Post by Admin on Oct 18, 2013 3:07:55 GMT 2
Myléne von Bergen
Liittynyt: 15 Maa 2009
Viestejä: 62
LähetäLähetetty: 23 Maa 2009 04:38 pm Viestin aihe: Kevyt kenkäisyyden helmet Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
[Peli sijoittuu noin..hmm.. lokakuun tietämille, ennen vuoden vaihteen pippaloita. Kaikki juoruiluun tai seurusteluun haluavat saavat sörkkiä sekaan. Vaikka rouvamme kovasti haluaakin ajatella, että hänelle on oma huoneisto - niin todellisuudessahan hän majoittuu pääministerin huoneiston 'siipeen']
Marmoriportti tervehti jyhkeästi tulijoitaan. Niinkuin aina ennenkin, tälläkin kertaa näkymä hiveli sitä tarkastelevia silmiä. Porttien läpi luovittu tie avasi pihapiiriin saapuvan silmiin mitä valtaisemman pihamaan. Puutarhurit, jotka eivät käyttäneet aikaansa turhuuksiin saivat puutarhan, kuin pelkät puutkin näyttämään mestarillisilta taideteoksilta. Edes leudot talvet eivät jättäneet työnsä osaavia viherpeukaloita työttömiksi, sillä heille ilmaantui merkittäviä huolia myyristä kuin muistakin pienistä tuholaisista jotka rakastivat juuria, kaarnaa kuin sipulikasveja jotka olivat talveksi jätetty talvehtimaan routaisen maan syvyyksiin. Tietenkään kaikki ei ollut niin mahtavaa ja loisteliasta kuin pitkinä kesäisinä päivinä, mutta rouva Bergen ei sentään ollut niin pikkusieluinen, että olisi alkanut näreissään arvostelemaan heikommassa kunnossa olevan pihamaan kuntoa. Kaikki oli hänestä viehättävää, kaunista, ja herttaista. Pihamaan vesilätäkkö, ja sen keskeltä nouseva lähde eivät eläneet niinkuin kesäisin, mutta sitä nainen tuskin huomasi. Hän ei myöskään tuntunut näkevän maiseman harmautta, tai tallien vierusteilla loskaisen, mustan ruskeaksi murjottua maata.
Häntä kuljettavat rattaat saapuivat jylhän palatsin eteen. Komeana maasta nouseva rakennus oli rakennustyyliltään lumoava, konstailematon ja tietenkin hyvin viehkeä. Kolmeen kerrokseen nouseva rakennus käsitti suuria ikkunoita kimurantteine koristekoukeroineen, jopa muutamia värilaseja saattoi arvioiva katse löytää talon muhkeista ikkunoista. Seinäkiveä katsellessaan vaunujensa pienen kapeista ikkunoista rouva von Bergen hymähti tyytyväisenä. Hänhän oli juuri saapumassa niinikään 'kolmanteen kotiinsa', jos hän niin saattoi mielessään asian esittää. Koskaan ei ollut liian tylsää kertoa uteleville palatsin elämän sykkeestä, jonka mehussa hän saattoi itseään juottaa sokerihumalaan niin tyystin kuin vain taisi. Eikä hänen saapumisensa tälläkään kertaa Cloverin palatsiin ollut mitenkään huomaamaton. Kahdet katolliset vaunut kiersivät suuren pääoven tuntumaan, sekä rohkean kokoiset kärryt jonka kokoluokka kertoi suojakankaasta huolimatta suojan alle piilotetuista huonekaluista. Saattoiko tämän naisen liioittelulla olla ylärajaa? Hän toi mukanaan itselleen tärkeimpiä ja mieluisampia huonekaluja, joita ilman hän ei suinkaan voinut elää. Hänellä oli myös mukanaan omasta henkilökunnastaan kourallinen, mikä ei kuitenkaan ollut kovin ihmeellistä siihen nähden että moni ylemmänluokan kansalainen toi pitkäaikaisille vierailuilleen henkilökohtaisen avustajan tai pari. Mutta rouva von Bergen toi mukanaan niin seuraneitinsä, lakeijansa, keittäjänsä, kuin laskiastian tyhjentäjän sekä pyykkärinsäkin. Koirien taluttajastaan puhumattakaan, sillä lemmikkinsä, joista hän toi mukanaan kaikki kymmenen tarvitsivat suurta huolenpitoa ja ulkoilua. Hänen kaikki kymmenen pienikokoista, erilaisten trimmausmuotojen kohteeksi joutuneet seurakoirat veivät tahattomasti tilaa kaksista vaunuista. Haukunnan ja vinkunan sekainen saattue kuitenkin saapui onnellisesti aina perille saakka. Bichoneiden rotumuoto (nykyään tunnetaan maltankoirana) oli juuri täydellinen rouvaa miellyttääkseen. Sylissä kannettavat, seuralliset, kimeä ääniset pikku söpöliinit purkautuivat innoissaan solmuun menneiden ketjujensa kanssa pois vaunuista. Palvelijat, jotka olivat hätää kärsimässä pienten helvetinpirujen kanssa – niinkuin he rouvan poissaollessa eläimiä kutsuivat, hymyilivät ja toppuuttelivat tohkeissaan liikuskelevia koiria. He eivät tehneet pientäkään virhettä osoittaakseen emäntänsä läsnäollessa vastenmielisyyttä, jota nämä kirppupesäkkeet ympärilleen kylvivät.
Herra Picle, rouva von Bergenin yksi viidestä palvelijasta ojensi kätensä auttaessaan turkisten verhoaman naisen alas tukahtuneen ilman keskeltä. Muhkeassa muodossaan, joka tietenkin syntyi suuremmaksi osaksi turkisten viemästä tilasta, eikä hänen pyylevästä varrestaan, kesti hetken ennen kuin nainen saavutti pihamaan hiekan.
”Oh, kiitos Picle. Kappas kappas...kaikki entisellään. Ainakin ulkoisesti. Niin herttaista. Oiii! Oliver! Miten ihastuttavaa” vastaan kiirehtivä hahmo, honteloinen ja hieman arasteleva ei sopinut keneksikään muuksi kuin palatsin suloiseksi juoksupojaksi.
”Rouva von Bergen – tervetuloa” poika, jonka kasvoille pilkahteli kiusallinen hermostus koetti kiivaan peittää jäämästä kiinni levottomuudestaan kaiken näkevän naisen silmien alla.
”Kiitos kultaseni. On hyvä olla täällä taas. Tuntuu kuin olisi kulunut ikuisuus viimeisestä käynnistäni. Ihanaa nähdä sinuakin, olet kasvanut viimeisestä Oliver”
”Öh, kiitos rouva.”
”Huolehdithan kultaseni että huoneeni tulee omaan loistoonsa niinkuin aina?”
”Tietenkin rouva”
”Ah, ja Julia – onhan hän vielä talossa? Hän oli viimeksi niin kovin herttainen”
”Öh...tuota, hän ei ole enää palveluksessamme rouva.”
”Oi...kenties sitten Juliet voisi esitellä uudelle keittäjälleni keittiötä?”
”Tuota, hänkään ei...”
”No jopas! Entäs Margaret?”
”Valitettavasti....”
”Eliza?”
”Tuota...”
”Brea?”
”Hänkään....”
”Lizzie?”
”...”
”Vai niin...ymmärrän. Noh, näitähän sattuu aina. Ehkei sillä teellä ole niin kiirettä kultaseni, ehkä asetun ensin ja lepään. Katsotaan sitä sitten uudestaan myöhemmin”
”Kyllä rouva”
”Kaikki siis tältäkin saralta vielä ennallaan, mainiota” rouvan ajatuksiin lipuva miete sai naisen hymyilemään herttaista hymyä juoksupojalle, joka oli kovinkin häpeilevän oloisena punastunut ja laskenut katseensa kenkänsä kiiltäviin kärkiin. ”Ei syytä huoleen kultaseni, uskon että hoviemäntä rouva Greda on kuitenkin talossa edelleen. Haluaisin kovasti tavata hänet muutaman tunnin päästä. Järjestät varmaan tapaamisen huoneistoni teetilaan?”
Pojan reipas nyökkäys oli tahdikas – sellainen, jonka tämä tiesi miellyttävän taloon saapuvaa rouvaa erityisesti. Juoksupoika kääntyi paikaltaan ja kiiruhti takaisin palatsiin, ennen kuin rouva von Bergen kehittäisi vielä jotain muuta hänen päänsä menoksi. Tavaroidensa purkaamista seuraamaan jäävä rouva puhui mieluusti rouva Gredan kanssa. Nainen oli iäkäs, itseään muutaman vuoden vanhempi – mutta ehdottoman miellyttävä. Rouva Greda lieni ainoa, ketä rouva von Bergen sieti palveluskunnasta aidosti lähellään. Ja niinkuin aikaisemminkin, nytkin hän odotti tätä tapaamista hurjasti, sillä hoviemäntä oli hänen silmänsä ja korvansa palatsissa. Eikä rouva malttanut odottaa saavansa kuulla viimeaikaisista tapahtumista palatsissa hänen poissa ollessaan.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Fabian Leroy
Vieras
LähetäLähetetty: 28 Maa 2009 10:59 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
(( Tää on kyllä ehkä surkein tekosyy ikinä tuoda herra hovinarri leikkiin mukaan, MUTTA MIKSIPÄS EI
EDIT: GAWDDAMN I hate Firefox. Se joskus tallentaa miun tabit, nyt jostain syystä ei, ja sit se ei ees varottanu ku suljin sen vahingossa. Ja miulla oli peliviesti just melkein valmiina. Jes. ))
Tänä kauniina päivänä, kuten useina päivinä tätä ennen ja useina päivinä tätä seuraten, Vivant oli hyvin kyllästynyt. Kuten joskus aiemmin on tullut sanottua, ei narri ollut kovinkaan sinut sen kanssa, että hänen tuli tallustella ympäri palatsia oman mielensä mukaan ja sydämensä kyllyydestä - tarkoittaen tietenkin sitä, että Vivantin pitäisi olla kärsivällinen ja nöyrä ja aloillaan, ainoastaan katsella ja odottaa, kunnes tämä ikävähkö tilanne kruununperillisten kanssa vihdoinkin laukeaisi.
Ei liene edes tarpeellista todeta, ettei kärsivällisyys tai nöyryys ollut rakkaan hovinarrimme vahvimpia puolia. Nämä ominaisuudet korvasi helposti Vivantin kokema ärtymys omaa itseään kohtaan - hänellä ei koskaan ollut puuttunut mielikuvitusta, ja hän kyllä tiesi sanansa ja osasi vastata tilanteessa, jossa monella muulla olisi mennyt sormi suuhun ja tippa linssiin, mutta suurempaan kuvaan katsottaessa - no, sanotaanko, että Vivantilla ei ollut sinne mitään asiaa. Kuinka hänellä saattoikin olla niin kärkeä kieli ja vilkas mielikuvitus, eikä hän silti osannut juonia mitään kenenkään pään menoksi ja oman asemansa turvaamiseksi? Vastaus oli yksinkertainen: yksityiskohtiin paneuduttaessa Vivantin mieli lähti harhailemaan, ja mainittu kärsimättömyys palasi tilalle entistä vahvempana. Oli väärin pyytää impulsiivista otusta suunnittelemaan omaa tulevaisuuttaan - puhumattakaan jonkun toisen tulevaisuudesta.
"Sitä kun on työkaluksi kasvatettu", narri mumisi itsekseen, pahantuulisena, kierrellessään pitkin käytäviä ylös, alas, taas ympäri, sitten portaita ylös, alas, ja taas porraskäytävää, kaikki portaat kaksi kerrallaan ylös ja se tuntui niin hyvältä kun ei juuttunut hengityskään kurkkuun, askel oli lennokas ja--
Vivant seisahtui kolmannen kerroksen porraskäytävään, kurkaten ovela virne kasvoillaan nurkan ympäri, aivan kuin muistaen jotain. Ja kyllä, oikeinhan hän muisti - kolmas kerros näkyi olevan täynnä jos jonkinlaista puuhaa ja touhua, palvelijoita, palvelijattaria, lakeijoita ja ties mitä juoksupoikia juoksenteli ympäriinsä kiireessä. Kyllähän Vivant oli tiennyt rouva Von Bergenin saapumisesta jo silloin, kun huhut hänen saapumisestaan alkoivat vasta kierrellä palatsissa, eikä valmisteluita ollut edes aloitettu (ja luoja yksin tiesi kuinka paljon moiseen saatettiin valmistautua) - sillä minkälainen hovinarri hän oikein olisi, mikäli hän ei tämänlaista asiaa tietäisi?
Poikkeuksellisesti hyvin yksinkertaisesti valkoiseen vaatekokonaisuuteen, joka kuitenkin koostui taas kerran eksessiivisestä kankaasta ja epämääräisistä laskoksista ja liehuvista osista, mutta joka kuitenkin näytti narrin ihonvärin huomioon ottaen hätkähdyttävän kauniilta hänen yllään, pukeutunut, mustille, vallattomille kutreilleen valkoisen puuvillamyssyn asettanut hovinarrinretale virnisti ilkikurisesti itsekseen. Mikäli tuolla kerran oli jotain merkityksellistä ja hienoa ja muutenkin kiireistä ja mielenkiintoista meneillään, miksipä narri ei voisi viihdyttää itseään tällä samalla tavalla?
Hyvin helposti narri luikahti porraskäytävästä itse käytävään, väistellen palvelijoita ja juoksupoikia siellä ja muita uteliaita sivustakatsojia täällä, samalla soluttautuen väkijoukkoon, mutta kuitenkin oman tilansa jääräpäisesti pitäen. Hienoinen, mutta kuitenkin ihastuttavan kutkuttava jännityksen tunne alkoi lepattaa Vivantin vatsassa, sillä hän oli juuri nyt pyrkimässä huoneistoon, jonne hänelle ei oikeastaan ollut mitään asiaa, eikä häntä oltu sinne kutsuttukaan (siitähän saavat, kun eivät keksi minulle parempaakaan tekemistä, Vivant ajatteli, ilkikurisuus ja innostus kerrassaan silmissään pilkehtien).
