelijoiden käyttämä palveluovi liikkui tuskin huomattavasti, vaikka piikaa jos toistakin purjehti huoneessa tuomassa milloin mitäkin salia asuttaville henkilöille.
Lyel ei hakeutunut herransa seuraan, vaan tämä valvoi salin tapahtumia omalla olemattomalla tavallaan. Mies ei herättänyt millään tavoin kenessäkään järellistä huomiota, ja aika ajoin – kuten nytkin Francis toivoi omaavansa samanlaisen kyvyn kadota varjoihin, mutta olla silti kaiken kansan nähtävänä. Huomaamattomana.
”No mutta prinssi Francis. Oikein hyvää huomenta”, jälleen uuden äänen puhutellessa jossain pojan pään alapuolella, oli tämä omiaan saamaan nuorukaisen havahtumaan. Kreivi Cavegn kumarsi kankeasti.
”Huomenta kreivi Cavegn. Tekin täällä.”
”Tietysti, mutta se ei liene niin mullistava yllätys kun tavata teidät täällä teidän ylhäisyytenne. Mieliikö mielenne haastaa joku vaikka erään shakkia?” harvinaisen eloisanoloinen vanhus katsoi nuorta prinssiä herkeämättömän kirkkain, sinisin silmin. Kreivi Cavegn oli tallonut jo isän elin päivinä linnan käytävillä hyvinkin ahkeraan. Francis muisti miehen jo illallispöydistä, jolloin hän ja sisarensa Rose olivat olleet tuskin pöydän korkuisia. Kreivi oli illastanut heidän isänsä kanssa useasti. Mielekkäin puheenaihe miehille oli jo tuolloin ollut niin politiikka kuin uhkapelit. Työn ja hyödyn sekoittaminen keskenään ruokapöydässä sai aikaan aina mitä vivahteikkaampia keskusteluja, joista tuolloin Francis ollut ymmärtänyt sanakaan. Ja silloin, kun viimein hän oli alkanut ymmärtämään jotain, oli hänelle tehty selväksi, ettei miesten puheisiin ollut puuttuminen. Mutta nythän oli aivan toinen kello soittamassa...
Francis katsoi vaitonaisena miehen uurteisia kasvoja. Ilmekään ei tuntunut kreivin kasvoilla värähtävän, vaikka tältä tuskin jäi huomaamatta nuorukaisen haluttomuus olla miehen seurassa.
”Otatteko haasteen vastaan teidän majesteettinne?”
Miehen äänensävyn ollessa kuin aterimien kiillotusta vasten posliinilautasta Francis tunsi verensä aavistuksen kihelmöivän.
”Tietenkin kreivi Cavegn”, yllätyksettömästi vastaten Francis myöntyi iäkkään miehen esittämään kilpaan.
Tietenkään Francis ei ollut koskaan pelannut kreiviä vastaan, mutta monesti poika oli nähnyt kuinka kreivi ja isänsä olivat viettäneet illallisen päätteeksi tovin jos toisenkin pelipöydän ääressä konjamiinia nautiskellen. Nuorukaisella oli nyt puolellaan tieto siitä, kuinka hävyttömästi kreivi pelinsä pelaisi. Ja näin, ainakin toistaiseksi Francis oli unohtanut elämässään kaiken muun seuratessaan kreiviä kohti vapaata shakkipöytää.
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Vivienne Beaufort
Liittynyt: 31 Elo 2009
Viestejä: 56
LähetäLähetetty: 21 Kes 2010 02:56 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vivienne hymyili. Äiti ei epäillyt lainkaan hänen sanojaan. Hänen olisi nyt helppoa tehdä ties mitä ilman että asia koskaan päätyisi ruhtinattaren korviin. No, Vivienne ei suinkaan ollut menossa tekemään ihan mitä tahansa, vaan prinssin kanssa pelihuoneeseen. Siellä hän uskoi pääsevänsä prinssin seuraan ja ehkäpä hän opettelisi pelaamaan shakkia. Mitäpä muutakaan pelihuoneessa voisi tehdä kuin pelata? Kuunnella juoruja tietenkin, mikäli huoneeseen olisi joku sellaiseen puheluun taipuvainen eksynyt.
Nuori nainen hyvästeli äitinsä ja tämän seuralaiset. Hän lähti yhdessä Amandan kanssa astelemaan pois huoneesta samaa reittiä pitkin jota oli sinne tullutkin. Amanda kulki jonkin matkaa Viviennen jäljessä, kunnes tälle sanottiin, ettei tämän tarvitsisi niin tehdä. Vivienne tahtoi tehdä palvelijalleen selväksi mihin he olivat matkalla, siksi toisen oli tultava vierellle jotta asian voisi ilmoittaa niin, etteivät sivulliset kuulisi.
"Amanda," Vivienne aloitti varovasti. "Ei minulla oikeasti ole mitään puvun hankkimiseen liittyviä suunnitelmia. Tarvitsin sinut mukaani nyt aivan toisenlaiseen tehtävää, mutta muista, tästä ei saa hiiskua Liliannelle sanaakaan, ei vahingossakaan!"
Vivienne tiesi, että voisi kyllä luottaa Amandaan. Olihan hän ennenkin kertonut tytölle yhden jos toisenkin salaisuuden. Äidiltä oli salattu monta hetkeä, jolloin Amanda oli saanut kunnian vartioida lähistöllä ja varoittaa jos joku oli tulossa. Vivienne oli viettänyt kahdenkeskisiä hetkiä eräiden nuorten aatelismiesten kanssa palatsin puutarhassa, mutta koskaan ei ollut tapahtunut juttelua kummempaa. Paitsi yhden kerran, jolloin hän oli sortunut antamaan eräälle markiisille pienen suukon poskelle ja pidellyt tätä kädestä kiinni. Seuraavana päivänä tuo markiisi oli poistunut palatsista hyvästelemättä, mutta ei Vivienne ollut tätä osannut tosissaan ikävöidä. Eihän heidän välillään kaiketi ollut rakkautta, pelkkää viatonta flirttiä vain.
Amanda katsoi kiinnostuneena Vivienneä, joka valmistautui kertomaan asiansa.
"Olen matkalla pelisaliin," neiti Beaufort kuiskasi heidän astuessaan jo käytävälle, jolla hän oli hetki sitten kulkenut prinssin seurassa. "Minut kutsui sinne itse prinssi Francis, enkä suinkaan voinut kieltäytyä tämän pyynnöstä. Enkä tietenkään voi mennä sinne yksin, siksi halusin sinut mukaani."
Vivienne katsoi ystävänsä kasvoja, joilta kuulsi pieni yllättyneisyys. Siinä ei ollut mitään uutta, että Amanda joutuisi seuraamaan vierestä kuinka Vivienne vietti aikaa jonkun nuoren miehen kanssa, mutta nyt kuitenkin oli kyseessä prinssi! Oliko Vivienne ihan tosissaan? Selvästi oli ja se sai Amandan hiukan huolestumaan, vaikka samalla hän olikin iloinen toisen puolesta.
"En kerro äidillesi, enkä muillekaan, lupaan sen," Amanda sanoi ja asteli edelleen Viviennen vierellä. Pian he jo olivat kävelleet pitkin käytäviä niin kauan, että olivat saapuneet pelisalin ovelle.
Vivienne astui sisään seuraneiti perässään. Hänen katseensa kiersi paikallaolijoita, etsien prinssiä joka arvatenkin siellä jossain oli. Neidon katse tavoitti viimein prinssin ja silloin hän hämmentyi, siitäkin huolimatta että häntä oltiin etukäteen varoitettu prinssin mahdollisesta kutsunsa peruuttamisesta. Siellä prinssi oli, jonkun vanhemman herrasmiehen seurassa. Kauaskin huomasi, että miehet aikoivat pelata keskenään ja mitä ilmeisimmin peli oli vasta alkamassa.
Amanda vilkaisi Vivienneä. Hän oli nähnyt aivan saman mitä toinenkin, muttei uskaltanut ehdottaa, että he lähtisivät vähin äänin pois.
Heidät kuitenkin oltiin jo huomattu, joten poistuminen oli aivan turhaa. Viviennen mielestä olisi ollut hyvin nolostuttavaa lähteä heti pois, joten hän asteli portaat alas ja nyökkäsi tervehdykseksi muutamille tutuille.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 25 Kes 2010 09:34 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
”Tunnutte olevan kovin ajatuksiinne paneutunut, teidän ylhäisyytenne” pelinappuloita pystyttänyt kreivi kävi rohkeasti puhuttelemaan vastapuolelleen istuutunutta, hiljaista nuorukaista. Tumman ruskeiden kulmakarvojen alta kreiviä koskettavat silmät eivät viestittäneet miehellä järellistä vastausta, mutta ilmiselväsi nuorukaisen vaitonaisuus sekä huvitti – että mietitytti häntä. ”Älkää turhaan olo huolissanne ylhäisyys – en aio voittaa teitä aivan suorilta käsin”, kuin suuremman luokan salaliittolaisena ahnesilmäinen kreivi kumartui pelilaudan yli, ja madalsi ääntään kuin pyrkiäkseen kuiskaamaan ”Annetaan tälle sakille hieman hupia? Hm?”
Omia sanojaan kerrassaan kutkuttavan hauskoina pitäen kreivi Cavegn nojautui takaisin tuoliinsa, alkaen samalla pystyttämään valkoisia pelinappuloitaan järjestykseen.
Hetkessä oli pelisalin rauha rikottu, eikä sen seesteistä ilmapiiriä hetkeen ojennettu takaisin ruotuun. Monista pelipöydistä oli kisailija, jos toinenkin noussut ja kulkenut siihen osaan huonetta, missä mielenkiintoa eniten herättävät pelaajat istuivat. Aatelistonedustajista melkein jokainen hakeutui edes kulkemaan ohi pöydän, jossa pitkän huiskea nuorukainen asetteli tyynenä ja pidättyväisenä pelilaudan mustia sotilaita ruutuihinsa. Prinssi Francisin näkeminen näin läheltä oli harvinaislaatuinen ihme aivan aatelisväen alempien arvojen keskuudessa. Tässä salissahan pääsivät oleilemaan ja pelaamaan kaikki ne, jotka vain pienelläkin tekosyyllä olivat palatsiin asuttautuneet, tai vain pidensivät käyntiään siellä. Eikä kuninkaan perijöistä nuorimmaista turhan usein tavannut yleisessä käytössä olevissa tiloissa. Tosin, tämä vikahan tuntui miltein olevan sairaus Cloverin kruununperillisten parissa, sillä yksikään perijöistä ei tuntunut ammentavan järin suurta tarvetta kanssakäydä ”tavallisen” rahvaan kanssa, joksi nämä hienostelijat itsensä saattoivat mitä nöyrimmin mielin laskea. Kurinalaisesti prinssi kohtasi kunkin uteliaisuudella täytetyn kasvoparin pöydän ympäriltä vastaten kohteliaasti pelionnen toivotuksiin. Moni heistä tunsi ennalta kreivi Cavegnin maineen pelaajana. Tämä röyhkeä, ahne, vallanhimoinen, ja itsetietoinen pelaaja ei tuntenut minkäänlaista mielipahaa, vaikka olisi voinut pelin alusta asti vedättää vastustajaansa. Shakki tietenkin oli nyt hyvin erilainen peli pelattavaksi, eikä huijaamiselle ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia -tai ainakin suurin osa heistä uskoi. Mielenkiintoisemmaksi pelin teki kuitenkin se, että vastustaja istui kuninkaallinen herrasmies. Oliko kreivillä riittävästi taitoja? Tai prinssillä? Tai hillitsisikö nuoren vastustajan asema ollenkaan kreivin pirtaan piirtynyttä ylimielisyyttä.
Oli ajatukset sitten miten päin tahansa, oli selvää, että pelistä tulisi mielenkiintoinen seurattava. Ja arvattavissakin oleva tieto oli omiaan kertomaan sen, miten kauempana pelipöydästä viriteltiin jo pienimuotoisia vetokertoimia.
Pelin vasta alettua kävivät jälleen pelisalin ovet. Ihmisvirta oli kiihtynyt, sillä kulovalkean tavoin oli levinnyt sisäpiirien tieto siitä miten Daavid ja Goljat olivat ottamassa yhteen järjen ja logiigan ottein. Hetkeen Francis ei ollut enää vilkuillut ovien suunnalle, vaikka itsehillintänsä päälle tuon liikkeen välistä jättäminen tuntui ottavan. Francis tunsi itsensä rauhattomaksi jo vain siksi, että vasta kreivin kanssa pöytään istuttuaan hän oli muistanut pyyntönsä neiti Beaufortille. Tietenkin samalla hetkellä hän oli tiedostanut oman typeryytensä ja ajattelemattomuutensa. Niinkuin todellista oliki, hän ei ollut järin miettinyt sanojensa merkitystä loppuun saakka. Hänen kohteliaisuutensa oli potkaissut häntä omaan nilkkaansa varsin tuntuvasti.
Edessään istuvaa, viiksiinsä hymyilevää miestä vilkaisten Francis laski katseensa pelilaudalle, josta vain muutaman siirron verran olivat sotilaat, sekä yksi ratsuista päässeet irrottautumaan. Kreivi Cavegn pelasi hyökkäävästi. Mies ei välittänyt juurikaan vastustajansa kokeilevan pelitaktiikan päälle, mutta niin ei kovin muukaan vastustajistaan tehnyt. Yksi hyvistä esimerkeistä oli veljensä Frederik, joka oli usein heidän pelatessaan tuskastunut Francisin jahkailuun. Francista tämä oli väärä tapa suhtautua peliin, joka oli kuin harmonista logiikan hiomista. Riittävän monet mulkaisut ja raskaat huokaisut olivat saaneet nuorukaisen luopumaan puolusteluistaan tätä peliä kohtaan.
Vastustajansa siirtoa odottaessaan Francis kuvitteli tuntevansa selkäpiissään muista poikkeavan katseen. Moniin silmäpareihin elämässään tottuneena, ei tuijotus järin koskaan häirinnyt hänen keskittymistään, mutta tuo katse herätti hänessä pieniä pistoksia. Kuin ruusupensaan piikkejä yksitellen tuikattuna hänen nahkaansa...joskin mielyttävällä tavalla. Nuorukainen nosti katseensa pelilaudalta, jossa liikkumaan päässeet nappulat alkoivat vaatia strategiaa sen sijaan, että niitä olisi umpimähkään siirrellyt. Pelipöydän ympärille kokoontuneet ihmiset tarkastelivat tarkoin asemissaan olevia pelinappuloita, jolloin kuin varkain nuorukaisen silmät pääsivät purjehtimaan ohi monien hamekankaiden ja kenkäparien. Ihmisten väliin jäänestä kulkuväylästä Francis erotti katseensa lähettäjän. Neiti Beaufort.
Tyttö seisoi siellä. Seinän syrjällä seuraneitinsä – mitä ilmeisemmin hovineitinsä, tai palvelijansa kanssa. Tytön kasvoja oli Francisin vaikea tulkita. Näkikö hän pettymyksen? Vaiko hämmennyksen – yllättyneisyyden siitä, ettei kutsu kulkenut samoja raiteita mitä siirappisella palturilla täytetyt kirjaset? Kaikesta siitä huolimatta, vaikka kamariherransa oli varmasti nuhdellut prinssin ajattelemattomuutta nuorelle neidolle. Hän oli ollut ajattelematon. Typeräkin. Mitä hän oli oikein ajatellut pyytäessään neidon saliin? Oliko hänen tarkoituksensa todellakin ollut murskata neidon naiivit mielikuvat elämän yllätyksellisyydestä? Francis koetti tulkita tyttöä vielä hetken ollessaan itse kahlittuna pelipöydän ääreen. Vain varmistuakseen omasta huolimattomuudestaan, Francis käänsi katseensa peliin, ja nosti lähetteliläänsä kuljettaakseen sitä uuteen ruutuunsa. Tyytymättömänä Francis poimi kreivin ratsun itselleen.
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Vivienne Beaufort
Liittynyt: 31 Elo 2009
Viestejä: 56
LähetäLähetetty: 08 Hei 2010 03:50 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vivienne sai huomata, ettei suinkaan ollut ainoa salissa, joka huomasi prinssin pelaavan. Lähestulkoon jokainen pelisalissa olija oli kyseisen pelipöydän läheisyydessä ja nekin, jotka olivat pysytelleet paikallaan, näyttivät kurkistelevan prinssin ja tämän pelikaverin suuntaan.
Neiti Beaufort tunsi suurta pettymystä. Tämän takiako prinssi Francis oli hänet paikalle pyytänyt? Jotta voisi näyttää, ettei nuoren naisen seura ollutkaan todellisuudessa niin toivottua kuin mitä oltiin annettu ymmärtää?
Nuori neito alkoi jo tosissaan katua päätöstään hyväksyä prinssin kutsu. Mitä järkeä oli ollut tulla? Vaikka hän oli tiennyt, että saattaisi kohdata jotakin tällaista, hän ei ollut pienimmässäkään määrin uskonut sitä mahdolliseksi. Ei hän voinut kuvitella mitään sellaista Francisista!
Mutta saattoiko olla niin, että prinssi vain oli niin kohtelias, ettei ollut kehdannut kieltäytyä jonkun pyynnöstä pelata? Vivienne ei suostunut uskomaan, että prinssi itse olisi ehdottanut pelihetkeä, sillä tämänhän oli pitänyt olla hänen seurassaan.
Yrittäen parhaansa mukaan kätkeä pettymyksensä, Vivienne katseli edelleen prinssiä. Tuo tuntui huomaavan hänen tuijotuksensa, siltä se ainakin tuntui, sillä prinssi käänsi katseensa hänen suuntaansa ja aivan varmasti huomasi hänet siellä seisomassa Amandan vierellä. Hetken Vivienne vielä katsoi toista, sitten tuo laski katseensa takaisin peliin jota jatkoi.
"Neiti Beaufort?" Amandan ääni kuului tavallista hiljaisempana. "Haluatteko lähteä?"
Vivienne käänsi katseensa ystäväänsä ja palvelijaansa. Toinen näki varmasti, kuinka pettynyt hän oli, vaikka taistelikin kaikin voimin tunnetta vastaan.
"En minä noin vain voi lähteä!" Vivienne sanoi, elätellen toivoa siitä, että prinssin lopettaisikin pelinsä hänen takiaan. "Entä jos hän vielä haluaakin tavata minut, kunhan peli on ohi."
Nuori nainen käänsi katseensa taas kohti prinssiä. Hän elätteli ehkä turhaa toivetta, mutta hän vain ei voinut uskoa, että Francis olisi niin töykeä, ettei vaivautuisi edes keksimään jotakin selitystä sille, miksi oli nyt pelaamassa.
Amandan katseesta huomasi, kuinka tämä oli selvästi sitä mieltä, että Viviennen olisi parasta poistua. Vivienne oli kuitenkin kuin ei olisi huomannut toisen katsetta ja lähti astelemaan lähemmäs ihmisjoukkoa, kohti prinssiä ja tämän seuralaista.
"Mitä oikein aiotte, neiti?" Amanda kysyi huolestuneena. Vivienne-neiti taisi tosiaan olla turhan toiveikas. Miksi prinssin olisi tarvinnut edes olla tämän kanssa, jos parempaakin, korkea-arvoisempaa seuraa löytyi? Viviennehän oli melkein toivoton tapaus, vaikka siitä kukaan ei ääneen puhunut. Olisi melkein kohtuutonta, että prinssi edes vaivautuisi juttelemaan tälle! Mutta ehkäpä Francis ei tiennyt mitään neiti Beaufortin perhesuhteista ja tämän äidin seikkailuista? Niin sen täytyi olla, sillä eihän mahdollisesti tuleva hallitsija voinut noin vain viettää aikaansa ihan kenen tahansa kanssa!
Vivienne pääsi ihmisrintaman taakse. Hän ei päässyt läheskään niin lähelle prinssiä kuin olisi halunnut, vaan joutui kurkkimaan muutaman vanhemman juoruilemaan taipuvaisen naisen takaa mitä tapahtui. Ehkä prinssi luulisi nyt, että hän oli lähtenyt, mikäli ei näkisi häntä? Niin saattoi käydä, eikä neiti ollut varma halusiko niin käyvän vai ei. Hän halusi kuulla prinssiltä jonkinlaisen pahoittelun, joko suoraan tältä tai edes palvelijalta, vaikka eihän kuninkaallisella tosiaankaan ollut mitään syytä sellaiseen tekoon. Niin Vivienne olisi itse tehnyt ja toivoi, että saisi itse samanlaista kohtelua, oli kyseessä sitten kuningas, tämän poika tai vain joku palvelustyttö.
Toisaalta Vivienneä pelotti kohdata prinssi. Tämä ehkä olisi kuin mitään ei olisi tapahtunut, lähtisi vain kylmästi pois ja jättäisi Viviennen mieleen vain pettymyksen ja epäkunnioituksen itseään kohtaan. Vielä nuori nainen ei suostunut uskomaan prinssistä mitään pahaa. Hän oli toiveikas, ehkä turhaan, ehkä ei.
//Tuli vähän kökköistä taas, mutta koita kestää!/
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 27 Hei 2010 12:20 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Ajatelemattomuuden kääntyessä suoralinjaisesti prinssiä vastaan, poika tunsi olonsa jokseenkin äreäksi. Ei riittänyt että prinssin edessä istuva mies edusti sitä ihmislajia, jota Francis katsoi halveksiva maku makunystyröillään. Tämän lisäksi hänen omatuntonsa muistutti häntä jatkuvasti vihreiden silmien takaa. Hän kuvitteli tuntevansa nuoren neidon syytöksiä sadettelevan katseen nahoissaan, ilman, että hän kykeni tätä katsetta kohtaamaan. Ei hän suinkaan pelännyt neidon katseen kohtaamista, mutta sen sijaan hän tunsi paljon pahempaa – häpeää. Francis oli ollut kohtuuton, ja typerys. Miten vain hetken aikaa kestänyt jutustelutuokio oli saattanut hänen aattensa perin harkitsemattomiksi ja ...ihmismäisiksi? Oliko hän jollain tapaa kuvitellut kykenevänsä mihin vain? ...tai kenties pikemminkin kykenevänsä toimimaan kuin veljensä? Tapaamaan estoitta, ja varautumatta palatsin ihmisolentoja? Ajatus sai Francisin tummat kulmat laskeutumaan tummina tämän silmien yläpuolelle pojan noukkiessa pelinappulan.
Harkitsemattomuuttaan jälleen tunnustaen Francis huomasi siirtonsa aiheuttaneen pelilaudalla vain sotkua itselleen. Ajatuksensa mitä ilmeisemmin raiteiltaan harhautuneena Fracis kuuli vastapäätä istuvan miehen naurahtavan partaansa.
Kreivi Cavegn ei nähnyt prinssin ajatusten harhailua pelinhurmokseltaan. Miehen lyhyet, paksut sormet tekivät nopeasti taktikoidun liikkeen. Harmautuvan parran takana nousevat poskipäät väistyivät leveän hymyn tieltä. Kreivi katseli siirtonsa jälkeen pelilautaa, nojautuen sitten rehevän ruumiinsa kera tuolinsa selkänojaa vasten.
”Erinomaista”, kreivi lausahti keinuttaen ruumistaan hetken puolelta toiselle kuin innokkuuttaan jollain naurettavalla tavoin purkaen – tietoisesti vastapelaajaansa ärsyttäen. ”Olin muistelevani, että teidän korkeutenne olisi aivan erinomainen shakinpelaaja. Saanen anteeksi kyseenalaistaessani tämän väitteen ylhäisyys?”
Synkäksi taipunut nuorukainen vilkaisi miestä alta tuuheiden kulmakarvojensa. Poika ei saattanut sanoa mitään, minkä jälki olisi ollut harkitsematonta tärvellystä.
”Siinä tapauksessa – kreivi Cavegn. Minun pitänee lunastaa kuulopuheiden mukainen paikkani.”
Nuoren prinssi Francisin, sekä vanhemman kreivi Cavegn syventyessä kaikilta katseilta syvälle pelaamansa pelin maailmoihin. Kreivillä lepäsi silmissään vuolas voitonhalu, joka kiilsi tämän hailakoiden silmien pinnalla – saaden miehen vaikuttamaan tavallista poikkeavammin vastenmieliseltä mieheltä. Prinssi Francisin silmät puolestaan eivät antaneet itsestään ilmi juuri mitään. Poika oli tyyni, sekä rauhallinen. Hiljainen, mutta vihreissä silmissä paloi ärtymys. Sellainen, jonka vain kreivi saattoi nuorukaisesta huomata. Mutta niinkuin kaikkialla tiedettiin, moinen ei vanhemman miehen ajatuksia sekoittanut.
Kun peliä oli pelattu yli täysnäisen tunnin, oli osa peliä alusta alkain seuranneista luopunut pällistelystään ja siirtynyt läheisiin pelipöytiin istumaan. Tietenkään pöytäseurueen ympäristö ei kuitenkaan ollut vapautunut ihmisistä – osa uskoi, kuin kuvittelikin voivansa menettää jotain korvaamatonta, mikäli jättäisivät valvojaispaikkansa. Nuori prinssi ei ollut pälyillyt enää kertaakaan ympärilleen tavattuaan neiti Beaufortin pettyneet silmät. Pettymyksen painon harteillaan tuntiessaan ei Francis halunnut kattaa itselleen lisää taakkaa – ei ennen kuin hymy olisi hyytynyt vastustajansa leveiltä kasvoilta.
”Kreivi Cavegn”, pitkän vaitiolonsa jälkeen Francis avasi pitkään vaiti olleen arkullisen sanoja. Pelilaudalta harvenneista pelinappuloista heillä kummallakin oli enää muutama jäljellä. Heillä kummallakin kuningasparit, toiselle torni ja ratsu – toisella lähetti, torni, sekä sotilas. Francis omisti jälkimmäiset nappulat, joiden asetelma oli laudalla tarkoin laskelmoitu. Toisin oli hänen vastapuolellaan olevan pelurinlaita. ”Toivottavasti kuulemmanne huhupuheet ovat tällä kertaa saaneet vaadittavat tunnustukset oikeudestaan”, ja sen todettuaan prinssi nousi tuoliltaan, kumartui pelilaudan ylle, sekä liikutti kuningatartaan pienen matkan pelilaudalla syöden tieltään kreivin kuninkaan.
Suoristettuaan selkänsä Francis veti tuolin takaisin paikoilleen astuen pois shakkipöydän takaa. ”Kiitoksia pelistä kreivi Cavegn.”
Hölmistyneen, sekä sitäkin epäuskovaisen miehen pelilaudan eteen jättäessään Francis nosti tuolin karmilta takkinsa, minkä hän oli pelin aikana riisunut harteiltaan. Pelipöydän ympärille kokoontuneita ihmiskasvoja nuorukainen huomasi nyt vasta tarkastelevansa näkevin silmin. Hän tunnisti herroista, rouvista, kuin neideistäkin muutamia, mutta kaikille hän nyökkäsi kohteliaasti samalla kun ihmismassasta muovautui portti josta kulkea läpi.
Francis ei suinkaan ollut unohtanut tapaamansa nuorikkoa. Tyttö kummitteli prinssin mielessä, vaikkei hän ollut tavannutkaan tämän katsetta enää pitkään aikaan. Prinssi ymmärsi paremmin kuin hyvin aiheuttaneensa mielipahaa ja suuren pettymyksen nuorelle neidolle. Etsivänlaisesti kulki Francisin katse suuressa pelisalissa, mutta ennen kuin hän ehätti tavoittamaan neitoa – tai tämän seuralaista, oli hänen lakeijansa jo hänen vierellään.
”Lyel, missä hän on?” vaimeasti palvelijalleen kysymyksensä esittäen poika koetti tavoittaa neiti Beaufortin sievää olemusta.
(Huh, sanottakoon ettei oma tekstinikään ole mitään parhainta tällä haavaa - kuumuus sulattaa aivot!)
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Vivienne Beaufort
Liittynyt: 31 Elo 2009
Viestejä: 56
LähetäLähetetty: 31 Hei 2010 04:25 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vivienne katsoi prinssiä väkijoukon laidalta. Nuori mies ei vaikuttanut edes muistavan lupaustaan, tuo vain istui ja pelasi kiireettömästi vanhemman herrasmiehen kanssa.
”Vivienne-neiti,” Amandan kuiskaus kuului hyvin läheltä. ”Ei hän lopeta tuota peliä kesken, meidän on parasta lähteä.”
Vivienne huokaisi, niin hiljaa, ettei sitä varmasti kuullut kukaan muu kuin hänen seuraneitinsä. Hän vilkaisi nopeasti Amandaa, kääntäen sitten taas katseensa prinssiin. Mies näytti niin tyyneltä ja rauhalliselta, aivan kuin tältä olisi täysin jäänyt huomaamatta se seikka, että hän oli tullut saliin kuten oli luvannut.
Prinssin palvelija oli ollut oikeassa. Tottahan tämä tunsi prinssinsä, varmasti paremmin kuin kukaan muu koko palatsissa. Turhaa oli ollut elätellä minkäänlaisia toiveita siitä, että prinssi oikeasti tahtoi viettää aikaa Viviennen kanssa. Nyt ei voinut enää tehdä mitään muuta kuin luovuttaa. Tuskin prinssi enää pelin jälkeen muistaisi, että Vivienne-neiti oli edes olemassa.
”Odotetaan vielä hetki, ehkä peli päättyy pian,” Vivienne sanoi ja toivoi, että Amanda ymmärtäisi. Amanda kyllä tunsi Viviennen, eikä varmasti houkuttelisi häntä enää lähtemään, vaikka se olisi viisasta ollutkin. Vivienne ajatteli kaikista hyvää, usein täysin turhaan. Vivienne itse taisi olla liiankin kiltti ja hyväntahtoinen, mikä ei Amandan mielestä ollut mikään hyvä asia. Olihan se nyt hullua suostua kaikkeen mitä pyydettiin, vaikka itse menettäisi siinä jotakin, vaikkapa hyvin miellyttävän iltahetken mukavassa seurassa. Niin Viviennelle oli usein käynyt, kun hän oli suostunut äitinsä tai eräiden aatelisneitien teekutsuihin ja sitten jättänyt väliin jotkin hauskat tanssiaiset.
”Hyvä on,” Amanda sanoi ja huokaisi mielessään. Vivienne ei tainnut tajuta, että oli aivan turhaa enää jäädä sinne. Olisi ollut paljon parempi vaan lähteä pois ja antaa prinssin viettää iltaa miten parhaiten lystäsi.
Viviennen pieni hetki osoittautui paljon pidemmäksi ajaksi. Ehkä tunniksi, ehkä enemmäksi. Seuraneitinsä oli selvästi jo kyllästynyt katsomaan peliä ja niin näytti Viviennekin olevan. Hän ei edes nähnyt kunnolla mitä tapahtui, mutta arveli, että peli oli vielä pahasti kesken. Hän huokaisi, pettyneesti ja Amanda huomasi sen.
”Ehkä olet oikeassa, meidän on kai parasta mennä,” Vivienne sanoi viimein, kun ei enää jaksanut keskittyä katsomaan kuinka kaksikko yhä vain pelasi vilkaisemattakaan ympärilleen kerääntynyttä väkijoukkoa, joka alkoi jo harveta. Ilmeisesti moni muukin alkoi jo väsyä seisomiseen pelipöydän ympärillä.
”Selvä on, neiti,” Amanda sanoi ja käännähti ympäri lähteäkseen Viviennen kanssa salista.
Neiti Beaufort sen sijaan loi vielä yhden ainoan katseen prinssiin, joka tuijotteli vain pelilautaa. Sitten Viviennekin kääntyi ympäri ja lähti astelemaan kohti portaikkoa ja ovea, joka johti ulos salista. Hän ei pitänyt mitään kiirettä, vaan käveli rauhallista vauhtia, yrittäen näyttää siltä, kuin ei olisi lainkaan pettynyt. Vastaantulijat eivät sitä huomanneet, mutta Amanda huomasi, kuinka Vivienne selvästi olisi halunnut asioiden sujuvan eri tavalla.
Seuraneiti ei voinut kuin puistella päätään. Neiti Beaufort oli aivan liian syvällä unelmissaan, lukenut aivan liikaa kirjoja, joissa tapahtui asioita, joita tosielämässä ei voinut koskaan tapahtua.
”Vivienne-neiti, menemmekö huoneistoonne, vai tahdotteko kenties mennä äitinne luo teehuoneeseen?” Amanda sanoi yrittäen kääntää punahiuksisen ajatukset muualle pelisalin tapahtumista. ”Ruhtinatar Beaufort on varmasti vielä seuralaistensa kanssa salissa. Ymmärrän kyllä täysin mikäli ette sinne tahdo mennä.”
”Menemme huoneistoomme,” Vivienne totesi lyhyesti samalla, kun astui pois pelihuoneesta, tajuamatta sitä, että shakkipeli oli hetki sitten päättynyt.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 10 Elo 2010 12:01 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
”Hän tuota...”, lakeijan tavoitellessa sanojaan tämä nuolaisi tuskin huomattavasti huuliaan nostaessaan katseensa prinssiin, joka tavoitteli vastausta. Tietenkin Francis tiesi palvelijansa seuranneen mitä suuremmalla mielenkiinnolla nuoren neiti Beaufortin toimia. Varsinkin kun tämä oli hyvin tietoinen pojan tekemästä, harkitsemattomasta eleestä aikaisemmin. ”Tuota, sir – teidän ylhäisyytenne, eikö olisi parempi antaa asioiden olla näin?”
”Mitä tarkoitat Lyel? Puhu suusi puhtaaksi”, kasvoillaan nuorukainen nosti pehmeän, mutta jälkimaultaan tylyn hymyn ohittaessaan arvovaltaisen DeMourlin pariskunnan. Kevyesti kumartuva selkä suoristui, ja katse, minkä Lyel sai kohdattavakseen oli hyvin, hyvin totinen. Nuorukaisessa ei ollut mitään anovaa, tai anelevaa. Tämä poika lakeijan silmissä muistutti hetken hyvin elävästi edesmennyttä kuningasta, jonka silmien tiukka katsanto oli ollut varma merkki ehdottomuudesta. Ja ehdoton oli tämä nuori mieskin. Sen Lyel näki herrastaan.
”Hän on lähtenyt sir”, tyynesti vastaten lakeija seisahtui pysähtyvän nuorukaisen vierelle. ”Hän lähti vain hetki aikaisemmin – teidän ylhäisyytenne.”
”Sanoiko hän teille mitään lähtiessään?”
”Ei sir. Miksi hän olisi mitään sellaista tehnyt?”
Vastaamatta lakeijansa esittämään kysymykseen, Francis käänsi selkänsä miehelle, sekä pelisalia täyttämälle herrasväelle.
