Post by Admin on Oct 18, 2013 3:14:15 GMT 2
Léon Von Gilles
Liittynyt: 14 Maa 2009
Viestejä: 32
LähetäLähetetty: 25 Mar 2009 09:33 pm Viestin aihe: Kuninkaallinen perimä Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Mies katseli vaitonaisena peilikuvaansa, joka ei antanut miehen tuntea pienintäkään määrää tyytyväisyyttä itsestään. Iän riepottamana, ruumiinsa hylkäämäänä, sosiallisuuden unohtama vanha mies katsoi itseään peilin totuutta heijastelevasta pinnasta. Hän oli menettänyt itsestään kaiken ulkoisen koreutensa, jonka hän oli vain kuorruttanut massiivisen rasvakerrostuman alle. Hänen ennen niin notkeiden niveltensä välit olivat täyttyneet paakkuisiksi ja turvonneiksi. Hänen kaulansa ei ollut enää yksi pitkä, vakaa ja voimakas muodostuma, vaan nyt hän kykeni laskemaan kaksoisleukojensa määrän moninkertaisuuden. Selkä, joka aikoinaan oli noussut ja suoristunut juhlavaan koreuteensa oli kaartunut kumaralle ja jäykistynyt. Alaselän kivut olivat asettuneet hänen kumppaneikseen siinä missä alituinen närästys ja hapokkaat sisuskalujensa pröystäilyt olivat asettuneet osaksi hänen jokaista tuntiaan.
Hän oli katkera, vaurioittunut ja vanha. Mutta toivoaan hän ei missään määrin ollut menettänyt. Hänen käsissään lepäsivät ne nyörit, joita ilman kukaan muu ei voinut elää. Hän sääti asioita, toteutti parhaakseen katsomia päätöksiä nimeämillään budjeteilla. Hän sääti lakeja, loi niitä tai hyväksyi niitä päätösten teon yhteydessä. Hän oli myös se, joka oli jäänyt tukevasti pitämään asemaansa pystyssä kuningaskunnan kokiessa mullistuksia. Joista toiset olivat toinen toisiaan voimakkaampia ja kansaan vaikuttavia. Von Gilles oli uskonut omaan korvaamattomuuteensa aina noihin päviin asti, mutta sitä tosiasiaa hän ei voinut kieltää, etteikö ikä ollut näivettämässä hänen voimiaan.
Pitkät päivät, jotka kasvattivat tunteja ylitse vuotaviin määriin, johon tuskin vuorokausikaan riitti, olivat saaneet miehen kyseenalaistamaan oman, fyysisen kestävyytensä. Edes hänen kyvykkäästi liikkuva ajattelukykynsä, joka loisti vielä entisessä terässään. Hänen ajatuksensa ei koskaan katkeillut, tai mielensä unohtanut keskustelun mukana syntyviä, pikkuriikkisiä oljenkorsia joihin takerua ja sysätä keskustelukumppani tarvittaessa vasten ahtaaksi käyvää nurkkaa. Hänen ruumiinsa teki temppunsa, joita hän ei kyennyt hallinnoimaan, mutta mielensä sen sijaan eli ja kukoisti.
Pitkien tuntien lipuessa ministeri kykeni nostamaan kyseenalaisia kysymyksiä kelle tahansa nokkelalle nuorelle jupille. Vielä tuohon päivään mennessäkään hän ei ollut hävinnyt ensimäistäkään hyvää, asiallista ja nokkelaa keskustelua. Hänen myönnytyksensäkin, ne harvat, mitkä syntyivät, olivat pitkälle tähtäimelle vietyjä ja korvasivat aikaansaamansa lovet lähes täydellisesti tulevaisuudessa.
Tuttavansa, ihmiset, joita hän todella arvosti ja kunnioitti saivat tietenkin luovittua tiensä läpi vähemmän kivikkoisen matkan, mitä toisenlaisen luetteloinnin saaneet kulkivat läpi. Ministeriön johdon keulahahmona hän oli arvostettu, kunnioitettu, kuin myös pelättykin. Mutta kuninkaan palatsissa...hän ei voinut täysin varma asemastaan. Eikä myöskään nuorten perillisten käsityksistä elämän poliittisista vallannyöreistä, mitä hän todellisuudessa piteli käsissään. Nuorukaiset, jotka elivät hillitöntä, rikkauksien ja mielipuolisuuden ajamaa elämää, eivät juurikaan olleet kasvojaan näyttäneet parlamenttitalon kokoustiloissa. Prinssien satunnainen kiinnostus poliittisten suhteiden vuolemiseen naapurimaiden kanssa tuntui vain satunnaiselta näyttämisen halulta. Perilliset eivät pystyneet yhteistyöhön. Se oli kuin jokin näkymättömällä musteella kirjoitettu vala suureen lakikivikirjaan, eikä sitä mikään tuntunut nujertavan.
Nuorten keskenäiset, joko oikeiden periaatteiden ajamat aatteet, tai vain mielivaltainen vastustus toinen toisiaan kohtaan, oli saavuttanut tilan, joka ei vain löytänyt paikkaa yhteistyölle. Edes kuninkaan palatsissa koko elämänsä asuneet sisarukset eivät tuntuneet suhtautuvan mihinkään yhteisin tuumin – tuskin he edes tapasivat toisiaan suuren kivipalatsinsa käytävillä.
Mutta muutoksen siemen oli kylvettävä. Ja enemmin Von Gilles näki sen omaksi tehtäväkseen, kuin seurasi valtakunnan luhistumasta päätöksen tekijöiden uupuessa. Eikä hän uskonut aikansa riittävän moniin vuosikymmeniin ruumiinsa oikkuillessa jo nyt. Hänen ainoa toivonsa saattoi olla saada keskusteltua kuninkaan perillisten kanssa. Heidän kaikkien KOLMEn kanssa.
Epätoivoiseksi ja vaikeaksi lukeutuvan tehtävän valmistelut hän oli hoitanut jo hyvissä ajoin. Hän oli tehnyt tiettäväksi saapumisensa palatsiin tuona kyseisenä ajankohtana. Samoin hän oli tehnyt tiettäväksi sen, että hänen asiansa oli koko kuninkaskuntaan kohdistuva, jolloin heidän kaikkien läsnäoloa ei vain odotettu, vaan sitä myös vaadittiin. Ja Von Gilles uskoi vakaasti oman auktoriteettinsä riittävän vapisuttamaan jopa heistä vanhinta prinssiä. Ja näihin aatoksiin hän tyynnytti itsensä kulkiessaan kohti edesmenneen Wilbur von Cloverin työhuonetta.
(Huh olipas paljon kirjoitusvirheitä)
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinsessa Rose
Liittynyt: 19 Hei 2007
Viestejä: 11
LähetäLähetetty: 27 Mar 2009 10:32 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Rose oli pukeutunut hyvin yksinkertaiseen, tummanvihreään pitkähihaiseen pukuun, jolla hän tahtoi osoittaa täten kunnioitusta vanhempaa pääministeriä kohtaan ja tuoda esiin omaa kypsyyttään. Tomas käveli hänen takanaan, myös siisteissä, mutta yksinkertaisissa vartijan vaatteissa, mikä oli kuin piste i:n päälle Rosen mielestä. Naisen harteillehan yleensä jäi kokonaisuuksista huolehtiminen ja tässä tapauksessa, se jos mikä oli tärkeää, sillä ei ollut mikään salaisuus, miten pääministeri kaikista kolmesta perijästä ajatteli. Rose pyöritti silmiään ja huokaisi. Kihtikinttuinen pölvästi. Rose ajatteli uupuneesti. Hän olisi niin laventeli kylvyn tarpeessa tämän tapaamisen jälkeen.
Rose oli pyöritellyt asiaa mielessään ja todennut, että ensimmäisenä paikalle saapuminen antaisi parhaimman kuvan hänestä ja hänen aikomuksistaan, sillä hän tahtoi laittaa pullat paremmin uuniin omalta kantiltaan, rahvaanomaisesti sanottuna.
Hän oli suuresti huolissaan omasta kannatuksestaan, mikä oli kokenut pienen takaiskun sen jälkeen kun Frederik oli aloittanut oman pienen kampanjansa. Tosin hänen rakas velipuolensa oli hyvää vauhtia sössimässä oman etuasemansa ylimielisellä asenteellaan, jolla oli polkenut liian monia varpaille. Tollisko. Rose ajatteli ja kurtisti kulmiaan ajatellessaan velipuoltaan.
Hänen rakkaalle velipuolelleen oli annettu kaikki kultaisella tarjottimella ja jopa hänen sairas harppumainen äitinsä taisteli kaikin voimin Frederikin puolesta, mutta silti hän näytti viis veisaavan kaikesta. Miten hänestä olisi valtakuntaa hallitsemaan kun hän ei edes kyennyt hillitsemään omia halujaan? Pikkulinnut olivat laulaneet Roselle, että Frederik oli heittänyt jälleen väärään soppaan lusikkansa. Lievästi ilmaistuna.
Mitä Frederikin morsiankin tähän sanoisi? Frederik oli heittänyt ikkunasta parhaimman mahdollisimman kumppaninsa kruunu taistossa ja se osoitti uskomatonta ajattelemattomuutta ja epäkypsyyttä.
Mitähän pääministeri tästä ajattelisi? Toki ei ollut Rosen asia kertoa velipuolensa harjoittamista haureuksista noinkin vanhalle ja hauraalle miehelle, mutta ainahan hän voisi hienovaraisesti antaa asioiden kulkeutua pääministerin korviin, ja antaa siten miehelle ajattelemisen aihetta siitä, kuka ansaitsi todella kruunun ja olisi oikea perillinen huoltamaan valtakunnan ja ihmisten asioita.
Rose seisahtui hetkeksi isänsä entisen työhuoneen ovella. Hän veti syvään henkeä ja laski hitaasti kymmeneen niin monien rakkaiden muistojen välähtäessä hänen mielessään, nämä kaikki olivat sijoittuneet juuri tuohon huoneeseen. Rose kehitti kasvoilleen tyynen rauhallisen ilmeen ja antoi vartijoille merkin aukaista työhuoneen oven. Rose antoi katseensa levätä isänsä huoneen sisustuksessa, mikä ei ollut muuttunut lainkaan sitten niiden päivien kun hänen isänsä oli ollut hengissä. Rose oli saapunut kotiin.
Tyytyväisesti hymyillen Rose asteli sisään huoneeseen ja asettautui isänsä työpöydän taa. Hän oli valmis. Toivottavasti muut eivät. Rose hymyili ilkikurisesti ja kääntyi katselemaan työpöydän takana olevasta ikkunasta ulos.
(Olkoot... Rolling Eyes )
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 28 Mar 2009 03:57 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Francis saattoi sanoa odottaneensa tuota päivää. Hetkeä, jolloin Valcotin yksiin arvostetuimpiin miehiin kuuluva Von Gilles ottaisi häneen yhteyttä. Minkälainen kutsu tahansa oli ollut odotettavissa. Kutsu parlamenttitalolle, pitkään ja puuduttavaan istuntoon, neuvonpitoon, lakisäädösasetteluun, mihin vain. Mutta sitä hän ei ollut odottanut että vanha hirmu tulisi heidän luokseen. Asettuisi vartavasten pelikentälle, joka ei kantanut yllään miehen työhuoneen mukanaan tuomaa turvaa ja suojaa. Hänelle, ja Roselle, ei niinkään Frederikille, lieni pienoinen rauha sydänalassa suorittaa tuo varteen otettava tapaaminen palatsissa. Heidän edesmenneen isänsä työhuone lieni heistä tutuin Roselle, joka oli saanut nauttia ajastaan eniten tuossa huoneessa huomioitavan ja helliteltävänä. Kun taas Francis oli vapaaehtoisesti tyytynyt kirjaston tai miden rauhallisten sopukoiden uumeniin. Ja Frederikhän oli heistä myöhemmin vasta asettunut aloilleen palatsiin, jota hän nyt niin koetti totutella kielelleen kotina.
Uskomatonta kyllä, Francis ei juuri muistanut millainen isänsä työhuone oli. Hänen koltiaisaikoina hän tuskin oli muutamaa kertaa useammin uskaltautunut sinne mennä. Alkuun hän oli ollut mieleltään vahva ja utelias, ritarillisen rohkea pikku pentu, joka oli uhmannut isänsä sanaa – sillä saihan suloinen siskonsa leikkiä työhuoneessa. Mutta riittävän monien satikutien ja laiminlyöntien jälkeen oli pikku prinssi sulkenut tuon huoneen oven selkänsä taakse oppien ettei tuo ovi auennut sydämellisesti hänelle. Ja jopa nyt, yli kymmenen vuotta myöhemmin Francis tunsi pienoista pistelyä mielensä rauhallisissa merissä ajatellessaan niitä hetkiä. Toki hän tiesi, että huoneen seinustoja koristivat siistissä rivissä laki-, sopimus-, ja säädöskirjat. Kartat, rajamerkinnät, meritietkartat, kuin naapurimaiden kansa kirjallisina todisteina säilytetyt sopimukset lepäsivät nekin omilla paikoillaan. Heidän isänsä oli ollut kenties naisiinpäin kallistuva elämänsä aikana, ja saattanut täten koko valtakunnan perimäjärjestelyt hullinkuriseen asemaan, mutta työnsä hän oli hoitanut. Kuningas oli ollut järjestelmällinen ja tarkka siitä, että tarvitessaan hän osasi paikallistaa hakemansa tiedon olinsijan mahdollisimman nopeasti ja vaivatta. Rauhallisin, yksinäisinä hetkinä Francis oli viipynyt tuossa huoneessa tutkien ja opettellen raskaiden kansioiden, mappien, kirjojen ja karttarullakoiden sisällöstä kaiken, minkä uskoi vain suinkin tarpeelliseksi.
Hänen aikansa ei ollut täyttynyt mieltä rauhoittavista kylpyhetkistä, kasvovoiteista, kirjontatöistä, tanssiaisista, tai ratsastusretkistä niinkuin uskoi siskonsa elämän täyttyvän. Eikä hän ollut käyttänyt aikaansa neitojen liehittelyyn. Hän oli jättänyt suntion tyttäret, saippuamaakarien tyttäret, piiat, kuin emakko emännätkin rauhaan. Samoin kuin porvarien, rovastien, aatelisten, ruhtinaitten, markiisien, sekä kreivien tyttäret olivat saaneet nukkua yönsä hyvin. Hän ei ollut osallistunut viimeisinä vuosina ollenkaan metsästys- tai linnustusretkille. Tai käyttänyt tupakkahuoneiden ja salonkien rentoutumiseen tarkoitettuja hetkiä hyväkseen kevyiden keskustelujen merkeissä.Hyvä kun prinssi edes tiesi tälläisten viettelysten olevan olemassa, ja vieläpä sijaitsevan kodiksi kutsuttavan rakennelman sisuksissa.
Francis ei uskonut sisarensa, saati velipuolensa juuri näkevän häntä minkäänlaisena uhkana tai vastustajana asioissa, jotka kytkeytyivät edes jollain tavalla hallinnollisiin asioihin. Eikä hän pistänyt pahakseen, miksi olisikaan? Hän oli saattanut luoda itsestään kuvan haihattelijana ja haaveilijana viettäessään pitkiä toveja kirjojen parissa – ei suinkaan runouden, filosofian, tai kaunokirjallisuuden maailmassa, vaikka näin hänen rauhallinen ulosantinsa olisi voinut antaa uskottavaksi. Hän ei myöskään ollut kovin monesti hakeutunut keskusteluihin sisaruksistaan kummankaan kanssa. Elämä, jota hän oli palatsin seinillä viettänyt, oli ollut rauhallista – merkityksetöntäkin monien katsojien mielessä, mutta sekin sopi hänelle enemmän kuin hyvin. Hän ei mairittelevasti mainostanut itseään, saati alituisesti muistuttanut olemassa olostaan. Hän ei tehnyt minkäänlaisia tempauksia, tai jos teki, niin kovinkaan moni ei jaksanut niistä edes kiinnostua. Hän oli tuohon päivään asti ollut harmiton...ei edes harmiton pikku kiusa, vain – pelkäsään...harmiton.
Nuorukainen kaivoi rusehtavan harmaan liivinsä taskusta taskukellon, joka kevyesti napsahti kultaisilta jousiltaan auki. Francis oli paikalla hyvissä ajoin, vaikkei hän vielä ollut huoneeseen astellut, saati ollut sen välittömässä läheisyydessä. Lempeän vihreät silmät nostivat katseensa kellon moitteettomalta pinnalta ikkunan avartamaan maisemaan, samalla kellonsa kiinni napsauttaen. Tapojensa orjana Francis oli pukeutunut yksinkertaisesti, ja pröystäilemättä. Hän oli pukeutunut tummiin pussihousuihin, valkoisiin sukkiin, sekä hienoisesti kiiltäviin lakerikenkiin. Liivi istui hyvin leveiksi venähteneillä hartioilla ja laskeutui pitkin tasaisesti hengityksen tahdissa nousevaa rintakehää pitkin. Valkoinen paita kulki paksuille, ja vahvoille ranteille saakka kahden tumman kalvosinnapin pitäessä hihansuita aloillaan. Kasvupyrähdys, joka oli koitellut muutama vuosi takaperin nuorukaista, oli viimeinkin saanut pojasta solakan miehen. Francis oli hyvin pitkälle salskean nuorukaisen kuvajainen Wilburin ajoilta. Nuorukainen oli kasvanut pitkään pituuteensa, jota hän oli oppinut jopa hallitsemaan, eikä hän vaikuttanut enää ylikasvaneelta, huteralta varsalta, jolla ei ollut mitään käitystä miten olla vaappumatta. Kasvot, jotka eivät juuri hymyilleet, olivat kasvaneet kananmunamaisesta pituudestaan ja lapsimaisuudestaan jykevälinjaisiksi linjoiksi. Parranhaivenet visusti kasvoiltaan pois pitäen Francis oli rusehtavan ihonsa kanssa miltein säälittävän olematon näky. Koruilevampi asenne olisi voinut saattaa nuoren miehen komeuden oikeuksiinsa paljon paremmin, kuin oma vähätteleväisempi linjansa.