Hänen niin sanottu mahdoton tehtävä olikin mahdotonta helpompi. Ovela sanavalinta siellä, kevyt tuuppaus täällä ja tarjottimen kilinä ja kolina ja ryminä lattialle, hyvin suunnattu syyte siellä ja kevyt askellus täällä - ja kaikki oli sen verran kaaoksessa, että Vivantin oli kerrassaan naurettavan helppoa luikahtaa sinne, minne hänellä ei ollut kerrassaan minkäänlaista asiaa.
Sisälle huoneistoon ehtiessään, Vivant huomioi ensimmäiseksi listauksen palvelijoita, jotka ilmeisesti olivat heidän keskuudestaan poistuneet. Tätä ääntä kohti liki äänettömästi (ainakin ulkopuoliseen hälinään verrattuna) tanssahdellen, rakas hovinarrimme ehti myös todistamaan juoksupojan reipasta nyökkäystä ja hätäistä poistumista (ja kuinka Vivant ilahtuikaan siitä, että ensiksi hänet huomatessaan poika yllättyi, sitten hämmentyi, ja lopulta kavensi silmiään, kiiruhtaen tarkistamaan hänen aiheuttamaansa kaaosta), jonka jälkeen huoneeseen jäi ylenpalttisten matkatavaroiden kanssa ainoastaan kaksi itsekseen pulputtavaa rouvaa, joista toinen oli kunnianarvoisa vieras/uusi asukas itse.
Loihtien kasvoilleen avoimen, mutta kuitenkin ilkikurisen, leveän hymyn, Vivant astahti huoneeseen, levittäen muodollisesti kätensä ja kumartaen rouva Von Bergenille varsin syvään. Suoristautuessaan liikkeestä, joka vaikutti samalla hyvin luonnolliselta, että myös hyvin pitkälti harjoitellulta ja hiotulta, Vivant kosketti oikean kätensä etu- ja keskisormellaan valkeaa myssyään, osoittaen lähinnä liikkeensä toiselle huoneen rouvista. Suoritettuaan moiset muodollisuudet pois alta, Vivant virnisti leveästi, aidosti, virallisuuden viimeisienkin rippeiden sulaessa pois hänen yltään, hänen nojautuessaan lähimpään seinään.
"Hovin narriväen puolesta toivotan arvoisalle rouvalle lämpimästi tervetuloa matalaan - tahi korkeaan, kuinka ikinä rouva itse haluaa sitä tarkastella, olettehan varmasti nähneet paljon enemmän maailmaa kuin tällainen vähäpätöinen narrinretale - majaamme! Muodollisemmat tervetulotoivotukset lienevät vasta tulossa, mutta kärsimätön kun on luonteeni..." Vivant päätti sanansa äänekkääseen huokaukseen, ja silmäniskuun, joka saattoi onnistua näyttämään melko riettaaltakin.
Hovinarri tiesi olevansa mielettömän hävytön, ja mikäpä häntä olisi ilahduttanut tässä maailmassa enempää?
Viimeinen muokkaaja, Fabian Leroy pvm 01 Huh 2009 11:23 am, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun
Myléne von Bergen
Liittynyt: 15 Maa 2009
Viestejä: 62
LähetäLähetetty: 31 Maa 2009 01:34 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Rouva von Bergen oli antanut hyvinkin arvioivan selonteon huoneistosta, jonka hän kovasti halusi mieltää itselleen kuuluvaksi, vaikka serkkunsa tiloissahan hän asettuikin asumaan. Naisen mielestä hänen serkkunsa, koko pienen maaläikän suurin poliitikko, ja arvovaltainen pääministeri, ei omistanut minkäänlaista silmää asumiseen tulevista asioista. Palatsissa oli kauan, ellei jopa aina, ollut päministerin virantoimituksiin varattu huoneisto. Hyvin pieni sellainen, ainakin rouva Bergenin asiaa miettiessä. Huoneistossa sijaitsi työhuoneisto, työhuoneiston taukotilat, kuin yksityinen toilettikin. Työhuoneesta oli myös ovellinen kulku vapaa-ajan tiloihin, jotka käsittivät kolme makuuhuonetta, kaksi oleskelutilaa, peseytymistilan ja toeletin. Kaikki tämä tälläinen tuntui kovin pieneltä ja mitättömältä rouvasta, sillä hän oli tottunut suuriin tiloihin. Äärimmäiseen korkeisiin kattoihin, kuin yli varojen pursuviin pröystäilyihin. Tämä huoneisto oli kovin vähäisesti sisustettu, mutta onneksi rouva oli tiennyt tuon kaiken palatsiin tullessaan. Hän oli tuonut mieluisia huonekaluja mukanaan, kuten tietenkin koirilleen kaikenmaailman lattiatyynyjä ja pehmusteita. Etteivät vain suurisilmäiset, älyn sijaan suloisuudella ja ihanuudella koiransa kärsineet kovista matoista tahi lattioista.
Tästä kaikesta huolimatta rouva tunsi itsensä kuitenkin kovin vaatimattomaksi tuonne tullessaan. Hänhän oli täysin mitätön hiirulainen arvostelemaan Cloverin viehättävää palatsia. Koskaan hän ei ääneen valittanut huoneitten koruttomuudesta, vaikka tarkkasilmäinen kykeni kuitenkin erottamaan juonteet keski-ikäisen naisen kasvoilta tämän tuntiessa epämiellyttäviä aaltoja kaiken tuon karuuden keskellä. Hänen suureksi onnekseen palatsin paljauden peitti aina mittava jorinoiden ja juorujen taivas. Rouva Bergen oli hyvin seurallinen, ja tapasikin viettää suuremman osan ajastaan siellä missä oli ihmisiä. Tai niinkuin nytkin, hän järjesti omatoimisesti omia teehetkiään ja -kutsuja. Palatsin hallitsijakolmikolla kun oli aina kädet enemmän tai vähemmän työn (tai hyvin epäilyttävien hupien) täyteiset, joten nämä olivat aikaa sitten lakanneet välittämästä arvovaltaisen rouvan pienistä teeseurueista. Kuinka nuoret olisivat edes voineet keskittyä kaiken maailman juoruilun aiheista, jotka koskivat niin eripari sukkia kuin aateliston hiuslaitteita.
Rouvat, Grenda ja von Bergen olivat asettuneet mukavasti nauttimaan juuri tarjoiltua teetä oleskeluhuoneen suurten ikkunoiden eteen. Mahonkinen, siro, yksijalkainen metallitanko pitelil pöytää pystyssä kahden hyvinkin toisistaan poikkeavan naisen puhuessa matalalla äänellä. Rouva Grenda, huoneeseen saapuneelle hovinarrillekin varmasti tuttu hoviemäntä oli irronnut palvelusväen komenteluista, ja istui nyt kovin tyynenä -kuin arvovieraana rouva Bergenin seurassa! Palveluskuntaa tapasi harvoin istumassa mukavasti ja noin salaliittolaisen näköisenä kenenkää talon vieraan seurassa. Hoviemännän tehtäviinhän korkeintaan kuului saatella omalta osaltaan vieras tervetulleeksi, mutta näillä kahdella naisella tuntui olevan enemmänkin asiaa toisilleen kuin vain lämpöinen tervetulotoivotus. Naisten puhe lakkasi parahiksi, jotta huoneeseen saapuva – erikoinen ilmestys olivi voinut edes arvata kenen sukista he juoruilivat.
Rouva Bergenin julman siniset silmät kävivät kysyvänä tässä erikoisessa olennossa, pojan tapaisessa nulikassa, joka asteli leveän omainen hymy huulillaan peremmälle purkamattomia matkalaukkuja ohittaen. Uteliaaksi pehmentyvä katse kävi vaivihkaa vastapäisessä naisessa, joka kevyesti eteenpäin kumartuen tuntui kuiskaavan sanan tai kaksi taloon saapuneelle vieraalle. Lähes huomaamattomasti nyökäten rouva siloitti kasvoilleen yhtälailla valloittavan hymyn. Mahtipontiseksi kuvailtava hymy piirtyi naisen huulille tämän tarkan katseen kulkiessa läpi hovinarrin puvun, joka tosiaankin oli juuri sopiva valinta. Pojan hiukset olivat yhtälain samaa sakeaa mustaa, mitä talon vieraankin, mutta miten kovin kalpealta rouva näytti tähän erikoiseen asuun sonustautuneet nuorukaisen rinnalla. Tumman, kuin vaalean ruskean sävyt kulkivat peittoamassa rouvan pyylevää luontoa. Sveitsiläinen muoti huokui kreivittären yllä. Viimeisen päälle pukeutunut nainen näytti arvokkaalta, vaikka ihonsa olikin hyvin kelmeän kalpea. Arvoasemansa tuntien rouva istui paikallaan, hymyili pidättyväisesti kuunnellen nuorukaisen rempseän oloiset, ylimielisen rohkeasti paukahtelevat sanat. Sinisten silmien sini kavahti nuoren koltiaisen hävytöntä silmäniskua. Lapsihan oli aivan mahdoton! Mutta narrin rooliin aivan täydellinen – se sentään oli naisen mielessään myönnettävä.
”Hovinarri Vivant, miten miellyttävää, ettette malttaneet asianmukaisuuksia odotella”, rouvan ääni oli hyvin miellyttävä – melkein liian makea ja kermainen peitelläkseen täysin sen pienen närän tunteen, minkä narri sai aikaan ponnekkuudellaan.
”Kovin mielyttävää todellakin...” ääni lempeästi jatkaen sinertävä katse käväisi toisessa vieraassaan, joka puri hammastaan pahennuksessaan. Hovinarri oli valinnut saapuvaksi mitä ikävimmällä hetkellä, katkaistaen heidän syventymään päässeen jutunaiheensa. ”Kerran kuitenkin olette olleet tietoisia tulostani, uskon, että puolestanne tiedätte kuka minä olen?”
”Olen aina hyvilläni tavatessani uusia kasvoja – vaikka sitten palveluskuntaakin vain. Voi mutta istukaa toki seuraan, haluaisin kovasti kuulla viimeaikojen kuulumisia. Nuori Vivant...teillä jos kellä saattanee olla mitä mielenkiintoisempia asioita kerrottavana. Vai onko tämä paikka täysin kaavoihinsa kangistunut viime käyntini jälkeen?” arvoituksellisesti ilmaan jättämänsä kysymys sai sinisten silmien pilkkeen syttymään hänen viitatessa hyvinkin avokätisesti narria istuutumaan samaan pöytään kanssaan. ”Minä en niinkään nähkäät viihdy niin orjallisesti normisääntöjen ikeessä, joten olisin kovin mielissäni mikäli voisitte hetken viivähtää seurani nuorimies.”
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Fabian Leroy
Vieras
LähetäLähetetty: 01 Huh 2009 11:59 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Tietenkin hovin joskus hyvin yksinäinen narri tunsi sen palvelusväen vanhemman rouvan, joka niin arvokkaana istui vieraansa seurassa. Vivantista oli aina mukavaa seurata, kuinka aateliset kuitenkin seurustelivat lähemmin ja ystävystyivät ja uskoutuivat helpommin palvelijoilleen ja lakeijoilleen sen sijaan, että he keskustelisivat läheisemmin toistensa kanssa. Kaipa sillä oli jotakin tekemistä aateliston tiukan käyttäytymiskoodin kanssa - tai sitten ainoastaan sen, että heidän piti olla jatkuvasti juonimassa jotain toisen pään menoksi.
Joskus Vivant ihmetteli, kuinka heidän omatuntonsa eivät moiselle koputtaneet - olihan hovinarri itsekin joskus ilkikurinen ja harrasti kepposia, jotka menivät jo ehkä ilkeänkin puolelle, mutta hän oli aina ollut itselleen (ja niille, jotka häneltä tekemisistään suoraan kysyivät, ja joille hän tiesi olevansa velvollinen vastaamaan tunnollisesti, vitsailematta) rehellinen. Hän tunnusti, että hänen tekemänsä asiat olivat väärin (ainakin toisten mittapuilla). Sen sijaan nämä aateliset, ne kulkivat ympäriinsä mairittelemassa ja makeilemassa ja nuolemassa toistensa itsetuntoja ja sitten, kun jonkun selkä kääntyi johonkin suuntaan, myrkkyä ja tikareita ja petturuutta ja valheita. Niin, joskus se yksinkertaisesti meni yli Vivantin ymmärryksen.
Oli siis täysin ymmärrettävää, kuinka Vivant oli hyvin, hyvin huvittunut näistä lievästi pyylevistä naisista, istuskelemassa ympäriinsä (rouva Gredalla oli hämmästyttävän tarkat ja käskevät silmät, hän oli melkein stereotypisesti se nainen, joka oli vastuussa muusta palvelusväestä) ja juoruilemassa keskenään. Vivant jätti tahallaan huomioimatta sen, kuinka rouvien keskustelu oli loppunut kuin seinään hetkellä, jolla hän oli saapunut sisälle, ja samalla tavalla huomiotta hän jätti myös sen, että rouvat ilmeisesti paloivat päästä keskustelemaan tästä luultavasti hyvin mitättömästä asiasta, joka ei olisi Vivantia voinut kiinnostaa pätkääkään.
Sillä kyllä, asioista niinkin tietoinen hovinarri veti kyllä rajansa jonnekin, toisin kuin ilmeisen suuri osa näistä hovin hieman, hmm, kypsyneemmistä naisista.
Ilmeisesti tästä vierailusta tulisi hupaisampi kuin hän oli kuvitellutaan, Vivant ajatteli, haukotellessaan tahallaan Rouva Bergenin katseen alla, ainoastaan osoittaakseen hänelle, että Vivant kyllä tiesi, kun häntä tarkkailtiin. Vivant oli myös hyvin kiinnostunut tavasta, jolla tämä rouva kantoi itseään - hän oli melkoisen snobi, suoraan sanottuna, kuten suuri osa aatelisista nyt olikin, mutta hänen katseessaan oli tietyn käskevä sävy, joka usein puuttui tältä nuoremmalta aatelisväeltä. Nuoret olivat kyllästyneitä, he olivat hätäisiä - rouvalla oli ilmeisesti kokemuksen antama etu puolellaan.