”Sir? Teidän ylhäisyytenne? Sir?” lakeijan ääni ei noussut kovin korkeaksi, mutta silti tämän ääni tuntui kaikuvan ohi Francisin korvien. Nuorukainen askeleet olivat pitkät, niinkuin hänen kaltaiseltaan pitkältä miehen alulta saattoi odottaa. Tämän kovapohjaiset, hieman korolliset kengät kopisivat tasaisella rytmillä vasten kaakeloituja, matoin pehmennettyjä lattioita. Hänen korkeutensa ajatukset eivät ehtineet haalimaan kiinni hänen lakeijansa kutsumiselta. Ja mikäli hän olisi kiinnittänyt huomionsa tähän hieman paremmin, olisi hän varmastikin jokatapauksessa jättänyt tämän huomioimatta.
Francis kulki pitkin, mutta hillityin askelin läpi pelisalin, josta hän oli vain muutama tuntia aikaisemmin kulkenut väen täyttämään ihmisansaan.
”Joko lähdössä? Prinz Francis?” sanapari tarttui Francisin korviin. Tuttu, karkea luontoinen ääni kuului aikaisemmin tapaamalleen ministeri Rheinhardille.
”Ja. Es tut mir Leid Minister Rheinhard. Auf wiedersehen Minister”, poistumistaan suuremmin pahoittelematta Francis pahoitteli, ja hyvästeli hurskaan ministerin, joka ei keksinyt hätäisiä sanoja, joilla olisi estänyt nuorukaisen jatkamasta matkaansa.
Hänen ei tarvinnut avata salien ovia, sillä ne avattiin hänen edessään apposen auki. Hätäisesti sotilaille ovien vierustoilla kiitoksena nyökäten Francis kulki käytävään, josta hän parahiksi onnistui näkemään kahden nuoren naisen selkämykset.
Kaksikko, jotakuta hän lähti seuraamaan kulki jo hyvän matkaa edellä. Monia kymmeniä metrejä hänen edellään, mutta prinssi ei tarvinnut haukan silmiä tunnistaakseen toisen neidoista neiti Beaufortiksi. Askeliaan kiiruhtaen Francis lähti kaksikon perään.
”Neiti Beaufort!” pitkien askelmien lyhentäessä heidän matkaansa tuuma kerrallaan Francis kutsui neitoa välimatkan riittäessä puhetta aavistuksen voimakkaampaan huudahdukseen. ”Neiti Beaufort – odottakaa hetki. Pyydän.”
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Vivienne Beaufort
Liittynyt: 31 Elo 2009
Viestejä: 56
LähetäLähetetty: 10 Elo 2010 06:18 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vivienne yritti näyttää mahdollisimman tyyneltä ja normaalilta astellessaan pitkin käytävää seuraneitinsä kanssa. Amanda pysyi vaiti, tuntui ymmärtävän ettei nuori neiti halunnut puhua siitä mitä oli tapahtunut. Seuraneiti vilkaisi aina välillä nuorta neitiä, ihan kuin varmistaakseen että tämä oli varmasti kunnossa. Hän kyllä vaistosi, kuinka pahasti toinen oli pettynyt, muuten tuota tunnetta ei voinut huomata, mutta silmissä se loisti kirkkaana. Vivienne oli odottanut ilmeisen suuresti prinssin kohtaamista uudelleen, ihan kuten kuka tahansa toinenkin nuori neiti olisi samassa tilanteessa tehnyt. Oli täysin ymmärrettävää, että prinssin käytös sai tytön tuntemaan harmia ja mielipahaa. Joku olisi voinut tuntea jopa inhoa tai halveksuntaa, mutta ei neiti Beaufort.
”Amanda, olisiko sinulla ehdotuksia uutta pukuani varten?” Vivienne kysyi, yrittäen piristää itseään keksimällä jotain parempaa ajateltavaa. ”Sanoinko jo sinulle aiemmin, että tarvitsen uuden puvun? Äitini kanssa ainakin juttelin asiasta. Mitä sanoisit väristä? Olenko näyttäytynyt liian usein vihreässä ja sinisessä? Olisiko aika kokeilla jotain muuta väriä, vaikkapa jotain lilan sävyä?”
Amanda, joka oli syvästi kiinnostunut muodista ja vaatteiden valmistuksesta, oli heti mukana uudessa keskustelussa. Ehdottomasti piti saada uusi puku nuorelle neidille, kun tämä sitä toivoi.
”Suosittelen hiukan tummempaa violettia, kankaaksi ehkäpä silkkiä. Hopealangalla saisi kauniit kirjailut, kuulostaako hyvältä?”
”Saat kaiken kuulostamaan hyvältä,” Vivienne sanoi, kuulostaen yhä alakuloiselta. Ei häneltä noin vain onnistunutkaan karistaa mielestä pelisalin tapahtumia, prinssin ilmeetöntä katsetta ja sitä, kuinka tuo vain oli jatkanut peliään nähdessään aivan selvästi Viviennen saapuvan paikalle, kuten oli pyydetty.
Vivienne huokaisi. Hän antoi seuraneidilleen ajattelurauhan. Tällä varmasti oli jo koko puku valmiina mielessään, yksityiskohtia tietenkin piti vielä miettiä. Neiti Beaufort itse ei jaksanut sen kummemmin päätään vaivata. Hän luotti asiassa Amandaan niin paljon, että oli valmis antamaan tälle täysin vapaat kädet pukunsa ideoinnin kanssa.
Tuskin hän joutuisi pettymään puvun suhteen, tuli siitä minkä värinen tahansa. Amanda oli pätevä tässä asiassa, vaikka ei sitä monessa muussa sitten ollutkaan.
”Aivan tummaa violettia en kyllä teille suosittele. Tiedän oikean sävyn, mutten osaa sitä selittää. Mutta minulla on sen väristä nauhaa varastossani, voin näyttää myöhemmin,” Amanda kuului selittävän. Vivienne ei sanonut tuohon mitään, sillä hän oli juuri kuullut jotain muuta. Joku huusi häntä nimeltä ja sen kuuli myös Amanda.
Neiti Beaufort käänsi katseensa taaksepäin, samoin teki Amanda. Vivienne ei tiennyt miten olisi reagoinut. Hämmästynyt hän ainakin oli, sillä oli olettanut prinssin yhä pelaavan, eikä suinkaan juoksevansa hänen peräänsä. Niinhän tapahtui vain niissä kirjoissa joita hän luki. Ainakaan hänelle ei käynyt niin, mutta ehkä muille, parempaa syntyperää oleville neidoille niin saattoi käydäkin.
Vivienne pysähtyi, loi pikaisen katseen Amandaan joka pysähtyi myös katsoen ystäväänsä ilmeellä, jota punahiuksinen ei osannut tulkita. Sitten nuori aatelisneiti käänsi katseensa prinssiin, joka lähestyi käytävää pitkin kiireisen oloisin askelin. Nuoret naiset niiasivat kohteliaasti kuninkaan pojalle ja jäivät odottamaan mitä tämä tahtoi sanoa.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 19 Syy 2010 10:21 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
”Neiti Beaufort – pyydän, odottakaa hetki”, pojan ääni oli kantava. Se tuntui kaikuvan kaikkialla seinissä, valtaavan itselleen tilaa jokaisesta tilasta ilmaa vain tullakseen kuuluvaksi. Tietenkin tämä kaikki oli vain liioittelua, mutta Francis, joka harvoin nostatti ääntään tavallista puheporinaa kantavammaksi miltein yllätyi omasta äänestään.
Pitkät askeleet kiiruhtivat vain vähän, eivät paljoa, sillä pitkän nuorukaisen yksin kulkema askel ei muistuttanut läheskään muutaman tunnin takaista kulkua. Francis kulki päättäväisenä ja itsevarmana käytävän pituisen matkan naiskaksikon luokse. Nuorukainen kumarsi päällään neito Beaufortin seuraneidille kohteliaasti, mutta varsin nopea tempoisesti.
Prinssin katsahtaessa yllättyneen oloiseen nuoreen naiseen, oli nuorukaisen itsevarmuus kokenut pienen silmäluomen värähdyksen ajan huiman pudotuksen. Francis ei edes halunnut arvailla, mitä nuori aatelisneito prinssistä ajatteli. Omalla tavallaanhan poika oli onnistunut hyvinkin loukkaamaan nuorta neitoa pettämällä lupauksensa, mutta tavallaan, hän oli ollut vain lojaali itselleen, ja vaatimuksille mitä hänen odotettiin tietenkin kykenevän suorittamaan. Entä jos hän olisi kieltäytynyt pelistä Kreivi Cavegn kanssa. Pahan puheille ei tarvinnut kuin antaa pieni ärsyke, ja se olisi levinnyt jo kulovalkean tavoin kaikkialle palatsiin. Ja omasta mielestään Francis oli tehnyt oikein uhratessaan nuoren neidon, noin kuvainnollisesti. Kuitenkin viisaalta tuntunut päätös tuntui syytökseltä nyt kun hän katsoi nuorta neitoa.
Jos jossakin asioissa vaitonainen nuorimies oli hyvä, niin ihmisten tulkistsemisessa – eikä neidon tulkitsemiseen nyt tarvittu ihmeiden tekijää. Loukkaantuneet, pettyneet silmät olivat pahempia välineitä puhumaan kuin äänihuulet.
”Neiti Beaufort – olen pahoillani äskeisestä”, ponnekkaasti aloittaen Francis viittasi pelisalin saamiin tapahtumiin, jotka eivät millään tavoin olleet kulkeneet toivottua linjaa pitkin. ”Olen pahoillani että petyitte kutsuuni.”
Mielessään nuorukainen oli lisäämässä, ettei mahtanut tapahtumille mitään, mutta välttääkseen töykeän fraasin, hän jätti sen sanomatta. Oli turhaa yrittääkään selittää turhanpäiväisiä asioita siitä, mitä prinssi saattoi tehdä ja mitä ei. Ja miten kuninkaan pojan tuli käyttäytyä ja esiintyä julkisissa tilossa. Neidon pitkästyttäminen latteilla selityksillä olisi kaikenlisäksi voinut vielä antaa väärän kuvan, ja tehdä prinssin kohteliaista pyrkimyksistä kyseenalaisia.
(Hengissä jälleen)
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Vivienne Beaufort
Liittynyt: 31 Elo 2009
Viestejä: 56
LähetäLähetetty: 06 Lok 2010 01:28 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vivienne ei uskaltanut koko aikaa tuijottaa lähestyvää kuninkaallista, vaan käänsi jälleen katseensa seuraneitiin, joka valitettavasti piti katseensa kohdistettuna prinssiin. Neiti Beaufort olisi mielellään kysynyt Amandalta mitä olisi pitänyt sanoa ja tehdä. Vivienne tunsi olonsa jotenkin epävarmaksi. Hän ei ollut tosiaankaan tottunut siihen, että joutui kuuntelemaan anteeksipyyntöjä prinssiltä. Anteeksi tämä kaiketi oli tulossa pyytämään, ellei sitten vain aikonut saada häntä tuntemaan oloaan entistä kurjemmaksi.
Punahiuksinen tyttö käänsi katseensa jälleen prinssiin, joka oli jo melkein heidän luonaan. Saapuessaan prinssi kumarsi kohteliaasti ja tytöt niiasivat. Vivienne oli jo päättänyt antaa prinssille anteeksi, mutta vain jos tämä oikeasti pyytäisi anteeksi. Hän oli kuitenkin vielä pettynyt, sillä tottakai hän oli odottanut kokevansa ainutlaatuisen hetken prinssin seurassa. Hänelle tuskin tarjoutuisi koskaan toista samanlaista mahdollisuutta moiseen.
Muiden miesten seuraan hän kyllä pääsisi, vaikka samana iltana, mutta prinssi oli erityistapaus. Vivienne ei asemansa vuoksi pääsisi viettämään aikaansa kuninkaallisten kanssa, eikä edes kaikkien aatelisten kanssa. Hänen äitinsä oli toki arvostettu ruhtinatar, mutta hän itse oli äpärälapsi, eikä kukaan tiennyt kuka hänen isänsä oli. Hänellä itsellään oli siitä ehkä vähiten tietoa, sillä hän ei muistanut nähneensä ketään, jolta olisi voinut periä leiskuvan hiusten värin. Isältä sen nimittäin oli tultava, sillä äidin suvussa kaikki olivat vaaleita.
"Ymmärrän toki, että teidän korkeudellanne on tärkeämpääkin tekemistä kuin viihdyttää nuoria neitoja," Vivienne sanoi ja onnistui kuulostamaan varsin säyseältä, vaikka hänen olisikin tehnyt mieli jotenkin loukata prinssiä. Häntä oli loukattu, mutta hän itse ei mitenkään voinut loukata prinssiä. Se olisi ollut aivan liian hävytöntä ja törkeää, eikä Vivienne halunnut joutua huonoon valoon palatsissa. Häntä ei muutenkaan arvostettu tarpeeksi, eikä se edes ollut hänen omaa syytänsä.
"Ei teidän korkeutenne olisi tarvinnut vaivautua lähtemään perääni, olisitte voinut jatkaa pelihetkeänne," Vivienne sanoi ja yritti kuulostaa mahdollisimman normaalilta. Amanda näytti osaavan täydellisesti pysyä tyynenä. Äidin edessä se olisi onnistunut Vivienneltäkin, sillä tältä hän osasi ihmeen hyvin salata tekemisensä. Tämänkään päivän touhuista Lilianne ei saisi kuulla sanaakaan, ellei joku juoruaisi äidille.
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 13 Lok 2010 12:16 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Prinssi Francis oli tuona myrskyisästi sateisena päivänä tehnyt jo ennätyksensä ennenkuulumattomissa asioissa. Hän oli ylittänyt omat odotuksensa monin kerroin enemmän, mitä muut ajattelivat hänen ylittäneet. Oliko kuitenkin haamuna linnan seinillä leijuva soveliaisuuden rajakin rikottu? Vastausta mielessään leijailevaan kysymykseen Francis etsi vihreiden silmien heijastuksesta. Nuoren neidon silmät eivät kuitenkaan paljastaneet mitään, sillä nuoren neidon sanat avautuivat nuorukaisen mielessä.
Neito Beaufort tuskin saattoi sitä tietää, millaisessa elämässä Francis eli. Hän oli kolmesta sisaruksesta nuorin, ja se, joka vietti aikansa velipuolensa ilveilyn alla. Nuoren naisen puheet olivat kovin vaivatonta yhdistää veljensä sanoihin, jotka niin useasti kätkivät allensa naamioidun näyttelijän peilikuvan. Riittävän monesti oli Francis kuullut ja nähnyt miten viattomat sanat kätkivät sisäänsä paljon lausuttuja sanoja myrkyllisempää. Veljensä Frederik, lieni palatsin suurin tähti loukkausten ja tylyjen sanaparsien kätkemisessä sanahelinän sekaan, mutta kenties nuori neiti Beaufort pitkä harjoittelun tuloksena pystyisi samaan?
Francis katsoi sammuvin silmin nuorta naista, ja kuunteli tämän sanat hyvin vaitonaisena. Nuorukainen oli toki ansainnut tuntea nahoissaan luokatuksi tulleen neidon haavoittuneisuuden, mutta hänen myötätuntonsa ei enää pitkään aikaan ollut riittänyt silloin kun tuntemukset sekoitettiin kohteliaisuuksien sekaan. Varsinkaan sellaiset, jotka oli luonnostaan luotu sanottaviksi aivan toisilla menetelmillä. Hänen oli kuitenkin muistettava asemansa, ja se missä asemassa neito oli. Kuin myös, että neidon oli ajateltava hänen – kuin itsensäkin asemaansa...mutta kenties Francis oli odottanut neidolta enemmän suorapuheisuutta. Olihan tyttö puhunut hänelle hyvin vuolaasti mieltymyksistään kirjallisuuteen, jolloin neito tuskin oli muistanut missä oli ja kenen kanssa.
Nuoren prinssin kasvoilla ei värähtänyt ilmekään nuoren neidon säyseäksi maalattujen sanojen merkityksen tehdessä itsensä varsin ymmärrettäväksi. Francisissa käytävän matkan kestänyt keskustelu oli tunnelmaltaan peruuttamattomasti karissut pois nuoren miehen olemuksesta. Nuorukainen ei suinkaan ollu tyly, sellaiseksi ei hänen kuorensa vetäytynyt – enemmin hän oli se syrjäänvetäytyvänä tunnettu kuori, joka muutamia tunteja aikaisemmin oli paljastanut palan itsestään. Francis antoi vihreiden silmien tarkastella nuorta neitoa vielä hetken tämän sanojen jälkeenkin ennen kuin nuorukainen otti kevyen askeleen taaemmas parivaljakosta. Kätensä hän piteli selkänsä takana, niinkuin yleiseen käyttäytymismuotoon kuului. Francis kumarsi päällään kevyesti neidolle.
Suoristuessaan oli viimeisetkin rippeet sosiaalisuudesta kadonneet nuoren miehen mielestä. Prinssin henkilökohtainen anteeksi pyyntö neidolle oli saanut vain vähän painoa ja merkitystä – senhän Francis oli jo kuullut neidon säyseäksi maalatuista puheista. ”Totta neiti Beaufort. Olette täysin oikeassa”, neitoa katsoen prinssi lausahti tavanomaisella, saleissa usein kuullulla äänenpainolla mikä kuvasti kaikkia asiallisuuden muotoja.
”Toivottavasti en keskeyttänyt mitään tärkeää”, prinssi vilkaisi nyt myös nuoren neidon mukana kulkenutta piiaa, jonka poskipäille hän kuvitteli nousseen kevyen punan kuninkaallisten silmäparien kulkiessa tämän läpi. Palattuaan nuoreen neitoon prinssi vielä jatkoi: ”Toivotan teille molemmille oikein hyvää päivän jatkoa.”
Tämän jälkeen Francis kumarsi vielä kevyesti päätään molemmille neidoille, ennen kuin pitkän salskea nuorimies kävi kulkemaan kaksikon ohi. Pitkät saapikkaiden ottamat askelmat halkoivat pehmeän maton peittelemää käytävää pitkin, jättäen jälkeensä kolmen naisen varjot.
Hoviemäntä rouva Grenda astahti kaappikellon varjoista käytävälle. Kauanko rouva oli kuunnellut prinssin ja nuoren neidon sananvaihtoa? Sitä ei voinut kuin uskalias arvuutella. Rouva oli pukeutunut syvän mustaan asuunsa, josta naisen hyvin tunnisti. Harmaita hiuksiaan peittänyt nuttu, ja sen valkoinen pitsireunus olivat vain hetken varjo naisen kasvoilla, sillä pian nuoren miehen perään katsoneet kiviset kasvot kohdistuivat nuoriin neitoihin. Hapan, kuin julmakin oli vanhan naisen katsanto hänen tuijottaessaan neiti Beaufortia ja tämän piikapahaista. Koko naisen olemus oli riittävän pahansuopa kertoakseen ongelmista. Hoviemäntä antoi katseensa viivähtää nuoressa neidossa pitkäksi venyvän tovin, ennen kuin tämä kääntyi kohti seinää – kaappikelloa, jonka vierestä kulki palvelusväelle tarkoitettu piilokäytävä.
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Vivienne Beaufort
Liittynyt: 31 Elo 2009
Viestejä: 56
LähetäLähetetty: 13 Lok 2010 08:23 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
//Laatu ei ole ihan parasta mahdollista, mutta koita kestää!//
Viviennen sanat eivät mitä ilmeisimmin olleet prinssille mieleen, mutta mitä hänen olisi pitänyt sitten sanoa? Nuori neiti olisi kyllä halunnut sanoa jotain muutakin. Hän olisi halunnut sanoa ääneen, että oli oikeasti loukkaantunut toisen teosta. Mutta kyseessä oli kuitenkin prinssi, eikä hän kehdannut siksi sanoa suoraan mitä mieltä oli tämän pelihetkestä. Amandankin läsnäolo häiritsi. Miksei seuraneiti ollut tajunnut jättää heitä kahden? Sitten hän ehkä olisi voinut sanoa jotakin, jos olisi uskaltanut puhua prinssille suoraan.
Amanda taisi olla mielissään. Tuon mielestä Viviennen ei olisi edes kuulunut viettää aikaa prinssin kanssa, eikä kaiketi edes puhua tuolle. Amanda tuntui toisinaan välittävän enemmän Viviennen maineesta kuin tyttö itse.
Kun prinssi toivotti heille hyvää päivänjatkoa, Amanda niiasi ja näytti olevan valmis lähtemään ja jatkamaan keskustelua vaatteista. Seuraneiti kyllä varmasti huomasi, että ystävänsä olisi halunnut vielä sanoa jotain, mutta arveli sen olevan turhaa.
”Vivienne...” Amanda kuiskasi. Hän ilmeisesti pelkäsi prinssin kuulevan, vaikka tämä kävelikin jo jonkin matkan päässä. ”Mennäänkö? Voisin yrittää piirtää sinulle kuvan puvusta.”
Vivienne käänsi katseensa vierellään olevaan tyttöön. Ajatteliko tämä koko ajan vain hänen tulevaa pukuaan?
”Olisiko minun pitänyt sanoa hänelle suoraan miltä minusta tuntuu?” Vivienne kysyi katsoen prinssin loittonevaa selkää. Sitten neiti säpsähti. Samoin teki Amanda.
Kaappikellon viereisistä varjoista astui esiin rouva Grenda, palatsin hoviemäntä. Nainen oli kuullut arvattavasti kaiken ja tajunnut luultavasti enemmän kuin olisi pitänyt. Rouva loi Vivienneen ja Amandaan hyvin julmanoloisen katseen ennen kuin meni matkoihinsa. Rouva Grendahan kertoisi kuulemansa kaikille vastaantuleville. Hänen äitinsäkin varmasti kuulisi tästä tapahtumasta jotakin. Se ajatus sai neiti Beaufortin lähestulkoon vapisemaan järkytyksestä. Ongelmia oli varmasti tiedossa, sen oli rouvan olemuksesta sokeakin huomannut.
”Minun on kaiketi kerrottava prinssille tästä. Tai en minä tiedä…” neiti sopersi ja tuijotti avuttomana Amandaa, joka ei osannut sanoa mitään.
Vivienne ei jäänyt katsomaan seurasiko Amanda häntä vai ei. Hän itse kipitti prinssin perään. Hän koki velvollisuudekseen kertoa salakuuntelijasta prinssille, vaikka ei ollutkaan varma siitä, kiinnostiko tätä lainkaan mitä rouva Grenda kenellekin kertoisi.
”Teidän korkeutenne!” Vivienne huudahti. Hänen äänensä ei ollut kova, hän ei halunnut kaikkien kuulevan asiaansa. ”Odottakaa.”
Neidin ääni oli hengähdyksen vuoksi hivenen katkonaista, kun hän puhui. Siitä hän ei kuitenkaan sillä hetkellä jaksanut välittää. Eikä hän edes niiannut prinssin saavutettuaan.
”Meitä... salakuunneltiin,” neiti sai viimein sanottua. ”Rouva Grenda kuuli koko keskustelumme. Ja minä tahdon pyytää teiltä anteeksi.”
Vivienne vaikeni. Hän yritti saada hengityksensä tasaantumaan, jotta olisi voinut helpommin jatkaa puhumista.
”Olen pahoillani, käyttäydyin niin typerästi teitä kohtaan..." tyttö sopersi. Äänestä kyllä kuuli, että hän oli aidosti pahoillaan ja sen myös näki hänen katseestaan. Hänestä oikeasti tuntui pahalta, että hän oli vaikuttanut niin välinpitämättömältä. Olihan hän oikeasti ollut hyvin pettynyt, niin pettynyt että olisi voinut yksin ollessaan purskahtaa itkuun. Mutta hän ei halunnut prinssin potevan huonoa omaatuntoa vuokseen!
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 18 Mar 2010 12:26 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Kukaan Cloverin palatsin asukkaista ei osannut käydä kertomaan varjoisasta naisihmisestä juuri mitään. Hoviemäntä, rouva Grenda oli yksi palatsin mystisimmistä olennoista, joka liikkui kuin näkymätön haamu palatsin lukuisilla käytävillä. Hän oli ja eli palatsissa, jo kauan aikaa ennen vanhan kuningas Wilbur Cloverin poismenoa. Tai näin ainakin uskottiin...kukaan ei tästä osannut sanoa varmuutta. Kukaan palatsissa ei osannus sanoa naisesta mitään. Kukaan ei tuntenut häntä. Ei hänen menneisyyttään, historiaansa, tai sitä kuka hän oli.
Hoviemäntä Grenda oli nainen, joka liikkui kuin itse kuoleman kätyri mustissa vaatteissaan palatsin käytävillä, oli saanut kirstuunsa uuden lehden, jota ihailla ja säilyttää...aina siihen asti, kun mielensä vain malttoi. Ja parahiksi hän oli ehtinyt poimaan sellaisen pelisaleihin johtavalta käytävältä, jonka suunnalle hän oli lähtenyt vain tarkistaakseen, ettei palvelusväkensä tuhlannut aikaansa pelivelkojaan maksellessa pitkin ja poikin käytäviä. Harmiton saapumisensa oli tuottanut naiselle enemmän mielihyvää kuin harmia – mitä hän todellakin oli ehättänyt löytävänsä ennen prinssin ja tämän nuoren kohtaamista...
Prinssi Francis puolestaan lähti laskeutumaan käytävään liittoutuneita portaita, sen sijaan, että hän olisi lähtenyt nousemaan niitä ylös kulkeakseen omaan siipeensä. Takin hihoissaan roikkuvia kalvosin nappeja pyöräyttäen parempaan asentoonsa nuorukainen vilkaisi ikkunoita, joita vielä vain jaksoi sade rummuttaa. Kevyesti portaat laskeuduttuaan Francis huomasi kuulevansa takaansa kopisevia askeleita, kuin lukuisten kankaiden haminaa ja laahustusta. Taaksensa vilkaistessaan olkansa yli Francis ei voinut olla havaitsematta tuntemaansa yllättyneisyyttä, joka siivitti hetkeksi tiehensä tiellensä tulleen synkkämielisyyden. Francis jäi odottamaan, että neito Beaufort saavutti rappusten loppupään, ja täten myös hänet.
Tyttö ei antanut nuorukaiselle juuri minkäänlaista tilaisuutta herättää henkiin minkäänlaista kysymystä, kun neito jo puhui – kaikella muulla kuin aikaisemmin kuulemallaan oveluudella ja haavoittuvaisuuden tukahduttamilla sanoilla.
”Neiti Beaufort?”
Hengästynyttä hengen kulkua kuunnellen ja nopeaan tahtiin liikkuvaa korsetin peittämää torsoa katsahtaen katsoi Francis viimein myös tytön kasvoja. Kiirehdinnästä punertuneita kasvoja, ja suuriksi levinneitä silmiä.
Monta asiaa neidon huulilta kuulevana Francisin kasvot tummuivat. Varjot syntyivät tummien kulmien myötä nuorukaisen vihreille silmille Francisin sulatellessa kuulemaansa. Neidon kertoma rouva Grendasta, ja sydämestä vuotavat pahoittelut tuntuivat hetken aikaa olevan liian iso pala miehen alulle nieltäväksi.
”Neiti Beaufort, rouva Grenda...jos minä olisin te...” ympärilleen käytävässä vilkaisten Francis mietti sulavan nopean hetken ajan kuinka puhuisi tytön pois huolestaan. ”Neiti Beaufort, jos minä olisin te – kertoisin äidillenne tapaamisestamme. Teillä ei ole varaa salailuun, ja sen synnyttämiin skandaaleihin.”
Francis katseli hetken neitoa, ennen kun jatkoi. ”Ette te halua lisää kyseenalaisia puheita ympärillenne, joten lienee paras vaihtoehto että kerrotte koko tapahtuman siitä miten löysitte äitinne korun ja satuin paikalle. Sattuma ja vahinko. Ei sen enempää neiti Beaufort", Francis tarkasteli neitoa hetken aikaa hyvin totisin silmin, kunnes hetken vaitiolonsa jälkeen hän kävi vielä lisäämään. "Kaikki kyllä järjestyy.”
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Vivienne Beaufort
Liittynyt: 31 Elo 2009
Viestejä: 56
LähetäLähetetty: 18 Mar 2010 06:25 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Kun Vivienne oli saanut asiansa sanottua, hän odotti kuumeisesti prinssin mielipidettä asiasta. Samalla hän yritti keskittyä rauhoittamaan kiivasta hengitystään, mutta se osoittautui siinä mielentilassa hyvin vaikeaksi. Hän ei voinut estää itseään ajattelemasta niitä kaikkia ikävyyksiä, joihin voisi nyt rouva Grendan ansiosta joutua. Se nainen ei varmasti jättäisi kertomatta heidän kohtaamisestaan. Liikkeelle lähtisi ties millaisia huhuja, jotka ajan kanssa vain paisuisivat, kunnes sitten joskus toivottavasti kuihtuisivat kokonaan. Koska kyseessä oli prinssi, juorut pysyisivät tietenkin hengissä tavallisia juoruja kauemmin. Ehkä prinssi oikeasti keksisi jonkin keinon, jolla he voisivat välttyä ikävyyksiltä? Vivienne toivoi sitä koko sydämestään. Hän ei halunnut joutua huonoon valoon hovissa. Hän oli jo tarpeeksi huonossa maineessa tuntemattoman isänsä vuoksi ja sekin asia pääsisi uudemman kerran päivänvaloon jos käytävillä alettaisiin kuiskutella hänen ja prinssi Francisin kohtaamisesta.
Neiti Beaufort ei edes ollut tajunnut, ettei Amanda ollut lähtenyt juoksemaan hänen peräänsä. Seuraneiti näytti nyt astelevan heitä kohti rauhallista tahtia. Tuolla taisi olla sen verran järkeä päässään, ettei halunnut hengästyttää itseään juoksemalla.
Vivienne sai hengityksensä viimein palautumaan lähestulkoon normaaliksi. Hän oli vielä kuitenkin varsin kiihtyneessä ja säikähtäneessä mielentilassa, kunnes prinssin sanat saivat hänet hieman rauhoittumaan.
”Teidän korkeutenne on varmasti oikeassa,” neiti sopersi. ”Toivon totisesti ettei tästä seuraa mitään ikävyyksiä meille kummallekaan, etenkään teille.”
Vivienne punastui hieman sanoessaan prinssille jotakin sen kaltaista, vaikka sellaiseen ei kaiketi mitään syytä ollutkaan. Hän joutui nielaisemaan, ennen kuin uskalsi taas katsoa prinssiä kasvoihin.
”Kerron kyllä äidilleni, vaikka hän varmasti kertoo asiasta jokaiselle joka vain suostuu kuuntelemaan,” neiti sanoi ja yritti hymyillä. Ehkä ei olisikaan niin paha asia, jos äiti sillä kertaa juoruaisi? Se ainakin voisi estää rouva Grendaa levittämästä täysin perättömiä huhuja. Äiti kyllä uskoisi ennemmin häntä kuin jotain palvelijaa.
”Voi kunpa minäkin voisin olla siitä noin varma, teidän korkeutenne,” Vivienne huokaisi toisen todetessa, että kaikki kyllä järjestyisi. Hän ei ollut asiasta niinkään varma. Entä jos ihmiset kuvittelivat, että hän valehteli äidilleen ja olisi samanlainen kuin tuo nuoruudessaan oli ollut? Äidistä kun kuviteltiin kaikenlaista tuon yhden ainoan erehdyksen tähden.
”Olen kovin pahoillani jos tästä seuraa teille jotain hankaluuksia,” Vivienne sanoi ja uskalsi nyt katsoa pienen hetken ajan prinssiä tämän silmiin.
Hän käänsi katseensa pois, kun tajusi Amandan tulleen heidän luokseen. Neiti Beaufort vilkaisi ystäväänsä, joka näytti myös varsin huolestuneelta. Vivienne arveli ystävänsä olevan huolissaan samasta syystä kuin hänkin, mutta todellisuudessa seuraneiti oli enemmän huolissaan Viviennen käyttäytymisestä. Hän pelkäsi, että sellaisessa tilanteessa Vivienne helposti sortuisi liikaan tuttavallisuuteen, eikä sellainen ollut missään nimessä suotavaa.
”Minun on kaiketi parasta mennä heti äidin luo,” Vivienne totesi ja katsoi prinssiä ikään kuin kysyäkseen oliko se tämän mielestä hyvä idea. ”Ehdin ehkä kertoa hänelle kaiken ennen kuin rouva Grenda laittaa liikkeelle oman versionsa tapahtuneesta.”
Amanda loi Vivienneen yllättyneen katseen. Ei neiti yleensä äidilleen tällaista aikonut kertoa. Kun tarkemmin mietti, ajatus ehkä olikin hyvä. Hän ei kuitenkaan ollut ihan perillä siitä, mitä nuo kaksi olivat ehtineet asiasta sanoa, mutta arveli, että nuo olivat päättäneet, että olisi viisainta kertoa Liliannelle asiasta. Amandankin mielestä se oli viisasta.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 26 Mar 2010 09:51 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
”Neiti Beaufort”, Francis ehätti lisäämään huolestuneen naisen sanojen jälkeen vilkaisten hyvän matkan päässä kulkevaa piikaa, joka kuitenkin – prinssin epäilyjen mukaan omistaisi yhtä janoisen ja tarkan kuuloaistin mitä jokainen muukin linnanasukki. Neiti Beaufort näytti prinssin silmissä hyvin haavoittuvaiselta, saaden pojan tuntemaan sanojensa olevan turhan suoria ollakseen millään tavoin rauhoittavia.
”Teillä ei ole muita vaihtoehtoja neiti Beaufort. Tästä kertominen kuvastaa melkolailla täydellisesti itsetuhoa, mutta jos haluatte säilyttää kasvonne – teidän tulisi kertoa äidillenne. Vaikka se onkin vastoin toivomustani aikaisemmin.”
Nuoren naisen huoli, ja pelko vanhan naisen terävästä kielestä olivat vain aiheellisia. Sen myö prinssi tiesi, eikä hän osannut olla epäilemättä etteikö kaikki hoviemännän kuulema ja näkemä ollut ollut tälle mitä herkullisin tapahtuma. Veljensä toimet kun olivat liialtikin jo palatsin käytävillä tunnettuja.