Ulos ikkunasta katsellessaan Francisille tarjoutui hyvä tilaisuus seurata ja odottaa pääministerin saapumista palatsiin. Mielensä kokemat ärsykkeet prinssi oli koettanut kaikin mahdollisin keinoin pakottaa mielensä taka-alalle, mutta onnistumisensa siinä ei ollut niin hyvä mitä hän olisi hartaasti toivonut. Nuorukainen ei suonut vilkaustakaan äänille, joita hän kuuli käytäviltä. Isänsä huoneen avautuminen ja sulkeutuminen oli kyllä pantu merkille, mutta silti Francis antoi katseensa vain levätä ja odottaa.
Paikaltaan prinssi liikahti vasta kun kuuli itselleen vieraiden askelten kaiun. Ministerin astellessa kohti kohtaamispaikkaa, kuninkaan työhuonetta – oli Francis astellut tätä vanhaa miestä vastaan.
”Huomenta monsieur Gilles”, nuorukainen tervehti ja jopa kevyesti kumarsi päällään vanhurskalle miehelle, jota hän ei ollutkaan vuosiin tavannut. Ja vuodet...ne tuntuivat jotenkin olevan havaittavissa ministerin turpeasti muodosta.
(Olen syyllinen...innostuin)
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Frederik
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 108
LähetäLähetetty: 29 Mar 2009 03:00 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Hän oli myöhässä. Tahallaan, kuten arvata saattoi.
Frederik oli herännyt jälleen kerran aikaisin kärsittyään rikkonaisesta yöunesta kuten aina ollessaan jännittynyt ja stressaantunut. Hän oli tiuskinut palvelusväelle huomattavasti tavallista enemmän. Häntä sapetti koko nykyinen tilanne ja kirsikkana kakun päällä pääministerin määräily. Nuorukainen oli yrittänyt tarkastella papereita, mutta ei ollut pystynyt keskittymään sen enempää kauppakirjoihin kuin raportteihinkaan. Niinpä hän oli päättänyt viedä itsepäisen ratsunsa laukalle, vaikka hänen olisi pitänyt kai valmistautua edessä olevaan kokoontumiseen.
Davide oli aistinut selvästi ratsastajansa kireyden ja hermostuneisuuden, eikä näin ollen käyttäytynyt yhtään Frederikiä paremmin, pikemminkin päinvastoin. Kaksikko oli mitellyt hyvän aikaa keskenään herruudesta ennen kuin prinssin oli onnistunut taluttaa jukuripää ulos tallista. Yhteinen sävel oli kuitenkin löytynyt prinssin kannustaessa ratsunsa laukkaan. Ilmavirta oli pyyhkäissyt mukanaan enimmän ärtyneisyyden, vaikka nuorta miestä kismitti edelleen vanhan pääministerin omavaltaisuus eikä hänellä ei ollut mitään haluja kuunnella vanhanmiehen kieroja solvauksia tai kiistellä muka niin sivistyneesti kaksosten kanssa. Ei, hänellä oli tarpeeksi päänvaivaa saattaa oma elämänsä takaisin oikeille raiteilleen. Pyrähdys raikkaassa ilmassa olivat kuitenkin suoneet hänelle sen mielentyyneyden, jolla hän uskoi selviävänsä tiukasta keskustelusta.
Mielenosoituksellisesti Frederik oli kuitenkin päättänyt jättää vaihtamatta ratsastusvaatteensa. Olivathan ne toki tyylikkäät, joskin Davide oli pureskellut toisen hihansuuta antaumuksella jättäen sen rispaantuneeksi ja kuolatuksi. Paidankaulus oli napitettu tällä kertaa ylös asti kuristamaan aataminomenaa. Ainoa krumeluuri oli oikean käden nimettömässä kiiltelevä sinettisormus. Ulkonäöllisesti prinssi olisi hyvinkin saattanut läpäistä nopean silmäilyn, mutta tummat vaatteet, kauniisti ilmaistuna, tuoksuivat hevoselta, oljilta ja ulkoilmalta. Saattoipa tarkkanenäinen löytää sekoituksesta suolaisen tuulahduksen. Tämä oli varmasti omiaan ärsyttämään ainakin Rosieta, mutta Frederik oli päättänyt, ettei hänen varpailleen noin vain hypitty, ei sisko, ei veli, eikä herra pääministeri.
Nyt sisarusparven vanhin asteli rauhalliseen ja välinpitämättömään tahtiinsa kohti isänsä työhuonetta. Se oli hänelle tuntematonta maaperää. Hän muisti kuitenkin hyvin, kuinka Wilbur von Clover oli miltei kirjaimellisesti paiskannut hänet pihalle työhuoneestaan. Hän oli tuolloin hädin tuskin yksitoistavuotias. Se jos mikä oli kertonut karun totuuden Frederikille heidän kahden välisestä isä-poika suhteesta. Jokainen askel tuntui raskaammalta ottaa. Ei hän pelännyt huonetta, jossa oli toisinaan vain piipahtanut pakon sanelemana tai muistoja, jotka eivät olleet miellyttävimmästä päästä. Ei, hän epäili omaa korskeaa asennettaan, omaa näyttämisenhaluaan ja ennen kaikkea kykyään pitää muut asiat poissa mielestä. Hän oli sekaantunut liiaksi pieniin ja merkityksettömiin seikkoihin, juuriin, jotka eivät olleet hänen omansa ja yksityiselämänsä epäonnisten kolhujen paikkailuun.
Frederik pysähtyi ja suoristi ryhtinsä hakien ne viimeisetkin millit lyhyestä varrestaan. Kasvoille aseteltiin totutusti se normaali päättäväinen ilme silmien hieraisun kera. Hän näytti varmasti väsyneemmältä kuin aikoihin, mutta oli aika astua leijonan luolaan ja kohdata jo odottava kolmikko.
_________________
Frederik von Clover
"It's no secret ambition bites the nails of success
Every artist is a cannibal, every poet is a thief"
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Léon Von Gilles
Liittynyt: 14 Maa 2009
Viestejä: 32
LähetäLähetetty: 20 Tam 2010 02:12 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vaunujen tasainen kitinä vasten kovaksi tallattua hiekkatietä kuljetti ministerin ajatuksia mukanaan yhtä kevyesti kuin tuulessa kuuluva humina. Mies tuskin huomasi tärinää, kitinää, saati sitten sitä, kuinka valtoimenaan ruumiinsa antautui epätasaiselle kyydille. Hän ei tiedostanut sitä. Niinkuin hän ei tiedostanut kauniiksi muuttuvia maisemiakaan, sillä hänen silmänsä eivät tarjoilleet hänelle mitään mitä hän olisi ehdointahdoin halunnut nähdä tai muistella. Kauempana menneisyydessä hän oli saattanut ilokoida ja jännityksen sivelemin tuntein odottaa matkansa päämäärää, mutta nyt se vain huoletti häntä. Nuoren miehen vanttera, kiihkoinen ruumis oli taantunut usvaikseksi märehtijäksi, joka haudutti kaljunevan päälakensa alla monen moisia kysymyksiä. Hän ei ollut ensimmäistä kertaa kohtaamassa kuninkaan perillisiä yhtäaikaa – hän oli erehtenyt tekemään sen kerran tai kaksi aikaisemminkin. Näin ollen hän oli näyttäytynyt kuninkaallisessa palatsissa vain silloin kun hänen päätösvaltansa ei riittänyt suurempiin selvityksiin. Osan suunnitteilla olevista kauppamuunnelmista rajojen ulkopuolelle hän oli lähettänyt ehdotelmina kuninkaan titteliä hamuavalle kolmikolle siinä toivossa, että nämä ratkaisisivat myös poliittisia kysymyksiä. Ikävä kyllä hän ei muistanut, oliko yksikään lähettämistään asiakirjoista päätynyt yhteisten katsantojen alle, vai oliko joku perijöistä tehnyt oman mielensä mukaisia päätöksiä kertomatta näistä lainkaan muille. Tiedä häntä. Ehkä hänen sopi olla vain tyytyväinen ettei tiennytkään aivan kaikkea, sillä tiedo ylipäätäänkin tuntui lisäävään tuskaa. Niinhän se sanontakin kuului, ja juuri nimenomaan hän oli valmis vahvistamaan tuon sanonnan olevan täyttä totta. Siitä ei ollut epäilystäkään.
”Sir!”
Ääni rikkoi ministerin mielen syövereihin vajoneet ajatukset. Hän kuuli ajurin kantavan äänen tämän kallistuessa istuimeltaan tavoittaakseen virkavaltaisen kyydittävänsä kuulevan korvan. ”Olemme pian perillä sir. Palatsi on suoraan edessä”, ajuri, joka tiesi ja tunsi ministerin maineen ei jäänyt keikkumaan puolittaisesti paikalleen odottaakseen jotain niinkin pientä seikkaa kuin kiitosta. Ajuri sipaisi parilla hansikoidulla sormellaan hattunsa lippaa kuin hyväksyen hyytävän kylmyyden ainoaksi tavaksi reagoida pieneen vaivan näköön, minkä ajuri ministerille hyvää hyvyyttään soi.
Ensimmäistä kertaa palatsin etusiluetin nähdessään ajuri suipisti huuliaan tyytyväisenä. Pihi ja saita mies vaunujen sisällä ei nähnyt juurikaan vaivaa kohdella ajuria sen paremmin ajurina kuin kirjuninaankaan -miksi hän oli myös tämän raavaan miehen palkannut. Ja tämä jos mikä sai hymyn nousemaan punertavapartaisen miehen huulille. Viheliäinen pilke vihreiden silmien takamailla sai miehen muiskauttamaan neljälle vaunuja vetävälle ruunalle, että nämä tasaisivat tahtiansa.
Raskas, keuhkoja piinaava huokaus rahisutti Von Gillesin huulia hänen tuntiessaan miten rattaat seisahtuivat sulokkaasti. Warren Schades oli oiva hevosmies, se hänen oli myönnettävä, vaikka sellaista hän ei ääneen tekisikään. Valkeaan nenäliinaan ohimoidensa hikeä pyyhkäisten ministeri näki ikkunasta miten rattaita ajanut mies hypähti notkeasti alas ajurin paikalta. Punapartainen mies omasi ketun katseen, terävän ja mielenperälle uppoavan – eikä hän pitänyt siitä puolesta palkollisessaan. Mutta tämä oli pätevä. Pirullisen pätevä suorastaan. Ja tämä aatos mielessään pääministeri Von Gilles astui ulos tummien vaunujen synkästä ilmapiiristä kyekenemättä salaamaan tyytyväistä huokausta kun leuto ilman kosketus pääsi hyväilemään tuskaisen hikisiä kasvoja.
”Hoidetaanpa tämä sirkus sitten pois alta”, linnan jylhää etusivua tarkastellessaan Von Gilles huomasi murahtavansa kokematta sisuskaluissaan minkäänlaista vaikutusvaltaista vastaanottoa. Palatsin hohto oli peittynyt tomuun – jos häneltä mielipidettä asiaan kysyttiin, mutta ajurista kirjarin pestiin vaihtuva mies puolestaan antoi katseensa viivähtää linnan piirteissä pidempäänkin. Palatsi oli komea, jylhin ja vaikutusvaltaisin, ja toden totta ensimmäinen mihin hän jalallaan astuisi.
***
Von Gilles sai kohdata tutun etiketin mukanaan tuomat tavat, joka sisälsi lakeijoiden ja palvelijoiden aikaansaamat vastaanotot hänen noustessaan palatsiin johtavia portaita. Vaitonaisena, vaikkei kovin huomamattomana ministerin perässä kulki pitkä ja vankkarakenteinen nuorimies. Sotilaallisen varren omaava mies oli uppo-outo ja vieras, mutta hienostorouvat, herrat, kuin neiditkin sen jo kaukaa aistivat ettei tällä miehellä todellakaan ollut mitään asiaa hovin helmoihin. Jollain kieroutuneella tavalla se antoi vaitonaiselle miehelle mielenkiintoa herättävän särmän.
”Muistanette Schades ettette virko sanakaan. Onko selvä?”
”Tietenkin sir, ettehän te minulle puhumisesta maksa”, punertavan parran alla paistatteleva hymy oli viekas siinä missä vihreiden silmien paljon nähnyt katsekin. Brittiläismies piteli hattunsa, kuin kirjurin nahkakansion selän takana olevissa kämmenissään, ja kulkiessaan ohjattuun suuntaan hän katseli häpeilemättä seiniä täyttäviä maalauksia, sekä koristeellisia arvoesineitä, joiden säntillinen esilleasettaminen tuntui eritoten taiteelta hänen silmissään.
Von Gilles huomasi vilkaisevansa vielä pahoja aavistellen perässään kulkevaa punapartaa. Mies ei ollut kirjuri, saati ajuri, mutta tämä esittäisi varmasti roolinsa hyvin – siitähän hänelle nimen omaan maksettiinkin. Ajatuksensa äkisti katketen ministeri, sekä seurassaan oleva mieskin seisahtuivat nuoren prinssin astahtaessa heidän välittömään läheisyyteensä.
”Huomenta prinssi Francis. Teidän korkeutenne, läsnä ensimmäisenä niinkuin aina”, poika, joka äänettömän oloisesti oli tuntunut ilmaantuvan tuskastuneen ministerin eteen oli kokenut sitten melkoisen muodonmuutoksen sitten viime näkemän. Von Gilles huomasi joutuvansa katsomaan nuorukaista jo miltein silmästä silmään, mutta ei sentään vielä. ”Kaikki lienee valmista pitkään päivään vai mitä teidän korkeutenne. Ovatko sisarenne ja prinssi Frederik jo saapuneet?”
Saatuaan pienimuotoiselta keskustelulta vahvistuksen, että koko kuningaskunnan kärkikolmikko oli paikalla ministeri tunsi kitkerän palan nousevan nieluunsa.
”Mainiota, mainiota. Eiköhän sitten aloiteta”, lyhyesti tuumaten Von Gilles aikoi tiensä itselleen vallan tuttuun työhuoneeseen.
(Kirjurimme tarinaa löytyy Valcotin kaupungista - suuntana Asuinrakennukset - Palkollinen)
Viimeinen muokkaaja, Léon Von Gilles pvm 12 Kes 2010 11:49 pm, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
admin
Site Admin
Liittynyt: 20 Kes 2007
Viestejä: 125
LähetäLähetetty: 11 Tou 2010 06:15 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Admin ilmoittelee: Rosien yli saa hyppiä.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti MSN Messenger
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 26 Mar 2010 10:53 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
(Laiskana ihmisenä otin valtuudet yhdistää vuorooni myös Gillesiä vähän ja hänen seuraansa)
”Ja te sir Von Gilles olette täsmällisesti aikataulussanne – niinkuin aina”, Francis vastasi latteaan kohteliaisuuteen ministerin kanssa kilpailevalla latteudella, välittämättä koristella sanojaan sen enempää näkemisen iloon saati viralliseen pätevyyteenkään. Hän ei ollut iloinen tästä tapaamisesta, saati tuntenut järjellisen suurta innostustakaan tästä virkaa tekevästä kohtaamisesta. Pikemmin Francis tunsi olonsa vastuullisuuteen kahlituksi – ei sillä, etteikö tuo tunne olisi tullut hänelle jo vuosien varrella erittäin tutuksi, mutta tämä mies, Von Gilles tuntui tekevän kaikesta hyvin työlästä. Jo pelkkä seisominen miehen edessä ja tämän vastaanottaminen tuntui suuren luokan ponnistukselta.
Ministeri Von Gillesin pitäessä tervehtimisensä hyvin lyhyenä ja mahtipontisena, lähti nuorukainen kulkemaan vanhan miehen vierellä kohti työhuonetta, jonka hallitsijan tuoli suuren työpöydän takana pölyttyi ajassa.
Tapaamiset, neuvottelut, kuin uusien lakiehdotusten kuuleminen ja allekirjoittaminen tapahtui kuninkaan työhuoneessa, pitkän pöydän ääressä, jonka päässä lepäävä korea tuoli oli tuonakin päivänä tyhjillään. Kenestäkään sisaruskolmikosta ei ollut istumaan tuoliin, joka ei kuulunut heistä vielä kenellekään.
Kulkiessaan harmain mielin kohti isänsä työhuonetta Francis huomasi pistäneensä merkille ministerin jäljessä kulkevan kirjurin. Mies ei ollut yksi ministerin suosimista nälkiintyneen näköisistä juoksupojista. Tämä mies oli aivan erilaisesta puusta vuoltu jyrkkäkasvoinen kallio, joka kuitenkin suureen kokoonsa nähden tuntui kulkevan kevyen verkkaasti. Tämän käsissä ei myöskään kirjoituslehtiö näyttänyt olevan oikealla paikallaan, mutta silti mies piteli sitä kuin olisi aina kulkenut paperilehtiö kädessään. Punapartainen mies kulki heidän perässään tyynenä katsellen käytävän sisäseiniä peittäviä taideteoksia rauhallisen uteliaana.