Etu ja etu, Vivant olisi voinut pärskähtää, ja hänen tummat silmänsä alkoivat liki tuikkia innosta. Vähään aikaan hän ei ollutkaan saanut, vähään aikaan hän ei ollutkaan saanut leikkiä näin mielenkiintoisen henkilön kanssa.
Mainittavaa lienee se seikka, että nämä huomiot Vivant teki hyvin vaivihkaa, melkein huomaamatta (sillä tämä oli yksi niistä taidoista, joissa häntä oli koulutettu: älä ilmaise kiinnostustasi sen kohteelle, vaan yllätä heidät silloin, kun he vähiten sitä odottavat), toisin kuin avoimesti tuijottava (ja avoimesti hänen tekojaan paheksuva).
Miellyttävää, nainen sanoi, ja tarkoitti täysin muuta. Vivant oli jo kohottaa kuvitteellista hattuaan kiitokseksi kohteliaisuudesta, mutta viime hetkellä hän muisti, että hänellähän oli oikeakin hattu, ja jatkoi siis sitä ylitsevuotavan kohteliaasti ja muodollisesti kohottomalla. Sitä saa mitä tilaa, hmm?
"Enhän minä tietenkään olisi tänne ihastuksissani muuten rynnännyt, ellen olisi teidän kunnianarvoisasta persoonastanne tietoinen", Vivant vastasi vikkelästi, hyvin makeasti, maireasti virnistäen. Kuinka tämäkin taito oli joskus tullut tarpeen, vastata kysymykseen ilman, että oikeasti antoi ilmi, kuinka paljon tiesi.
Häntä kutsuttaessa palveluskunnaksi sillä painokkaalla tavalla, joka ilmiselvästi tarkoitti kuolemanvakavaa loukkausta - ilmeisesti rouva Greda (sikäli kun hän ilmiselvästi oli jakanut tietonsa Von Bergenin kanssa) ei myöskään ollut hänen suurin ihailijansa, ei sikäli, että se olisi ihme, olihan hän aiheuttanut yhdelle jos toisellekin palveluskunnan väelle enemmän tai vähemmän harmitonta päänvaivaa, eikä tämä rouva vaikuttanut lainkaan huumorintajuiselta - Vivantin hymy leveni entisestään ja muuttui vain hiukkasen makeammaksi. Toisin kuin rouvan hymy, Vivant ei ollut lainkaan teennäinen - hän oli ainoastaan ylitsevuotava, josta saattoi vetää omat päätöksensä: mitä luultavimmin narri pilkkasi tällä sanattomalla tavalla jotain, tai kenties kaikkea.
"On aina ilonani palvella", Vivant ilmoitti iloisesti, nuoleskelevasti aivan, kumarsi nopeasti ja suoristautui melkein saman tien, mietteliään ilmeen kohotessa hänen kasvoilleen, hänen kulmiensa kurtistuessa ja hänen katseensa liukuessa huoneen ympäri kerran tai kahdesti, "Vaikka en aivan käsitäkään, mitä palveluskunnasta tarkoitatte, arvon rouvani. Valitettavasti tässä huoneessa ei minun ymmärtääkseni ole erityisemmin palvelusväeksi luettavaa joukkoa." Tietenkin hovinarri yritti näillä sanoillaan voittaa rouva Gredaa (jonka hän kuitenkin epäili menettäneensä sillä hetkellä kun hän oli rempseänä pojannulikkana alkanut juoksennella ympäri palatsia) omalle puolelleen. Vaikka hänellä ei olisi mitään ongelmia kahden naisen hoitelemisen kanssa, ylivoima oli aina mielenkiintoinen tai asioita vaikeuttava asia.
Näinkin sanoessaan, Vivant punnitsi vaihtoehtojaan. Hänet oli kutsuttu pöytään rouvan kanssa. Itse asiassa, häntä ei oltu kutsuttu, hänet oltiin käsketty. Tietenkin hänellä oli mielenkiintoisia asioita kerrottavana, mutta luuliko tämä rouva tosiaan, että Vivant, joka oli kuitenkin perillä niin monesta pimeästäkin salaisuudesta, joka saattoi melkein nähdä ne ohuet, siimanlaiset säikeet, jotka liittivät koko palatsin yhdeksi solmuksi valheita, paljastuksia ja salaisuuksia, kertoisi mitään tietämästään tälle kunnianarvoisallekaan vieraalle?
Tätä punnitessaan rouva vielä mainitsi jotain normisäännöistä, ja Vivant oli purskahtaa nauruun. Vasta hetki sitten tämä rouva oli melkein päivitellyt hänen hurjuuttaan! Ei normisääntöjä, ei normisääntöjä. Ha, tämä oli oivallinen esimerkki siitä, mitä aatelisto hyvin usein teki. Kun joku saattaa kääntyä heidän hyväkseen niin voi hellanlettas kannattaisi kääntyä heti kantapäällä ympäri ja kutsua vihamies luokseen kysymyksiä kyselemättä.
"Ikeen alla saattaisikin olla melko mielenkiintoista asustaa", Vivant kommentoi, melkein lempeästi, ilkikurinen tuike silmissään, vaikka hän ei enää suoranaisesti virnistellytkään. Vivantin kommentti voitiin tulkita monella tavalla, ja hän epäili, josko rouva sitä itse tajuaisi. Pelattuaan näin aikaa Vivant sai vihdoinkin päätöksensä tehtyä ja liikkui sulavan arvokkaasti, melkein tanssijan liikkein, hänelle tarjotun tuolin viereen ja istahti samalla tavalla sulavasti maahan sen viereen, jääden istumaan reisiensä varaan. Tästä hän virnisti emännälleen viattomasti.
"Sikäli kun ette säännöistä perusta, arvon rouvani, minun on muistettava etikettini. Minähän olen ainoastaan narrinretale, joten mikäli sallinette..." Narri kohotti sormensa myssynsä korkeudelle jo toista kertaa, äkisti tiukan, mutta yliliioitellun vakava ilme kasvoillaan, kuin militaarisena tervehdyksenä emännälleen.
Takaisin alkuun
Myléne von Bergen
Liittynyt: 15 Maa 2009
Viestejä: 62
LähetäLähetetty: 07 Huh 2009 04:57 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Kuinka poika kehtasikaan itseään hovin narriksi kutsua? Rouva ainakin huomasi pikemminkin hieman ärtyvänsä narrin käytöksestä. Huvittuminen ainakin oli hyvin kaukana pojan alkaessa aukomaan leukojaan kuin pahainen koira, joka ei aikaa, saati paikkaa katsonut haukotteluilleen. Taitaen rouva kuitenkin peitti kasvoiltaan sen suunnattoman suivaantumisen, kun taas häntä vastapäätään istuva nainen kiristi kasvolihaksiaan niin, että rouva Bergen huomasi huolestuvansa. Saattaisiko naisen kasvot revetä kaikesta tuosta kiristelystä ja happamuudesta? Rouva Grenda ei tainnut juurin nauttia osakseen saamista katseista – ei ainakaan niistä, joita hallitsematon hulivili jakoi. Nuorukainen oli tainnut olemassaolonsa aikana aiheuttaa enemmän huolen ja kiukun ryppyjä naisen kasvoilel, kuin niitä naurusta ja huvituksesta syttyviä. Tekemänsä huomio hoviemännästä, sai rouva Bergenin hymyilemään entistä syvemmin, vaikka tietenkin pysyen kohteliaisuuden rajoissa.
Narrin hulvaton kommentti palvelusväestä, ja salamyhkäisestä yrityksestä voittaa rouva Grenda puolelleen sai aikaan vain kaksi asiaa. Ensisijaisesti hyvin häijyn, ja pojan vaientamaan yrittävän katsannon hoviemännän suunnalta. Sen lisäksi tätä vastapäätä istuva pyylevä rouva kirvoitti huuliltaan makean naurahduksen. Hengityksestä olisi miltein voinut haistaa palasen makeata suklaata- sveitsiläisten kättentaitojen sulaa hunajaa, joka täydensi vain naisen omaa maireutta. Rouva Bergen kuunteli nuorukaisen puhetta. Mittaili narria katseellaan hyvin pitkään. Joskaan ei enää niin ylimielisen leuhkasti (mitä aatelisilla oli yleensä tapana tehdä) vaan uteliaana. Narri ei ollut ehkä sittenkään niin tyhmä, mitä rouva oli olettanut tämän olevan. Nuorukaisen miltein mustissa silmissä kiilui tietous, vaikka kovinkin taidokkaasti levoton lapsi sitä koetti hullunkurisuudellaan peitellä. Yhden lapsen äitinä rouva näki samaa levottomuutta ja ilkeämielisyyttä narrissa kuin omassa tyttäressäänkin. Mutta silti, silmien loisteen takana leikkasi varmasti hyvin terävä äly. Hänen, rouvan itsensä, olisi siis oltava varovaisempi- ja asetella sanojaan tarkemmin. Hänen ei tarvinnut huolehtia rouva Grendasta, tätä rouva osasi lukea kuin avointa kirjaa, mutta narri...sehän tuotti suoraan haasteen rouvalle.
Rouva Grenda oli kirskuttaa tiukasti toisiaan vasten puristettuja hammasrivistöjään narrin istuutuessa lattialle. Miten tuo pieni röyhkimys saattoi?! Varsinkaan hänen ollessaan vielä paikalla näkemässä tuota häpeällistä käytöstä. Hoviemäntä ei kestänyt katsoa hovinarria, vaan käänsi kireästi katseensa pois lattialle katoavasta myssypäästä. Hänelle ei suotu mahdollisuutta poistua, eikä ollut hänen aikansakaan. Eikä hoviemännän mieleenkään tullut jättää nuorukaista ja vasta saapunutta vierasta kahden! Hän halusi myös omalta osaltaan olla tietoinen monista asioista...ja oli suorastaan hänen velvollisuutensa olla tietoinen aikoiko teräväkielinen narri loukata vasta saapunutta. Ja jos niin tapahtuisi, hänellä olisi oikein hyvä syy lisätä taas yksi syntiviiva narrin kohdalle.
Rouva Bergen puolestaan seurasi tätä kahden vahvan olennon sanatonta mittelöä. Hoviemännän kireys huvitti häntä, mutta eihän suinkaan itsekään mikään kermainen itse rentous ollut – ei niinkuin narri, joka ei tuntunut huomaavan liioitellun käytöksensä olevan haitaksi kellekään.
”Tietysti, mikäli noin on teille hyväksi nuori Vivant”, rouva hymyili pehmoisesti -tietenkin. Hän ei ulkoisesti ainakaan pahastunut narrin kurittomuudesta. Tuosta asemasta hänelle annettiin kaikki oikeus katsoa nuorukaista ylhäältä alaspäin, eikä nainen tuntenut moisesta yhtään harmia.
”Kertokaahan jotain itsestänne nuori Vivant. Olette viehättävän eksoottinen ilmestys palatsissa, ettehän millään voi olla alkujanne paikallisia? Olen utelias kuulemaan. Maistuisiko tee? Konvehti?” rouva antoi lemmikinsinisten silmiensä majailla hetken aikaa erikoisen nuorukaisen ulkonäössä, ennen kuin hän nosti katseensa pöydän antimiin. Oli suorastaan huutava vääryys tarjota narrin kaltaiselle, suorakieliselle lapselle kallista suklaakonvehtia, mutta se oli oiva tapa antaa itsestään ilmi pehmeämielinen kohteliaisuus.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Maria
Liittynyt: 08 Kes 2009
Viestejä: 31
LähetäLähetetty: 17 Kes 2009 08:55 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
((Hei vaan. Tungen väliin, jollei hovinarrilla ole mitään sitä vastaan.))
Marie Lévesgue asteli sisään palatsin ovista, yllään kermanvärinen, vaaleanpunaisilla ruusukuvioilla sekä valkealla pitsillä koristeltu pramea puku. Käsissään hänellä oli asuun kuuluva kaunis silkkiviuhka, viuhkan takana piilossa pieni peili sekä rouva von Bergenille osoitettu kirje jossa komeili naisen isän sinetti. Marie kääntyi saattajaansa (komeaa nuorta herraa) kohden ja sanoi varmasti: "Kiitos Alex." Nuorukainen hyvästeli emäntänsä ja palasi vaunuihin, joilla he olivat juuri saapuneet.
Marie suuntasi kulkunsa kohti toista kerrosta. Maria myhäili itsekseen peilissään. "Eikö olekin melko epätavallista, että isäsi määrää sinut toimittamaan henkilökohtaisia kirjeitään?" hän vihjaili kauniilla ranskalaisella korostuksellaan. "Luulen että isä on rouva von Bergeniin hiukan ihastunut." Marie vastasi kiivetessään portaita. "Hiukan ihastunut!" Maria nauroi." Sen tänä aamuna lähettämänsä valtavan kukkapuskan perusteella sanoisin että se vanha hölmö on hiukan rakastunut!" hän huudahti niin, että portaikossa olisi kaikunut jos ääni suinkin olisi ollut oikea. Marian ilo laantui taas myhäilyksi. "Mutta miksi luulet hänen lähettäneen sinut asialle?" Marie mietti, muttei keksinut pätevää selitystä. "Kenties hän vain haluaa minun oppivan rouvan ihastuttavasta olemuksesta?"
Maria nauroi taas, muttei suinkaan kauan. "Kenties. Mutta oli syy mikä tahansa, on tämä erinomainen mahdollisuus urkkia viimeisimpiä juoruja. Jollen pahasti erehdy, niin tapaamme rouvan seurasta varsinaisia asiantuntioita."
"He" olivat saapuneet toiseen kerrokseen pääministerin huoneiston lähettyville. Eräs muuttotoimissa hääräilevistä palvelijoista tuli Marieta vastaan. Nuori neiti pyysi palvelijaa ilmoittamaan Rouva von Bergenille halunsa puhutella ja jäi odottamaan käytävään.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Myléne von Bergen
Liittynyt: 15 Maa 2009
Viestejä: 62
LähetäLähetetty: 21 Kes 2009 11:30 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
( "Tervehdys uudelle pelaajalle. Mukavaa kuin peli kiinnosti ja osallistuit Smile. Ehdottelisin tähän pientä pelaamis/kirjoittamis järjestystä, ettei vallan mene sekaisin nämä mukavat vuoromme. Jospa minä ihan mielenkiinnosta lähtisin Marialle vastailemaan seuraavaksi.