”Neiti Beaufort, on varmaa että joku jossain saa tietoonsa että olemme käyneet keskusteluja ilman varsinaista esittelyä – kuin myös ilman virallista kutsua samassa tilassa. Se ei tule pysymään enää minkäänlaisena salaisuutena. Eikä myöskään mikään asia pysy pieni piirteisenä tässä palatsissa, mikäli skandaalien syntymiselle on edes pieni mahdollisuus. Ja tämä on juuri sellainen”, nuorukainen katsahti nuorta neitoa silmiin, katsoen vain hetken suoraan neidon suurien silmien loisteeseen ennen kuin tämä laski katseensa kauas prinssin silmien ulottumattomiin. Katseensa, kuin karun totuuden puhuva äänensäkään ei ollut luotu luomaan kuulijalleen sydänalan rauhaa, sillä se mikä oli ollut hetkiä aikaisemmin miltein kahden keskeinen salaisuus olisi hyvin nopeasti kaikkien kuulevien tiedossa.
”Minä elän skandaalien, juoruilun ja ilkeiden puheiden keskellä neiti Beaufort. Kun taas te olette vieraana tässä palatsissa, jolloin teillä on suurin syy olla huolissanne omasta maineestanne. Asemani on tehty skandaalien kohteeksi, joten älkää olko minusta noin huolissanne neiti Beaufort.”
Keskellä käytävää käyty sananvaihto oli toistamiseen saada yllättävän ja ikävän käänteen uusien, nyt jo kolmansien askelien laskeutuessa alas kierreportaita. Prinssiä ei askeleet huolestuttaneet, sillä hän tunsi kuulemansa perusteella jo lakeijansa hieman ontuvan tavan laskeutua portaita. Lyelin ehtimättä laskeutua kaikkia viimeisiä portaita Francis katsahti palvelijaansa. ”Lyel, kävisitkö teehuoneessa? Rouva Beaufortia odotetaan hänen huoneessaan – voitte sanoa, että hänen tyttärellään, neiti Beaufortilla on kiireellistä asiaa.”
”Kyllä, teidän korkeutenne. Menen oitis”, rappusilla kiireesti kumartaen ennen kääntymistään Lyel katosi näkyvistä yhtä pian kuin oli itsensä esille saanut.
Palvelijansa katoavaa varjoa hetken seuraten Francis antoi katseensa käydä nuorissa neidoissa, kuitenkin vielä hetkeksi nuoreen neiti Beaufortiin keskittyen. ”Äidillenne kertominen lienee ainoa oikea teko tässä tilanteessa. Säästätte itsenne ainakin äitinne synnyttämältä paheksunnalta mikäli hän kuulisi juoruilujen kautta kohtaamisestamme. Antakaa hänen enemmin aikaansaada oma versionsa skandaalista kuin paheksua sitä, että kuulisi sellaisen jostain muualta.”
Nuorukaisen puntaroidessa kuulemaansa, ja koettaessa pettymyksen karvaan maun seasta etsiä neitoa lohduttavia sanoja, Francis saattoi huomata epäilevänsä omia havaintojaan aikaisemmin. Neiti Beaufort oli hyvin ristiriitainen nuori nainen. Kenties jopa inpulsiivinen. Tytön kieli saattoi mennä monelle mutkalle. Terävöittyä tylyksi kohteliaisuus mereksi siinä missä tämä saattoi innostua tarinoimaan kirjallisuudesta...ja nyt tämän kasvot olivat hyvin paljaan oloiset. Pelokkaat ja huolestuneet. Sellaiset kasvot, mitä Francis ei ollut pitkään aikaan nähnyt. Aitous neidon kasvoilla sai Francisin muistelemaan elämäänsä liikuttanutta naista muutamien vuosien takaa. Eikä tällöin hän voinut tai kyennyt kätkemään kaikkea inhimillisyyttään kovuutensa alle.
”Älkääkä olko mistään pahoillanne neiti Beaufort. Antakaa minun olla pahoillani teidän puolestanne.”
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Vivienne Beaufort
Liittynyt: 31 Elo 2009
Viestejä: 56
LähetäLähetetty: 01 Jou 2010 12:29 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vivienne huokaisi. Hänen mielensä oli levoton, hän pelkäsi äitinsä reaktiota ja varsinkin sitä, että tämä alkaisi nyt tarkkailla hänen tekemisiään entistä suuremmalla mielenkiinnolla. Ehkä äiti kuitenkin ymmärtäisi? Olisiko äiti itse kieltäytynyt kuninkaallisen henkilön kutsusta? Kaiketi olisi. Sitä Lilianne ei kyllä sulattaisi, että hän oli aikonut salata asian tältä. Äiti varmasti järkyttyisi ja pitäisi huolen siitä, ettei vastaavaa enää koskaan pääsisi tapahtumaan. Niin hölmö hänen äitinsä ei ollut, että olisi voinut iloita asiasta. Joku muu olisi voinut hyppiä riemusta, kun tytär sai prinssin huomiota osakseen, mutta ei Lilianne. Ruhtinatar halusi pitää tyttärensä erossa ikävyyksistä. Siinä oli riittävästi syytä siihen, miksei hän halunnut tuon viettävän aikaa prinssin, saati kenenkään muun nuoren miehen seurassa.
Nyt Vivienne kuitenkin oli joutumassa ikävyyksiin, eikä sitä voinut estää. Saattoi vain toivoa, että tapahtuisi jotain vielä hätkähdyttävämpää, jotain sellaista, mikä kiinnittäisi huomion muualle. Mutta mitä sellaista nyt saattaisi tapahtua? Jos elämä olisi ollut jokin viihdyttävä romaani, niin jotain olisi varmasti tapahtunut. Elämä kuitenkin oli elämää, eikä mitään satua. Se oli karu totuus ja syytä muistaa.
”Teidän korkeutenne on tietenkin aivan oikeassa,” Vivienne totesi. ”Mutta en voi luonteelleni mitään. En toivo teidän joutuvan takiani hankaluuksiin, enkä toivoisi sellaista kenenkään muunkaan osaksi.”
Neiti Beaufort uskalsi kohottaa jälleen huolestuneen katseensa prinssiin. Sitten neiti säpsähti. Portaista kuului askeleita ja hän oletti, että joku oli jälleen tulossa yllättämään heidät. Hän astui varmuuden vuoksi askelen lähemmäs Amandaa.
Saapuja oli kaikeksi onneksi prinssin palvelija. Vivienne huokaisi taas, tällä kertaa helpotuksesta ja niin, että sitä tuskin saattoi huomata. Nyt oli sitten valmistauduttava äidin kohtaamiseen. Prinssikin käski jo palvelijansa mennä hakemaan äidin paikalle. Siispä piti kerätä rohkeutta ja lähteä.
”Niin. On varmasti parempi, että hän saa kuulla miten kaikki oikeasti on tapahtunut,” Vivienne sanoi, eikä voinut kätkeä levottomuutta äänestään. ”Puheilla on tapana muuttua, kun ne kulkevat liian monen suun kautta.”
Varmasti äiti saisi aikanaan kuulla aivan erilaisen version heidän kohtaamisestaan, jonkun sellaisen version, jolla oli vain vähän tekemistä totuuden kautta. Asia vain paisuisi pahemmaksi, kun ihmiset keksisivät siihen omia lisäyksiään. Oli varmasti oikein kertoa äidille, ettei tämä vahingossakaan uskoisi mitään niistä perättömistä huhuista, joita liikkeelle tuota pikaa lähtisi. Kertomisesta ei tulisi mukavaa, mutta jos hän kertoisi myös rouva Grendasta, niin ehkäpä äiti osaisi jopa lohduttaa? Äitikin oli ollut juorujen kohteena, tämä kyllä tiesi miltä se tulisi tuntumaan.
”Teidän korkeutenne…” Vivienne sopersi. Hän hämmentyi prinssin sanoista. Neiti oli liian hyväntahtoinen antaakseen toisen olla pahoillaan hänen puolestaan. Hän ei ollut odottanut, että prinssi sanoisi mitään sen kaltaista ja kesti hetken, ennen kuin hän osasi sanoa mitään muuta.
”Pyydän ettette vaivaa itseäni minun asioillani,” Vivienne sopersi hiljaa. ”Ei se ole oikein teitä kohtaan. Te olette aivan liian ystävällinen minulle.”
Vivienne vaikeni hetkeksi, sitten hän tajusi, että hänen sanansa olivat saattaneet loukata toista.
”Teidän korkeutenne, ette saa luulla ettenkö arvosta teidän ystävällisyyttänne,” hän lisäsi kiireesti ja uskalsi jälleen katsoa toista silmiin, joskin hän oli hyvin hämmentynyt niin tehdessään. ”Arvostan sitä todella. Mutta nyt, mikäli sallitte, lähden äidin luo. En uskalla ottaa sitä riskiä, että hän ehtii kuulla asiasta ennen kuin kerron hänelle sen itse.”
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 21 Jou 2010 01:13 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Päivä ei ollut kulkenut ollenkaan niin seesteisesti kuin Francis oli toivonut. Hän odottanut pitkästyvänsä. Väsyvänsä ympäristöönsä, ja puutuvansa tuosta päivästä, mutta mikään näistä olettamuksista ei ollut löytänyt häntä tänään. Ja nyt hän jo huomasi kaipaavansa noita itselleen niin vastenmielisiä tuntemuksia. Kaikki oli äkkiseltään kiepahtanut niin, ettei prinssillä ollut osaa eikä arpaa minkään asian suhteen. Voimavarat, tilanteiden herruus, tapahtumien ohjakset – kaikki käsissään ollut voima ja valta oli ollut tänään kaikkea muuta kuin hänen hallinnassaan. Francisista tuntui, kuin kaikki hänen herruutensa olemisen parissa, oli valunut tänään hänen päätösvaltansa ohitse.
Ja kaikki tuo iskostui vain pieneen, sattumaan varaiseen tapahtumaan. Neitoon, joka silmät suruisan suurina pakoili hänen katsettaa. Ja viimein sen kohdatessaan tyttö oli surullinen. Hämillään. Pahoillaan. Täynnä avoimia tunteita, joita hän ei joko tohtinut, osannut, tai halunnut kahlita katsantonsa taakse. Kovuus pinnaltaan rapisseena tyttö alentui kun oljenkorsi asemaansa. Kohtaloonsa, joka oli turmeltunut yhdessä pienen pienessä hetkessä. Francisin olisi pitänyt kyetä näkemään kaikki tapahtunut ennalta. Estämään edes jotain tapahtumista, mutta voimattomana ja puutteellisena kaikki oli vain tapahtunut. Noin vain. Eikä hän ollut tehnyt mitään estääkseen asioiden kulkua – ei vielä.
”Neiti Beaufort – Vivienne”, neidon etunimeä käyttäen Francis puhutteli toista. Tytön punertavan hiusrajan noustessa häkeltyneen katseen myötä Francis koki sanottavien sanojensa häämöttävän tapaamisen loppua. Hän oli lähettänyt palvelijansa hakemaan tytön äitiä tämän asuintiloihin. Mitä pikemmin tyttö kertoisi oman tarinansa kaikista tapahtumista, sitä paremmalta tai huonommalta asiat tulisivat näyttämään hänen äitinsä silmissä. Neidon kieltäessä prinssin tarjoaman ystävällisyyden, poika halusi tytön kuuntelevan itseään hetken. Ilman koristeellisia arvonimiä ja teitittelyjä. ”Älä kiellä ystävällisyyttäni Vivienne – tai anteeksi pyyntöäni.”
Neidon palvelijatarta katsahtaen, ja samalla aikaisempaa varovaisempana käytävän hiljaisuutta kuunnellen Francis katseli tytön näennäisesti hämmentyneitä kasvoja. ”Olen tänään monessa suhteessa ylittänyt sanavarani ja pyydän että otat anteeksipyyntöni vastaan. Kaikesta tästä.”
Neidolle sanansa suoden Francis nosti katseensa neidosta, ottaen askeleen taaksepäin. ”Neidit, toivottavasti tämä päivä ei synkkene tästä enää kovin paljon enempää. Teidän lienee parasta mennä”, kaksikolle kevyesti kumartaen Francis suoristi pitkän kortensa. ”Näkemiin neidit.”
Tämän jälkeen nuorukainen jatkoi matkaansa suunnalle mihin hän oli aikonut, mutta sen sijaan, että hän olisi koskaan saavuttanut määränpäätään Francis poikkesi polultaan. Palvelijoiden kulkukäytävistä, kuin linnan salaisista poistumisteistä hyvin tietoisena Francis soluttautui tyhjällä käytävällä lepäävään suuren seinävaatteen taaksi. Kyhmyrä, joka muodostui pitkän huiskean nuorukaisen muodottumuudesta katosi – seinän sisään hyvin pian sen jälkeen, kun nuorikot olivat jatkaneet kiireesti matkaansa vierastiloihinsa.
Hämärillä, vain muutaman kynttilän valaisemalla palvelijoiden ahtaalla kulkuväylällä Francis askelsi pitkin, ja ripein askelin. Lapsena jokaisen salakäytävän etsien, ja vielä myöhemminkin muistaen hän osasi miltein nuo lukuisat kartastot ulkoa. Hän tiesi myös mitä käytäviä Rose, tai Frederik käyttivät. Hänen silmänsä, kuin korvansakin elivät palatsin lukuisilla käytävillä. Hänen kuulonsa kuuli paljon asioita ilman, että hän oli edes läsnä. Hän näki asioita silmillä, mitkä eivät olleet hänen silmänsä. Hän kuuli, ja näki paljon sellaista, mitä hänen ei uskottu tietävän. Ja näistä tiedoista, näyistä ja puheista Francis rakenti tietoverkostonsa, mystillisen polun, jota pitkin vain hän osasi kulkea.
Muistinsa saattelemana Francis kääntyi käytävien haarautumista vasemmalle, sitten oikealle. Hän saapui välihuoneeseen, viinikellariin, jälleen käytäville. Prinssi kulki kuin varjo omassa kodissaan. Niin kauan, kunnes hän viimein seisahtui yksityisen kammarin ovelle. Kerran terävästi koputtaen ovi avautui Francisin edessä.
”Iltapäivää Mrs. Greda.”
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Vivienne Beaufort
Liittynyt: 31 Elo 2009
Viestejä: 56
LähetäLähetetty: 27 Tam 2011 05:43 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vivienne häkeltyi entisestään prinssin puhutellessa häntä etunimellä. Hän ei ollut tottunut sellaiseen. Jossakin toisessa tilanteessa, jolloin ei ollut niin paljon muuta mietittävää, hän olisi sallinut moisen asian pyöriä ajatuksissaan ja pohtinut syitä, miksi niin tapahtui. Mutta nyt ei tosiaan sellaisten seikkojen pohtiminen onnistunut. Hän keskittyi kuuntelemaan prinssin anteeksipyyntöä, jota ei tietenkään voinut olla vastaanottamatta.
”Otan anteeksipyyntönne vastaan, Teidän korkeutenne ja saatte anteeksi,” hän sanoi ja todella tarkoitti sitä. Ei hän voinut olla antamatta anteeksi, hän ei nimittäin syyttänyt prinssiä lainkaan tapahtuneesta. Hän sen sijaan soimasi syvällä sisimmässä itseään, ei prinssi ollut häntä pakottanut suostumaan kutsuunsa. Mutta ei Vivienne tekoaan katunut, hän vain harmitteli sitä mihin oma päätöksensä hänet oli johtanut. Nyt hän joutuisi kertomaan äidilleen kaiken sen, minkä olisi niin mielellään pitänyt täysin omana tietonaan.
”Näkemiin, Teidän korkeutenne,” Vivienne lausui niiaten syvään, kuten teki myös Amanda. Hetkeksi neiti Beaufort jäi katsomaan prinssin loittonevaa selkää, ennen kuin lähti ripeästi astelemaan kohti omaa huoneistoaan, jossa äiti toivottavasti odotti. Mitä sitten tapahtuisi, jos Lilianne ei saapuisikaan paikalle? Entä jos äidille oli ilmaantunut jotain tärkeämpää tekemistä? Näitä asioita Vivienne pohti yhdessä seuralaisensa kanssa, joka tietenkin rohkaisi ystäväänsä asiaankuuluvasti. Ei kestänyt kauaa, ennen kuin nuoret neidit olivat perillä ja avasivat oven huoneistoon.
Ruhtinatar Beaufort oli jo saapunut. Vanhempi nainen nousi ylös sohvalta ja kiirehti tyttärensä luo. Amanda jätti heidät kahden, sillä uskoi, ettei hänen seuraansa sillä hetkellä kaivattu.
”Vivienne-kulta, mitä on tapahtunut?” ruhtinatar kysyi huolestuneena ja istutti tyttärensä vierelleen sohvalle. Pian kaikki oli kerrottu, eikä Vivienne salannut ainoatakaan yksityiskohtaa äidiltään. Hän kertoi siitäkin, kuinka pelkäsi rouva Grendan puhuvan asiasta jotakin ikävää, vaikka sinänsä mitään kamalaa ei ollut sattunut. Kaikeksi onneksi Lilianne ymmärsi. Hän tiesi kyllä rouva Grendan tapaiset ihmiset, olihan hänessä itsessäänkin taipumusta juoruiluun.
”Kaikki kyllä järjestyy,” hän totesi tyttärensä päätettyä kertomuksen.
(Kiitoksia paljon pelistä! Ehkä voimme joskus ottaa uusiksi)
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 27 Tam 2011 07:24 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
(Tottakai voimme ottaa pelailun uudestaan aiheelliseksi. Francisin elämä on jo ehkä turhan pitkään ollut tapahtuma köyhä, joten jos jonkunlaista ideaa/juonta haluat juonia niin juonitaan. Tai aiheutetaan häkeltyviä kohtaamisia lisää .
Kiitos kuitenkin suuresti tästäkin tapahtumarikkaasta pelipahasesta)
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 26 Maa 2010 12:41 am Viestin aihe: Samea sade Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
(Sovittu peli)
Koko päivän Cloveria piiskannut sade ei ollut ottanut hellitäkseen. Tumman siniset myrskypilvet olivat kertyneet paksuksi peitteeksi palatsin ja kaupungin ylle. Raskaat, isot vesipisarat olivat piesseet katukivetykset paljaaksi hienosta hiekasta. Ruoan tähteet, jotka toripäivän päätteeksi olivat liiskaantuneet vasten kiveä olivat huuhtoutuneet suurten vesipurojen alle. Koko kaupunki peittyi harmaaseen sadehelmaan, jonka läpi ei tarkkanäköinenkään tuntunut näkevän muutamaa metriä pidemmälle. Niinkuin sadesäillä aina, ei kukaan tahtonut ilman hyvää syytä kulkea ulkona. Näin oli myös palatsin asukkaiden laita. Heistä kukaan ei nähnyt tarpeelliseksi matkustaa tänään, tai poistua kaupungin fiineimpiin pikkuputiikkeihin ostamaan metrikaupoittain hamekankaita. Kenelläkään ei ollut välitöntä tarvetta osallistua sovittuihin tapaamisiin, mikäli vain oli mahdollista siirtää ajankohtaa myöhemmäksi. Elettiin kuin sokerista tehdyt taideteokset, eikä kuomullisista vaunuista oltu koskaan kuultukaan.
Francis ei ollut erottanut sisäpihalla juoksentelevan hetkeen ketään. Sateen piiskaamat ikkunat tekivät suuresta sisäpihasta laineikkaan ja suttuisan, eikä terävä katse tahtonut erottaa mitään tunnistettavia piirteitä niistä harvoista olennoista, jotka sadetta uhmasivat. Kuoleman taudin kanssa kukaan ei tahtonut leikitellä, mutta Francisin oli nostettava hattua niille, jotka sipsuttelivat liukastellen ja horjahdellen äkkiseltään mutavelliksi muuntuneella maalla.
Sadesää lieni kenties kaikista luonnonmahdeista se, mikä nuorta miestä viihdytti eniten. Niin harmiton ja pieni elementti kuin vesi kykeni monesti hautaamaan kaikki puuteriseen mielikuvaan vaarattomuudestaan. Mutta ei tarvittu kuin hetki, jolloin maa muuttui sohjoiseksi, liukkaaksi liejuksi jossa saattoi täyttää niskansa. Tai ei kestänyt aikaakaan kun tiet täyttyivät vesimassoista suisten ajurin ojaan. Viaton ja harmiton pisara oli vahva ja ponteva saadessaan muutaman tuhatta ystäväänsä osallistumaan rientoihinsa. Ikkunalasia pitkin juoksevia sadepisaroita tuijottaessaan nuorukainen unohti hetkeksi olinpaikkansakin, ennen kuin hän havahtui askeleisiin. Oveen vilkaisemisen sijaan, hän katsahti kohti suurta, paljasta seinämaalausta, joka peittosi hänen siipeensä kuuluvan huoneen seinän. Vaivattomasti maalaukseen avautui ammottava aukko, josta kamariherransa kulki sisään avaraan huoneeseen.
”Teidän korkeutenne”, Lyel, kamariherra kumarsi jouhevasti, ollakseen iältään jo viidenkymmenen paremmalla puolella. Vanhurskainen mies nousi kumarastaan ja asteli peremmälle monilla kynttilöillä valaistua tilaa.
”Lyel”, nuorukainen tervehti palvelijaansa lakaten siten nojailemasta ikkunan pieleen. Pitkän salskea nuorimies suoristautui ja vilkaisi vaitonaisena vielä sumeaa ikkunaa ja sen lävitseen paistamaa sotkuista maisemaa.
”Muistuttaisin teitä, teidän korkeutenne, siitä miten tälläiset päivät pitäisi käyttää paremmin hyväksi. Olette olleet huoneistossanne koko päivän.”
”Osaatte piristää päivääni, miltein voisi sanoa että aurinkoistatte sitä.”
”Sarkastisuutenne voisi olla purevampaakin herra, mutta uskoisin, että nauvoni ei ole aivan tyhjästä temmattu. Palatsi kuhisee jälleen vieraita, jotka viihdyttävät itseään saleissa...mieteinkin, että jos vaikka liittyisitte heidän seuraansa. Veljenne, tai siskonne...en usko, että he näkisivät yhtälailla vaivaa...”
”Mutta, että minä meistä kaikista kolmesta tekisin sen?”
”Niin...viimeaikaiset tapahtumat...ne ajaisivat teidät jälleen vähän ylemmäs, mikäli näyttäytyisitte.”
Lyel katseli nuorukaisen synkkiä, kuin marmorisia kasvoja. Nuorukainen oli kovin vakavaluontoinen, muttei suinkaan tyhmä. Viime viikkoina, ja kuukausina tosin nuorukainen oli vain entistä enemmän ajautunut omiin oloihinsa. Yhteenotot veljensä kanssa, ja pääministerin lähettämä tieto vierailustaan oli saanut prinssinsä hakeutumaan edesmenneen isänsä työhuoneeseen, tai näihin siipensä lukuisiin huoneisiin piilottelemaan kaikelta kansalta.
”Taidatte olla oikeassa – niinkuin aina Lyel”, kevyesti nyökäten Francis poimi yhdeltä kuohkean pehmeältä nojatuoliltaan takkinsa.
Prinssi puki palvelijansa kiiruhtavalla avustuksella ylleen oliivin vihreän takin, jonka mairittelevasti sanottiin sopivan lempeän vihreiden silmiensä kanssa. Kyseinen ilmaus sopi nuorukaisen mielestä vain kauniimmalla sukupuolelle, mutta pitkin hampain hän saattoi hymähtää tälläisille kehumisille. Lyel pyyhkäisi olemattomia nukkia pois prinssin olkapäältä vilkaisten sitten nuorukaisen muodollista olemusta.
”Täydellistä, teidän korkeutenne.”
”Niinhän te aina sanotte.”
”Tietenkin. Se on minun työtäni”, prinsilleen hymyillen Lyel kulki nuoren pojan edellä avaten tälle oven käytävään. Francis hymähti hiljaa kulkien sitten avoimesta ovesta, lähtien kulkemaan palvelijansa rinnalla pitkin pitkiä käytäviä kohti yleisiä tiloja.
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Vivienne Beaufort
Liittynyt: 31 Elo 2009
Viestejä: 56
LähetäLähetetty: 26 Maa 2010 04:41 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vivienne Beaufort loikoili omalla, leveällä vuoteellaan. Jos äiti olisi nähnyt, tämä olisi oitis sanonut, kuinka häpeällistä oli sillä tavoin viettää aikaansa. Oli paljon sopivampaa istua sievästi sohvalla tai nojatuolilla ja kannatella kirjaa siroissa käsissään sen sijaan, että olisi antanut kirjan olla tyynyllä edessään. Vivienne ei välittänyt siitä näkikö äiti hänen nojaavan kyynärpäihinsä ja ahmivan taas uutta tarinaa silmillään. Jos äiti olisi ollut huoneistossa, asia ehkä olisi ollut toisin. Nyt ruhtinatar oli kuitenkin lähtenyt muiden ikäistensä rouvien tavoin viettämään sadepäivää tehden sitä, mikä tälle parhaiten tuntui sopivan: juoruilemaan palatsin asukkaiden ja vieraiden asioista. Niin, Viviennen äiti oli ehkä turhan utelias ja tyttö olikin varma, että jonain päivänä äiti saisi vielä tuntea mitä siitä seurasi, kun puuttui toisten ihmisten asioihin.
Vivienne huokaisi ja sulki kirjan. Se oli päättynyt onnellisesti ja niin kauniisti. Kirja oli ollut tulvillaan rakkautta ja suuria tunteita, juuri sellaista Vivienne toivoi omasta elämästään tulevan. Äiti tietenkin tekisi kaikki toiveet turhiksi ja naittaisi hänet vielä jollekin inhottavalle, vanhalle herrasmiehelle. Neiti puisteli päätään. Nyt ei ollut aika vaivata päätä tuollaisilla ajatuksilla. Paljon parempi oli nyt lähteä pois koko huoneistosta, jotta saisi rauhassa tyynnytellä ajatuksia, jotka uhkasivat riistäytyä väärille raiteille. Neito nousi vuoteeltaan ja laittoi kirjan laatikkoon, vaatepinkan alle, jottei äiti pääsisi siihen käsiksi. Hän ei missään nimessä halunnut ruhtinattaren näkevän teosta, joka oli täynnä kaikkea tämän mielestä sopimatonta.
Kun kirja oli turvallisesti kätketty, neito istahti peilipöytänsä ääreen. Hän oli jo pukeutunut palvelijansa avustuksella aamulla, mutta täytyihän hänen tarkistaa, että kaikki oli vielä kohdallaan. Ja niin näytti olevan. Yksikään hiuskiehkura ei ollut karannut nutturakampauksesta, puuteria ei tarvinnut lisätä. Vaaleansinertävä, pääntiestään sopivan avonainen mekko oli ojennuksessa, ainakin sen jälkeen kun neiti itse suoristi helmat, jotka olivat hiukan ruttaantuneet sängyllä maatessa. Vivienne laittoi vielä kauniin helminauhan kaulaansa ja suihkautti hiukan hajuvettä, sitten hän oli valmis astumaan ihmisten ilmoille.
Neiti asteli huoneiston ovelle. Palvelijoita ei näkynyt missään, nämä kai olivat toimittamassa jotain tavallisia arkiaskareitaan. Vivienneä se ei haitannut, ei hän nyt mihinkään tarvinnut kenenkään apua. Ja täytyihän palvelijoillakin joskus olla hetkiä, jolloin sai olla poissa työnantajiensa käskyjen ulottuvilta. Viviennen kävi joskus sääliksi joitain palvelusväkeen kuuluvia. Hän olisi mielellään sanonut jotain näiden isännille, kun nämä moittivat aivan liian kovin sanoin pienestäkin virheestä. Vivienne ei koskaan tehnyt niin. Hän tiesi, että virheitä tapahtui, eikä se ollut mikään maailman loppu.
Nuori nainen avasi oven ja astui käytävään. Väkeä löytyisi varmasti tiloista, joissa aateliset tapasivat viettää aikaansa. Kun ulkona satoi, eikä sinne voinut mennä missään tapauksessa, kaikki luultavasti istuivat seurustelemassa keskenään ja mikä pahinta, he istuisivat puhumassa toistensa asioita niille, joiden korvilta ne juuri piti salata. Vivienne sulki oven huolellisesti ja lähti astelemaan pitkin käytävää kepein, varmoin askelin. Hän oli juuri astumassa erään nurkan taa, kun huomasi lattialla jotakin outoa. Esine ei sinänsä ollut outo, ei ainakaan hänelle. Sehän oli äidin ranneketju. Se oli kai pudonnut täysin huomaamatta ja jäänyt lattialle. Vivienne oli iloinen, että juuri hän oli löytänyt esineen, joku muuhan olisi pian saattanut ottaa sen omakseen.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 26 Maa 2010 05:31 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Kahdet saapasparit laskeutuivat kevyesti pitkin punaisten mattojen peittämiä portaita. Nuoren prinssin mieliksi he eivät suinkaan valinneet suorinta reittiä tiloihin, joista joistain kuuluisi ennen pitkään naurun mekastus, toinen toistaan eriävien soittimien pimputus tai laulu, joka onnekkaasti saattoi kuulua jollekulle sellaiselle, joka moisesta taidosta jotain ymmärsi. Valitettavasti niinkään ei kuitenkaan aina ollut. Lieni Francisin valinta millaiseen seuraan hän halusi liittyä. Joukkoon, joka täyttyi musisoinnista – jolloin laulajatar, tai laulajatteret tai soittajatar ajautui aina sellaiseen häkellykseen, tai miellyttämisen tarpeeseen, että musisoinnin kuunteleminen oli miltein murha. Vaiko kenties pelipöytiin, jossa näppärimmätkin pelaajat paljastivat korttinsa siten, etteivät vain saisi perijänsä vihoja niskoilleen voidessaan piestä Francisin korttipeleissä mennen tullen (jopa silmät kiinni). Tai kenties tanssisalit? Daamejaan tanssittavat herrat koettelisivat niellä mustankipeytensä siitä, kun kaunottareista yksi jos toisensakin menettäisi kiinnostuksensa askeleiden johdatukseen. Francis ei ajatellut itsensä aiheuttavan tätä ilmiötä, pikemminkin hänen ylleen asetettu arvo sai koko palatsin sekaisin silloin, kun hän ilmoittamatta naamaansa jossakin erehtyi näyttämään. Veljensä ja sisarensa tuntuivat nauttivan huomiosta paljon vapautuneemmin, tai sitten he vain olivat moninverroin parempia näyttelijöitä mitä hän. Eikä asiaa auttanut alkuunkaan hänen pienoinen ahdistuksensa suurissa väkijoukoissa silloin, kun hän ei tiennyt ketä tulisi tapaamaan.
Joten, oli hyvin yleisesti tiedossa, että prinssi osallistuisi tapahtumiin, joita hän ei ollut päässyt ennalta opettelemaan ja harjoittelemaan. Täten häntä ei juuri odotettu missään – ei edes noin huonolla säällä.
”Mietin yhä miksi suostuin tähän näin helposti”, Francis puheli laskeutuessaan portaita samalla sormeillen takkinsa hihansuuta saadakseen hopeisen kalvosinnapin asettumaan paremmin paikoilleen. Kulkiessaan prinssinsä vierellä Lyel vilkaisi silmissään ikuisen pojan hermostuksesta kertovaa, kärsimätöntä liikehdintää.
”Mietin samaa itsekin ylhäisyys. En tunne järin suurta voitonriemua tästä kamppailusta”, tyynesti puhellen kamariherra ei järin vilkaissutkaan nuorukaiseen, jonka huvittunut ilme käväisi vierellään kulkevassa palvelijassa. ”Voisinpa melkein sanoa, teidän ylhäisyytenne tämän päivän olleen varsin pettymys osaltanne. Luulen, että olen alkanut ottamaan joitain asioita liian itsestäänselvänä.”
”Ai niinkö? Nimetkää pari.”
”Noh, ensisijaisesti aamiainen huoneeseen. Sen kirjaston tapahtumien jälkeen, ette ole halunneet aamiaista muualla syödäkään kun huoneessanne. Sekä oma kirjastonne tuntuu olevan jo suurempi kuin kuninkaallinen kirjasto, tuskin olette yleisessäkään kirjastossa käyneet sen jälkeen kun muutitte erään huoneistanne kirjahyllyjen mekaksi. Koirannekaan eivät tunnu näkevän teitä enää niin usein kuin yleensä – voin siis vain sanoa, että olen ollut vakuuttunut, ettette muualla halua ollakaan kuin huoneistossanne. Ellei siis jokin tärkeä meno ole pakottanut liikahtamaan neuvonpito huoneisiin. Joten, olin odottanut että olisitte ollut vaikeampi pala.”
Hetken aikaa Francis sulatteli kuulemaansa, josta hän ei ainakaan tuolla nimenomaisella hetkellä keksinyt mitään puolusteltavaa.
”Olette täysin oikeassa.”
”Tietenkin.”
Päätään kamaripalvelijalle puistellessaan he laskeutuivat avaralle käytävälle. He olivat valinneet kuljettavaksi autioituneet käytävät, jotka kulkivat läpi vierastilojen. Hehän saattoivat olettaa käytävien olevan tyhjillään salien tarjoamien viihdykkeiden houkutusten ansiosta. Ei siis ollut oletettavissa, että he onnistuisivat herättämään suurta kansanhuomiota tiloissa, joiden läpi kulkemiseen tarvittiin yleensä monta saattajaa. Mutta tällä kertaa he kulkivat kahden, ilman henkivartijoita, jotka edelleen seisoivat huoneistojen ovilla. Kiitos ulkoa opetellujen salakäytävien Francis pääsi liikkumaan yllättäviinkin paikkoihin ilman huomion herättämistä.
”Ylhäisyys – voisitte kenties osallistua herrojen huoneeseen. Erä korttia voisi kenties piristää päiväänne...tai miten olisi..” kamariherran sanat katkesivat lyhyeen heidän kulkiessaan jälleen ohi käytävien risteymän, mutta kääntymälleen suunnalle he tapasivatkin paljon – hyvin paljon hameenhelmaa ilman varsinaista omistajaansa. Lattiamatolta jotain poimimaan kumartunut neito ei ollut tunnistettavissa, ainakaan miltein pyllistäessään nurkkauksen kulman takaa tulevaa kaksikkoa kohden.
”Neiti? Onko kaikki hyvin?” hölmistyneinä nuori kruununperillinen, kuin tätä monta kymmentä vuotta vanhempi lakeija kysäisivät miltein samasta suusta molempien ollessa hivenen hämmentyneinä yllättävästä kohtaamisesta.
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Vivienne Beaufort
Liittynyt: 31 Elo 2009
Viestejä: 56
LähetäLähetetty: 27 Maa 2010 04:09 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vivienne huokaisi. Paikalla ei ollut ketään, joka olisi voinut nostaa korun maasta hänen puolestaan, joten hän joutui itse kumartumaan sitä poimiakseen. Kaikkien helmojen, korsetin ja vannehameen ympäröimänä kumartelu ei ollut mitään helppoa puuhaa, joten ihan mielellään Vivienne olisi kaivannut jonkun säästämään hänet taivuttelulta. No, ketään ei kuitenkaan käytävällä näkynyt, niin tyttö kumartui niin nopeasti kuin parhaiten kykeni. Koru tuntui kaikeksi harmiksi olevan kiinni matossa, joten sen irroittaminen ei ollutkaan ihan niin helppoa kuin olisi voinut luulla.