Hallitsijan työhuoneen suljettujen ovien vieressä seisovat palvelijat avasivat kolmikolle kumartaen suuret ja massiiviset ovet. Ovet liukuivat kevyesti auki avaten kolmikolle vaikuttavan näyn suuresta työhuoneesta. Huoneen seinät olivat korkeat. Ne peittyivät osaksi koreiden ja täynnä olevien kirjahyllyjen taakse. Muutama valtaisa taulu koristi huoneen seiniä kultaisine kehyksineen. Paksut, kirkkaan pehmeän sävyiset, ja koristekuvoiset huonematot vaiensivat työhuoneen kaikua. Kauan kiinni olleet verhot ikkunoiden edessä langettivat aamun valoa sisälle huoneeseen, joka näytti siltä kuin se ei koskaan olisi unohduksissa ollutkaan. Missään ei ollut merkkiä siitä, että työhuone olisi lojunut unohdettuna ja käyttämättömänä jo vuosia. Tietenkin huoneessa aikaansa viettänyt Francis oli nähnyt hyllyillä lepäävät pöly- ja tomukerrokset, mutta tuota tapaamista varten huone oli kokenut täydellisen tamppauksen. Ensimmäistäkään näkyvää villakoiraa ei pyörinyt nurkissa, eikä koiperhoset nakertaneet pesiään paksuissa verhokankaissa. Francis katsoi uteliaana huonetta. Mikään ei ollut muuttunut hänen viime käyntinsä. Ainoa ero vain oli, että hänen sisarensa, täydellisellä ulkomuodollaan huoneen valloittava prinsessa Rose oli heitä jo odottamassa. Tietenkin. Olisihan Francisin pitänyt osata odottaa jotain sellaista. Francis tervehti kohteliaasti sisartaan kumartaen.
”Kas, tietenkin, teidän korkeutenne – prinsessa”, pääministeri, joka oli astellut huoneeseen kumarsi myöskin helottavan punaiset poskensa vain vilahtaen nuorelle naiselle. ”Miten imartelevaa huomata vuosien tehneen itsensä edukseen.”
Työpöydän välittömään läheisyyteen astelevan ministerin oli tovin aikaa suhtautua kaksoissisaruksiin siten, että hän olisi nähnyt nämä itseään korkea-arvoisempina. Kaksoset olivat lapsia. Nuoria, jotka olivat tähän päivään asti leikitelleet asemallaan ja ammentaneet sen mukanaan tuomia herruuksia. Mutta rattaat pyörivät jo. Von Gilles laski mukanaan tuomia asiakirjoja työpöydälle vilkaisten sitten mukanaan huoneeseen tullutta nuorta miestä. Ajuria, joka nyt oli pukenut yllensä melkolailla täydellisen kirjurin asun.
”Te, herra Schades voitte asettua siihen”, punertava partainen ja hiuksinen mies oli seisahtunut pöydän keskivaiheille, jättäen neljä tyhjää tuolia pöydän päähän, mihin prinsessa oli istuutunut ja mihin prinssit tulisivat istuutumaan. Paikaltaan kirjuri kuulisi hyvin käytävän keskustelun, mutta kykenisi myös näin näkemään nelikon täydellisesti.
Kirjuri, Warren Schades nyökkäsi vaiti ja antoi salailemattoman uteliaiden silmiensä vilkaista prinsessaa. Nainen oli suloinen, sievä, mutta kova – hyvin toisen oloinen kun vaitonainen ja hontelon oloinen veljensä. Enää vain puuttuisi yksi – äpärä, jota mies uteliaisuudessaan kai odotti eniten kohtaavansa. Mies tarkasteli sisarensa vierelle kulkenutta prinssiä, joka oli poiminut liiviensä taskusta kultaisen kellon. Poika tarkasteli esinettä hetken hyvin mietteliään oloisena, ennen kuin kevyesti tiputti esineen taskuunsa. Istuutuen sitten ministeriä vastapäätä.
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Frederik
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 108
LähetäLähetetty: 11 Tam 2011 11:49 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
((Yhteinen Reetu&Rosie heitto kehiin kunnes arvon rinsessa saapi uuden pelaajan.))
Nahkaiset ratsastushansikkaat napsahtivat napakasti kämmenen ihoa vasten. Se oli sekä tapa terästäytyä ja valmistautua siihen, mitä työhuoneen oven takana oletettavasti odotti että käsky avata ovet. Frederik ei tuntenut oloaan edelleenkään järin luottavaiseksi, mutta sitäkin ärtyneemmäksi. Kaikki tuntui sotivan häntä vastaan, kutsu, koolle kutsutut henkilöt, paikka ja ennen kaikkea aika. Hänen oma elämänsä oli ikävällä tavalla solmussa, eikä Francisin aikaisemmin tekemä ehdotus suinkaan ollut vähäisin syy. Rosie puolestaan oli päättäväisesti pysynyt poissa näköpiiristä, mutta Frederik tiesi, ettei sisko kuitenkaan liihotellut kauniina, mutta toimettomana päiväperhosena hovineitiensä keskellä, vaan suunnitteli jotain, josta koituisi varmasti myöhemmin ongelmia. Perääntyminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto, vaikka sekin oli käynyt miehen mielessä useamman kerran koollekutsukirjeen saapumisen jälkeen. Tämä pääministerin järjestelemä kohtaaminen ei kenties ollut merkittävin Frederikin itsensä kannalta, kuten hän oli päättänyt, mutta tilaisuus päästä haistelemaan nykyisiä tuulia oli mahdoton ohitettavaksi. Niinpä hammasta purren, päättäväinen ilme kapeilla ja tavallistakin kalpeammilla kasvoilla, Frederik astui neljän muun henkilön tarkkailevien silmien alle leijonan luolan ovien avautuessa.
Harmaa katse seilasi vasemmalta oikealle, Francis näytti odottavalta, eikä järin yllättyneeltä, mutta Rose tuntui suorastaan kihisevän pidätellystä kiukusta, vaikka ulkoiset merkit olivat hyvin hienovaraisia, nytkähtävät sormet ja kankaan kahahdus, ja palasi lopulta takaisin pyylevään pääministeriin, joka ei selvästikään ollut tyytyväinen vanhimman perillisen mielenilmaukseen, mutta esiintyi silti yhä moitteettomasti, kuten olettaa saattoi.
"Pääministeri", Frederik lausahti viileähkösti nyökäten kuin olisi hyväksynyt tämän olemassa olon tällä eleellä ensimmäistä kertaa. Prinssi ei tarjonnut kohteliaisuuksia tai mairittelevia sanoja, vaan pyrki näin ottamaan tilan haltuunsa, sen vähäisen, minkä hän saattoi. Kirjuriin ei puolestaan kiinnitetty sen enempää huomiota, vaikka miehen mielestä tämä oli vähän liian kiinnostuneen oloinen arvovaltaisten seuralaistensa liikkeistä.
"Francis. Rose", kuului tervehdys ilman pahoitteluita myöhästymisestä kuten arvata saattoi, mikä selvästi närkästytti entisestään Rosea. Se oli helppo lukea kauniilta kasvoilta kevyestä kulman rypistyksestä. Frederik paikallisti helposti oman paikkansa ja asteli pöydän ääreen, luoden silmäyksen siskoonsa.
"Pääministeri on hyvin ystävällinen", Rose vastasi kohteliaisuuteen säkenöivällä hymyllä, suoraselkäisenä kuin veljensä ja vilkaisi kultaisen kellon kiiltelyn suuntaan arvaten, miksi veli oli siitä niin kiinnostunut. Yksi oli vielä saapumatta, mies, joka kutsui itseään von Cloveriksi, mutta ei edes tuntunut tuntevan kelloa! Rose ei voinut sietää niin kutsutun isoveljensä käytöstä. Hän oli edelleen vihainen kesäisestä tempauksesta, joka oli toden totta tuhota hänen juhlansa ja maineensa siinä sivussa olisi saanut tahran, pienen ja merkityksettömän tahran kenties, mutta sekin oli liikaa! Manatessaan veljeään ovet avautuivat vielä kertaalleen.
Että tuo roikale kehtasikin pyörähtää sisään kuin ei olisi antanut muiden odottaa ja vieläpä löyhkäten hevoselta ja ties miltä! Hyi häpeä! Rose tiesi kuitenkin paremmin, että tämä tempaus saattaisi hyvinkin olla haitallinen äpärän kannalta, huomattavasti haitallisempi kuin hänen puutarhajuhlissaan kuokkiminen.
"Frederik, ajoissa kuten prinssin sopii olla", prinsessa lausahti jäisesti, mutta loihtien sieville huulilleen soveliaaksi katsomansa hymyn, kuin olisi vain kiusoitteleva pikkusisko.
Tosiasiassa isoveikka näytti kaikin puolin väsyneeltä ja poissaolevalta. Mikä lie olikaan todellinen syy, sitä Rose ei tiennyt vielä, vaan huhuja oli monia, jokainen toistaan kiinnostavampi ja totuutta tavoitteleva.
Hansikkaat räpsähtivät pöydän pintaa vasten levittäen ilmavirran mukana keveän satularasvan tuoksun, joka kiemurteli viipyilevänä pöydän ympärillä. Frederik ei vastannut sisarensa nälväisyyn vaan istuutui jäljellä olevalle paikalle, joka oli kaiketi hänelle tarkoitettu, ristien jalkansa ja luoden pistävän katseen pääministeriin. Hän teki näin ollen varsin selväksi, ettei ollut tullut tänne kuuntelemaan mitään turhanpäiväistä tervehdysten vaihtoa vaan asiaan oli käytävä samoin tein. Hänen aikansa oli kallista, jopa arvokkaampaa kuin pääministerin, ainakin silloin kun hän halusi sen olevan. Rose antoi asian olla ja katsoi kaksoisveljeään avoimen uteliaana kuin heittäen telepaattisen kysymyksen, mitä mieltä Francis oli isoveikan käytöksestä ja mistä se mahdollisesti saattoi johtua.
_________________
Frederik von Clover
"It's no secret ambition bites the nails of success
Every artist is a cannibal, every poet is a thief"
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Léon Von Gilles
Liittynyt: 14 Maa 2009
Viestejä: 32
LähetäLähetetty: 21 Tam 2011 01:36 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
”Ja viimeisenä – muttei vähäisempänä...” ministeri vilkaisi ovesta saapuvaa, kaikkea muuta kuin lauhkeuden perikuvaa: prinssi Frederikiä. ”Hienoa. Kutsuni on siis saavuttanut kaikki ne kenet pitikin”, ehtimättä prinssin saapuessa vielä istumaan Gilles asetteli pöydälle neljään eri pinoon paperilehtiöitään, kansioita, kuin muitakin – irrallisia asiakirjoja. ”Olen miltein iloisesti yllättynyt.”
Ministeri ei asettanut läsnäololleen kovin suuria asetelmia. Eikä hän myöskään antanut kolmikosta ensimmäisenkään kuvitella olevansa mitään iäkästä miestä suurempaa, saati mahtipontisempaa. Läsnäolevat nuorukaiset olivat vielä uhmaikäisiä tipusia siinä missä Gilles paikkansa orrelta löytänyt kukko. Mies oli tyly. Sitä hän oli aina ollut, eikä vuodet olleet tehnyt elettäkään pehmentääkseen miehen sisään rakennettua ilkeää ihmistä. Ei vaikka ulkokuorensa kuinka pehmeä ja loistokas olikin.
Istumaan asettuvaa prinssi Frederikiä vilkaisten, ja antaessaan hänen korkeudelleen aikaa istuutua mukavasti epämukavan kovalle tuolilleen, Gilles antoi terävän katsantonsa käväistä jokaisessa. Tunnetustikaan miehessä ei oltu koskaan nähtykään isällistä lämpöä, eikä edes herttaisen – korjaten, jumalallisen kaunis prinsessakaan saanut sinertävän vihreiden murskaavaa katsantoa pehmentymään.
Mies, joka ei ollut harrasuskovainen, ja joka ei nähnyt arvoa inhimillisiin tunteisiin oli muutamissa asioissa erinomainen. Hänen virkansa ei suinkaan oltu ojennettu hänelle, eikä hän ollut sitä tuulesta temmannut. Hänen älynsä oli ensiluokkaisessa asemassa, jopa nuorikkojen yläpuolella siinä määrin, että huoneen ilmapiiristä mies olisi voinut halutessaan taiteilla itämaisia origameja. Kolmikkoa läpi käyvä katse tuntui saavan ensiluokkaista poltetta viimeisenä huoneeseen saapuneesta nuoresta miehestä, jonka olemassa olo tahtoi väistämättäkin kulkea vanhan miehen yli. Koppava nuorimies.
”Teistä jokainen tietää miksi tämä tapaaminen järjestetään”, valkoisella kangasliinallaan kertaalleen vielä hikihelmiä otsaltaan kuivaten Gilles taitteli liinan, asetellen sen sitten siivosti pukunsa taskuun. Kysymystä sanoistaan muokkaamatta ministeri jatkoi puhettaan etsien samalla rintataskustaan puolikuun muotoisia silmälasejaan. ”Ei minun tahdostani, saati innokkuudestani hoitaa valtiollisia asioita – vaan pikemminkin kiitoksena aktiivisuudestanne hoitaa valtion asioita tämä kunnia suotiin.”
Vielä istuutumatta pääministeri nosti lasinsa nenälleen poimien yhden irtopaperin käteensä. Kolmen nuoren mutinoita saati vastaväitteitä hyväksymättä tai kuulematta ministeri antoi sanojensa upota soinnuttomana syytöksenä prinssien, kuin prinsessankin omatuntoon.
”Tässä -” mukanaan tuomia paperikasoja irtolehtisellään viitaten ”on viimeisen vuoden läpikäymättömiä asioita. Joista teistä kellään ei ole joko mitään tietoa mitä ne ovat – tai sitten ne ovat teidän nerokkuutenne aikaan saamia sekaannuksia”, kussakin huoneessa olijan kasvojen ilmeitä, ja kehonkieliä lueskellen ministeri nosti katseensa pitelemäänsä paperiin.
”Tiedän miten vaikea on kolmen ihmisen asettaa tahtoaan ja tarmoaan samaan veneeseen valtion asioissa, mutta mitä te uskotte saavuttavanne sillä, että asioitte toinen toistenne selkien takana? Teette päätöksiä omaan napaanne katsellen kertomatta siitä toinen toisillenne? Tai että edes minä tietäisin toimittamistanne asioista? Nämä kaikki asiakirjat tässä ovat lähinnä teidän toinen toisianne vastaan pelaamia toimintoja. Tai päätöksiä, mitkä ovat miltein samanlaisia, mutta kuitenkin erilaisia eri allekirjoituksien alla...”
Ovelta kuuluva, vielä ylimääräinen koputus sai ministerin vaikenemaan ennen yltyvää saarnaustaan. Oven takaa esille astui linnan juoksupojista yksi, joka oli miltein hautautunut näkökenttäänsä myöden paperiin.”Olitte onnekkaita kuvitellessanne, että tässä olisivat olleet ainoat paperit”, tärkeimpiä – henkilökohtaisesti mukanaan kantamia papereita vilkaisten ministeri vilkaisi paikalle saapuvaan palvelijaan. ”Tuokaa ne tänne mies hyvä. Oliko siinä kaikki?” palvelijan hätiköity nyökkäys sai ministerin nyökkäämään. ”Kiitoksia, tavarani voitte seuraavaksi viedä huoneistooni.”
Palvelijan nopean pyrähdyksen työhuoneessa päättyessä aivastustakin nopeampaan päätökseen ministeri vilkaisi kolmikkoa. ”Kuvittelitteko tosissanne, että tämä kokous saataisiin ohi muutamassa tunnissa?”
”Mutta, ennen näihin asiakirjoihin paneutumista sen syvemmin – onko teistä joku halukas kenties sanomaan nyt jo jotain?”
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 19 Hel 2011 04:00 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Francis asettui istumaan sisarensa vierelle. Hän vilkaisi silmiensä väriä identtisesti kopioivaan heijastukseen - Rose oli ilmiselvästi näreissään. Nuorukainen tunnisti sisarensa ruumiinkielen sanat, vaikka täyden prinsessan tavoin sisarensa peitti itsestään kyllä täydellisyyttä hipoen kaiken kyseenalaisen. Kuin veljensä hetkä myöhemmin, myös Francis tunsi nuo naisen pienet elekielen juorukellot. Sormien nytkähdyksiä, kankaan kahinaa – ja ihan pieni hetki, jolloin suupielet ennättivät kiristyä silminnähden liikaa. Väsymättömästi sisarensa jaksoi vihata Frederikiä. Ei riittänyt, että Rose ei vain viihtynyt heidän äpäräveljensä seurassa, vaan kaikki oli kääntynyt lopulta anteeksiantamattomaksi vihaksi. Eikä Francis voinut asiaa sen suuremmin edes ihmetellä. Heidän isänsä oli eläessään voidellut lempilapsensa hallitsijan vaatteisiin, sekä ylistänyt pientä silmäteräänsä maailman ääriin. Itsevarma, tuliluontoinen tytär oli joutunut karvaanpettymyksen eteen jo silloin kun heidän isänsä jätti valtapaikkansa. Kadonnut testamentti olisi ollut melkein varma sinetti historian suureen mullistukseen, naisen nousemiseen yksivaltaiseksi kuningattareksi. Mutta ilman sinettiä, tätä viimeistä valaa Rose oli puillapaljailla, niinkuin pikkuveljensä. Ja jotta kaikki olisi voinut mennä vielä tästä entistä enemmän pieleen, oli Frederik ilmestynyt kutsumattomana, mustana lampaana heidän kahden valtataistelun kolmanneksi osapuoleksi ennen heidän isänsä kuolemaa. Tällöin Cloverin taisteluhärkien keskeltä syrjemmälle väistynyt Francis oli jäänyt tarkkailemaan kahden yhtä paksukalloisen olennon mittelöä. Valitsematta kuitenkaan omaa puoltaan - tai antanut itsestään noin muutoinkaan minkäänlaisia elonmerkkejä.
Hankkien itselleen aikaa valmistautua Francis oli astunut taistelijoiden kehään vasta paljon sisariaan myöhemmin. Monia asioita oli muutamassa vuodessa ehtinyt tapahtua. Frederik oli kohdannut helvetin – tuskin kuitenkaan taivaan – portit miltein kuolinvuoteellaan. Rose oli saanut kesäisen naarmun maineeseensa. Salamurhaajalle oli järjestetty julkinen mestaus. Äitinsä Frederikille valitsema nuori morsian oli viettänyt lyhyen hetken linnassa – kuin näyttäytyen tulevalle sulhaselleen. Sisarestaan lenteli villeimpiä huhuja tämän suhteesta suojelijaansa...