Jospa tämä tämmöinen järjestely vuoroissa kävisi; Mie, Vivant ja Maria?" )
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Fabian Leroy
Vieras
LähetäLähetetty: 22 Kes 2009 06:54 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
(( Itse asiassa, eikö se nyt mene sillä tavalla että ensin Myléne, sitten Maria, sitten Vivant, kun nyt tässä järjestyksessä se näkyy menevän? Eli minä vastaan nyt, sitten Myléne. Anteeksi, että miulla on kestänyt.))
Vivant irvisti sisäisesti. Vaikka hän kuinka yritti, hoviemäntä Greda näkyi ainoastaan vain happanevan happanemistaan - hänen suunsa oli jo painunut lyhyeksi, tiukaksi viivaksi. Hetkellisesti narri-parka oli kiitollinen siitä, ettei hän suoranaisesti kuulunut palvelusväkeen ja että hänen elämänsä ja kuolemansa ja hovipaikkansa oli ainoastaan kolmen kruununperillisen harteilla; sillä mikäli niin ei olisi ollut, Vivant olisi saattanut tälläkin hetkellä virua jossain tyrmän kylmimmässä ja synkimmässä nurkassa.
Sitten ei olisi ainakaan naurattanut.
Kohtele palvelusväkeä paremmin, Vivant listasi henkilökohtaiseen tekemisiä käsittelevään listaansa. Ja silti, Vivantin hetkistä, henkistä epämukavuutta lukuun ottamatta, hän ei ollut erityisen huolissaan. Hän ei etsinyt näiden kahden rouvan hyväksyntää - hän ainoastaan etsi jotain tekemistä, jolla täyttää kyllästyttävän päivänsä.
"Kertokaahan jotain itsestänne, nuori Vivant. Olette viehättävän eksoottinen ilmestys palatsissa, ettehän millään voi olla alkujanne paikallisia? Olen utelias kuulemaan. Maistuisiko tee? Konvehti?" Mikäli hovinarrin itsekontrolli olisi ollut vähänkin vähäisempi, hänen vähemmän kohtelias hymynsä olisi sulanut hänen kasvoiltaan hetkessä. Sikäli kun se kuitenkin oli, hymy ei hävinnyt mihinkään - Vivant ei vain yksinkertaisesti voinut sille mitään, että se muuttui hieman väkinäisemmäksi.
Ja sitten vielä sen lisäksi, että rouva tökki muitta mutkitta (ja rouvan mutkattomuus itsessäänkin oli Vivantin mielestä jotakuinkin rasittavaa - oli vaikea vastata kryptisesti, kun toinen osapuoli puhuu niin suoraan kn mahdollista) Vivantille hieman epämääräisen kipeitä aiheita, hän asetti hovinarrin jälleen kerran hankalaan asemaan. Vivant ei epäillyt hetkeäkään, etteikö rouva Von Bergen tiennyt, että oli kerrassaan epäsopivaa tarjota hovinarrille yhtään mitään - jo pelkästään pöytään kutsuminen oli pyhäinhäväistys. Mutta sikäli kun Vivant kuitenkin oli aatelisia alempi (ja kuitenkin kummallisella tavalla ylempi) arvossaan, hänen tulisi totella kutsuja heiltä -- mutta kumpi olisikaan tärkeämpi seurata, kirjoittamaton koodi vaiko aatelisen kutsu?
Aikaa, aikaa, Vivant ajatteli kuumeisesti, minun täytyy pelata lisää aikaa.
Yhtäkkiä, kuten suuret ajatukset ja ideat yleensäkin, Vivant tiesi täydellisen ratkaisun ongelmaansa. Hänen väkinäinen hymynsä muuttui yhä selkeämmin väkinäiseksi, ja lopulta hänen suupielensä vetäytyivät alaspäin ja hän painoi päänsä, hänen selkänsä kaartuessa hieman ja hänen luonnostaan iloisen hehkunsa himmetessä lievästi.
"Äh", hän sanoi, kuin sanojaan tapaillen - sanavalmis narri oli yhtäkkiä vain nuori poika, tuskin edes vielä mies, "Se on-- Minä... En ole." Narri pyyhki hajamielisesti kasvoilleen valuneita, tummia hiuksiaan silmiltään, yhä katsettaan lattiasta, johon oli sen naulinnut kasvonsa laskiessaan, kohottamatta. Hänen vapaa kätensä lepäsi hänen reidellään, ja äsken hiuksia pois näkökentästä pyyhkinyt jäi silittämään hänen poskeaan, kuin lohtua ja turvaa edes jonkun - vaikka se olisikin hän itse - kosketuksesta hakien.
"Mutta meillä on kai kaikilla traagiset tarinamme", hän mumisi vaitonaisesti, yhä katsettaan kohottamatta. Lopulta hän hengitti syvään muutamaan kertaan, ja kohotti sitten hitaasti katseensa emäntäänsä, hymyillen hieman horjuvasti, epävarmasti, kuin ilmettä tapaillen. Hänen reidellään lepäävä käsi puristi allaan lepäävää lihasta, aivan kuin antaaksen kutsumattomien tunnetilojen karata tämän kanavan kautta.
Takaisin alkuun
Myléne von Bergen
Liittynyt: 15 Maa 2009
Viestejä: 62
LähetäLähetetty: 22 Kes 2009 07:56 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
( Tämähän on se oikea järjestys, mitä ehdotit. Käytännöllisistä syistä ehdotin muutosta järjestykseen kun tovin ehdeit hukassa olemaan. Miltein mietein, että jos itse ennen sinua ehdin vastaamaan. Mutta todellakin, nyt kun taas olet 'hengissä' niin ehdottomasti järjestys olkoon tuo ehdottomasi." )
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Myléne von Bergen
Liittynyt: 15 Maa 2009
Viestejä: 62
LähetäLähetetty: 05 Hei 2009 04:26 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Rouva Bergen seurasi katseellaan mieluusti miten hoviemäntä hallitsi itsensä jokaista kasvon piirrettään myöden. Täydellinen hallinnointi kasvojen lihaksissa oli jotain, mitä kuka tahansa olisi halunnut itsellensä saavuttaa. Tai kenties kaikki muut paitsi rouva Bergen itse, sillä moinen kovamielisyys ja tahdon luja asennoituminen elämässä kaikkeen oli kuitenkin jotain, mitä hän ei itselleen tahtonut. Rouva nautti pienistä asioista, jotka tuottivat hänelle suurta mieltymystä, kuten palatsin pienempääkin pienempien juorujen kuuleminen oli omiaan tuottamaan rouvalle sisäistä mielihyvää. Ja kuten nyt – katseensa laskiessa lattialla istuvaan nuorukaiseen , tunsi rouva jonkin asteista nälkää. Hän halusi kuulla tästäkin nuoresta ihmisolennosta enemmän.
Mutta kun nuorukainen ammensi itsestään ulos vain ähinän ja epämääräisten mongerrusten tynkiä, tiesi rouva osuneensa heikkoon kohtaan. Nuori Vivant, palatsin hovinarri mongersi puhetta, jota puhumataitoinenkaan ei olisi kykenyt matkimaan. [”Traagista tosiaan”], ajatus livahti sinisten silmien loisteen takana kun rouva tarkasteli nuorta vierastaan pidemmän tovin ystävällinen hymy huulillaan. Rouva tiesi ylittäneensä ja rikkoneensa monia hovielämän säännöksiä kutsuessaan hovinarrin teehetkelle kanssaan, mutta oliko hän toiminut ollenkaan oikein myöskään rouva Grendan kanssa? Hoviemäntä hän kuului myöskin omalta asteeltaan vain palveluskuntaan niinkuin nuori Vivantkin. Rouva suipisti mietteliäästä huuliansa. Hänen rötöstensä määrähän oli jo vallan suuri, joten hänellä tuskin oli enää syytä miettiä tai välittää rikkomustensa määrästä tuon enempää.
”Totta nuori ystäväiseni”, rouvan ylevä ääni saneli peittämättä tuota ylimmän ystävän hymyä naisen kasvoilta kuitenkaan juuri mihinkään. Naisen runsas vartalo taipui pöydän yläpuolelle tämän kumartuessa poimimaan pöydältä kiiltävän tarjottimen. Puhdasta, puunattua hopeaa oleva, koristeellinen tarjotin nousi teepöytää peittävän vaalean liinan päältä. Rouva poimi lautaselleen suklaisen, sydämenmuotoon leikellyn konvehdin. Mieltyessään tarjottimella tönöttäviin konvehteihin hieman lisää, oli rouva ehättänyt ottamaan lautaselleen jopa parikin konvehtia lisää, ennen kuin hän ojensi tarjottimen nuorukaista kohti.
”Ei suinkaan puhuta ikävistä asioista, maistuisikohan konvehti ystäväiseni?” rouva tarjosi tarjottimen nuoren pojankoltiaisen eteen samaan aikaan kun ovi kävi. Rouvan utelias katse nousi kohtaamaan hätäisesti, mutta hillitysti huoneeseen astuvan palvelijan.
”Rouva Bergen, neiti Marie Lévesgue tahtoisi tavata teidät. Pyydänkö häntä odottamaan parempaa hetkeä, vai pyydänkö hänet kenties sisään?”
”Voihan jestas, mukavaa mukavaa. Pyytäkää nouri neiti Lévesgue toki sisään” rouva hymyili herttaisesti palvelijalle ennen kuin jatkoi pikaisesti; ”ja tuokaa toki pöytään vielä yksi kuppi ja tassi lisää niin hänenkin voi toki liittyä seuraamme”, vallan omatoimisesti muidenkin seurueen jäsenten puolestva päättävä rouva Bergen vilkaisi vielä selkänsä kääntävän palvelijan perään. Palvelija oli vilpittömän kohtelias, kuin asiansa omaava nuori mies, joka asteli pian suljetun oven taakse.
Rouvan katse laski vielä kiertämään seurueensa jäsenet. Uusinta tulijaa odotellessa rouva Bergen hymisi tyytyväisen onnellisena. Hän lieni kuulevan paljon mukavia, ja toinen toisiaan mielenkiintoisempia asioita mielessä pyöritettäväksi. ”Kuinka mukavaa kun on useampi kuulumisia vaihtelemassa”, hetken nainen näytti epävarmalta, sillä hän ei tuntenut nuorta, seurueeseen liittyvää naista millään tavalla. Miltein täysin vieras nimi ei herättänyt naisessa mitään mielikuvia, saati kasvoja. Vilkaistuaan hoviemäntään, hän oli miltein varma, että rouvalla olisi ollut enemmänkin sanasia sanottavanaa tästä mystillisestä neiti Lévesguesta.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Maria
Liittynyt: 08 Kes 2009
Viestejä: 31
LähetäLähetetty: 06 Hei 2009 05:28 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Palvelija palasi ja pyysi Marieta seuraamaan tätä. Nuori nainen totteli kuulisaisesti. Hän oli matkalla tapaamaan naista, jota ei tuntenut, kuin hovin puheiden perusteella. Rouva von Bergen oli arvonsa tunteva, hieno nainen ja Marie tiesi Marian tarkkailevan häntä tiiviisti koko tapaamisen ajan. Astellessaan pitkää, kaunista käytävää pitkin nainen huomasi olevansa hermostunut. Palvelija pysähtyi erään avonasen oven eteen, hyvästeli neidin ja riensi hakemaan emäntänsä pyytämää teekuppia lautasineen. Marie jäi oven karmin taakse, piiloon huoneensta käsin. Hän siisti nopeasti pukuaan ja tarkisti meikkinsä sekä kampauksensa kunnon nopeasti peilistään. Tämän tehtyään hän jäi vielä paikoilleen keräämään rohdeutta. Mariaa, puoliskoa joka ei ollut koskaan välittänyt muiden ihmisten mielipiteistä, sen paremmin pukeutumisen kuin muunkaan kohdalla, tämä ärsytti suuresi. Marie saatoi olla peloissaan von Bergenin tapaamisesta, mutta Maria sen sijaan ei malttanut odottaa rouvan tapaamista. "Mene jo!" hän äyskähti kärsimättömästi.
Marie asetti kämmenensä oven karmille ja asteli ujosti huoneeseen. Hän seisahtui ihmeissään nähdessään edessään odottavan näytelmän. Huoneen keskipisteenä toimi seurueen emäntä. Hänen jalkojensa juurella istui, kukas muu kuin hovin ikioma narri. Herra, joka loihti jo pelkällä olemuksellaan Marien huulille hymyn. Pöydän toisella laidalla istui seuraneiti Grenda, jonka suu oli kovettunut lyhyeksi viivaksi. Marie kallisti hiukan huvittuneesti päätään ja katseli seuruetta, kenties hiukan liiankin kauan hajamielisesti hymyillen. Tämä oli omalaatunen näytelmä. Hahmot olivat kukin aivan eri tyyleistä. Tragedia, draama ja komedia. Nuo olivat henkilöiden kehojen kielimät lajityypit. Vaan mikä oli näytelmän tyylilaji? "Ottakaamme siitä selvä." Maria tokaisi varmasti, havahduttaen Marien.
Marie asteli sirosti pöydän luokse, leikkisä hymy kasvoillaan, ujouden unohtaneena. Hymy ei ilmestynyt kasvoille Marien vapaasta tahdosta vaan Marian kuiskutuksen painostuksesta. Mutta onneksi Marie oli halutessaan taitava teeskentelijä. "Bonjour, Rouva von Bergen." hän tervehti kevyesti niiaten. "Isäni lähettää teille terveisensä ja on pyytänyt minua antamaan teille tämän kirjeen." hän jatkoi kohteliaasti laskiessaan kirjeen rouvan eteen. Sitten neito käänsi katseensa seuraneittiin päin. "Bonjour madame Grenda..." hän tervehti. Lopuksi nuori neiti kääntyi hovinarrin puoleen. "...Hovinarri Vivant." nainen tervehti myös alempiarvoisiaan lyhyesti niiaten. "Mutta herra Vivant?" Marie jatkoi hämmästyneellä äänen sävyllä. "Oletteko kenties tiputtanut jotakin?" hän kysyi äänessään sama leikkysyys kuin hymyssään.