Varovasti kiskoen ja vääntäen neiti Beaufort kuitenkin sai äitinsä aarteen käteensä. Hän katsahti vielä, että se oli kunnossa.
Sitten neito hätkähti. Joku, tai siis jotkut herrasmiehet puhuivat yhtäkkiä hänelle hänen selkänsä takana. Kevyt, nolostuksesta ja harmistuksesta kertova puna kohosi nuoren naisen poskille. Hän nousi seisomaan, käännähti ympäri ja kohtasi suureksi yllätyksekseen itsensä prinssi Francisin ja tämän palvelijan. Nyt punastuminen harmitti tyttöä niin suuresti, että hän olisi voinut juosta kiireesti pois paikalta, mikäli hänen arvokkuutensa olisi sen sallinut. Mutta hän ei voinut kuvitellaaan loukkaavansa nuorta prinssiä moisella käyttäytymisellä, joten ajatus sai kadota mielestä yhtä pian kuin se oli sinne ilmaantunutkin.
Edelleen häkeltyneenä Vivienne niiasi niin syvään ja elegantisti kuin osasi. Nyt piti käyttäytyä niin hyvin kuin mahdollista, eihän ehkäpä tulevan hallitsijan edessä voinut mitenkään antaa itsestään huonoa kuvaa.
"Teidän Korkeutenne, kaikki on hyvin," Vivienne vastasi kohteliaasti ja mietti samalla, oliko hänen sanottava jotain syyksi lattialla kyykistelemiseensä, joka ilman muuta oli kiinnittänyt miesten huomion. Ehkä niin oli parempi, niin nämä saisivat rauhassa jatkaa matkaansa, joka tuntui kaikeksi harmiksi kulkevan samaan suuntaan kuin hänen oma reittinsä. Hän ei olisi halunnut jäädä enää siihen, sillä häntä nolotti vielä liikaa se, että itse prinssi oli nähnyt hänet kumartelemassa jonkun palvelijan tavoin.
"Minulla ei ole mitään hätää, nostin vain äitini korun maasta, jossa näin sen olevan." Vielä ei ollut kohteliasta poistua paikalta, prinnsin kuuluisi ensin saada jatkaa matkaansa, joten Vivienne väisti sivummalle antaakseen miehille tilaa tätä varten.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 27 Maa 2010 06:27 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Kamaripalvelija Lyel oli kaksikosta ensimmäinen joka tuntui osaavan liikahtaa tilanteeseen sopivasti avustaen. Miehen tunnisti kyllä palvelijaksi tämän yksinkertaisesta tavasta pukeutua miltein mustaan asuun, josta erottui vain muutamat hopeiset napit. Lakeijalla oli päässään myös valkea peruukki, josta laski niskaan lyhyenläiset hiukset, jotka oli mustalla rusetilla kahlittu. Vaikkei neito hänen apuaan tuntunut millääntavalla suoristuessaan tarvitsevan, näki Lyel kuitenkin tarpeelliseksi asettua hieman lähemmäs, mikäli neito saattoi horjahtaa tai kompastua noustuaan niin äkkiseltään ylös. Lyel osoittautui joka tapauksessa kaksikosta siksi, joka tiesi ja osasi olla luonteva, kun taas Francis ei tuntunut oikein tietävän miten hänen olisi kuulunut suhtautua yllätykseen.
”Olisimmepa osanneet kulkea hieman joutuisammin, niin olisitte välttyneet moiselta vaivalta neiti Beaufort”, palvelija puhutteli nuorta naista katsahtaen kauan maailmaa nähneillä sinertävillä silmillään. Tämän jälkeen vanhempi mies vilkaisi herraansa.
”Teidän korkeutenne, saanko esitellä neiti Beaufort”, ollakseen työssään erinomainen ja korvaamaton Lyel tuntui tietävän, ellei jopa tuntevan jokaisen palatsissa asuvan asukin nimeltä, sekä ulkonäöltä. Täten hän oli oivallinen esittelemään tapojen mukaisesti ylhäisön jäsenet keskenään, jolloin keskustelunkäynti oli puhtaalta pöydältä rakennettu. Jälleen yksi säädös, jonka kiemuroihin Francis osasi aika-ajoin olla lopen kyllästynyt.
Tytön punastuneita kasvoja katsahtaessaan Francis hymyili hillityn olematonta hymyään nyökäten sitten kohteliaasti.
”Sehän on hyvä uutinen”, hädässä olemiselle viitaten Francis astahti lähemmäs tarjotin kämmenensä nuorelle naiselle tervehtiäkseen tätä. Hänen ei odotettu tarjoavan käsisuudelmia, tai tervehtivän yhtään ketään henkilökohtaisesti, mutta nyt se tuntui hyvinkin oikeutetulta. Vareltaan kovin pitkä kruununprinssi kumartui notkeasti. Francis katseli heleästi punoittavien kasvojen keskellä sijaitsevia silmiä suudellen kevyesti ilmaa lähellä naisen käden rystysiä.
Clover ei kasvattanut pinnallaan sen arvovaltaisempia ihmisiä kuin Francis ja tämän sisarukset, jolloin etiketin rikkominenkin kai oli sallittua ylevältä ihmiseltä itseltään. Nuorukainen näki neidin parhaaksi säännösten kiertelyn, kenties näin heleä puna naisen kasvoilla unohtuisi pian eikä neito suotta häpeilisi. Kaikesta huolimatta Francisin oli kyllä myönnettävä itselleen, että vakavan ilmeensä säilyttäminen oli miltein tuskallista, sillä tilanne oli ollut hyvinkin koominen. Säästääkseen nuoren neidon enemmiltä nolostumisilta nuorukainen oli, kuin mitään sopimatonta ei olisi koskaan edes sattunut.
Francis suoristui yhtä notkeasti kuin oli kumartunutkin. Neidon väistäessä sivummalle Francis katsahti neitoa uudestaan.
”Oletteko menossa viemään korua äidillenne neiti Beaufort?” prinssi kysäisi, jatkaen sitten: ”Voisimmeko ehkä kävellä samaa matkaa?”
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Vivienne Beaufort
Liittynyt: 31 Elo 2009
Viestejä: 56
LähetäLähetetty: 28 Maa 2010 01:46 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vaikka Vivienne pääsikin omin avuin ylös lattialta, hän soi prinssin palvelijalle kiitollisen hymyn. Hän ei tiennyt oliko se nyt edes sopivaa vai ei, mutta ei hän mahtanut mitään itselleen ja tavoilleen joihin oli tottunut. Usein hän oli jopa kauhistuttanut muita aatelisia käyttäydyttyään turhan ystävällisesti palvelijoita kohtaan julkisesti. Kerran, kun eräs nuori palvelustyttö oli kaatanut vahingossa kuumaa vettä hänen hameenhelmalleen, hän ei ollut välittänyt siitä tippaakaan, eihän se ollut palvelijan vika, että eräs pieni lapsi juuri päätti yrittää kiivetä hänen syliinsä. Ja sekös oli saanut aikaiseksi kuiskuttelua ja kummaksuvia katseita huoneessa olevilta rouvilta. Nämä olisivat mieluusti läksyttäneet palvelijaa, mutta Vivienne oli vain antanut toisen tehdä työnsä rauhassa loppuun. Ei hänen pukunsa siitä ollut mennyt miksikään, eikä vesi päässyt hameen helmasta hänen ihoaan polttamaan.
Vivienne huomasi yllättyvänsä, kun palvelija esitteli hänet prinssille. Hän kun ei muistanut koko miestä, eikä siksi ollut osannut aavistaakaan, että toinen tietäisi hänet nimeltä. Tosin, olihan hänen äitinsä melko vaikutusvaltainen ruhtinatar ja Vivienne liikkui usein tämän seurassa. Mutta, ehkä se kuului miehen työnkuvaan, olla selvillä siitä kuka kukin sattui olemaan.
Nuori nainen ei osannut lainkaan odottaa sitä, että prinssi Francis olisi ojentanut kätensä häntä kohti tervehtiäkseen. Eihän kuninkaallisten tarvinnut sellaista tehdä, mutta niin nyt näytti tapahtuvan. Vivienne oli hyvin otettu toisen eleestä, joten ojensi siron kätensä toisen suudeltavaksi. Prinssi ainakin oli säädyllinen, eikä oikeasti koskettanut huulillaan neidon kättä. Hän oli elämässään kohdannut muutamia nuorukaisia, jotka tekivät niin. Oikeastaan se ei haitannut neitiä lainkaan, sehän oli vain jännittävää, kuin suoraan niistä kirjoista, joita hän luki äidiltään salaa.
Vivienne tunsi olonsa jo paljon helpottuneemmaksi. Prinssi ei sanonut sanaakaan hänen kumartelustaan, vaan vaikutti siltä kuin asia ei olisi ollut ollenkaan niin kamala kuin neiti kuvitteli. Punastus nuoren naisen poskilta alkoi kadota ja harmillinen tilanne ei tuntunut enää puoliksikaan niin kamalalta kuin vielä hetki sitten.
Nuori nainen oli jo valmis palaamaan takaisin omaan huoneeseensa odottamaan, että käytävä tyhjenisi, mutta kun prinssi vielä jatkoi hänen puhutteluaan, ei hän voinut mitenkään poistua.
Nuori nainen tyytyi vain nyökkäämään vastaukseksi miehen ensimmäiseen kysymykseen. Koru piti kyllä viedä äidille, tämä varmasti oli jo huomannut sen kadonneen ja lähettäisi pian jonkun palvelijan turhaan etsimään sen hänelle.
"Se olisi minulle suuri kunnia, teidän korkeutenne," Vivienne henkäisi sitten täysin yllättyneenä. Mitään tuollaista kysymystä prinssin suusta hän ei ollut osannut odottaa. Olihan se jo vallan tavatonta, että hänelle tapahtui jotain tämän kaltaista, prinssi ehdotti yhdessä kulkemista. Siihen ei voinut kuin suostua, ainakaan Vivienne ei voinut muuta. Hän ei olisi missään nimessä kehdannut kieltäytyä toisen ehdotuksesta, ellei jokin ilme prinssin kasvoilla olisi kielinyt siitä, että tämä toivoisi hänen sanovan ei niin kohteliaasti kuin vain kykenisi. Vivienne oli varma, että saisi nyt äitinsä hämmästymään erittäin pahasti. Tuskin Liliannekaan osasi kuvitella, että hänen tyttärensä olisi missään tekemisissä yhdenkään kuninkaallisen kanssa, vaikka saattoi sitä tietysti salassa toivoa. Nyt tyttö toivoikin, ettei äiti asiasta kuultuaan kiiruhtaisi heti kertomaan tapahtuneesta juoruileville ystävilleen. Siitä koituisi vain ties mitä paikkaansa pitämättömiä huhuja, eikä Vivienneä houkutellut sellaisten kohteeksi joutuminen tippaakaan.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 28 Maa 2010 06:55 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Kamariherra oli kohdannut monelaista väkeä palveluvuosinaan palatsissa, kuin tätä aikaisempinakin aikoina palvellessaan milloin minkäkin arvoisen herran tiluksilla. Osa palveltavistaan oli jo hyvin varhaisessa vaiheessa osoittanut kuinka alhaisessa arvossa palvelija saattoikaan olla. Toiset puolestaan saattoivat lausua sanan tai pari päivän säästä, mutta monet – hyvin monet ihmiset oikeastaan eivät tuntuneet näkevän palvelijoitaan ihmisinä lainkaan. He olivat kuin ihmistä alhaisempi lajike, joka tarpeen tullen toimi raivonpurkausten kohteena, joko sanallisessa tai fyysisessä muodossa. Myös halveksinta ja avoimesti tapahtuva nöyryyttäminen olivat osa heidän arkeaan. Ja vain harvoin, hyvin harvoin he saivat palvella hyviä ihmisiä. Kolmestakymmenestäviidestä vuodesta kaksikymmentä olivat olleet Lyelin kulta-aikaa. Hän oli palvellut kuningas Wilburin ja tämän kauniin vaimon alaisuudessa. Heti kaksosten synnyttyä, ja hyvin pian sen jälkeen kuningattaren kuoltua oli Lyel saanut Francisin tarpeet omalletunnolleen. Hän oli ollut hyvin onnekas mies, sillä lapsesta nyt jo nuoren miehen ikään varttunut kruununprinssi oli osoittautunut luonteeltaan hyvin ystävälliseksi ja huomaavaiseksi ympäristöään kohtaan - ihmisarvoista riippumatta.
Prinssi Francisin osoittama käytös henkilökohtaita vartiokaartia kohtaan, kuin omia palvelijoitaan, sekä muita palatsissa palvelevia työntekijöitä kohtaan, herätti jonkinlaista epäsuopeutta palatsin käytävillä. Jo pojankoltiaisena käytöksestään monesti torumisia saatuaan, ei mikään kuitenkaan ollut saanut prinssiä parantamaan tapojaan – korkeintaan vaan hillitsemään tarvettaan käyttäytyä arvolleen sopimattomasti. Ja kenties huomatessaan, ettei nuori aatelisneito suinkaan karttanut palvelijansa huomaavaisuutta tai ärtynyt kasvoiltaan, Francis antoi jäykän ulkokuorensa sulaa hieman.
Francis nyökkäsi hyväksyvästi nuoren neidon suostuessa kulkemaan kanssaan. Kamariherransa jättäytyi kohteliaaksi taaemmaksi Francisin tarjotessa käsipuolensa nuorelle neiti Beaufortille. Neidon sanat kunniasta saivat nuorukaisen hymyn aavistuksen vaisummaksi. Enää kovin usein hän ei ollut tarjonnut seuraansa noin avoimesti kenellekään, ja sekin miltein vain siksi, että monet nuoret naiset käyttivät vilpitöntä kohteliaisuutta juorujen henkiin herättelyyn. Edes lyhyt hetki prinssin kanssa kulkiessa tai jutellessa oli riittävä sytyke herättämään skandaali juoruiluun perehtyneiden kielenkannattimilla. Levottomat kielenkannattimet löysivät aina tavan tai toisen löytää tiensä herkullisten puheenaiheiden äärelle. Ja tänään prinssi uskoi jälleen tarjoavan yhden sellaisen herkkupalan, ja vieläpä vapaaehtoisesti. Tosin, kamaripalveljansahan hänet oli alunperin liikkeelle houkutellut.
”Olen hyvin pahoillani neiti, mutten muista tavanneeni teitä aikaisemmin. Oletteko vain käymässä vai asutteko kenties palatsissa perheenne kanssa?” Francis kysäisi heidän kuljettuaan muutaman askeleen verran edemmäs.
Hän kulki rauhassa hyvin sievästi pukeutuneen nuoren neidon vierellä, ja puhuessaan hän vilkaisi ajoitain lyhykäistä neitoa kuin arvuutellen tämän luonnetta. Ja sitä oliko neidon ulkoisella kauneudella mitään tekemistä sisäisen olemuksen kanssa. Palatsin käytävät ja salit tuntuivat täyttyvän moninaisilla ruusuilla, jotka sisältä päin taipuivatkin olemaan haavoittavia tappurapiikkejä – eikä hän saattanut lukea pois omaakaan perhettään, vaikkei hän läheisiksi nimettävistä sukulaisistaan julkisesti ikinä yhtäkään pahaa sanaa sanonut.
”Oletteko viihtyneet?”
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Vivienne Beaufort
Liittynyt: 31 Elo 2009
Viestejä: 56
LähetäLähetetty: 30 Maa 2010 08:54 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Viviennen olo helpottui kummasti, kun hän huomasi, ettei prinssi pahastunut lainkaan hänen käyttäytymisestään tämän palvelijaa kohtaan. Ehkä prinssi oli itsekin palvelijoilleen ystävällinen? Se nyt oli ehkä turha luulo. Tuskin kukaan kolmesta kuninkaallisesta sisaruksesta jaksoi oikeasti välittää työntekijöistään siinä määrin, että viitsi joskus viettää näiden kanssa aikaa ihan vain jutellen ja kysellen näiden asioista. Vivienne teki sellaistakin. Hänellä oli ollut monta kertaa hyvin antoisia keskustelutuokioita erään nuoren tytön kanssa. He olivat puhelleet muodista ja vaatteista, eikä Vivienne ollut voinut pysyä hiljaa tanssikavaljeereistaan. He olivat jopa nauraneet yhdessä eräälle aatelisrouvalle salassa Viviennen huoneessa. Vivienneä katsottiin usein pahasti sen takia, että hän ei koskaan erehtynyt moittimaan palvelijaa mistään, ei edes näön vuoksi.
Neiti Beaufort oli enemmän kuin hämmentynyt koko tilanteesta lähtiessään liikkeelle prinssin kanssa. Hän oli täysin varma siitä, että joutuisi nyt vähintään joka toisen linnassa olevan neidon vihaamaksi kuljeskellessaan sillä tavalla prinssi Francisin käsipuolessa. Sellaista tapahtui ehkäpä kerran elämässä, jos silloinkaan. Vivienne ei tiennyt mitä olisi ajatellut siitä, että eli nyt jokaisen tytön unelmaa. Tai no, monen tytön unelmat ylsivät vieläkin korkeammalle. Neiti Beaufort puolestaan oli tyytynyt pienempiin haaveisiin, hän vain tahtoi jonain päivänä avioitua ja perustaa perheen. Sillä ei ollut merkitystä, olisiko mies ylhäisempi kuin hän vai ei. Hän ei halunnut naida ketään vain rahojen takia, vaan tunteiden. Äiti piti sitä hulluna toiveena, muttei kuitenkaan ollut tehnyt mitään naittaakseen ainutta lastaan kelle tahansa rikkaalle miehelle. Ja siitä Vivienne oli enemmän kuin kiitollinen. Joskus hän mietti, olisiko tilanne erilainen, jos äiti olisi naimisissa ja hänellä olisi isä, josta hän itse tietäisi jotakin. Ehkä hänet siinä tapauksessa olisikin jo pakotettu jonkun vanhan, mutta kunniallisen miehen vaimoksi?
"Asun äitini, ruhtinatar Lilianne Beaufortin kanssa täällä palatsissanne," Vivienne vastasi kohteliaasti ja mietti samalla, kuinka huvittavalta mahtoi näyttää kun hän oli niin paljon prinssiä lyhyempi. No, ehkäpä se nyt ei ollut kovin tärkeä asia, mutta ei Vivienne voinut estää mielikuvitustaan lentelemästä. Hän oli ehkä lukenut liikaa kirjoja, kun pää oli täynnä kummallisia ajatuksia. Paljon hän kyllä totisesti lukikin, mutta hän rakasti kirjoja, ainakin niitä kaikkein romanttisimpia ja hätkähdyttävimpiä.
"Teidän korkeutenne, olemme molemmat viihtyneet hyvin. Täällä on helppo viihtyä ja hyvä asua, kiitos siitä teille, kun olemme saaneet täällä olla."
Vivienne ei tiennyt, mistä prinssin kanssa olisi hyvä keskustella, joten hän toivoi, että toinen keksisi jotain josta puhella. Ja ei kai kukaan edes voinut olettaa, että hän alkaisi jutella mitä tahansa niin korkea-arvoisen henkilön seurassa? Kaikki hänen suosikkiaiheensa, kuten vaatteet ja rakkausromaanit sai unohtaa heti. Niistä hän olisi voinut keskutella enemmän kuin tarpeeksi. Mutta ehkäpä hän voisi jatkaa linnan kehuskelulla? Se kai oli ihan sopiva aihe.
"Tämä linna on hyvin kaunis. Pidän erityisen paljon puutarhastanne ja kirjastostanne, ne ovat totisesti vertaansa vailla."
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 31 Maa 2010 01:48 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Francis, joka kovin usein miellettiin sosiaalielämässään hyvin varautuneeksi ja pidättyväiseksi, mutta tarpeen tullen hyvin fiksuksi ja äärimmäisen herrasmiesmäiseksi, kulki rauhassa nuoren neidon vierellä. Onnistumatta kuitenkaan vaikuttamaan järin rennolta. Vapaa kätensä jännittyi selkänsä taakse toisen käsivartensa tehdessä tilaa nuoren naisen käden kosketukselle.
Ohut, kamlotti kankaansta mittatilaustyönä tehty vihreä takki lepäsi nuorukaisen hartioilla laskeutuen linjakkaasti nuoren miehen käsivarsia ja selkää pitkin – päättyen aina takaosastaan nuoren miehen polvitaipeisiin saakka. Takin liepeillä, hihansuissa, saati taskujen reunakoristuksina ei näkynyt viittaustakaan pitseistä tai kullatuista nypläyksistä. Pehmeän valkoinen aluspaidan päälle prinssi oli pukenut liivin, jonka värikirjo kiemurteli ruskean erisävyissä pilkottaen avonaisen takin liepeiden takaa. Koristeettomat mustat pussihousut, sekä valkoiset polvisukkansa eivät erottuneet mitenkään edukseen kuin laadukkaiden materiaalien merkeissä. Kiillotetut mustat solkikengät olivat nekin matalapohjaiset, sillä omalla pituudellaan nuorukainen ei tulisi koko elämässään tarvitsemaan minkäänlaisia korkoja kantapäihinsä. Liivinsä, sekä kalliiden kankaiden lisäksi prinssin ainoa prameileva osa taisi olla kaulaansa sidottu röyhelöinen kaulus, jonka kerrokset nousivat ja laskivat tasaisesti nuorukaisen hengityksen myötä. Ruskeat, laineikkaat hiukset Francis oli sitonut niskaansa, muistuttaen kampaukseltaan hyvinkin elävästi velipuolensa antamaa julkikuvaa.
Sisarensa kanssa äidiltään perimänsä tavallista poikkeavampi, rusehtavampi ihonväri, sekä kasvojensa kulmikkuus yhdistettynä vierasperäiseen kauneuteen - tekivät prinssistä jopa erikoisen ilmestyksen. Varsinkin siksi, miten vähän hän antoi ulkoisen olemuksensa vähätellä erikoisuuttaan sen sijaan miten sisarensa käytti ulkomaalaista vertaan häikäilemättömästi edukseen.
Prinssi onnistui jopa näyttämään neidon vierellä kovin koristeettomalta.
Neiti Beaufortin vastatessa kohteliaisiin, keskustelua herättämään tehtyihin kysymyksiin Francis oli havaitsevinaan neidossa puhumaan kykenevän piirteen. Hän oli erityisen mielissään kuulleessaan seuralaisensa puhuvan enemmän kuin sanan tai pari. Francis itse piti itseään jopa oivana keskustelijana, mutta samalla hän oli hyvillään ettei hän toimittanut puhetta yksin eteenpäin. Useimmiten hänestä tuntui että läsnäolonsa aiheutti vaivautuneisuutta siinä missä varautuneisuuttakin – ja tämä tietenkin piti paikkansakin. Hallitsijan paikan ammottaessa kurjaa tyhjyttään nyt ja ties kuinka pitkään vielä tulevaisuudessakin, oli jopa hyvin vaarallista altistaa itseään kuninkaallisten silmien alle. Täten lieni viisastakin kahlita löyhät kielenkannattimet ja olla esiintymättä liian tuttavallisena.
”Mainiota”, lyhyesti vastaten nuorukainen nyökkäsi tyytyväisenä. Palatsin tarjoamat lukuisat kestit, viihdykkeet ja virikkeet olivat omiaan pitämään palatsiin majoittuneen aateliväen tyytyväisenä. Viihtyvyyden varmistaminen lieni jälleen yksi kauan sitten rutinoituneista kysymyksistä, joita prinssi oli vuosien aikana useasti kysellyt, vaikka todellisuudessakin vieraiden viihtyvyys oli tärkeää.
Neidon puhetta kuunnellessaan Francis nyökkäsi hyvillään olevan tuntuisena aina sillon tällöin sopivin kohtiin antamatta kuitenkaan hiljaisuuden laskeutua hetkeksikään.
”Ilo on kokonaan minun puolellani. Olen hyvilläni kuullessani että oleskelunne on ollut mieluisaa ja että olette viihtyneet. Tällä palatsilla on paljon viihdykettä ja huvituksia tarjottavanaan sen vieraille”, käytävän seinille aseteltuja lukuisia pieniä tauluja ja koristeellisia seinäkynttelikköjä vilkaisten Francis katsahti sitten jälleen neitoon.
”Totta. Puutarha on iso ja takaa varmasti sen, etteivät kävelylenkit jää turhan lyhyiksi. Ja onhan se kauniskin, viihtyisäkin – tai ainakin muistelisin niin,” hetkeksi vaieten Francis paneutui miettimään koska viimeksi oli itse edes käynyt puutarhassa. Siitä lieni useampi vuosi aikaa. Hiljaisuuden ehtiessä tuskin edes laskeutua, Francis jatkoi kevyesti hymähtäen: ”Minun on kyllä oltava rehellinen...En muista koska viimeksi olisin käynyt puutarhassa, joten minun on varmaan turha myötäillä minkäänlaisia käsityksiä siitä, tai sen olemassa olosta edes.”
”Ehkä olen parempi puhumaan kirjoista”, miltein minkälaista kirjallisuutta tahansa itseensä imenyt nuorukainen ajoi itsensä varmemmille vesille keskustelun aiheiden kanssa, pyrkien samalla tekemään itsestään vähemmän virallisen. ” Millaista kirjallisuutta luette mieluiten neiti Beaufort?”
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Vivienne Beaufort
Liittynyt: 31 Elo 2009
Viestejä: 56
LähetäLähetetty: 31 Maa 2010 06:24 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vivienne sai huomata, että prinssi Francis oli hyvin mukavaa seuraa. Hän oli aina kuvitellut, että kaikki kuninkaalliset olivat jotenkin ylpeitä ja itserakkaita, mutta Francisista sellaisia piirteitä ei ainakaan vielä oltu huomattu. Lyhykäinen neiti oli varsin tyytyväinen siitä, että prinssi ei tuntunut pitävän hänen seuraansa vastenmielisenä, eikä keksinyt itselleen mitään tekosyytä poistua paikalta. Prinssillä olisi kyllä ollut oikeus jättää hänet sinne yksin, olihan hän yksin ollutkin. Mutta siinä he nyt kuitenkin kävelivät ja juttelivat palatsista, joka kelpasi puheenaiheeksi hyvin, vaikka Vivienne oli hiukan muuta pelännytkin. Palatsista kyllä riitti puhuttavaa. Nuori nainen olisi voinut kehua sen ulkonäköä enemmänkin, mutta arveli, ettei prinssi ehkä jaksaisi kuunnella moista ylistystä. Eikä Vivienne halunnut vaikuttaa siltä, että yritti vain saavuttaa suosiota kehumalla kaikkea mitä näki. Hänen ei ollut tarkoitus edes olla prinssin suosiossa, ei sillä ollut hänelle merkitystä. Olisihan se tietenkin ollut hienoa, jos niin olisi ollut, mutta hän kyllä pärjäsi. Palatsissa vieraili nuoria aatelisherroja, jotka kyllä imartelivat ja ihailivat ehkäpä liikaakin, varsinkin sellaisina hetkinä, kun alati tarkkailevaa Liliannea ei ollut paikalla seuraamassa tapahtumia.
”Sepä harmi!” Vivienne henkäisi. Hän ei ollut osannut arvata, ettei prinssi käynyt linnan puutarhassa juuri koskaan. Vaikka siellä oli niin lumoavan kaunista, varsinkin siihen aikaan vuodesta, kun kukat olivat täydessä loistossaan ja tulvivat huumaavia tuoksuja. Vivienne oli usein ollut puutarhassa, kirjoittamassa rakkaaseen päiväkirjaansa. Siihen tulisi tänään lisää kirjoitettavaa. Kansien väliin saisi päätyä kertomus prinssin kanssa vietetystä ajasta, sillä se jos mikä oli kirjoittamisen arvoinen asia.
”Puutarhanne on ihmeellinen ja siellä vierähtää helposti pitkäkin aika, vaikka vain ihailisi kukkivia ruusuja. Mutta ymmärrän toki, että teidän korkeudellanne on paljon kiireitä ja tärkeämpiäkin asioita mietittävänä kuin ruusut.”
Vivienne hymyili kohteliaasti. Hän oli melkein aloittanut kehutulvan, joka olisi saattanut lakata vasta monen minuutin kuluttua. Neiti kuitenkin oli kasvatettu kyllin hyvin, jotta tämä tiesi milloin kannatti lopettaa. Seuralaista ei koskaan saanut kyllästyttää liialla puheella, niin oli neidille opetettu. Eikä myöskään saanut olla liian hiljaa, mikä joissain tilanteissa oli hyvin hankalaa, varsinkin sellaisissa, joissa piti keskustella jonkun paljon kokeneen vanhemman henkilön kanssa.
Vivienne ei missään tapauksessa voinut kertoa prinssi Francisille millaisia kirjoja luki. Olisi parempi, ettei nuori kuninkaanpoika niistä mitään tietäisi, tämähän vain järkyttyisi. Ja olisi todellakin ollut sopimatonta puhua sellaisista asioista ääneen.
”Teidän korkeutenne, lukemani kirjat ovat enimmäkseen romaaneja, mutta toki pidän runoudestakin. Pidän siitä, että kirjat ovat mukaansatempaavia ja kauniisti kerrottuja.” Vastaus sai luvan kelvata prinssille. Ei neiti halunnut alkaa kertoa asiasta sen tarkemmin, olisihan se ollut hyvin epämukavaa heille molemmille.
”Kirjastostanne löytyy kyllä minun makuuni olevia teoksia hyvin paljon. Saanko udella millaisista kirjoista teidän korkeutenne pitää?” Vivienne jatkoi keskustelua. Kirjat olivat mukava aihe, ainakin niin kauan kuin ei menty liian syvälle yksityiskohtiin.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 01 Huh 2010 01:34 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
”Saatte puutarhan kuulostamaan siltä, että olen saattanut menettää paljonkin viime vuosina”, palatsin elämän ollessa viihdykkeellinen sen vieraille, ei kovin moni varsinaisista asujista kohdannut sitä niin. Alituiseen työssään rehkivät palvelusväkeen kuuluvat löysivät harvoin aikaa levähtää, sillä vanhimman perillisen erottaessa mielivaltaisesti hyödykseen käyttämiään naisparkoja tuntui palvelusväestä ajoittain olevan jopa huutava pula. Kun taas palvelusväen keskuudessa leviävä närä ja valitus tuntui olevan suurimpia syitä Francisin olemassa oloon. Lähes viikottain palatsiin saapui uutta palvelusväkeä, joiden koulutus ja tavoille opettaminen tuntui vain lisäävän palveluskunnan välisiä ristiriitoja herroihinsa nähden. Edes tämän välikapulana olemisen Francin olisi mieluusti vaihtanut hetkeen tässä ihmeelliseksi kuvatussa puutarhassa.
Prinssin oli kuitenkin myönnettävä, että tuskin hänellä olisi ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia vaihtaa palvelusväkensä tyytyväisyyttä puutarhan kukoistuksesta nauttimiseen, sillä jotain muuta olisi varmasti ilmaantunut rentoutumisen tielle. Joko häntä piinasi parlamentin suurin yliherra, pääministeri Von Gilles tai tämän lukuisat alamaiset – tai sitten hänen oli varmistettava, että Euroopan ulkomaankauppaa käsittelevät asiakirjat kulkivat oikeissa käsissä, eivätkä päätyneet lähellekään sisaruksiaan. Aina oli siis jotain, mikä tahtoi painaa nuoren miehen mieltä – asioita oli paljon, eikä niitä varmasti nuori aatelisneito osaisikaan käsitellä, jos Francis jostain mielenoikuista tahtoisi purkaa raskasta mieltään. Sellaiseen prinssi ei kuunaan ryhtyisi, ajatuskin oli jo vallan omituinen.
”Ehkä minun olisi hyvä jostain etsiä sopiva hetki ja tutustua puutarhaan, vaikka olette toki täysin oikeassa siitä että aikani vierähtää monesti toisinlaisissa merkeissä”, hetken nuorukainen oli vaiti, kunnes hänen oli pakko hymähtää omille ajatuksilleen, jotka hän toi myös nuorelle neidolle julki: ”Kenties järjestän nurmikentille jonkunlaiset huvitukset, joihin joutaisin itsekin liittymään. Krokettia kenties?” ajatuksena kroketinpeluu ei ollut mitenkään ihmeellinen, olihan se varsin suosittu seurapeli aateliston keskuudessa, mutta huvittavimmaksi ajatuksen teki se että Francis kuunaan osallistuisi moiseen ilakointiin. Hän ei koskaan osallistunut moisiin tapahtumiin, vaikka jompikumpi hänen sisaruksistaan saattoikin. Nuorin perillisistä tuntui vain velvollisuuden tunnosta osallistuvan vain merkittävimpiin juhliin, kuten arvovaltaisesti merkittävien henkilöihin häihin ja hautajaisiin, vuoden vaihteen karnevaaleihin, joulujuhlallisuuksiin, sekä merkkihenkilöiden syntympäiväjuhliin. Peleistä ainoa jossa hän saattoi olla edes jonkun verran tasokas lieni biljardi, jota sitäkin pelattiin visusti naiskatseilta piiloutuneena.
”Ahaa, vai että romaaneja ja runoja”, kuin kuulemaansa kirjallisuus valintaa perinpohjaisesti arvioiden Francis katsahti neitoa.
”En tiedä ensimmäistäkään neitoa, joka ei sanoisi pitävänsä runoista... Niissä tuntuu olevan jokin salajuoni, jonka vain naisen sydän tai mieli tuntuu ymmärtävän”, neidosta katseensa tyhjyyttään huokuvaan käytävään nostaen Francis jatkoi leppoisasti: ”Ainoa muoto minkä edes suurinpiirtein tunnun runoista ymmärtävän ovat tarinat, jotka ovat käännetty runonmuotoon – kuten Johann Wolfgang von Goethenin Faust. Se on etulehtistä muistaakseni sujuvasti lainaten tälläinen: ”Kertomus tohtori Johann Faustenista, laajalti tunnetusta noidasta ja taikurista, miten hän tiettynä aikana myi itsensä paholaiselle, – – kunnes hän vihdoin sai hyvin ansaitun palkkansa. ” Väittävät että kirja perustuisi aivan oikeaan ihmiseen, saksalaiseen Johann Faustiin, mutta tiedä sitä sitten. Mutta tuskin teitä sellaiset kirjat kiinnostavat, jotka elävät seikkailuille ja maailman matkailulle? Tai taikauskoon?” ennen kuin neito ehti vastaamaan ilmaan pyöristyttävänä leijailevaa kirjavalintaa Francis jo tarkasteli mietteliäänä nuorta neitoa. ”Uskoisin, että Nuoren Wertherin kärsimyksetsaattaisi olla tutumpi. Oletteko kenties lukeneet sen?” tarina onnettomasta rakkaudesta ja sen kohtuuttomasta kohtalosta...Francisin mielestä kirjeromaani oli ollut jopa hänen jyrkälle mielelleen liikaa, eikä hän ollut pistänyt pahakseen jos olisi jättänyt lukematta koko romaanin.