Onnekkaana Francis oli välttänyt suurimmat skandaalit – ollen näkymätön, viaton varjo palatsin seinämaalauksissa. Mutta viime kuukausina hän oli alkanut tehdä uskaliaita siirtoja. Vieläpä täysin itsenäisiä.
Oven käydessä Francis soi pitkän katseen veljeensä. Frederik näytti kaikkea muuta kuin hyvävointiselta. Varjojen kummittelevat haamut isoveljen silmien ympärillä olivat asettuneet oikein rehevästi taloksi. Velipuoli asteli työhuoneeseen kuitenkin itsevarmuutensa voitelemana, eikä merkkiäkään heikkoudesta, pitkään mietityistä öistä tai asioiden mielessä puimisesta ollut tietoakaan. Sisartaan vilkaisten tuntui Rose pistävän kuitenkin merkille velipuolensa terveydenkuvan varjot. Huonoin valehtelijan lahjoin Francis katsahti siskoonsa mahdollisimman ilmeettömänä. Sisarusparin vahva henkinen ote toisiinsa, tai ainakin Rosen teräksinen ote pikkuveljeensä, antoi uteliaalle silmäparille jokusen harhaluulon siitä – kuinka perheen kuopus saattoi tietää jopa jotain jostakin.
Pikkuveli oli kuitenkin kasvanut sitten viimeisen ”haastattelun”, eikä niinkään ryöminyt nyt sisarensa tahdon alla. Francis oli yllättäen onnistunut hiomaan itsetuntoaan omissa oloissaan, jolloin kaikki ei suinkaan sisarelleen valjennut heti prinssin "sinisistä silmistä". Hetki ei Francisin onneksi ollut millään tavoin oikea prinsessalle puhututtaa veljeään, saati tivata tältä sen enempää.
Perillisistä yksikään ei ehtinyt vaihtamaan tervehdyksiään kummoisempia sanoja, kun pääministeri jo aloitti istunnon.
Von Gillesin puhuessa Francis katseli avoimen uteliaana miehen eteensä pinomia lehtiöpinoja. Kuopus tiesi hyvinkin osan lehtiöistä olevan hänen aikaansaannoksiaan, eikä hän kuunaan kieltäisikään osallistumistaan valtion asioihin sisarustensa selkänsä takana. Kevyesti tuolin selkänojaa vasten nojautuen Francis yllättyi huomatessaan, ettei hän järkyttynyt ministerin puheista. Pikemminkin hänessä heräsi suunnaton uteliaisuus tietää Rosen, kuin Frederikin toimista hänen selkänsä takana. Asiakirjojen määrä tuntui kuitenkin vähäiseltä, ettei Francis nähnyt syytä huolestua – ei ennen kuin odottamaton koputus oveen rikkoi hänen haihattelun täyteiset kuvitelmansa.
Asiakirjojen määrän kasvaessa uskomattomiin pinoihin rypistyivät kulmat nuoren miehen kasvoilla mietteliäiksi. Enää Francisin sydänala ei ollutkaan niin lapsekkaan uteliaisuuden täyteinen. Suurista lehtiöpinoista Francis katsahti ensimmäisenä Frederikiin.
Vain hetki oli kulunut vuoden vaihteesta, jolloin Francis oli asettunut luottamuksellisesti keskustelemaan veljensä kanssa, mutta nyt tuo jumalaton paperipino keskellä hallitsijan neuvottelupöytää ajoi Francisin luottamuksen äärirajoilleen.
Millaisten asiakirjojen parissa Frederik oli toiminut? Olisiko asiakirjat kuitenkin vain täynnä turhanpäiväisyyksiä, joilla ministeri halusi heitä koetella? Vai oliko veljensä tehnyt joitain kyseenalaisia sijoituksia? Tai entä Rose? Tummunut katse kävi mietteliäänä myös sisaressaan. Mitä olisi sisarensa Rose saanut aikaan neuvottelupöytäkirjojen sumeassa seulassa? Ennen kaikkea vaikutti siltä, että mies puolikuun muotoisten lukulasiensa takaa ajoi eteenpäin hyvin likaista peliä.
(Heti kun flunssa katoaa niin korjaan uusilla aivoilla mahd. virheet)
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Frederik
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 108
LähetäLähetetty: 10 Maa 2011 04:35 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Kämmenet lyötiin pöytää vasten ja Frederik nousi paikaltaan vihaisesti. Hän tuijotti rumasti pääministeriä kiukun punan kohotessa tiukasti napitetun kauluksen yläpuolelle kuitenkaan koskaan tavoittamatta kalpeita kasvoja. Frederik, mies, joka osasi hillitä tunteensa ja kätkeä suurimman osan tunnekuohuista prinssin naamion taakse, ei siihen tänään kyennyt. Hän vilkaisi Rosieta, joka vaikutti erityisen tyytyväiseltä saadessaan tilaisuuden kiistellä veljiensä kanssa päätöksistä pyrkien hyvään valoon pääministerin silmissä. Francis... Veljen ehdotus kaikui kirkkaana Frederikin mielessä. Jos hän myötäilisi veljensä päätöksiä, se olisi vastaus, jota hän ei ollut antanut ja Rosie osaisi laskea yhteen kaksi plus kaksi. Toisaalta taas liiallinen vastaan asettuminen olisi vastaus sekin. Valitettavasti kultaisen keskitien käveleminen ei koskaan ollut ollut Frederikin vahvimpia puolia.
Oli kuitenkin selvää, että prinssi olisi halunnut avata sanaisen arkkunsa ja antaa huutia ministerille ja tämän liialliselle virkaintoilulle, tahalliselle kiusaamiselle ja pahan veren lietsomiselle, mutta siihen hän ei kyennyt, vaan käännähti paikoillaan ja marssi tuijottamaan ulos ikkunasta hampaitaan kiristellen. Hänen oli myönnettävä, että pääministerin puheissa oli ruma totuuden siemen, mutta kuinka pitkälle Francis oli vienyt pelin? Pystyisikö hän antamaan luottamustaan, ääntään ja tahtoaan veljensä käyttöön tämän istunnon jälkeen? Ja mitä Rose olikaan puuhaillut veljiensä selän takana? Miten heidän isänsä oli ohjeistanut tytärtään toimimaan?
Kuvajainen, tuikeakasvoinen lasissa vääristyneen sairaalloinen mies, katseli aaveen lailla takaisin hampaat irveessä kuin nurkkaa ajetulla eläimellä. Tämä ei tosiaankaan ollut hänen päivänsä.
Kaikki palapelin palaset tuntuivat olevan levällään, jokainen lanka sotkussa, ja nyt Frederik tunsi katseet selässään. Hänellä ei ollut haluja tai voimia alkaa kiistelemään merkityksettömistä seikoista tai puolustella tekemisiään ja silti hänen mielensä kävi läpi papereita, joita hän oli allekirjoittanut, tai jättänyt allekirjoittamatta, sijoituksia, voittoja, tappiota ja yllättyi havahtuessaan pistävään kipuun rinnassaan. Hän tarrasi kiinni tuntien sormiensa kivuliaan paineen rintakehällään, haukkoen henkeä kuin hukkuva, hän kätki fyysisen kipunsa parhaan kykynsä mukaan muiden silmiltä, toivoen sen tulkittavan ärtymykseksi. Vainoharhainen, prinssi sätti itseään keskittäen katseensa puussa hyppeleviin pikkulintuihin. Ilma ei tuntunut virtaavan keuhkoihin ja rinnan puristus riipi sielua. Näkökenttä tuntui himmenevän kuin itse kuolo olisi ollut hänet valmis korjaamaan ja yhtä nopeasti kuin henki oli salpautunut, se vapautui. Panikointi ei auttanut mitään vaan hänen oli keskityttävä käsillä olevaan asiaan. Kasvoille kohonnut kylmä hiki pyyhkäistiin pois ja Frederik hieraisi niskaansa.
"Tarkoittaako tämä, ettei ministeriö ole kykenevä hoitamaan leiviskäänsä?" Kysyttiin röyhkeästi, jopa hyökkäävästi. Frederik oli nähnyt pääministerin katseen ja tiesi, ettei hän voisi poistua, vaikka olisi halunnut niin tehdä. Vanha sianniska piti häntä mahtailevana pölvästinä, joten oli kai syytä yrittää pitää yllä mainetta. Toisekseen prinssi tunsi olonsa edelleen huteraksi, ahdistuksen rintalastansa alla, ja se heikkous oli piilotettava. Valvotut yöt olivat jo tehneet tehtävänsä.
"Olen varma, että ministeriön valmistelemista ehdotuksista noin suuri prosentti ei ole voinut jäädä pöydälle. Yritättekö syyllistää meitä oman virkakoneistonne köhiessä, pääministeri? Haluatteko tietää, kuka kestää tämän suurilta osin hyödyttömän höykytyksen parhaiten? Kaivatte pahaa verta esille, ministeri hyvä, mutta se kai on tarkoituksenne. Teidänlaisenne mies ei jätä kiveäkään kääntämättä, joten aloittakaa istuntonne, älkää antako minun häiritä", Frederikin kimpaantuneisuutta oli varmasti vaikea ohittaa miehen jöröttäessä paikoillaan kuin tatti ikkunasta ulos pälyillen. Vasen käsi puristi edelleen ratsastustakin etumusta vapisten sydämen hakatessa nyt säännöllisemmin, joskin edelleen nopeassa tahdissa. Frederik uumoili huonosti nukutun yön kostautuvan vielä monta kertaa tämän kokoontumisen aikana, jos hän edes selviäisi koko urakasta. Odottamaton paniikkikohtaus oli säikäyttänyt miehen pahanpäiväisesti.
_________________
Frederik von Clover
"It's no secret ambition bites the nails of success
Every artist is a cannibal, every poet is a thief"
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Léon Von Gilles
Liittynyt: 14 Maa 2009
Viestejä: 32
LähetäLähetetty: 07 Lok 2011 07:18 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
(HUOM! Vuoro korjattu uuteen muotoonsa ensimmäisen julkaisunsa jälkeen)
Ministeri antoi hiljaisuuden tehdä työtään. Kylvää tuhoa sinne, minne kalikka eniten kolahtaisi.
Taiteilu sanailun, ohjailun ja hiljaisuuden välissä oli erinomainen taitolaji, jonka regaaliksi -kruununjalokiveksi oli Von Gilles itsensä hionut. Taitonsa olivat synnynnäisiä, mutta taipumus hallita kaikkia nyörejä oli vaatinut useamman vuoden työn. Uhrauksia, voimavaroja. Kaikkia mahdollisia konsteja, jotka olivat viimein saaneet aikaan sen, että von Gilles saattoi seistä nuorten perillisten edessä tuntien vallan hipovan omia kätösiään. Nuolaisten kevyesti turpeaa sormenpäätään mies kävi läpi paperipinkan päällimmäisiä dokumentteja, kuin harkiten minkä niistä valitsisi - prinssi Frederikin toimiessa hänen taustamusiikkinaan.
”Rauhoittukaa nuori mies – teillä on vielä paljon vuosia jäljellä ennen kuin järjestätte itsellenne kuolettavan kohtauksen”, lasiensa yli – yhtä mitään sanomattoman tyynenä ministeri tarkasteli riehaantunutta äpärää. Lopettaen näin vain hetkeksi papereidensa selailun. Nuoren prinssin sanailut olisivat iskeytyneet kehentahansa loukkaavina, sekä nöyryyttävinä, mutta von Gillesin katsanto tuskin liikahti tyyneyden lammikostaan. Lähinnä tyly välinpitämättömyys pyyhkäisi ministerin ohi, hänen joutuessaan kuuntelemaan kiukuttelevan nuorukaisen selontekoa: ”Hengähtäkää hetki teidän ylhäisyytenne, ja istuutukaa pöytään jahka sappinne lakkaa kiehumasta.”
Vallankoura, joka jakautui huoneessa useammalle kintaalle jätti jälkeensä lauman nuorikoita, sekä ministerin, jonka iän saattoi laskea yhteen ynnäämällä nuorisolauman ikävuodet yhteen. Miehellä oli siis tietoa, taitoa, oveluutta, sekä perinteisiä – hallinnossa tarvittavia oljenkorsia käytettäväksi enemmän, mitä kolmikon untuva-aivoiset lapsukaiset saattoivat odottaakkaan. Von Gilles ei kuitenkaan ollut tullut pelaamaan kaikkia pelikorttejaan perillisten eteen, sillä hänen aivoituksensa kertoivat että tulisi aika, jolloin viimeisimmät valttikortit oli hyvä pitää nyt visusti tallessa.
Jättäen Frederikin puhisemaan hengästyneen ajokoiran tavoin omaan arvoonsa, ministeri laski katseensa pöydässä tyynen rauhallisina istuviin kaksosiin. Rose ja Francis tuskin olivat tuona päivänä tekemisissä keskenään, mutta silti heidän sisaruutensa jakama yhteys viehätti ministeriä. Kaksikko ei puhua pukahtanut – aivan, kuin päätös olisi ollut heidän yhteisesti tekemä.
”Ainoa virkakoneisto mikä tässä maassa köhii tällä hetkellä on tämä palatsi. Ja tässä palatsissa on kolme osaa -” ryhtinsä suoristaen ministeri etsi papereistaan muutaman mainitsemisen arvoisen sopimuksen. ”ja nähtävästikin nämä osaset eivät pyöri laisinkaan samaan suuntaan. Tässä:”, paperinivaskansa ylitse kumartuessaan Gilles asetteli pöydälle kolme armeijaa koskevaa kirjelmää, jotka olivat siistejä. Puhtaaksi kirjoitettua versioita, joista virheen jälkeläisetkin olivat pois pyyhitty. ”Puoli vuotta sitten armeijamme haki käyttöönsä tuhatviisisataa frangia - näennäisesti sotaharjoituksiin,” sormeaan yhteissumman päällä pidellen ministeri kykeni myös tuomaan esille oman allekirjoituksensa, sekä Francisin koukeroisen nimikirjoituksen. ”Hakemus tuotiin suoraan minulle teidän ylhäisyytenne kädestä. Toinen, vastikään kuukauden pöydälläni allekirjoitettuna odottanut sopimus uusista harjoituksista... Kolmetuhattakuusisataa frangia. Poikkes: toimitus suoraan kasarmilta minulle”, paperilta toiselle liukuva sormi onnistui syynäämään esille mainitun rahasumman, sekä ministerin koukeroisen allekirjoituksen ”Asia ei ole herättänyt kussakaan teissä sen suurempaa mielenkiintoa. Ei vaikka;” – kunnes mies laski pöydälle viimeisen sopimuksen; ”tämä – sopimus sotaharjoituksista saksalaisten rinnalla on teistä yhden käsialaa. Luulisi, että myös kustannukset sekä niiden liikkeellepano olisi herättänyt jonkinlaista liikahdusta asian puolesta....”
”Saksalaisten”, ajatusta mielessään pyöreitellen Gilles antoi laskelmoivan katseensa kuljeskella jo niin monen monituista kertaa perillisten nahoilla. ”En väitä sopimusta huonoksi. Tämä sotaharjoitus lienee menestyksekäs. Käsittääkseni aikeinamme on lähittää nuoret sotasankarimme sotimaan saksalaisten pellavapäiden kanssa. Idästä puhaltavia vihamielisyyksiä vastaan.”
Poimien tuon sopimuksen kahden maan välillä käsiinsä ministeri lueskeli tuota siistien kirjainten verhoamaa asiakirjaa. "Käsitysteni mukaan armeijamme on moraalisesti, sekä kalustollisesti retuperällä. Amiraali, sekä hänen kenraalinsa ovat tehneet hyvää työtä yrittäessään nostattaa miestensä moraalia. Tällä liikenevällä summalla, kolmellatuhannellakuudellasadalla frangilla varmistan, että miesten varustus on kunnossa miesten ylittäessä rajan saksan maalle. Rajan ylitettyään he myös saavat käyttöönsä Belgiasta ostetut sotaratsut", tietoisen tauon puheessaan pitäen Gilles laski sopimuskirjan vierelleen, jotta myös Frederik saattoi lukea sopimuksen.
"Sotaratsujen hankinta tuntuu näyttävästikin nostattavan miehistön mielialaa - jakamatta ketään sen suuremmin eriäviin leireihin- varsinkin kun nämä valmiiksi koulutetut eläimet tuodaan ulkomailta. Käsittääkseni maassamme on kutakuinkin kaksi erinomaista hevosjalostamoa, mutta silti tilanne on tämä. Onko todellista, että eläinten hankinta on halvempaa Belgiasta asti? - Ilmeisesti."
Kysymyksen huolimattomasti ilmaan jättäen ministeri etsi kasasta vielä muutaman lisäpaperin, jotka sopivat käsittelemänsä aihealueen alle. "Keskustellessani luotettavien tahojen kanssa armeijamme tilasta noin muutenkin, tuli ilmeisen selväksi ettei teistä yksikään ole ajanut sotilastilamme hyvinvointia eteenpäin viimeisen vuoden aikana? Allekirjoitus paperissa ei riitä, teidän ylhäisyytenne", prinssi Francisin suoristaessa ryhtiään Gillesin terävä katse, kuin kielikin oli kuin ruoska, joka sivalsi turhat luulot pois perillisen harteilta. "Hmm...tai sanottaisiinko rehellisemmin sen jälkeen, kun arvostettu isänne jätti maallisen ruumiinsa..."