Liittynyt: 15 Maa 2009
Viestejä: 62
LähetäLähetetty: 23 Maa 2009 04:38 pm Viestin aihe: Kevyt kenkäisyyden helmet Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
[Peli sijoittuu noin..hmm.. lokakuun tietämille, ennen vuoden vaihteen pippaloita. Kaikki juoruiluun tai seurusteluun haluavat saavat sörkkiä sekaan. Vaikka rouvamme kovasti haluaakin ajatella, että hänelle on oma huoneisto - niin todellisuudessahan hän majoittuu pääministerin huoneiston 'siipeen']
Marmoriportti tervehti jyhkeästi tulijoitaan. Niinkuin aina ennenkin, tälläkin kertaa näkymä hiveli sitä tarkastelevia silmiä. Porttien läpi luovittu tie avasi pihapiiriin saapuvan silmiin mitä valtaisemman pihamaan. Puutarhurit, jotka eivät käyttäneet aikaansa turhuuksiin saivat puutarhan, kuin pelkät puutkin näyttämään mestarillisilta taideteoksilta. Edes leudot talvet eivät jättäneet työnsä osaavia viherpeukaloita työttömiksi, sillä heille ilmaantui merkittäviä huolia myyristä kuin muistakin pienistä tuholaisista jotka rakastivat juuria, kaarnaa kuin sipulikasveja jotka olivat talveksi jätetty talvehtimaan routaisen maan syvyyksiin. Tietenkään kaikki ei ollut niin mahtavaa ja loisteliasta kuin pitkinä kesäisinä päivinä, mutta rouva Bergen ei sentään ollut niin pikkusieluinen, että olisi alkanut näreissään arvostelemaan heikommassa kunnossa olevan pihamaan kuntoa. Kaikki oli hänestä viehättävää, kaunista, ja herttaista. Pihamaan vesilätäkkö, ja sen keskeltä nouseva lähde eivät eläneet niinkuin kesäisin, mutta sitä nainen tuskin huomasi. Hän ei myöskään tuntunut näkevän maiseman harmautta, tai tallien vierusteilla loskaisen, mustan ruskeaksi murjottua maata.
Häntä kuljettavat rattaat saapuivat jylhän palatsin eteen. Komeana maasta nouseva rakennus oli rakennustyyliltään lumoava, konstailematon ja tietenkin hyvin viehkeä. Kolmeen kerrokseen nouseva rakennus käsitti suuria ikkunoita kimurantteine koristekoukeroineen, jopa muutamia värilaseja saattoi arvioiva katse löytää talon muhkeista ikkunoista. Seinäkiveä katsellessaan vaunujensa pienen kapeista ikkunoista rouva von Bergen hymähti tyytyväisenä. Hänhän oli juuri saapumassa niinikään 'kolmanteen kotiinsa', jos hän niin saattoi mielessään asian esittää. Koskaan ei ollut liian tylsää kertoa uteleville palatsin elämän sykkeestä, jonka mehussa hän saattoi itseään juottaa sokerihumalaan niin tyystin kuin vain taisi. Eikä hänen saapumisensa tälläkään kertaa Cloverin palatsiin ollut mitenkään huomaamaton. Kahdet katolliset vaunut kiersivät suuren pääoven tuntumaan, sekä rohkean kokoiset kärryt jonka kokoluokka kertoi suojakankaasta huolimatta suojan alle piilotetuista huonekaluista. Saattoiko tämän naisen liioittelulla olla ylärajaa? Hän toi mukanaan itselleen tärkeimpiä ja mieluisampia huonekaluja, joita ilman hän ei suinkaan voinut elää. Hänellä oli myös mukanaan omasta henkilökunnastaan kourallinen, mikä ei kuitenkaan ollut kovin ihmeellistä siihen nähden että moni ylemmänluokan kansalainen toi pitkäaikaisille vierailuilleen henkilökohtaisen avustajan tai pari. Mutta rouva von Bergen toi mukanaan niin seuraneitinsä, lakeijansa, keittäjänsä, kuin laskiastian tyhjentäjän sekä pyykkärinsäkin. Koirien taluttajastaan puhumattakaan, sillä lemmikkinsä, joista hän toi mukanaan kaikki kymmenen tarvitsivat suurta huolenpitoa ja ulkoilua. Hänen kaikki kymmenen pienikokoista, erilaisten trimmausmuotojen kohteeksi joutuneet seurakoirat veivät tahattomasti tilaa kaksista vaunuista. Haukunnan ja vinkunan sekainen saattue kuitenkin saapui onnellisesti aina perille saakka. Bichoneiden rotumuoto (nykyään tunnetaan maltankoirana) oli juuri täydellinen rouvaa miellyttääkseen. Sylissä kannettavat, seuralliset, kimeä ääniset pikku söpöliinit purkautuivat innoissaan solmuun menneiden ketjujensa kanssa pois vaunuista. Palvelijat, jotka olivat hätää kärsimässä pienten helvetinpirujen kanssa – niinkuin he rouvan poissaollessa eläimiä kutsuivat, hymyilivät ja toppuuttelivat tohkeissaan liikuskelevia koiria. He eivät tehneet pientäkään virhettä osoittaakseen emäntänsä läsnäollessa vastenmielisyyttä, jota nämä kirppupesäkkeet ympärilleen kylvivät.
Herra Picle, rouva von Bergenin yksi viidestä palvelijasta ojensi kätensä auttaessaan turkisten verhoaman naisen alas tukahtuneen ilman keskeltä. Muhkeassa muodossaan, joka tietenkin syntyi suuremmaksi osaksi turkisten viemästä tilasta, eikä hänen pyylevästä varrestaan, kesti hetken ennen kuin nainen saavutti pihamaan hiekan.
”Oh, kiitos Picle. Kappas kappas...kaikki entisellään. Ainakin ulkoisesti. Niin herttaista. Oiii! Oliver! Miten ihastuttavaa” vastaan kiirehtivä hahmo, honteloinen ja hieman arasteleva ei sopinut keneksikään muuksi kuin palatsin suloiseksi juoksupojaksi.
”Rouva von Bergen – tervetuloa” poika, jonka kasvoille pilkahteli kiusallinen hermostus koetti kiivaan peittää jäämästä kiinni levottomuudestaan kaiken näkevän naisen silmien alla.
”Kiitos kultaseni. On hyvä olla täällä taas. Tuntuu kuin olisi kulunut ikuisuus viimeisestä käynnistäni. Ihanaa nähdä sinuakin, olet kasvanut viimeisestä Oliver”
”Öh, kiitos rouva.”
”Huolehdithan kultaseni että huoneeni tulee omaan loistoonsa niinkuin aina?”
”Tietenkin rouva”
”Ah, ja Julia – onhan hän vielä talossa? Hän oli viimeksi niin kovin herttainen”
”Öh...tuota, hän ei ole enää palveluksessamme rouva.”
”Oi...kenties sitten Juliet voisi esitellä uudelle keittäjälleni keittiötä?”
”Tuota, hänkään ei...”
”No jopas! Entäs Margaret?”
”Valitettavasti....”
”Eliza?”
”Tuota...”
”Brea?”
”Hänkään....”
”Lizzie?”
”...”
”Vai niin...ymmärrän. Noh, näitähän sattuu aina. Ehkei sillä teellä ole niin kiirettä kultaseni, ehkä asetun ensin ja lepään. Katsotaan sitä sitten uudestaan myöhemmin”
”Kyllä rouva”
”Kaikki siis tältäkin saralta vielä ennallaan, mainiota” rouvan ajatuksiin lipuva miete sai naisen hymyilemään herttaista hymyä juoksupojalle, joka oli kovinkin häpeilevän oloisena punastunut ja laskenut katseensa kenkänsä kiiltäviin kärkiin. ”Ei syytä huoleen kultaseni, uskon että hoviemäntä rouva Greda on kuitenkin talossa edelleen. Haluaisin kovasti tavata hänet muutaman tunnin päästä. Järjestät varmaan tapaamisen huoneistoni teetilaan?”
Pojan reipas nyökkäys oli tahdikas – sellainen, jonka tämä tiesi miellyttävän taloon saapuvaa rouvaa erityisesti. Juoksupoika kääntyi paikaltaan ja kiiruhti takaisin palatsiin, ennen kuin rouva von Bergen kehittäisi vielä jotain muuta hänen päänsä menoksi. Tavaroidensa purkaamista seuraamaan jäävä rouva puhui mieluusti rouva Gredan kanssa. Nainen oli iäkäs, itseään muutaman vuoden vanhempi – mutta ehdottoman miellyttävä. Rouva Greda lieni ainoa, ketä rouva von Bergen sieti palveluskunnasta aidosti lähellään. Ja niinkuin aikaisemminkin, nytkin hän odotti tätä tapaamista hurjasti, sillä hoviemäntä oli hänen silmänsä ja korvansa palatsissa. Eikä rouva malttanut odottaa saavansa kuulla viimeaikaisista tapahtumista palatsissa hänen poissa ollessaan.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Fabian Leroy
Vieras
LähetäLähetetty: 28 Maa 2009 10:59 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
(( Tää on kyllä ehkä surkein tekosyy ikinä tuoda herra hovinarri leikkiin mukaan, MUTTA MIKSIPÄS EI
EDIT: GAWDDAMN I hate Firefox. Se joskus tallentaa miun tabit, nyt jostain syystä ei, ja sit se ei ees varottanu ku suljin sen vahingossa. Ja miulla oli peliviesti just melkein valmiina. Jes. ))
Tänä kauniina päivänä, kuten useina päivinä tätä ennen ja useina päivinä tätä seuraten, Vivant oli hyvin kyllästynyt. Kuten joskus aiemmin on tullut sanottua, ei narri ollut kovinkaan sinut sen kanssa, että hänen tuli tallustella ympäri palatsia oman mielensä mukaan ja sydämensä kyllyydestä - tarkoittaen tietenkin sitä, että Vivantin pitäisi olla kärsivällinen ja nöyrä ja aloillaan, ainoastaan katsella ja odottaa, kunnes tämä ikävähkö tilanne kruununperillisten kanssa vihdoinkin laukeaisi.
Ei liene edes tarpeellista todeta, ettei kärsivällisyys tai nöyryys ollut rakkaan hovinarrimme vahvimpia puolia. Nämä ominaisuudet korvasi helposti Vivantin kokema ärtymys omaa itseään kohtaan - hänellä ei koskaan ollut puuttunut mielikuvitusta, ja hän kyllä tiesi sanansa ja osasi vastata tilanteessa, jossa monella muulla olisi mennyt sormi suuhun ja tippa linssiin, mutta suurempaan kuvaan katsottaessa - no, sanotaanko, että Vivantilla ei ollut sinne mitään asiaa. Kuinka hänellä saattoikin olla niin kärkeä kieli ja vilkas mielikuvitus, eikä hän silti osannut juonia mitään kenenkään pään menoksi ja oman asemansa turvaamiseksi? Vastaus oli yksinkertainen: yksityiskohtiin paneuduttaessa Vivantin mieli lähti harhailemaan, ja mainittu kärsimättömyys palasi tilalle entistä vahvempana. Oli väärin pyytää impulsiivista otusta suunnittelemaan omaa tulevaisuuttaan - puhumattakaan jonkun toisen tulevaisuudesta.
"Sitä kun on työkaluksi kasvatettu", narri mumisi itsekseen, pahantuulisena, kierrellessään pitkin käytäviä ylös, alas, taas ympäri, sitten portaita ylös, alas, ja taas porraskäytävää, kaikki portaat kaksi kerrallaan ylös ja se tuntui niin hyvältä kun ei juuttunut hengityskään kurkkuun, askel oli lennokas ja--
Vivant seisahtui kolmannen kerroksen porraskäytävään, kurkaten ovela virne kasvoillaan nurkan ympäri, aivan kuin muistaen jotain. Ja kyllä, oikeinhan hän muisti - kolmas kerros näkyi olevan täynnä jos jonkinlaista puuhaa ja touhua, palvelijoita, palvelijattaria, lakeijoita ja ties mitä juoksupoikia juoksenteli ympäriinsä kiireessä. Kyllähän Vivant oli tiennyt rouva Von Bergenin saapumisesta jo silloin, kun huhut hänen saapumisestaan alkoivat vasta kierrellä palatsissa, eikä valmisteluita ollut edes aloitettu (ja luoja yksin tiesi kuinka paljon moiseen saatettiin valmistautua) - sillä minkälainen hovinarri hän oikein olisi, mikäli hän ei tämänlaista asiaa tietäisi?
Poikkeuksellisesti hyvin yksinkertaisesti valkoiseen vaatekokonaisuuteen, joka kuitenkin koostui taas kerran eksessiivisestä kankaasta ja epämääräisistä laskoksista ja liehuvista osista, mutta joka kuitenkin näytti narrin ihonvärin huomioon ottaen hätkähdyttävän kauniilta hänen yllään, pukeutunut, mustille, vallattomille kutreilleen valkoisen puuvillamyssyn asettanut hovinarrinretale virnisti ilkikurisesti itsekseen. Mikäli tuolla kerran oli jotain merkityksellistä ja hienoa ja muutenkin kiireistä ja mielenkiintoista meneillään, miksipä narri ei voisi viihdyttää itseään tällä samalla tavalla?
Hyvin helposti narri luikahti porraskäytävästä itse käytävään, väistellen palvelijoita ja juoksupoikia siellä ja muita uteliaita sivustakatsojia täällä, samalla soluttautuen väkijoukkoon, mutta kuitenkin oman tilansa jääräpäisesti pitäen. Hienoinen, mutta kuitenkin ihastuttavan kutkuttava jännityksen tunne alkoi lepattaa Vivantin vatsassa, sillä hän oli juuri nyt pyrkimässä huoneistoon, jonne hänelle ei oikeastaan ollut mitään asiaa, eikä häntä oltu sinne kutsuttukaan (siitähän saavat, kun eivät keksi minulle parempaakaan tekemistä, Vivant ajatteli, ilkikurisuus ja innostus kerrassaan silmissään pilkehtien).