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Vivienne Beaufort
Liittynyt: 31 Elo 2009
Viestejä: 56
LähetäLähetetty: 06 Huh 2010 08:20 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vivienne kai olikin hiukan sitä mieltä, että prinssi oli menettänyt paljon, kun ei kerran puutarhassa käynyt. Eihän prinssi sitten ollut kai lainkaan perillä puutarhan kauneudesta. Nuoren neidin ajatuksissa puutarhalla oli aivan erityinen asema. Jos puutarhaa ei olisi ollut, hän ei ehkä olisi löytänyt mitään yhtä mukavaa paikkaa kirjoittaakseen päiväkirjaa. Ja kaiken lisäksi puutarhassa saattoi kokea yhtä ja toista yllättävää ja ihmeellistä, kuten vaikka juttelutuokion jonkun komean nuorukaisen kanssa.
Kerran, tai no oikeastaan hiukan useamminkin, Vivienne-neiti oli kohdannut puutarhassa palatsin työntekijöitä, joiden kanssa oli tietenkin jutellut niitä näitä, kuten hänelle niin tavallista oli. Ja nuo tyntekijät eivät olleet ihan ketä tahansa, vaan miespuolisia sellaisia, ehkä häntä joitakin vuosia vanhempia. Vivienne tiesi olevansa hyvin kamala äitiään kohtaan harjoittaessaan salaisia kohtaamisia tämän selän takana ja vielä sellaisten ihmisten kanssa, joiden seuraa olisi kai kuulunut vältellä. Mutta Vivienne oli Vivienne, eikä siitä muuksi muuttuisi. Joskus hän jopa erehtyi haaveilemaan elämästä ilman kaikkea rikkautta. Hän uskoi, että pystyisi sellaiseen, jos vain saisi elää rakastavan aviomiehen kanssa. Sehän olisi vain valtavan romanttista, jos karkaisi ja perustaisi perheen jonkun köyhän maanviljelijän tai kalastajan kanssa.
Nuori nainen oli melkein luisumassa taas haaveilemaan typeristä asioista, kun prinssi jatkoi puhetta puutarhasta. Kroketin peluu kuulosti hauskalta ja erittäin soveliaalta. Sellainen tapahtuma saisi kyllä lähes jokaisen vierailemaan puutarhassa, joka olikin vierailujen arvoinen. Vivienne ainakin katselisi mielellään kroketin peluuta. Samalla hän voisi yrittää vahtia, ettei äiti käyttäytyisi liian tökerösti yrittäessään urkkia toisten asioita. No, äiti kyllä osasi tehdä sen huomaamatta, Vivienne vain oli oppinut tämän taktiikat, olihan hän koko ikänsä elänyt Liliannen seurassa.
”Kroketin peluusta varmasti pitääkin moni,” Vivienne sanoi ja vilkaisi tyynesti prinssiä. Liian kauan hän ei uskaltanut toista kuitenkaan katsoa, koska ei pitänyt sitä lainkaan sopivana käytöksenä. Jos seuralainen ei olisi ollut prinssi, niin sitten katsoa ehkä olisi voitu hiukan pidempään.
Vivienne ei voinut estää pientä hymyä kohoamasta kasvoilleen kuullessaan Francisin sanat salajuonesta. Neiti puolestaan ei voinut ymmärtää, miten jotkut saattoivat olla pitämättä runoista ja niiden kauniista sanoista. Vivienne luki mielellään runoja, varsinkin niitä jotka olivat täynnä kirjoittajansa syvimpiä tunteita, kaipausta ja rakkauden tuskia. Sellaisia lukiessaan Vivienne aina kuvitteli itse olevansa runoilija ja mietti mielessään kohtauksia joista sellaisen runon voisi saada ammennettua.
”Teidän korkeutenne, Faustia en ole lukenut, mutta Nuoren Wertherin kärsimykset on minulle tuttu. Voi kunpa se teos olisi loppunut onnellisemmin!” Vivienne henkäisi.ja tuijotti hetken häkeltyneenä käytävän mattoa, soimaten samalla itseään siitä, että puhui niin tunteikkaasti kyseisestä teoksesta. ”Olisin suonut Wertherille onnellisemman kohtalon, mutta ehkä kirja ei olisi yhtä suuressa suosiossa, mikäli niin olisi käynyt. Teidän korkeutenne, uskallan arvailla, että tuollainen onneton rakkaustarina saa lukijansa ainakin hetkeksi pois tolaltaan. Ei kai kukaan voi olla niin tunteeton, että selviäisi tuon teoksen lukemisesta ilman mielenliikutusta. Toivonpa totisesti, ettei minun elämässäni tapahdu mitään noin kamalaa, en soisi sellaista tapahtuvaksi kenellekään.”
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 09 Huh 2010 11:03 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Francis hymähti nuoren neito Viviennen vaikutuksesta palatsin vieraisiin. Niinpä – kroketti oli yksi niistä lajeista mistä aatelisto ammensi riemua arkisiin asioihinsa. Ladyt istuivat maahan levitetyillä peitteillä päivänvarjojensa alle nauraen kukin omalla hentoisella linnunäänellään, kun herrasväki kauempana seisoi parin kolmen miehen ryhmissä pidellen teetassejaan ja kommentoidessaan nuorten taktikointia pelin parissa. Prinssi oli lapsena osallistunut moisiin otteluihin, mutta vartuttuaan ja joutuessaan kohtaamaan oman arkensa vaikeudet oli hän luopunut moisista huveista melkotavalla pysyvästi. Samoin kuin tuntui olevan koko muun elämänsä laita, mikä tuntui valkeavan uudessa valossa hänen nostaessaan katseensa nuoresta neidosta tyhjyyttään hengittävään käytävään.
”Pidän kroketin sitten mielessäni”, lyhyesti todeten Francis kulki nuori neito vierellään kohti toisesta kerroksesta alas laskeutuvia portaita, jotka johtivat ensimmäisen kerroksen monisävyisiin saleihin. Varmistaen että neiti Beaufortille laskeutuminen vannehameensa kanssa kävi mahdollisimman vaivattomasti, prinssi laskeutui portaita rauhallisesti ja hitaasti. Jatkaen tietenkin eloisaksi viriävää keskustelua kirjoista, joka tuntui yllättäen tuntuvan yhtä voimakkaalta harrastukselle heille kummallekin.
”Olette oikeassa neiti Beaufort”, tyttöä vilkaisten Francis käännähti taakseen katsomaan kamariherraansa. ”Lyel. Voisitko käydä tarkistamassa, jotta mihin saliin rouva Beaufort seurueineen on asettunut.”
”Hyvä on, teidän korkeutenne”, hoviherra kumarsi kevyesti lähtien sitten laskeutumaan kaksikkoa nopeammin portaita. Francis ei ollut nähnyt vaivaa kysyä Vivienne neidiltä tiesikö tämä äitinsä oleskelusalin. Lähettäessään palvelijansa asialle, ei heidän suinkaan tarvinnut pitää kiirettä tai suunnistaa samantien oikeaan suuntaan. Prinssille kävi oikein hyvin nauttia hetki uudesta seurasta, joka ei välittömästi tehnyt hänen oloaan ahdistuneeksi tai varautuneeksi. Neiti Beaufort tuntui prinssin mielestä olevan palatsin muita neitoja luontevampi. Ja tämä piirre oli erityisen mieluinen uudessa tuttavassaan.
”Werther todellakin oli mitä onnettomin tapaus, josta olen hetkeen lukenut”, Francis astahti viimeiseltä portaalta lähtien sitten kulkemaan kohti suurta, avonaista, taideteosten täyttämää käytävää, josta pääsi kulkemaan melkoisen moneen saliin, tai salihuoneeseen, joista muihin huoneisiin. ”Mutta pidin siitä, tavallaan, vaikka rakkausromaanit eivät olekaan lähinnä mieltymyksiäni. Olin varsin hyvilläni siitä miten muuntelematon se oli - kaunistelematon”, heitä vastaan kulkiessaan sotilaan uniformuihin pukeutnut henkivartija kaksikko prinssi tervehti heitä kohteliaasti nyökäten.
”Kukaan meistä ei toivo moista kohtaloa mitä Werther joutui kokemaan, ja toivotaan ettei niin tule käymäänkään.”
”Kertokaahan neiti Beaufort – pidättekö peleistä? Tammesta? Korttipeleistä?” käytävän hiljaisuuden alkaessa täyttyä hälyllä ja äänillä, musiikilla, sekä naurun ryöpsähdyksillä Francis käännähti kysymään.
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Vivienne Beaufort
Liittynyt: 31 Elo 2009
Viestejä: 56
LähetäLähetetty: 12 Huh 2010 02:41 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vivienne-neiti oli varma, että mikäli krokettitapahtuma järjestettäisiin, hän itsekin siihen osallistuisi. Hän tosin ei pelaisi, sehän oli enemmän miesten heiniä hänen mielestään. Hän kyllä katselisi mielellään toisten peliä, tosin äidin seura tuskin tekisi päivästä kovin erityistä. Mutta toki hän viihtyisi, olisihan paikalla muitakin kuin Lilianne. Ei hänen tarvitsisi jokaista minuuttia viettää äitinsä seurassa, olihan hänellä palatsissa ystäviä, jotka varmasti saapuisivat paikalle. Kenen tahansa seura olisi houkuttelevampaa kuin äidin, paitsi tietenkin siinä tapauksessa että seura sattui olemaan yhtä pahasti juoruiluun taipuvaista kuin Lilianne.
Viviennen mielestä toisten asioihin ei pitänyt puuttua, eikä hän siksi sitä harrastanut itse muutoin kuin silloin kun äiti hänet sellaiseen tilanteeseen ajoi. Hän piti omatkin asiansa omana tietonaan, eikä kertonut kaikkea edes äidilleen vaikka tämä todellakin olisi halunnut tietää kaiken. Viviennen asiat päätyivät vain päiväkirjaan, eivät mihinkään muualle. Tosin joskus nuori nainen sai kuulla äitinsä suusta omia tekosiaan, silloin oli hyvin vaikeaa olla punastelematta ja paljastamatta että tiesi asiasta enemmänkin.
Hetken kuluttua Vivienne jäi prinssin kanssa kahden. Palvelija oli lähetetty tarkistamaan mistä ruhtinatar löytyisi. Se oli oikeastaan ihan hyvä, sillä Vivienne ei itsekään ollut täysin varma siitä missä äiti oli. Siitä hän kuitenkin oli varma, että tämä olisi siellä, missä olisi eniten väkeä. Siten pääsi kuulemaan parhaimmat juorut, ihan vahingossa muka.
Vivienne oli ollut niin keskittynyt kirjaansa, että vaikka ruhtinatar olisikin sanonut määränpäänsä, niin se olisi jo unohtunut aikaa sitten. Kirja vain oli ollut niin hyvä, että kaikki muu ympäriltä oli unohtunut. Niin kävi aina jos hän luki jotain todella hyvää ja mukaansa tempaavaa. Oli niin mukavaa uppoutua kirjan maailmaan ja kuvitella itsensä sankarittareksi tai sankarin rakastetuksi, joskus jopa itse sankariksi mikäli se mitenkään oli mahdollista.
"Minä puolestani pidän erittäin paljon rakkausromaaneista," Vivienne sanoi. Hän kyllä ymmärsi prinssin kannan teoksen kaunistelemattomuudesta. Itse häntä ei olisi haitannut, vaikka asioita olisikin kyseisessä opuksessa kaunisteltu, mutta silloin kirja tuskin olisi kyennyt herättämään niin voimakkaita tunteita. "Niissä on mielestäni parempi kaunistella asioita, muuten ne eivät ehkä herättäisi mielenkiintoani. Wertherin kärsimykset kuitenkin on kirjana luonteeltaan täysin toisenlainen kuin ne joita yleensä luen. Mielelläni viihdytän itseäni onnellisemmilla tarinoilla, eikä minua haittaa vaikka ne olisivatkin todella mahdottomilta vaikuttavia."
Vivienne varoi puhuessaan, ettei paljastaisi liikaa luku tottumuksistaan. Hän ei halunnut järkyttää nuoren prinssin mieltä kertomalla lukevansa täysin sopimattomia teoksia. Tuskin toinen sitä hänen sanoistaan mitenkään pystyi käsittämään ja se oli hyvä. Prinssi Francis olisi ehkä jopa sanonut hänen äidilleen, jos pitäisi asiaa kovin kamalana ja hävettävänä.
Kirjoista oli ilmeisesti puhuttu prinssin mielestä tarpeeksi, kun tämä alkoi puhella peleistä. Viviennelle puheenaiheen vaihto sopi hyvin, eihän hän halunnut vahingossakaan mainita suosikkikirjojaan ja niiden sisältöä.
"Olen tavattoman huono korttipeleissä, se minun on myönnettävä," Vivienne vastasi prinssin kysymykseen. "Minun mielestäni kaikenlainen pelaaminen on enemmän miesten alaa, kuten teidän korkeutenne varmasti itsekin on huomannut. En ole huomannut niin kovin monen naisen harrastavan korteilla pelaamista, mutta tiedän toki sellaisiakin naisia, jotka ovat äärettömän taitavia. Tammea osaan kyllä pelata kohtuullisesti, joskaan en sitä kovin usein ole harrastanut viime aikoina kohtuullisesti. Shakkia taas haluaisin oppia, sillä se vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta peliltä, katson mielelläni kun sitä pelataan."
Vivienne katsahti taas prinssiä. He olivat jo laskeutuneet portaat alas, pian varmasti selviäisi mihin ruhtinatar Beaufort oli mennyt, sitten prinssi lähtisi tietenkin omille teilleen suorittamaan velvollisuuksiaan.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 14 Huh 2010 11:24 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Lukuisat taideteokset, jotka kylpivät toinen toistaan prameilevemmissa kehyksissä siivittivät kaksikon rauhallista kulkua. Francisin silmät olivat kuitenkin sokeita tunnistaakseen muotokuvia kuninkaallisista tiluksista, joita arvovaltaiset taiteenharrastajat olivat käyneet leudoilla säillä maalaamassa. Teoksissa esiintyi jopa metsästysretkien sankarihoukuttumia: kauniisti kankaille luodut kauriseläimet, jotka toimivat kuin mainostuksena kuninkaallisten metsämaiden sisälleen kätkemistä aarteista. Tietenkään ei pitänyt unohtaa elämästä kertovia kuvaelmia, jotka olivat joko hienovaraisesti uskontoon viittaavia raamatunkuvia, tai sitten veikeitä tilannekuvia- joiden aiheet viistivät naamiaisaiheista, piknikretkiin tai hevosilla koreasti ratsastaviin kapteeneihin ja korpraaleihin. Tältä käytävältä ei kuninkaallisia muotokuvia tavannut – ne sijaitsivat saleissa juhlallisimmilla paikoilla, kuin mitättömällä käytäväpalstalla. Kuitenkin nuorukaisen mielellä oli paljon muita asioita kuin seiniä täyttävät taideteokset.
Hänen huoliteltu, arvovaltainen ja omalla tavallaan hyvin auktoriteetissaan huokuva olemuksensa oli pikkuhiljaa alkanut rapistua sisältäpäin. Mitä usemman askelparin he ottivat, sitä totisemmaksi kävi vain pienesti kapeilla huulillaan näyttäytynyt kyvykkyys hymyilemisestä. Nuoren naisen vierellä Francis kuitenkin kykeni säilyttämään ulkoisen mielenrauhansa, olihan hän sitä koko elämänsä harjotellut, mutta sisuskalunsa kävivät kuitenkin koko ajan ahtaimmiksi.
Julkisia huvituksia vain vaivoin palatsissa sietäen Francisista tuntui kuin hän olisi kävellyt vääjäämättä lähemmäs nälkäisten leijonien aitausta. Eikä riittäisi, että hän olisi seuraillut eläimiksi viittaamiensa aatelisten toimia häkin toiselta puolelta – ei ei, hänhän oli astelemassa tietentahtoen näiden sekaan. Tietenkin hän olisi voinut kääntyä jo ajat sitten ja jättää useamman tekosensa tekemättä, vaikka olisi alunperin meinannutkin, mutta käsivartensa jatkona kulkeva nuori neito oli päässyt vaikuttamaan Francisin päänsisäisiin keskusteluihin hyvin vaikuttavana elementtinä. Hän ei suinkaan halunnut vaikuttaa yhdenkään aatelisen läheisyydessä varovaiselta, huolestuneelta tai pelokkaalta. Puhumattakaan, että hänen sisäinen myllerryksensä olisi tullut yhdellekään elävälle sielulle ilmi. Nuorta naista vilkaisten Francis tyyntyi vetäen ilmaa keuhkoihinsa päättäen sysätä naurettavat mielenhäiriönsä taaemmas.
”Mahdottomuus. Niin – todellakin. Kirjailijoilla on vapautensa luoda ja tehdä mitä omaleimaisempia rikkomuksia”, Francisin oli myönnettävä itselleen, että hän jopa kadehti kirjailijoiden asemaa ja heidän kykyään luoda jotain niin yksinkertaista kuin sanoja paperille. Heistä taitavimmat ja onnekkaimmat saivat teoksensa paperipainoihin, ja kaiken kansan kuultaviksi. Jopa palatsin kirjasto, tai hänen oma yksityinen kirjakokoelmansa lieni suurin saavutus, mitä mielikuvituksellaan elävä ihminen saattoi saavuttaa.
”Heidän kykynsä luoda hetkessä ihannekäsityksistä rikottavia, tai saada arvosäädyt tuntumaan vanhan kansan haihatuksilta”, miltein unohtuen jatkamaan kirjallisuuden lumoavuudesta ja sen luomasta turvapaikasta todellisuuden toisella puolen Francis kuin varmasti neito Beaufortkin, kuuli ja näki kuinka heistä eteenpäin kävi pikkusalin ovi. Kamariherransa Lyel astui käytävään vaikuttaen hetken aikaa hyvin tyytyväiseltä itseensä. Rouva Beaufortin löytäminen teehuoneesta ei ollut minkäänlainen yllätys hänelle. Suuressa salissa kävi mukavasti nauttiminen teestä pienissä seurustelupöydissä samalla kun palatsin laulukurkut esiintyivät. Nähdessään herransa, ja tämän viehättävän seuralaisen Lyel kumarsi – jääden odottamaan parivaljakkoa.
”Niin. En minäkään puolestani kovin hyvin korttia pelaa, mutta tammi ja shakki ovat taitoalaani...mutta se miksi kysyin”, neitoa vilkaisten ja hetken sanavalintojaan miettien Francis sanoi jotain, mitä kuunaan edes hän itse ei uskonut itseltään kuulevansa. ”Tulin tässä miettineeksi, että jos liittyisitte seuraneitinne kanssa pelihuoneeseen? Tarkoitan, sen jälkeen kun olette palauttaneet korun äidillenne?”
Omasta mielestään asiansa harvinaisen huonosti selittäen Francis laski katseensa hetkeksi punertavaan mattoon, jota pitkin he kulkivat. ”Mutten toivo, että tekisitte niin minun pyynnöstäni, vaan vain mikäli itse sitä haluaisitte neiti Beaufort”, nuorta neitoa katsahtaen prinssi nosti katseensa totisena edessäpäin seisovaan lakeijaansa.
”En kuitenkaan pahastu, mikäli näette pelisalin mauttomana paikkana eikä se viihdytä teitä – niin ymmärrän sen. Samoin kuin ymmärrän senkin, mikäli nyt loukkaan teitä...mutta toivoisin ettette mainitsisi tapaamistamme teehuoneessa. En haluaisi että kukaan tukehtuu sokerinpalaansa tai juo teensä väärään kurkkuun kuullessaan, että saatoin teidät huoneen ovelle saakka, mutten kuitenkaan itse tullut sisään.”
Vivienne Beaufort
Liittynyt: 31 Elo 2009
Viestejä: 56
LähetäLähetetty: 06 Tou 2010 01:27 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
//Pahoittelut kestosta. Näyttö sotki kaikki ajatukset liian pitkäksi aikaa//
”Ja sellaisen vapauden aikaansaannoksista olen nauttinut suuresti, siitä että mahdottomasta tehdään mahdollista,” Vivienne sanoi miettien samalla erästä teosta, jonka oli hiljattain lukenut. Kyseinen romaani oli ollut tulvillaan kiellettyä rakkautta, jonka onnistuminen olisi ollut tosielämässä täysin mahdotonta. Eihän niin voinut mitenkään tapahtua, että kuningas olisi piittaamatta kaikista valtakuntansa kirjoittamattomista säännöistä ja avioituisi piikansa kanssa. Ja vielä syrjäyttäisi tämän takia aatelissyntyisen kuningattarensa, yhteiset lapset ja koko asemansa ja päätyisi itse kalastajaksi! Se oli ennen kuulumatonta, mutta voi miten romanttinen sekin teos oli ollut nuoren neidon mielestä. Tulvillaan tunteita, juonittelua ja kaikkea kaunista. Kirjan kirjoittaja oli todella käyttänyt vapauttaan ja saanut aikaiseksi kertomuksen, jollaista moni ei edes suostuisi lukemaan. Mutta Vivienne oli lukenut romaanin kannesta kanteen, eikä ollut tekoaan katunut.
Hetken kuluttua prinssin kamariherra näkyi ilmestyvän taas paikalle. Miehen ilmeestä huomasi, että ruhtinatar Beaufort oli löytynyt ja palvelija oli siitä varsin hyvillään.
Vivienne vilkaisi prinssiä, jonka lause tuntui jääneen kesken. Hän ei kuitenkaan kysynyt mitä tämä oli sanomassa, sillä eihän niin voinut hänen käsityksensä mukaan tehdä. Prinssihän oli voinut tarkoituksella vaieta, eikä Vivienne halunnut ottaa sitä riskiä, että toinen ärsyyntyisi hänen seurastaan.
Jos neiti Beaufort oli luullut, ettei prinssi enää sanoisi tai tekisi mitään yllättävää, hän oli ollut väärässä. Prinssin seuraavat sanat tulivat täytenä yllätyksenä. Ehkä kummallisin ehdotus, jonka Vivienne oli koskaan kuullut. Hänkö pelaisi itsensä prinssi Francisin kanssa? Miten sellaisesta ehdotuksesta olisi edes voinut kieltäytyä?
”Oh, teidän korkeutenne! Se olisi todella suuri kunnia, tulen mielelläni kanssanne,” Vivienne sanoi ja kohotti katseensa taas prinssiin. Toki hän menisi tämän kanssa pelihuoneeseen, sitä nyt ei tarvinnut edes epäillä. Vaikka kyseessä olisi ollut joku muu kuin prinssi, Vivienne olisi todennäköisesti suostunut. Hän välttyisi äitinsä juorujen kuuntelulta ja pääsisi ehkäpä keskustelemaan jotain järkevää.
Vivienne uskoi ymmärtävänsä, miksi prinssi ei halunnut näyttäytyä hänen kanssaan teehuoneessa. Siitä seuraisi yhtä ja toista epämieluisaa. Juoruja, uteliaita katseita, kuiskuttelua ja ehkä jopa muutama vihainen huoneesta poistuminen. Vivienne joutuisi äitinsä kuulusteluun ja tämä suurentelisi ja muuntelisi kertomusta mieleisekseen.
Oli siis todellakin viisainta olla mainitsematta prinssin seuraa äidin kuullen. Ja kun vielä prinssi itse sitä toivoi, niin tottakai tämän tahtoa noudatettaisiin.
Vivienne ei voinut estää itseään naurahtamasta vaimeasti. Sokeripalaan tukehtuminen olisi erittäin todennäköistä, mikäli joku saisi tietää prinssin tulleen melkein huoneeseen.
”Anteeksi teidän korkeutenne,” Vivienne pahoitteli, posket hiukan punoittaen. ”En vain voinut estää itseäni kuvittelemasta äitini reaktiota, jos hän saisi tietää kenen seurassa olen ollut. Pysyn ihan mielelläni hiljaa tästä kävelyhetkestämme. Nyt, jos sallitte, vien korun äidilleni. Hän ehkä jo kaipaa sitä.”
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 15 Tou 2010 02:11 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
(Eipä mitään tuo kesto - itsekin tässä huuhaillut pitkän tovin muilla mailla)
Prinssi antoi askeltensa hiljalleen hiipua, ja lopulta hän, sekä käsipuolessaan kulkeva neito seisahtuivat prinssin henkilökohtaisen kamariherran edessä. Neiti Beaufortin suostumus ei ajanut Francisia jakamaan ilahtumisen, tai riemun tuntemuksia kasvoillaan. Ainoa huomattava ero, oli suupielen käyminen pienessä hymyssä ja pään tuskin huomattava, nyökkäävä liike, mikä sai niskaan sidotut hiukset kevyesti heilahtamaan.
”Näemme siis myöhemmin”, käsivarreltaan tuntiessaan neidon käsivarren hellittävän Francis astahti muodokkaasti kauemmas, kumartaen nuorelle naiselle. ”Herra Lyel saattaa teidät tästä eteenpäin.”
Neiti Beaufortin naurahduksen kevyen heleyden prinssi poimi muistinsa syövereihin. Kuinka kukaan olisi voinut pahastua aidon pehmeästä, kirkaskantoisesta äänestä, jonka pehmeät huulet välistään irti laskivat. Edes suurin hallitsija ei olisi voinut pahastua naisen äänestä – näin hän ajatteli.
”Seuratkaa minua neiti Beaufort”, kamariherra viittasi käsivarrelleen suuntaan, mistä hän oli äsken tullut. Kauan prinssiään palvelleen miehen ei tarvinnut kuulla sen suurempia selityksiä herransa toiveille. Ja harvoinpa oli niitä hetkiä, jolloin Lyel olisi todella herransa selvittelyjä kaivannut. Palvelija vilkaisi ohimennen prinssiä, joka kevyesti vei kätensä selkänsä taakse. Poika katsoi nuoren aatelisneidon perään pitkän hetken, aina siksi asti kunnes Lyelin neidolle avaama ovi sulkeutui ja hän oli jäänyt yksin avaraan käytävään. Oven vaimea kolahduskaan ei turmellut Francisin kokemaa hiljaista hetkeä, joka sai vaimeasti liikkuvat suupielet taipumaan hymähdykseen. Hän katsahti kevyesti vielä tyhjäksi käyneen käytävän eripuolille, ennen kuin askeleensa lähtivät kulkemaan rauhallisina kohti herrojen, sekä satunnaisten rouvien täyttämää salia.
”Sallikaa minun olla hieman tunkeileva, neiti Beaufort”, kamariherra Lyel lausahti miltein heti saatuaan suljettua heidän jälkeensä oven, joka vei heidät tyhjän tuntuiseen pikkusaliin. Salissa oli vain muutama aatelisherra nojailemassa pieneen, mutta äärimmäiseen koristeelliseen takanpieleen. Herrat paransivat ryhtinsä nuoren neidon edessä ja asianmukaisesti tervehtien – luomatta kuinkaan mitenkään merkittävää katsetta palvelijaan, joka selvästi neitiä jonnekin oli saattamassa.
”En usko, että olette aikaisemmin olleet kuninkaallisessa seurassa? Olenhan oikeassa?”, neidon vastausta, tai nyökkäystä odottamatta lakeija jatkoi rauhallista puhettaan, joka tuskin kantautui muille kuin nuorelle neidolle itselleen. ”Prinssi Francis oli kovin kohtelias pyytäessään teitä seuraansa, mutta teidän tulee olla valmis kohtaamaan ehkä vieraitakin asioita tämän pyynnön johdosta. Ette ole kovin korkeassa asemassa neiti Beaufort”, pelkäämättä sanojensa aiheuttamaa seurausta palvelija vilkaisi nuorta neitoa, joka oli miltein oman tyttärensä ikäinen. Vanhalla iällään, ja kokemustensa kasvattamana Lyel oli löytänyt oikeat tavat esittää asiansa. Ja saatettavakseen jääneen neidon elekielen lukeminen antoi lakeijalle tilaisuuden puhua tytölle isällisellä sävyllä, joskin asiansa saattoi tytön mielikuvituksellista maailmaa järisyttääkin.
”Kukaan tässä palatsissa ei oleta, että te ikimaailmassa päätyisitte kuninkaallisten lähipiiriin. Eikä teitä ole esitelty perijöistä kenellekään muodollisesti, jolloin ette voi myöskään olettaa, että voisitte hakeutua prinssin seuraan pelisalissa.” Nuoren naisen ilmeitä seuraten lakeija hidasti askeltensa tahtia, että hän ehtisi sanoa kaiken sanottavansa ennen teehuonetta. ”Mikäli ihmettelette miksi minulla on minkäänlaista oikeutta ohjeistaa teitä, niin sanottakoon, että prinssimme tietää minun kertovan teille kaiken tarpeellisen. Hänen asemansa ollessa hyvin sidottu velvoitteisiin, sekä moraalisiin sääntöihin, hän myös ymmärtää mikäli ette enää halua saattaa itseänne kiusalliseen tilanteeseen. Hänen kutsunsa oli varsin ajattelematon, enkä usko että hän pahastuu mikäli vielä muutatte mielenne. Kuitenkin, mikäli olette valmis esittäytymään salissa, ja jouduttekin kohtaamaan todellisuuden, jossa prinssi ei täytäkään kutsuaan, niin toivon – niinkuin hänkin toivoo, että tietäisitte tämän olevan mahdollista.”
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Vivienne Beaufort
Liittynyt: 31 Elo 2009
Viestejä: 56
LähetäLähetetty: 20 Tou 2010 02:04 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vivienne kääntyi prinssin kamariherran puoleen, joka johdattaisi hänet äidin luokse. Siellä olisi myös heidän yhteinen palvelijattarensa, jonka nuori neiti aikoi ehdottomasti ottaa seurakseen pelihuoneeseen mennessään. Ilman ketään toista naispuolista ihmistä hän ei missään nimessä voisi paikalle astella, eikä sellainen vaihtoehto edes tullut hänen mieleensä. Vain villeimmissä kuvitelmissaan neiti saattoi kuvitella astuvansa yksin herrojen valtaamaan huoneeseen, eikä nyt sellaisille kuvitelmille ollut sopiva hetki. Niitä asioita pohdittiin ainoastaan yksinäisinä, illan myöhäisimpinä hetkinä.
Palvelijan kehotuksesta Vivienne lähti liikkeelle. Nyt hän saisi korun palautettua ja todennäköisesti joutuisi kuuntelemaan taas äitinsä innolla kertomia huhuja. Täytyi varoa mainitsemasta sanallakaan prinssi Francisia. Mikäli äiti saisi tietää hänen olleen tämän seurassa, syntyisi siitä kysymyksiä ja uteluita, joihin hän ei halunnut vastata. Pahinta olisi se, että äiti kertoisi asiasta juoruiluystävilleen. Niin, oli ehdottoman tärkeää muistaa prinssin itsensä esittämä toive äidin seurassa.
Viviennen teki mieli vilkaista taakseen, mutta ei kehdannut. Mitä prinssi olisi siitäkin ajatellut? Tuskin mitään kovin mieltä ylentävää ainakaan. No, neiti ei siis vilkaissut prinssin suuntaan, eikä tiennyt mitään siitä, että tämä katsoi hänen peräänsä. Hetken kuluttua kamariherra avasi oven, josta Vivienne astui sisälle ja suuntasi uteliaan katseensa mieheen, joka oli alkanut puhua. Mitähän toinen oli aikeissa sanoa, kun varoitteli tuohon sävyyn? Neiti Beaufort odotti kuulevansa jotain todella kamalaa, jotain henkilökohtaisia kysymyksiä kenties.
Vivienne vastasi ystävällisesti huoneessa olijoiden tervehdyksiin, odottaen samalla mitä kamariherra aikoi sanoa. Miehen sanat kuultuaan Viviennen oli pakko miettiä mitä vastaisi. Tuo oli täysin oikeassa, hänellä ei ollut lainkaan kokemusta kuninkaallisten seurasta ja toki hän sen tiesi, ettei hänen asemansa ollut kovin korkea, parempi kuitenkin kuin eräiden neitien, jotka haaveilivat usein liian suureen ääneen prinssin seurasta. Tai no, eivät nämä haaveitaan esitelleet muutoin kuin oman ikäisessään seurassa.
Vivienne katsoi eteensä ja mietti asiaa sanomatta mitään. Hän oli vaiti, kunnes palvelija oli saanut sanottavansa sanottua.
”Oi!” Neiti melkein huudahti, mutta ääni pysyi kuitenkin sen verran hiljaisena, ettei kukaan siihen kiinnittänyt mitään huomiota. ”En oleta itsekään mitään sen kaltaista.”
Vivienne ei tosiaankaan ollut edes olettanut mitään sellaista. Hänkö muka kuninkaallisten lähipiirissä? Ajatus oli hyvin uskomaton ja melkeinpä huvittava. Ettäkö ruhtinattaren tytär olisi läheisissä väleissä prinssin tai prinsessan kanssa! Ennenkuulumatonta suorastaan, vain tarinoissa saattoi käydä niin, mutta he elivät sentään todellisessa maailmassa.
Vivienne epäili kamariherran sanoja, mutta ei näyttänyt sitä ilmeillään eikä eleillään. Hän ei uskonut, että prinssi Francis käyttäytyisi mitenkään törkeästi häntä kohtaan, vaan toimisi kuten oli aiemmin sanonut. Vivienne oli aina tehnyt niin kuin korkea-arvoisemmat henkilöt toivoivat, joten miksi hän nyt tekisi jotain täysin itselleen epänormaalia?
Ehkäpä siksi että kyseessä on prinssi, tyttö muistutti itseään, vaikka olikin jo päättänyt rohkeasti astua pelihuoneeseen seuraneitinsä kanssa, toimisi prinssi miten ikinä parhaaksi katsoisi.