(Vastaajien reaktioita odotellessa paijailen Francista yhden vuoron verran jäähyllä. Vuoroa parannellaan ilmeisesti pitkien päiväunien jälkeen)
Liittynyt: 14 Maa 2009
Viestejä: 32
LähetäLähetetty: 25 Mar 2009 09:33 pm Viestin aihe: Kuninkaallinen perimä Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Mies katseli vaitonaisena peilikuvaansa, joka ei antanut miehen tuntea pienintäkään määrää tyytyväisyyttä itsestään. Iän riepottamana, ruumiinsa hylkäämäänä, sosiallisuuden unohtama vanha mies katsoi itseään peilin totuutta heijastelevasta pinnasta. Hän oli menettänyt itsestään kaiken ulkoisen koreutensa, jonka hän oli vain kuorruttanut massiivisen rasvakerrostuman alle. Hänen ennen niin notkeiden niveltensä välit olivat täyttyneet paakkuisiksi ja turvonneiksi. Hänen kaulansa ei ollut enää yksi pitkä, vakaa ja voimakas muodostuma, vaan nyt hän kykeni laskemaan kaksoisleukojensa määrän moninkertaisuuden. Selkä, joka aikoinaan oli noussut ja suoristunut juhlavaan koreuteensa oli kaartunut kumaralle ja jäykistynyt. Alaselän kivut olivat asettuneet hänen kumppaneikseen siinä missä alituinen närästys ja hapokkaat sisuskalujensa pröystäilyt olivat asettuneet osaksi hänen jokaista tuntiaan.
Hän oli katkera, vaurioittunut ja vanha. Mutta toivoaan hän ei missään määrin ollut menettänyt. Hänen käsissään lepäsivät ne nyörit, joita ilman kukaan muu ei voinut elää. Hän sääti asioita, toteutti parhaakseen katsomia päätöksiä nimeämillään budjeteilla. Hän sääti lakeja, loi niitä tai hyväksyi niitä päätösten teon yhteydessä. Hän oli myös se, joka oli jäänyt tukevasti pitämään asemaansa pystyssä kuningaskunnan kokiessa mullistuksia. Joista toiset olivat toinen toisiaan voimakkaampia ja kansaan vaikuttavia. Von Gilles oli uskonut omaan korvaamattomuuteensa aina noihin päviin asti, mutta sitä tosiasiaa hän ei voinut kieltää, etteikö ikä ollut näivettämässä hänen voimiaan.
Pitkät päivät, jotka kasvattivat tunteja ylitse vuotaviin määriin, johon tuskin vuorokausikaan riitti, olivat saaneet miehen kyseenalaistamaan oman, fyysisen kestävyytensä. Edes hänen kyvykkäästi liikkuva ajattelukykynsä, joka loisti vielä entisessä terässään. Hänen ajatuksensa ei koskaan katkeillut, tai mielensä unohtanut keskustelun mukana syntyviä, pikkuriikkisiä oljenkorsia joihin takerua ja sysätä keskustelukumppani tarvittaessa vasten ahtaaksi käyvää nurkkaa. Hänen ruumiinsa teki temppunsa, joita hän ei kyennyt hallinnoimaan, mutta mielensä sen sijaan eli ja kukoisti.
Pitkien tuntien lipuessa ministeri kykeni nostamaan kyseenalaisia kysymyksiä kelle tahansa nokkelalle nuorelle jupille. Vielä tuohon päivään mennessäkään hän ei ollut hävinnyt ensimäistäkään hyvää, asiallista ja nokkelaa keskustelua. Hänen myönnytyksensäkin, ne harvat, mitkä syntyivät, olivat pitkälle tähtäimelle vietyjä ja korvasivat aikaansaamansa lovet lähes täydellisesti tulevaisuudessa.
Tuttavansa, ihmiset, joita hän todella arvosti ja kunnioitti saivat tietenkin luovittua tiensä läpi vähemmän kivikkoisen matkan, mitä toisenlaisen luetteloinnin saaneet kulkivat läpi. Ministeriön johdon keulahahmona hän oli arvostettu, kunnioitettu, kuin myös pelättykin. Mutta kuninkaan palatsissa...hän ei voinut täysin varma asemastaan. Eikä myöskään nuorten perillisten käsityksistä elämän poliittisista vallannyöreistä, mitä hän todellisuudessa piteli käsissään. Nuorukaiset, jotka elivät hillitöntä, rikkauksien ja mielipuolisuuden ajamaa elämää, eivät juurikaan olleet kasvojaan näyttäneet parlamenttitalon kokoustiloissa. Prinssien satunnainen kiinnostus poliittisten suhteiden vuolemiseen naapurimaiden kanssa tuntui vain satunnaiselta näyttämisen halulta. Perilliset eivät pystyneet yhteistyöhön. Se oli kuin jokin näkymättömällä musteella kirjoitettu vala suureen lakikivikirjaan, eikä sitä mikään tuntunut nujertavan.
Nuorten keskenäiset, joko oikeiden periaatteiden ajamat aatteet, tai vain mielivaltainen vastustus toinen toisiaan kohtaan, oli saavuttanut tilan, joka ei vain löytänyt paikkaa yhteistyölle. Edes kuninkaan palatsissa koko elämänsä asuneet sisarukset eivät tuntuneet suhtautuvan mihinkään yhteisin tuumin – tuskin he edes tapasivat toisiaan suuren kivipalatsinsa käytävillä.
Mutta muutoksen siemen oli kylvettävä. Ja enemmin Von Gilles näki sen omaksi tehtäväkseen, kuin seurasi valtakunnan luhistumasta päätöksen tekijöiden uupuessa. Eikä hän uskonut aikansa riittävän moniin vuosikymmeniin ruumiinsa oikkuillessa jo nyt. Hänen ainoa toivonsa saattoi olla saada keskusteltua kuninkaan perillisten kanssa. Heidän kaikkien KOLMEn kanssa.
Epätoivoiseksi ja vaikeaksi lukeutuvan tehtävän valmistelut hän oli hoitanut jo hyvissä ajoin. Hän oli tehnyt tiettäväksi saapumisensa palatsiin tuona kyseisenä ajankohtana. Samoin hän oli tehnyt tiettäväksi sen, että hänen asiansa oli koko kuninkaskuntaan kohdistuva, jolloin heidän kaikkien läsnäoloa ei vain odotettu, vaan sitä myös vaadittiin. Ja Von Gilles uskoi vakaasti oman auktoriteettinsä riittävän vapisuttamaan jopa heistä vanhinta prinssiä. Ja näihin aatoksiin hän tyynnytti itsensä kulkiessaan kohti edesmenneen Wilbur von Cloverin työhuonetta.
(Huh olipas paljon kirjoitusvirheitä)
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinsessa Rose
Liittynyt: 19 Hei 2007
Viestejä: 11
LähetäLähetetty: 27 Mar 2009 10:32 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Rose oli pukeutunut hyvin yksinkertaiseen, tummanvihreään pitkähihaiseen pukuun, jolla hän tahtoi osoittaa täten kunnioitusta vanhempaa pääministeriä kohtaan ja tuoda esiin omaa kypsyyttään. Tomas käveli hänen takanaan, myös siisteissä, mutta yksinkertaisissa vartijan vaatteissa, mikä oli kuin piste i:n päälle Rosen mielestä. Naisen harteillehan yleensä jäi kokonaisuuksista huolehtiminen ja tässä tapauksessa, se jos mikä oli tärkeää, sillä ei ollut mikään salaisuus, miten pääministeri kaikista kolmesta perijästä ajatteli. Rose pyöritti silmiään ja huokaisi. Kihtikinttuinen pölvästi. Rose ajatteli uupuneesti. Hän olisi niin laventeli kylvyn tarpeessa tämän tapaamisen jälkeen.
Rose oli pyöritellyt asiaa mielessään ja todennut, että ensimmäisenä paikalle saapuminen antaisi parhaimman kuvan hänestä ja hänen aikomuksistaan, sillä hän tahtoi laittaa pullat paremmin uuniin omalta kantiltaan, rahvaanomaisesti sanottuna.
Hän oli suuresti huolissaan omasta kannatuksestaan, mikä oli kokenut pienen takaiskun sen jälkeen kun Frederik oli aloittanut oman pienen kampanjansa. Tosin hänen rakas velipuolensa oli hyvää vauhtia sössimässä oman etuasemansa ylimielisellä asenteellaan, jolla oli polkenut liian monia varpaille. Tollisko. Rose ajatteli ja kurtisti kulmiaan ajatellessaan velipuoltaan.
Hänen rakkaalle velipuolelleen oli annettu kaikki kultaisella tarjottimella ja jopa hänen sairas harppumainen äitinsä taisteli kaikin voimin Frederikin puolesta, mutta silti hän näytti viis veisaavan kaikesta. Miten hänestä olisi valtakuntaa hallitsemaan kun hän ei edes kyennyt hillitsemään omia halujaan? Pikkulinnut olivat laulaneet Roselle, että Frederik oli heittänyt jälleen väärään soppaan lusikkansa. Lievästi ilmaistuna.
Mitä Frederikin morsiankin tähän sanoisi? Frederik oli heittänyt ikkunasta parhaimman mahdollisimman kumppaninsa kruunu taistossa ja se osoitti uskomatonta ajattelemattomuutta ja epäkypsyyttä.
Mitähän pääministeri tästä ajattelisi? Toki ei ollut Rosen asia kertoa velipuolensa harjoittamista haureuksista noinkin vanhalle ja hauraalle miehelle, mutta ainahan hän voisi hienovaraisesti antaa asioiden kulkeutua pääministerin korviin, ja antaa siten miehelle ajattelemisen aihetta siitä, kuka ansaitsi todella kruunun ja olisi oikea perillinen huoltamaan valtakunnan ja ihmisten asioita.
Rose seisahtui hetkeksi isänsä entisen työhuoneen ovella. Hän veti syvään henkeä ja laski hitaasti kymmeneen niin monien rakkaiden muistojen välähtäessä hänen mielessään, nämä kaikki olivat sijoittuneet juuri tuohon huoneeseen. Rose kehitti kasvoilleen tyynen rauhallisen ilmeen ja antoi vartijoille merkin aukaista työhuoneen oven. Rose antoi katseensa levätä isänsä huoneen sisustuksessa, mikä ei ollut muuttunut lainkaan sitten niiden päivien kun hänen isänsä oli ollut hengissä. Rose oli saapunut kotiin.
Tyytyväisesti hymyillen Rose asteli sisään huoneeseen ja asettautui isänsä työpöydän taa. Hän oli valmis. Toivottavasti muut eivät. Rose hymyili ilkikurisesti ja kääntyi katselemaan työpöydän takana olevasta ikkunasta ulos.
(Olkoot... Rolling Eyes )
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 28 Mar 2009 03:57 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Francis saattoi sanoa odottaneensa tuota päivää. Hetkeä, jolloin Valcotin yksiin arvostetuimpiin miehiin kuuluva Von Gilles ottaisi häneen yhteyttä. Minkälainen kutsu tahansa oli ollut odotettavissa. Kutsu parlamenttitalolle, pitkään ja puuduttavaan istuntoon, neuvonpitoon, lakisäädösasetteluun, mihin vain. Mutta sitä hän ei ollut odottanut että vanha hirmu tulisi heidän luokseen. Asettuisi vartavasten pelikentälle, joka ei kantanut yllään miehen työhuoneen mukanaan tuomaa turvaa ja suojaa. Hänelle, ja Roselle, ei niinkään Frederikille, lieni pienoinen rauha sydänalassa suorittaa tuo varteen otettava tapaaminen palatsissa. Heidän edesmenneen isänsä työhuone lieni heistä tutuin Roselle, joka oli saanut nauttia ajastaan eniten tuossa huoneessa huomioitavan ja helliteltävänä. Kun taas Francis oli vapaaehtoisesti tyytynyt kirjaston tai miden rauhallisten sopukoiden uumeniin. Ja Frederikhän oli heistä myöhemmin vasta asettunut aloilleen palatsiin, jota hän nyt niin koetti totutella kielelleen kotina.
Uskomatonta kyllä, Francis ei juuri muistanut millainen isänsä työhuone oli. Hänen koltiaisaikoina hän tuskin oli muutamaa kertaa useammin uskaltautunut sinne mennä. Alkuun hän oli ollut mieleltään vahva ja utelias, ritarillisen rohkea pikku pentu, joka oli uhmannut isänsä sanaa – sillä saihan suloinen siskonsa leikkiä työhuoneessa. Mutta riittävän monien satikutien ja laiminlyöntien jälkeen oli pikku prinssi sulkenut tuon huoneen oven selkänsä taakse oppien ettei tuo ovi auennut sydämellisesti hänelle. Ja jopa nyt, yli kymmenen vuotta myöhemmin Francis tunsi pienoista pistelyä mielensä rauhallisissa merissä ajatellessaan niitä hetkiä. Toki hän tiesi, että huoneen seinustoja koristivat siistissä rivissä laki-, sopimus-, ja säädöskirjat. Kartat, rajamerkinnät, meritietkartat, kuin naapurimaiden kansa kirjallisina todisteina säilytetyt sopimukset lepäsivät nekin omilla paikoillaan. Heidän isänsä oli ollut kenties naisiinpäin kallistuva elämänsä aikana, ja saattanut täten koko valtakunnan perimäjärjestelyt hullinkuriseen asemaan, mutta työnsä hän oli hoitanut. Kuningas oli ollut järjestelmällinen ja tarkka siitä, että tarvitessaan hän osasi paikallistaa hakemansa tiedon olinsijan mahdollisimman nopeasti ja vaivatta. Rauhallisin, yksinäisinä hetkinä Francis oli viipynyt tuossa huoneessa tutkien ja opettellen raskaiden kansioiden, mappien, kirjojen ja karttarullakoiden sisällöstä kaiken, minkä uskoi vain suinkin tarpeelliseksi.
Hänen aikansa ei ollut täyttynyt mieltä rauhoittavista kylpyhetkistä, kasvovoiteista, kirjontatöistä, tanssiaisista, tai ratsastusretkistä niinkuin uskoi siskonsa elämän täyttyvän. Eikä hän ollut käyttänyt aikaansa neitojen liehittelyyn. Hän oli jättänyt suntion tyttäret, saippuamaakarien tyttäret, piiat, kuin emakko emännätkin rauhaan. Samoin kuin porvarien, rovastien, aatelisten, ruhtinaitten, markiisien, sekä kreivien tyttäret olivat saaneet nukkua yönsä hyvin. Hän ei ollut osallistunut viimeisinä vuosina ollenkaan metsästys- tai linnustusretkille. Tai käyttänyt tupakkahuoneiden ja salonkien rentoutumiseen tarkoitettuja hetkiä hyväkseen kevyiden keskustelujen merkeissä.Hyvä kun prinssi edes tiesi tälläisten viettelysten olevan olemassa, ja vieläpä sijaitsevan kodiksi kutsuttavan rakennelman sisuksissa.
Francis ei uskonut sisarensa, saati velipuolensa juuri näkevän häntä minkäänlaisena uhkana tai vastustajana asioissa, jotka kytkeytyivät edes jollain tavalla hallinnollisiin asioihin. Eikä hän pistänyt pahakseen, miksi olisikaan? Hän oli saattanut luoda itsestään kuvan haihattelijana ja haaveilijana viettäessään pitkiä toveja kirjojen parissa – ei suinkaan runouden, filosofian, tai kaunokirjallisuuden maailmassa, vaikka näin hänen rauhallinen ulosantinsa olisi voinut antaa uskottavaksi. Hän ei myöskään ollut kovin monesti hakeutunut keskusteluihin sisaruksistaan kummankaan kanssa. Elämä, jota hän oli palatsin seinillä viettänyt, oli ollut rauhallista – merkityksetöntäkin monien katsojien mielessä, mutta sekin sopi hänelle enemmän kuin hyvin. Hän ei mairittelevasti mainostanut itseään, saati alituisesti muistuttanut olemassa olostaan. Hän ei tehnyt minkäänlaisia tempauksia, tai jos teki, niin kovinkaan moni ei jaksanut niistä edes kiinnostua. Hän oli tuohon päivään asti ollut harmiton...ei edes harmiton pikku kiusa, vain – pelkäsään...harmiton.
Nuorukainen kaivoi rusehtavan harmaan liivinsä taskusta taskukellon, joka kevyesti napsahti kultaisilta jousiltaan auki. Francis oli paikalla hyvissä ajoin, vaikkei hän vielä ollut huoneeseen astellut, saati ollut sen välittömässä läheisyydessä. Lempeän vihreät silmät nostivat katseensa kellon moitteettomalta pinnalta ikkunan avartamaan maisemaan, samalla kellonsa kiinni napsauttaen. Tapojensa orjana Francis oli pukeutunut yksinkertaisesti, ja pröystäilemättä. Hän oli pukeutunut tummiin pussihousuihin, valkoisiin sukkiin, sekä hienoisesti kiiltäviin lakerikenkiin. Liivi istui hyvin leveiksi venähteneillä hartioilla ja laskeutui pitkin tasaisesti hengityksen tahdissa nousevaa rintakehää pitkin. Valkoinen paita kulki paksuille, ja vahvoille ranteille saakka kahden tumman kalvosinnapin pitäessä hihansuita aloillaan. Kasvupyrähdys, joka oli koitellut muutama vuosi takaperin nuorukaista, oli viimeinkin saanut pojasta solakan miehen. Francis oli hyvin pitkälle salskean nuorukaisen kuvajainen Wilburin ajoilta. Nuorukainen oli kasvanut pitkään pituuteensa, jota hän oli oppinut jopa hallitsemaan, eikä hän vaikuttanut enää ylikasvaneelta, huteralta varsalta, jolla ei ollut mitään käitystä miten olla vaappumatta. Kasvot, jotka eivät juuri hymyilleet, olivat kasvaneet kananmunamaisesta pituudestaan ja lapsimaisuudestaan jykevälinjaisiksi linjoiksi. Parranhaivenet visusti kasvoiltaan pois pitäen Francis oli rusehtavan ihonsa kanssa miltein säälittävän olematon näky. Koruilevampi asenne olisi voinut saattaa nuoren miehen komeuden oikeuksiinsa paljon paremmin, kuin oma vähätteleväisempi linjansa.