Hänen niin sanottu mahdoton tehtävä olikin mahdotonta helpompi. Ovela sanavalinta siellä, kevyt tuuppaus täällä ja tarjottimen kilinä ja kolina ja ryminä lattialle, hyvin suunnattu syyte siellä ja kevyt askellus täällä - ja kaikki oli sen verran kaaoksessa, että Vivantin oli kerrassaan naurettavan helppoa luikahtaa sinne, minne hänellä ei ollut kerrassaan minkäänlaista asiaa.
Sisälle huoneistoon ehtiessään, Vivant huomioi ensimmäiseksi listauksen palvelijoita, jotka ilmeisesti olivat heidän keskuudestaan poistuneet. Tätä ääntä kohti liki äänettömästi (ainakin ulkopuoliseen hälinään verrattuna) tanssahdellen, rakas hovinarrimme ehti myös todistamaan juoksupojan reipasta nyökkäystä ja hätäistä poistumista (ja kuinka Vivant ilahtuikaan siitä, että ensiksi hänet huomatessaan poika yllättyi, sitten hämmentyi, ja lopulta kavensi silmiään, kiiruhtaen tarkistamaan hänen aiheuttamaansa kaaosta), jonka jälkeen huoneeseen jäi ylenpalttisten matkatavaroiden kanssa ainoastaan kaksi itsekseen pulputtavaa rouvaa, joista toinen oli kunnianarvoisa vieras/uusi asukas itse.
Loihtien kasvoilleen avoimen, mutta kuitenkin ilkikurisen, leveän hymyn, Vivant astahti huoneeseen, levittäen muodollisesti kätensä ja kumartaen rouva Von Bergenille varsin syvään. Suoristautuessaan liikkeestä, joka vaikutti samalla hyvin luonnolliselta, että myös hyvin pitkälti harjoitellulta ja hiotulta, Vivant kosketti oikean kätensä etu- ja keskisormellaan valkeaa myssyään, osoittaen lähinnä liikkeensä toiselle huoneen rouvista. Suoritettuaan moiset muodollisuudet pois alta, Vivant virnisti leveästi, aidosti, virallisuuden viimeisienkin rippeiden sulaessa pois hänen yltään, hänen nojautuessaan lähimpään seinään.
"Hovin narriväen puolesta toivotan arvoisalle rouvalle lämpimästi tervetuloa matalaan - tahi korkeaan, kuinka ikinä rouva itse haluaa sitä tarkastella, olettehan varmasti nähneet paljon enemmän maailmaa kuin tällainen vähäpätöinen narrinretale - majaamme! Muodollisemmat tervetulotoivotukset lienevät vasta tulossa, mutta kärsimätön kun on luonteeni..." Vivant päätti sanansa äänekkääseen huokaukseen, ja silmäniskuun, joka saattoi onnistua näyttämään melko riettaaltakin.
Hovinarri tiesi olevansa mielettömän hävytön, ja mikäpä häntä olisi ilahduttanut tässä maailmassa enempää?
Viimeinen muokkaaja, Fabian Leroy pvm 01 Huh 2009 11:23 am, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun
Myléne von Bergen
Liittynyt: 15 Maa 2009
Viestejä: 62
LähetäLähetetty: 31 Maa 2009 01:34 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Rouva von Bergen oli antanut hyvinkin arvioivan selonteon huoneistosta, jonka hän kovasti halusi mieltää itselleen kuuluvaksi, vaikka serkkunsa tiloissahan hän asettuikin asumaan. Naisen mielestä hänen serkkunsa, koko pienen maaläikän suurin poliitikko, ja arvovaltainen pääministeri, ei omistanut minkäänlaista silmää asumiseen tulevista asioista. Palatsissa oli kauan, ellei jopa aina, ollut päministerin virantoimituksiin varattu huoneisto. Hyvin pieni sellainen, ainakin rouva Bergenin asiaa miettiessä. Huoneistossa sijaitsi työhuoneisto, työhuoneiston taukotilat, kuin yksityinen toilettikin. Työhuoneesta oli myös ovellinen kulku vapaa-ajan tiloihin, jotka käsittivät kolme makuuhuonetta, kaksi oleskelutilaa, peseytymistilan ja toeletin. Kaikki tämä tälläinen tuntui kovin pieneltä ja mitättömältä rouvasta, sillä hän oli tottunut suuriin tiloihin. Äärimmäiseen korkeisiin kattoihin, kuin yli varojen pursuviin pröystäilyihin. Tämä huoneisto oli kovin vähäisesti sisustettu, mutta onneksi rouva oli tiennyt tuon kaiken palatsiin tullessaan. Hän oli tuonut mieluisia huonekaluja mukanaan, kuten tietenkin koirilleen kaikenmaailman lattiatyynyjä ja pehmusteita. Etteivät vain suurisilmäiset, älyn sijaan suloisuudella ja ihanuudella koiransa kärsineet kovista matoista tahi lattioista.
Tästä kaikesta huolimatta rouva tunsi itsensä kuitenkin kovin vaatimattomaksi tuonne tullessaan. Hänhän oli täysin mitätön hiirulainen arvostelemaan Cloverin viehättävää palatsia. Koskaan hän ei ääneen valittanut huoneitten koruttomuudesta, vaikka tarkkasilmäinen kykeni kuitenkin erottamaan juonteet keski-ikäisen naisen kasvoilta tämän tuntiessa epämiellyttäviä aaltoja kaiken tuon karuuden keskellä. Hänen suureksi onnekseen palatsin paljauden peitti aina mittava jorinoiden ja juorujen taivas. Rouva Bergen oli hyvin seurallinen, ja tapasikin viettää suuremman osan ajastaan siellä missä oli ihmisiä. Tai niinkuin nytkin, hän järjesti omatoimisesti omia teehetkiään ja -kutsuja. Palatsin hallitsijakolmikolla kun oli aina kädet enemmän tai vähemmän työn (tai hyvin epäilyttävien hupien) täyteiset, joten nämä olivat aikaa sitten lakanneet välittämästä arvovaltaisen rouvan pienistä teeseurueista. Kuinka nuoret olisivat edes voineet keskittyä kaiken maailman juoruilun aiheista, jotka koskivat niin eripari sukkia kuin aateliston hiuslaitteita.
Rouvat, Grenda ja von Bergen olivat asettuneet mukavasti nauttimaan juuri tarjoiltua teetä oleskeluhuoneen suurten ikkunoiden eteen. Mahonkinen, siro, yksijalkainen metallitanko pitelil pöytää pystyssä kahden hyvinkin toisistaan poikkeavan naisen puhuessa matalalla äänellä. Rouva Grenda, huoneeseen saapuneelle hovinarrillekin varmasti tuttu hoviemäntä oli irronnut palvelusväen komenteluista, ja istui nyt kovin tyynenä -kuin arvovieraana rouva Bergenin seurassa! Palveluskuntaa tapasi harvoin istumassa mukavasti ja noin salaliittolaisen näköisenä kenenkää talon vieraan seurassa. Hoviemännän tehtäviinhän korkeintaan kuului saatella omalta osaltaan vieras tervetulleeksi, mutta näillä kahdella naisella tuntui olevan enemmänkin asiaa toisilleen kuin vain lämpöinen tervetulotoivotus. Naisten puhe lakkasi parahiksi, jotta huoneeseen saapuva – erikoinen ilmestys olivi voinut edes arvata kenen sukista he juoruilivat.
Rouva Bergenin julman siniset silmät kävivät kysyvänä tässä erikoisessa olennossa, pojan tapaisessa nulikassa, joka asteli leveän omainen hymy huulillaan peremmälle purkamattomia matkalaukkuja ohittaen. Uteliaaksi pehmentyvä katse kävi vaivihkaa vastapäisessä naisessa, joka kevyesti eteenpäin kumartuen tuntui kuiskaavan sanan tai kaksi taloon saapuneelle vieraalle. Lähes huomaamattomasti nyökäten rouva siloitti kasvoilleen yhtälailla valloittavan hymyn. Mahtipontiseksi kuvailtava hymy piirtyi naisen huulille tämän tarkan katseen kulkiessa läpi hovinarrin puvun, joka tosiaankin oli juuri sopiva valinta. Pojan hiukset olivat yhtälain samaa sakeaa mustaa, mitä talon vieraankin, mutta miten kovin kalpealta rouva näytti tähän erikoiseen asuun sonustautuneet nuorukaisen rinnalla. Tumman, kuin vaalean ruskean sävyt kulkivat peittoamassa rouvan pyylevää luontoa. Sveitsiläinen muoti huokui kreivittären yllä. Viimeisen päälle pukeutunut nainen näytti arvokkaalta, vaikka ihonsa olikin hyvin kelmeän kalpea. Arvoasemansa tuntien rouva istui paikallaan, hymyili pidättyväisesti kuunnellen nuorukaisen rempseän oloiset, ylimielisen rohkeasti paukahtelevat sanat. Sinisten silmien sini kavahti nuoren koltiaisen hävytöntä silmäniskua. Lapsihan oli aivan mahdoton! Mutta narrin rooliin aivan täydellinen – se sentään oli naisen mielessään myönnettävä.
”Hovinarri Vivant, miten miellyttävää, ettette malttaneet asianmukaisuuksia odotella”, rouvan ääni oli hyvin miellyttävä – melkein liian makea ja kermainen peitelläkseen täysin sen pienen närän tunteen, minkä narri sai aikaan ponnekkuudellaan.
”Kovin mielyttävää todellakin...” ääni lempeästi jatkaen sinertävä katse käväisi toisessa vieraassaan, joka puri hammastaan pahennuksessaan. Hovinarri oli valinnut saapuvaksi mitä ikävimmällä hetkellä, katkaistaen heidän syventymään päässeen jutunaiheensa. ”Kerran kuitenkin olette olleet tietoisia tulostani, uskon, että puolestanne tiedätte kuka minä olen?”
”Olen aina hyvilläni tavatessani uusia kasvoja – vaikka sitten palveluskuntaakin vain. Voi mutta istukaa toki seuraan, haluaisin kovasti kuulla viimeaikojen kuulumisia. Nuori Vivant...teillä jos kellä saattanee olla mitä mielenkiintoisempia asioita kerrottavana. Vai onko tämä paikka täysin kaavoihinsa kangistunut viime käyntini jälkeen?” arvoituksellisesti ilmaan jättämänsä kysymys sai sinisten silmien pilkkeen syttymään hänen viitatessa hyvinkin avokätisesti narria istuutumaan samaan pöytään kanssaan. ”Minä en niinkään nähkäät viihdy niin orjallisesti normisääntöjen ikeessä, joten olisin kovin mielissäni mikäli voisitte hetken viivähtää seurani nuorimies.”
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Fabian Leroy
Vieras
LähetäLähetetty: 01 Huh 2009 11:59 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Tietenkin hovin joskus hyvin yksinäinen narri tunsi sen palvelusväen vanhemman rouvan, joka niin arvokkaana istui vieraansa seurassa. Vivantista oli aina mukavaa seurata, kuinka aateliset kuitenkin seurustelivat lähemmin ja ystävystyivät ja uskoutuivat helpommin palvelijoilleen ja lakeijoilleen sen sijaan, että he keskustelisivat läheisemmin toistensa kanssa. Kaipa sillä oli jotakin tekemistä aateliston tiukan käyttäytymiskoodin kanssa - tai sitten ainoastaan sen, että heidän piti olla jatkuvasti juonimassa jotain toisen pään menoksi.
Joskus Vivant ihmetteli, kuinka heidän omatuntonsa eivät moiselle koputtaneet - olihan hovinarri itsekin joskus ilkikurinen ja harrasti kepposia, jotka menivät jo ehkä ilkeänkin puolelle, mutta hän oli aina ollut itselleen (ja niille, jotka häneltä tekemisistään suoraan kysyivät, ja joille hän tiesi olevansa velvollinen vastaamaan tunnollisesti, vitsailematta) rehellinen. Hän tunnusti, että hänen tekemänsä asiat olivat väärin (ainakin toisten mittapuilla). Sen sijaan nämä aateliset, ne kulkivat ympäriinsä mairittelemassa ja makeilemassa ja nuolemassa toistensa itsetuntoja ja sitten, kun jonkun selkä kääntyi johonkin suuntaan, myrkkyä ja tikareita ja petturuutta ja valheita. Niin, joskus se yksinkertaisesti meni yli Vivantin ymmärryksen.
Oli siis täysin ymmärrettävää, kuinka Vivant oli hyvin, hyvin huvittunut näistä lievästi pyylevistä naisista, istuskelemassa ympäriinsä (rouva Gredalla oli hämmästyttävän tarkat ja käskevät silmät, hän oli melkein stereotypisesti se nainen, joka oli vastuussa muusta palvelusväestä) ja juoruilemassa keskenään. Vivant jätti tahallaan huomioimatta sen, kuinka rouvien keskustelu oli loppunut kuin seinään hetkellä, jolla hän oli saapunut sisälle, ja samalla tavalla huomiotta hän jätti myös sen, että rouvat ilmeisesti paloivat päästä keskustelemaan tästä luultavasti hyvin mitättömästä asiasta, joka ei olisi Vivantia voinut kiinnostaa pätkääkään.
Sillä kyllä, asioista niinkin tietoinen hovinarri veti kyllä rajansa jonnekin, toisin kuin ilmeisen suuri osa näistä hovin hieman, hmm, kypsyneemmistä naisista.
Ilmeisesti tästä vierailusta tulisi hupaisampi kuin hän oli kuvitellutaan, Vivant ajatteli, haukotellessaan tahallaan Rouva Bergenin katseen alla, ainoastaan osoittaakseen hänelle, että Vivant kyllä tiesi, kun häntä tarkkailtiin. Vivant oli myös hyvin kiinnostunut tavasta, jolla tämä rouva kantoi itseään - hän oli melkoisen snobi, suoraan sanottuna, kuten suuri osa aatelisista nyt olikin, mutta hänen katseessaan oli tietyn käskevä sävy, joka usein puuttui tältä nuoremmalta aatelisväeltä. Nuoret olivat kyllästyneitä, he olivat hätäisiä - rouvalla oli ilmeisesti kokemuksen antama etu puolellaan.
Etu ja etu, Vivant olisi voinut pärskähtää, ja hänen tummat silmänsä alkoivat liki tuikkia innosta. Vähään aikaan hän ei ollutkaan saanut, vähään aikaan hän ei ollutkaan saanut leikkiä näin mielenkiintoisen henkilön kanssa.