”Sanoistanne huolimatta en tohdi kieltäytyä hänen korkeutensa ystävällisestä kutsusta,” Vivienne sanoi ja vilkaisi nyt Lyeliä ystävällinen hymy kasvoillaan. ”Mitä hän mahtaisi ajatella minusta, kun kerran annoin jo myöntävän vastauksen? En kyllä epäile lainkaan, ettettekö te tuntisi prinssiä tarpeeksi hyvin sanoaksenne noin, mutta minua itseäni kaduttaisi varmasti jos jättäisin noudattamatta hänen pyyntöään.”
Viviennen varmuus huoneeseen menosta ei ollutkaan enää niin selvä asia. Hän kyllä tiesi kestävänsä sen, mikäli prinssi haluaisikin perua kutsunsa. Kuninkaallisella oli siihen täysi oikeus, sen Vivienne tiesi hyvin. Mutta entä jos prinssi olettaisi, että hän ilman muuta saapuisi paikalle ja odottaisi häntä, niin eikö se olisi suorastaan törkeää tätä kohtaan? Varmasti olisi, eikä prinssi sen jälkeen varmasti ajattelisi hänestä mitään hyvää.
”Olen siis valmis esittäytymään pelisalissa, tapahtuupa siellä sitten miten tahansa.” neiti sanoi viimein päättäväisellä äänellä ja valmistautui nyt kohtaamaan äitinsä ja tämän tavanmukaiset selostukset.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 22 Tou 2010 01:55 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Kamariherran kulku oli kaikessa rauhallisuudessaankin täydellisen luontevaa, vaikka miehen olisi voinut kuvitella kompuroivat pitkiin jalkoihinsa kulkiessaan niinkin hiljaisella tahdilla nuoren neidon vierellä. Oli kuitenkin selvää, että niinkui prinssikin, oli myös tämä mies opetellut aikainsaatossa kulkemaan mitä luonnottomammalla tavalla luontoonsa nähden – eivätkä he enää moista seikkaa huomanneet. Niinkuin eivät monet muutkaan palatsissa noin pientä asiaa edes huomioineet, tai osanneet ihmetellä. Olihan se täysin luonnollista.
Kovakasvoisena tunnettu mies hymyili nuorelle neidolle, tämän pehmeään hymyyn vastaten. Lyelia miellytti nuoren naisen vastaus. Kenties kuitenkin enemmän hän oli hyvillään nähdessään ettei tässä nuoressa ihmisen alussa kasvanut myrkyllistä tappuraa – niinkuin hyvin monessa hyvän onnen saaneessa aatelisnuoressa nykypäivänä. Vilpittömästi elehtivä, ja puhuva tyttö oli kuin harvinainen helmi hovin käytävillä, kyseenalaisesta perheestään huolimatta. Kaiken kuuleva, näkevä ja tunteva kamariherra oli hyvinkin tietoinen nuoren neiti Beaufortin vanhemmista – tai sanottakoon vain tämän äidistä ja salaisesta rakastajasta. Tytön menneisyys leimaantui vahvana myös tytön omaan pirtaan, vaikka tämä sitä saattoi koittaa peitelläkin.
”Olette hyvin kaunis sydäminen ihminen, neiti Beaufort”, lakeija lausahti harmajilla silmillään neitoa katsahtaessaan. Ajatuksensa kuitenkin vain itsellensä pyhittäen, Lyelin oli todettava, että tytön kohtalo olisi niinkuin monen muunkin tässä elämässä. Äitinsä, ruhtinatar Beaufortin tekemät valinnat menneisyydessään elivät kunkin tuoreessa muistissa. Yli 18 vuotta sitten tekemänsä valinta, synnyttäisi vielä menneisyyden haamut henkiin. Tyttö, niin kaunis ja sievä kun olikin, voisi olla onnekas ja avioitua joskus elämässään rakkaudesta, tai viimeistäänkin äitinsä niin sanelemasta tahdosta. Olisi kuitenkin suuri ihme, mikäli tyttö koskaan hyvää, antoisaa ja vaurasta liittoa tavottaisi.
Lakeija johdatti neiti Beaufortin mukanaan läpi pienen salin, ja käytävän, ennen kuin hän avasi naiselle teehuoneeseen johtavat pariovet. ”Oli oikein miellyttävä tavata teidät, neiti Beaufort. Kenties tapaamme vielä”, mies lausahti vilkaisten tyttöön, vielä ennen kuin hän kryhäisi kurkkunsa selväksi, samalla selkänsä suoristaen. Ihailtavaa oli, miten täydellisyyteen hiottu ammattinsa kuori nousi miehen kasvoille – peittäen allensa kaiken huomaavaisuuden, jota neiti oli saanut hänessä kohdata. Lyel kulki neidon edellä johdattaen tämän suorinta, sekä helpointa tietä ohi pöytäryhmien, joista jotkin olivat vielä tyhjät, mutta suurimmassa osassa salin pyödistä istui joku. Palatsin vieraslista oli niin valtava, että isompikin sali tuntui täyttyvän vain vieraista, eikä yhdestäkään kuninkaallisten sukulaisesta, tai heidän sukulaisensa sukulaisesta tai serkusta. Viimein mies saavutti suuremman pöytäseurueen, josta kantautui tuolla hetkellä räikeä naurun tyrskähdys.
”Hyvää huomenta rouvat”, mies tervehti viiden naisen pöytäryhmää syvään kumartaen, jonka jälkeen tämä kääntyi kumartaen myös neidolle syvään. Kätensä kevyellä viittauksella Lyel saatteli nuoren neidon äitinsä pöytään.
Asemaansa noudattaen kamariherra tiedusteli vielä rouvien toiveista saada pöytäänsä vielä jotain, ja tietenkin rouvilla yhdellä, jos toisellakin oli omat toiveensa jotka vaativat täyteenpanoa. Aivan hetimiten prinssin kamariherra ei matkaansa päässyt jatkamaan, mutta onnekseen häntä ei suinkaan jokaisessa pöydässä tunnistettu prinssi Francisin henkilökohtaiseksi palvelijaksi.
Samaan aikaan toisaalla, prinssi Francis laskeutui kevyesti muutaman porrasaskelman, jotka johtivat pelisaliin. Itsensä yllättävän tyyneksi tuntien nuori mies laskeutui piipputupakan lievästi maustamaan ilmaan. Salin ovilla vartioimat sotilaat iskivät koriteellisten, pystyssä pitämiensä lipputankojen runkoja kivilattiaa vasten, saaden kaikuvan kuminan hiljentämään puheensorinan.
”Hänen kuninkaallinen korkeutensa! Prinssi Francis!” ainoaksi, korkeasti nousevaksi kaiuksi muuntuva ääni sai viimeisetkin puheensorinat vaikenemaan.
Prinssi nyökkäsi kevysti tervehdyksensä suomatta kenellekään sen suuremmin huomiota. Kasvonsa totisina ja ilmeensä hyvin puhumattomana nuorukainen laskeutui saliin leijonien aamiaiseksi.
Eikä mennyt kauaakaan, kun ensimmäiset varjot liittyivät hänen seuraansa.
”Prinz Francis! Guten Morgen! Wie geht es ihnen?” saksalaisen, palatsin vierailulleen tulleen ministerin ääni oli tullut kiusallisen tutuksi nuorukaiselle.
”Guten Morgen minister Rheinhard. Sehr danke. Wie geht es ihnen?”
”Recht gud, reght gud.”
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Vivienne Beaufort
Liittynyt: 31 Elo 2009
Viestejä: 56
LähetäLähetetty: 02 Kes 2010 02:53 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Kevyt puna kohosi Vivienne-neidin kasvoille prinssin kamariherran kehujen seurauksena. Hän kohtasi tyynesti harmaiden silmien katseen, tosin vain hetken verran.
”Kiitän kohteliaisuudestanne,” neiti Beaufort sanoi ja mietti, kuinka moni muu palatsissa oli huomannut saman kuin kamariherra. Ehkei niin kovin moni loppujen lopuksi tiennyt hänestä mitään, sillä eihän niin paljon ihmisten ilmoilla liikkunut. Hänhän lähinnä istui lukemassa kirjoja milloin missäkin, kerran jopa eräässä ullakkohuoneessa. Siitä hän ei vieläkään ollut aivan varma, olisiko siellä saanut olla, mutta eipä kukaan siitä mitään tiennyt. Paitsi sotilas joka häntä oli ollut sinne opastamassa. Muilla kai ei ollut mitään tietoa hänen huoneessa viettämästään ajasta.
Vivienne ei ollut toista kertaa huoneeseen vielä mennyt, mutta oli varma siitä, että jonain päivänä sinne vielä päätyisi takaisin.
Kun palvelija avasi hänelle oven teehuoneeseen, Vivienne mietti hetken sanoisiko vielä jotain ystävällistä miehelle, joka vaikutti kaikin puolin mukavalta. Sellaisen miehen hän olisi halunnut isäkseenkin, mutta nyt hän oli saanut elää koko elämänsä ilman minkäänlaista tietoa isästään. Äiti ei koskaan suostunut sanallakaan mainitsemaan hänen isäänsä, ei edes unissaan vaikka Vivienne joskus niin toivoi.
Oli aikoja, jolloin Vivienne epäili jokaista tarpeeksi iäkästä punahiuksista miestä isäkseen, mutta ei niistä kuvitelmista ollut mitään iloa. Ei kukaan ollut käyttäytynyt hänen äitinsä seurassa mitenkään erityisen tuttavallisesti, eikä siis mitään erikoisempaa yhteyttä voinut ruhtinattaren ja kenenkään miehen välille kuvitella.
”Kenties tapaammekin,” Vivienne vastasi miehen sanoihin ja astui sitten sisään teehuoneeseen. Kamariherran askelia seuraten nuori nainen viimein päätyi äitinsä seurueen luokse. Vivienne huokaisi kuullessaan, kuinka naiset, äiti mukaanlukien, pyysivät kamariherraa hankkimaan yhtä jos toistakin tarviketta ja syötävää pöytäänsä.
”Vivienne-kulta, mikä ilo että päätit liittyä seuraamme,” Lilianne tervehti tytärtään hymyillen samalla aurinkoisesti. Vivienne vastasi äitinsä tervehdykseen, tervehtien samalla tämän seurassa olevia naisia.
”Olin juuri lähettämäisilläni jonkun noutamaan sinut, sillä sinun on ehdottomasti kuultava mitä rouva Billeard kertoi meille jonkin aikaa sitten," ruhtinatar jatkoi puhettaan.
Vivienne alkoi jo katua sitä, että oli päättänyt tuoda korun äidilleen. Ehkä olisi pitänyt vain lähettää joku palvelustyttö toimittamaan asia, tai sitten viedä koru heidän huoneistoonsa. Nyt hän oli kuitenkin jo paikalle tullut, joten piti kai keksiä jotain jolla pääsisi nopeasti pois paikalta. Vivienneä ei huvittanut ollenkaan kuunnella nyt äitinsä kertomuksia. Häntä sitä paitsi odotettiin toisaalla, niin hän ainakin toivoi. Ei prinssi varmasti näin pian unohtaisi sanojaan.
”Olen pahoillani äiti, mutta minulla on juuri nyt muuta tekemistä. Tulin vain tuomaan korunne, se löytyi lattialta. Arvelin että tahdot sen takaisin mahdollisimman pian,” Vivienne sanoi ojentaen korun äidilleen varsin näyttävästi. Hän yritti nyt kiinnittää äitinsä huomion koruun sen sijaan, että tämä takertuisi hänen tekemisiinsä. ”Jokuhan olisi voinut pian viedä sen, mutta nyt se on tallessa.”
Kaikeksi onneksi eräs pöydän ääressä istuvista naisista alkoi vuolaasti kehua korun ulkonäköä. Se sai Liliannen ajatukset pois tyttären tekemisistä, mikä oli jo melkoinen saavutus. Mutta tunsihan ruhtinatar tyttärensä ja tiesi, että tällä oli vain kiire kirjojensa pariin kuten aina.
”Sallinette minun pyytää neiti Cruzierin seurakseni, tahtoisin neuvotella hänen kanssaan uuden puvun hankkimisesta. Hänellä kun on silmää vaateasioissa ja arvostan suuresti sitä,” Vivienne keksi pikaisesti pienen valkoisen valheen äitinsä sumuttamiseksi. Kyllä hän voisi aivan hyvin puhua Amandan kanssa jostain puvusta samalla kun he menisivät pelisaliin. Ja sitäpaitsi, Amanda Cruzier toimi heidän molempien seuraneitinään ja lähimpänä palvelijanaan, joten miksei hän voisi viedä tätä äidin seurasta omiin tarkoituksiinsa? Liliannella sitä paitsi näytti olevan muutakin seuraa, joten tuskin Amandan poistuminen tätä paljon surettaisi.
Vivienne sai mielessään huokaista helpotuksesta, kun äitinsä ilme kirkastui. Ilmeisesti tämä oli tyytyväinen siitä, ettei hän ollut taas lukemassa. No, Lilianne saisi nyt rauhassa iloita asiasta ja hän menisi Amandan kanssa pelisaliin, puhumaan vaatteista.
”Se sopii mainiosti, menkää vain rauhassa,” ruhtinatar totesi sen enempää utelematta. Kai tämä halusi jo jatkaa kesken jääneitä keskusteluita palatsin vieraista.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 12 Kes 2010 11:41 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Hedelmättömäksi jäävä keskustelu ministeri Rheinhardin kanssa sammui yhtä nopeasti kuin se oli syttymään päässytkin. Francis tuntui pitävän omalla pitäytymisellään tästä huolen. Tunnetusti palatsissa hyvin kasvatettuna herrasmiehenä kulkevalla nuorukaisella oli myös puoli, josta aateliskunta ei järin riemastunut. Francis kun kykeni isoveljensä tavoin vaikuttamaan hyvin etäiseltä ja luotaan työntävältä – parhaimmassa tapauksessa perheen nuorin teki sen pysymällä vallan pois paikalta. Kun veljensä nyrpeys taas ei houkutellut järin ketään lähelleen, vaikka olihan verilinjojen haavoittuva sinisyys myös ammentamansa oman osansa prinssi Frederikiin suuntautuvassa syrjinnässä.
Veljeään kuitenkin juuri nyt ajattelematta Francis hymyili pienesti saliin eksyneille rouville, joista tiettävästi ainakin yksi oli luonnoltaan palatsin tunnetuimpia juoruverkostojen ylläpitäjiä. Rouva von Bergen oli tunnetusti suurin myrkyllinen piraija koko juoruilevassa yhdyskunnassa. Naisen silmät olivat kuin haukan – ne tuntuivat kykenevän näkemään kaiken. Eikä tämä ihmissielu tuntunut huomaavan seisahtuvassa tuijotuksessaan olevan mitään vastenmielistä saati sitten sopimatonta. Pääministerin serkkuna tunnetulle naiselle prinssi nyökkäsi kohteliaan tervehdyksensä, välttäen häiritsemästä pyöreän pöydän ympärille kokoontuneiden rouvien korttipeliä suurin surminkaan.
”Buon giorno principe Francis”, Sveitsin Zürichissa asustava herrasmies toivotti seurueensa kanssa hyvät huomenet nuorukaiselle. Mies viittoi kepeästi Francisin liittymään hetkeksi seurueeseensa.
”Buon giorno signore Baertschi”, miehen vain vaivoin tunnistaen Francis tutki lyhyehkön miehen kapeita kasvoja. Miehen kasvojen lammasmainen pitkulaisuus lieni yksi vaikuttavista seikoista, mikä antoi nuorukaiselle varman muistikuvan siitä, millä nimellä miestä tuli kutsua. Aatelistopiireissä nousukkaana tunnettu mies ei omannut millään tavoin aatelista perimää, mutta äkkiä rikastuneena oli tämä lyhyehkö, kuin kömpelökin mies saavuttanut asemansa Sveitsin hoveissa, ja näin ollen myös ties kuinka monen mutkan kautta päätynyt vierailulle Cloveriin. Mieleensä Francis ei millään saanut sitä mikä oli ollut miehen ihmerikastumisen takana. Herra Baertschi oli hänelle melkotavalla kuitenkin merkityksetön ihminen, eikä hän kauaakaan mieltään miehen läsnäololla rasittanut. Baertschin seurueen jäseniä tervehtien Francis jäi vaihtamaan lyhyet kuulumiset, tiedustellen vieraiden viihtyvyydestä kuin toivottaen jokaisella parhainta hyvää sadesäänkin keskellä. Tämän samaisen keskustelun Francis tuli käyneeksi vielä uudestaan niin saksaksi, italiaksi, ranskaksi, sekä englanniksi erinäisten ihmisrykelmiän keskellä.
Pyrkiessään puhumaan vieraittensa kunkin äidinkielellä Francis, niinkuin sisaruksensakin olivat hioneet kielitaitojaan monien vuosien opeissa – ja ainakin hän itse pyrki pitämään kielitaitonsa yllä puhumalla mahdollisemman paljon erikieliä. Monesta keskustelusta toiseen kulkiessaan Francis oli tuskin päässyt keskelle pelisalia, sillä tuntui kuin jokaisesta pelipöydästä oltaisiin noustu. Syyksi tälle riitti millä tahansa verukke jonka kanssa ajautua vaihtamaan sana tai pari kuninkaan perijäkandinaatin kanssa. Itsensä taidokkaasti halliten Francis keskusteli vieraistaan jokaisen kanssa kovin kohtiaasti ja ystävällisesti, vaikka kenellekään hän ei sen erityisemmin suurinta huomiota ammentanut. Silmäkulmastaan Francis huomasi palvelijansa liittyvän huoneeseen kuin näkymätön aave. Palvelijoiden käyttämä palveluovi liikkui tuskin huomattavasti, vaikka piikaa jos toistakin purjehti huoneessa tuomassa milloin mitäkin salia asuttaville henkilöille.
Lyel ei hakeutunut herransa seuraan, vaan tämä valvoi salin tapahtumia omalla olemattomalla tavallaan. Mies ei herättänyt millään tavoin kenessäkään järellistä huomiota, ja aika ajoin – kuten nytkin Francis toivoi omaavansa samanlaisen kyvyn kadota varjoihin, mutta olla silti kaiken kansan nähtävänä. Huomaamattomana.
”No mutta prinssi Francis. Oikein hyvää huomenta”, jälleen uuden äänen puhutellessa jossain pojan pään alapuolella, oli tämä omiaan saamaan nuorukaisen havahtumaan. Kreivi Cavegn kumarsi kankeasti.
”Huomenta kreivi Cavegn. Tekin täällä.”
”Tietysti, mutta se ei liene niin mullistava yllätys kun tavata teidät täällä teidän ylhäisyytenne. Mieliikö mielenne haastaa joku vaikka erään shakkia?” harvinaisen eloisanoloinen vanhus katsoi nuorta prinssiä herkeämättömän kirkkain, sinisin silmin. Kreivi Cavegn oli tallonut jo isän elin päivinä linnan käytävillä hyvinkin ahkeraan. Francis muisti miehen jo illallispöydistä, jolloin hän ja sisarensa Rose olivat olleet tuskin pöydän korkuisia. Kreivi oli illastanut heidän isänsä kanssa useasti. Mielekkäin puheenaihe miehille oli jo tuolloin ollut niin politiikka kuin uhkapelit. Työn ja hyödyn sekoittaminen keskenään ruokapöydässä sai aikaan aina mitä vivahteikkaampia keskusteluja, joista tuolloin Francis ollut ymmärtänyt sanakaan. Ja silloin, kun viimein hän oli alkanut ymmärtämään jotain, oli hänelle tehty selväksi, ettei miesten puheisiin ollut puuttuminen. Mutta nythän oli aivan toinen kello soittamassa...
Francis katsoi vaitonaisena miehen uurteisia kasvoja. Ilmekään ei tuntunut kreivin kasvoilla värähtävän, vaikka tältä tuskin jäi huomaamatta nuorukaisen haluttomuus olla miehen seurassa.
”Otatteko haasteen vastaan teidän majesteettinne?”
Miehen äänensävyn ollessa kuin aterimien kiillotusta vasten posliinilautasta Francis tunsi verensä aavistuksen kihelmöivän.
”Tietenkin kreivi Cavegn”, yllätyksettömästi vastaten Francis myöntyi iäkkään miehen esittämään kilpaan.
Tietenkään Francis ei ollut koskaan pelannut kreiviä vastaan, mutta monesti poika oli nähnyt kuinka kreivi ja isänsä olivat viettäneet illallisen päätteeksi tovin jos toisenkin pelipöydän ääressä konjamiinia nautiskellen. Nuorukaisella oli nyt puolellaan tieto siitä, kuinka hävyttömästi kreivi pelinsä pelaisi. Ja näin, ainakin toistaiseksi Francis oli unohtanut elämässään kaiken muun seuratessaan kreiviä kohti vapaata shakkipöytää.
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Vivienne Beaufort
Liittynyt: 31 Elo 2009
Viestejä: 56
LähetäLähetetty: 21 Kes 2010 02:56 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vivienne hymyili. Äiti ei epäillyt lainkaan hänen sanojaan. Hänen olisi nyt helppoa tehdä ties mitä ilman että asia koskaan päätyisi ruhtinattaren korviin. No, Vivienne ei suinkaan ollut menossa tekemään ihan mitä tahansa, vaan prinssin kanssa pelihuoneeseen. Siellä hän uskoi pääsevänsä prinssin seuraan ja ehkäpä hän opettelisi pelaamaan shakkia. Mitäpä muutakaan pelihuoneessa voisi tehdä kuin pelata? Kuunnella juoruja tietenkin, mikäli huoneeseen olisi joku sellaiseen puheluun taipuvainen eksynyt.
Nuori nainen hyvästeli äitinsä ja tämän seuralaiset. Hän lähti yhdessä Amandan kanssa astelemaan pois huoneesta samaa reittiä pitkin jota oli sinne tullutkin. Amanda kulki jonkin matkaa Viviennen jäljessä, kunnes tälle sanottiin, ettei tämän tarvitsisi niin tehdä. Vivienne tahtoi tehdä palvelijalleen selväksi mihin he olivat matkalla, siksi toisen oli tultava vierellle jotta asian voisi ilmoittaa niin, etteivät sivulliset kuulisi.
"Amanda," Vivienne aloitti varovasti. "Ei minulla oikeasti ole mitään puvun hankkimiseen liittyviä suunnitelmia. Tarvitsin sinut mukaani nyt aivan toisenlaiseen tehtävää, mutta muista, tästä ei saa hiiskua Liliannelle sanaakaan, ei vahingossakaan!"
Vivienne tiesi, että voisi kyllä luottaa Amandaan. Olihan hän ennenkin kertonut tytölle yhden jos toisenkin salaisuuden. Äidiltä oli salattu monta hetkeä, jolloin Amanda oli saanut kunnian vartioida lähistöllä ja varoittaa jos joku oli tulossa. Vivienne oli viettänyt kahdenkeskisiä hetkiä eräiden nuorten aatelismiesten kanssa palatsin puutarhassa, mutta koskaan ei ollut tapahtunut juttelua kummempaa. Paitsi yhden kerran, jolloin hän oli sortunut antamaan eräälle markiisille pienen suukon poskelle ja pidellyt tätä kädestä kiinni. Seuraavana päivänä tuo markiisi oli poistunut palatsista hyvästelemättä, mutta ei Vivienne ollut tätä osannut tosissaan ikävöidä. Eihän heidän välillään kaiketi ollut rakkautta, pelkkää viatonta flirttiä vain.
Amanda katsoi kiinnostuneena Vivienneä, joka valmistautui kertomaan asiansa.
"Olen matkalla pelisaliin," neiti Beaufort kuiskasi heidän astuessaan jo käytävälle, jolla hän oli hetki sitten kulkenut prinssin seurassa. "Minut kutsui sinne itse prinssi Francis, enkä suinkaan voinut kieltäytyä tämän pyynnöstä. Enkä tietenkään voi mennä sinne yksin, siksi halusin sinut mukaani."
Vivienne katsoi ystävänsä kasvoja, joilta kuulsi pieni yllättyneisyys. Siinä ei ollut mitään uutta, että Amanda joutuisi seuraamaan vierestä kuinka Vivienne vietti aikaa jonkun nuoren miehen kanssa, mutta nyt kuitenkin oli kyseessä prinssi! Oliko Vivienne ihan tosissaan? Selvästi oli ja se sai Amandan hiukan huolestumaan, vaikka samalla hän olikin iloinen toisen puolesta.
"En kerro äidillesi, enkä muillekaan, lupaan sen," Amanda sanoi ja asteli edelleen Viviennen vierellä. Pian he jo olivat kävelleet pitkin käytäviä niin kauan, että olivat saapuneet pelisalin ovelle.
Vivienne astui sisään seuraneiti perässään. Hänen katseensa kiersi paikallaolijoita, etsien prinssiä joka arvatenkin siellä jossain oli. Neidon katse tavoitti viimein prinssin ja silloin hän hämmentyi, siitäkin huolimatta että häntä oltiin etukäteen varoitettu prinssin mahdollisesta kutsunsa peruuttamisesta. Siellä prinssi oli, jonkun vanhemman herrasmiehen seurassa. Kauaskin huomasi, että miehet aikoivat pelata keskenään ja mitä ilmeisimmin peli oli vasta alkamassa.
Amanda vilkaisi Vivienneä. Hän oli nähnyt aivan saman mitä toinenkin, muttei uskaltanut ehdottaa, että he lähtisivät vähin äänin pois.
Heidät kuitenkin oltiin jo huomattu, joten poistuminen oli aivan turhaa. Viviennen mielestä olisi ollut hyvin nolostuttavaa lähteä heti pois, joten hän asteli portaat alas ja nyökkäsi tervehdykseksi muutamille tutuille.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 25 Kes 2010 09:34 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
”Tunnutte olevan kovin ajatuksiinne paneutunut, teidän ylhäisyytenne” pelinappuloita pystyttänyt kreivi kävi rohkeasti puhuttelemaan vastapuolelleen istuutunutta, hiljaista nuorukaista. Tumman ruskeiden kulmakarvojen alta kreiviä koskettavat silmät eivät viestittäneet miehellä järellistä vastausta, mutta ilmiselväsi nuorukaisen vaitonaisuus sekä huvitti – että mietitytti häntä. ”Älkää turhaan olo huolissanne ylhäisyys – en aio voittaa teitä aivan suorilta käsin”, kuin suuremman luokan salaliittolaisena ahnesilmäinen kreivi kumartui pelilaudan yli, ja madalsi ääntään kuin pyrkiäkseen kuiskaamaan ”Annetaan tälle sakille hieman hupia? Hm?”
Omia sanojaan kerrassaan kutkuttavan hauskoina pitäen kreivi Cavegn nojautui takaisin tuoliinsa, alkaen samalla pystyttämään valkoisia pelinappuloitaan järjestykseen.
Hetkessä oli pelisalin rauha rikottu, eikä sen seesteistä ilmapiiriä hetkeen ojennettu takaisin ruotuun. Monista pelipöydistä oli kisailija, jos toinenkin noussut ja kulkenut siihen osaan huonetta, missä mielenkiintoa eniten herättävät pelaajat istuivat. Aatelistonedustajista melkein jokainen hakeutui edes kulkemaan ohi pöydän, jossa pitkän huiskea nuorukainen asetteli tyynenä ja pidättyväisenä pelilaudan mustia sotilaita ruutuihinsa. Prinssi Francisin näkeminen näin läheltä oli harvinaislaatuinen ihme aivan aatelisväen alempien arvojen keskuudessa. Tässä salissahan pääsivät oleilemaan ja pelaamaan kaikki ne, jotka vain pienelläkin tekosyyllä olivat palatsiin asuttautuneet, tai vain pidensivät käyntiään siellä. Eikä kuninkaan perijöistä nuorimmaista turhan usein tavannut yleisessä käytössä olevissa tiloissa. Tosin, tämä vikahan tuntui miltein olevan sairaus Cloverin kruununperillisten parissa, sillä yksikään perijöistä ei tuntunut ammentavan järin suurta tarvetta kanssakäydä ”tavallisen” rahvaan kanssa, joksi nämä hienostelijat itsensä saattoivat mitä nöyrimmin mielin laskea. Kurinalaisesti prinssi kohtasi kunkin uteliaisuudella täytetyn kasvoparin pöydän ympäriltä vastaten kohteliaasti pelionnen toivotuksiin. Moni heistä tunsi ennalta kreivi Cavegnin maineen pelaajana. Tämä röyhkeä, ahne, vallanhimoinen, ja itsetietoinen pelaaja ei tuntenut minkäänlaista mielipahaa, vaikka olisi voinut pelin alusta asti vedättää vastustajaansa. Shakki tietenkin oli nyt hyvin erilainen peli pelattavaksi, eikä huijaamiselle ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia -tai ainakin suurin osa heistä uskoi. Mielenkiintoisemmaksi pelin teki kuitenkin se, että vastustaja istui kuninkaallinen herrasmies. Oliko kreivillä riittävästi taitoja? Tai prinssillä? Tai hillitsisikö nuoren vastustajan asema ollenkaan kreivin pirtaan piirtynyttä ylimielisyyttä.
Oli ajatukset sitten miten päin tahansa, oli selvää, että pelistä tulisi mielenkiintoinen seurattava. Ja arvattavissakin oleva tieto oli omiaan kertomaan sen, miten kauempana pelipöydästä viriteltiin jo pienimuotoisia vetokertoimia.
Pelin vasta alettua kävivät jälleen pelisalin ovet. Ihmisvirta oli kiihtynyt, sillä kulovalkean tavoin oli levinnyt sisäpiirien tieto siitä miten Daavid ja Goljat olivat ottamassa yhteen järjen ja logiigan ottein. Hetkeen Francis ei ollut enää vilkuillut ovien suunnalle, vaikka itsehillintänsä päälle tuon liikkeen välistä jättäminen tuntui ottavan. Francis tunsi itsensä rauhattomaksi jo vain siksi, että vasta kreivin kanssa pöytään istuttuaan hän oli muistanut pyyntönsä neiti Beaufortille. Tietenkin samalla hetkellä hän oli tiedostanut oman typeryytensä ja ajattelemattomuutensa. Niinkuin todellista oliki, hän ei ollut järin miettinyt sanojensa merkitystä loppuun saakka. Hänen kohteliaisuutensa oli potkaissut häntä omaan nilkkaansa varsin tuntuvasti.
Edessään istuvaa, viiksiinsä hymyilevää miestä vilkaisten Francis laski katseensa pelilaudalle, josta vain muutaman siirron verran olivat sotilaat, sekä yksi ratsuista päässeet irrottautumaan. Kreivi Cavegn pelasi hyökkäävästi. Mies ei välittänyt juurikaan vastustajansa kokeilevan pelitaktiikan päälle, mutta niin ei kovin muukaan vastustajistaan tehnyt. Yksi hyvistä esimerkeistä oli veljensä Frederik, joka oli usein heidän pelatessaan tuskastunut Francisin jahkailuun. Francista tämä oli väärä tapa suhtautua peliin, joka oli kuin harmonista logiikan hiomista. Riittävän monet mulkaisut ja raskaat huokaisut olivat saaneet nuorukaisen luopumaan puolusteluistaan tätä peliä kohtaan.
Vastustajansa siirtoa odottaessaan Francis kuvitteli tuntevansa selkäpiissään muista poikkeavan katseen. Moniin silmäpareihin elämässään tottuneena, ei tuijotus järin koskaan häirinnyt hänen keskittymistään, mutta tuo katse herätti hänessä pieniä pistoksia. Kuin ruusupensaan piikkejä yksitellen tuikattuna hänen nahkaansa...joskin mielyttävällä tavalla. Nuorukainen nosti katseensa pelilaudalta, jossa liikkumaan päässeet nappulat alkoivat vaatia strategiaa sen sijaan, että niitä olisi umpimähkään siirrellyt. Pelipöydän ympärille kokoontuneet ihmiset tarkastelivat tarkoin asemissaan olevia pelinappuloita, jolloin kuin varkain nuorukaisen silmät pääsivät purjehtimaan ohi monien hamekankaiden ja kenkäparien. Ihmisten väliin jäänestä kulkuväylästä Francis erotti katseensa lähettäjän. Neiti Beaufort.
Tyttö seisoi siellä. Seinän syrjällä seuraneitinsä – mitä ilmeisemmin hovineitinsä, tai palvelijansa kanssa. Tytön kasvoja oli Francisin vaikea tulkita. Näkikö hän pettymyksen? Vaiko hämmennyksen – yllättyneisyyden siitä, ettei kutsu kulkenut samoja raiteita mitä siirappisella palturilla täytetyt kirjaset? Kaikesta siitä huolimatta, vaikka kamariherransa oli varmasti nuhdellut prinssin ajattelemattomuutta nuorelle neidolle. Hän oli ollut ajattelematon. Typeräkin. Mitä hän oli oikein ajatellut pyytäessään neidon saliin? Oliko hänen tarkoituksensa todellakin ollut murskata neidon naiivit mielikuvat elämän yllätyksellisyydestä? Francis koetti tulkita tyttöä vielä hetken ollessaan itse kahlittuna pelipöydän ääreen. Vain varmistuakseen omasta huolimattomuudestaan, Francis käänsi katseensa peliin, ja nosti lähetteliläänsä kuljettaakseen sitä uuteen ruutuunsa. Tyytymättömänä Francis poimi kreivin ratsun itselleen.
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Vivienne Beaufort
Liittynyt: 31 Elo 2009
Viestejä: 56
LähetäLähetetty: 08 Hei 2010 03:50 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vivienne sai huomata, ettei suinkaan ollut ainoa salissa, joka huomasi prinssin pelaavan. Lähestulkoon jokainen pelisalissa olija oli kyseisen pelipöydän läheisyydessä ja nekin, jotka olivat pysytelleet paikallaan, näyttivät kurkistelevan prinssin ja tämän pelikaverin suuntaan.
Neiti Beaufort tunsi suurta pettymystä. Tämän takiako prinssi Francis oli hänet paikalle pyytänyt? Jotta voisi näyttää, ettei nuoren naisen seura ollutkaan todellisuudessa niin toivottua kuin mitä oltiin annettu ymmärtää?
Nuori neito alkoi jo tosissaan katua päätöstään hyväksyä prinssin kutsu. Mitä järkeä oli ollut tulla? Vaikka hän oli tiennyt, että saattaisi kohdata jotakin tällaista, hän ei ollut pienimmässäkään määrin uskonut sitä mahdolliseksi. Ei hän voinut kuvitella mitään sellaista Francisista!
Mutta saattoiko olla niin, että prinssi vain oli niin kohtelias, ettei ollut kehdannut kieltäytyä jonkun pyynnöstä pelata? Vivienne ei suostunut uskomaan, että prinssi itse olisi ehdottanut pelihetkeä, sillä tämänhän oli pitänyt olla hänen seurassaan.