Ulos ikkunasta katsellessaan Francisille tarjoutui hyvä tilaisuus seurata ja odottaa pääministerin saapumista palatsiin. Mielensä kokemat ärsykkeet prinssi oli koettanut kaikin mahdollisin keinoin pakottaa mielensä taka-alalle, mutta onnistumisensa siinä ei ollut niin hyvä mitä hän olisi hartaasti toivonut. Nuorukainen ei suonut vilkaustakaan äänille, joita hän kuuli käytäviltä. Isänsä huoneen avautuminen ja sulkeutuminen oli kyllä pantu merkille, mutta silti Francis antoi katseensa vain levätä ja odottaa.
Paikaltaan prinssi liikahti vasta kun kuuli itselleen vieraiden askelten kaiun. Ministerin astellessa kohti kohtaamispaikkaa, kuninkaan työhuonetta – oli Francis astellut tätä vanhaa miestä vastaan.
”Huomenta monsieur Gilles”, nuorukainen tervehti ja jopa kevyesti kumarsi päällään vanhurskalle miehelle, jota hän ei ollutkaan vuosiin tavannut. Ja vuodet...ne tuntuivat jotenkin olevan havaittavissa ministerin turpeasti muodosta.
(Olen syyllinen...innostuin)
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Frederik
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 108
LähetäLähetetty: 29 Mar 2009 03:00 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Hän oli myöhässä. Tahallaan, kuten arvata saattoi.
Frederik oli herännyt jälleen kerran aikaisin kärsittyään rikkonaisesta yöunesta kuten aina ollessaan jännittynyt ja stressaantunut. Hän oli tiuskinut palvelusväelle huomattavasti tavallista enemmän. Häntä sapetti koko nykyinen tilanne ja kirsikkana kakun päällä pääministerin määräily. Nuorukainen oli yrittänyt tarkastella papereita, mutta ei ollut pystynyt keskittymään sen enempää kauppakirjoihin kuin raportteihinkaan. Niinpä hän oli päättänyt viedä itsepäisen ratsunsa laukalle, vaikka hänen olisi pitänyt kai valmistautua edessä olevaan kokoontumiseen.
Davide oli aistinut selvästi ratsastajansa kireyden ja hermostuneisuuden, eikä näin ollen käyttäytynyt yhtään Frederikiä paremmin, pikemminkin päinvastoin. Kaksikko oli mitellyt hyvän aikaa keskenään herruudesta ennen kuin prinssin oli onnistunut taluttaa jukuripää ulos tallista. Yhteinen sävel oli kuitenkin löytynyt prinssin kannustaessa ratsunsa laukkaan. Ilmavirta oli pyyhkäissyt mukanaan enimmän ärtyneisyyden, vaikka nuorta miestä kismitti edelleen vanhan pääministerin omavaltaisuus eikä hänellä ei ollut mitään haluja kuunnella vanhanmiehen kieroja solvauksia tai kiistellä muka niin sivistyneesti kaksosten kanssa. Ei, hänellä oli tarpeeksi päänvaivaa saattaa oma elämänsä takaisin oikeille raiteilleen. Pyrähdys raikkaassa ilmassa olivat kuitenkin suoneet hänelle sen mielentyyneyden, jolla hän uskoi selviävänsä tiukasta keskustelusta.
Mielenosoituksellisesti Frederik oli kuitenkin päättänyt jättää vaihtamatta ratsastusvaatteensa. Olivathan ne toki tyylikkäät, joskin Davide oli pureskellut toisen hihansuuta antaumuksella jättäen sen rispaantuneeksi ja kuolatuksi. Paidankaulus oli napitettu tällä kertaa ylös asti kuristamaan aataminomenaa. Ainoa krumeluuri oli oikean käden nimettömässä kiiltelevä sinettisormus. Ulkonäöllisesti prinssi olisi hyvinkin saattanut läpäistä nopean silmäilyn, mutta tummat vaatteet, kauniisti ilmaistuna, tuoksuivat hevoselta, oljilta ja ulkoilmalta. Saattoipa tarkkanenäinen löytää sekoituksesta suolaisen tuulahduksen. Tämä oli varmasti omiaan ärsyttämään ainakin Rosieta, mutta Frederik oli päättänyt, ettei hänen varpailleen noin vain hypitty, ei sisko, ei veli, eikä herra pääministeri.
Nyt sisarusparven vanhin asteli rauhalliseen ja välinpitämättömään tahtiinsa kohti isänsä työhuonetta. Se oli hänelle tuntematonta maaperää. Hän muisti kuitenkin hyvin, kuinka Wilbur von Clover oli miltei kirjaimellisesti paiskannut hänet pihalle työhuoneestaan. Hän oli tuolloin hädin tuskin yksitoistavuotias. Se jos mikä oli kertonut karun totuuden Frederikille heidän kahden välisestä isä-poika suhteesta. Jokainen askel tuntui raskaammalta ottaa. Ei hän pelännyt huonetta, jossa oli toisinaan vain piipahtanut pakon sanelemana tai muistoja, jotka eivät olleet miellyttävimmästä päästä. Ei, hän epäili omaa korskeaa asennettaan, omaa näyttämisenhaluaan ja ennen kaikkea kykyään pitää muut asiat poissa mielestä. Hän oli sekaantunut liiaksi pieniin ja merkityksettömiin seikkoihin, juuriin, jotka eivät olleet hänen omansa ja yksityiselämänsä epäonnisten kolhujen paikkailuun.
Frederik pysähtyi ja suoristi ryhtinsä hakien ne viimeisetkin millit lyhyestä varrestaan. Kasvoille aseteltiin totutusti se normaali päättäväinen ilme silmien hieraisun kera. Hän näytti varmasti väsyneemmältä kuin aikoihin, mutta oli aika astua leijonan luolaan ja kohdata jo odottava kolmikko.
_________________
Frederik von Clover
"It's no secret ambition bites the nails of success
Every artist is a cannibal, every poet is a thief"
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Léon Von Gilles
Liittynyt: 14 Maa 2009
Viestejä: 32
LähetäLähetetty: 20 Tam 2010 02:12 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Vaunujen tasainen kitinä vasten kovaksi tallattua hiekkatietä kuljetti ministerin ajatuksia mukanaan yhtä kevyesti kuin tuulessa kuuluva humina. Mies tuskin huomasi tärinää, kitinää, saati sitten sitä, kuinka valtoimenaan ruumiinsa antautui epätasaiselle kyydille. Hän ei tiedostanut sitä. Niinkuin hän ei tiedostanut kauniiksi muuttuvia maisemiakaan, sillä hänen silmänsä eivät tarjoilleet hänelle mitään mitä hän olisi ehdointahdoin halunnut nähdä tai muistella. Kauempana menneisyydessä hän oli saattanut ilokoida ja jännityksen sivelemin tuntein odottaa matkansa päämäärää, mutta nyt se vain huoletti häntä. Nuoren miehen vanttera, kiihkoinen ruumis oli taantunut usvaikseksi märehtijäksi, joka haudutti kaljunevan päälakensa alla monen moisia kysymyksiä. Hän ei ollut ensimmäistä kertaa kohtaamassa kuninkaan perillisiä yhtäaikaa – hän oli erehtenyt tekemään sen kerran tai kaksi aikaisemminkin. Näin ollen hän oli näyttäytynyt kuninkaallisessa palatsissa vain silloin kun hänen päätösvaltansa ei riittänyt suurempiin selvityksiin. Osan suunnitteilla olevista kauppamuunnelmista rajojen ulkopuolelle hän oli lähettänyt ehdotelmina kuninkaan titteliä hamuavalle kolmikolle siinä toivossa, että nämä ratkaisisivat myös poliittisia kysymyksiä. Ikävä kyllä hän ei muistanut, oliko yksikään lähettämistään asiakirjoista päätynyt yhteisten katsantojen alle, vai oliko joku perijöistä tehnyt oman mielensä mukaisia päätöksiä kertomatta näistä lainkaan muille. Tiedä häntä. Ehkä hänen sopi olla vain tyytyväinen ettei tiennytkään aivan kaikkea, sillä tiedo ylipäätäänkin tuntui lisäävään tuskaa. Niinhän se sanontakin kuului, ja juuri nimenomaan hän oli valmis vahvistamaan tuon sanonnan olevan täyttä totta. Siitä ei ollut epäilystäkään.
”Sir!”
Ääni rikkoi ministerin mielen syövereihin vajoneet ajatukset. Hän kuuli ajurin kantavan äänen tämän kallistuessa istuimeltaan tavoittaakseen virkavaltaisen kyydittävänsä kuulevan korvan. ”Olemme pian perillä sir. Palatsi on suoraan edessä”, ajuri, joka tiesi ja tunsi ministerin maineen ei jäänyt keikkumaan puolittaisesti paikalleen odottaakseen jotain niinkin pientä seikkaa kuin kiitosta. Ajuri sipaisi parilla hansikoidulla sormellaan hattunsa lippaa kuin hyväksyen hyytävän kylmyyden ainoaksi tavaksi reagoida pieneen vaivan näköön, minkä ajuri ministerille hyvää hyvyyttään soi.
Ensimmäistä kertaa palatsin etusiluetin nähdessään ajuri suipisti huuliaan tyytyväisenä. Pihi ja saita mies vaunujen sisällä ei nähnyt juurikaan vaivaa kohdella ajuria sen paremmin ajurina kuin kirjuninaankaan -miksi hän oli myös tämän raavaan miehen palkannut. Ja tämä jos mikä sai hymyn nousemaan punertavapartaisen miehen huulille. Viheliäinen pilke vihreiden silmien takamailla sai miehen muiskauttamaan neljälle vaunuja vetävälle ruunalle, että nämä tasaisivat tahtiansa.
Raskas, keuhkoja piinaava huokaus rahisutti Von Gillesin huulia hänen tuntiessaan miten rattaat seisahtuivat sulokkaasti. Warren Schades oli oiva hevosmies, se hänen oli myönnettävä, vaikka sellaista hän ei ääneen tekisikään. Valkeaan nenäliinaan ohimoidensa hikeä pyyhkäisten ministeri näki ikkunasta miten rattaita ajanut mies hypähti notkeasti alas ajurin paikalta. Punapartainen mies omasi ketun katseen, terävän ja mielenperälle uppoavan – eikä hän pitänyt siitä puolesta palkollisessaan. Mutta tämä oli pätevä. Pirullisen pätevä suorastaan. Ja tämä aatos mielessään pääministeri Von Gilles astui ulos tummien vaunujen synkästä ilmapiiristä kyekenemättä salaamaan tyytyväistä huokausta kun leuto ilman kosketus pääsi hyväilemään tuskaisen hikisiä kasvoja.
”Hoidetaanpa tämä sirkus sitten pois alta”, linnan jylhää etusivua tarkastellessaan Von Gilles huomasi murahtavansa kokematta sisuskaluissaan minkäänlaista vaikutusvaltaista vastaanottoa. Palatsin hohto oli peittynyt tomuun – jos häneltä mielipidettä asiaan kysyttiin, mutta ajurista kirjarin pestiin vaihtuva mies puolestaan antoi katseensa viivähtää linnan piirteissä pidempäänkin. Palatsi oli komea, jylhin ja vaikutusvaltaisin, ja toden totta ensimmäinen mihin hän jalallaan astuisi.
***
Von Gilles sai kohdata tutun etiketin mukanaan tuomat tavat, joka sisälsi lakeijoiden ja palvelijoiden aikaansaamat vastaanotot hänen noustessaan palatsiin johtavia portaita. Vaitonaisena, vaikkei kovin huomamattomana ministerin perässä kulki pitkä ja vankkarakenteinen nuorimies. Sotilaallisen varren omaava mies oli uppo-outo ja vieras, mutta hienostorouvat, herrat, kuin neiditkin sen jo kaukaa aistivat ettei tällä miehellä todellakaan ollut mitään asiaa hovin helmoihin. Jollain kieroutuneella tavalla se antoi vaitonaiselle miehelle mielenkiintoa herättävän särmän.
”Muistanette Schades ettette virko sanakaan. Onko selvä?”
”Tietenkin sir, ettehän te minulle puhumisesta maksa”, punertavan parran alla paistatteleva hymy oli viekas siinä missä vihreiden silmien paljon nähnyt katsekin. Brittiläismies piteli hattunsa, kuin kirjurin nahkakansion selän takana olevissa kämmenissään, ja kulkiessaan ohjattuun suuntaan hän katseli häpeilemättä seiniä täyttäviä maalauksia, sekä koristeellisia arvoesineitä, joiden säntillinen esilleasettaminen tuntui eritoten taiteelta hänen silmissään.
Von Gilles huomasi vilkaisevansa vielä pahoja aavistellen perässään kulkevaa punapartaa. Mies ei ollut kirjuri, saati ajuri, mutta tämä esittäisi varmasti roolinsa hyvin – siitähän hänelle nimen omaan maksettiinkin. Ajatuksensa äkisti katketen ministeri, sekä seurassaan oleva mieskin seisahtuivat nuoren prinssin astahtaessa heidän välittömään läheisyyteensä.
”Huomenta prinssi Francis. Teidän korkeutenne, läsnä ensimmäisenä niinkuin aina”, poika, joka äänettömän oloisesti oli tuntunut ilmaantuvan tuskastuneen ministerin eteen oli kokenut sitten melkoisen muodonmuutoksen sitten viime näkemän. Von Gilles huomasi joutuvansa katsomaan nuorukaista jo miltein silmästä silmään, mutta ei sentään vielä. ”Kaikki lienee valmista pitkään päivään vai mitä teidän korkeutenne. Ovatko sisarenne ja prinssi Frederik jo saapuneet?”
Saatuaan pienimuotoiselta keskustelulta vahvistuksen, että koko kuningaskunnan kärkikolmikko oli paikalla ministeri tunsi kitkerän palan nousevan nieluunsa.
”Mainiota, mainiota. Eiköhän sitten aloiteta”, lyhyesti tuumaten Von Gilles aikoi tiensä itselleen vallan tuttuun työhuoneeseen.
(Kirjurimme tarinaa löytyy Valcotin kaupungista - suuntana Asuinrakennukset - Palkollinen)
Viimeinen muokkaaja, Léon Von Gilles pvm 12 Kes 2010 11:49 pm, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
admin
Site Admin
Liittynyt: 20 Kes 2007
Viestejä: 125
LähetäLähetetty: 11 Tou 2010 06:15 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Admin ilmoittelee: Rosien yli saa hyppiä.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti MSN Messenger
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 26 Mar 2010 10:53 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
(Laiskana ihmisenä otin valtuudet yhdistää vuorooni myös Gillesiä vähän ja hänen seuraansa)
”Ja te sir Von Gilles olette täsmällisesti aikataulussanne – niinkuin aina”, Francis vastasi latteaan kohteliaisuuteen ministerin kanssa kilpailevalla latteudella, välittämättä koristella sanojaan sen enempää näkemisen iloon saati viralliseen pätevyyteenkään. Hän ei ollut iloinen tästä tapaamisesta, saati tuntenut järjellisen suurta innostustakaan tästä virkaa tekevästä kohtaamisesta. Pikemmin Francis tunsi olonsa vastuullisuuteen kahlituksi – ei sillä, etteikö tuo tunne olisi tullut hänelle jo vuosien varrella erittäin tutuksi, mutta tämä mies, Von Gilles tuntui tekevän kaikesta hyvin työlästä. Jo pelkkä seisominen miehen edessä ja tämän vastaanottaminen tuntui suuren luokan ponnistukselta.
Ministeri Von Gillesin pitäessä tervehtimisensä hyvin lyhyenä ja mahtipontisena, lähti nuorukainen kulkemaan vanhan miehen vierellä kohti työhuonetta, jonka hallitsijan tuoli suuren työpöydän takana pölyttyi ajassa.
Tapaamiset, neuvottelut, kuin uusien lakiehdotusten kuuleminen ja allekirjoittaminen tapahtui kuninkaan työhuoneessa, pitkän pöydän ääressä, jonka päässä lepäävä korea tuoli oli tuonakin päivänä tyhjillään. Kenestäkään sisaruskolmikosta ei ollut istumaan tuoliin, joka ei kuulunut heistä vielä kenellekään.
Kulkiessaan harmain mielin kohti isänsä työhuonetta Francis huomasi pistäneensä merkille ministerin jäljessä kulkevan kirjurin. Mies ei ollut yksi ministerin suosimista nälkiintyneen näköisistä juoksupojista. Tämä mies oli aivan erilaisesta puusta vuoltu jyrkkäkasvoinen kallio, joka kuitenkin suureen kokoonsa nähden tuntui kulkevan kevyen verkkaasti. Tämän käsissä ei myöskään kirjoituslehtiö näyttänyt olevan oikealla paikallaan, mutta silti mies piteli sitä kuin olisi aina kulkenut paperilehtiö kädessään. Punapartainen mies kulki heidän perässään tyynenä katsellen käytävän sisäseiniä peittäviä taideteoksia rauhallisen uteliaana.