Mainittavaa lienee se seikka, että nämä huomiot Vivant teki hyvin vaivihkaa, melkein huomaamatta (sillä tämä oli yksi niistä taidoista, joissa häntä oli koulutettu: älä ilmaise kiinnostustasi sen kohteelle, vaan yllätä heidät silloin, kun he vähiten sitä odottavat), toisin kuin avoimesti tuijottava (ja avoimesti hänen tekojaan paheksuva).
Miellyttävää, nainen sanoi, ja tarkoitti täysin muuta. Vivant oli jo kohottaa kuvitteellista hattuaan kiitokseksi kohteliaisuudesta, mutta viime hetkellä hän muisti, että hänellähän oli oikeakin hattu, ja jatkoi siis sitä ylitsevuotavan kohteliaasti ja muodollisesti kohottomalla. Sitä saa mitä tilaa, hmm?
"Enhän minä tietenkään olisi tänne ihastuksissani muuten rynnännyt, ellen olisi teidän kunnianarvoisasta persoonastanne tietoinen", Vivant vastasi vikkelästi, hyvin makeasti, maireasti virnistäen. Kuinka tämäkin taito oli joskus tullut tarpeen, vastata kysymykseen ilman, että oikeasti antoi ilmi, kuinka paljon tiesi.
Häntä kutsuttaessa palveluskunnaksi sillä painokkaalla tavalla, joka ilmiselvästi tarkoitti kuolemanvakavaa loukkausta - ilmeisesti rouva Greda (sikäli kun hän ilmiselvästi oli jakanut tietonsa Von Bergenin kanssa) ei myöskään ollut hänen suurin ihailijansa, ei sikäli, että se olisi ihme, olihan hän aiheuttanut yhdelle jos toisellekin palveluskunnan väelle enemmän tai vähemmän harmitonta päänvaivaa, eikä tämä rouva vaikuttanut lainkaan huumorintajuiselta - Vivantin hymy leveni entisestään ja muuttui vain hiukkasen makeammaksi. Toisin kuin rouvan hymy, Vivant ei ollut lainkaan teennäinen - hän oli ainoastaan ylitsevuotava, josta saattoi vetää omat päätöksensä: mitä luultavimmin narri pilkkasi tällä sanattomalla tavalla jotain, tai kenties kaikkea.
"On aina ilonani palvella", Vivant ilmoitti iloisesti, nuoleskelevasti aivan, kumarsi nopeasti ja suoristautui melkein saman tien, mietteliään ilmeen kohotessa hänen kasvoilleen, hänen kulmiensa kurtistuessa ja hänen katseensa liukuessa huoneen ympäri kerran tai kahdesti, "Vaikka en aivan käsitäkään, mitä palveluskunnasta tarkoitatte, arvon rouvani. Valitettavasti tässä huoneessa ei minun ymmärtääkseni ole erityisemmin palvelusväeksi luettavaa joukkoa." Tietenkin hovinarri yritti näillä sanoillaan voittaa rouva Gredaa (jonka hän kuitenkin epäili menettäneensä sillä hetkellä kun hän oli rempseänä pojannulikkana alkanut juoksennella ympäri palatsia) omalle puolelleen. Vaikka hänellä ei olisi mitään ongelmia kahden naisen hoitelemisen kanssa, ylivoima oli aina mielenkiintoinen tai asioita vaikeuttava asia.
Näinkin sanoessaan, Vivant punnitsi vaihtoehtojaan. Hänet oli kutsuttu pöytään rouvan kanssa. Itse asiassa, häntä ei oltu kutsuttu, hänet oltiin käsketty. Tietenkin hänellä oli mielenkiintoisia asioita kerrottavana, mutta luuliko tämä rouva tosiaan, että Vivant, joka oli kuitenkin perillä niin monesta pimeästäkin salaisuudesta, joka saattoi melkein nähdä ne ohuet, siimanlaiset säikeet, jotka liittivät koko palatsin yhdeksi solmuksi valheita, paljastuksia ja salaisuuksia, kertoisi mitään tietämästään tälle kunnianarvoisallekaan vieraalle?
Tätä punnitessaan rouva vielä mainitsi jotain normisäännöistä, ja Vivant oli purskahtaa nauruun. Vasta hetki sitten tämä rouva oli melkein päivitellyt hänen hurjuuttaan! Ei normisääntöjä, ei normisääntöjä. Ha, tämä oli oivallinen esimerkki siitä, mitä aatelisto hyvin usein teki. Kun joku saattaa kääntyä heidän hyväkseen niin voi hellanlettas kannattaisi kääntyä heti kantapäällä ympäri ja kutsua vihamies luokseen kysymyksiä kyselemättä.
"Ikeen alla saattaisikin olla melko mielenkiintoista asustaa", Vivant kommentoi, melkein lempeästi, ilkikurinen tuike silmissään, vaikka hän ei enää suoranaisesti virnistellytkään. Vivantin kommentti voitiin tulkita monella tavalla, ja hän epäili, josko rouva sitä itse tajuaisi. Pelattuaan näin aikaa Vivant sai vihdoinkin päätöksensä tehtyä ja liikkui sulavan arvokkaasti, melkein tanssijan liikkein, hänelle tarjotun tuolin viereen ja istahti samalla tavalla sulavasti maahan sen viereen, jääden istumaan reisiensä varaan. Tästä hän virnisti emännälleen viattomasti.
"Sikäli kun ette säännöistä perusta, arvon rouvani, minun on muistettava etikettini. Minähän olen ainoastaan narrinretale, joten mikäli sallinette..." Narri kohotti sormensa myssynsä korkeudelle jo toista kertaa, äkisti tiukan, mutta yliliioitellun vakava ilme kasvoillaan, kuin militaarisena tervehdyksenä emännälleen.
Takaisin alkuun
Myléne von Bergen
Liittynyt: 15 Maa 2009
Viestejä: 62
LähetäLähetetty: 07 Huh 2009 04:57 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Kuinka poika kehtasikaan itseään hovin narriksi kutsua? Rouva ainakin huomasi pikemminkin hieman ärtyvänsä narrin käytöksestä. Huvittuminen ainakin oli hyvin kaukana pojan alkaessa aukomaan leukojaan kuin pahainen koira, joka ei aikaa, saati paikkaa katsonut haukotteluilleen. Taitaen rouva kuitenkin peitti kasvoiltaan sen suunnattoman suivaantumisen, kun taas häntä vastapäätään istuva nainen kiristi kasvolihaksiaan niin, että rouva Bergen huomasi huolestuvansa. Saattaisiko naisen kasvot revetä kaikesta tuosta kiristelystä ja happamuudesta? Rouva Grenda ei tainnut juurin nauttia osakseen saamista katseista – ei ainakaan niistä, joita hallitsematon hulivili jakoi. Nuorukainen oli tainnut olemassaolonsa aikana aiheuttaa enemmän huolen ja kiukun ryppyjä naisen kasvoilel, kuin niitä naurusta ja huvituksesta syttyviä. Tekemänsä huomio hoviemännästä, sai rouva Bergenin hymyilemään entistä syvemmin, vaikka tietenkin pysyen kohteliaisuuden rajoissa.
Narrin hulvaton kommentti palvelusväestä, ja salamyhkäisestä yrityksestä voittaa rouva Grenda puolelleen sai aikaan vain kaksi asiaa. Ensisijaisesti hyvin häijyn, ja pojan vaientamaan yrittävän katsannon hoviemännän suunnalta. Sen lisäksi tätä vastapäätä istuva pyylevä rouva kirvoitti huuliltaan makean naurahduksen. Hengityksestä olisi miltein voinut haistaa palasen makeata suklaata- sveitsiläisten kättentaitojen sulaa hunajaa, joka täydensi vain naisen omaa maireutta. Rouva Bergen kuunteli nuorukaisen puhetta. Mittaili narria katseellaan hyvin pitkään. Joskaan ei enää niin ylimielisen leuhkasti (mitä aatelisilla oli yleensä tapana tehdä) vaan uteliaana. Narri ei ollut ehkä sittenkään niin tyhmä, mitä rouva oli olettanut tämän olevan. Nuorukaisen miltein mustissa silmissä kiilui tietous, vaikka kovinkin taidokkaasti levoton lapsi sitä koetti hullunkurisuudellaan peitellä. Yhden lapsen äitinä rouva näki samaa levottomuutta ja ilkeämielisyyttä narrissa kuin omassa tyttäressäänkin. Mutta silti, silmien loisteen takana leikkasi varmasti hyvin terävä äly. Hänen, rouvan itsensä, olisi siis oltava varovaisempi- ja asetella sanojaan tarkemmin. Hänen ei tarvinnut huolehtia rouva Grendasta, tätä rouva osasi lukea kuin avointa kirjaa, mutta narri...sehän tuotti suoraan haasteen rouvalle.
Rouva Grenda oli kirskuttaa tiukasti toisiaan vasten puristettuja hammasrivistöjään narrin istuutuessa lattialle. Miten tuo pieni röyhkimys saattoi?! Varsinkaan hänen ollessaan vielä paikalla näkemässä tuota häpeällistä käytöstä. Hoviemäntä ei kestänyt katsoa hovinarria, vaan käänsi kireästi katseensa pois lattialle katoavasta myssypäästä. Hänelle ei suotu mahdollisuutta poistua, eikä ollut hänen aikansakaan. Eikä hoviemännän mieleenkään tullut jättää nuorukaista ja vasta saapunutta vierasta kahden! Hän halusi myös omalta osaltaan olla tietoinen monista asioista...ja oli suorastaan hänen velvollisuutensa olla tietoinen aikoiko teräväkielinen narri loukata vasta saapunutta. Ja jos niin tapahtuisi, hänellä olisi oikein hyvä syy lisätä taas yksi syntiviiva narrin kohdalle.
Rouva Bergen puolestaan seurasi tätä kahden vahvan olennon sanatonta mittelöä. Hoviemännän kireys huvitti häntä, mutta eihän suinkaan itsekään mikään kermainen itse rentous ollut – ei niinkuin narri, joka ei tuntunut huomaavan liioitellun käytöksensä olevan haitaksi kellekään.
”Tietysti, mikäli noin on teille hyväksi nuori Vivant”, rouva hymyili pehmoisesti -tietenkin. Hän ei ulkoisesti ainakaan pahastunut narrin kurittomuudesta. Tuosta asemasta hänelle annettiin kaikki oikeus katsoa nuorukaista ylhäältä alaspäin, eikä nainen tuntenut moisesta yhtään harmia.
”Kertokaahan jotain itsestänne nuori Vivant. Olette viehättävän eksoottinen ilmestys palatsissa, ettehän millään voi olla alkujanne paikallisia? Olen utelias kuulemaan. Maistuisiko tee? Konvehti?” rouva antoi lemmikinsinisten silmiensä majailla hetken aikaa erikoisen nuorukaisen ulkonäössä, ennen kuin hän nosti katseensa pöydän antimiin. Oli suorastaan huutava vääryys tarjota narrin kaltaiselle, suorakieliselle lapselle kallista suklaakonvehtia, mutta se oli oiva tapa antaa itsestään ilmi pehmeämielinen kohteliaisuus.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Maria
Liittynyt: 08 Kes 2009
Viestejä: 31
LähetäLähetetty: 17 Kes 2009 08:55 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
((Hei vaan. Tungen väliin, jollei hovinarrilla ole mitään sitä vastaan.))
Marie Lévesgue asteli sisään palatsin ovista, yllään kermanvärinen, vaaleanpunaisilla ruusukuvioilla sekä valkealla pitsillä koristeltu pramea puku. Käsissään hänellä oli asuun kuuluva kaunis silkkiviuhka, viuhkan takana piilossa pieni peili sekä rouva von Bergenille osoitettu kirje jossa komeili naisen isän sinetti. Marie kääntyi saattajaansa (komeaa nuorta herraa) kohden ja sanoi varmasti: "Kiitos Alex." Nuorukainen hyvästeli emäntänsä ja palasi vaunuihin, joilla he olivat juuri saapuneet.
Marie suuntasi kulkunsa kohti toista kerrosta. Maria myhäili itsekseen peilissään. "Eikö olekin melko epätavallista, että isäsi määrää sinut toimittamaan henkilökohtaisia kirjeitään?" hän vihjaili kauniilla ranskalaisella korostuksellaan. "Luulen että isä on rouva von Bergeniin hiukan ihastunut." Marie vastasi kiivetessään portaita. "Hiukan ihastunut!" Maria nauroi." Sen tänä aamuna lähettämänsä valtavan kukkapuskan perusteella sanoisin että se vanha hölmö on hiukan rakastunut!" hän huudahti niin, että portaikossa olisi kaikunut jos ääni suinkin olisi ollut oikea. Marian ilo laantui taas myhäilyksi. "Mutta miksi luulet hänen lähettäneen sinut asialle?" Marie mietti, muttei keksinut pätevää selitystä. "Kenties hän vain haluaa minun oppivan rouvan ihastuttavasta olemuksesta?"
Maria nauroi taas, muttei suinkaan kauan. "Kenties. Mutta oli syy mikä tahansa, on tämä erinomainen mahdollisuus urkkia viimeisimpiä juoruja. Jollen pahasti erehdy, niin tapaamme rouvan seurasta varsinaisia asiantuntioita."
"He" olivat saapuneet toiseen kerrokseen pääministerin huoneiston lähettyville. Eräs muuttotoimissa hääräilevistä palvelijoista tuli Marieta vastaan. Nuori neiti pyysi palvelijaa ilmoittamaan Rouva von Bergenille halunsa puhutella ja jäi odottamaan käytävään.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Myléne von Bergen
Liittynyt: 15 Maa 2009
Viestejä: 62
LähetäLähetetty: 21 Kes 2009 11:30 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
( "Tervehdys uudelle pelaajalle. Mukavaa kuin peli kiinnosti ja osallistuit Smile. Ehdottelisin tähän pientä pelaamis/kirjoittamis järjestystä, ettei vallan mene sekaisin nämä mukavat vuoromme. Jospa minä ihan mielenkiinnosta lähtisin Marialle vastailemaan seuraavaksi.