Yrittäen parhaansa mukaan kätkeä pettymyksensä, Vivienne katseli edelleen prinssiä. Tuo tuntui huomaavan hänen tuijotuksensa, siltä se ainakin tuntui, sillä prinssi käänsi katseensa hänen suuntaansa ja aivan varmasti huomasi hänet siellä seisomassa Amandan vierellä. Hetken Vivienne vielä katsoi toista, sitten tuo laski katseensa takaisin peliin jota jatkoi.
"Neiti Beaufort?" Amandan ääni kuului tavallista hiljaisempana. "Haluatteko lähteä?"
Vivienne käänsi katseensa ystäväänsä ja palvelijaansa. Toinen näki varmasti, kuinka pettynyt hän oli, vaikka taistelikin kaikin voimin tunnetta vastaan.
"En minä noin vain voi lähteä!" Vivienne sanoi, elätellen toivoa siitä, että prinssin lopettaisikin pelinsä hänen takiaan. "Entä jos hän vielä haluaakin tavata minut, kunhan peli on ohi."
Nuori nainen käänsi katseensa taas kohti prinssiä. Hän elätteli ehkä turhaa toivetta, mutta hän vain ei voinut uskoa, että Francis olisi niin töykeä, ettei vaivautuisi edes keksimään jotakin selitystä sille, miksi oli nyt pelaamassa.
Amandan katseesta huomasi, kuinka tämä oli selvästi sitä mieltä, että Viviennen olisi parasta poistua. Vivienne oli kuitenkin kuin ei olisi huomannut toisen katsetta ja lähti astelemaan lähemmäs ihmisjoukkoa, kohti prinssiä ja tämän seuralaista.
"Mitä oikein aiotte, neiti?" Amanda kysyi huolestuneena. Vivienne-neiti taisi tosiaan olla turhan toiveikas. Miksi prinssin olisi tarvinnut edes olla tämän kanssa, jos parempaakin, korkea-arvoisempaa seuraa löytyi? Viviennehän oli melkein toivoton tapaus, vaikka siitä kukaan ei ääneen puhunut. Olisi melkein kohtuutonta, että prinssi edes vaivautuisi juttelemaan tälle! Mutta ehkäpä Francis ei tiennyt mitään neiti Beaufortin perhesuhteista ja tämän äidin seikkailuista? Niin sen täytyi olla, sillä eihän mahdollisesti tuleva hallitsija voinut noin vain viettää aikaansa ihan kenen tahansa kanssa!
Vivienne pääsi ihmisrintaman taakse. Hän ei päässyt läheskään niin lähelle prinssiä kuin olisi halunnut, vaan joutui kurkkimaan muutaman vanhemman juoruilemaan taipuvaisen naisen takaa mitä tapahtui. Ehkä prinssi luulisi nyt, että hän oli lähtenyt, mikäli ei näkisi häntä? Niin saattoi käydä, eikä neiti ollut varma halusiko niin käyvän vai ei. Hän halusi kuulla prinssiltä jonkinlaisen pahoittelun, joko suoraan tältä tai edes palvelijalta, vaikka eihän kuninkaallisella tosiaankaan ollut mitään syytä sellaiseen tekoon. Niin Vivienne olisi itse tehnyt ja toivoi, että saisi itse samanlaista kohtelua, oli kyseessä sitten kuningas, tämän poika tai vain joku palvelustyttö.
Toisaalta Vivienneä pelotti kohdata prinssi. Tämä ehkä olisi kuin mitään ei olisi tapahtunut, lähtisi vain kylmästi pois ja jättäisi Viviennen mieleen vain pettymyksen ja epäkunnioituksen itseään kohtaan. Vielä nuori nainen ei suostunut uskomaan prinssistä mitään pahaa. Hän oli toiveikas, ehkä turhaan, ehkä ei.
//Tuli vähän kökköistä taas, mutta koita kestää!/
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 27 Hei 2010 12:20 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Ajatelemattomuuden kääntyessä suoralinjaisesti prinssiä vastaan, poika tunsi olonsa jokseenkin äreäksi. Ei riittänyt että prinssin edessä istuva mies edusti sitä ihmislajia, jota Francis katsoi halveksiva maku makunystyröillään. Tämän lisäksi hänen omatuntonsa muistutti häntä jatkuvasti vihreiden silmien takaa. Hän kuvitteli tuntevansa nuoren neidon syytöksiä sadettelevan katseen nahoissaan, ilman, että hän kykeni tätä katsetta kohtaamaan. Ei hän suinkaan pelännyt neidon katseen kohtaamista, mutta sen sijaan hän tunsi paljon pahempaa – häpeää. Francis oli ollut kohtuuton, ja typerys. Miten vain hetken aikaa kestänyt jutustelutuokio oli saattanut hänen aattensa perin harkitsemattomiksi ja ...ihmismäisiksi? Oliko hän jollain tapaa kuvitellut kykenevänsä mihin vain? ...tai kenties pikemminkin kykenevänsä toimimaan kuin veljensä? Tapaamaan estoitta, ja varautumatta palatsin ihmisolentoja? Ajatus sai Francisin tummat kulmat laskeutumaan tummina tämän silmien yläpuolelle pojan noukkiessa pelinappulan.
Harkitsemattomuuttaan jälleen tunnustaen Francis huomasi siirtonsa aiheuttaneen pelilaudalla vain sotkua itselleen. Ajatuksensa mitä ilmeisemmin raiteiltaan harhautuneena Fracis kuuli vastapäätä istuvan miehen naurahtavan partaansa.
Kreivi Cavegn ei nähnyt prinssin ajatusten harhailua pelinhurmokseltaan. Miehen lyhyet, paksut sormet tekivät nopeasti taktikoidun liikkeen. Harmautuvan parran takana nousevat poskipäät väistyivät leveän hymyn tieltä. Kreivi katseli siirtonsa jälkeen pelilautaa, nojautuen sitten rehevän ruumiinsa kera tuolinsa selkänojaa vasten.
”Erinomaista”, kreivi lausahti keinuttaen ruumistaan hetken puolelta toiselle kuin innokkuuttaan jollain naurettavalla tavoin purkaen – tietoisesti vastapelaajaansa ärsyttäen. ”Olin muistelevani, että teidän korkeutenne olisi aivan erinomainen shakinpelaaja. Saanen anteeksi kyseenalaistaessani tämän väitteen ylhäisyys?”
Synkäksi taipunut nuorukainen vilkaisi miestä alta tuuheiden kulmakarvojensa. Poika ei saattanut sanoa mitään, minkä jälki olisi ollut harkitsematonta tärvellystä.
”Siinä tapauksessa – kreivi Cavegn. Minun pitänee lunastaa kuulopuheiden mukainen paikkani.”
Nuoren prinssi Francisin, sekä vanhemman kreivi Cavegn syventyessä kaikilta katseilta syvälle pelaamansa pelin maailmoihin. Kreivillä lepäsi silmissään vuolas voitonhalu, joka kiilsi tämän hailakoiden silmien pinnalla – saaden miehen vaikuttamaan tavallista poikkeavammin vastenmieliseltä mieheltä. Prinssi Francisin silmät puolestaan eivät antaneet itsestään ilmi juuri mitään. Poika oli tyyni, sekä rauhallinen. Hiljainen, mutta vihreissä silmissä paloi ärtymys. Sellainen, jonka vain kreivi saattoi nuorukaisesta huomata. Mutta niinkuin kaikkialla tiedettiin, moinen ei vanhemman miehen ajatuksia sekoittanut.
Kun peliä oli pelattu yli täysnäisen tunnin, oli osa peliä alusta alkain seuranneista luopunut pällistelystään ja siirtynyt läheisiin pelipöytiin istumaan. Tietenkään pöytäseurueen ympäristö ei kuitenkaan ollut vapautunut ihmisistä – osa uskoi, kuin kuvittelikin voivansa menettää jotain korvaamatonta, mikäli jättäisivät valvojaispaikkansa. Nuori prinssi ei ollut pälyillyt enää kertaakaan ympärilleen tavattuaan neiti Beaufortin pettyneet silmät. Pettymyksen painon harteillaan tuntiessaan ei Francis halunnut kattaa itselleen lisää taakkaa – ei ennen kuin hymy olisi hyytynyt vastustajansa leveiltä kasvoilta.
”Kreivi Cavegn”, pitkän vaitiolonsa jälkeen Francis avasi pitkään vaiti olleen arkullisen sanoja. Pelilaudalta harvenneista pelinappuloista heillä kummallakin oli enää muutama jäljellä. Heillä kummallakin kuningasparit, toiselle torni ja ratsu – toisella lähetti, torni, sekä sotilas. Francis omisti jälkimmäiset nappulat, joiden asetelma oli laudalla tarkoin laskelmoitu. Toisin oli hänen vastapuolellaan olevan pelurinlaita. ”Toivottavasti kuulemmanne huhupuheet ovat tällä kertaa saaneet vaadittavat tunnustukset oikeudestaan”, ja sen todettuaan prinssi nousi tuoliltaan, kumartui pelilaudan ylle, sekä liikutti kuningatartaan pienen matkan pelilaudalla syöden tieltään kreivin kuninkaan.
Suoristettuaan selkänsä Francis veti tuolin takaisin paikoilleen astuen pois shakkipöydän takaa. ”Kiitoksia pelistä kreivi Cavegn.”
Hölmistyneen, sekä sitäkin epäuskovaisen miehen pelilaudan eteen jättäessään Francis nosti tuolin karmilta takkinsa, minkä hän oli pelin aikana riisunut harteiltaan. Pelipöydän ympärille kokoontuneita ihmiskasvoja nuorukainen huomasi nyt vasta tarkastelevansa näkevin silmin. Hän tunnisti herroista, rouvista, kuin neideistäkin muutamia, mutta kaikille hän nyökkäsi kohteliaasti samalla kun ihmismassasta muovautui portti josta kulkea läpi.
Francis ei suinkaan ollut unohtanut tapaamansa nuorikkoa. Tyttö kummitteli prinssin mielessä, vaikkei hän ollut tavannutkaan tämän katsetta enää pitkään aikaan. Prinssi ymmärsi paremmin kuin hyvin aiheuttaneensa mielipahaa ja suuren pettymyksen nuorelle neidolle. Etsivänlaisesti kulki Francisin katse suuressa pelisalissa, mutta ennen kuin hän ehätti tavoittamaan neitoa – tai tämän seuralaista, oli hänen lakeijansa jo hänen vierellään.
”Lyel, missä hän on?” vaimeasti palvelijalleen kysymyksensä esittäen poika koetti tavoittaa neiti Beaufortin sievää olemusta.
(Huh, sanottakoon ettei oma tekstinikään ole mitään parhainta tällä haavaa - kuumuus sulattaa aivot!)
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Vivienne Beaufort
Liittynyt: 31 Elo 2009
Viestejä: 56
LähetäLähetetty: 31 Hei 2010 04:25 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vivienne katsoi prinssiä väkijoukon laidalta. Nuori mies ei vaikuttanut edes muistavan lupaustaan, tuo vain istui ja pelasi kiireettömästi vanhemman herrasmiehen kanssa.
”Vivienne-neiti,” Amandan kuiskaus kuului hyvin läheltä. ”Ei hän lopeta tuota peliä kesken, meidän on parasta lähteä.”
Vivienne huokaisi, niin hiljaa, ettei sitä varmasti kuullut kukaan muu kuin hänen seuraneitinsä. Hän vilkaisi nopeasti Amandaa, kääntäen sitten taas katseensa prinssiin. Mies näytti niin tyyneltä ja rauhalliselta, aivan kuin tältä olisi täysin jäänyt huomaamatta se seikka, että hän oli tullut saliin kuten oli luvannut.
Prinssin palvelija oli ollut oikeassa. Tottahan tämä tunsi prinssinsä, varmasti paremmin kuin kukaan muu koko palatsissa. Turhaa oli ollut elätellä minkäänlaisia toiveita siitä, että prinssi oikeasti tahtoi viettää aikaa Viviennen kanssa. Nyt ei voinut enää tehdä mitään muuta kuin luovuttaa. Tuskin prinssi enää pelin jälkeen muistaisi, että Vivienne-neiti oli edes olemassa.
”Odotetaan vielä hetki, ehkä peli päättyy pian,” Vivienne sanoi ja toivoi, että Amanda ymmärtäisi. Amanda kyllä tunsi Viviennen, eikä varmasti houkuttelisi häntä enää lähtemään, vaikka se olisi viisasta ollutkin. Vivienne ajatteli kaikista hyvää, usein täysin turhaan. Vivienne itse taisi olla liiankin kiltti ja hyväntahtoinen, mikä ei Amandan mielestä ollut mikään hyvä asia. Olihan se nyt hullua suostua kaikkeen mitä pyydettiin, vaikka itse menettäisi siinä jotakin, vaikkapa hyvin miellyttävän iltahetken mukavassa seurassa. Niin Viviennelle oli usein käynyt, kun hän oli suostunut äitinsä tai eräiden aatelisneitien teekutsuihin ja sitten jättänyt väliin jotkin hauskat tanssiaiset.
”Hyvä on,” Amanda sanoi ja huokaisi mielessään. Vivienne ei tainnut tajuta, että oli aivan turhaa enää jäädä sinne. Olisi ollut paljon parempi vaan lähteä pois ja antaa prinssin viettää iltaa miten parhaiten lystäsi.
Viviennen pieni hetki osoittautui paljon pidemmäksi ajaksi. Ehkä tunniksi, ehkä enemmäksi. Seuraneitinsä oli selvästi jo kyllästynyt katsomaan peliä ja niin näytti Viviennekin olevan. Hän ei edes nähnyt kunnolla mitä tapahtui, mutta arveli, että peli oli vielä pahasti kesken. Hän huokaisi, pettyneesti ja Amanda huomasi sen.
”Ehkä olet oikeassa, meidän on kai parasta mennä,” Vivienne sanoi viimein, kun ei enää jaksanut keskittyä katsomaan kuinka kaksikko yhä vain pelasi vilkaisemattakaan ympärilleen kerääntynyttä väkijoukkoa, joka alkoi jo harveta. Ilmeisesti moni muukin alkoi jo väsyä seisomiseen pelipöydän ympärillä.
”Selvä on, neiti,” Amanda sanoi ja käännähti ympäri lähteäkseen Viviennen kanssa salista.
Neiti Beaufort sen sijaan loi vielä yhden ainoan katseen prinssiin, joka tuijotteli vain pelilautaa. Sitten Viviennekin kääntyi ympäri ja lähti astelemaan kohti portaikkoa ja ovea, joka johti ulos salista. Hän ei pitänyt mitään kiirettä, vaan käveli rauhallista vauhtia, yrittäen näyttää siltä, kuin ei olisi lainkaan pettynyt. Vastaantulijat eivät sitä huomanneet, mutta Amanda huomasi, kuinka Vivienne selvästi olisi halunnut asioiden sujuvan eri tavalla.
Seuraneiti ei voinut kuin puistella päätään. Neiti Beaufort oli aivan liian syvällä unelmissaan, lukenut aivan liikaa kirjoja, joissa tapahtui asioita, joita tosielämässä ei voinut koskaan tapahtua.
”Vivienne-neiti, menemmekö huoneistoonne, vai tahdotteko kenties mennä äitinne luo teehuoneeseen?” Amanda sanoi yrittäen kääntää punahiuksisen ajatukset muualle pelisalin tapahtumista. ”Ruhtinatar Beaufort on varmasti vielä seuralaistensa kanssa salissa. Ymmärrän kyllä täysin mikäli ette sinne tahdo mennä.”
”Menemme huoneistoomme,” Vivienne totesi lyhyesti samalla, kun astui pois pelihuoneesta, tajuamatta sitä, että shakkipeli oli hetki sitten päättynyt.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 10 Elo 2010 12:01 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
”Hän tuota...”, lakeijan tavoitellessa sanojaan tämä nuolaisi tuskin huomattavasti huuliaan nostaessaan katseensa prinssiin, joka tavoitteli vastausta. Tietenkin Francis tiesi palvelijansa seuranneen mitä suuremmalla mielenkiinnolla nuoren neiti Beaufortin toimia. Varsinkin kun tämä oli hyvin tietoinen pojan tekemästä, harkitsemattomasta eleestä aikaisemmin. ”Tuota, sir – teidän ylhäisyytenne, eikö olisi parempi antaa asioiden olla näin?”
”Mitä tarkoitat Lyel? Puhu suusi puhtaaksi”, kasvoillaan nuorukainen nosti pehmeän, mutta jälkimaultaan tylyn hymyn ohittaessaan arvovaltaisen DeMourlin pariskunnan. Kevyesti kumartuva selkä suoristui, ja katse, minkä Lyel sai kohdattavakseen oli hyvin, hyvin totinen. Nuorukaisessa ei ollut mitään anovaa, tai anelevaa. Tämä poika lakeijan silmissä muistutti hetken hyvin elävästi edesmennyttä kuningasta, jonka silmien tiukka katsanto oli ollut varma merkki ehdottomuudesta. Ja ehdoton oli tämä nuori mieskin. Sen Lyel näki herrastaan.
”Hän on lähtenyt sir”, tyynesti vastaten lakeija seisahtui pysähtyvän nuorukaisen vierelle. ”Hän lähti vain hetki aikaisemmin – teidän ylhäisyytenne.”
”Sanoiko hän teille mitään lähtiessään?”
”Ei sir. Miksi hän olisi mitään sellaista tehnyt?”
Vastaamatta lakeijansa esittämään kysymykseen, Francis käänsi selkänsä miehelle, sekä pelisalia täyttämälle herrasväelle.
”Sir? Teidän ylhäisyytenne? Sir?” lakeijan ääni ei noussut kovin korkeaksi, mutta silti tämän ääni tuntui kaikuvan ohi Francisin korvien. Nuorukainen askeleet olivat pitkät, niinkuin hänen kaltaiseltaan pitkältä miehen alulta saattoi odottaa. Tämän kovapohjaiset, hieman korolliset kengät kopisivat tasaisella rytmillä vasten kaakeloituja, matoin pehmennettyjä lattioita. Hänen korkeutensa ajatukset eivät ehtineet haalimaan kiinni hänen lakeijansa kutsumiselta. Ja mikäli hän olisi kiinnittänyt huomionsa tähän hieman paremmin, olisi hän varmastikin jokatapauksessa jättänyt tämän huomioimatta.
Francis kulki pitkin, mutta hillityin askelin läpi pelisalin, josta hän oli vain muutama tuntia aikaisemmin kulkenut väen täyttämään ihmisansaan.
”Joko lähdössä? Prinz Francis?” sanapari tarttui Francisin korviin. Tuttu, karkea luontoinen ääni kuului aikaisemmin tapaamalleen ministeri Rheinhardille.
”Ja. Es tut mir Leid Minister Rheinhard. Auf wiedersehen Minister”, poistumistaan suuremmin pahoittelematta Francis pahoitteli, ja hyvästeli hurskaan ministerin, joka ei keksinyt hätäisiä sanoja, joilla olisi estänyt nuorukaisen jatkamasta matkaansa.
Hänen ei tarvinnut avata salien ovia, sillä ne avattiin hänen edessään apposen auki. Hätäisesti sotilaille ovien vierustoilla kiitoksena nyökäten Francis kulki käytävään, josta hän parahiksi onnistui näkemään kahden nuoren naisen selkämykset.
Kaksikko, jotakuta hän lähti seuraamaan kulki jo hyvän matkaa edellä. Monia kymmeniä metrejä hänen edellään, mutta prinssi ei tarvinnut haukan silmiä tunnistaakseen toisen neidoista neiti Beaufortiksi. Askeliaan kiiruhtaen Francis lähti kaksikon perään.
”Neiti Beaufort!” pitkien askelmien lyhentäessä heidän matkaansa tuuma kerrallaan Francis kutsui neitoa välimatkan riittäessä puhetta aavistuksen voimakkaampaan huudahdukseen. ”Neiti Beaufort – odottakaa hetki. Pyydän.”
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Vivienne Beaufort
Liittynyt: 31 Elo 2009
Viestejä: 56
LähetäLähetetty: 10 Elo 2010 06:18 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vivienne yritti näyttää mahdollisimman tyyneltä ja normaalilta astellessaan pitkin käytävää seuraneitinsä kanssa. Amanda pysyi vaiti, tuntui ymmärtävän ettei nuori neiti halunnut puhua siitä mitä oli tapahtunut. Seuraneiti vilkaisi aina välillä nuorta neitiä, ihan kuin varmistaakseen että tämä oli varmasti kunnossa. Hän kyllä vaistosi, kuinka pahasti toinen oli pettynyt, muuten tuota tunnetta ei voinut huomata, mutta silmissä se loisti kirkkaana. Vivienne oli odottanut ilmeisen suuresti prinssin kohtaamista uudelleen, ihan kuten kuka tahansa toinenkin nuori neiti olisi samassa tilanteessa tehnyt. Oli täysin ymmärrettävää, että prinssin käytös sai tytön tuntemaan harmia ja mielipahaa. Joku olisi voinut tuntea jopa inhoa tai halveksuntaa, mutta ei neiti Beaufort.
”Amanda, olisiko sinulla ehdotuksia uutta pukuani varten?” Vivienne kysyi, yrittäen piristää itseään keksimällä jotain parempaa ajateltavaa. ”Sanoinko jo sinulle aiemmin, että tarvitsen uuden puvun? Äitini kanssa ainakin juttelin asiasta. Mitä sanoisit väristä? Olenko näyttäytynyt liian usein vihreässä ja sinisessä? Olisiko aika kokeilla jotain muuta väriä, vaikkapa jotain lilan sävyä?”
Amanda, joka oli syvästi kiinnostunut muodista ja vaatteiden valmistuksesta, oli heti mukana uudessa keskustelussa. Ehdottomasti piti saada uusi puku nuorelle neidille, kun tämä sitä toivoi.
”Suosittelen hiukan tummempaa violettia, kankaaksi ehkäpä silkkiä. Hopealangalla saisi kauniit kirjailut, kuulostaako hyvältä?”
”Saat kaiken kuulostamaan hyvältä,” Vivienne sanoi, kuulostaen yhä alakuloiselta. Ei häneltä noin vain onnistunutkaan karistaa mielestä pelisalin tapahtumia, prinssin ilmeetöntä katsetta ja sitä, kuinka tuo vain oli jatkanut peliään nähdessään aivan selvästi Viviennen saapuvan paikalle, kuten oli pyydetty.
Vivienne huokaisi. Hän antoi seuraneidilleen ajattelurauhan. Tällä varmasti oli jo koko puku valmiina mielessään, yksityiskohtia tietenkin piti vielä miettiä. Neiti Beaufort itse ei jaksanut sen kummemmin päätään vaivata. Hän luotti asiassa Amandaan niin paljon, että oli valmis antamaan tälle täysin vapaat kädet pukunsa ideoinnin kanssa.
Tuskin hän joutuisi pettymään puvun suhteen, tuli siitä minkä värinen tahansa. Amanda oli pätevä tässä asiassa, vaikka ei sitä monessa muussa sitten ollutkaan.
”Aivan tummaa violettia en kyllä teille suosittele. Tiedän oikean sävyn, mutten osaa sitä selittää. Mutta minulla on sen väristä nauhaa varastossani, voin näyttää myöhemmin,” Amanda kuului selittävän. Vivienne ei sanonut tuohon mitään, sillä hän oli juuri kuullut jotain muuta. Joku huusi häntä nimeltä ja sen kuuli myös Amanda.
Neiti Beaufort käänsi katseensa taaksepäin, samoin teki Amanda. Vivienne ei tiennyt miten olisi reagoinut. Hämmästynyt hän ainakin oli, sillä oli olettanut prinssin yhä pelaavan, eikä suinkaan juoksevansa hänen peräänsä. Niinhän tapahtui vain niissä kirjoissa joita hän luki. Ainakaan hänelle ei käynyt niin, mutta ehkä muille, parempaa syntyperää oleville neidoille niin saattoi käydäkin.
Vivienne pysähtyi, loi pikaisen katseen Amandaan joka pysähtyi myös katsoen ystäväänsä ilmeellä, jota punahiuksinen ei osannut tulkita. Sitten nuori aatelisneiti käänsi katseensa prinssiin, joka lähestyi käytävää pitkin kiireisen oloisin askelin. Nuoret naiset niiasivat kohteliaasti kuninkaan pojalle ja jäivät odottamaan mitä tämä tahtoi sanoa.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 19 Syy 2010 10:21 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
”Neiti Beaufort – pyydän, odottakaa hetki”, pojan ääni oli kantava. Se tuntui kaikuvan kaikkialla seinissä, valtaavan itselleen tilaa jokaisesta tilasta ilmaa vain tullakseen kuuluvaksi. Tietenkin tämä kaikki oli vain liioittelua, mutta Francis, joka harvoin nostatti ääntään tavallista puheporinaa kantavammaksi miltein yllätyi omasta äänestään.
Pitkät askeleet kiiruhtivat vain vähän, eivät paljoa, sillä pitkän nuorukaisen yksin kulkema askel ei muistuttanut läheskään muutaman tunnin takaista kulkua. Francis kulki päättäväisenä ja itsevarmana käytävän pituisen matkan naiskaksikon luokse. Nuorukainen kumarsi päällään neito Beaufortin seuraneidille kohteliaasti, mutta varsin nopea tempoisesti.
Prinssin katsahtaessa yllättyneen oloiseen nuoreen naiseen, oli nuorukaisen itsevarmuus kokenut pienen silmäluomen värähdyksen ajan huiman pudotuksen. Francis ei edes halunnut arvailla, mitä nuori aatelisneito prinssistä ajatteli. Omalla tavallaanhan poika oli onnistunut hyvinkin loukkaamaan nuorta neitoa pettämällä lupauksensa, mutta tavallaan, hän oli ollut vain lojaali itselleen, ja vaatimuksille mitä hänen odotettiin tietenkin kykenevän suorittamaan. Entä jos hän olisi kieltäytynyt pelistä Kreivi Cavegn kanssa. Pahan puheille ei tarvinnut kuin antaa pieni ärsyke, ja se olisi levinnyt jo kulovalkean tavoin kaikkialle palatsiin. Ja omasta mielestään Francis oli tehnyt oikein uhratessaan nuoren neidon, noin kuvainnollisesti. Kuitenkin viisaalta tuntunut päätös tuntui syytökseltä nyt kun hän katsoi nuorta neitoa.
Jos jossakin asioissa vaitonainen nuorimies oli hyvä, niin ihmisten tulkistsemisessa – eikä neidon tulkitsemiseen nyt tarvittu ihmeiden tekijää. Loukkaantuneet, pettyneet silmät olivat pahempia välineitä puhumaan kuin äänihuulet.
”Neiti Beaufort – olen pahoillani äskeisestä”, ponnekkaasti aloittaen Francis viittasi pelisalin saamiin tapahtumiin, jotka eivät millään tavoin olleet kulkeneet toivottua linjaa pitkin. ”Olen pahoillani että petyitte kutsuuni.”
Mielessään nuorukainen oli lisäämässä, ettei mahtanut tapahtumille mitään, mutta välttääkseen töykeän fraasin, hän jätti sen sanomatta. Oli turhaa yrittääkään selittää turhanpäiväisiä asioita siitä, mitä prinssi saattoi tehdä ja mitä ei. Ja miten kuninkaan pojan tuli käyttäytyä ja esiintyä julkisissa tilossa. Neidon pitkästyttäminen latteilla selityksillä olisi kaikenlisäksi voinut vielä antaa väärän kuvan, ja tehdä prinssin kohteliaista pyrkimyksistä kyseenalaisia.
(Hengissä jälleen)
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Vivienne Beaufort
Liittynyt: 31 Elo 2009
Viestejä: 56
LähetäLähetetty: 06 Lok 2010 01:28 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vivienne ei uskaltanut koko aikaa tuijottaa lähestyvää kuninkaallista, vaan käänsi jälleen katseensa seuraneitiin, joka valitettavasti piti katseensa kohdistettuna prinssiin. Neiti Beaufort olisi mielellään kysynyt Amandalta mitä olisi pitänyt sanoa ja tehdä. Vivienne tunsi olonsa jotenkin epävarmaksi. Hän ei ollut tosiaankaan tottunut siihen, että joutui kuuntelemaan anteeksipyyntöjä prinssiltä. Anteeksi tämä kaiketi oli tulossa pyytämään, ellei sitten vain aikonut saada häntä tuntemaan oloaan entistä kurjemmaksi.
Punahiuksinen tyttö käänsi katseensa jälleen prinssiin, joka oli jo melkein heidän luonaan. Saapuessaan prinssi kumarsi kohteliaasti ja tytöt niiasivat. Vivienne oli jo päättänyt antaa prinssille anteeksi, mutta vain jos tämä oikeasti pyytäisi anteeksi. Hän oli kuitenkin vielä pettynyt, sillä tottakai hän oli odottanut kokevansa ainutlaatuisen hetken prinssin seurassa. Hänelle tuskin tarjoutuisi koskaan toista samanlaista mahdollisuutta moiseen.
Muiden miesten seuraan hän kyllä pääsisi, vaikka samana iltana, mutta prinssi oli erityistapaus. Vivienne ei asemansa vuoksi pääsisi viettämään aikaansa kuninkaallisten kanssa, eikä edes kaikkien aatelisten kanssa. Hänen äitinsä oli toki arvostettu ruhtinatar, mutta hän itse oli äpärälapsi, eikä kukaan tiennyt kuka hänen isänsä oli. Hänellä itsellään oli siitä ehkä vähiten tietoa, sillä hän ei muistanut nähneensä ketään, jolta olisi voinut periä leiskuvan hiusten värin. Isältä sen nimittäin oli tultava, sillä äidin suvussa kaikki olivat vaaleita.
"Ymmärrän toki, että teidän korkeudellanne on tärkeämpääkin tekemistä kuin viihdyttää nuoria neitoja," Vivienne sanoi ja onnistui kuulostamaan varsin säyseältä, vaikka hänen olisikin tehnyt mieli jotenkin loukata prinssiä. Häntä oli loukattu, mutta hän itse ei mitenkään voinut loukata prinssiä. Se olisi ollut aivan liian hävytöntä ja törkeää, eikä Vivienne halunnut joutua huonoon valoon palatsissa. Häntä ei muutenkaan arvostettu tarpeeksi, eikä se edes ollut hänen omaa syytänsä.
"Ei teidän korkeutenne olisi tarvinnut vaivautua lähtemään perääni, olisitte voinut jatkaa pelihetkeänne," Vivienne sanoi ja yritti kuulostaa mahdollisimman normaalilta. Amanda näytti osaavan täydellisesti pysyä tyynenä. Äidin edessä se olisi onnistunut Vivienneltäkin, sillä tältä hän osasi ihmeen hyvin salata tekemisensä. Tämänkään päivän touhuista Lilianne ei saisi kuulla sanaakaan, ellei joku juoruaisi äidille.
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 13 Lok 2010 12:16 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Prinssi Francis oli tuona myrskyisästi sateisena päivänä tehnyt jo ennätyksensä ennenkuulumattomissa asioissa. Hän oli ylittänyt omat odotuksensa monin kerroin enemmän, mitä muut ajattelivat hänen ylittäneet. Oliko kuitenkin haamuna linnan seinillä leijuva soveliaisuuden rajakin rikottu? Vastausta mielessään leijailevaan kysymykseen Francis etsi vihreiden silmien heijastuksesta. Nuoren neidon silmät eivät kuitenkaan paljastaneet mitään, sillä nuoren neidon sanat avautuivat nuorukaisen mielessä.
Neito Beaufort tuskin saattoi sitä tietää, millaisessa elämässä Francis eli. Hän oli kolmesta sisaruksesta nuorin, ja se, joka vietti aikansa velipuolensa ilveilyn alla. Nuoren naisen puheet olivat kovin vaivatonta yhdistää veljensä sanoihin, jotka niin useasti kätkivät allensa naamioidun näyttelijän peilikuvan. Riittävän monesti oli Francis kuullut ja nähnyt miten viattomat sanat kätkivät sisäänsä paljon lausuttuja sanoja myrkyllisempää. Veljensä Frederik, lieni palatsin suurin tähti loukkausten ja tylyjen sanaparsien kätkemisessä sanahelinän sekaan, mutta kenties nuori neiti Beaufort pitkä harjoittelun tuloksena pystyisi samaan?
Francis katsoi sammuvin silmin nuorta naista, ja kuunteli tämän sanat hyvin vaitonaisena. Nuorukainen oli toki ansainnut tuntea nahoissaan luokatuksi tulleen neidon haavoittuneisuuden, mutta hänen myötätuntonsa ei enää pitkään aikaan ollut riittänyt silloin kun tuntemukset sekoitettiin kohteliaisuuksien sekaan. Varsinkaan sellaiset, jotka oli luonnostaan luotu sanottaviksi aivan toisilla menetelmillä. Hänen oli kuitenkin muistettava asemansa, ja se missä asemassa neito oli. Kuin myös, että neidon oli ajateltava hänen – kuin itsensäkin asemaansa...mutta kenties Francis oli odottanut neidolta enemmän suorapuheisuutta. Olihan tyttö puhunut hänelle hyvin vuolaasti mieltymyksistään kirjallisuuteen, jolloin neito tuskin oli muistanut missä oli ja kenen kanssa.
Nuoren prinssin kasvoilla ei värähtänyt ilmekään nuoren neidon säyseäksi maalattujen sanojen merkityksen tehdessä itsensä varsin ymmärrettäväksi. Francisissa käytävän matkan kestänyt keskustelu oli tunnelmaltaan peruuttamattomasti karissut pois nuoren miehen olemuksesta. Nuorukainen ei suinkaan ollu tyly, sellaiseksi ei hänen kuorensa vetäytynyt – enemmin hän oli se syrjäänvetäytyvänä tunnettu kuori, joka muutamia tunteja aikaisemmin oli paljastanut palan itsestään. Francis antoi vihreiden silmien tarkastella nuorta neitoa vielä hetken tämän sanojen jälkeenkin ennen kuin nuorukainen otti kevyen askeleen taaemmas parivaljakosta. Kätensä hän piteli selkänsä takana, niinkuin yleiseen käyttäytymismuotoon kuului. Francis kumarsi päällään kevyesti neidolle.
Suoristuessaan oli viimeisetkin rippeet sosiaalisuudesta kadonneet nuoren miehen mielestä. Prinssin henkilökohtainen anteeksi pyyntö neidolle oli saanut vain vähän painoa ja merkitystä – senhän Francis oli jo kuullut neidon säyseäksi maalatuista puheista. ”Totta neiti Beaufort. Olette täysin oikeassa”, neitoa katsoen prinssi lausahti tavanomaisella, saleissa usein kuullulla äänenpainolla mikä kuvasti kaikkia asiallisuuden muotoja.