Hallitsijan työhuoneen suljettujen ovien vieressä seisovat palvelijat avasivat kolmikolle kumartaen suuret ja massiiviset ovet. Ovet liukuivat kevyesti auki avaten kolmikolle vaikuttavan näyn suuresta työhuoneesta. Huoneen seinät olivat korkeat. Ne peittyivät osaksi koreiden ja täynnä olevien kirjahyllyjen taakse. Muutama valtaisa taulu koristi huoneen seiniä kultaisine kehyksineen. Paksut, kirkkaan pehmeän sävyiset, ja koristekuvoiset huonematot vaiensivat työhuoneen kaikua. Kauan kiinni olleet verhot ikkunoiden edessä langettivat aamun valoa sisälle huoneeseen, joka näytti siltä kuin se ei koskaan olisi unohduksissa ollutkaan. Missään ei ollut merkkiä siitä, että työhuone olisi lojunut unohdettuna ja käyttämättömänä jo vuosia. Tietenkin huoneessa aikaansa viettänyt Francis oli nähnyt hyllyillä lepäävät pöly- ja tomukerrokset, mutta tuota tapaamista varten huone oli kokenut täydellisen tamppauksen. Ensimmäistäkään näkyvää villakoiraa ei pyörinyt nurkissa, eikä koiperhoset nakertaneet pesiään paksuissa verhokankaissa. Francis katsoi uteliaana huonetta. Mikään ei ollut muuttunut hänen viime käyntinsä. Ainoa ero vain oli, että hänen sisarensa, täydellisellä ulkomuodollaan huoneen valloittava prinsessa Rose oli heitä jo odottamassa. Tietenkin. Olisihan Francisin pitänyt osata odottaa jotain sellaista. Francis tervehti kohteliaasti sisartaan kumartaen.
”Kas, tietenkin, teidän korkeutenne – prinsessa”, pääministeri, joka oli astellut huoneeseen kumarsi myöskin helottavan punaiset poskensa vain vilahtaen nuorelle naiselle. ”Miten imartelevaa huomata vuosien tehneen itsensä edukseen.”
Työpöydän välittömään läheisyyteen astelevan ministerin oli tovin aikaa suhtautua kaksoissisaruksiin siten, että hän olisi nähnyt nämä itseään korkea-arvoisempina. Kaksoset olivat lapsia. Nuoria, jotka olivat tähän päivään asti leikitelleet asemallaan ja ammentaneet sen mukanaan tuomia herruuksia. Mutta rattaat pyörivät jo. Von Gilles laski mukanaan tuomia asiakirjoja työpöydälle vilkaisten sitten mukanaan huoneeseen tullutta nuorta miestä. Ajuria, joka nyt oli pukenut yllensä melkolailla täydellisen kirjurin asun.
”Te, herra Schades voitte asettua siihen”, punertava partainen ja hiuksinen mies oli seisahtunut pöydän keskivaiheille, jättäen neljä tyhjää tuolia pöydän päähän, mihin prinsessa oli istuutunut ja mihin prinssit tulisivat istuutumaan. Paikaltaan kirjuri kuulisi hyvin käytävän keskustelun, mutta kykenisi myös näin näkemään nelikon täydellisesti.
Kirjuri, Warren Schades nyökkäsi vaiti ja antoi salailemattoman uteliaiden silmiensä vilkaista prinsessaa. Nainen oli suloinen, sievä, mutta kova – hyvin toisen oloinen kun vaitonainen ja hontelon oloinen veljensä. Enää vain puuttuisi yksi – äpärä, jota mies uteliaisuudessaan kai odotti eniten kohtaavansa. Mies tarkasteli sisarensa vierelle kulkenutta prinssiä, joka oli poiminut liiviensä taskusta kultaisen kellon. Poika tarkasteli esinettä hetken hyvin mietteliään oloisena, ennen kuin kevyesti tiputti esineen taskuunsa. Istuutuen sitten ministeriä vastapäätä.
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Frederik
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 108
LähetäLähetetty: 11 Tam 2011 11:49 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
((Yhteinen Reetu&Rosie heitto kehiin kunnes arvon rinsessa saapi uuden pelaajan.))
Nahkaiset ratsastushansikkaat napsahtivat napakasti kämmenen ihoa vasten. Se oli sekä tapa terästäytyä ja valmistautua siihen, mitä työhuoneen oven takana oletettavasti odotti että käsky avata ovet. Frederik ei tuntenut oloaan edelleenkään järin luottavaiseksi, mutta sitäkin ärtyneemmäksi. Kaikki tuntui sotivan häntä vastaan, kutsu, koolle kutsutut henkilöt, paikka ja ennen kaikkea aika. Hänen oma elämänsä oli ikävällä tavalla solmussa, eikä Francisin aikaisemmin tekemä ehdotus suinkaan ollut vähäisin syy. Rosie puolestaan oli päättäväisesti pysynyt poissa näköpiiristä, mutta Frederik tiesi, ettei sisko kuitenkaan liihotellut kauniina, mutta toimettomana päiväperhosena hovineitiensä keskellä, vaan suunnitteli jotain, josta koituisi varmasti myöhemmin ongelmia. Perääntyminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto, vaikka sekin oli käynyt miehen mielessä useamman kerran koollekutsukirjeen saapumisen jälkeen. Tämä pääministerin järjestelemä kohtaaminen ei kenties ollut merkittävin Frederikin itsensä kannalta, kuten hän oli päättänyt, mutta tilaisuus päästä haistelemaan nykyisiä tuulia oli mahdoton ohitettavaksi. Niinpä hammasta purren, päättäväinen ilme kapeilla ja tavallistakin kalpeammilla kasvoilla, Frederik astui neljän muun henkilön tarkkailevien silmien alle leijonan luolan ovien avautuessa.
Harmaa katse seilasi vasemmalta oikealle, Francis näytti odottavalta, eikä järin yllättyneeltä, mutta Rose tuntui suorastaan kihisevän pidätellystä kiukusta, vaikka ulkoiset merkit olivat hyvin hienovaraisia, nytkähtävät sormet ja kankaan kahahdus, ja palasi lopulta takaisin pyylevään pääministeriin, joka ei selvästikään ollut tyytyväinen vanhimman perillisen mielenilmaukseen, mutta esiintyi silti yhä moitteettomasti, kuten olettaa saattoi.
"Pääministeri", Frederik lausahti viileähkösti nyökäten kuin olisi hyväksynyt tämän olemassa olon tällä eleellä ensimmäistä kertaa. Prinssi ei tarjonnut kohteliaisuuksia tai mairittelevia sanoja, vaan pyrki näin ottamaan tilan haltuunsa, sen vähäisen, minkä hän saattoi. Kirjuriin ei puolestaan kiinnitetty sen enempää huomiota, vaikka miehen mielestä tämä oli vähän liian kiinnostuneen oloinen arvovaltaisten seuralaistensa liikkeistä.
"Francis. Rose", kuului tervehdys ilman pahoitteluita myöhästymisestä kuten arvata saattoi, mikä selvästi närkästytti entisestään Rosea. Se oli helppo lukea kauniilta kasvoilta kevyestä kulman rypistyksestä. Frederik paikallisti helposti oman paikkansa ja asteli pöydän ääreen, luoden silmäyksen siskoonsa.
"Pääministeri on hyvin ystävällinen", Rose vastasi kohteliaisuuteen säkenöivällä hymyllä, suoraselkäisenä kuin veljensä ja vilkaisi kultaisen kellon kiiltelyn suuntaan arvaten, miksi veli oli siitä niin kiinnostunut. Yksi oli vielä saapumatta, mies, joka kutsui itseään von Cloveriksi, mutta ei edes tuntunut tuntevan kelloa! Rose ei voinut sietää niin kutsutun isoveljensä käytöstä. Hän oli edelleen vihainen kesäisestä tempauksesta, joka oli toden totta tuhota hänen juhlansa ja maineensa siinä sivussa olisi saanut tahran, pienen ja merkityksettömän tahran kenties, mutta sekin oli liikaa! Manatessaan veljeään ovet avautuivat vielä kertaalleen.
Että tuo roikale kehtasikin pyörähtää sisään kuin ei olisi antanut muiden odottaa ja vieläpä löyhkäten hevoselta ja ties miltä! Hyi häpeä! Rose tiesi kuitenkin paremmin, että tämä tempaus saattaisi hyvinkin olla haitallinen äpärän kannalta, huomattavasti haitallisempi kuin hänen puutarhajuhlissaan kuokkiminen.
"Frederik, ajoissa kuten prinssin sopii olla", prinsessa lausahti jäisesti, mutta loihtien sieville huulilleen soveliaaksi katsomansa hymyn, kuin olisi vain kiusoitteleva pikkusisko.
Tosiasiassa isoveikka näytti kaikin puolin väsyneeltä ja poissaolevalta. Mikä lie olikaan todellinen syy, sitä Rose ei tiennyt vielä, vaan huhuja oli monia, jokainen toistaan kiinnostavampi ja totuutta tavoitteleva.
Hansikkaat räpsähtivät pöydän pintaa vasten levittäen ilmavirran mukana keveän satularasvan tuoksun, joka kiemurteli viipyilevänä pöydän ympärillä. Frederik ei vastannut sisarensa nälväisyyn vaan istuutui jäljellä olevalle paikalle, joka oli kaiketi hänelle tarkoitettu, ristien jalkansa ja luoden pistävän katseen pääministeriin. Hän teki näin ollen varsin selväksi, ettei ollut tullut tänne kuuntelemaan mitään turhanpäiväistä tervehdysten vaihtoa vaan asiaan oli käytävä samoin tein. Hänen aikansa oli kallista, jopa arvokkaampaa kuin pääministerin, ainakin silloin kun hän halusi sen olevan. Rose antoi asian olla ja katsoi kaksoisveljeään avoimen uteliaana kuin heittäen telepaattisen kysymyksen, mitä mieltä Francis oli isoveikan käytöksestä ja mistä se mahdollisesti saattoi johtua.
_________________
Frederik von Clover
"It's no secret ambition bites the nails of success
Every artist is a cannibal, every poet is a thief"
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Léon Von Gilles
Liittynyt: 14 Maa 2009
Viestejä: 32
LähetäLähetetty: 21 Tam 2011 01:36 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
”Ja viimeisenä – muttei vähäisempänä...” ministeri vilkaisi ovesta saapuvaa, kaikkea muuta kuin lauhkeuden perikuvaa: prinssi Frederikiä. ”Hienoa. Kutsuni on siis saavuttanut kaikki ne kenet pitikin”, ehtimättä prinssin saapuessa vielä istumaan Gilles asetteli pöydälle neljään eri pinoon paperilehtiöitään, kansioita, kuin muitakin – irrallisia asiakirjoja. ”Olen miltein iloisesti yllättynyt.”
Ministeri ei asettanut läsnäololleen kovin suuria asetelmia. Eikä hän myöskään antanut kolmikosta ensimmäisenkään kuvitella olevansa mitään iäkästä miestä suurempaa, saati mahtipontisempaa. Läsnäolevat nuorukaiset olivat vielä uhmaikäisiä tipusia siinä missä Gilles paikkansa orrelta löytänyt kukko. Mies oli tyly. Sitä hän oli aina ollut, eikä vuodet olleet tehnyt elettäkään pehmentääkseen miehen sisään rakennettua ilkeää ihmistä. Ei vaikka ulkokuorensa kuinka pehmeä ja loistokas olikin.
Istumaan asettuvaa prinssi Frederikiä vilkaisten, ja antaessaan hänen korkeudelleen aikaa istuutua mukavasti epämukavan kovalle tuolilleen, Gilles antoi terävän katsantonsa käväistä jokaisessa. Tunnetustikaan miehessä ei oltu koskaan nähtykään isällistä lämpöä, eikä edes herttaisen – korjaten, jumalallisen kaunis prinsessakaan saanut sinertävän vihreiden murskaavaa katsantoa pehmentymään.
Mies, joka ei ollut harrasuskovainen, ja joka ei nähnyt arvoa inhimillisiin tunteisiin oli muutamissa asioissa erinomainen. Hänen virkansa ei suinkaan oltu ojennettu hänelle, eikä hän ollut sitä tuulesta temmannut. Hänen älynsä oli ensiluokkaisessa asemassa, jopa nuorikkojen yläpuolella siinä määrin, että huoneen ilmapiiristä mies olisi voinut halutessaan taiteilla itämaisia origameja. Kolmikkoa läpi käyvä katse tuntui saavan ensiluokkaista poltetta viimeisenä huoneeseen saapuneesta nuoresta miehestä, jonka olemassa olo tahtoi väistämättäkin kulkea vanhan miehen yli. Koppava nuorimies.
”Teistä jokainen tietää miksi tämä tapaaminen järjestetään”, valkoisella kangasliinallaan kertaalleen vielä hikihelmiä otsaltaan kuivaten Gilles taitteli liinan, asetellen sen sitten siivosti pukunsa taskuun. Kysymystä sanoistaan muokkaamatta ministeri jatkoi puhettaan etsien samalla rintataskustaan puolikuun muotoisia silmälasejaan. ”Ei minun tahdostani, saati innokkuudestani hoitaa valtiollisia asioita – vaan pikemminkin kiitoksena aktiivisuudestanne hoitaa valtion asioita tämä kunnia suotiin.”
Vielä istuutumatta pääministeri nosti lasinsa nenälleen poimien yhden irtopaperin käteensä. Kolmen nuoren mutinoita saati vastaväitteitä hyväksymättä tai kuulematta ministeri antoi sanojensa upota soinnuttomana syytöksenä prinssien, kuin prinsessankin omatuntoon.
”Tässä -” mukanaan tuomia paperikasoja irtolehtisellään viitaten ”on viimeisen vuoden läpikäymättömiä asioita. Joista teistä kellään ei ole joko mitään tietoa mitä ne ovat – tai sitten ne ovat teidän nerokkuutenne aikaan saamia sekaannuksia”, kussakin huoneessa olijan kasvojen ilmeitä, ja kehonkieliä lueskellen ministeri nosti katseensa pitelemäänsä paperiin.
”Tiedän miten vaikea on kolmen ihmisen asettaa tahtoaan ja tarmoaan samaan veneeseen valtion asioissa, mutta mitä te uskotte saavuttavanne sillä, että asioitte toinen toistenne selkien takana? Teette päätöksiä omaan napaanne katsellen kertomatta siitä toinen toisillenne? Tai että edes minä tietäisin toimittamistanne asioista? Nämä kaikki asiakirjat tässä ovat lähinnä teidän toinen toisianne vastaan pelaamia toimintoja. Tai päätöksiä, mitkä ovat miltein samanlaisia, mutta kuitenkin erilaisia eri allekirjoituksien alla...”
Ovelta kuuluva, vielä ylimääräinen koputus sai ministerin vaikenemaan ennen yltyvää saarnaustaan. Oven takaa esille astui linnan juoksupojista yksi, joka oli miltein hautautunut näkökenttäänsä myöden paperiin.”Olitte onnekkaita kuvitellessanne, että tässä olisivat olleet ainoat paperit”, tärkeimpiä – henkilökohtaisesti mukanaan kantamia papereita vilkaisten ministeri vilkaisi paikalle saapuvaan palvelijaan. ”Tuokaa ne tänne mies hyvä. Oliko siinä kaikki?” palvelijan hätiköity nyökkäys sai ministerin nyökkäämään. ”Kiitoksia, tavarani voitte seuraavaksi viedä huoneistooni.”
Palvelijan nopean pyrähdyksen työhuoneessa päättyessä aivastustakin nopeampaan päätökseen ministeri vilkaisi kolmikkoa. ”Kuvittelitteko tosissanne, että tämä kokous saataisiin ohi muutamassa tunnissa?”
”Mutta, ennen näihin asiakirjoihin paneutumista sen syvemmin – onko teistä joku halukas kenties sanomaan nyt jo jotain?”
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Francis
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 120
LähetäLähetetty: 19 Hel 2011 04:00 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Francis asettui istumaan sisarensa vierelle. Hän vilkaisi silmiensä väriä identtisesti kopioivaan heijastukseen - Rose oli ilmiselvästi näreissään. Nuorukainen tunnisti sisarensa ruumiinkielen sanat, vaikka täyden prinsessan tavoin sisarensa peitti itsestään kyllä täydellisyyttä hipoen kaiken kyseenalaisen. Kuin veljensä hetkä myöhemmin, myös Francis tunsi nuo naisen pienet elekielen juorukellot. Sormien nytkähdyksiä, kankaan kahinaa – ja ihan pieni hetki, jolloin suupielet ennättivät kiristyä silminnähden liikaa. Väsymättömästi sisarensa jaksoi vihata Frederikiä. Ei riittänyt, että Rose ei vain viihtynyt heidän äpäräveljensä seurassa, vaan kaikki oli kääntynyt lopulta anteeksiantamattomaksi vihaksi. Eikä Francis voinut asiaa sen suuremmin edes ihmetellä. Heidän isänsä oli eläessään voidellut lempilapsensa hallitsijan vaatteisiin, sekä ylistänyt pientä silmäteräänsä maailman ääriin. Itsevarma, tuliluontoinen tytär oli joutunut karvaanpettymyksen eteen jo silloin kun heidän isänsä jätti valtapaikkansa. Kadonnut testamentti olisi ollut melkein varma sinetti historian suureen mullistukseen, naisen nousemiseen yksivaltaiseksi kuningattareksi. Mutta ilman sinettiä, tätä viimeistä valaa Rose oli puillapaljailla, niinkuin pikkuveljensä. Ja jotta kaikki olisi voinut mennä vielä tästä entistä enemmän pieleen, oli Frederik ilmestynyt kutsumattomana, mustana lampaana heidän kahden valtataistelun kolmanneksi osapuoleksi ennen heidän isänsä kuolemaa. Tällöin Cloverin taisteluhärkien keskeltä syrjemmälle väistynyt Francis oli jäänyt tarkkailemaan kahden yhtä paksukalloisen olennon mittelöä. Valitsematta kuitenkaan omaa puoltaan - tai antanut itsestään noin muutoinkaan minkäänlaisia elonmerkkejä.
Hankkien itselleen aikaa valmistautua Francis oli astunut taistelijoiden kehään vasta paljon sisariaan myöhemmin. Monia asioita oli muutamassa vuodessa ehtinyt tapahtua. Frederik oli kohdannut helvetin – tuskin kuitenkaan taivaan – portit miltein kuolinvuoteellaan. Rose oli saanut kesäisen naarmun maineeseensa. Salamurhaajalle oli järjestetty julkinen mestaus. Äitinsä Frederikille valitsema nuori morsian oli viettänyt lyhyen hetken linnassa – kuin näyttäytyen tulevalle sulhaselleen. Sisarestaan lenteli villeimpiä huhuja tämän suhteesta suojelijaansa...