Jospa tämä tämmöinen järjestely vuoroissa kävisi; Mie, Vivant ja Maria?" )
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Fabian Leroy
Vieras
LähetäLähetetty: 22 Kes 2009 06:54 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
(( Itse asiassa, eikö se nyt mene sillä tavalla että ensin Myléne, sitten Maria, sitten Vivant, kun nyt tässä järjestyksessä se näkyy menevän? Eli minä vastaan nyt, sitten Myléne. Anteeksi, että miulla on kestänyt.))
Vivant irvisti sisäisesti. Vaikka hän kuinka yritti, hoviemäntä Greda näkyi ainoastaan vain happanevan happanemistaan - hänen suunsa oli jo painunut lyhyeksi, tiukaksi viivaksi. Hetkellisesti narri-parka oli kiitollinen siitä, ettei hän suoranaisesti kuulunut palvelusväkeen ja että hänen elämänsä ja kuolemansa ja hovipaikkansa oli ainoastaan kolmen kruununperillisen harteilla; sillä mikäli niin ei olisi ollut, Vivant olisi saattanut tälläkin hetkellä virua jossain tyrmän kylmimmässä ja synkimmässä nurkassa.
Sitten ei olisi ainakaan naurattanut.
Kohtele palvelusväkeä paremmin, Vivant listasi henkilökohtaiseen tekemisiä käsittelevään listaansa. Ja silti, Vivantin hetkistä, henkistä epämukavuutta lukuun ottamatta, hän ei ollut erityisen huolissaan. Hän ei etsinyt näiden kahden rouvan hyväksyntää - hän ainoastaan etsi jotain tekemistä, jolla täyttää kyllästyttävän päivänsä.
"Kertokaahan jotain itsestänne, nuori Vivant. Olette viehättävän eksoottinen ilmestys palatsissa, ettehän millään voi olla alkujanne paikallisia? Olen utelias kuulemaan. Maistuisiko tee? Konvehti?" Mikäli hovinarrin itsekontrolli olisi ollut vähänkin vähäisempi, hänen vähemmän kohtelias hymynsä olisi sulanut hänen kasvoiltaan hetkessä. Sikäli kun se kuitenkin oli, hymy ei hävinnyt mihinkään - Vivant ei vain yksinkertaisesti voinut sille mitään, että se muuttui hieman väkinäisemmäksi.
Ja sitten vielä sen lisäksi, että rouva tökki muitta mutkitta (ja rouvan mutkattomuus itsessäänkin oli Vivantin mielestä jotakuinkin rasittavaa - oli vaikea vastata kryptisesti, kun toinen osapuoli puhuu niin suoraan kn mahdollista) Vivantille hieman epämääräisen kipeitä aiheita, hän asetti hovinarrin jälleen kerran hankalaan asemaan. Vivant ei epäillyt hetkeäkään, etteikö rouva Von Bergen tiennyt, että oli kerrassaan epäsopivaa tarjota hovinarrille yhtään mitään - jo pelkästään pöytään kutsuminen oli pyhäinhäväistys. Mutta sikäli kun Vivant kuitenkin oli aatelisia alempi (ja kuitenkin kummallisella tavalla ylempi) arvossaan, hänen tulisi totella kutsuja heiltä -- mutta kumpi olisikaan tärkeämpi seurata, kirjoittamaton koodi vaiko aatelisen kutsu?
Aikaa, aikaa, Vivant ajatteli kuumeisesti, minun täytyy pelata lisää aikaa.
Yhtäkkiä, kuten suuret ajatukset ja ideat yleensäkin, Vivant tiesi täydellisen ratkaisun ongelmaansa. Hänen väkinäinen hymynsä muuttui yhä selkeämmin väkinäiseksi, ja lopulta hänen suupielensä vetäytyivät alaspäin ja hän painoi päänsä, hänen selkänsä kaartuessa hieman ja hänen luonnostaan iloisen hehkunsa himmetessä lievästi.
"Äh", hän sanoi, kuin sanojaan tapaillen - sanavalmis narri oli yhtäkkiä vain nuori poika, tuskin edes vielä mies, "Se on-- Minä... En ole." Narri pyyhki hajamielisesti kasvoilleen valuneita, tummia hiuksiaan silmiltään, yhä katsettaan lattiasta, johon oli sen naulinnut kasvonsa laskiessaan, kohottamatta. Hänen vapaa kätensä lepäsi hänen reidellään, ja äsken hiuksia pois näkökentästä pyyhkinyt jäi silittämään hänen poskeaan, kuin lohtua ja turvaa edes jonkun - vaikka se olisikin hän itse - kosketuksesta hakien.
"Mutta meillä on kai kaikilla traagiset tarinamme", hän mumisi vaitonaisesti, yhä katsettaan kohottamatta. Lopulta hän hengitti syvään muutamaan kertaan, ja kohotti sitten hitaasti katseensa emäntäänsä, hymyillen hieman horjuvasti, epävarmasti, kuin ilmettä tapaillen. Hänen reidellään lepäävä käsi puristi allaan lepäävää lihasta, aivan kuin antaaksen kutsumattomien tunnetilojen karata tämän kanavan kautta.
Takaisin alkuun
Myléne von Bergen
Liittynyt: 15 Maa 2009
Viestejä: 62
LähetäLähetetty: 22 Kes 2009 07:56 am Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
( Tämähän on se oikea järjestys, mitä ehdotit. Käytännöllisistä syistä ehdotin muutosta järjestykseen kun tovin ehdeit hukassa olemaan. Miltein mietein, että jos itse ennen sinua ehdin vastaamaan. Mutta todellakin, nyt kun taas olet 'hengissä' niin ehdottomasti järjestys olkoon tuo ehdottomasi." )
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Myléne von Bergen
Liittynyt: 15 Maa 2009
Viestejä: 62
LähetäLähetetty: 05 Hei 2009 04:26 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Rouva Bergen seurasi katseellaan mieluusti miten hoviemäntä hallitsi itsensä jokaista kasvon piirrettään myöden. Täydellinen hallinnointi kasvojen lihaksissa oli jotain, mitä kuka tahansa olisi halunnut itsellensä saavuttaa. Tai kenties kaikki muut paitsi rouva Bergen itse, sillä moinen kovamielisyys ja tahdon luja asennoituminen elämässä kaikkeen oli kuitenkin jotain, mitä hän ei itselleen tahtonut. Rouva nautti pienistä asioista, jotka tuottivat hänelle suurta mieltymystä, kuten palatsin pienempääkin pienempien juorujen kuuleminen oli omiaan tuottamaan rouvalle sisäistä mielihyvää. Ja kuten nyt – katseensa laskiessa lattialla istuvaan nuorukaiseen , tunsi rouva jonkin asteista nälkää. Hän halusi kuulla tästäkin nuoresta ihmisolennosta enemmän.
Mutta kun nuorukainen ammensi itsestään ulos vain ähinän ja epämääräisten mongerrusten tynkiä, tiesi rouva osuneensa heikkoon kohtaan. Nuori Vivant, palatsin hovinarri mongersi puhetta, jota puhumataitoinenkaan ei olisi kykenyt matkimaan. [”Traagista tosiaan”], ajatus livahti sinisten silmien loisteen takana kun rouva tarkasteli nuorta vierastaan pidemmän tovin ystävällinen hymy huulillaan. Rouva tiesi ylittäneensä ja rikkoneensa monia hovielämän säännöksiä kutsuessaan hovinarrin teehetkelle kanssaan, mutta oliko hän toiminut ollenkaan oikein myöskään rouva Grendan kanssa? Hoviemäntä hän kuului myöskin omalta asteeltaan vain palveluskuntaan niinkuin nuori Vivantkin. Rouva suipisti mietteliäästä huuliansa. Hänen rötöstensä määrähän oli jo vallan suuri, joten hänellä tuskin oli enää syytä miettiä tai välittää rikkomustensa määrästä tuon enempää.
”Totta nuori ystäväiseni”, rouvan ylevä ääni saneli peittämättä tuota ylimmän ystävän hymyä naisen kasvoilta kuitenkaan juuri mihinkään. Naisen runsas vartalo taipui pöydän yläpuolelle tämän kumartuessa poimimaan pöydältä kiiltävän tarjottimen. Puhdasta, puunattua hopeaa oleva, koristeellinen tarjotin nousi teepöytää peittävän vaalean liinan päältä. Rouva poimi lautaselleen suklaisen, sydämenmuotoon leikellyn konvehdin. Mieltyessään tarjottimella tönöttäviin konvehteihin hieman lisää, oli rouva ehättänyt ottamaan lautaselleen jopa parikin konvehtia lisää, ennen kuin hän ojensi tarjottimen nuorukaista kohti.
”Ei suinkaan puhuta ikävistä asioista, maistuisikohan konvehti ystäväiseni?” rouva tarjosi tarjottimen nuoren pojankoltiaisen eteen samaan aikaan kun ovi kävi. Rouvan utelias katse nousi kohtaamaan hätäisesti, mutta hillitysti huoneeseen astuvan palvelijan.
”Rouva Bergen, neiti Marie Lévesgue tahtoisi tavata teidät. Pyydänkö häntä odottamaan parempaa hetkeä, vai pyydänkö hänet kenties sisään?”
”Voihan jestas, mukavaa mukavaa. Pyytäkää nouri neiti Lévesgue toki sisään” rouva hymyili herttaisesti palvelijalle ennen kuin jatkoi pikaisesti; ”ja tuokaa toki pöytään vielä yksi kuppi ja tassi lisää niin hänenkin voi toki liittyä seuraamme”, vallan omatoimisesti muidenkin seurueen jäsenten puolestva päättävä rouva Bergen vilkaisi vielä selkänsä kääntävän palvelijan perään. Palvelija oli vilpittömän kohtelias, kuin asiansa omaava nuori mies, joka asteli pian suljetun oven taakse.
Rouvan katse laski vielä kiertämään seurueensa jäsenet. Uusinta tulijaa odotellessa rouva Bergen hymisi tyytyväisen onnellisena. Hän lieni kuulevan paljon mukavia, ja toinen toisiaan mielenkiintoisempia asioita mielessä pyöritettäväksi. ”Kuinka mukavaa kun on useampi kuulumisia vaihtelemassa”, hetken nainen näytti epävarmalta, sillä hän ei tuntenut nuorta, seurueeseen liittyvää naista millään tavalla. Miltein täysin vieras nimi ei herättänyt naisessa mitään mielikuvia, saati kasvoja. Vilkaistuaan hoviemäntään, hän oli miltein varma, että rouvalla olisi ollut enemmänkin sanasia sanottavanaa tästä mystillisestä neiti Lévesguesta.
Takaisin alkuun
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti
Maria
Liittynyt: 08 Kes 2009
Viestejä: 31
LähetäLähetetty: 06 Hei 2009 05:28 pm Viestin aihe: Vastaa lainaamalla viestiä Muokkaa/Poista viesti Poista tämä viesti Näytä lähettäjän IP
Palvelija palasi ja pyysi Marieta seuraamaan tätä. Nuori nainen totteli kuulisaisesti. Hän oli matkalla tapaamaan naista, jota ei tuntenut, kuin hovin puheiden perusteella. Rouva von Bergen oli arvonsa tunteva, hieno nainen ja Marie tiesi Marian tarkkailevan häntä tiiviisti koko tapaamisen ajan. Astellessaan pitkää, kaunista käytävää pitkin nainen huomasi olevansa hermostunut. Palvelija pysähtyi erään avonasen oven eteen, hyvästeli neidin ja riensi hakemaan emäntänsä pyytämää teekuppia lautasineen. Marie jäi oven karmin taakse, piiloon huoneensta käsin. Hän siisti nopeasti pukuaan ja tarkisti meikkinsä sekä kampauksensa kunnon nopeasti peilistään. Tämän tehtyään hän jäi vielä paikoilleen keräämään rohdeutta. Mariaa, puoliskoa joka ei ollut koskaan välittänyt muiden ihmisten mielipiteistä, sen paremmin pukeutumisen kuin muunkaan kohdalla, tämä ärsytti suuresi. Marie saatoi olla peloissaan von Bergenin tapaamisesta, mutta Maria sen sijaan ei malttanut odottaa rouvan tapaamista. "Mene jo!" hän äyskähti kärsimättömästi.
Marie asetti kämmenensä oven karmille ja asteli ujosti huoneeseen. Hän seisahtui ihmeissään nähdessään edessään odottavan näytelmän. Huoneen keskipisteenä toimi seurueen emäntä. Hänen jalkojensa juurella istui, kukas muu kuin hovin ikioma narri. Herra, joka loihti jo pelkällä olemuksellaan Marien huulille hymyn. Pöydän toisella laidalla istui seuraneiti Grenda, jonka suu oli kovettunut lyhyeksi viivaksi. Marie kallisti hiukan huvittuneesti päätään ja katseli seuruetta, kenties hiukan liiankin kauan hajamielisesti hymyillen. Tämä oli omalaatunen näytelmä. Hahmot olivat kukin aivan eri tyyleistä. Tragedia, draama ja komedia. Nuo olivat henkilöiden kehojen kielimät lajityypit. Vaan mikä oli näytelmän tyylilaji? "Ottakaamme siitä selvä." Maria tokaisi varmasti, havahduttaen Marien.
Marie asteli sirosti pöydän luokse, leikkisä hymy kasvoillaan, ujouden unohtaneena. Hymy ei ilmestynyt kasvoille Marien vapaasta tahdosta vaan Marian kuiskutuksen painostuksesta. Mutta onneksi Marie oli halutessaan taitava teeskentelijä. "Bonjour, Rouva von Bergen." hän tervehti kevyesti niiaten. "Isäni lähettää teille terveisensä ja on pyytänyt minua antamaan teille tämän kirjeen." hän jatkoi kohteliaasti laskiessaan kirjeen rouvan eteen. Sitten neito käänsi katseensa seuraneittiin päin. "Bonjour madame Grenda..." hän tervehti. Lopuksi nuori neiti kääntyi hovinarrin puoleen. "...Hovinarri Vivant." nainen tervehti myös alempiarvoisiaan lyhyesti niiaten. "Mutta herra Vivant?" Marie jatkoi hämmästyneellä äänen sävyllä. "Oletteko kenties tiputtanut jotakin?" hän kysyi äänessään sama leikkysyys kuin hymyssään.