”Toivottavasti en keskeyttänyt mitään tärkeää”, prinssi vilkaisi nyt myös nuoren neidon mukana kulkenutta piiaa, jonka poskipäille hän kuvitteli nousseen kevyen punan kuninkaallisten silmäparien kulkiessa tämän läpi. Palattuaan nuoreen neitoon prinssi vielä jatkoi: ”Toivotan teille molemmille oikein hyvää päivän jatkoa.”
Tämän jälkeen Francis kumarsi vielä kevyesti päätään molemmille neidoille, ennen kuin pitkän salskea nuorimies kävi kulkemaan kaksikon ohi. Pitkät saapikkaiden ottamat askelmat halkoivat pehmeän maton peittelemää käytävää pitkin, jättäen jälkeensä kolmen naisen varjot.
Hoviemäntä rouva Grenda astahti kaappikellon varjoista käytävälle. Kauanko rouva oli kuunnellut prinssin ja nuoren neidon sananvaihtoa? Sitä ei voinut kuin uskalias arvuutella. Rouva oli pukeutunut syvän mustaan asuunsa, josta naisen hyvin tunnisti. Harmaita hiuksiaan peittänyt nuttu, ja sen valkoinen pitsireunus olivat vain hetken varjo naisen kasvoilla, sillä pian nuoren miehen perään katsoneet kiviset kasvot kohdistuivat nuoriin neitoihin. Hapan, kuin julmakin oli vanhan naisen katsanto hänen tuijottaessaan neiti Beaufortia ja tämän piikapahaista. Koko naisen olemus oli riittävän pahansuopa kertoakseen ongelmista. Hoviemäntä antoi katseensa viivähtää nuoressa neidossa pitkäksi venyvän tovin, ennen kuin tämä kääntyi kohti seinää – kaappikelloa, jonka vierestä kulki palvelusväelle tarkoitettu piilokäytävä.
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Vivienne Beaufort
Liittynyt: 31 Elo 2009
Viestejä: 56
LähetäLähetetty: 13 Lok 2010 08:23 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
//Laatu ei ole ihan parasta mahdollista, mutta koita kestää!//
Viviennen sanat eivät mitä ilmeisimmin olleet prinssille mieleen, mutta mitä hänen olisi pitänyt sitten sanoa? Nuori neiti olisi kyllä halunnut sanoa jotain muutakin. Hän olisi halunnut sanoa ääneen, että oli oikeasti loukkaantunut toisen teosta. Mutta kyseessä oli kuitenkin prinssi, eikä hän kehdannut siksi sanoa suoraan mitä mieltä oli tämän pelihetkestä. Amandankin läsnäolo häiritsi. Miksei seuraneiti ollut tajunnut jättää heitä kahden? Sitten hän ehkä olisi voinut sanoa jotakin, jos olisi uskaltanut puhua prinssille suoraan.
Amanda taisi olla mielissään. Tuon mielestä Viviennen ei olisi edes kuulunut viettää aikaa prinssin kanssa, eikä kaiketi edes puhua tuolle. Amanda tuntui toisinaan välittävän enemmän Viviennen maineesta kuin tyttö itse.
Kun prinssi toivotti heille hyvää päivänjatkoa, Amanda niiasi ja näytti olevan valmis lähtemään ja jatkamaan keskustelua vaatteista. Seuraneiti kyllä varmasti huomasi, että ystävänsä olisi halunnut vielä sanoa jotain, mutta arveli sen olevan turhaa.
”Vivienne...” Amanda kuiskasi. Hän ilmeisesti pelkäsi prinssin kuulevan, vaikka tämä kävelikin jo jonkin matkan päässä. ”Mennäänkö? Voisin yrittää piirtää sinulle kuvan puvusta.”
Vivienne käänsi katseensa vierellään olevaan tyttöön. Ajatteliko tämä koko ajan vain hänen tulevaa pukuaan?
”Olisiko minun pitänyt sanoa hänelle suoraan miltä minusta tuntuu?” Vivienne kysyi katsoen prinssin loittonevaa selkää. Sitten neiti säpsähti. Samoin teki Amanda.
Kaappikellon viereisistä varjoista astui esiin rouva Grenda, palatsin hoviemäntä. Nainen oli kuullut arvattavasti kaiken ja tajunnut luultavasti enemmän kuin olisi pitänyt. Rouva loi Vivienneen ja Amandaan hyvin julmanoloisen katseen ennen kuin meni matkoihinsa. Rouva Grendahan kertoisi kuulemansa kaikille vastaantuleville. Hänen äitinsäkin varmasti kuulisi tästä tapahtumasta jotakin. Se ajatus sai neiti Beaufortin lähestulkoon vapisemaan järkytyksestä. Ongelmia oli varmasti tiedossa, sen oli rouvan olemuksesta sokeakin huomannut.
”Minun on kaiketi kerrottava prinssille tästä. Tai en minä tiedä…” neiti sopersi ja tuijotti avuttomana Amandaa, joka ei osannut sanoa mitään.
Vivienne ei jäänyt katsomaan seurasiko Amanda häntä vai ei. Hän itse kipitti prinssin perään. Hän koki velvollisuudekseen kertoa salakuuntelijasta prinssille, vaikka ei ollutkaan varma siitä, kiinnostiko tätä lainkaan mitä rouva Grenda kenellekin kertoisi.
”Teidän korkeutenne!” Vivienne huudahti. Hänen äänensä ei ollut kova, hän ei halunnut kaikkien kuulevan asiaansa. ”Odottakaa.”
Neidin ääni oli hengähdyksen vuoksi hivenen katkonaista, kun hän puhui. Siitä hän ei kuitenkaan sillä hetkellä jaksanut välittää. Eikä hän edes niiannut prinssin saavutettuaan.
”Meitä... salakuunneltiin,” neiti sai viimein sanottua. ”Rouva Grenda kuuli koko keskustelumme. Ja minä tahdon pyytää teiltä anteeksi.”
Vivienne vaikeni. Hän yritti saada hengityksensä tasaantumaan, jotta olisi voinut helpommin jatkaa puhumista.
”Olen pahoillani, käyttäydyin niin typerästi teitä kohtaan..." tyttö sopersi. Äänestä kyllä kuuli, että hän oli aidosti pahoillaan ja sen myös näki hänen katseestaan. Hänestä oikeasti tuntui pahalta, että hän oli vaikuttanut niin välinpitämättömältä. Olihan hän oikeasti ollut hyvin pettynyt, niin pettynyt että olisi voinut yksin ollessaan purskahtaa itkuun. Mutta hän ei halunnut prinssin potevan huonoa omaatuntoa vuokseen!
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 18 Mar 2010 12:26 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Kukaan Cloverin palatsin asukkaista ei osannut käydä kertomaan varjoisasta naisihmisestä juuri mitään. Hoviemäntä, rouva Grenda oli yksi palatsin mystisimmistä olennoista, joka liikkui kuin näkymätön haamu palatsin lukuisilla käytävillä. Hän oli ja eli palatsissa, jo kauan aikaa ennen vanhan kuningas Wilbur Cloverin poismenoa. Tai näin ainakin uskottiin...kukaan ei tästä osannut sanoa varmuutta. Kukaan palatsissa ei osannus sanoa naisesta mitään. Kukaan ei tuntenut häntä. Ei hänen menneisyyttään, historiaansa, tai sitä kuka hän oli.
Hoviemäntä Grenda oli nainen, joka liikkui kuin itse kuoleman kätyri mustissa vaatteissaan palatsin käytävillä, oli saanut kirstuunsa uuden lehden, jota ihailla ja säilyttää...aina siihen asti, kun mielensä vain malttoi. Ja parahiksi hän oli ehtinyt poimaan sellaisen pelisaleihin johtavalta käytävältä, jonka suunnalle hän oli lähtenyt vain tarkistaakseen, ettei palvelusväkensä tuhlannut aikaansa pelivelkojaan maksellessa pitkin ja poikin käytäviä. Harmiton saapumisensa oli tuottanut naiselle enemmän mielihyvää kuin harmia – mitä hän todellakin oli ehättänyt löytävänsä ennen prinssin ja tämän nuoren kohtaamista...
Prinssi Francis puolestaan lähti laskeutumaan käytävään liittoutuneita portaita, sen sijaan, että hän olisi lähtenyt nousemaan niitä ylös kulkeakseen omaan siipeensä. Takin hihoissaan roikkuvia kalvosin nappeja pyöräyttäen parempaan asentoonsa nuorukainen vilkaisi ikkunoita, joita vielä vain jaksoi sade rummuttaa. Kevyesti portaat laskeuduttuaan Francis huomasi kuulevansa takaansa kopisevia askeleita, kuin lukuisten kankaiden haminaa ja laahustusta. Taaksensa vilkaistessaan olkansa yli Francis ei voinut olla havaitsematta tuntemaansa yllättyneisyyttä, joka siivitti hetkeksi tiehensä tiellensä tulleen synkkämielisyyden. Francis jäi odottamaan, että neito Beaufort saavutti rappusten loppupään, ja täten myös hänet.
Tyttö ei antanut nuorukaiselle juuri minkäänlaista tilaisuutta herättää henkiin minkäänlaista kysymystä, kun neito jo puhui – kaikella muulla kuin aikaisemmin kuulemallaan oveluudella ja haavoittuvaisuuden tukahduttamilla sanoilla.
”Neiti Beaufort?”
Hengästynyttä hengen kulkua kuunnellen ja nopeaan tahtiin liikkuvaa korsetin peittämää torsoa katsahtaen katsoi Francis viimein myös tytön kasvoja. Kiirehdinnästä punertuneita kasvoja, ja suuriksi levinneitä silmiä.
Monta asiaa neidon huulilta kuulevana Francisin kasvot tummuivat. Varjot syntyivät tummien kulmien myötä nuorukaisen vihreille silmille Francisin sulatellessa kuulemaansa. Neidon kertoma rouva Grendasta, ja sydämestä vuotavat pahoittelut tuntuivat hetken aikaa olevan liian iso pala miehen alulle nieltäväksi.
”Neiti Beaufort, rouva Grenda...jos minä olisin te...” ympärilleen käytävässä vilkaisten Francis mietti sulavan nopean hetken ajan kuinka puhuisi tytön pois huolestaan. ”Neiti Beaufort, jos minä olisin te – kertoisin äidillenne tapaamisestamme. Teillä ei ole varaa salailuun, ja sen synnyttämiin skandaaleihin.”
Francis katseli hetken neitoa, ennen kun jatkoi. ”Ette te halua lisää kyseenalaisia puheita ympärillenne, joten lienee paras vaihtoehto että kerrotte koko tapahtuman siitä miten löysitte äitinne korun ja satuin paikalle. Sattuma ja vahinko. Ei sen enempää neiti Beaufort", Francis tarkasteli neitoa hetken aikaa hyvin totisin silmin, kunnes hetken vaitiolonsa jälkeen hän kävi vielä lisäämään. "Kaikki kyllä järjestyy.”
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Vivienne Beaufort
Liittynyt: 31 Elo 2009
Viestejä: 56
LähetäLähetetty: 18 Mar 2010 06:25 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Kun Vivienne oli saanut asiansa sanottua, hän odotti kuumeisesti prinssin mielipidettä asiasta. Samalla hän yritti keskittyä rauhoittamaan kiivasta hengitystään, mutta se osoittautui siinä mielentilassa hyvin vaikeaksi. Hän ei voinut estää itseään ajattelemasta niitä kaikkia ikävyyksiä, joihin voisi nyt rouva Grendan ansiosta joutua. Se nainen ei varmasti jättäisi kertomatta heidän kohtaamisestaan. Liikkeelle lähtisi ties millaisia huhuja, jotka ajan kanssa vain paisuisivat, kunnes sitten joskus toivottavasti kuihtuisivat kokonaan. Koska kyseessä oli prinssi, juorut pysyisivät tietenkin hengissä tavallisia juoruja kauemmin. Ehkä prinssi oikeasti keksisi jonkin keinon, jolla he voisivat välttyä ikävyyksiltä? Vivienne toivoi sitä koko sydämestään. Hän ei halunnut joutua huonoon valoon hovissa. Hän oli jo tarpeeksi huonossa maineessa tuntemattoman isänsä vuoksi ja sekin asia pääsisi uudemman kerran päivänvaloon jos käytävillä alettaisiin kuiskutella hänen ja prinssi Francisin kohtaamisesta.
Neiti Beaufort ei edes ollut tajunnut, ettei Amanda ollut lähtenyt juoksemaan hänen peräänsä. Seuraneiti näytti nyt astelevan heitä kohti rauhallista tahtia. Tuolla taisi olla sen verran järkeä päässään, ettei halunnut hengästyttää itseään juoksemalla.
Vivienne sai hengityksensä viimein palautumaan lähestulkoon normaaliksi. Hän oli vielä kuitenkin varsin kiihtyneessä ja säikähtäneessä mielentilassa, kunnes prinssin sanat saivat hänet hieman rauhoittumaan.
”Teidän korkeutenne on varmasti oikeassa,” neiti sopersi. ”Toivon totisesti ettei tästä seuraa mitään ikävyyksiä meille kummallekaan, etenkään teille.”
Vivienne punastui hieman sanoessaan prinssille jotakin sen kaltaista, vaikka sellaiseen ei kaiketi mitään syytä ollutkaan. Hän joutui nielaisemaan, ennen kuin uskalsi taas katsoa prinssiä kasvoihin.
”Kerron kyllä äidilleni, vaikka hän varmasti kertoo asiasta jokaiselle joka vain suostuu kuuntelemaan,” neiti sanoi ja yritti hymyillä. Ehkä ei olisikaan niin paha asia, jos äiti sillä kertaa juoruaisi? Se ainakin voisi estää rouva Grendaa levittämästä täysin perättömiä huhuja. Äiti kyllä uskoisi ennemmin häntä kuin jotain palvelijaa.
”Voi kunpa minäkin voisin olla siitä noin varma, teidän korkeutenne,” Vivienne huokaisi toisen todetessa, että kaikki kyllä järjestyisi. Hän ei ollut asiasta niinkään varma. Entä jos ihmiset kuvittelivat, että hän valehteli äidilleen ja olisi samanlainen kuin tuo nuoruudessaan oli ollut? Äidistä kun kuviteltiin kaikenlaista tuon yhden ainoan erehdyksen tähden.
”Olen kovin pahoillani jos tästä seuraa teille jotain hankaluuksia,” Vivienne sanoi ja uskalsi nyt katsoa pienen hetken ajan prinssiä tämän silmiin.
Hän käänsi katseensa pois, kun tajusi Amandan tulleen heidän luokseen. Neiti Beaufort vilkaisi ystäväänsä, joka näytti myös varsin huolestuneelta. Vivienne arveli ystävänsä olevan huolissaan samasta syystä kuin hänkin, mutta todellisuudessa seuraneiti oli enemmän huolissaan Viviennen käyttäytymisestä. Hän pelkäsi, että sellaisessa tilanteessa Vivienne helposti sortuisi liikaan tuttavallisuuteen, eikä sellainen ollut missään nimessä suotavaa.
”Minun on kaiketi parasta mennä heti äidin luo,” Vivienne totesi ja katsoi prinssiä ikään kuin kysyäkseen oliko se tämän mielestä hyvä idea. ”Ehdin ehkä kertoa hänelle kaiken ennen kuin rouva Grenda laittaa liikkeelle oman versionsa tapahtuneesta.”
Amanda loi Vivienneen yllättyneen katseen. Ei neiti yleensä äidilleen tällaista aikonut kertoa. Kun tarkemmin mietti, ajatus ehkä olikin hyvä. Hän ei kuitenkaan ollut ihan perillä siitä, mitä nuo kaksi olivat ehtineet asiasta sanoa, mutta arveli, että nuo olivat päättäneet, että olisi viisainta kertoa Liliannelle asiasta. Amandankin mielestä se oli viisasta.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 26 Mar 2010 09:51 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
”Neiti Beaufort”, Francis ehätti lisäämään huolestuneen naisen sanojen jälkeen vilkaisten hyvän matkan päässä kulkevaa piikaa, joka kuitenkin – prinssin epäilyjen mukaan omistaisi yhtä janoisen ja tarkan kuuloaistin mitä jokainen muukin linnanasukki. Neiti Beaufort näytti prinssin silmissä hyvin haavoittuvaiselta, saaden pojan tuntemaan sanojensa olevan turhan suoria ollakseen millään tavoin rauhoittavia.
”Teillä ei ole muita vaihtoehtoja neiti Beaufort. Tästä kertominen kuvastaa melkolailla täydellisesti itsetuhoa, mutta jos haluatte säilyttää kasvonne – teidän tulisi kertoa äidillenne. Vaikka se onkin vastoin toivomustani aikaisemmin.”
Nuoren naisen huoli, ja pelko vanhan naisen terävästä kielestä olivat vain aiheellisia. Sen myö prinssi tiesi, eikä hän osannut olla epäilemättä etteikö kaikki hoviemännän kuulema ja näkemä ollut ollut tälle mitä herkullisin tapahtuma. Veljensä toimet kun olivat liialtikin jo palatsin käytävillä tunnettuja.
”Neiti Beaufort, on varmaa että joku jossain saa tietoonsa että olemme käyneet keskusteluja ilman varsinaista esittelyä – kuin myös ilman virallista kutsua samassa tilassa. Se ei tule pysymään enää minkäänlaisena salaisuutena. Eikä myöskään mikään asia pysy pieni piirteisenä tässä palatsissa, mikäli skandaalien syntymiselle on edes pieni mahdollisuus. Ja tämä on juuri sellainen”, nuorukainen katsahti nuorta neitoa silmiin, katsoen vain hetken suoraan neidon suurien silmien loisteeseen ennen kuin tämä laski katseensa kauas prinssin silmien ulottumattomiin. Katseensa, kuin karun totuuden puhuva äänensäkään ei ollut luotu luomaan kuulijalleen sydänalan rauhaa, sillä se mikä oli ollut hetkiä aikaisemmin miltein kahden keskeinen salaisuus olisi hyvin nopeasti kaikkien kuulevien tiedossa.
”Minä elän skandaalien, juoruilun ja ilkeiden puheiden keskellä neiti Beaufort. Kun taas te olette vieraana tässä palatsissa, jolloin teillä on suurin syy olla huolissanne omasta maineestanne. Asemani on tehty skandaalien kohteeksi, joten älkää olko minusta noin huolissanne neiti Beaufort.”
Keskellä käytävää käyty sananvaihto oli toistamiseen saada yllättävän ja ikävän käänteen uusien, nyt jo kolmansien askelien laskeutuessa alas kierreportaita. Prinssiä ei askeleet huolestuttaneet, sillä hän tunsi kuulemansa perusteella jo lakeijansa hieman ontuvan tavan laskeutua portaita. Lyelin ehtimättä laskeutua kaikkia viimeisiä portaita Francis katsahti palvelijaansa. ”Lyel, kävisitkö teehuoneessa? Rouva Beaufortia odotetaan hänen huoneessaan – voitte sanoa, että hänen tyttärellään, neiti Beaufortilla on kiireellistä asiaa.”
”Kyllä, teidän korkeutenne. Menen oitis”, rappusilla kiireesti kumartaen ennen kääntymistään Lyel katosi näkyvistä yhtä pian kuin oli itsensä esille saanut.
Palvelijansa katoavaa varjoa hetken seuraten Francis antoi katseensa käydä nuorissa neidoissa, kuitenkin vielä hetkeksi nuoreen neiti Beaufortiin keskittyen. ”Äidillenne kertominen lienee ainoa oikea teko tässä tilanteessa. Säästätte itsenne ainakin äitinne synnyttämältä paheksunnalta mikäli hän kuulisi juoruilujen kautta kohtaamisestamme. Antakaa hänen enemmin aikaansaada oma versionsa skandaalista kuin paheksua sitä, että kuulisi sellaisen jostain muualta.”
Nuorukaisen puntaroidessa kuulemaansa, ja koettaessa pettymyksen karvaan maun seasta etsiä neitoa lohduttavia sanoja, Francis saattoi huomata epäilevänsä omia havaintojaan aikaisemmin. Neiti Beaufort oli hyvin ristiriitainen nuori nainen. Kenties jopa inpulsiivinen. Tytön kieli saattoi mennä monelle mutkalle. Terävöittyä tylyksi kohteliaisuus mereksi siinä missä tämä saattoi innostua tarinoimaan kirjallisuudesta...ja nyt tämän kasvot olivat hyvin paljaan oloiset. Pelokkaat ja huolestuneet. Sellaiset kasvot, mitä Francis ei ollut pitkään aikaan nähnyt. Aitous neidon kasvoilla sai Francisin muistelemaan elämäänsä liikuttanutta naista muutamien vuosien takaa. Eikä tällöin hän voinut tai kyennyt kätkemään kaikkea inhimillisyyttään kovuutensa alle.
”Älkääkä olko mistään pahoillanne neiti Beaufort. Antakaa minun olla pahoillani teidän puolestanne.”
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Vivienne Beaufort
Liittynyt: 31 Elo 2009
Viestejä: 56
LähetäLähetetty: 01 Jou 2010 12:29 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vivienne huokaisi. Hänen mielensä oli levoton, hän pelkäsi äitinsä reaktiota ja varsinkin sitä, että tämä alkaisi nyt tarkkailla hänen tekemisiään entistä suuremmalla mielenkiinnolla. Ehkä äiti kuitenkin ymmärtäisi? Olisiko äiti itse kieltäytynyt kuninkaallisen henkilön kutsusta? Kaiketi olisi. Sitä Lilianne ei kyllä sulattaisi, että hän oli aikonut salata asian tältä. Äiti varmasti järkyttyisi ja pitäisi huolen siitä, ettei vastaavaa enää koskaan pääsisi tapahtumaan. Niin hölmö hänen äitinsä ei ollut, että olisi voinut iloita asiasta. Joku muu olisi voinut hyppiä riemusta, kun tytär sai prinssin huomiota osakseen, mutta ei Lilianne. Ruhtinatar halusi pitää tyttärensä erossa ikävyyksistä. Siinä oli riittävästi syytä siihen, miksei hän halunnut tuon viettävän aikaa prinssin, saati kenenkään muun nuoren miehen seurassa.
Nyt Vivienne kuitenkin oli joutumassa ikävyyksiin, eikä sitä voinut estää. Saattoi vain toivoa, että tapahtuisi jotain vielä hätkähdyttävämpää, jotain sellaista, mikä kiinnittäisi huomion muualle. Mutta mitä sellaista nyt saattaisi tapahtua? Jos elämä olisi ollut jokin viihdyttävä romaani, niin jotain olisi varmasti tapahtunut. Elämä kuitenkin oli elämää, eikä mitään satua. Se oli karu totuus ja syytä muistaa.
”Teidän korkeutenne on tietenkin aivan oikeassa,” Vivienne totesi. ”Mutta en voi luonteelleni mitään. En toivo teidän joutuvan takiani hankaluuksiin, enkä toivoisi sellaista kenenkään muunkaan osaksi.”
Neiti Beaufort uskalsi kohottaa jälleen huolestuneen katseensa prinssiin. Sitten neiti säpsähti. Portaista kuului askeleita ja hän oletti, että joku oli jälleen tulossa yllättämään heidät. Hän astui varmuuden vuoksi askelen lähemmäs Amandaa.
Saapuja oli kaikeksi onneksi prinssin palvelija. Vivienne huokaisi taas, tällä kertaa helpotuksesta ja niin, että sitä tuskin saattoi huomata. Nyt oli sitten valmistauduttava äidin kohtaamiseen. Prinssikin käski jo palvelijansa mennä hakemaan äidin paikalle. Siispä piti kerätä rohkeutta ja lähteä.
”Niin. On varmasti parempi, että hän saa kuulla miten kaikki oikeasti on tapahtunut,” Vivienne sanoi, eikä voinut kätkeä levottomuutta äänestään. ”Puheilla on tapana muuttua, kun ne kulkevat liian monen suun kautta.”
Varmasti äiti saisi aikanaan kuulla aivan erilaisen version heidän kohtaamisestaan, jonkun sellaisen version, jolla oli vain vähän tekemistä totuuden kautta. Asia vain paisuisi pahemmaksi, kun ihmiset keksisivät siihen omia lisäyksiään. Oli varmasti oikein kertoa äidille, ettei tämä vahingossakaan uskoisi mitään niistä perättömistä huhuista, joita liikkeelle tuota pikaa lähtisi. Kertomisesta ei tulisi mukavaa, mutta jos hän kertoisi myös rouva Grendasta, niin ehkäpä äiti osaisi jopa lohduttaa? Äitikin oli ollut juorujen kohteena, tämä kyllä tiesi miltä se tulisi tuntumaan.
”Teidän korkeutenne…” Vivienne sopersi. Hän hämmentyi prinssin sanoista. Neiti oli liian hyväntahtoinen antaakseen toisen olla pahoillaan hänen puolestaan. Hän ei ollut odottanut, että prinssi sanoisi mitään sen kaltaista ja kesti hetken, ennen kuin hän osasi sanoa mitään muuta.
”Pyydän ettette vaivaa itseäni minun asioillani,” Vivienne sopersi hiljaa. ”Ei se ole oikein teitä kohtaan. Te olette aivan liian ystävällinen minulle.”
Vivienne vaikeni hetkeksi, sitten hän tajusi, että hänen sanansa olivat saattaneet loukata toista.
”Teidän korkeutenne, ette saa luulla ettenkö arvosta teidän ystävällisyyttänne,” hän lisäsi kiireesti ja uskalsi jälleen katsoa toista silmiin, joskin hän oli hyvin hämmentynyt niin tehdessään. ”Arvostan sitä todella. Mutta nyt, mikäli sallitte, lähden äidin luo. En uskalla ottaa sitä riskiä, että hän ehtii kuulla asiasta ennen kuin kerron hänelle sen itse.”
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 21 Jou 2010 01:13 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Päivä ei ollut kulkenut ollenkaan niin seesteisesti kuin Francis oli toivonut. Hän odottanut pitkästyvänsä. Väsyvänsä ympäristöönsä, ja puutuvansa tuosta päivästä, mutta mikään näistä olettamuksista ei ollut löytänyt häntä tänään. Ja nyt hän jo huomasi kaipaavansa noita itselleen niin vastenmielisiä tuntemuksia. Kaikki oli äkkiseltään kiepahtanut niin, ettei prinssillä ollut osaa eikä arpaa minkään asian suhteen. Voimavarat, tilanteiden herruus, tapahtumien ohjakset – kaikki käsissään ollut voima ja valta oli ollut tänään kaikkea muuta kuin hänen hallinnassaan. Francisista tuntui, kuin kaikki hänen herruutensa olemisen parissa, oli valunut tänään hänen päätösvaltansa ohitse.
Ja kaikki tuo iskostui vain pieneen, sattumaan varaiseen tapahtumaan. Neitoon, joka silmät suruisan suurina pakoili hänen katsettaa. Ja viimein sen kohdatessaan tyttö oli surullinen. Hämillään. Pahoillaan. Täynnä avoimia tunteita, joita hän ei joko tohtinut, osannut, tai halunnut kahlita katsantonsa taakse. Kovuus pinnaltaan rapisseena tyttö alentui kun oljenkorsi asemaansa. Kohtaloonsa, joka oli turmeltunut yhdessä pienen pienessä hetkessä. Francisin olisi pitänyt kyetä näkemään kaikki tapahtunut ennalta. Estämään edes jotain tapahtumista, mutta voimattomana ja puutteellisena kaikki oli vain tapahtunut. Noin vain. Eikä hän ollut tehnyt mitään estääkseen asioiden kulkua – ei vielä.
”Neiti Beaufort – Vivienne”, neidon etunimeä käyttäen Francis puhutteli toista. Tytön punertavan hiusrajan noustessa häkeltyneen katseen myötä Francis koki sanottavien sanojensa häämöttävän tapaamisen loppua. Hän oli lähettänyt palvelijansa hakemaan tytön äitiä tämän asuintiloihin. Mitä pikemmin tyttö kertoisi oman tarinansa kaikista tapahtumista, sitä paremmalta tai huonommalta asiat tulisivat näyttämään hänen äitinsä silmissä. Neidon kieltäessä prinssin tarjoaman ystävällisyyden, poika halusi tytön kuuntelevan itseään hetken. Ilman koristeellisia arvonimiä ja teitittelyjä. ”Älä kiellä ystävällisyyttäni Vivienne – tai anteeksi pyyntöäni.”
Neidon palvelijatarta katsahtaen, ja samalla aikaisempaa varovaisempana käytävän hiljaisuutta kuunnellen Francis katseli tytön näennäisesti hämmentyneitä kasvoja. ”Olen tänään monessa suhteessa ylittänyt sanavarani ja pyydän että otat anteeksipyyntöni vastaan. Kaikesta tästä.”
Neidolle sanansa suoden Francis nosti katseensa neidosta, ottaen askeleen taaksepäin. ”Neidit, toivottavasti tämä päivä ei synkkene tästä enää kovin paljon enempää. Teidän lienee parasta mennä”, kaksikolle kevyesti kumartaen Francis suoristi pitkän kortensa. ”Näkemiin neidit.”
Tämän jälkeen nuorukainen jatkoi matkaansa suunnalle mihin hän oli aikonut, mutta sen sijaan, että hän olisi koskaan saavuttanut määränpäätään Francis poikkesi polultaan. Palvelijoiden kulkukäytävistä, kuin linnan salaisista poistumisteistä hyvin tietoisena Francis soluttautui tyhjällä käytävällä lepäävään suuren seinävaatteen taaksi. Kyhmyrä, joka muodostui pitkän huiskean nuorukaisen muodottumuudesta katosi – seinän sisään hyvin pian sen jälkeen, kun nuorikot olivat jatkaneet kiireesti matkaansa vierastiloihinsa.
Hämärillä, vain muutaman kynttilän valaisemalla palvelijoiden ahtaalla kulkuväylällä Francis askelsi pitkin, ja ripein askelin. Lapsena jokaisen salakäytävän etsien, ja vielä myöhemminkin muistaen hän osasi miltein nuo lukuisat kartastot ulkoa. Hän tiesi myös mitä käytäviä Rose, tai Frederik käyttivät. Hänen silmänsä, kuin korvansakin elivät palatsin lukuisilla käytävillä. Hänen kuulonsa kuuli paljon asioita ilman, että hän oli edes läsnä. Hän näki asioita silmillä, mitkä eivät olleet hänen silmänsä. Hän kuuli, ja näki paljon sellaista, mitä hänen ei uskottu tietävän. Ja näistä tiedoista, näyistä ja puheista Francis rakenti tietoverkostonsa, mystillisen polun, jota pitkin vain hän osasi kulkea.
Muistinsa saattelemana Francis kääntyi käytävien haarautumista vasemmalle, sitten oikealle. Hän saapui välihuoneeseen, viinikellariin, jälleen käytäville. Prinssi kulki kuin varjo omassa kodissaan. Niin kauan, kunnes hän viimein seisahtui yksityisen kammarin ovelle. Kerran terävästi koputtaen ovi avautui Francisin edessä.
”Iltapäivää Mrs. Greda.”
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Vivienne Beaufort
Liittynyt: 31 Elo 2009
Viestejä: 56
LähetäLähetetty: 27 Tam 2011 05:43 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vivienne häkeltyi entisestään prinssin puhutellessa häntä etunimellä. Hän ei ollut tottunut sellaiseen. Jossakin toisessa tilanteessa, jolloin ei ollut niin paljon muuta mietittävää, hän olisi sallinut moisen asian pyöriä ajatuksissaan ja pohtinut syitä, miksi niin tapahtui. Mutta nyt ei tosiaan sellaisten seikkojen pohtiminen onnistunut. Hän keskittyi kuuntelemaan prinssin anteeksipyyntöä, jota ei tietenkään voinut olla vastaanottamatta.
”Otan anteeksipyyntönne vastaan, Teidän korkeutenne ja saatte anteeksi,” hän sanoi ja todella tarkoitti sitä. Ei hän voinut olla antamatta anteeksi, hän ei nimittäin syyttänyt prinssiä lainkaan tapahtuneesta. Hän sen sijaan soimasi syvällä sisimmässä itseään, ei prinssi ollut häntä pakottanut suostumaan kutsuunsa. Mutta ei Vivienne tekoaan katunut, hän vain harmitteli sitä mihin oma päätöksensä hänet oli johtanut. Nyt hän joutuisi kertomaan äidilleen kaiken sen, minkä olisi niin mielellään pitänyt täysin omana tietonaan.
”Näkemiin, Teidän korkeutenne,” Vivienne lausui niiaten syvään, kuten teki myös Amanda. Hetkeksi neiti Beaufort jäi katsomaan prinssin loittonevaa selkää, ennen kuin lähti ripeästi astelemaan kohti omaa huoneistoaan, jossa äiti toivottavasti odotti. Mitä sitten tapahtuisi, jos Lilianne ei saapuisikaan paikalle? Entä jos äidille oli ilmaantunut jotain tärkeämpää tekemistä? Näitä asioita Vivienne pohti yhdessä seuralaisensa kanssa, joka tietenkin rohkaisi ystäväänsä asiaankuuluvasti. Ei kestänyt kauaa, ennen kuin nuoret neidit olivat perillä ja avasivat oven huoneistoon.
Ruhtinatar Beaufort oli jo saapunut. Vanhempi nainen nousi ylös sohvalta ja kiirehti tyttärensä luo. Amanda jätti heidät kahden, sillä uskoi, ettei hänen seuraansa sillä hetkellä kaivattu.
”Vivienne-kulta, mitä on tapahtunut?” ruhtinatar kysyi huolestuneena ja istutti tyttärensä vierelleen sohvalle. Pian kaikki oli kerrottu, eikä Vivienne salannut ainoatakaan yksityiskohtaa äidiltään. Hän kertoi siitäkin, kuinka pelkäsi rouva Grendan puhuvan asiasta jotakin ikävää, vaikka sinänsä mitään kamalaa ei ollut sattunut. Kaikeksi onneksi Lilianne ymmärsi. Hän tiesi kyllä rouva Grendan tapaiset ihmiset, olihan hänessä itsessäänkin taipumusta juoruiluun.
”Kaikki kyllä järjestyy,” hän totesi tyttärensä päätettyä kertomuksen.
(Kiitoksia paljon pelistä! Ehkä voimme joskus ottaa uusiksi)
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 27 Tam 2011 07:24 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
(Tottakai voimme ottaa pelailun uudestaan aiheelliseksi. Francisin elämä on jo ehkä turhan pitkään ollut tapahtuma köyhä, joten jos jonkunlaista ideaa/juonta haluat juonia niin juonitaan. Tai aiheutetaan häkeltyviä kohtaamisia lisää .
Kiitos kuitenkin suuresti tästäkin tapahtumarikkaasta pelipahasesta)