Onnekkaana Francis oli välttänyt suurimmat skandaalit – ollen näkymätön, viaton varjo palatsin seinämaalauksissa. Mutta viime kuukausina hän oli alkanut tehdä uskaliaita siirtoja. Vieläpä täysin itsenäisiä.
Oven käydessä Francis soi pitkän katseen veljeensä. Frederik näytti kaikkea muuta kuin hyvävointiselta. Varjojen kummittelevat haamut isoveljen silmien ympärillä olivat asettuneet oikein rehevästi taloksi. Velipuoli asteli työhuoneeseen kuitenkin itsevarmuutensa voitelemana, eikä merkkiäkään heikkoudesta, pitkään mietityistä öistä tai asioiden mielessä puimisesta ollut tietoakaan. Sisartaan vilkaisten tuntui Rose pistävän kuitenkin merkille velipuolensa terveydenkuvan varjot. Huonoin valehtelijan lahjoin Francis katsahti siskoonsa mahdollisimman ilmeettömänä. Sisarusparin vahva henkinen ote toisiinsa, tai ainakin Rosen teräksinen ote pikkuveljeensä, antoi uteliaalle silmäparille jokusen harhaluulon siitä – kuinka perheen kuopus saattoi tietää jopa jotain jostakin.
Pikkuveli oli kuitenkin kasvanut sitten viimeisen ”haastattelun”, eikä niinkään ryöminyt nyt sisarensa tahdon alla. Francis oli yllättäen onnistunut hiomaan itsetuntoaan omissa oloissaan, jolloin kaikki ei suinkaan sisarelleen valjennut heti prinssin "sinisistä silmistä". Hetki ei Francisin onneksi ollut millään tavoin oikea prinsessalle puhututtaa veljeään, saati tivata tältä sen enempää.
Perillisistä yksikään ei ehtinyt vaihtamaan tervehdyksiään kummoisempia sanoja, kun pääministeri jo aloitti istunnon.
Von Gillesin puhuessa Francis katseli avoimen uteliaana miehen eteensä pinomia lehtiöpinoja. Kuopus tiesi hyvinkin osan lehtiöistä olevan hänen aikaansaannoksiaan, eikä hän kuunaan kieltäisikään osallistumistaan valtion asioihin sisarustensa selkänsä takana. Kevyesti tuolin selkänojaa vasten nojautuen Francis yllättyi huomatessaan, ettei hän järkyttynyt ministerin puheista. Pikemminkin hänessä heräsi suunnaton uteliaisuus tietää Rosen, kuin Frederikin toimista hänen selkänsä takana. Asiakirjojen määrä tuntui kuitenkin vähäiseltä, ettei Francis nähnyt syytä huolestua – ei ennen kuin odottamaton koputus oveen rikkoi hänen haihattelun täyteiset kuvitelmansa.
Asiakirjojen määrän kasvaessa uskomattomiin pinoihin rypistyivät kulmat nuoren miehen kasvoilla mietteliäiksi. Enää Francisin sydänala ei ollutkaan niin lapsekkaan uteliaisuuden täyteinen. Suurista lehtiöpinoista Francis katsahti ensimmäisenä Frederikiin.
Vain hetki oli kulunut vuoden vaihteesta, jolloin Francis oli asettunut luottamuksellisesti keskustelemaan veljensä kanssa, mutta nyt tuo jumalaton paperipino keskellä hallitsijan neuvottelupöytää ajoi Francisin luottamuksen äärirajoilleen.
Millaisten asiakirjojen parissa Frederik oli toiminut? Olisiko asiakirjat kuitenkin vain täynnä turhanpäiväisyyksiä, joilla ministeri halusi heitä koetella? Vai oliko veljensä tehnyt joitain kyseenalaisia sijoituksia? Tai entä Rose? Tummunut katse kävi mietteliäänä myös sisaressaan. Mitä olisi sisarensa Rose saanut aikaan neuvottelupöytäkirjojen sumeassa seulassa? Ennen kaikkea vaikutti siltä, että mies puolikuun muotoisten lukulasiensa takaa ajoi eteenpäin hyvin likaista peliä.
(Heti kun flunssa katoaa niin korjaan uusilla aivoilla mahd. virheet)
_________________
::Hahmokuvaukseen::
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Prinssi Frederik
Liittynyt: 07 Hei 2007
Viestejä: 108
LähetäLähetetty: 10 Maa 2011 04:35 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Kämmenet lyötiin pöytää vasten ja Frederik nousi paikaltaan vihaisesti. Hän tuijotti rumasti pääministeriä kiukun punan kohotessa tiukasti napitetun kauluksen yläpuolelle kuitenkaan koskaan tavoittamatta kalpeita kasvoja. Frederik, mies, joka osasi hillitä tunteensa ja kätkeä suurimman osan tunnekuohuista prinssin naamion taakse, ei siihen tänään kyennyt. Hän vilkaisi Rosieta, joka vaikutti erityisen tyytyväiseltä saadessaan tilaisuuden kiistellä veljiensä kanssa päätöksistä pyrkien hyvään valoon pääministerin silmissä. Francis... Veljen ehdotus kaikui kirkkaana Frederikin mielessä. Jos hän myötäilisi veljensä päätöksiä, se olisi vastaus, jota hän ei ollut antanut ja Rosie osaisi laskea yhteen kaksi plus kaksi. Toisaalta taas liiallinen vastaan asettuminen olisi vastaus sekin. Valitettavasti kultaisen keskitien käveleminen ei koskaan ollut ollut Frederikin vahvimpia puolia.
Oli kuitenkin selvää, että prinssi olisi halunnut avata sanaisen arkkunsa ja antaa huutia ministerille ja tämän liialliselle virkaintoilulle, tahalliselle kiusaamiselle ja pahan veren lietsomiselle, mutta siihen hän ei kyennyt, vaan käännähti paikoillaan ja marssi tuijottamaan ulos ikkunasta hampaitaan kiristellen. Hänen oli myönnettävä, että pääministerin puheissa oli ruma totuuden siemen, mutta kuinka pitkälle Francis oli vienyt pelin? Pystyisikö hän antamaan luottamustaan, ääntään ja tahtoaan veljensä käyttöön tämän istunnon jälkeen? Ja mitä Rose olikaan puuhaillut veljiensä selän takana? Miten heidän isänsä oli ohjeistanut tytärtään toimimaan?
Kuvajainen, tuikeakasvoinen lasissa vääristyneen sairaalloinen mies, katseli aaveen lailla takaisin hampaat irveessä kuin nurkkaa ajetulla eläimellä. Tämä ei tosiaankaan ollut hänen päivänsä.
Kaikki palapelin palaset tuntuivat olevan levällään, jokainen lanka sotkussa, ja nyt Frederik tunsi katseet selässään. Hänellä ei ollut haluja tai voimia alkaa kiistelemään merkityksettömistä seikoista tai puolustella tekemisiään ja silti hänen mielensä kävi läpi papereita, joita hän oli allekirjoittanut, tai jättänyt allekirjoittamatta, sijoituksia, voittoja, tappiota ja yllättyi havahtuessaan pistävään kipuun rinnassaan. Hän tarrasi kiinni tuntien sormiensa kivuliaan paineen rintakehällään, haukkoen henkeä kuin hukkuva, hän kätki fyysisen kipunsa parhaan kykynsä mukaan muiden silmiltä, toivoen sen tulkittavan ärtymykseksi. Vainoharhainen, prinssi sätti itseään keskittäen katseensa puussa hyppeleviin pikkulintuihin. Ilma ei tuntunut virtaavan keuhkoihin ja rinnan puristus riipi sielua. Näkökenttä tuntui himmenevän kuin itse kuolo olisi ollut hänet valmis korjaamaan ja yhtä nopeasti kuin henki oli salpautunut, se vapautui. Panikointi ei auttanut mitään vaan hänen oli keskityttävä käsillä olevaan asiaan. Kasvoille kohonnut kylmä hiki pyyhkäistiin pois ja Frederik hieraisi niskaansa.
"Tarkoittaako tämä, ettei ministeriö ole kykenevä hoitamaan leiviskäänsä?" Kysyttiin röyhkeästi, jopa hyökkäävästi. Frederik oli nähnyt pääministerin katseen ja tiesi, ettei hän voisi poistua, vaikka olisi halunnut niin tehdä. Vanha sianniska piti häntä mahtailevana pölvästinä, joten oli kai syytä yrittää pitää yllä mainetta. Toisekseen prinssi tunsi olonsa edelleen huteraksi, ahdistuksen rintalastansa alla, ja se heikkous oli piilotettava. Valvotut yöt olivat jo tehneet tehtävänsä.
"Olen varma, että ministeriön valmistelemista ehdotuksista noin suuri prosentti ei ole voinut jäädä pöydälle. Yritättekö syyllistää meitä oman virkakoneistonne köhiessä, pääministeri? Haluatteko tietää, kuka kestää tämän suurilta osin hyödyttömän höykytyksen parhaiten? Kaivatte pahaa verta esille, ministeri hyvä, mutta se kai on tarkoituksenne. Teidänlaisenne mies ei jätä kiveäkään kääntämättä, joten aloittakaa istuntonne, älkää antako minun häiritä", Frederikin kimpaantuneisuutta oli varmasti vaikea ohittaa miehen jöröttäessä paikoillaan kuin tatti ikkunasta ulos pälyillen. Vasen käsi puristi edelleen ratsastustakin etumusta vapisten sydämen hakatessa nyt säännöllisemmin, joskin edelleen nopeassa tahdissa. Frederik uumoili huonosti nukutun yön kostautuvan vielä monta kertaa tämän kokoontumisen aikana, jos hän edes selviäisi koko urakasta. Odottamaton paniikkikohtaus oli säikäyttänyt miehen pahanpäiväisesti.
_________________
Frederik von Clover
"It's no secret ambition bites the nails of success
Every artist is a cannibal, every poet is a thief"
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Léon Von Gilles
Liittynyt: 14 Maa 2009
Viestejä: 32
LähetäLähetetty: 07 Lok 2011 07:18 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
(HUOM! Vuoro korjattu uuteen muotoonsa ensimmäisen julkaisunsa jälkeen)
Ministeri antoi hiljaisuuden tehdä työtään. Kylvää tuhoa sinne, minne kalikka eniten kolahtaisi.
Taiteilu sanailun, ohjailun ja hiljaisuuden välissä oli erinomainen taitolaji, jonka regaaliksi -kruununjalokiveksi oli Von Gilles itsensä hionut. Taitonsa olivat synnynnäisiä, mutta taipumus hallita kaikkia nyörejä oli vaatinut useamman vuoden työn. Uhrauksia, voimavaroja. Kaikkia mahdollisia konsteja, jotka olivat viimein saaneet aikaan sen, että von Gilles saattoi seistä nuorten perillisten edessä tuntien vallan hipovan omia kätösiään. Nuolaisten kevyesti turpeaa sormenpäätään mies kävi läpi paperipinkan päällimmäisiä dokumentteja, kuin harkiten minkä niistä valitsisi - prinssi Frederikin toimiessa hänen taustamusiikkinaan.
”Rauhoittukaa nuori mies – teillä on vielä paljon vuosia jäljellä ennen kuin järjestätte itsellenne kuolettavan kohtauksen”, lasiensa yli – yhtä mitään sanomattoman tyynenä ministeri tarkasteli riehaantunutta äpärää. Lopettaen näin vain hetkeksi papereidensa selailun. Nuoren prinssin sanailut olisivat iskeytyneet kehentahansa loukkaavina, sekä nöyryyttävinä, mutta von Gillesin katsanto tuskin liikahti tyyneyden lammikostaan. Lähinnä tyly välinpitämättömyys pyyhkäisi ministerin ohi, hänen joutuessaan kuuntelemaan kiukuttelevan nuorukaisen selontekoa: ”Hengähtäkää hetki teidän ylhäisyytenne, ja istuutukaa pöytään jahka sappinne lakkaa kiehumasta.”
Vallankoura, joka jakautui huoneessa useammalle kintaalle jätti jälkeensä lauman nuorikoita, sekä ministerin, jonka iän saattoi laskea yhteen ynnäämällä nuorisolauman ikävuodet yhteen. Miehellä oli siis tietoa, taitoa, oveluutta, sekä perinteisiä – hallinnossa tarvittavia oljenkorsia käytettäväksi enemmän, mitä kolmikon untuva-aivoiset lapsukaiset saattoivat odottaakkaan. Von Gilles ei kuitenkaan ollut tullut pelaamaan kaikkia pelikorttejaan perillisten eteen, sillä hänen aivoituksensa kertoivat että tulisi aika, jolloin viimeisimmät valttikortit oli hyvä pitää nyt visusti tallessa.
Jättäen Frederikin puhisemaan hengästyneen ajokoiran tavoin omaan arvoonsa, ministeri laski katseensa pöydässä tyynen rauhallisina istuviin kaksosiin. Rose ja Francis tuskin olivat tuona päivänä tekemisissä keskenään, mutta silti heidän sisaruutensa jakama yhteys viehätti ministeriä. Kaksikko ei puhua pukahtanut – aivan, kuin päätös olisi ollut heidän yhteisesti tekemä.
”Ainoa virkakoneisto mikä tässä maassa köhii tällä hetkellä on tämä palatsi. Ja tässä palatsissa on kolme osaa -” ryhtinsä suoristaen ministeri etsi papereistaan muutaman mainitsemisen arvoisen sopimuksen. ”ja nähtävästikin nämä osaset eivät pyöri laisinkaan samaan suuntaan. Tässä:”, paperinivaskansa ylitse kumartuessaan Gilles asetteli pöydälle kolme armeijaa koskevaa kirjelmää, jotka olivat siistejä. Puhtaaksi kirjoitettua versioita, joista virheen jälkeläisetkin olivat pois pyyhitty. ”Puoli vuotta sitten armeijamme haki käyttöönsä tuhatviisisataa frangia - näennäisesti sotaharjoituksiin,” sormeaan yhteissumman päällä pidellen ministeri kykeni myös tuomaan esille oman allekirjoituksensa, sekä Francisin koukeroisen nimikirjoituksen. ”Hakemus tuotiin suoraan minulle teidän ylhäisyytenne kädestä. Toinen, vastikään kuukauden pöydälläni allekirjoitettuna odottanut sopimus uusista harjoituksista... Kolmetuhattakuusisataa frangia. Poikkes: toimitus suoraan kasarmilta minulle”, paperilta toiselle liukuva sormi onnistui syynäämään esille mainitun rahasumman, sekä ministerin koukeroisen allekirjoituksen ”Asia ei ole herättänyt kussakaan teissä sen suurempaa mielenkiintoa. Ei vaikka;” – kunnes mies laski pöydälle viimeisen sopimuksen; ”tämä – sopimus sotaharjoituksista saksalaisten rinnalla on teistä yhden käsialaa. Luulisi, että myös kustannukset sekä niiden liikkeellepano olisi herättänyt jonkinlaista liikahdusta asian puolesta....”
”Saksalaisten”, ajatusta mielessään pyöreitellen Gilles antoi laskelmoivan katseensa kuljeskella jo niin monen monituista kertaa perillisten nahoilla. ”En väitä sopimusta huonoksi. Tämä sotaharjoitus lienee menestyksekäs. Käsittääkseni aikeinamme on lähittää nuoret sotasankarimme sotimaan saksalaisten pellavapäiden kanssa. Idästä puhaltavia vihamielisyyksiä vastaan.”
Poimien tuon sopimuksen kahden maan välillä käsiinsä ministeri lueskeli tuota siistien kirjainten verhoamaa asiakirjaa. "Käsitysteni mukaan armeijamme on moraalisesti, sekä kalustollisesti retuperällä. Amiraali, sekä hänen kenraalinsa ovat tehneet hyvää työtä yrittäessään nostattaa miestensä moraalia. Tällä liikenevällä summalla, kolmellatuhannellakuudellasadalla frangilla varmistan, että miesten varustus on kunnossa miesten ylittäessä rajan saksan maalle. Rajan ylitettyään he myös saavat käyttöönsä Belgiasta ostetut sotaratsut", tietoisen tauon puheessaan pitäen Gilles laski sopimuskirjan vierelleen, jotta myös Frederik saattoi lukea sopimuksen.
"Sotaratsujen hankinta tuntuu näyttävästikin nostattavan miehistön mielialaa - jakamatta ketään sen suuremmin eriäviin leireihin- varsinkin kun nämä valmiiksi koulutetut eläimet tuodaan ulkomailta. Käsittääkseni maassamme on kutakuinkin kaksi erinomaista hevosjalostamoa, mutta silti tilanne on tämä. Onko todellista, että eläinten hankinta on halvempaa Belgiasta asti? - Ilmeisesti."
Kysymyksen huolimattomasti ilmaan jättäen ministeri etsi kasasta vielä muutaman lisäpaperin, jotka sopivat käsittelemänsä aihealueen alle. "Keskustellessani luotettavien tahojen kanssa armeijamme tilasta noin muutenkin, tuli ilmeisen selväksi ettei teistä yksikään ole ajanut sotilastilamme hyvinvointia eteenpäin viimeisen vuoden aikana? Allekirjoitus paperissa ei riitä, teidän ylhäisyytenne", prinssi Francisin suoristaessa ryhtiään Gillesin terävä katse, kuin kielikin oli kuin ruoska, joka sivalsi turhat luulot pois perillisen harteilta. "Hmm...tai sanottaisiinko rehellisemmin sen jälkeen, kun arvostettu isänne jätti maallisen ruumiinsa..."
(Vastaajien reaktioita odotellessa paijailen Francista yhden vuoron verran jäähyllä. Vuoroa parannellaan ilmeisesti pitkien päiväunien jälkeen)